II.

Jannelle oli tullut lähtötuuma kuin keväiselle muuttolinnulle. Eipä
siinä silloin auttanut veljen yli- eikä alipuhumiset, ei emännän
lupaukset eikä antamiset.

Hän uhkaili lähtevänsä etsimään uutta Kaanaanmaata, helluntaipyhät
sopivat hyvin, sillä oli aikainen kevät ja tiet jo hyvässä
käymäkunnossa.

Janne viiletteli pöydän kulmalla tuoretta voita ja rieskaa
lähtöateriakseen. Palan painimeksi oli kuorimatonta maitoa, joka
hänen mielestään oli makeampaa kuin viini Kaanaan häissä. Hän itse
arveli niin, ehkä se miete ja vertaus johtui uuden Kaanaanmaan
etsimissuunnitelmista tai oli tarkoitettu kiitokseksi hyvälle
emännälle ja hänen rasvamaitoisille lehmilleen.

Emäntä täytteli voivakkasia, maitopulloa ja leveäsuista konttia,
evästelipä vielä lisäksi hyvillä neuvoilla matkalle lähtevää
kälyveljeään.

Janne myhähteli ja veisteli vastaan, lupasi tulla kymmenen vuoden kuluttua
katsomaan, tai työtä etsimään, jos jonkun Maijastiinan
pyydykseen sattuisi nuljahtamaan, vahingossa, vahingossa, ei
tahallaan.

Hän nousi ja pisteli kädestä hyvästit emännälle ja isännälle, joka
loikoili sängyssä. Nuoret vetelivät vielä makoisia unia. Janne ei
antanut heitä herätellä turhanaikaisen asian vuoksi.

Hiekka rapsahteli hauskasti hänen anturoittensa alla.

Kontissa oli viikkokauden muona, räsypussissa oikean jalan
sukankantapäähän neulottuna kahden kuukauden palkkarahat; kolme
kahdenkymmenen markan rahaa. Viisikymmentäkaksi markkaa viisikymmentä penniä
se sovitun päivärahan mukaan olisi ollut, mutta velimies oli
hotaissut täydet kympit väittäen, että ne muka oli hyvin ansaittu.
Tämä oli Taavetin tapaista, antoi, kun sattui olemaan, ei pitänyt
lukua pienistä rahoista ja oli sen vuoksi usein ilman sekä pieniä
että suuria.

Ensi kerran kotoa lähtiessä oli Jannella ollut suuret rahat, yli kaksituhatta markkaa,
mutta niillä rahoilla ei ollut siunausta.
Mahtoiko olla näillä pienillä rahoilla ja näillä uusilla
suunnitelmilla, jotka niin hullusti huumasivat?

Rutapohjainen suo oli näkynyt unikuvissa jo monta kertaa. Se oli
jossakin korpien kätköissä, kun hän vain sen löytäisi! Joka etsii, se
löytää ja kolkuttavalle avataan! Hän toivoi niin.

Maijastiina oli lähetellyt sanoja ja postituksia kaikenlaisten
kupparien ja kipparien mukana. Piti palata takaisin ja aloittaa
yhdyselämä kaikessa sovussa ja rauhassa. Vai niin, vai sovussa ja
rauhassa!

Hän oli sanonut niille kuppariposteljooneille, että se oli poikki,
poikki kuin linnun kinttu! Lopuksi Maijastiina oli jo uhkaillut.
haastaa muka käräjiin, eikä anna eroa. Kukapa tässä eroja oli
pyytänyt. Ero kuin ero, ilman pyytelemisiä. Ja kenellekä se ero
mahtoi olla tarpeellisempi? Hän, Janne, tulisi erossa toimeen, mutta
tuliko Maijastiina, se oli arveluttavampi asia.

Maantie oli jo suurimmaksi osaksi kuivalla hiekalla, päivärinteiset
mäet pölisivät. Vesi solisi ojissa, rastas rupatteli kuusikossa
ja muut pienemmät ja pieniäänisemmät talitintit ja tilitantit
hilkuttelivat siellä ja täällä. Tiellä ei ollut kulkijoita
tuntikausiin, vain ruskea kesäorava pötkähti raiteen ylitse
pihkaiseen kuuseen.

Ojassa kiven takana pulpahteli lähde kolmella kiehumasilmäkkeellä.
Valkoinen pohjasanta kohoili ja poreili. Janne heitti konttinsa ja
kuokkansa tiepuoleen ja istahti kotvaksi aikaa tarkkailemaan lähdettä.

Se oli yksi luojan ihme. Mistä asti ja kuinka monen hiekkaseulan läpi
oli mahtanut siilautua sen kylmän kirkkaana poreileva vesi?

Hän irroitti läheisestä koivusta pienen tuohenpalan ja teki siitä
vähäisen lusikkalipin. Huomaamattaan hän tuli lipitelleeksi vettä
niin paljon, että hänelle tuli aivan nälkä.

Hän avasi kontin, leikkasi tuppipuukollaan rieskasta kannikan ja
ruskeaksi paistuneesta silavaköntistä viipaleen särpimeksi.

Varmasti minunkin suoni laidassa on tuommoinen kolmella
silmällä poreileva lähde! Reunoista hiukan kaivelen ja männyn
halaspuolikkaista veistelen neliskulmaisen arkun. Juoksu pitää avata
selväksi, ettei rupea kasvattamaan limaskaa eikä vesisammalta.

Hän otti kuokkansa tieltä ja availi sillä lähdejuoksun tukkeutuneita
paikkoja. Kun arkun pistää, niin sillä hyvä!

Mutta uudelleen istahtaessaan hän huomasi, ettei siinä mitään suota
ollut, vain se lähde ojassa kuusikon laidassa. Hän naurahti leveästi
myhähtäen ja alkoi astua rapsutella sannoitettua sarkaa pitkin.

Tien varrella oli taloja ja torppia. Tutut ihmiset tekivät keväisiä
töitään.

Kovasinmäen äijä halkoili aidasvitsaksia. Harmaa pilkkumitukka
kaartui pyörtäen mustan lippalakin alta.

— Onko kieroja näreitä? — tiedusti Janne hyvänpäivän mainittuaan.

Äijä katsoa muljautti, sylkäisi ja ilmoitti:

— Eihän nämä pahoin kieroja! Ei ehdi kuin kerran kyynärällä ympäri!

Se oli oikea vastaus turhaan kysymykseen. Olisi pitänyt huomata
näkemällä, koska kiersi kuin kirjokeppiä.

Putkimäen miehet kalkuttelivat uuden riihensä nurkalla. Janne ei
käsittänyt, minkävuoksi riihi piti rakentaa peltojen sivuun maantien
varteen. Aikoivatko he pyydystää maantienkulkijoista riihimiehiä?
Hänen teki mielensä kysäistä, mutta olisivat saattaneet mäläyttää
yhtä viisaasti kuin Kovasinmäen äijä. Kuka kenenkään järjenjuoksun ja
riitingit mittaili ja aavisteli! Ja itselleenpä jokainen teki, mitä
teki! Hän tervehti ja jatkoi matkaa.

Kylän takaisella metsätaipaleella se asia hänelle kirkastui ja sitten
kävi yhä selvemmäksi, kun tuli seuraavia mäkitaloja ja torppia.

Rakentelemisissa ohjaili ihmisiä vanha tottumus ja tapa. Polvesta
polveen oli rakennukset siroteltu sinne ja tänne raunioille ja mäen
töyrämille. Ehkä tuntui komealta, kun oli kymmeniä rakennuksia ja
koppeleita? Tai ehkä ei naisväellä ollut talvisin tarpeeksi työtä,
täytyi varaamalla varata piirijuoksua ladolta ladolle? Saattoi myös
tulipalon pelko asiallisena syynä olla?

Mutta suon laitaan rakennettavassa talossa ei juosta turhaa
piirileikkiä! Kukapa siellä kerkiäisi juoksentelemaan, kun ei ollut
muuta kuin yksinäinen äijänkänttyrä. Ladon ja riihen väli tulee
olemaan hyvin lyhyt, jos on ollenkaan. Ja tulee siinä olemaan monta
muuta yhdistelyä, mitä ei ole tavallisten järki-ihmisten taloissa.

Ensimmäisen yönsä hän nukkui erään avomäelle rakennetun koppelitorpan
uunin kiukaalla. Kokoon kääräisty takki oli päänaluisena, kissa
kehräsi kupeella ja uuninkivi oli lämmin. Torpan väki tiedusteli
matkan tarkoituksia ja muita kulkijan asioita. Janne jutteli pitkästi
ja leveästi. Tunnontarkasti ottaen ja miehen asiat tuntien olisi
hänen juttujaan voinut valeiksikin sanoa, tai ainakin jonkin verran
liioitelluiksi.

Vaikka mikä tietää? Ehkä hän olisi koville otettaessa puheistaan
hyvinkin selviytynyt. Kuokkuri hän oli ja uutta työmaata etsi. Ja
että akka ei perään itkenyt, ei itkenyt, varma se oli, haukkui vain
ja pärsmänttäsi. Ja että tuhlaajapoika ei palaisi samaa tietä isäinsä
maalle. Mikä pakko siihen olisi? Ehkä löytyisi muita teitä, jos
palaamaan joutuisi.

Aamuvarhaisella hän taas lähti. Jalka iski tepevästi tiehen,
ajatukset ailahtelivat koirana edellä.

Turhaa se oli, tuommoinen maalaileminen ja leventeleminen ajan
kuluksi ja huvinkin vuoksi. Miksi ihminen ei osannut pitää leukojaan
kiinni?

Valhe ja totuus! Vääryys ja oikeus! Oliko niissä linjat aina selvinä
ja kulmapyykit paikoillaan? Tuossa rikas mies lain ja oikeuden
nimessä velkakirjojansa ja pakkokorkojansa välikappaleinaan käyttäen
ryösti köyhän miehen ainoan lehmän tai kotikonnun, röyhisti
rintaansa ja vakuutteli jakavansa oikeutta maailmaan. Entä jos
tuo köyhä mies lastensa hengenpitimiksi kaivoi vaikka vain kapan
perunoita ryövätyn kotinsa pelloilta? Mitä siitä sanoi laki ja
oikeus? Pahantekijä, voro, yhteiskunnan turvallisuudelle vaarallinen
mies! Hilut kinttuihin, tukka pois ja puoleksi vuodeksi linnaan!
Mahtoivatko taivaallisen Isän oikeuden rajat ja vanhurskauden
linjapyykit juosta juuri samoja aukeamia?

Tien ohessa oli lampi. Hän istahti vesikivelle, huuhtaisi silmänsä ja
unohti järkeilevät ajatuksensa.

Lammen rannat olivat sulina. Vedenpinta pirisi aitajohteen molemmin
puolin. Nähtävästi siellä liikuskeli kutupaikkaa etsiskeleviä
hauenpuikaleita. Keskilammen jäällä keikkui teeriparvi niskahöyhenet
pörröisinä. Ne puhuivat paljon ja kovalla äänellä. Se oli varmaan
ryssää, koska kuuntelija ei mitään ymmärtänyt. Pari harmaata varista
lentää lääpötti teeriparven ylitse matalalta viistäen.

Kisapaikan kohdalle päästyään ne rääkäisivät muutamia haukkumasanoja
kumpikin, oikaisivat sitten peräkanaa mökilleen männikkömäkeen.
Taisipa olla myös harmaamekoilla kutjaleen meiningit, vaikka eivät
avopaikoilla päästäneet salaisimpia tunteitansa julki.

Kun oli niin hauska ja lämpimän leppoisa rinne, avasi hän konttinsa
ja suurusteli siinä. Joku tiputtajalintu tilkutti ja nalkutti
kuusikossa. Siihen yhtyi pian muita. Kuuntelija ei päässyt selville,
oliko siellä monenlaisia lintuja, vai oliko saman talon akkaväen
kesken tavallista aamutoraa vai haukkuivatko he kaikki yhteisvoimin
outoa kulkijaa.

Haukattuaan ja haukutettuaan itsensä kylläiseksi hän nousi jatkamaan
matkaa.

Piirtopää musta hevonen päristeli takana, myllykuormaa veteli. Mies
pyysi jalankulkijaa rinnalleen kuormalle. Janne heitti kuokkansa ja
konttinsa kärryille ja könti itse perässä. Edessäpäin näytti olevan
tasaisen jouhevia alamaita, painonlisäys ei rasittanut hevosta.

Poristiin kevään tulosta, aikaisesta myllyyn menosta, ruunan
setolkkavaljaista ja yleensä kaikesta, mihin silmä tarttui ja ajatus
osui. Hevosmies lasketteli vanhoja valeita, jotka silmät rakosellaan
säkkien päällä loikoessa saattoivat käydä täydestä todesta. Tietysti
kyydinnauttijan velvollisuus oli vastata ja väljästi se tapahtui, kun
hänelle oli siunattu hyvät luonnonväärät leuat. Lienee unohtunut jo
päätös leukojen kiinnipitämisestä ja turhanpuhumisen välttämisestä.
Muun porinan lomassa Janne tiedusteli, oliko lähitienoilla suurempia
suomaita?

— Oli kai niitä suomaita, mutta ne tapasivat olla veteliä näin
keväisin.

— Miksi ette laske vesiä kuiviin?

— Jaa vesiäkö kuiviin?

— Niin!

— Jaa soiltako?

— Soilta niin! Sillä tavalla Luoja ennenmuinoin teki! Kokosi vedet
yksityisiin paikkoihin, että kuiva näkyi!

Myllymies kopisti piippunsa kopan tyhjäksi ja katsoi Jannea pitkään.
Oliko tuo äijä tullut hulluksi vai oliko syntymästään portinlyömä?
Aikoiko se tuolla leveäteräisellä kuokallaan ruveta kuivailemaan
soita? Kaikkia sitä tuli pyydetyksi kuormalleen kyytiin!

Tuli suurempi vastamaa ja Janne vapautti miesparan turhasta pelosta.

— Ei taida lähitienoilla olla suurempia ruoppasoita? — peräsi Janne
vielä aloittamaansa asiaa.

— Ei ole! Ei koko pitäjässä!

Jannen piti kysäistä, mihin ne niin äkisti hävisivät, kun äsken
vielä oli, mutta myllymies räppäisi hevostaan lautaselle ja alkoi
lasketella aika luikua.

Seuraavan yön hän makaili omine lupineen tien oheisessa saunassa.
Talon sauna se lienee ollut, koska oli niin tilava ja ylempänä
mäellä oli kivinavetta ja aitan päädyssä ruokakello. Saunassa oli
edellisenä iltana kylvetty, lavoilla oli sopiva makuulämmin.

Hän avasi pienen lakeisikkunan ja silmäili ulos. Lammaslauma söi ja
makaili aholla. Suuri kippurasarvinen pässi kääntyili ja irvisteli,
kiistatoveria kai vainuskeli.

Alempana rinteen alla oli järvi ja niitty tulvaveden varassa.
Kalamies meloskeli järveltä niitylle, pujahti veräjästä kuin reen
takapankolla ajaen. Rysäseiväs oli veneen laidan ulkopuolella ja
tarttui veräjän pieleen. Mies nousi puolittain seisomaan ja auttoi
sen melallaan irti.

Oli hupaisa katsella pienestä ja mustakarstaisesta lakeisakkunasta,
josta pää ei olisi ulos mahtunut.

Kalamies viritteli kolme rysäänsä niitylle! Veneen kokkapaino
keventyi ja se liukui entistä pystymmässä niityltä järvelle. Jos
ylimmäinen veräjäpuu olisi ollut paikoillaan, niin kokka olisi
tarttunut kiinni. Vesi levisi kuin auran siiven edessä. Koholla
kulkevasta kokkapuusta tipahteli välähteleviä pisaroita peilin
pintaan, jonka veneen perä halkaisi.

Olipa tulvillaan se järvi, kun koko niitty oli veden alla!
Mahtoivatko ladot pysyä paikoillaan? Jos rukiin orasta oli alla, niin
se oli mennyttä kalua. Eipä taidettu tulvaniityille kylvää. Mutta
heinää tuommoinen vesijättö kasvoi vuosikymmenestä toiseen.

Hän heittäytyi pitkälleen lavapenkille, unohti pässin ja niittyjärven
pystykokkaisena liukuvine veneineen ja kalamiehineen. Ruumis
oli väsynyt, henki ei. Etumatkaa ottaen se etsiskeli, etsiskeli
rutapohjaista suota, jonka reunassa kasvoi vihertävä koivikko ja
koivikon alla pulpahteli monella poreella kiehuva lähdesilmä.

                                                  ⸻

Kolmannen matkapäivän aamupuolella hän joutui suureen ja
vauraaseen kirkonkylään. Ihmiset katselivat hieman kummastellen
outoa kulkuriäijää, jonka selässä keikkui valtava tuohikontti ja
kävelykeppinä oli leveäteräinen kuokka.

Hän poikkesi erääseen kauppapuotiin ja osti sokeria, suolaa ja
tulitikkuja. Puotilainen luuli saavansa kaupaksi myös neljänneksen
nuuskaa tai nipun Venäjän lehtiä, jompi kumpi niistä tavallisesti
kuului tuollaisen äijän muonitukseen. Ei kuulunut tällä kertaa, ihme
ja kumma. Ehkä kasvatteli itse nurkantakaisensa? Hän sai setelistä
lukea takaisin joukon kirkasta hopeaa ja muutamia viiden ja kymmenen pennin
lantteja.

Kirkonkylästä erkaantui teitä kaikkiin ilmansuuntiin. Olisi tarvinnut
kysäistä! Mitä kysäistä? Että oliko pitäjässä soita! Mitäpä turhilla
ihmisiä säikyttelemään. Hän tarkkaili hetken aikaa osoittimia ja
painautui keskimmäiselle.

Kyläaukeaman laidassa avautui taas kolme tietä. Niiden osoittimiin
hän ei viitsinyt edes vilkaista, paineli vain keskimmäistä.
Sitten ei enää ollut arveluttavampia haarautumia, ei ollut varaa,
sillä toisella puolella kierteli suuri joki ja toisella puolella
joentapainen järvenlahti.

Tieltä rantoihin viettävät peltosarat olivat muhevamultaisia ja
vihertävä rukiinlaiho ruokaisan näköinen. Varmaan niitä sarkoja oli
kynnetty jo kymmenen miespolvea.

Kyntäminen kyntämisenä, mutta oliko kapenevassa nuotanperässä vielä
soita ja kuokkimattomia korpimaita? Se kysymys sukelsi esiin usein ja
monella tavalla.

Erään talon rantatietä nousi vanhahko vaari kolmea haukea raksissa
roikottaen. Janne hiljensi hieman. He joutuivat veräjällä samaan
matkaan. Äijä näytti yrmeäluontoiselta, tuskin hyvään päivään
vastasi, syljeskeli vain mustia tupakkasylkiä tielle, haukien hännät
hetkahtelivat.

Puheen alkajaisiksi Janne yritteli kehuskella saalista, mutta
äijä murahteli, että pitihän tähän aikaan kalaa saada! Tusina
olisi pitänyt nousta joka kokemalla! Vahvikkeeksi hän roiskautti
tupakkasyljen kuin sisiliskon ja hetkautti tahallaan raksia, niinkuin
heikko saalis olisi ollut satimeen joutuneiden haukiparkojen syy.

He kävellä tokkaroivat kumpikin omaa raidettaan, Janne laveammin
kysellen ja selitellen, vaari äreämmin töksäytellen ja mustia
sisiliskojaan kuivalle sannalle mittaillen.

— Mahtaako tätä tietä pitkälle riittää tännepäin? — tiedusteli
Janne.

— Mahtaa! — tökkäsi vaari yhdellä sanalla ja ruittaisi syljen.

— Eikö täällä isompia vesiä tule vastaan? Minä luulin, että tämä on
semmoinen tupentapainen niemimaa.

— Tupentapainen! — Vaari jämäsi venyttäen. — Kun päivän kävelet
tupenlapetta, niin iltapuolella alat kipertyä kärkeen päin!

Se oli ylettömän pitkä lause siltä vaarilta, mutta pitkä oli myös
peräheitto, kuin puolikesäinen kyykäärme, joka oikoili raiteella
häntäänsä.

— Vai on niin pitkä, — ihmetteli Janne ja ärsytti edelleen: — Ei
suinkaan sinne ole mahtunut yhtään soita eikä korpimaita?

— Onpa ja vielä pirunmoisia sittenkin!

— Vai on soita ja korpimaita! — ihasteli Janne kuin hyvänkin
uutisen olisi kuullut ja tarjosi vaarille kahtakymmentäviittäpenniä
yhdestä hauesta. Toinen katsoi kaupan hyväksi, irroitteli raksistaan
päällimmäisen hauen, sai hinnan ja erosi kujatielle piennarruohikkoa
pikkusisiliskoillaan vihoitellen.

Janne vuolaisi raksipannan, pisti puukonkärjellä haukea niskasuoneen
ja alkoi kamppeensa kokoiltuaan astella taas eteenpäin.

Vaarin puheista päätellen se oli pitkä niemimaa. Siellä oli korpia
ja soita, mutta tuskinpa kovin hallaisia soita, koska suuri
Päijännejärvi sivusi kolmea puolta.

Entäpä olivat savipohjaisia ruoppasoita? Kaikki alavat maat kai
täällä olivat vanhoja vesijättömaita? Mistä tänne olisi tullut
laihoja rahkaturvesoita?

Tie jatkui ja kiemurteli rinneviettoista rantaviivaa. Eräässä
jyrkemmässä mäenrinteessä valui saven ja mullansekaista lietettä
kuin sulattua tinaa aina tielle saakka. Kaiteelle joutuessaan se
oli kovettunut jalan kannattavaksi. Merkillistä, miten maakin noin
vellinä liikkui ja tasaiselle jouduttuaan tinaksi kovettui.

Taloja sukeltautui esiin vihertävien peltojen ja metsäniemekkeiden
takaa. Mutta tie kierteli ja jatkui navettapihojen, riihien ja
kaplasaittojen editse yhä eteenpäin.

Suuri järvi kuin merenselkä välkähteli vasemmalta silloin tällöin.

Janne siteli haukensa ympäri katajanoksia, minkä jälkeen se muistutti
enemmän uuniluutaa kuin raksikalaa. Vastaan tuli aidanpanosta
palaavia renkipoikia ja päiväläisiä. Tulivat ja menivät ja
vilkuilivat taakseen. Kummallinen äijä! Kirves kontissa, kuokka
kourassa ja katajaluuta toisessa! Mitä se silläkin aikoi tehdä?
Kuka Huuhan korvessa tähän vuoden aikaan turpeita kuokitutti?
Menköönpä vain, jos kontissa oli leipää! Pojat nauraa virnahtelivat.
Päivätyöläisten piikkohousujen nokiset takamustat laiskanpuoleisesti
lepsahtelivat.

Järvi etääntyi näkymättömiin. Peltovainiot soukkenivat. Tie
kääntyi metsään, eikä enää aukeille palautunut. Se mutkitteli
mielivaltaisesti kangasharjuja ja ahojen laiteita. Se ei ollut enää
sannotettua tietä, ankaralla mittapuulla ottaen sitä tuskin olisi
voinut nimittää enää tieksi. Mutta rattailla sitä oli kuljettu ja
reen anturaraudat olivat viilanneet maakivien noukat nokinenäisiksi
ja pyöreäpäisiksi.

Tuli lehtimetsiä ja lehteviä kuusikoita. Niiden välimailla oli
pieniä suoputamia. Janne nykäisi turvetta kuokallaan. Suo oli
mustaruoppaista ja väkevältä haisevaa. Hän haisteli ja murenteli
maata sormiensa välissä. Se oli oikeaa maata!

Eikä varmaan enää ollut kaukana se unien ja kuvitelmien korpi, se
oikea ”Kaanaan maa!” Hän tunsi sen puista, tuulesta, suomättään
hajusta, omasta oudosti aavistelevasta olemuksestaan.

Tie nousi notkomäiltä kivikkomäkeen. Kivet olivat mustankiiltäviä,
rattaan raide hyppeli lyöttymästä lyöttymään. Mäelle näkyi talo,
etäämpänä oli toinen, torppien savuju kohoili siellä ja täällä.

Hän ei mennyt taloon asti, vaan pyörsi oikealle alhaisille
notkomäille vetävälle kinttupolulle. Missään tapauksessa ei suo eikä
mutakorpi ollut korkealla mäellä, vaikka kaukana se ei voinut enää
olla.

Etsitty löytyi äkimmin kuin hän oli osannut odottaa. Katajia kasvavan
mäenkaarteen takaa tuoksahti korpinevan tuntu. Parinkymmenen askeleen
päässä mustavetinen puro pulpahteli pyöriviä häränsilmiä kiehitellen.

Hän irroitti konttinsa viilekkeet ja istahti tuuheaturkkiselle
karhunsammalmättäälle. Minkätakia hän konttinsa oli irroittanut? Ei
tarvinnut enää edemmäksi kantaa! Selvä merkki!

Edessä oikealla oli hiirenkorvalla vihertäviä lehtipuita kasvava
töyräs, vasemmalla kosteatuntuinen koskematon korpi, joka puron
pulahtelevissa häränsilmissä lähetteli ensimmäisiä terveisiään.

Siinä se oli! Hänellä ei ollut aavistusta siitä, kenenkä maata
se oli, valtion, kunnan tai yksityisen, ja mikäpä maanostaja hän
olisi ollut vajaalla kuudellakymmenellä markallaan, mutta hänen
loppuikäinen työmaansa, hänen Kaanaanmaansa se oli! Hän tunsi sen
siinä katsellessaan, niinkuin elävä ihminen muutamat sydäntään
lähellä olevat asiat tuntee, ne, joita ei aina tietämällä tiedä, eikä
tajuamalla ymmärrä.

Ajatukset tulivat ja menivät toinen toistaan työntäen niinkuin
edessäolevan korpipuron vaahtokuplaiset häränsilmät. Mistä alkaisi?
Mihin rakentaisi? Kulkiko tuo puro korven halki? Oliko noin hyvä
lasku pitkin matkaa?

Hän nousi. Ei tarvinnut arvuutella enää asioilla, joista tiedon sai!
Hän rapsaisi kirveellään läheisen kuusen oksaan naulan, ripusti
siihen konttinsa ja haukensa ja lähti juoksujalkaa nousemaan
puronvartta ylöspäin.

Se oli oikeata maata! Sen näki mustasta purovedestä, pursunvarsista
ja puiden kasvusta! Hän vakuutteli sitä itselleen näillä
silminnähtävillä merkeillä. Varmimmin olisi voinut vakuuttautua
kuokalla turvetta raapaisemalla. Tiesi sen rääpäisemättäkin. Se oli
ruoppamaata! Se ei voi olla muuta kuin mustaa ruoppamaata!

Korpi tiheni ja virta hiljeni. Hieman ylempänä puro teki lähes
viisikymmensylisen mutkan. Olipa vedellä aikaa kiertää, eikä
se silmälasia mutkaista kulkiessaankaan tarvinnut, mutta voisi
tuollaisen kannakkeen helposti aukaistakin.

Hän löi kuokan maahan ja tempaisi turpeen. Se oli epähuomioinen
vahinkolyönti, lyöty kuin lyöty. Maa oli mustan muhevaa ruoppaa!

Hän ei keksinyt, mitä olisi tehnyt. Hän heitti kuokan, kirveen ja
takinkin yltään, hyräili lauluja, veisteli kantoja, paiskeli kiviä
puroon, hypähteli sinne ja tänne. Jos myllymies olisi nähnyt, olisi
hän varmaan toisen kerran räpännyt piirtopäätä selkään.

Hän oli noussut jo puronvartta puolen virstan verran. Korpi kohoutui
kivikkoiseksi louhumaaksi. Hän kääntyi ja alkoi kulkea auringon
laskua kohti.

Maaperä kävi upottavammaksi, puut kitukasvuisemmiksi. Kuusi loppui
kokonaan ja tilalle tuli räkämäntyjä ja varpukoivuja. Sitten tuli
aukeita laajalla alalla hyllyviä mättäikköpäitä. Ikuinen vedenvaiva!

Helluvimmalta mättäikköaukealta lähti suuri harmaa kurjen vonkale
kuin siivitetty lammas, levitti lentimensä ja oikaisi pitkät
pillisäärensä. Siipilampaalla ei näyttänyt olevan mitään kiirettä,
kurkkaili taakseen, niinkuin olisi muistellut jotakin unohtuneen.
Parinkymmenen sylen päässä äännähti ja kohahti toinen. Sitäpä se
edelläkävijä odotteli.

— Vai hännittelyä minun nevallani! Pois semmoinen peli, het’kerrassa!

Kurkipari huikkaisi haikeasti vastaan. Taisi olla leikinymmärtävää
herrasväkeä.

Hän harppoi kuivempia mätäspäitä koivikkomäkeä kohti. Kotimäeksi hän
sitä alkoi nimitellä. Se vietti loivasti etelään ja itään. Muutamia
kivenjärkäleitä näkyi olevan, niin niitä aina kovilla mailla oli.

Mutta mikä oli tuossa pehmeän ja kovan maan rajassa, riippaoksaisen
kuusen alla? Hän arvasi ja aavisteli, mikä siinä oli. Sitä hän ei
ollut osannut aavistaa, että se kiehuisi viidellä silmäkkeellä!

Hän heittäytyi kämmentensä varassa vatsalleen ja joi pitkin
siemauksin. Vesi oli kirkasta ja kylmää. Hän hörppäili, peilaili ja
taas hörppäili, vaikka ei janottanut enää ensinkään. Valkoinen santa
poreili viidessä silmäkkeessä. Kuudessa, seitsemässä se kiehui! Eikö
ihmeessä! Koko valkoinen pohja kumpuili ja kiehuskeli!

Hän nousi vihdoin ja oikaisi puron varteen konttiaan ja kalaansa
hakemaan. Kalan kimpussa hääräili ruskeanaan muurahaisia. Hän
aikoi huljauttaa purossa, mutta tuli sääli tirriäisiä. Hän purki
katajaviuhkan kalan ympäriltä ja tikulla rapsiskeli. Sisukkaimmat
eivät tahtoneet irtautua edes kaapimalla.

Lähteen lähettyvillä oli suurehko tervaskanto, hyvä tulenpesä
yökaudeksi. Hän veisteli pilkkeitä ja viritteli tulen. Hetken
kuluttua kirisi voilla ja suoloilla höystetty kala tulen loimussa.

Hän huomasi metsän takaa pari torpan savua, mutta minkätakia
hän olisi lähtenyt vieraista paikoista yösijaa pyytelemään, kun
itsellä loimotteli siinä omintakeinen tuli ja savu? Hän karsi
muutamia sylyyksellisiä havunlehviä kannon viereen ja pani kontin
päänalaisekseen.

Hän loikoili havuvuoteellaan pitkät ajat puoliavoimin silmin. Tuli
loimusi ja lämmitti, mutta vain toista kylkeä. Suolta uhosi jo
yökylmää. Täytyi ajoittain kääntää kylkeä. Kylmän ja lämpimän välinen
kamppailu väristi ruumista. Lämmin pitäisi puolensa, kun hän vain
tarpeeksi usein muisti kääntää kylkeä.

Jotakin samanlaista kylmän ja lämpimän välistä sylipainia heitehän
myös rinnassa. Toisella puolella oli sellaisia tekijöitä kuin usko,
toivo ja miehuuden sisu. Kylmän puolella kurkisteli pelko, vanhuus ja
epätoivo.

Hän tirkisteli puolirakoisin silmin suolla kajastelevaa iltaruskoa
vasten, miten ne kamppailivat.

Vanha hullu mies! Lähdet tappamaan itsesi suolle! Suohuurut nousevat!
Halla nousee! Tänne nykistyt kuin kärpänen pyttyyn!

Älä raaku, kun ei ole raatoja lähettyvillä! Luuletko sinä, että
meillä säikytään yhtä ja kahta hallavuotta! Koeta valtimoa! Sykkiikö
vanhuksen rinnassa näin väkevä verenpesä?

Verenpesä! Pesitty ne on jo sen miehen pesimiset, joka akkansa
edellä korpeen pakenee! Eihän sinulla ole rahaakaan kuin vaivaisen
lehmäkappuran hinta!

Suu poikki akasta! Mätä mies ei olisi pystynyt erkautumaan siitä
akasta! Ja mitä sinä puhut rahasta! Rahako tässä maailmassa on
viljelyksiä raivannut ja valtakuntia vahvistanut!

Mutta ei kukaan järki-ihminen ole asettunut asumaan suolle!

Ei, siinä sanoit oikein! Viisas ihminen työntää aina hullua edellään,
myöskin suolle!

Yritä vain, sittenpä näet! Kesken jää! Jalat edellä lähdet
tuntemattomaan hautausmaahan!

Sanohan mies, keneltä tämä maailma ei keskeneräiseksi jää, tai joku,
joka itse arkkunsa hautausmaalle kantaa!

Näin ne pojat väittelivät. Jannen silmät kävivät yhä rakoisemmalleen,
mutta paininheitto yltyi vain.

Hän käänsi kylkeään ja nosti päätään. Roihu paloi iloisesti. Kylmä
kylki lämpeni ja lämmin kylki kylmeni, säteet sivusivat hauskasti
toisiaan.

Taivaalla pilkahteli jo tähtiä. Korven puolelta kuului puron
yhtämittainen porina.

Mutta avosuon komea kurkipari kuherteli taas pesintäpaikoillaan
keskinevan helluvassa mättäikössä.