HERÄÄ HETKEKSIKIN, TUULI!

AMIRAALI NIILO EHRENSKIÖLD

Kuin kiusaten kirkuivat lokit suurenlaisen sotalaivan ympärillä, joka
liikahtamatta lepäsi Riilahden selällä, laajahkon salmen suussa
Hankoniemen länsipuolisessa saaristossa. Keski-ikäinen, päivän melkein
mustaksi polttama sotaherra, joka yksin seisoi laivan tervaisella,
paahteen hautomalla peräkannella, heitti puolittain vihaisen,
puolittain kateellisen silmäyksen noita yllään rääkyviä lentäjiä kohti,
jotka eivät tarvinneet tuulen apua viilettääkseen aavan meren ylitse,
ja hänen katseensa pysähtyi silloin pitemmäksikin ajaksi tarkkailemaan
heinäkuun pilvetöntä sinitaivasta. Sileänpuhdas ja imelänkorea se oli
vain tänäkin! Kunpa nousisi idästä teräksenharmaa pilvenlonka,
joka kasvaisi ja peittäisi tuon iljettävän sinen!

Mutta ei noussut hattaraakaan miltään suunnalta. Meri lepäsi yltyleensä
rasvatyynenä heijastaen peilipinnastaan auringon helottavia säteitä,
jotka vaivuttivat koko luonnon nuokkuvaan raukeuteen. Rantakalliot
hohtivat kuumuutta, seisova merivesi hajahti tunkkaiselta, ja velttoina
kävelivät helteen nuuduttamat merimiehetkin laivan kannella jaksamatta
ryhtyä paljon mihinkään. Kaikki elämä oli hervahtanut toimettomuuteen
ja unteluuteen, sotalaivatkin lepäilivät siinä salmen suussa kuin
syvimmän rauhan hekumassa.

— Ja kuitenkin... tämä on kirottua! Nyt juurihan olisi tulisimman,
sisukkaimman toiminnan hetki...

Kiukkuisena ja kärsimättömänä mittaili kiusaantunut sotaherra laivansa
tervattua kantta.

— Nyt juuri — kylläpä tietäisin mitä tekisin, jos tuuli heräisi edes
hetkeksi unteluudestaan! Viilettäisimme näillä aluksilla Riianlahden
selän poikki, ampuisimme puolessa tunnissa venäläisten maitse
Lapinlahden kannaksen yli tänne kuljettamat kaleerit upoksiin ja sitten
nopeasti aavalle selälle pääjoukkoamme vastaan. Jopa silloin
näyttäisimme noille niemen ympäri soutaville Apraksinin orja-aluksille,
kuka käski tulla tänne Suomen vesille. Lentäisimme, kiertäisimme,
iskisimme...! Mutta ei... me emme lennä mihinkään. Tässä me olemme kuin
jaloista kahlitut vangit, tuomittuina toimettomuuteen, häviöön ja
häpeään.

Hän huoahti raskaasti, lokkeja tähystellyt katse vaipui alas ja tarmon
nostattama into laukesi. Eihän tässä voinut tehdä mitään, jököttää vain
paikoillaan — tuuli ei herännyt, pienintäkään pilveä ei noussut
taivaalle.

Tätä kiduttavaa tilannetta oli jo kestänyt pari vuorokautta — siinä
olivat toimettomuudessa kuluneet tärkeimmät, ratkaisevimmat päivät.
Nämä heinäkuun loppupäivät 1714 olivat satumaisen herttaiset ja kauniit
— heinänteolle ne olivat kai parhaita poutapäiviä, mutta Ruotsin laivastolle,
jonka olisi ollut varjeltava Suomen rannikkoa ja yleensä
maan länsiosaa venäläisen laivaston saarrolta, ne olivat kidutuksen ja
tuhon päiviä.

Tässä pitkällisessä sodassa, joka sittemmin sai historiassa isonvihan
kamalan nimen, oli Ruotsin laivasto yleensä paljon paremmin kuin
maajoukot pitänyt puoliaan ja estänyt itäistä vihollista etenemästä.
Ruotsilla oli vanhastaan melkoinen sotalaivasto; venäläisillä taas,
joiden alueet hyvin pieneltä osalta ulottuivat meren rannikolle, ei
sodan alussa ollut laivastoa laisinkaan. Ja senkin jälkeen kun tsaari
Pietari valloitettuaan Inkerin ja Vironmaan ja perustettuaan Nevan
suuhun uuden pääkaupunkinsa, oli vähitellen hollantilaisten neuvolla ja
avulla rakentanut itselleen huomattavan määrän laivoja, olivat Ruotsin
ja Suomen merivoimat saaneet uuden kilpailijan pidetyksi loitolla
Suomenlahden itäisimpään soppeen suljettuna ja iskeneet sen takaisin
aina kun se sieltä vähänkin ulommaksi uskaltautui. Asteittain
vihollislaivaston liikkumisalue oli kuitenkin viimeisinä kesinä
Suomenlahdella maavoittojen ansiosta laajentunut. Se oli jo vallannut
Suomen rannikon Porvoota ja Helsinkiä myöten, jotka kaupungit se oli
hävittänyt, ja viime aikoina sen pääpyrkimyksenä oli ollut päästä
Hankoniemen ohitse valtaamaan Suomen läntistä rannikkoakin Turkuun
asti. Edellisenä talvena tsaari Pietari oli juuri tätä tarkoitusta
varten rakennuttanut vanhoilla Retusaarilla, joille nyt oli perustettu
merkittävä Kronstadtin merilinnoitus, satoja uusia kaleereja, ja näistä
muodostettu laivasto oli tänä kesänä ruhtinas Apraksinin komennossa
esiintynyt uhkaavampana kuin koskaan ennen. Mutta Hangon linjalla
Ruotsin vanha laivasto oli kaikesta huolimatta sitkeästi ja
menestyksellä pitänyt puolensa; kaikki Apraksinin yritykset kiertää
Hankoniemen kärki olivat rauenneet. Tsaari Pietari oli itse ollut
laivastonsa mukana ja koettanut kiihottaa sitä uusiin ponnistuksiin,
mutta Ruotsin laivaston vartioimasta niemen kärjestä oli aina ollut
pakko peräytyä.

Vihdoin venäläiset olivat päättäneet käyttää oikotietä päästäkseen
Suomen länsivesille. He olivat ryhtyneet suurenmoiseen työhön:
rakentaneet Hankoniemen kapeimmalle kannakselle puolatien vedättääkseen
miehillä ja hevosilla kaleerilaivojaan kannaksen poikki! Kesäkauden oli
3.000 miestä ollut siinä työssä. Ja muutamia laivoja he niin olivat jo
saaneet sinne vedätetyksikin ohittaen Ruotsin laivaston, joka yhä vaan
Hankoniemen kärjen kohdalla merta vartioi. Uteliaana oli Ruotsin väki
seurannut tätä merkillistä hommaa, ja kun ensimmäiset venäläislaivat
todella oli saatu kannaksen poikki, oli ruotsalaisten yliamiraali
Wattrang lähettänyt suomalaisen vara-amiraali Ehrenskiöldin mukanaan
vähäinen laivasto-osasto — 2 isompaa ja 6 pienempää laivaa — antamaan
noille ”oiustajille” asiaankuuluvat tervetuliaiset.

Tällä matkalla Ehrenskiöld nyt oli, kun hän osastoineen joutui
Riilahden selällä tyveneen, josta ei päässyt mihinkään. Ruotsin
laivastossa oli näihin aikoihin miltei yksinomaan purjelaivoja,
uudemman ajan sotataito oli näet hylännyt vanhanaikaiset soudettavat
kaleerilaivat kömpelöinä ja miesten voimaa liiaksi kysyvinä. Mutta
tsaari Pietari oli kuitenkin rakennuttanut itselleen etupäässä juuri
näitä viimeksimainittuja — hänellä ei ollut miehistä puutetta! — ja
siten venäläiset laivat pääsivät suurelta osalta kulkemaan
tyvenelläkin. Mutta tällainen jatkuva tuulettomuus oli kuitenkin ylen
harvinainen tapaus — oli kuin tuulten herra olisi sen ihan Ruotsin
laivaston kiusaksi ja sen toiminnan tyrehdyttämiseksi säätänyt näiksi
heinäkuun päiviksi.

Ehrenskiöld oli toki soutuveneiden välityksellä ja lippumerkein
viestiyhteydessä päälaivastonsa kanssa, joka nyt oli yhtä täydelliseen
toimettomuuteen tuomittuna pysähtynyt vartiopaikalleen ulkomerelle
Hangon kohdalle, ja täältä rupesi pian saapumaan uusia jobinposteja.
Venäläiset olivat päättäneet käyttää heille erityisen suotuisia
sääsuhteita hyväkseen. Tsaari itse, joka oli majaillut Tallinnassa, oli
muutamia päiviä sitten saapunut sieltä Apraksinin laivastoon Porkkalan
tienoille ja nähtävästi valanut taas uutta intoa miehiinsä. Koko
venäläinen laivasto, johon kuului 180 alusta ja 20.000 miestä, oli
lähtenyt tuulettoman sään aikana soutamaan Hankoniemen ohitse länteen
päin. Se kulki hitaasti mutta varmasti eteenpäin.

Vihoviimeinen kiusan hetki se oli tuolle suurelle ja verrattain
voimakkaalle Ruotsin. Sen täytyi melkein vierestä
katsella, kuinka venäläinen laiva toisensa perästä hiipi rannikkoa
pitkin ja kuinka ne sitten pitkänä jonona soutivat ruotsalaisten
tykkien ohitse, sylkäisten kuin ilkkuakseen silloin tällöin vain
muutaman laukauksen merellä vartioivia, paikoilleen tuomittuja
purjelaivoja vastaan, jotka eivät päässeet liikkeelle estämään tuota
ärsyttävää hanhenmarssia. Amiraali Wattrang oli koettanut soutuveneillä
hinata edes muutamia laivojaan tykinkantaman päähän kurittaakseen noita
kulkijoita, mutta se oli ollut kovin hidasta ja vaivalloista hommaa —
ainoastaan pari kaleeria hän siten oli saanut ammutuksi upoksiin.

Mutta nyt läheni koko tuo satakeulainen ja tuhatairoinen Hangon
kiertänyt vihollislaivasto sota-orjain soutamana esteettömästi niitä
Riilahden vesiä, joihin Ehrenskiöld pienellä osastollaan oli pakosta
pysähtynyt tuulta odottamaan — ja sen saattoi heti arvata, mikä
kohtalo tätä heikkoa osastoa siinä nyt odotti! Sen tiesi tuo
päivänpolttama merikarhu, joka kärsimättömänä lippulaivansa ”Elefantin”
tervakantta mittaili, ja hän tähysti yhä uudelleen seesteiseen
avaruuteen, nousisiko sieltä pientäkään pilvenlonkaa, joka vielä viime
hetkessä ennustaisi tuulta, vapautumista ja toiminnan mahdollisuutta.

Ei noussut. Ilmaa sumentamaan levisi vain harmajaa auerta, joka
rajoitti näkyvyyttä, mutta sen lävitse helotti ja paahtoi nouseva
aurinko edelleen punaisena ja painostavana. Meri tuntui höyryävän,
mutta värettäkään ei sen pinnalla liikkunut. Ei ollut mahdollisuutta
yrittää mitään.

— Ja kumminkin on jotakin tehtävä, murahti levottomana asteleva
amiraali ääneensä.

Niilo Ehrenskiöld oli näihin aikoihin 40-vuotias mies, terve, voimakas
ja roteva. Hän oli Turun lapsia ja oli osan nuoruuttaan viettänyt
Pohjanmaalla, jossa hänen isänsä oli maaherrana. Jo nuorena hän oli
kuitenkin astunut meriväkeen, jonka vapaaseen, rohkeaan elämään hänen
reipas luontonsa veti. Muutamia oppivuosiaan hän palveli kaukana
Ranskan sotalaivastossa ja oli nyt puolentoistakymmenen vuoden
kuluessa, Kaarle XII:n suuresta sodasta lähtien ollut mukana kaikissa
tämän ajan meritaisteluissa, kuljettanut sen alkuvuosina kuninkaan
voittoisaa armeijaa meren yli ja torjunut myöhemmin uhkaavasti
voimistuvaa itäistä vihollista. Hän oli ollut monissa tukalissakin
tilanteissa, monesti hän oli laivoineen murtautunut pahimmista
saarroksista, iskenyt ilomielellä ja rohkeasti silloinkin, kun tilanne
oli näyttänyt aivan toivottomalta. Mutta tällaisessa kiipelissä hän ei
ollut koskaan ollut. Vihollista ei näkynyt, tänä sydänkesän kauniina
päivänä oli hiljaista kuin sulimman rauhan aikana, mutta hän tiesi
kuitenkin olevansa vainolaisen armoilla, kykenemättä mihinkään.

— Ja kumminkin on jotakin tehtävä, hän toisti itsekseen. — Vihollinen
voi kaleereineen ehtiä tälle selälle minä hetkenä tahansa!

Roteva soturi astui etumaston juurelle ja soitti siinä olevaa
hälytyskelloa. Miehiä ryntäsi ylös laivan uumenista asettuen riviin
kannelle, ja alipäälliköt kerääntyivät esimiehensä ympärille.

— Meidän on valmistauduttava taisteluun, komensi Niilo ankarana. —
Ankkurit ylös!

— Mihinkä tästä sitten lähdetään? veistelivät upseerit katkeran
ivallisesti.

— Purjehdimmeko vihollista vastaan?

— Eiköhän ole parempi odottaa tässä.

— Niin, ehkä päälaivasto ehtii tähän avuksemme!

Näistä pistopuheista, joilla nuoremmat meriupseerit kevensivät apeaa
mieltään, ei esimies kumminkaan suuttunut. Kaikki käsittivät, että oli
välttämätöntä karistaa unteluus ja velttous miehistä ja valmistautua
siihen, mikä oli tulossa. Tykit tarkastettiin, ampumatarpeet kannettiin
esille kuin alkavaa taistelua varten, luukut suljettiin ja köydet
sidottiin. Miehet tottelivat käskyjä, hinasivat soutuveneiden avulla
laivat lähemmäksi toisiaan, upottivat saarien väliseen salmeen pari
suurta kalastajavenettä, ettei mikään vihollinen pääsisi selän puolelta
hyökkäämään, ja sulloivat panoksia tykkeihin. Mutta he tekivät sen
kaiken ensiksi hiukan epäillen ja naureskellen. Vihollistahan ei
näkynyt, vartijat eivät suurmaston huipusta antaneet mitään merkkejä,
ja hyökkäykseenhän ei tuulettomuuden takia voinut ryhtyä. Mutta työn
touhusta he vilkastuivat, ja ennen kuin päivä oli puolessa he olivat jo
selvillä siitäkin, miksi tällainen ylimääräinen touhu oli tarpeen.
Lippulaivan, ”Elefantin”, mastovahti ilmoitti näet silloin yhtäkkiä,
että Hangon reitillä näkyy alus, jonka airot kimaltavat
päivänpaisteessa, näkyy toinen ja kolmas, — ne kasvavat ja lähenevät
rannikkoa pitkin.

— Venäläiset ovat siis todella kiertäneet Hankoniemen!

— Ja ovat pian niskassamme!

Wattrangin päälaivasto ei ollut siis lopultakaan voinut pidättää
Apraksinin kaleereja. Kiireesti Niilo Ehrenskiöld kutsui nyt kaikkien
laivojensa päälliköt yhteiseen sotaneuvotteluun ”Elefantin” kajuuttaan.
Se oli lyhyt ja vakava keskustelu. Useat viittasivat tilanteen
toivottomuuteen. Apraksinin venäläinen laivasto käsitti, niin kuin
monista ennakkotiedoista voitiin päättää, lähes 200 alusta, joissa oli
yli 300 tykkiä ja 20.000 miestä. Ehrenskiöldin osastossa oli 8 laivaa,
näistä vain kaksi suurehkoa, sekä yhteensä 900 miestä ja 30 tykkiä —
voimasuhteet olivat selvät! Kaleerilaivat saattoivat liikkua ja
kiertää, mutta purjelaivojen oli pakko ampua paikoiltaan — siinä ei
auttanut uljuus eikä taito. Puhuttiin jo antautumisestakin, mutta
lopultakaan ei muuta mahdollisuutta ollut kuin ryhtyä näissäkin oloissa
taisteluun — se oli neuvottelun tulos. Ehrenskiöld sai tämän päätöksen
aikaan. Hän osoitti, että venäläinen ei ollut ennenkään pitänyt
sopimuksia ja että isänmaa odotti laivaston tekevän velvollisuutensa.

— En tahdo kenenkään sanovan, että yksikään ruotsalainen tai
suomalainen laiva taistelutta luovutettiin viholliselle ja että
Kaarle-kuninkaan koulussa kasvatettu soturijoukko kamppailematta
antautui. Me taistelemme ja menemme pohjaan, muuta emme voi!

Näin puhui päivettynyt amiraali laivanpäällikköjen neuvottelussa
värähtämättömällä äänellä, rauhallisesti ja riehahtamatta. Se oli
hänestä velvollisuuden ja kunnian koruton vaatimus, tällaiseen
tilanteeseenhan täytyi soturin aina varustautua. Nyt oli kohtalon hetki
koittanut hänelle ja hänen joukolleen: oli taisteltava loppuun asti. Ei
mikään tinkiminen voinut tulla kysymykseen, suoraviivainen ja
johdonmukainen oli karoliinin oppi ja ohjelma.

Hänen sanansa olivat toisille päälliköille ilman muuta käsky. Heistäkin
se oli ainoa mahdollisuus, ja jos joku tunsikin sydänalassaan ankeutta
ja mielessään epäilyä siitä, hyödyttikö uhrata nämä urheat miehet ilman
mitään menestyksen toivoa, ei hän siitä mitään hiiskunut — se ei olisi
ollut sopivaa soturin arvolle.

— Niin on meneteltävä, vastasivat soturit esimiehensä esitykseen.

— Aseta, Niilo, meidät vain kukin paikoillemme, me täytämme
velvollisuutemme.

— Sen tiedän, virkkoi esimies, jonka äänessä nyt oli pehmeämpi sävy.
— Yhteinen on taistelumme ja kohtalomme!

Sovittiin siitä, että laivat vetäytyvät hiukan syvemmälle salmeen;
siten rintama lyheni eikä ylivoima päässyt sivuilta pahasti
ahdistamaan. Lippulaiva ”Elefantti”, joka oli nimensä kaltainen, iso ja
kömpelö rumilus, mutta jossa olivat laivaston enimmät ja parhaat tykit,
oli hinattava keskisalmelle, sen viereen toinen suurehko fregatti
”Pollux” ja sitten heikommat pikkulaivat, joilla oli vain pari
suurempaa keulatykkiä kullakin, edelleen puolikuunmuotoisesti sivustoja
suojelemaan. Aseman muutosta taistelun varrella ei tuulen puutteessa
voitu ajatellakaan.

Kun päälliköt nousivat kajuutasta kannelle näitä ratkaisevia
päätöksiään toteuttamaan, oli venäläisiä laivoja jo kerääntynyt
eteläiselle taivaanrannalle loppumaton jono, ja uusia näkyi yhä olevan
tulossa; ne peittivät harmajana vyöhykkeenä koko suvisen näköpiirin.
Toistaiseksi ne näyttivät laskeneen ankkurin, jääneet odottamaan
toisiaan ja huokaisemaan alkavaa työtään varten. Mutta toisenkin seikan
kannen alta nousseet miehet ympärilleen silmäillessään huomasivat.
Idästä, maan puolelta, oli taivaalle nousemassa hallava pilvi ja
loitompana selällä näkyi meren vihertävässä, lasinkirkkaassa kalvossa
tummahtavia juovia. Olisikohan puolelta päivin maatuuli todella
heräämässä, nousisikohan lopultakin sen verran vihuria, että saisi
levittää purjeet ja koettaa taistellen murtautua saartolinjan ohitse
tai lävitse päälaivaston luo? Sitä tarkkasivat kaikkien silmät. Vaikka
silloinkin tuhouduttaisiin ylivoiman puristukseen, vaikka upottaisiin
kujanjuoksussa, olisi liikkuva vapaa taistelu, hyökkäily, murto ja isku
sittenkin mieluisampaa — ja onnistumisen mahdollisuus olisi aina
tarjolla...

— Nouse, tuuli, nouse vielä viime hetkellä! rukoilivat ahavoituneet
miehet taivaalle tähyillessään. Ja miehet iskivät jo toiveikkaina
silmää toisilleen:

— Ehkä sieltä tulee jotakin!

Mutta tuuli ei herännyt. Kaakon pilvet hattaroituivat ja hajosivat,
maatuulen heikot vireet lakastuivat ja kuolivat, ennen kuin ne ulapalle
asti ehtivätkään, ja Riilahden aava selkä oli taas hetken kuluttua
kirkkaana, helottavana kalvona. Sankarimiesten vironneet toiveet
luhistuivat alkuunsa.

Mutta nuo nousevan tuulen oireet, jotka olisivat saattaneet merkitä
pelastusta Ehrenskiöldin pienelle osastolle, olivat nähtävästi jo
saaneet Apraksinin suuren kaleerilaivaston kiireisen touhun valtaan.
Eteläisen taivaanrannan tumma seinä oli pian taas ruvennut liikkumaan
ja tuo tumma pitkänomainen aalto läheni nyt laajenevana vyöhykkeenä
verkalleen mutta varmasti. Jo vilkkuivat aironlavat venäläisten
soutaessa laajassa kaaressa asettuakseen leveänä rintamana noiden
kahdeksan laivan eteen ja sitten — hyökätäkseen.

Ehrenskiöldin pieni osasto oli jo asettunut ennalta määrättyyn
taisteluasentoonsa ja laivoissa suoritettiin enää vain viimeistelyjä.
Kaikki tapahtui hiljaa ja hätäilemättä; ei mitään melua eikä räyhääviä
komentoja kuulunut miltään taholta, tottuneina ja vakavina,
tehtävästään tietoisina kaikki miehet asettuivat paikoilleen odottamaan
hyökkäystä ja valmiina laukaisemaan.

Mutta vielä ei vihollinen hyökännyt. Sen sadat laivat pysähtyivät
leveään rintamaansa loitommaksi selälle ja suomalaiset, jotka silmä
kovana tähystelivät valtavaa ylivoimaa, näkivät pienen, yksinäisen
soutupurren sieltä viilettävän salmen suuta kohden.

— Sieltä tulee nyt antautumisvaatimus, päättelivät miehet mielessään
ja hymähtivät.

Niin olikin laita. Apraksin oli lähettänyt oman adjutanttinsa
tarjoamaan Ehrenskiöldille kunniakkaita antautumisehtoja, koska
suomalaisten asema oli toivoton.

— Miksi suotta vuodatettaisiin verta, puheli adjutantti
pikkualuksestaan ”Elefantin” kupeelta, jonka kannella Ehrenskiöld
ryhdikkäänä seisoi. — Jos luovutatte laivanne, saatte pitää henkenne!

— Komennossani ei ole yhtään viholliselle luovutettavaa laivaa,
murahti Ehrenskiöld heti.

— Mutta näettehän tilanteen, laivanne ovat jo ilman muuta meidän,
jatkoi airut. — Saatte kunnialliset ehdot.

— Tulkaa ottamaan laivamme, vastasi siihen amiraali sointuvalla
äänellä. — Kunniasta ei voi olla silloin puhetta kun antaudutaan.

— Vastaatte siis kieltävästi?

— Niin, ja vastaamme tulella!

Soutupurren ja päällikkölaivan välinen lyhyt keskustelu kuultiin
kaikkiin aluksiin, ja sen merkitys myös oivallettiin.

Niiden johdosta ei hurrattu, ei ylvästelty eikä riehahdettu, mutta
kaikki hyväksyivät amiraalin vastauksen.

Pursi poistui, ja miehet painautuivat taas vartiopaikoilleen. Hetkeksi
Niilo-herra jäi vielä mietteisiinsä vaipuneena ja liikahtamatta
”Elefanttinsa” kannelle, katsellen jähmettyneenä etääntyvää
sananviejää. Hän tunsi vastuunsa ja tiesi pienen osastonsa tuhon olevan
käsissä. Satojen miesten henki oli riippunut hänen vastauksestaan. Ehkä
tuhansia turvattomia lapsia oli jäävä orpoina muistelemaan kaatuneita
isiään, ja niiden kohtalo jotka eivät alkavassa taistelussa kaatuisi
tai hukkuisi, vaan joutuisivat venäläisten sotavangeiksi, oli kai
sittenkin oleva kaikista raskain. Hän ajatteli omiakin rakkaimpiaan,
jotka kotimaastaan jo olivat saaneet pakolaisina rientää vihollisen
tieltä Ruotsin puolelle ja joiden ajatusten kohteena hän alati tiesi
olevansa. Hekin jäävät tänään orvoiksi.

— Viimeiset hetket siis käsissä, puhui hän itsekseen siinä
seistessään. — Mutta ne viimeiset hetket on nyt käytettävä hyvän
soturin ja karoliinin tapaan!

Reippaana hän nyt käännähti ja rupesi jakelemaan käskyjä
alipäälliköilleen. Vihollislaivat oli laskettava lähelle ennen tulen
avaamista, mutta silloin täytyikin laukaista yhtaikaa ja tarkasti
tähdäten! Eikä sen jälkeen ole ruutia säästettävä, sitä on tarpeetonta
jättää venäläisille tai mereen upotettavaksi. Täysi hinta on kuninkaan
laivastosta otettava, eikä vihollista ole laskettava äärelle ennen kuin
viimeinen tykki on lauennut!

Rohkaisevina ja sytyttävinä hänen ohjeensa kaikuivat ”Elefantin”
kannelta ja täydessä vireessä olikin miesten mieliala, kun ensimmäiset
viholliskaleerit sivulta soutaen saapuivat ampumamatkan päähän. Mutta
ääneti odottivat saarretut laivat salmessa, ikään kuin eivät olisi
ymmärtäneet, mistä oli kysymys. Kaleerien rintama sakeni, ne soutivat
yhä lähemmäs, soutivat varoskellen, mutta vastustajain äänettömyydestä
yhä rohkaistuneina, — kenties nuo saarretut sittenkin ottavat
kehotukset vaarin ja antautuvat mielisuosiolla...

Silloin vilahti Ehrenskiöldin päällikönlippu komentosillalla ja
yhtäkkiä pamahti jyhkeä yhteislaukaus. Sen vaikutus oli tuhoisa; poru
pääsi vihollisten laivoista, airot pysähtyivät ja sekaantuivat ja pari
laivaa retkahti kallelleen. Toisten täytyi rientää niiden miehistöä
pelastamaan. Mutta sitä eivät suomalaiset odottaneet. Uudet laukaukset
paukkuivat ehtimiseen ja uusia vaurioita syntyi hyökkääjäin aluksissa.
Nekin ampuivat mutta hämääntyneinä ja hutiloiden. Etäämpänä olevat
alukset eivät edessä olevain omiensa vuoksi kyenneet tähtäämään
salmeen.

Nopeasti venäläiset vetäytyivät silloin tästä ensi hyökkäyksestään
selälle jättäen pari kaleeriaan uppoamaan rintamain väliin. Sieltä
loitommalta he nyt pommittivat salmea ja ryhtyivät ahdistamaan
sivustoilta Ehrenskiöldin pienempiä laivoja, joiden harvat tykit eivät
pystyneet kehittämään tulta. Nämä kärsivätkin jo pian pahoja vaurioita,
niiden mastoja katkesi ja miehiä kaatui, mutta ne pysyivät vielä
sittenkin rintamassa. Ja ”Elefantti” ja ”Pollux” pitivät keskisalmelta
vainoojat edelleen sopivan matkan päässä.

Näin jatkui tiukkaa ampumista toista tuntia. Kömpelön ”Elefantin”
partaassa ja vesirajassakin oli ammottavia reikiä, verta virtasi sen
kannella ja terveillä miehillä oli täysi työ kantaa haavoittuneita
ruumaan ja latoa kaatuneita kasoihin tieltä pois. Kaatuneiden
tykkimiesten tilalle Niilo-herra määräsi aina uusia; tuli ei saanut
hetkeksikään tauota, sillä sen vaikutus venäläiskaleereihin oli
edelleen tuhoisa. Niitä siirtyi yksi toisensa perästä siipirikkona
rintaman taakse ja toisia upposi siinä silmäin edessä Riilahden
syvänteeseen.

Niilo-herran ääni kaikui komeana ja kannustavana komentosillalta, hänen
silmänsä ehtivät joka kohtaan, hän korjautti heti pahimmat vauriot ja
ylläpiti taistelukuntoa särkyneissäkin aluksissa.

Mutta pienestä laivastosta oli kuitenkin tykki sieltä, toinen täältä jo
vaiennut — vihollisen luodit, joita sateli tuiskuna, olivat usein
sattuneet arkoihin paikkoihin. Pikkualuksista oli pari jo aivan ääneti,
muuan niistä kellui vallan hylkynä. Silloin vihollinen näki hyväksi
uudistaa ryntäyksensä. He lähettivät nyt parhaat aluksensa tuleen
vallatakseen Ruotsin laivat, niin kauan kuin niistä vielä oli johonkin.
Syntyi tuokion hiljaisuus, kun hyökkääjät taas soutivat sivulta eteen
ja estivät omiaan ampumasta. Ehrenskiöldkin salli silloin miehilleen
pienen lepotauon, jakoi heille ryyppyjä ja voileipiä, ja antoi heidän
pyyhkiä hien naamoistaan, joita vihollistulen lisäksi yhä helottava
aurinko paahtoi. Kannelta hävityksen jäljet raivattiin taas pois ja
hätäilemättä miehet asettuivat jälleen ampuma-aukoilleen. Mutta tykkejä
ei nytkään laukaistu, ennen kuin hyökkääjät olivat aivan lähellä —
silloin oli vaikutus taas tepsivä.

Mutta tulitus ei ollut enää äskeisen veroinen, sen Niilo-herra saattoi
heti huomata; hänen tulikirnuistaan oli moni jo vaurioitunut ja
miehistäkin rupesi olemaan puute. Vihollinen vetäytyi kyllä taaskin
loitommaksi, mutta se ahdisti sieltä nyt sitkeästi ja sisukkaasti
välittämättä omista vaurioistaan, — sekin oli jo kiihtynyt. Ja Niilon
molempien keskustan laivojen kunto oli niin pelottava, että hän näki
lopun lähestyvän. Miehiä virui siellä vieri vieressä, eikä
haavoittuneita enää ehditty korjata pois. Ja jo iski romahtava
mastonkappale itseään amiraaliakin olkapäähän, niin että hän verta
vuotavana hetkeksi tuupertui sillalle. Masennus jo valtasi ”Elefantin”
jäljellä olevan miehistön, joka luuli päällikkönsä saaneen surmansa.
Mutta hänpä nousikin siitä tuokion kuluttua, repaleisena tosin ja
verissään ja oikea käsivarsi hervottomana; mutta hänen äänensä oli
edelleen heleä ja rohkaiseva, ja vasemmalla kädellään hän heilutti
herkeämättä miekkaansa joukkoaan ohjatessaan.

Taistelu jatkui. Mutta Niilo huomasi sen hetki hetkeltä talttuvan.
Ainoastaan parista hänen pikkulaivastaan tuprahti enää tulta.
”Polluxinkin” ammunta heikkeni arveluttavasti; se laski jo korkean
viholliskaleerin niin lähelle itseään, että venäläiset kivääreillään
pääsivät sen miehiä teurastamaan, ja ennen pitkää tuo jättiläinen iski
valtaushakansa ”Polluxin” partaaseen. Siellä taisteltiin nyt teräasein
mies miestä vastaan kuin manterella ikään.

Niilo oivalsi, että sama uhka oli pian ”Elefantillakin” edessään, sillä
sen laidan tykit, joka oli koko ajan ollut vihollista vastassa, olivat
melkein kaikki jo käyttökelvottomia. Hän päätti silloin kesken
taistelun tiimellyksen koettaa kääntää laivansa ehyen kyljen vihollista
vastaan. Se kävi tässä rasvatyynessä salmessa ainoastaan ankkurien
avulla vipuamalla ja vei paljon aikaa; sillä välin pääsi iso
vihollisalus jo arveluttavan lähelle kaataen ”Elefantin” kannelta
miehistön rippeitä. Mutta laiva kääntyi kumminkin ja sen eheistä
tykeistä räjähti yhtäkkiä yhteislaukaus tuota liian lähelle
uskaltautunutta vihollisalusta vastaan. Koko tuo valtaisa jättiläinen
aivan kuin parahti; sen liitokset halkeilivat, se ryyppäsi sivun
täydeltä vettä ja vajosi verkalleen miesten kirkuessa, painui lopuksi
kuin kivipaasi siihen paikkaan veden pulpahtaessa korkealle sen
hukkumasijoilta. Hetkeksi vihollinen hätkähti tätä odottamatonta
vastaiskua, mutta suuttuneina lukuisat vihollisalukset soutivat samassa
tykkinsä tyhjentäneen ”Elefantin” kimppuun ampuen sitä nyt yhtaikaa
joka puolelta.

Niilon lippulaiva oli näet enää yksin taistelemassa, joten kaleerien
oli helppo se kiertää. Ruotsalaiset pikkulaivat olivat osaksi uponneet,
osaksi ne oli vallattu ja vieraskielinen voitonhuikkaus ”Polluxin”
kannelta ilmoitti, että sekin oli jo joutunut vihollisten käsiin.
Ehrenskiöld tarttui nyt ainoalla terveellä kädellään kivääriin ja
kehotti miehiään tekemään samoin, sillä tykkejä ei enää ehditty ladata.
Mutta toivotonta oli sellainen taistelu huvenneella väellä.
Viholliskaleeri souti kohti ja laski mieshukasta välittämättä
”Elefantin” kylkeen. Niilon kädestä ammuttiin kivääri pois, hän sai
uuden pahan haavan reiteensä ja hänen katseensa sumeni. Hän näki
hyökkääjäin jo nousevan laivansa kannelle, näki miestensä tähteiltä
temmattavat aseet... Kohtalon hetki oli siis nyt tullut. Ja hänessä oli
vielä henki...!

Silloin hän keräsi viimeiset voimansa, ontui komentosillan
vastakkaiselle kaiteelle ja viskautui sen yli päistikkaa alas.
Hypätessään hän kuuli vain venäläisten ilonhuudon ennen kuin tajunta
katosi.

Riilahden taistelu oli päättynyt, niin kuin sen jo ennakolta tiedettiin
päättyvän, verisemmin vain ja katkerammin kuin oli osattu uskoakaan.
Muutamia rikkiammuttuja, käyttökelvottomia laivoja saivat viholliset
vallatuksi, muutamia satoja enimmäkseen haavoittuneita vankeja he
niistä korjasivat, mutta he olivat itse menettäneet sekä laivoja että
miehiä monin verroin enemmän.

Noiden haavoittuneiden vankien joukossa oli kuitenkin suomalainen
amiraali Niilo Ehrenskiöldkin. Hän ei ollutkaan jaksanut hypätä
komentosillalta mereen asti. Hänen vaatteensa olivat tarttuneet
rikkiammutun maston vantteihin ja hän oli jäänyt tajuttomana roikkumaan
laivan kylkeen taivaan ja meren välille. Siitä voittajat tiedottoman
sankarin korjasivat.

Kun Niilo monen tunnin kuluttua tuli tajuihinsa, hän huomasi makaavansa
haavasiteissä venäläisessä laivassa. Se herääminen oli hänelle raskain
kaikista heinäkuun 25. päivän kärsimyksistä, eikä hän voinut estää
kiukun kyyneltä valahtamasta poskelle.

                                                  ⸻

Niilo Ehrenskiöld sai kokea runsain mitoin nöyryytystä vihollisen
vankina vielä pitkät ajat senkin jälkeen, kun hän oli verkalleen
toipunut monista haavoistaan. Tsaari Pietari oli itse ollut mukana
Riilahden taistelussa ja oli nähnyt pienen ruotsalaisen laivaston
sankarillisen kamppailun ja puolustautumisen viime hetkeen asti, mutta
hän pitikin voittoaan juuri sen vuoksi sitä suurempana ja
kunniakkaampana. Uuteen pääkaupunkiinsa Nevan varrelle palattuaan hän
vietti siellä tätä venäläisten laivaston ensimmäistä varsinaista
merivoittoa suurin juhlallisuuksin. Sotavankien täytyi voiton
todistajina marssia saatossa väkijoukon lomitse Pietarin kaduilla.
Niilo-herra oli tällä välin paljon vanhentunut, hänen uljas ryhtinsä
oli tullut kumaraksi, hänen oikea käsivartensa riippui vielä
hervottomana ja hänen mielensäkin oli samoin hervoton ja kaikkeen
kyllästynyt.

Eikä se kumminkaan ollut asettunut lepoon. Se kapinoi nyt kohtaloa
vastaan, se väitti kärsineensä ansaitsematonta vääryyttä. Riilahden
tappio ei ollut hänen syynsä, niin hän mielensä hiljaisissa käräjissä
haastoi; se oli julman kohtalon, se oli Jumalan syytä, eikä hän voinut
kaikista kärsimyksistään huolimatta nöyrtyä sitä muistellessaan.

Kolakka syysviima puhalsi pitkin Venäjän uuden pääkaupungin aukeita
katuja, joita myöten tsaari Pietari ratsasti streltsiensä ja
merimiestensä ympäröimänä juhlasaattonsa etunenässä. Saattueen keskellä
kulkivat Riilahden taistelun sotavangit, enimmäkseen rampoja ja tautien
taittamia miehiä, ja heidän kärjessään täytyi amiraali Niilo Ehrenskiöldin
kävellä kaikkien katseltavana. Hän käveli siinä kylmänä
ja välinpitämättömänä, sivuilleen katsomatta ja välittämättä väkijoukon
hurraahuudoista. Ei hän tuntenut pilkkaa eikä nöyryytystä. Hän tunsi
vain tuon kolean syystuulen puskevan polttelevia kasvojaan vastaan, ja
juuri se hänen mieltään ärsytti ja kirveli. Hän puri hampaansa yhteen
ja kohtaloa vastaan kapinoiden hoki ehtimiseen:

— Tuuli, sinä merimiehen ystävä, miksi, miksi et voinut puskea ja
raivota silloin, kun sinua olisi työhön tarvittu. Miksi et herännyt
toimeesi sinä helteisenä heinäkuun päivänä!

Santeri Ivalo