IX.
Kalke kuului Mustakorven mäeltä pitkin kevättä aamuvarhaisesta
iltamyöhään. Sen kuuli varovainen varisvaari, joka ensimmäisten päivien
ilmaantuessa uskaltautui tavanomaiselle tutkimusmatkalleen
niemikulman korpimaille. Sitä heristäytyi kuuntelemaan pörröniskainen
metsokukko, joka aamuvarhaisessa kalkuttelijassa uumoili
kilpailijaansa ja sen vuoksi kuunteli verestävillä silmillään
killistellen. Eteläisten tuulien mukana purjehtivat kurjet
luikkaisivat lämpimien maiden terveisensä, tai ehkä ne tiedustelivat,
oliko Mustapuron suo heidän ylhäiselle seurueelleen sopiva ja
arvonmukaisesti katettu aamiaispöytä. Kauimmin kuunteli ja enimmän
ihmetteli kottarainen, musta lintu. Se oli majoittunut suuren
koivun oksahaaran laho-onteloon. Kun siellä oli makuuvaatteetkin
valmiiksi varattuna, ei sillä ollut mitään rakentelu- eikä
kalustamishuolta, mutta varhainen se siitä huolimatta oli. Heti
herättyään se sivahti pesäkoivunsa korkeimmalle oksalle ja lauloi
viisisäkeisen valitusvirren, jota seurasi pitkiä, surunvoittoisia
voivotteluvihellyksiä. Kun ei niistäkään ollut apua, sateli
hyvin valittuja haukkumasanoja, joita olisi jatkunut ties miten
kauan, ellei muija olisi tullut tukistelemaan, minkä jälkeen
painuttiin vikkelästi ja äänettömästi könttäisten toukkaparkojen ja
kohmetuksissa sirisevien kärpästen kimppuun.
Koko huhtikuu ja toukokuun alkupuoli meni Jannelta hirsien, parrujen
ja kattoruoteiden veistelemiseen ja kaputtelemiseen. Entisistä
kokemuksistaan hän tiesi, että karakuusessa oli rässinauloja,
mutta hän luotti Niemis-sepän terästämään kirveeseensä. Kuitenkin
murtuili teränsuu monta kertaa, vaikka ei ollut sattunut kiveen, ei
suinkaan, sillä hirsi oli puolen kyynärän korkeudella maasta. Tuli
matka Haikulaan, täytyi sen verran selkäänsäkin oikaista, ja muonan
hankkiminen sopi samaan matkaan.
Mutta Haikulan Jussin piilunterä ei lohkeillut, koska siinä terän
varasuojana oli lähes puolentoista tuuman paksuinen palho. Piilulla
parruja ja pitkiä hirsiä muutenkin oli paras veistellä, vain joskus
vaihteeksi pälhäistiin kirveellä kaarnapuolen suurempi lastuus, leveä
kuin puolikashalko.
Makuupaikakseen Janne ”vaatetti” kämpän tuoreilla havuilla,
sammalilla ja sanajaloilla uuteen kesäkuntoon. Se oli taas niin
leppoisan hupaisa lepäyspaikka, että kadutti viimesyksyinen
karkaaminen. Kämppä ei viime kesänä tosin ollutkaan vielä näin hyvin
pehmustettu, eikä kattokaan ollut noin ehjässä suomuksessa. Enää
eivät lipsahtelisi märät sammakon sääret vasten silmiä.
Tämä oli toinen ja olisi myös viimeinen kämppäkesä, jos piirustukset
paikkansa pitäisivät. Vaikka saattoipa tänne tulla kesäöitä
makailemaan vastakin. Ei akka odottanut eikä tukkatupsusta
tukistanut, niinkuin kottaraisella. Merkillistä, miten helposti
ihminen unohti entiset, kipeätkin haavansa ja längenlyöttymänsä.
Oksala ja Maijastiina olivat jo etääntyneet kuin tuulen edellä
ajautuva pöhöryöppyinen pilvenrääpäle. Nauratti, kun muisteli ämmän
tärkeätuntuisia toskennuksia. Lakastunut oli kihotervainen suokukka,
lakastunut ja kynsilleen räpsähtänyt.
Oma hulluus enemmän kismoi ja harmitti. Jos olisi osautunut tänne
viisitoista vuotta aikaisemmin, kun ruumiin mehut ja voiman mahlat
olivat vielä parhaissa liikunnoissa? Jos olisi ollut upottaa se
viisitoistavuotinen työ, ne Egyptin orjuuden vuodet ja kiviraunioiden
rapuamiset Mustakorven suohon? Jopa jotakin näkyisi! Entä rahat?
Hyvän joukon kolmattatuhatta markkaa! Jos niillä olisi kaivattanut
ojaa työttömyys- ja nälkävuosina! Voi herranpojat! Koko suo olisi
ojitettu ja puukotettu kurkikurujen viimeisiä mätäpohjukoita myöten!
Katkeroituen hän ajatteli sitäkin, miksi hänen piti näin raueten
maatua ja hävitä kuin mätä hampaantynkä tai suohon vaipuva
kannontohlo.
Kaksin olivat ja elivät kaikki muut luontokappaleet, kottaraispari
koivuissa, siipilampaat suolla, hampaaton haljakkasilmäinen variskin,
mokoma rääppähousu. Vaah-raah-vaah! siellä vain männyn latvassa
risukopassa piti kakistella ja kekistellä ehkä hyvinkin hehkoisen
hepsankeikan tai kenoveevan kanssa!
Ja niille tuli poikia! Suurisuisia, ruikkukinttuisia! Mutta omia
poikia kumminkin, vaah-raah! Ja ne vaatettivat männyn latvassa olevan
risukopan yhä uudelleen kevät kevään jälkeen ja kakistelivat ja
kekistelivät uusien hepsankeikkojensa kanssa sittenkin, kun vanhasta
raappahoususta ei ollut jäljellä enää muuta kuin lahonneet leukaluut
ahokatajan juurella. Variksensuku jatkui vuodesta vuoteen niin kauan
kuin pelloilla koukisteli matotoukkia ja talvisilla liikepaikkojen
tanhuvilla näkyi kauranrippeitä ja hevosenpullia.
Niin. Variksensuku, kottaraisen suku, suo-ojassa kurnuttavan
sammakonkin suku! Mutta ihmisen suku, tämän kaksijalkaisen
raappahousun ja luonnonherran suku raukeni monta kertaa kuin mätä
hampaantynkä tai tokkeloinen nevakanto! Herralle ei riittänyt
risukoppaa, ei hepsankeikkaa eikä kenoveevaa, vaikka palvelusväelle
riitti! Olipa ihme ja kumma!
Kateuden ja sisäisen harmin suolaansa karvasvesi kierteli ja kirpeli
keväisen kaipauksen hersyttämissä nivelonteloissa, haukotti ja
venytti, oudosti raukaisikin.
Mutta hän nousi ravakasti jaloilleen, tempaisi veistopiilun ja
heilui puolituntisen hirren kupeella. Jopa oli toiset olot ja toiset
tuumat, vaikka tahallaan ajatteli niitä äskeisiäkin asioita, niin
värityn oli kokonaan toinen.
Ei herra ollut herra, ellei sillä parhaimpina hetkinään ollut toiset
tuumat ja riitingit kuin palkollisella. Keväinen kuteminen ja
risukopassa kekisteleminenkö oli tämän elämän ainoa autuaaksi tekevä
sakramentti! Ho, hoi, pojat ja vaarivaris!
Eikä se aina ollut juuri kaikkein varmin miehuudenkaan merkki.
Huonompikin sammakko kutemaan kykeni, nepä se vasta purki kutua,
niinkuin esimerkiksi nappula-Taavetti entisessä kotipitäjässä. Mies
ei kirvesvartta pystynyt vuolaisemaan, tuskin nenäänsä pakkasella
niistämään, mutta vikisevää perikuntaa oli kuin peltohiiren pesässä!
Ja uutta tuli, kerta vuodessa niinkuin variksilla risupesässä,
niinkauan kuin riitti kunnanjauhoja ja mahlaisia keväitä.
Mikä hänet tiesi, Luojan aivoitukset ja tarkoitusperät? Jospa
vartavasten oli asettanut toisen kutemaan, toisen veistämään? Enemmän
ja parempaa jälkeä taisi tulla, kun kukin teki omaa työtään?
Ja olipa tuota yritelty jo sitäkin sen verran, että makuun oli
päästy. Oliko se Luojan syy, että piti mennä toisen pohjaanpalaneita
puuronloppuja rääppäilemään ja lääppäilemään? Mutta niinpä erehtyi
Vienan mieskin, laukkuri ja harjuryssä! Kaksinkertaisesti erehtyi.
Joka erehdyksensä tunnustaa, sille tapahtuu armo ja laupeus! Eikö
ollut tapahtunut: Olipa kuin olikin! Niin tapahtukoon myös Herrasen Jussille,
laukkurille ja Vienan miehelle!
Hän käänsi hirttä ja muutti veistonarua. Iloinen pälske ja hilpoisan
lastun ritinä kuului kottaraisten lahokomeroon saakka. Tuoksahti myös
korpikuusen juovuttava pihka. Kottaraisparalla tuskin oli haistimia
tai haistelemisen haluja, Niiden pesäkomerosta kuului nyt sentapainen
vitinä.
⸻
Janne suuntasi rakennuksensa pitkät seinät etelästä pohjoiseen.
Nurkkakiviksi osui kallionnystyrä ja pari tukevaperäistä maakiveä.
Hän asetteli ja rakenteli sopiviksi katsomiinsa paikkoihin
seitsemän kivitolppaa. Yläpäässä vastasi useassa kohdassa kallio.
Alimmaisen nurkan perusta piti kaivaa parin kyynärän syvyydelle
varmaan routarajaan saakka. Se oli sentuntuista maata, että
saattoi puolentoista kyynärää pakkastalvina jäädyttää. Heiluvasta
nurkkakivestä ei ollut mihinkään, ei yhtään mihinkään, oli se jo niin
monta kertaa nähty, viimeiseksi Peltohuuhan kivinavetan rakoutuvissa
seinissä.
Hupaisalta tuntui, kun ensimmäinen hirsikerta monen sihtaamisen
ja pälhimisen jälkeen oli paikoillaan. Hän käveli ympäri kiertäen
kuin tukkimies ja seisahteli nurkkaliitoksissa. Olisi ollut vielä
vara muutella ja jenkkailla, mutta naju ei keksinyt sopivampaa
järjestelyä. Lato oli tarpeeksi suuri, puimavälikkö tarpeeksi pieni.
Tuvassa tuli keski- ja iltapäiväauringon puoleisille seinille akkuna
ja väliseinän kohdalle muurinrotjale, maamyyränpesä. Aitan muoto
sopi hyvin olemaan pitkulainen, samoin kuin halkoliiteri, jonka
ulkoseinään tuli lähes kolmen sylen pituinen liiterin ovi.
Hän antoi kirveen kalkkua ja nurkkanuijan paukkua, pitkiä ja yhä
pitenevämpiä keväisiä päiviä puhdetöillä jatkaen. Mitäpä siitä,
jos kottarainen vihelteli ja haukkui, se kuului sen joka-aamuiseen
virkaan. Kirvestä ja nurkkanuijaa heilutteleva mies heitti huvikseen
pahimmat haukkumasanat takaisin. Kottarainen suuttui ja vaikeni
pitkäksi aikaa.
Levähtäessä sopi hilppaista lähteellä ja orasmaalla. Lähdearkkua
ei ollut tullut vielä nurkatuksi, ehtipä sen, ja rakennustyömaalta
varmaan jäisi tarpeeksi sopivankokoisia kuusipöllejä. Kerran
lähdekivellä istahtaessaan hän naputteli pajupuusta lähes kyynärän
mittaisen imupillin. Sillä kelpasi vedellä, melkeinpä selkä kenossa,
jos alimmalle kivelle istahti. Hän oli kuullut, että jotkut pakanat
ja mahomettilaiset vetelivät tällaista vesipiippua. Ne olivat
viisaita miehiä, pakanan viisaita!
Orasmaalla hän käväisi riemukseen, pari kertaa päivässä. Ruis oli
talvehtinut hyvin ja pensoittui päivä päivältä taajemmaksi. Siihen ei
sanottavasti koskenut edes toukokuun lopulla pohotteleva pohjatuuli,
joka varmasti mäkipeltojen ruismailla oli nuolaissut mullat näkyviin.
Pohotteli se sama pohjatuuli myös Mustakorven kuokoksella, mutta
ampui yli.
Sarkojensa reunuksia kävellessään ja orasmaansa aukko- ja
turkkipaikkoja tarkkaillessaan huomioi Janne yhtä ja toista vastaisen
varalle mieleen painettavaa.
Paras orasturkki ei ollut siinä, missä sen oikeastaan olisi luullut
olevan, keskisarkojen kupuraisimmilla multapakoilla. Ojanreunuksilla
viherteli hyväkäs ja aivan saran keskuksissa. Mikä siihen mahtoi olla
syynä?
Hän tutkiskeli ja tunnusteli maata, hypähti keskisaroillekin
katsastelemaan, vaikka touko hieman lakoontui.
Ojan vierustoilla oli savensekaista rapaa, ja kovanmaan laidassa,
missä savirapaa enemmän oli ojan pohjalta noussut, oli kaikkein
paras touon alku. Entä ne läikkäpäät keskisaroilla? Risurovioiden
sijoja, selvästi! Tuossapa juuri Matti-pojan kanssa oli istuskeltu ja
katseltu taivaan sineen kohoutuvia lieskankielekkeitä!
Suomulta kaipasi siis myös talkkunajauhoa ja sokerisannan ripsettä,
niin mustanpuhuvaa ja väkevätuntuista kuin olikin. Mielessä välähteli
uusia tehtäviä, sokeroimisia ja talkkunoimisia, mutta tällä kertaa
oli jo taas nurkalle kiire.
Kesäkuun alussa oli rakennussalvos jo siinä vaiheessa, että
tellinkejä täytyi ryhtyä asettelemaan. Sitä seurasi kohta toinen
ylimääräinen vaiva ja vahti, hirsien vinnaaminen. Hän haki Haikulan Jussilta
köysiä ja varppeja. Hirret nousivat, kun oli nousemaan
pantu. Miehellä tosin oli enemmän vaivaa ja pelaamista, jälkeenkin
käyvää pukamista, mutta sitä varten kaiketi miehelle oli järki
annettu, että sen avulla tarpeen tullen sopi pulailla ja pelailla.
Milloin Jussin töihin ja matkoihin sopi, kävi hän Jannen salvoksella
tupakoimassa ja niskavillojaan raaviskelemassa. Jo häntä peliin on
mies pantu, jo on!
— Ja eikö sinulle nyt pienempi iisakinkirkko olisi riittänyt? Vai
aiotko kerätä tänne puolitusinaa akkoja, niinkuin turkkilaisilla
kuuluu olevan tapana? No, sopii tänne! Tuohon panet yhden pesuuden ja
tuohon toisen ja tuohon latoon mahtuu parmas olkia ja sata kerppua
lehtiä kutakin akan päätä kohti!
Näin hän posmitti ja hoiteli käryävää piippuaan tunnettuun tapaansa.
Janne ei joutanut pitkästi vastailemaan, sillä hänen täytyi häärätä
hirsikasoilla. Juhta oli satuloitava silloin, kun sattui sen saamaan
korvista kiinni. Köydensilmukkaa hirren päähän ja kiireesti!
— Vedä köyden päästä, äläkä messua!
Mikäpä Jussin muu auttoi, kun vetää pois, vielä toinen ja kolmas
hirsi, puoli tusinaa, kun hyvin sattui. Eipä tuo ollut niin
ihmetyötä. Siinä sivussa hän ehti hyvin haukuskella ja venkotella,
mikäli ei piippu esteenä ollut.
He kävivät myös yhdessä alhaalla orasmaalla.
— Heikonpuoleista se on, mutta eihän suolta passaa täyttä vaatia.
— Älä pirulle! Parempaa touon alkua minä en ole nähnyt koko
niemikulmalla!
— Mutta sinähän sanoit, ettei suolla mitään kasva!
— Niin minä sanoin ja sanon minä sen vieläkin! Jotakin pahan
kotkotuksia tässä on takana! Mikä maahinen lienee ollut se äijä, joka
viime syksyn pimeinä aarnitulilla tuota hautaa rääviskeli?
Jussi lähti painelemaan suoraan mökilleen.
— Tule tänä iltana konttisi täyttämään! Akalla on uunijuustoa ja
vesirieskaa!
Janne lupasi käväistä.
⸻
Heinänteon alkaessa oli hänen kehikkonsa tasakerrassa. Kolmisen kuukautta
hän oli paukutellut pitkiä tuimia päiviä ja yöt
olivat olleet kuin silmien ohi vilahtelevia ketunhäntiä. Mieli
kaipasi virkistystä ja ruumis vaihtelun lepoa, vaikkapa vain
toisinpäin koukistelemista ja keikistelemistä. Hän muisti, että
viikatteenvarressa ja takkavitsan tyvessä sitä saisi.
Ja oikeastaan hänellä oli jo viimekesäinen tilaus ja pesti.
— Tulitpa, ryökäle! — tervehti Jussi.
— Tulinpa kiusallasikin! — myönteli Janne.
Alkukesästä oli sadellut kunnollisesti. Tuli parempi heinävuosi kuin
edellinen. Niityn niska oli työntänyt vallan lakopäänä. Ojalla oli
siinä nähtävästi vahva osuus, vaikka ei Jussi väittelemättä sitä
myöntänyt. Menninkäisen meininkejä, sen samaisen viimetalvisen
suoparan! Varokoon vain niemikulma navetoitaan ja lammaskettojaan!
Varoa saisi, sillä suopara halusi lähivuosina vielä kehikolla olevaan
navettaansa lehmämullin. Haikulan kellokas irvisteli aidan takaa.
— Tuolta sen saat, ettei paremmasta väliä!
Jätettiin viikatteet nevalle ja mentiin oikein läheltä ottaen
tarkastelemaan.
Se oli pienehkö vaaleanpunainen nutipää lehmä. Janne ei
perusteellisemmin tuntenut lehmiä eikä lehmän tunnusmerkkejä,
mutta outokin sen huomasi, että siinä oli lypsylehmä. Hyvällä
vastaskoivulla, hyvällä lehmällä ja hyvällä emännällä taisi olla
jotakin yhteistä jo yksin ulkoiselta näöltä, tuommoinen vähäinen,
mutta väljän ja antoisan repsakka olemus. Ei se pyrkinyt kukkuloille
eikä valtapaikoille, vaikka kellokkaaksikin oli pantu. Ei pitänyt
suurta ääntä, eikä ahminut toisen edestä makupaloja, mutta meheviä
kylpyvastoja lähti kantamus, maitoa ämpärin täysi, lapsia ja työtä.
— On se varmaan hyvä lypsylehmä! — myönteli Janne.
— Mistä sinä sen tiedät, kun et koettanut edes maitosuonia, —
ihmetteli Jussi.
— Mitäpä tässä suonia koettelemaan! Näkeehän sen koettelemattakin!
Heluna, se oli lehmän nimi, sai tuoreen heinätukon eteensä. Miehet
hioivat viikatteensa ja keskustelivat järkeviä pitkän aikaa.
Koska Hetallakaan ei ollut mitään sitä vastaan sovittiin, että Janne
saisi Helunan ensimmäisen lehmäisen vasikan. Ensi maaliskuussa se
tapahtuisi, jos Heluna entiset tapansa pitäisi, tähänastisissa
kuudessa vasikassa oli vain yksi poikamainen poikkeus. Niinpä Helunan
antoisaa sukua tepasteli Haikulan laitumilla kolme kappaletta ja
Lehtolassa ja Pajumäellä neljäs ja viides.
Haikulan heinästä päästyään Janne imeytyi taas rakennuksensa
salvosnurkille. Päätytyö oli joutuisaa ja keveämpää. Mutta
vuoliaishirsiä ei nostettu korkeuksiin yhden miehen voimilla eikä
järjen pulailuilla. Jussi ja Lehtolan pojat tulivat avuksi. Silloin
ei tarvinnut käyttää edes järkeä, suoraa vetoa ja neljän miehen
voimaa vain.
Jannen mielessä oli pitkät ajat askarrellut tosin vähäinen, mutta
lähiaikoina hyvinkin tähdellinen asia: kattopäreiden valmistaminen.
Jos olisi tahtonut oikein kestävän katon, niin se olisi pitänyt
valmistaa kiskontapäreistä. Siihen olisi pitänyt varautua jo aikaa
ottaen. Yli kolmikymmenkyynäräisen rakennuksen kattopäreet eivät
olleet niin vain kiskaistut, sai siinä höylälläkin nirskutella
muutaman päivän. Mutta lähitienoilla ei ollut pärehöylää. Kaikki
olivat teettäneet talvisaikaan päreensä Laitalan myllyllä, jossa oli
vesivoimainen höylä. Sinne oli Mustakorven uudisrakennukselta kolme
virstaa, suden virstoja ehkä, miehellä ei ollut rahaa eikä hevosta.
Se oli melkein samaa, kuin että pärepuut olisivat olleet nevan takana.
Nyt ne olivat pihlajan alla valmiiksi pätkittyinä ja pinottuina.
Oliko pärehöylä niin erinomainen ihmekapine?
Hän muisti hyvin sen tappiniekan hahmot, terän leveyden ja
pärepäivien metelin. Siinä oli väkeä kuin ison talon riihellä, yksi
syötti, toinen juotti ja tapeista vetämässä piti olla kaikki piiat ja
ruotuvaivaisetkin.
Minkä takia sen terän piti olla niin paksupalhoinen ja leveä? Entä
höylälankku tai tukki? Kuin mikäkin emätalon permantopalkki! Oliko
hauskaa ehkä mokoman raskaan lankun edestakainen liikutteleminen?
No, miksikä ei pehtorille, jos vetämässä oli tarpeeksi piikoja ja
ruotuvaivaisia; hei, juu! Juupa, juu!
Entä, kun ei ollut? Ei ollut höylää eikä ollut piikoja? Oliko
valmiiksi hakattu rakennus jätettävä kattamista vaille syksyn
sateiden piiskattavaksi ja talven lumien lahotettavaksi? Mitä vielä!
Eikö yksi mies jaksanut päreitä tehdä, kun jaksoi hirsiä vetää ja
rakennusrantteille nostella? Jaksoi!
Näillä kysymyksillä ja vastauksilla, joita toinen Janne asetteli
ja toinen selvitteli, oli itse asiassa taas vain jonkinlainen
luonnonnostamisen tarkoitus. Kun pääsi uskalluksen vireeseen, niin
sitten nousi pahimmistakin paikoista, vaikka paljain kynsin kuin
taikina siloista pytyn seinää.
Hän päätti tehdä yhden miehen pärehöylän, niinkuin oli tehnyt
hirsireet kevättalvella.
Mutta pärehöylä oli milteipä konstikkaampi tehtävä kuin ne parireet
olivat olleet. Osoittautui, että höylätukin lankun paino oli
tarpeellinen eikä turhanpäinen ”juupa, juu” keksintö. Terän palho
oli myös tarpeellinen, jos mieli tehdä päreitä eikä halkoja, Monta
mutkaa ja koukeroa siinä esiin nousi, mutta yhdestä toisensa jälkeen
selviytyi, kun väsymättömästi sinnitteli.
Tukki tuli vahvempi kuin hän aluksi oli suunnitellut. Hän teki sen
palhotusta haapapuun puolikkaasta. Teräksi pääsi monen tahkomisen,
kuumentamisen ja karkaisemisen jälkeen Haikulan Jussin vanha
havurauta.
Se tuli valmiiksi ja se oli pärehöylä, yhden miehen pärehöylä. Vaikea
sitä juuri muuksi kapineeksi oli nimittää. Minkälainen se olisi
pärehöyläksi, sen tulisi käytäntö osoittamaan toteen.
Penkin tekeminen oli helpompi tehtävä, mutta puuhaa siinäkin oli. Se
ei saanut olla liian korkea eikä liian matala. Kiinnipitohakasten
sovituksessa oli pitkäksi aikaa kokeilemista. Pölkky puljahteli,
muljahteli, niinkuin olisi aavistellut, ettei siinä penkissä perin
hauskat oltavat tule olemaan.
Hän kiinnitteli höylätukin toisen pään kairatapilla penkkiin. Pölkky
oli hakojen välissä paikoillaan. Hänellä oli melkein samanlainen
tunne kuin ensimmäistä hirttä vetokelkkaan asetellessa.
Hei juu, juupa juu! Pintalastu sihahti. Päre kuin päre! Toinen ja
kolmas! Vähän liian ohkaisia ne olivat, mutta kattopäreitä ne olivat!
Hän asetteli terää, korjaili kiilan asentoa ja uudestaan, hei, juu!
Lankun rakosesta alkoi pursua päreitä. Oikeita päreitä ne olivat!
Hän käänsi pölkyn toisen kyljen ja nirskutti rohkeammin, hei, juu!
Kolmas kylki vielä ja jäljellä oli pölkystä enää vain tavanmukainen
kolmikulmainen sydänpala. Hän kokoili päreet, tarkasteli niitä
vieraan lautamiehen ilmeellä, taivutteli ja silitteli tikkusuomusta
myötä- ja vastakarvaan.
Laitalan vesihöylästä eikä isojen talojen piikahöyläämöistä ei
ikimaailmassa ollut lähtenyt sen parempia päreitä, hei, juu!
⸻
Pärehöyläsähinän aikana oli ruis kellastunut. Päreiden höylääminen ei
olisi sietänyt enää viivytystä. Valmiin rukiin leikkaaminen vieläkin
vähemmän.
Hän ei surrut näiden paljojen edesottamistensa vuoksi. Hän riemuitsi
niinkuin kalamies raskasta nuotanperää nostaessaan. Hänen oli ollut
pakko jo pitkän aikaa syödä leikkaamattomia rukiitaan. Varisemisen
varaa niissä ei ollut kapan vertaa.
Haikulassa ei ollut senmuotoista sirppiä, jolla Janne oli tottunut
leikkaamaan, Lehtolassa oli, vaikka monivuotisen käyttämättömyyden
jälkeen ruosteesta ruskeana. Hän teroitti sen ja kiiruhti
juoksujalkaa rukiiseensa.
Oli vaikea uskoa sitä omaksi ruisvainiokseen. Juuri tässä paikallahan
oli ensimmäinen mätäs, se kähisevä katajakissa, siinä sen turve
keinuskeli vieläkin. Ja nyt vajaan puolentoista vuoden kuluttua siitä
sai leikata jumalanviljaa, omaa viljaa, ruista, parhainta metsän
roskista!
Totta se oli, koska hän itse leikkasi. Tuossa oli oma kaivama
sarkaoja ja tuolla mustan multapakan takana viime syksyn
räntäsateilla kaivettu viemäri. Mäen rinnassa komeili talo, tosin
vielä kehikkona, mutta pärepuita oli pihlajan alla pino ja höylä
leikkasi kuin hyväkin höylä.
Tuleentunut olki ritisi korvia kutkuttaen ja korret nuokkuivat
täyteläisten tähkiensä painosta.
Sadosta meni taloon joka kolmas lyhde. Osasikohan isäntä odottaa näin
pikaista kolmannessaalista? Kaksi tynnyriä jo, kolmekin, jos hyvin
sattui! Rukiita kuin suolan rakeita! Itselle tulisi neljä, ehkä kuusi
tynnyriä! Viisi, kuusi kertaa varmaan saisi täyttää riihen?
Mahtanevatko lyhteet tulla samankokoisia? Jos yksi tulee suurempi,
niin toinen tasoittaa! Kolme kahmalollista lyhteeseen, siitä tulee
sopivan kokoinen. Kun kuhilaat ovat pystyssä, niin sitten merkitsee
kolmeen osaan. Ottakoon isäntä, mitkä haluaa, mutta mitä alkaa
ottamaan, niin perille asti ottakoon! Selvä peli alusta loppuun!
Näin hän leikatessaan jo ennen ajateltuja mietiskeli. Tuleentunut
olki ritisi. Ruis kierteli hauskassa lakomykkyrässä tähkäpäittensä
painon alla. Sarkojen laiteilla, joita höysti ojapohjien vaalea
rapa, oli olki kuin pilli, pää oli pitkä ja täyteläinen, mutta se ei
jaksanut painaa maaperään asti vahvapolvista jäykkää kortta.
Hän leikkasi ja siteli kuusi viidentoista lyhteen kuhilasta tuskin
hät’hätää selkäänsä oikaisten. Kuhiloiminen sai jäädä iltaan.
Paremmin kuivivat avokarheella.
Pitkän kyyryisen työn jälkeen kivisteli päätä. Hän puraisi olkipillin
ja käveli lähteelle juomaan.
Mitähän olisi, jos huilatessaan ja päätään selvitellessään höyläisi
päreitä? Hän juoksi kokeilemaan. Pään kipu lakkasi. Kun höylääminen
alkoi koskea käsivarsiin ja selkään, juoksi hän vaihteeksi
leikkaamaan.
Näin hän vaihteli ja huilasi. Ruis väheni, pärepino eneni, mutta
lähde, josta hän ohi pyyhältäessään olkipillillä siemaisi raikkaita
kulauksia, pysyi toki ennallaan.
Päreiden höyläys osoittautui käytännössä paljon sitkeämmäksi työksi
kuin rukiin leikkaus, jopa visaisemmaksi kuin keväinen hirsien
vetäminen, joka oli parhaina hankiaisaamuina ollut huviajelua.
Hauskaa päretyökin oli, ainakin hän koetti sen siksi kuvitella,
hei, juu! Elleivät pölkyt olisi olleet niin vietävän sitkeäsyisiä!
Ja ellei niissä olisi ollut oksia, rässinaulantynkiä! Huolellisemmin
olisi pitänyt pärepuut valita, oksattomia ja siloisia kuivan maan
puita, olisi niitä toki muutama kymmen löytynyt!
Mutta perästäpäin peluu oli myöhäistä. Enää ei auttanut muu kuin
hiiskun, hiiskun ja hei, juu! Jos kovin lylyinen tai oksainen pahkula
sattui, niin sen hän heitti menemään, panipa jonkin kurikkapöllin
kirveelläkin kappaleiksi ikäänkuin osoittaen, ettei kannata ylpeillä,
herra se on aina herrallakin.
Ruisvainio oli jo kuhilaalla, mutta pärepöllejä oli pihlajan alla
vielä armoton kasa, eiköhän peräti puolet, jos olisi ruvennut
mittailemaan ja laskeskelemaan. Vielä näitä laskeskelemaan! Kohta
alkaisi talossa riihenpuinti, sarat olisi muokattava ja kylvettävä
uuteen kasvuun, ja syyskuussa oli jo pimeät illat ja syyssateet!
Hän jätti mielestään kaikki huvittelemiset, huilaamiset ja muut
hurvittelemiset ja rupesi tositeolla höyläämään.
Niinkuin pöllit olisivat myös sen huomanneet. Vai olivatko
valiutuneet pinon pohjapuolelle kaikkein vaikeimmat, janhuisimmat
ja lylyisimmät junkkarit? Höylänterä, se Haikulan Jussin vanha
havuraudan terä, pihkaantui ja nahkiintui eikä välittänyt, jos sitä
löi taikka lykkäsi. Tästäkö? Tästäkö? se kyseli vain ja kun vilkaisi
pärettä, niin ei näkynyt mitään pärettä, vain jotakin pihkan poroa
tai lastun purua.
Hänen vanha aataminsa alkoi nousta.
Vallanko ne tässä pilkkanaan aikoivat pitää miestä, vanha havuraudan
kulu ja pihkainen korpikuusen pölli? Hän sylkäisi kouriinsa,
sylkäisi terään ja kolmannen kerran sen janhuisen pöllin pihkaiseen
kylkihaavaan. Hän puristi höyläpalkin sisukkaasti pölkyn kylkeen,
painoi ja vetäisi. Tä-tä-tää, tästäkö, tästäkö? vastasi terä siihen
miehuulliseen yritykseen. Ja alla oli pihkaa tai lastunpurua, ei
tarvinnut katsoakaan.
Hän löi kiinnekiilat irti ja sen vanhan ylipalvelleen Haiku-Jussin
havuraudankin.
Jaaha! Vai meinaat sinä, että riittää jo! Vai niin sinä olet sen
asian tunnossasi justeerannut ja arenteerannut! Hauska tietää, varsin
hupaisa! Sinun mielestäsi Jannen pytingin passaa jäädä puolikattoon!
Että taivaan sateet ja taivaan tuulet ja taivaan vuohetkin pääsisivät
turmelemaan Jannen syönnökset ja makuukset! Vai niin sinä vanha
pukinsarvi olet sen tunnossasi tuumannut! Mutta kuulehan! Se vasta
oikein nauraa, joka viimeksi nauraa! Mitä vanhempi pukki, sen kovempi
sarvi! Minä kysyn sinulta, Haiku-Jussin vanha havurauta, tästäkö,
tästäkö?
Hän karnutteli puukon hamaralla pihkat pois, pyyhkäisi kovasimella
terän suun kierteet umpeen ja löi terät ja tukikiilat paikoilleen.
Taas sihahti ja suhahti, hei, juu! Ja heulan alla oli niin komeita
päreitä, että Laitalan myllyn seinustan pitkistä pinoista ei kukaan
olisi parempia löytänyt.
⸻
Talosta tuli ensimmäinen riihiposti. Renki-Ville vempele sitä illan
hämärissä juoksutteli. Pojalla oli hyvää aikaa, hän istuskeli
päretukilla ja ampui pilkkaan leveähäntäisillä nuolilla, jotka vanha
tekijä höylätukin heiluessa otti sulin kourin kiinni, palauttipa
takaisinkin, jos sattui teräväpäinen olemaan.
Onko Janne kuullut, kun Ala-Niemelään on Saksan maalta tuotu
assyrialainen sianporsas? Vai ei vielä ole kuullut? Sitä on käynyt jo
koko niemikulma katsomassa ja ihmettelemässä!
— Olet kai sinäkin jo käynyt?
— No totta hiidessä! Sillä on vähän velho nokkavärkki! Ihan niinkuin
haulikon piippu olisi käännetty mutkalleen.
— Jaa alaspäin?
— Eipä, kun ylöspäin! Juuri niin! Mitä se ilman olisi ollutkaan! Kun
se syö kaukalollaan, niin sadevesi putoo suoraan reikiin, se on niin
kiverä!
— Jopa peräti! Mitenkä sitten, jos sattuu tökkäisemään niin syvälle,
että menee ruokaa niihin reikiin?
Ville mietti vähän aikaa.
— Piika istuu kaiket päivät pahnan nurkassa lypsypallilla ja kutoo
sukkaa. Kun assyyrialainen yskäisee, niin piian on kiireesti
tartuttava takasääriin kiinni, ja puisteltava piiput puhtaaksi.
— Onpa koko peijooni siaksi, mutta vielä veikeämmän minä näin
Helsingissä, Korkeasaaren eläintarhassa.
— No?
Janne muutti pölkkyä. Poika tuli lähemmäksi istumaan, sillä hän oli
halukas kuuntelemaan. Janne ei kiirehtinyt, kiristeli tappeja ja
alkoi vedellä päreitä. Poika nousi ja kävi vetämään mukana. Sitten
Jannekin pääsi alkamaan.
— Se oli tuotu sieltä positiivarien saarelta ja Vesuviinuksen vuorelta,
jossa tulikukkakiveä kasvaa, olet kai sinä siitä kuullut?
— Olen kuullut, myönteli poika, joka mieluummin halusi kuulla tällä
kertaa Helsingin Korkeasaaren porsaasta, joka oli vielä ihmeellisempi
kuin Ali-Niemelän kaksipiippuinen.
— Se oli niin vilunarka, että tavallisessa saunanlämpimässä alkoi
kylmästä jäykistyä. Kun se tuotiin Helsinkiin laivassa, niin se oli
läpi jäässä, ihan niinkuin tapetun sian kinkku neljänkymmenen pykälän
pakkasessa.
— Mitenkä se siellä Korkeasaaressa sitten ollenkaan tarkeni ja eli?
— Malta, kun käännetään pölkkyä! — Käännettiin pölkkyä ja vedeltiin
muutamia kertoja hujakkaasti.
— Eihän se olisi tarennut eikä sulanutkaan, mutta sille tehtiin
vartavasten rautapätsi, jossa paloi aina koivuhaloista tehty tuli.
— Oliko sika siinä samassa uunissa?
— Oli kuin vietävä! Mitä kuumempi tuli ja porotus oli pesässä, sitä
iloisemmaksi porsas tuli. Kaikkein punaisimpia hiiliä se poika pesän
pohjalta kaiveli ja nassutteli niinkuin tavallinen porsas kesäisiä
perunoita!
— Jo oli helvetinmoinen porsas!
— Oli se! Oikein minäkin ihmettelin!
Käännettiin pölkkyä ja vedeltiin taas.
— Kerran minä hain selkäkopallisen kivihiiliä, olethan sinä niistä
kuullut?
— Olen, olen, — myönteli poika, sillä se Vesuviinuksen porsas ei
antanut hänelle vieläkään rauhaa. Janne epäili, tokko Villellä oli
oikeata tietoa kivihiilen kuumuudesta ja voimasta ja puhalteli sen
vuoksi kivihiilet ensin hehkumaan.
— Ne ovat kivenjärkäleistä poltettuja hiiliä. Kuumuus siinä täytyy
olla, ennenkuin kivi hiileksi palaa, sen arvaat! — Ville myönsi
kiistelemättä ja Janne jatkoi: — Mutta sittenpä niistä nouseekin
niin kova kuumuuden ökä, että pois tieltä! Kivihiilen tuli on
tuhannen kertaa kuumempaa kuin tavallisen sysihiilen!
Uusi pölkky oli taas muutettava pukkiin, ennenkuin Janne pääsi
jatkamaan.
— Niitä poltetaan suurten valtamerilaivojen höyrypannuissa, koska
niissä usein syöksee suolaista merivettä pesään eikä tavallinen hiili
palaisi ollenkaan, mutta eipä tämä kivihiilihyväkäs siitä mitään,
äityy vain, niinkuin öljyä nakattaisi niskaan!
Jolloinkin toisen kerran Ville olisi mielellään kuunnellut juttuja
valtamerilaivoista ja merivedellä kasteltavista kivihiilistä ja
vaikka mistä, mutta nyt häntä vaivasi se rautapätsissä värjöttelevä
Korkeasaaren porsas. Se raukka aivan paleltui, ennenkuin tuo
äijänvietävä ehti sen luokse kivihiilikoppansa kanssa. Hän muistutti
asiasta jo kolmannen vai oliko se jo neljännen kerran?
Kun uusi pölkky oli muutettu, ohjaantui Janne lopulta kylmässä
uunissa värjöttelevän Vesuviinuksen luokse.
— Niin tuota, kerran minä hain selkäkopallisen niitä kivihiiliä
ja tuumasin itsekseni, että etköhän paholaisen paisti saa yhden
kerran tarpeeksi lämmintä! Minä kopistin ne hiilet pesään ja hain
tallinparvelta kätevän käsipalkeen ja aloin pohotella. Näin se kävi:
Hoi, jaa! hei, juu! heipä, juu! Otetaanpa vähän äkäisemmin, kun
sattui tuommoinen lylyinen puu. Hoi, jaa! Hei, juu! Heipä, juu! Kas
niin, juuri näin se kävi!
Arvaat sen, mikä liekki ja kuumuus siinä nousi. Koko rautauuni
punoitti ulkopuoleltakin kuin helvetin kattilahuoneen perimmäinen
seinä! Jokohan kärähti paistiksi, säikähdin minä ja juoksin
akkunaovesta katsomaan.
Mutta nyt pannaan tuo suuri oksainen pölli. Ei se mitään tunnu meidän
kahden poikamiehen voimille! Muutama kerta pyyhkäistään, hei, juu!
Senkin visainen jahnapölli! Villeä harmitti se jähnääminen ja
jahnaaminen ja säälitti porsas, joka varmaan kippuroi ja pippurin
kivihiilipätsin tuhatkertaisessa kuumuudessa. Mokomia värkkejä
elukoita varten rakennetaankin ja tuommoiset hullut äijät pannaan
porsasparkoja käristelemään.
Oksainen, Jannen monta kertaa sivuun syrjäyttämä pölli oli
paikoillaan ja päästiin höyläämään ja kiertämään rautauunin taakse
akkunaoven puolelle.
— Siellä ei ollut enää akkunaa ollenkaan! Ei niin merkkiä! Kaikki
oli sulanut, rautaiset pokatkin!
— Mutta sitten porsas oli luikkinut matkoihinsa!
— Äläpä poika! Se vaari makaili häntä kippurassa kuumimman liekin
päällä ja imeskeli kivihiiltä, joka säkenöi kuin juotettava
raudanpala teräsepän ahjossa.
— Jo oli aika sika!
— Porsas, porsas se vain oli, Vesuviinuksen vuorelta, jossa
tulikivikukkaa kasvaa.
Ville veteli vihaisesti ja hartiavoimalla. Valetta, valetta! Oikein
hiivatinmoista pajuköyttä! Mutta osasi se syöttää! Ali-Niemelän
kaksipiippuinen oli joutavanpäiväinen vaarin aikainen ruostunut
piilukkorämä! Jos olisi tuon arvannut, niin ei olisi kehdannut esiin
kaivellakaan. Mistä Janne tuommoisia juttuja tiesi ja sepitteli! —
Ettehän te ole Helsingin Korkeasaaressa käynytkään!
— Jaa minäkö? Minähän olin siellä kolmatta vuotta värkmestarina!
Poika häkeltyi kapinallisista ajatuksistaan ja innostui kyselemään
Korkeasaaren muista ulkomaan elukoista.
Janne maalaili pitkästi ja leveästi Afriikan valtakunnan
lohikäärmeestä, jolla oli kuusi päätä ja seitsemäskin olisi ollut
ja kasvanut, ellei joka päivä olisi pätkäisty kirveellä poikki,
Kamashatkan saaren haivalaista, jonka leukojen väliin hampaita
putsatessa työnnettiin kiilaksi tavallinen kahden hevosen vedettävä
lumireki, ja Röönlantin niemikulman jääkarhusta, jolle kylmä
lähdevesi täytyi kolmasti jäähdyttää, ennenkuin kelpasi juomavedeksi.
Valehtele vain, valehtele oikein, ihmettelenpä kiusallasikin,
ajatteli ja kiukutteli Ville, söi Jannen pajuköyttä kuin kissa
tupakkia ja veti äkäpäissään höylää. Jannen ei tarvinnut vetää
juuri ollenkaan, ei muuta kuin myötäili ja muisteli uusia juttuja
värkmesturiajoiltaan.
Mutta päreitä oli tullut hänen mielestänsä jo tarpeeksi tämän päivän
numerolle, hämärääkin jo oli, ettei tahtonut nähdä asetella
pölkkyjä penkkiin. Juttu kyllä olisi pimeässäkin luistanut, melkeinpä
paremmin kuin päivällä. Ville myös oli saanut tarpeekseen, käsivarsia
jomotteli ja selkää pakotti niin vietävästi. Mutta sisukunnassa kimoi
häviön tunne. Ennen lähtöään hän yritti vielä vastavetoa.
— Ette ole käynyt meillä pitkiin aikoihin. Meillepä kuuluu uusia.
— No?
— Emäntä on pikkuisiin päin ja isännän noidannuoli ja reumatismin
suoni on karannut huut’hiiteen!
— Ei se mikään ihme, ihan luonnollinen asia! Mutta ei poikamiehen
ole tarpeellista tämmöisistä puhua, varsinkaan näin iltaisin, näkee
vain levottomia unia. Ja akat näistä asioista yleensä tapaavat
rätinkiä pitää. Lähde nukkumaan nyt, poikariepu, että jaksat aamulla
taas riihelle!
Ville puri huuleensa, mutta muisti onneksi vielä yhden asian.
— Vedetäänpä pitkää tikkua, kumpi meistä menee aamulla riiheen!
— Mitä siitä vedettäisiin? Minähän sinne ennenkin olen mennyt.
— Niin niin, mutta ajattelin, ettei vanhan miehen aina tarvitsisi
mennä savenporoja nielemään.
— Älä sitä sure! Minä tykkään niistä, niinkuin riihestäkin. Lähde
kotiisi, ennenkuin pimeä tulee!
Poika lähti väkinäisesti, eipä siinä enää muutakaan osannut tehdä.
— Äläkä viitsi kovin paljon valehdella nuorella iälläsi, ei näin
mätäkuun jälkeenkään! Kun tottuu liiaksi valehtelemaan, niin sitten
tuskin osaa totta puhuakaan!
Villeä harmitti, että suolainen vesi silmissä ja kurkussa närästeli.
Väsytti ja selkää pakotti.
Että se vietävän tupsuleuka olikin saanut narratuksi lohikäärmeillään
ja Vesuviinuksen porsaillaan hänet viideksi tunniksi pärehöylän
tappiin, eikä edes haksahtanut vetämään arpaa riiheen menosta.
Ville potkiskeli kantoja ja kiviä, rouhaisi aidanseipäitäkin, puhisi
ja pihisi, niinkuin kaksikesäinen sonnimulli puhisee äkäpäissä kotiin
jurpotellessaan, kun selkää kivistää ja otsaluussa kimoo naapurin
kolmivuotiaan möykärin visanuijan muksut.
Janne pinosi mielihyväisenä päreitään. Jäljellä ei ollut enää kuin
päivän urakka.
Peltohuuhan riiheen oli heinäkuussa tehty puusta uusi permanto.