SOTILAS VAKAA JA NUHTEETON

KAARLE KUSTAA CREUTZ

Oli kamppailtu Pultavan verinen ja kohtalokas taistelu. Sekasorron
vallassa pakenivat etelää kohti pahoin runnellun karoliiniarmeijan
tähteet.

Lewenhaupt oli ehdottanut kuninkaalle, että matkan jouduttamiseksi
hävitettäisiin kuormasto, jotta jalkaväen miehetkin pääsisivät hevosen
selkään, mutta tavanomaisella itsepäisyydellään kuningas sen kielsi.
Siksipä matkanteko sujui hitaasti ja pimeän tullen kasvoi sekasorto.
Kurista ja järjestyksestä ei ollut paljonkaan jäljellä, varsinkin kun
suuri osa upseeristoa oli jäänyt taistelukentälle tai joutunut
vihollisen vangiksi.

Vankkurien pyörät kitisivät ja vinkuivat kuin menetettyä taistelua
valittaen, ja sitä säestivät miesten huudot, rähinä ja kiroukset.
Varsinkin jälkijoukossa oli melu ja sekasorto tavaton. Haukkuma- ja
kirosanoja kuultiin siellä monella eri kielellä ja murteella.
Eteläruotsalaisten laahustavaan puhetapaan sekaantuivat suomalaisten
kirosanojen karmivat ärrät.

Kuuma kesäkuun oli miltei säkkipimeä. Joku sytytti kuivan heinätukon
palamaan valaistakseen sillä hetkisen ympäristöä.

— Kuka hölmö siellä näyttää viholliselle tietä! kuului heti vihaisia
huutoja suomalaisten rakuunain taholta. — Hiiteen tulisoihdut! Kyllä
sitä paeta osaa pimeässäkin.

— Paeta, niin. Kuka olisi uskonut, että meidänkin kuninkaan piti
kerran lähteä pakoon pötkimään.

— Mikä haaska siellä tukkii tien? Pois alta tahi tulee sapelista
päähän!

Rähinä yltyi, mutta samassa kuului voimakas ja käskevä ääni:

— Mikä meteli täällä! Hillitkää suunne ja säilyttäkää järjestys. Ei
ole vielä maailmanloppu käsissä.

— Kenraali! kuiskivat miehet ja vaikenivat.

Niin, kyllä he tuon miehen pimeässäkin tunsivat. Hän oli päivällä
taistelussa johtanut ratsuväkeä ja kuumimmankin temmellyksen keskellä,
ylivoimaisen vihollisen käydessä joka suunnalta kimppuun, he olivat
kuulleet tuon saman äänen. Yhtä tyynenä ja lujana se oli kaikunut
silloinkin ja saanut heidät kuolemaa halveksien syöksymään eteenpäin ja
jännittämään viimeisetkin voimansa.

Syksyllä Lewenhauptin mukana pääarmeijaan tulleet olivat vasta eilen
lähemmin tutustuneet tuohon mieheen, mutta vanhemmat soturit tunsivat
kenraalimajuri Kaarle Kustaa Creutzin jo Puolan taistelutanterilta.

Päivä alkoi valjeta. Oli saavuttu Nova-Sanzaran kylän luo ja kostealla
nurmikolla olivat sotilaat levänneet hetkisen. Kuningas oli nostettu
erääseen tuparähjään, hänen haavoittunut jalkansa oli uudelleen sidottu
ja kuumeen puna poskillaan hän oli kotvan uinahtanut. Mutta auringon
noustessa venäläistä ratsuväkeä näyttäytyi Pultavan suunnalla ja matkaa
oli jälleen jatkettava. Kuningas nostettiin uudelleen vaunuihin
haavoittuneen kenraali Hårdin rinnalle, drabantit nousivat satuloihinsa
ja niin jatkettiin taivallusta kohti Dnjepriä.

Creutz ratsasti hetken aikaa kuninkaan vaunujen rinnalla, mutta sitten
hän jättäytyi jälkeen huolehtiakseen järjestyksestä jälkijoukoissa ja
torjuakseen venäläisten mahdolliset hyökkäykset. Hänen lähestyessään
kuormastoa vallitsi siellä suuri sekamelska ja hälinä. Muutamia
kuormahevosia oli sortunut tielle, pari painavaa vankkuria oli särkynyt
ja sen johdosta oli koko kuormasto pysähtynyt.

Muutamalla sanalla Creutz vaimensi metelin, minkä jälkeen hän viittasi
luokseen kuormastoa johtavan upseerin.

— Meidän on mahdotonta tällä tavoin jatkaa matkaa, ellemme mieli
joutua tekemisiin vihollisen kanssa, hän sanoi tälle. — Hajottakaa
kaikki raskaammat kuormarattaat, jakakaa arvokkain sisältö miehistön
kesken ja antakaa hevoset haavoittuneiden ja heikkovoimaisten käyttöön.
Loput sytyttäkää tuleen.

— Mutta..., epäröi upseeri, — kenraali Lewenhaupthan ehdotti eilen
Pultavasta lähdettäessä samaa, mutta kuningas kielsi sen jyrkästi.

— Tehkää kuten sanoin.

— Ymmärrän, herra kenraali.

Upseeri kohotti kätensä lakin reunaan ja ryhtyi helpotuksesta huoahtaen
täyttämään tehtävää, jonka vastuusta hän nyt tiesi olevansa vapaa.

Jonkin ajan kuluttua jatkettiin matkaa, ja karoliiniarmeijan
jälkijoukon erottivat nyt perässä parveilevista vihollisista valtavat
tuliroihut.

Seuraavana päivänä, joka oli kesäkuun viimeinen, levisi pakenevan
sotajoukon eteen leveä Dnjepr-virta. Oli saavuttu Perevolotsnaan,
Vorskla- ja Dnjepr-virran yhtymäkohtaan. Pienestä kaupunkipahasesta,
jonka tsaarin joukot olivat hävittäneet, oli jäljellä vain raunioita ja
kekäleitä. Samoin oli kaikki ylikulkuneuvot tarkoin tuhottu.

Päivän kuluessa kerääntyi yhä uusia venäläisjoukkoja takana oleville
ylängöille. Karoliiniarmeijan tähteet olivat nyt kuin nuotan perukkaan
ahdetut. Kuljetusvälineiden puutteissa näytti virranylitys
mahdottomalta, puolustusasemaksi oli alava ja aukea virtojen kulmaus
mitä epäedullisin, ja takaa käsin uhkasi hetki hetkeltä vahvistuva,
ensimmäisen suuren voittonsa huumaama tsaarin armeija, samalla kuin
omat, lopen nääntyneet sotilaat kärsivät kaiken ja ennen kaikkea
ampumavarojen puutetta. Karoliiniarmeijan maailmaa järkyttävä uhma
oli kerrassaan hävinnyt ja mieliä painoi yleinen toivottomuus.
Talonraunioiden keskelle, lähelle Dnjeprin rantaa, oli kuninkaalle
pystytetty teltta. Sen edustalla seisoi illan hämyssä ryhmä korkeita
upseereja. Teltasta astui heidän keskelleen kenraali Lewenhaupt, joka
ääni kiihtymyksestä väristen alkoi selittää, kuinka hän oli tehnyt
kaikkensa saadakseen kuninkaan taivutetuksi pelastautumaan pienemmän
saattojoukkonsa kera Dnjeprin toiselle puolelle, mutta turhaan. Lopuksi
hän oli polvistunut kuninkaan telttavuoteen ääreen, mutta kuningas oli
vain töykännyt häntä rintaan ja sanonut itsellään olevan tärkeämpääkin
ajateltavaa.

— Hän on itsepäisesti päättänyt uudistaa taistelun tässä mahdottomassa
paikassa, jatkoi Lewenhaupt. — Kun minä loppujen lopuksi huomautin,
ettei meillä täällä ole mitään muuta mahdollisuutta kuin joko kaatua
viimeiseen mieheen tai joutua vangiksi, hänen majesteettinsa vastasi:
jaa, mutta sitä ennen täällä paukahtaa! Niin, minä tein, kuten sanottu,
voitavani. Koettakoot vuorostaan muut järkiinnyttää kuninkaan.

Lewenhaupt työnsi kätensä asetakin poveen ja räpytti kiivaasti suuria,
ruskeita silmiään. Toiset hymähtelivät ja tuijottivat neuvottomina
jalkoihinsa. Creutz oli seisonut syrjittäin toisiin huulet tiukasti
yhdessä ja leveä otsa kurtussa. Lewenhauptin vaiettua hän kääntyi äkkiä
toisiin päin, läimäytti hansikkaillaan vasenta kämmentään ja virkkoi:

— Se johtuu siitä, hyvät herrat, että te kohtelette häntä aina kuin
ikätoverianne, kuin täysi-ikäistä miestä konsanaan. Mutta hänhän on
suuri lapsi, juonitteleva ja uhitteleva lapsi, ja sen mukaan häntä on
myöskin kohdeltava, jos mieli saada hänet ajattelemaan järkevästi.

— Hm, sopii koettaa, sopii koettaa, kuului toisten kenraalien
joukosta.

— Ja niinpä minä koetankin, vastasi Creutz, ja toisten ällistykseksi
hän astui päättävin askelin telttaa kohti ja katosi oviverhon taakse.

Siellä makasi kapealla telttavuoteellaan Kaarle XII huumaantuneena
vielä Pultavan edustalla saamastaan kohtaloniskusta. Voittamattomuuden
maineen saavuttanut, koko Euroopan tuntema sankari, jonka muotokuvia
oli levinnyt kaikkiin maihin ja jonka urotöistä kaikkialla kerrottiin
tarinoita, makasi siinä nyt lyötynä ja perikadon partaalle sysättynä.
Toinen jalka oli siteissä ja hän nojasi päätään oikeaan käteensä.
Kasvoilla, jotka olivat päivänpaahteen ja ruudinsavun mustaamat ja
joilla näkyi vielä jälkiä viime talven tavattomista pakkasista, oli
entinen kaikkea uhmaava ja järkkymätön ilme. Suurissa, tummansinisissä
silmissä näkyi vain synkeä tuijotus.

— Suomalainen visakalloni! hän virkkoi puoliääneen Creutzin
nähdessään.

Iloisempi ailahdus ilmestyi nyt hänen kasvoilleen aivan kuin Creutzin
näkeminen olisi äkkiä palauttanut hänen mieleensä Puolan ja Liettuan
voittoisat taistelutantereet. Kuinka hilpeästi hän olikaan Thornin
piirityksessä keskellä kuulasadetta taputtanut Creutzia olalle, kun
tämä partioretkeltä palatessaan oli neljänsadan miehensä kanssa
raivautunut nelinkertaisen vihollisjoukon läpi takaisin omiensa luo.
Kas, siinä oli juuri hänen mielensä mukainen soturi. Entä myöhemmin
Liettuassa, missä Creutz puolentoista tuhannen miehen etunenässä oli
rivakalla hyökkäyksellä valloittanut Kleckin ja Lahovicen kaupungit
sekä perinpohjin tuhonnut moninkertaisen venäläisjoukon. Haltioissaan
hän oli silloin sulkenut Creutzin syliinsä sekä ylentänyt hänet
keskellä taistelutannerta kenraalimajuriksi.

Pian kuninkaan katseeseen kuitenkin palasi äskeinen raskasmielisyys.
Hänen ajatuksensa saivat toisen suunnan ja hän virkkoi:

— Teidän isännehän oli Ruotsin laivaston amiraali minun isäni
taistellessa tanskalaisia vastaan, eikö niin, kenraali?

— Niin kyllä, ja vaipui Öölannin luona Itämeren pohjan yhdessä
amiraalinlaivansa kanssa.

— Aivan niin, aivan niin, tunnen sen tapauksen jo lapsuuteni ajoilta.

Kuningas vaipui mietteisiinsä ja jatkoi sitten puolittain itsekseen:

— Pohjaan, pohjaan, mutta ei vihollisten käsiin...

Creutz käsitti hänen ajatusjuoksunsa ja alkoi yhtäkkiä puhua:

— Teidän majesteettinne, täällä on moni sitä mieltä, että Teidän
majesteettinne olisi pelastauduttava Dnjeprin toiselle puolen. Mutta
minä uskallan olla toista mieltä. Mikä odottaa Teidän majesteettianne
tuolla virran takana? Suoranainen perikato. Siellä te joudutte yksin
taistelemaan koko maailmaa vastaan. Mutta täällä, uskollisten
joukkojenne keskellä te olette paljon paremmassa turvassa. Sen vuoksi
minä rukoilen sydämestäni Teidän majesteettianne pysymään täällä.

— Yksin koko maailmaa vastaan, toisti kuningas itsekseen ja hänen
silmiinsä syttyi Creutzin niin hyvin tuntema hehku, joka niissä nähtiin
aina taistelun alkaessa. Hän kohosi ryntäilleen ja lausui tavalliseen
tinkimättömään tapaansa:

— Käskekää panna kaikki kuntoon ylimenoa varten. Kuljen jo tänä iltana
Dnjeprin toiselle puolen.

Creutz kumarsi syvään, niin syvään, että hän hyvin saattoi kätkeä sen
tyytyväisen hymyn, minkä kuninkaan sanat olivat hänen huulilleen
houkutelleet. Sitten hän poistui takaperin teltasta.

Uteliaina toiset kenraalit kerääntyivät hänen ympärilleen. Creutz
seisoi heidän keskellään hymyillen ja hansikkaitaan heiluttaen.

— No, saitko lapsen taivutetuksi? kysyi Lewenhaupt, jota Creutzin hymy
alkoi ärsyttää.

— Hänen majesteettinsa käskee panna kaikki kuntoon joen ylitystä
varten. Se tapahtuu jo tänä iltana.

— Olisiko se mahdollista? epäili Lewenhaupt, mutta Creutzin hymy
tarttui toisiinkin ja nopeasti ryhdyttiin käskyä toteuttamaan.

Oli saatu hankituksi muutamia veneitä. Kahteen niistä sovitettiin
kuninkaan vaunut ja niihin kannettiin illan hämyssä kuningas. Kun hän
oli hyvästellyt armeijaan jäävät ylimmät upseerit sekä antanut
viimeiset määräyksensä, joista tärkein oli se, että vihollisen vangiksi
ei saanut antautua, drabantit tarttuivat airoihin ja lautta irtautui
rannasta.

Creutzin kasvoilta oli hymy ehtinyt jo hävitä, ja ajatuksiinsa
vaipuneena hän seisoi rannalla niin kauan kuin lauttaa hiukankaan
näkyi.

— Näin kulkee nyt tuntemattomiin kohtaloihin se rakas lapsi, jota me
vertamme vuodattaen olemme seuranneet halki puolen Eurooppaa, hän
lausui itsekseen. — Miehuutta meiltä on vaadittu tähän saakka, mutta
kaksin verroin enemmän sitä vaaditaan tästä lähtien. Lehti on kääntynyt
ja vastoinkäymisten päivät ovat alkaneet.

— Ne alkoivat jo vuosi sitten, silloin kun kuningas päätti tehdä tämän
onnettoman Ukrainan retken, katkaisi lähellä seisova Lewenhaupt hänen
yksinpuhelunsa.

— Niin, mutta älkäämme häntä syyttäkö, sillä kaikessa tässä on
tapahtunut Jumalan tahto. Minulla on muuten varma aavistus, että me
näimme hänet nyt viimeisen kerran.

— Samaa minäkin ajattelen, myönsi Lewenhaupt, — ja kuinka me häntä
arvostelemmekin, niin rukouksissamme tulemme häntä aina muistamaan.

— Amen! vastasi Creutz ja molemmat he lähtivät täyttämään raskaita
velvollisuuksiaan, sillä heidän kummankin johtoon oli kuningas uskonut
sotajoukon.

Kaarle-kuninkaan lähdettyä vallitsi armeijassa entistä toivottomampi
mieliala. Sotaneuvottelussa kannattivat toiset, niiden joukossa Creutz,
taistelua sekä yritystä pelastautua Vorsklan yli tataarien kaanin
alueille, josta saattoi sitten pyrkiä kuninkaan tuntumaan. Mutta toiset
pitivät kumpaakin näistä toivottomana yrityksenä, ja itse Lewenhaupt
oli alakuloinen ja epävarma. Mitään yhtenäistä ja varmaa päätöstä ei
saatu aikaan.

Tällä kannalla olivat asiat, kun leiriin saapui hurjasti ratsastava,
valkoista lippua huitova venäläinen upseeri, joka osoittautui ruhtinas
Menshikovin lähetiksi.

Hän oli tullut ehdottamaan ruotsalaisille antautumista.

Samalla levisi sotajoukkoon tieto venäläisten lähestymisestä.
Sotilasten hämmentyneissä aivoissa paisui vihollisten lukumäärä hetki
hetkeltä. Puhuttiin kolmestakymmenestä tuhannesta venäläisestä, jotka
tykkeineen olivat miehittäneet Pultavan puoleiset ylängöt. Pelko ja
sekasorto armeijassa kasvoi. Tylsästi sotilaat tuijottivat
upseereihinsa, jotka komensivat heitä asettumaan paikoilleen riviin.

— Mitä Herran nimessä tästä tulee? huusi Lewenhaupt epätoivossaan
toisille kenraaleille. — Näettehän, hyvät herrat, missä tilassa
sotajoukko on! Onko järjellistä, onko tarkoituksenmukaista tällaisissa
oloissa yrittää taistelua?

Kaikki epäröivät. Synkkänä, kulmat rypyssä ja liikkumatta kuin vaskeen
valettuna Creutz istui satulassaan. Turhaan Lewenhaupt loi häneen apua
anovan katseensa. Creutz ei virkkanut sanaakaan.

— Olisi kai paras lähettää neuvottelijat Menshikovin puheille, virkkoi
joku epävarmasti.

— Ja heidän olisi venytettävä keskustelua mahdollisimman pitkälle,
jotta kuningas saisi aikaa poistua niin kauas kuin suinkin, lisäsi
toinen.

Ehdotus hyväksyttiin ja sopimuksenhierojaksi valittiin yksimielisesti
kenraali Creutz. Toverikseen hän sai urhean eversti Dükerin. Venäläisen
lähettiupseerin seurassa he lähtivät heti matkaan.

Menshikov oli kukkulalla, josta Creutzin havainnon mukaan oli mainio
näköala yli ruotsalaisten leirin. Sieltä saattoi helposti nähdä, kuinka
kehnosti asiat laaksossa olivat. Venäläiset asettelivat kiireesti
tykkejä paikoilleen ja Creutz käsitti, että kaiken ryhtinsä kadottanut
karoliiniarmeijan jäännös olisi tuhon oma, jos ne alkaisivat syöstä
tulta sen keskuuteen. Mutta hän ei antanut huolestuneisuutensa näkyä
ulospäin, vaan astui tyynenä ja arvokkaana Menshikovin eteen.
Kohteliaasti tuo piirakanpaistajasta ruhtinaaksi kohonnut tsaarin
suosikki tervehti molempia upseereja.

— Te näette, hyvät herrat, itsekin, kuinka asiat ovat, hän aloitti
saksaksi viitaten oman sotajoukkonsa ja sitten ruotsalaisten asemiin,
— ja että taistelusta ei näin ollen voi syntyä muuta kuin turha
verenvuodatus. Sitä välttääksemme hänen tsaarillinen majesteettinsa
tarjoaa teille kunniallista antautumista.

— Te olette nyt rohkeita äskeisen onnenne johdosta, vastasi Creutz. —
Mutta vielä on Ruotsin sotavoiman ydin jäljellä. Jos siis meille ei
tarjota kunniallisia ehtoja, saatte piankin havaita, ettette ole lasten
kanssa tekemisissä.

Kohteliaasti Menshikov vastasi:

— Sen me olemme jo ennen kyllin selvästi havainneet. Siksipä sydämen
halusta tahtoisimme päästää noita urhoja, jotka ovat joutuneet
sellaiseen asemaan, ettei heitä enää voi mikään auttaa eikä pelastaa.
Näkeehän jokainen, jolla on vähänkin järkeä, että he ovat meidän
käsissämme. Jos te ryhdytte taistelemaan, maksaa se meille tietysti
jonkin määrän ihmishenkiä. Mutta siitä me vähät välitämme, sillä miehiä
meillä kyllä riittää. Lopuksi te olette kuitenkin mennyttä joka ainoa
mies.

Creutz tiesi, että Menshikovin sanat olivat liiankin tosia.

— Mitä ehtoja te sitten tarjoatte? kysyi hän lyhyesti.

— Teidän tulee kaikkien antautua sotavangeiksi sekä luovuttaa aseenne
ja varastonne. Vaatteet ja yksityisen omaisuutenne saatte kuitenkin
pitää.

— Hm, meitä ei siis riisuttaisi alastomiksi, hymähti Creutz katsahtaen
omaa yksinkertaista ja kulunutta pukuaan ja silmäillen sitten terävästi
loistava-asuista Menshikovia.

Entinen piirakanpaistaja ei kestänyt todellisen ylimyksen katsetta,
vaan joutui hämilleen ja änkytti jotakin epäselvää. Creutz ei
puolestaan ollut sen parempia ehtoja odottanutkaan. Mutta tässä oli
tärkeintä voittaa aikaa ja sen vuoksi hän ilmoitti, ettei hän yksin voi
asiasta päättää, vaan ehdoista olisi myöskin kenraali Lewenhauptin
saatava tieto. Sovittiin, että eversti Düker ratsastaa siinä
tarkoituksessa ruotsalaisten leiriin. Creutz jäi venäläisten luo ja
näki, kuinka kasakat toivat mukanaan ruotsalaisia sotilaita, joita he
metsiköissä olivat saaneet käsiinsä näiden yrittäessä karata omasta
leiristään. Toisia saapui jopa kymmenmiehisinä joukkueina
vapaaehtoisesti venäläisten armoille heittäytymään. Mitä Creutz tämän
johdosta sydämessään tunsi, siitä ei Menshikovin vahingoniloinen silmä
saanut selkoa, sillä tuon lujatekoisen, leveäotsaisen kenraalin
ahavoitunut ulkomuoto ei ilmaissut mitään.

Düker viipyi matkallaan. Hänen tuomainsa tietojen johdosta Lewenhaupt
oli jälleen ryhtynyt neuvottelemaan ylimpien upseerien kanssa. Myöskin
eri joukko-osastoilta tiedusteltiin, halusivatko he ryhtyä taisteluun.
Vastaukset olivat epäröiviä ja tilanteen toivottomuus kuvastui kaikkien
katseista. Venäläiset alkoivat tästä viivytyksestä hermostua.
Tuo maailmanmaineen saavuttanut karoliiniarmeija oli vielä
alennuksessaankin pelottava. Ties mitä ne suunnittelevat. Ei ollut
missään tapauksessa leikintekoa ryhtyä sen kanssa taisteluun. Ja tuo
järkkymätön Creutz, mitä hän mietti? Menshikov ahdisteli häntä
kysymyksillään, mutta ei saanut hänestä irti enempää kuin
vaskipatsaasta. Ärtyneenä hän lähetti yhden omista upseereistaan
ruotsalaisten leiriin kiirehtimään vastausta. Upseeri palasi ja
ilmoitti Lewenhauptin pyytävän vielä tunnin lykkäystä. Siihen täytyi
suostua ja Creutz laski itsekseen, että silloin on kuningas jo ehtinyt
saavuttamattomiin.

Antautumispäätös synnytti ruotsalaisessa leirissä sekalaisia tunteita.
Kaksi Meijerfeltin rykmentin nuorta rakuunaupseeria piti häpeällisenä
antautua barbaareille, kuten he sanoivat. He paljastivat miekkansa ja
yhteisestä sopimuksesta lävistivät toinen toisensa. Jotkut
haavoittuneista repivät siteensä ja nääntyivät verenvuotoon. Mutta
suurin osa laski aseensa tylsän alistuvaisesti. Kasakat, joita
venäläisten taholta odottivat kidutukset ja surma, koettivat kauhun
vallassa piiloutua. Toiset heistä pyrkivät uimalla Dnjeprin yli,
jolloin suuri osa heistä hukkui virtaan.

Musketit, miekat ja pistoolit koottiin isoihin kasoihin, joiden ääressä
venäläisiä sotilaita seisoi vartiossa. Menshikovin eteen laskettiin
rääsyiset liput, jotka menneinä onnen päivinä olivat niin ylpeästi
liehuneet voitokkaiden rykmenttien edessä.

— Voiko tämän alemmaksi voiton kukkuloilta sortua? kuiskasi
toimituksen kestäessä Lewenhaupt ympärillään seisoville kenraaleille.
— Tuskin on yhdeksää vuotta kulunut siitä, kun samanlainen näytös
pantiin toimeen Narvassa. Silloin täytyi kahdentoistatuhannen
venäläisen laskea aseensa kahdeksantuhannen ruotsalaisen edessä. Nyt
saa yhdeksäntuhatta ruotsalaista kokea juuri saman nöyryytyksen. Tänään
sinä, huomenna minä. Ei mitään pysyväistä auringon alla.

Alkoi sitten vaivalloinen marssi takaisin Pultavaan. Siellä
venäläiset juhlivat vielä suurta voittoa ja tsaari itse oli hyvässä
juhlahumalassa. Hän suhtautui mitä armollisimmin vankeihin. Ylimmät
upseerit hän kutsui omaan pöytäänsä ja joi opettajainsa maljan, kuten
hän heitä nimitti.

— Minä tiedän, hän sanoi, — että ruotsalaiset kuvailevat minua
julmaksi barbaariruhtinaaksi. Mutta minä olen kohteleva teitä niin,
että te huomaatte tämän arvostelun vääräksi.

Hänen käskystään jaettiin kokonaista viisitoista tuhatta ruplaa
sotavangeille. He saivat riittävästi ruokaa sekä liikkua jokseenkin
vapaasti kaupungilla.

— Pelkäsin paljon pahempaa, sanoi eräänä päivänä kapteeni Kaarle Creutz
sedälleen kenraalille, — mutta hehän osaavat käyttäytyä kuin
ihmiset ainakin.

— Tsaari ja hänen kansansa ovat kuin meri, vastasi setä. — Tänään
tyyni ja päivänpaisteinen, mutta huomenna se voi olla mitä hirveimmän
myrskyn myllertämä. Tässä maassa saamme olla varustautuneina kaikkeen.

— Mutta ehkäpä sotaa ei kestäkään enää kauan, väitti veljenpoika.

— Toivossa on hyvä elää, mutta pelkään, että Baabelin vankeutemme
venyy kylläkin pitkäksi. Muistapas vain kuninkaamme itsepäisyyttä.

Kenraali oli oikeassa. Heillä oli edessään kymmenvuotinen vankeus ja
monta kovaa he saivat vielä kokea. Syksyn tullen koko vankiarmeija sai
lähteä vaivalloiselle taipaleelle kohti Moskovaa, jossa tsaari oli
päättänyt edelleen ja oikein suurenmoisella tavalla juhlia voittoaan.
Itse hän ratsasti kulkueen etunenässä, sitten seurasivat saaliiksi
saadut liput, tykit ja muut aseet. Ruotsalaisilta saatujen tavarain
joukossa nähtiin muun muassa nekin veren tahrimat patjat, joilla
Kaarle-kuningasta oli Pultavan taistelussa kannettu. Tavarakuormain
jäljessä saivat astella ruotsalaiset kenraalit, sitten muu upseeristo
arvonsa mukaisessa järjestyksessä, ja viimeisinä sotilaat.

Kadut olivat tungokseen saakka täynnä juopunutta kansaa, joka huusi,
luikkasi ja heitteli pilkkasanoja vangeille. Seinillä ja
kunniaporteissa näkyi kaikenlaisia vertauskuvallisia esityksiä
saavutetusta voitosta. Yhdessä oli kuvattuna Venäjän kaksipäinen kotka
nujertamassa Ruotsin leijonaa, toisessa taas venäläinen sotilas
taluttamassa samaista leijonaa, joka oli kahleissa ja pahoin laihtunut.

— Mitä te tuosta arvelette? kysyi eräs Moskovaan asettunut
hollantilainen osoittaen viimeksi mainittua kuvaa ruotsalaiselle
kornetille.

Tämä silmäili hetkisen kuvaa ja virkkoi:

— Onpa hauska nähdä, että leijonassa on edes yksi paikka vielä
kahlehtimatta.

— Mikä niin? kysyi hollantilainen kummissaan.

— Häntä, jolla se voi lyödä moskovalaista vasten suuta! vastasi
kornetti ja jatkoi pää pystyssä matkaansa.

— Ylpeitä vielä alennuksessaankin! mutisi hollantilainen
nuuskarasiaansa naputellen.

Liikkumattomin ilmein kenraali Creutz kulki Lewenhauptin rinnalla. Hän
tunsi tällöin elävästi ihmiselämän epävakaisuuden ja kaiken
katoavaisuuden. Häntä ei liikuttanut vähääkään, mitä hänen ympärillään
tapahtui. Se oli kaikki vain hetken pilanäytelmää, joka siinä tuokiossa
saattoi vaihtua toiseksi. Kaikella oli määränsä ja tämän päivän
voittaja oli huomispäivän voitettu. Kumpi niistä sitten oli
kadehdittavampi? Eihän viisas Solonkaan ollut voinut myöntää onnensa
kukkuloilla olevaa Kroisosta onnellisimmaksi. Osat vaihtuivat niin
nopeasti, ja vasta kuolemassa ratkaistiin, kuka oli todella onnellinen.
Ei ollut muuta pysyvää kuin Herran sana ja siihen oli Creutz Pultavan päivien
jälkeen alkanut yhä enemmän syventyä.

                                                  ⸻

Tuhannet vangit hajotettiin ympäri laajaa Venäjänmaata. Osa
sijoitettiin pohjoiseen Arkangelin ympäristölle, toinen osa etelään
Astrakanin seutuville, kolmannet Volgan latvoille Kasanin ympäristöön.
Tehdäkseen karkaamisista lopun tsaari siirrätti myöhemmin suuret joukot
vankeja Siperiaan, jossa Tobolskin kaupunki muodostui heidän
keskuspaikakseen. Kenraalit ja rykmentinpäälliköt saivat asua
Moskovassa, mutta alemmat upseerit ja papit, joita heitäkin oli
seitsemättäkymmentä joutunut sotavankeuteen, saivat seurata miehiään
kaukaisille seuduille.

Tsaarin hartaana haluna oli saada sotavangit sulatetuksi omaan
kansaansa. Mutta hän pettyi toiveissaan. Aniharvat ruotsalaisista ja
suomalaisista sotavangeista lankesivat kiusaukseen ottaa vastaan
houkuttelevia virkatarjouksia. Nuo jyrkkäpiirteiset pohjoismaalaiset
pysyivät uskollisina isänmaalleen, tavoilleen ja uskonnolleen.
He muodostivat ennen pitkää valtion omine hallituksineen,
kirkkojärjestyksineen ja menoineen. Moskovassa olevat kenraalit
muodostivat hallituksen. He pitivät kirjaa vangeista ja hoitivat heidän
asioitaan, mikäli se noissa vaikeissa oloissa suinkin laatuun kävi.
Myöskin tuomiokapituli heillä oli Moskovassa ja sitä johti
henkidrabanttien saarnaaja Nordberg. Se valvoi sielunhoitoa
vankisiirtoloissa ja määräsi jokavuotiset saarnatekstit.

Sen jälkeen kun kreivi Piper oli joutunut tsaarin vihoihin ja hänet oli
suljettu Pähkinälinnan kolkkoihin komeroihin ja kun kenraali Rehnsköld
oli päässyt palaamaan kotimaahan, joutui vankien huolto yksinomaan
Creutzille ja Lewenhauptille. Edellinen asui erään saksalaissyntyisen
leipurin omistamassa matalassa puutalossa, jossa kenraalin huostassa
oli pari pienoista huonetta.

Oli varhainen talviaamu ja kenraali oli juuri noussut vuoteelta. Hänen
palvelijansa, ontuva suomalainen rakuuna, joka oli jo viidenkymmenen
korvissa, oli kontallaan pesän edessä, puhaltaen tuleen, joka ei oikein
tahtonut ottaa syttyäkseen. Kenraali oli juuri suorittanut
aamurukouksensa ja istuutui pöydän ääreen, jossa oli kirjoitusneuvot,
papereita ja kirjoja. Hän käänsi tätä nykyä saksankielestä erästä
Spenerin teosta, minkä hän oli päättänyt saada painetuksi ja sitten
vangeille jaettavaksi. Tällä kertaa hän ryhtyi kuitenkin kirjoittamaan
kirjettä Saksan johtajalle, professori Franckelle, jonka
kanssa hän oli jo useita vuosia ollut kirjeenvaihdossa. Eilen hän oli
saanut Franckelta kirjeen sekä lähetyksen hengellisiä kirjoja,
lääkkeitä ja rahaa, jotka tämä oli Saksassa keräämillään varoilla
hankkinut sotavangeille Venäjällä. Nyt hän ryhtyi ystäväänsä kiittämään
lohdullisesta kirjeestä ja suuriarvoisista lahjoista.

Hän ei ehtinyt paperille panna kovinkaan monta lausetta, kun rakuuna
ilmoitti, että eräs vieras haluaa päästä hänen puheilleen.

— Onpas se varhainen vieras, ihmetteli kenraali niistäen rätisten
palavaa talikynttilää. — Onko hän meikäläisiä?

— Kyllä, ja pappi, ellen erehdy.

— Saata hänet sisään.

Hetken kuluttua huoneeseen astui kookas mies yllään huurteinen
lammasnahkaturkki.

— Ai, tekö, pastori? Ja ihan ilmielävänä? ihmetteli kenraali
tuntiessaan tulijan suomalaiseksi pastori Lauraeukseksi. — Olette
saanut siis tiedon pappeinkokouksestamme ja olette vaeltanut tänne
Tobolskista saakka.

Lauraeus, joka oli viikkoja kestäneen matkan jälkeen juuri saapunut
Moskovaan, heitti turkin yltään ja istuutui takkavalkean ääreen yhdessä
kenraalin kanssa, joka innokkaasti alkoi kysellä Tobolskin kuulumisia.

— Mitään erinomaisempaa ei seurakunnassamme ole sattunut sitten kun
viimeksi teille kirjoitin, kertoi Lauraeus.

— Kapteeni Creutz, veljenpoikanne, lähettää teille sydämelliset
terveisensä ja kiittää saamastaan kirjasta.

— Se oli Arndtin ”Totinen kristillisyys”, jonka hänelle lähetin.
Tiedättekö, onko hän sitä myöskin tutkistellut?

— Kyllä, ja hänessä itää Herran sana. Hän on seurakuntamme
nuhteettomimpia jäseniä.

— Teettepä minut todella iloiseksi. Entä kuinka vangit tulevat toimeen
ja toimiiko koulunne jatkuvasti?

— Toimeentuloon nähden ei ole pahempaa valittamisen syytä. Miesten
opittua eri ammatteja meillä on ollut puuttumaton jokapäiväinen leipä.
Nykyään meillä on siellä nahkurin työhuonekin, jossa työskentelee
useita upseereja. Koulu menestyy hyvin, kun venäläisten ja tataarien
antamien lahjojen avulla saimme kouluhuoneen korjatuksi. Oppilaita
siinä on nykyään yhdeksättäkymmentä. Jumalanpalveluksia pidämme
säännöllisesti ja tavat paikkakunnalla ovat huomattavasti parantuneet.

— Niin, niin, minun sanani ei pidä tyhjänä palajaman... Jumala on
siunannut pyrkimyksemme, ja olomme täällä Baabelin virtain partailla on
muodostunut siedettävämmäksi kuin alussa uskalsimme toivoakaan. Mutta
kuulkaahan, kuinka lohduttavasti Francke meille taas kirjoittaa.
Toimitan tästä jäljennöksen teidän matkassanne Tobolskiin.

Hän alkoi lukea kirjettä pastorille keskeyttäen tavan takaa
huudahduksilla sellaisilla kuin: — Kuinka syvälle se mies onkaan
Jumalan tuntemisessa päässyt!

— Ja katsokaapas, mitä muuta hyvää hän meille taas on lähettänyt, hän
sanoi kirjeen lukemisen lopetettuaan ja astuen laudanpätkistä kyhätyn
hyllyn ääreen, jossa oli monia erikokoisia paketteja ja
nahkakukkaroita. — Täällä on lääkkeitä, rahalahjoja ja kirjoja
meikäläisille. Osan niistä saatte mukaanne Tobolskiin.

Rakuuna ilmoitti aamiaisen olevan valmiina ja he asettuivat pöytään,
jossa oli mustaa venäläistä limppua, lämmitetty lihankimpale,
tattariryynivelliä ja kaljaa.

— Piper-raukan kohtalo minua syvästi huolettaa, puheli kenraali
aterian aikana. — Meillä on syytä erikoisesti sulkea hänet
rukouksiimme. Häntä muistaessani tuntuu oma asemani liiankin hyvältä ja
suorastaan ansaitsemattomalta. Ja entä maanmiehenne, majuri
Sprengtport, joka sai toista vuotta kitua kahleissa maanalaisessa
vankiluolassa. Nyt hänellä on sentään jo vapaammat olot. Kuta
kiinteämmin me vain jaksaisimme Herraan turvata, sitä vähäpätöisemmiltä
tuntuisivat tämän hetken vaivat.

Yksinkertaisen ateriansa lopetettuaan he veisasivat virren säkeistön,
johon ovelle ilmestynyt rakuunakin yhtyi.

— Ja nyt lähdemme pastori Nordbergin luo, sanoi kenraali heidän
pöydästä noustuaan. — On ilo tavata taas eri suunnalta saapuneita
kohtalotovereita.

Niin kuluivat kenraali Creutzin päivät ahkerassa työssä ja jumalansanan
viljelemisessä. Vuosi vuodelta hän syventyi yhä enemmän pietismin
henkeen, joka hänen kauttaan levisi hajallaan olevien vankienkin
keskuuteen. Vankeuden vaivat ja kalvava koti-ikävä olivat omiaan
suuntaamaan heidän ajatuselämänsä iäisyysasioihin. Niinpä kehittyi
kenraali Creutzin veljenpojastakin vakava pietisti, samoin kuin useista
muistakin upseereista. Siitä saivat näinä vaivojen ja vastoinkäymisten
vuosina voimaa myöskin monet kotimaassa toimivat soturit, muiden mukana
kenraali Armfelt.

Levisipä sitten vihdoin Moskovaan ja aina Siperian äärille uutinen,
joka sai kohtaloonsa alistuneet sydämet riemusta sykähtelemään: rauha
oli tehty ja sotavangit saivat palata kotimaahan. Eri suunnilta heitä
virtasi kokoon, ja niin alkoi vaellus kauan ikävöityä kotimaata kohti.
Kuin Israelin lapset Baabelin vankeudesta he palasivat itäiseltä maalta
länteen.

Kuusikymmenvuotias, harmaatukkainen mies oli jo kenraali Creutz
kotimaahan palatessaan. Seitsemän vuotta eli hän vielä rauhanteon
jälkeen pysyen loppuun saakka lujana siinä jäyhässä pietistisessä
maailmankatsomuksessaan, johon hän vankeusvuosinaan oli kasvanut.
Samoin oli laita hänen veljenpoikansakin, joka loppuikänsä vietti
hengellisten harrastusten ja rauhaisan kotielämän piirissä
sukukartanossaan Pernajassa. Heidän ja heidän hengenheimolaistensa
kautta tuo syvällinen pietistinen uskonsuunta juurtui Suomen maaperään
— suureksi siunaukseksi suomalais-kansalliselle valtioelämälle ja
kulttuurille, kuten tuleva aika oli osoittava.

Kyösti Wilkuna