XV

— Haluatko sinä jotain? kysyi Jeremias Einolta seisoessaan hänen
sairasvuoteensa ääressä.

Elottomin silmin katsoi sairas Jeremiasta ja hiukan päätään
liikauttamalla antoi kieltävän vastauksen.

— Etkö mitään, etkö edes maitoa? kyseli Jeremias yhä.

Sairas liikahti levottomasti. Heleä puna levisi hänen kuihtuneille
poskilleen, ja hänen silmiinsä palasi hetkisen poissaollut kuumeinen
loiste. Vähän ajan kuluttua hän liikautti huuliaan, tahtoen sanoa
jotain, mutta ääni tuli heikosti ja epäselvästi. Jeremiaasta tuntui
tuskalliselta, kun hän ei tajunnut sairaan sanoja eikä voinut
muutenkaan vilpitöntä ystävätään auttaa, ystävätään, joka oli häntä
auttanut, hänen kärsimyksiinsä osaa ottanut ja joka nyt kamppaili
kuoleman kanssa.

— Voi, kun ei tullut viedyksi häntä sairaalaan, tuskitteli Amalia
askaroidessaan hellan luona. — Että tulikaan hänen omaa tahtoansa
kuunnelluksi. Eihän häntä nyt noin heikkona voi mihinkään...

— Eipähän se siellä sen paremmaksi... Jos jumala on nähnyt hyväksi
kutsua hänet pois, niin ei sille mahda lääkäritkään mitään, puheli
Maria.

— Mutta jos hakisimme nyt lääkärin! yhtyi Jeremias. — Juoksisitko
sinä, Väinö...

— Kyllä! Mihinkä? — ehätti poika jättäen vuolemisensa kesken.

Samassa sairas taas käännähti ja hänen suustaan purskahti verta. Sitä
tuli suun täydeltä, eivätkä läsnäolijat voineet sen tuloa estää.
Kaikki he seisoivat vähän aikaa neuvottomina, tuskasta ja epätoivosta
vääristynein kasvoin. Sitten Jeremias yht’äkkiä syöksyi ulos ja
soitti läheisestä kauppapuodista lääkärille.

Mutta ennen kuin lääkäri saapui, oli Eino jo uupunut iäiseen uneen.
Kyyneleitä vuodattaen seisoivat kuolinvuoteen ääressä Maria ja nuori,
mutta kärsinyt ja kovia kokenut leski. Lapsetkin nyyhkyttivät hyvän
sedän kuolemaa, ja Jeremias nojasi pöytää vasten kostein silmin ja
raskain mielin. Apea ja synkkä kuin syysyö oli huoneessa ohjain
mieliala, vaikka ulkona luonnossa oli kirkas ja valoisa kevät. Oli
herttainen toukokuun sunnuntaipäivä. Kullanvärinen aurinko loi maahan
lämpöisiä säteitään sulatellen vielä jäljellä olevia vähäisiä lumia
ja ihmismielten kirttä.

                                                  ⸻

Seuraava sunnuntai valkeni niin ikään selkeänä ja päiväpaisteisena,
vaikka kulunut viikko oli ollut sateista ja ilmat koleita. Sen tähden
oli Jeremiaskin ollut pari päivää työstä poissa ja jouti hommaamaan
Einon hautajaisia. Heti vankilasta päästyään oli hänen onnistunut
saada työpaikka, ja he tulivat nyt toimeen kohtalaisesti. He
asuivat yhdessä Einon ja Amalian kanssa, näillä kun oli vuokrattuna
kaksihuoneinen asunto.

Tänä sunnuntaiaamuna Jeremias nousi jo ennen auringon nousua,
istuutui pöydän ääreen ja ryhtyi kirjoittamaan.

— Mitä sinä nyt? kysyi Maria huomatessaan Jeremiaan.

— Suunnittelen tässä vain puhetta, jonka aion pitää tänään Einon
haudalla, vastasi Jeremias tyynesti.

— Puhetta? Sinäkö? ihmetteli Maria kähmiessään ylös vuoteesta.

— Niin, minä. Haudalle tulee ehkä sellaisiakin, joilla on parempi
puhetaito kuin minulla. Sinne tulee Einon tovereita. Ja he tietysti
ovat harjaantuneita. Mutta siitä huolimatta minä aion sanoa muutaman
sanan vainajan muistolle, sillä hän oli paras ystäväni.

— Mutta ethän vain aio puhua jumalattomia?

— En. Ihmisyydestä vain, jatkoi Jeremias kiinnittämättä kysymykseen
sen enempää huomiota. — Asiasta, joka minulle tästedes on oleva pyhä.

— Kunpa sinusta jälleen olisi tullut mies, niin kiittäisin jumalaa,
huoahti Maria. — Mutta jospa taas hairahdit. Eihän sinulla iänkaiken
työtä riitä. Se saattaa loppua. Ja kun puute on edessä, niin...

— Kerjätään, liitti Jeremias. — Muu ei näy auttavan. Tulee se vielä
sellainenkin aika, jolloin ihmisten ei tarvitse kerjätä, jolloin ei
ole puutetta eikä kurjuutta, ei orjuutta eikä herruutta. Sitä toivoen
ja siihen luottaen eläkäämme, vaikkakin vaivalloisesti.

— Mitäpä minä niistä, kunhan vain pysyisit rehellisenä ja jaksaisit
hankkia elantomme... Ja... ja kun ihmiset unohtaisivat, että olet
ollut vanki...

— Vanki, kertasi Jeremias. — Unohtakootpa tai ei, se on minulle
yhdentekevää. Vaikka olenkin ollut vanki, en silti ole toisia ihmisiä
huonompi — enkä sillä nimellä ympäristöäni saastuta, kun vain en
teoillani ja toimillani sitä tee. Kun kartan kaikkea sellaista,
minkä katson pahaksi ja vääräksi, kun esiinnyn ihmisenä ja teen
vointini mukaan hyvää lähimmäisilleni sekä toimin mikäli kykenen
kohtalotoverieni herättämiseksi, että he edes sirpaleita saisivat
sivistyksestä ja pääsisivät pimeydestä päivänvaloon, että heidän
silmänsä aukenisivat näkemään hyvän ja pahan sekä syyt, mitkä
paheiden teille johtavat, — sillä vielä paljon on niitä, jotka
tietämättöminä, sokeina, aivan kuin unessa elämän rämeissä rämpivät
-, kun heidän herättämisekseen aherran ja työtä tehden elämäni polkua
matkaan, niin silloin luulen täyttäneeni velvollisuuteni.

— Mutta sinähän saarnaat kuin paras pappi! pääsi Marialta. — Ethän
ennen tuolla tavoin... kyllä sitä aina sanotaan... Mutta hyvääpä se
vankila näyttää tekevän. Siellä kitketään ihmisestä paha ja asetetaan
hyvää tilalle. Morkkaavathan ne toiset niitä, mutta sanon minä sen,
että tarpeellisia ovat... Ei sinustakaan muutoin olisi miestä tullut!

— Luuletko sinä todellakin, että vankila...? Erehdyt, jos niin
luulet. Tiedätkö sinä, tai voitko edes aavistaa, minkälaisia
sieluntuskia minä kärsin tuona onnettomana yönä, jolloin lähdin
noiden rikoksentekijäin matkaan? Et. Sillä jos tietäisit, niin
et puhuisi noin. Jo lähtiessäni olin tietoinen siitä, etten
tee oikein; olin täysin selvillä, vaikk’en ollut kyllin vahva
vastustamaan viettelystä — kun minua siihen lisäksi kannustivat isän
velvollisuudet ja oma nälkäni. Kun otat huomioon tämän kaiken, niin
näet, olenko sen sinun ylistämäsi rangaistuslaitoksen herättämä.
Kaukana siitä!

Maria oli vaiti. Jeremias jatkoi:

— Kunpa näkisit kaiken sen loan ja saastan, joka mätänemistilassa
olevan yhteiskuntamme pinnalta on sen pohjalle ja komeroihin valunut
ja saastuttanut kaiken. Kunpa näkisit sen henkisen rappeutuneisuuden,
kurjuuden ja alennustilan, joka vankila-asukasten, vieläpä
vapaanaeläjienkin keskuudessa vallitsee, — kunpa näkisit sen ja
ymmärtäisit, miten toisin kaikki saattaisi olla, niin olenpa varma,
että sinäkin mielesi muuttaisit!... Minä olen nähnyt sen. Olen itse
ryöminyt sen pohjasakassa, mutta minä uhallakin nousen sieltä.
Näytän, että voin! Minä uhallakin! kertasi Jeremias ja aikoi kai
vielä jatkaa, mutta kun hänen poikansa Väinö kysyi:

— Isä, tänäänkö se setä haudataan? niin katkesi keskustelu siitä
asiasta ja Jeremias jatkoi puheensa suunnittelemista.

Kello yhdeksän ajoissa postinkantaja toi kirjeen Amalialle. Luettuaan
sen hän peitti käsillään kasvonsa ja purskahti äänekkääseen itkuun.

— No? pääsi Marialta kysyvästi.

Ja Helvi, joka oli jo herännyt, kiiruhti äitinsä luo,

— Suru surun päälle, vaikersi Amalia itkunsa lomassa. — Veljenikin
on kuollut. Ollessaan vedättämässä soraa maantielle on hän jäänyt
kuoppaan, sortuneen sorakasan alle, ja menettänyt henkensä.

— Kaipa se on luojan sallimus, äänteli Maria. — Kova on sinunkin
kohtalosi, mutta älä masennu. Kaipa sen on jumala katsonut parhaaksi
niin tehdä. Emmekä me saa nurkua emmekä soimata häntä siitä. Meidän
täytyy alistua, tyytyä — sillä kohtaloaan ei voi kukaan välttää.
Ymmärrän kyllä, että ikäväksihän se käy, enkä ihmettele, että itket,
kun vasta äskettäin kuoli äitisi, nyt miehesi ja veljesi. Noin
minäkin ennen itkin. Mutta nyt on sydän turtunut. — No, nouse nyt.
Lopeta jo!

Vähitellen taukosi itku, mutta suru ei sydämestä lähtenyt. Se oli
sinne kiteytynyt ikuisiksi ajoiksi.

                                                  ⸻

Päivä oli kallistunut jo iltapuoleen. Vaaleansinisenä kaartui taivas,
jolla leijaili muutamia rauhattomalta näyttäviä pilvenhattaroita.
Juhla ja surupukuihin puettua nuorisoa seisoi avonaisen haudan
partaalla. Oli joukossa muutamia keski-ikäisiä sekä vanhojakin, mutta
etupäässä nuoria, kalvaskasvoisia työläistyttöjä ja poikia.

Siinä he nyt seisoivat paljain päin ja katseet luotuina avonaiseen
hautaan, jonka pohjalla lepäsi Eino mustassa, koristelemattomassa
arkussa. Äärimmäisinä, aivan haudan partaalla, seisoivat Jeremias,
Maria, Amalia ja hänen tyttärensä Helvi. Kaikki olivat vaiti ja
kuuntelivat hartaina, kun pappi heittäessään multaa kopsahtelevalle
arkulle luki:

— Maasta olet sinä tullut. Ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman...

Papin lopetettua alkoi Jeremias:

— Kansalaiset! Hyvät toverit, tuttavat ja tuntemattomat! Suonette,
että minä vainajan ystävänä lausun muutaman sanan hänen muistolleen.

Seisoessamme tänä raikkaana kevätpäivänä tämän ennen aikaansa manalle
menneen toverimme haudalla katkeroituu väkisinkin mieli ja syvä
liikutus valtaa meidät, jotka tunsimme vainajan henkilökohtaisesti.
Ainakin minusta tuntuu siltä, kuin oman veljeni, vaimoni tai lapseni
haudalla seisoisin. Ja olenpa varma siitä, että vielä vuosia jälkeenpäin
tulen häntä kaiholla muistelemaan.

Elävinä tulevat muistossani säilymään ne monet inhimilliset
ajatukset, joita hän sydämellisinä toivomuksinaan lausui minulle
sekä kaikille. Eivätkä hänen hyvät työnsäkään aivan hevin unohdu
mielestäni.

Muistan, kuinka hän ainakin pari kertaa sai minut estetyksi
rikoksesta, jonka olin tekemäisilläni puutteen ja kärsimysten
kanssa kamppaillessani. Ilman häntä olisin jo aikoja ennen
vajonnut lokaan, josta tuskin olisin koskaan kyennyt nousemaan.
Olin aivan luisumaisillani, mutta silloin sattui hän ja vakaalla
käytöksellään, rohkaisevilla sanoillaan ja muutamalla rovolla
pelasti minut turmiosta. Tästä kaikesta olen hänelle niin suuressa
kiitollisuudenvelassa, etten saata sitä sanoin tulkita.

Te nuoret työläiset! Vasta elämänne aamussa olevat ihmislapset;
te, jotka kuulutte samaan luokkaan kuin hänkin, jonka muistolle
puhun; te, jotka aina olette vaaroille ja taudeille alttiita; te,
joiden kasvoilla jo nyt näkyy vanhentumisen merkkejä, ylenmääräisen
ponnistelun, puutteiden, kärsimysten, surujen ja huolten leimaa;
teille tämän manalle menneen toverin kohtalo olkoon varoituksena ja
opastuksena maailman ja elämänkatsomustanne valitessanne. Muistakaa,
että jokainen olemme samassa asemassa kuin hänkin! Ja tietäkää,
etteivät epäkohdat poistu itsestään, etteivät valhe, vääryydet
ja paheet lakkaa rehoittamasta, ennen kuin me työläiset nousemme
niitä vastaan, ennen kuin kansain pohjakerrokset valveutuvat, sillä
ainoastaan ne voivat ja tahtovat kaataa vanhan ja rakentaa uutta
tilalle.

Siinä työssä tarvitaan itsetietoista, ajattelevaa väkeä. Sitä saamme
siten, että teemme kaiken voitavamme köyhälistön valistamiseksi ja
herättämiseksi siitä tietämättömyyden unesta, jossa vielä suuri osa
uinuu.

Tässä muistuvat väkisinkin mieleeni sanat, joilla vainaja minua
rohkaisi, mutta jotka soveltuvat kaikille. ”Älä heittäy epätoivoon”,
hän sanoi. ”Ole rohkea, sitkeä, äläkä kadota elämänhaluasi. Mutta
uhallakin toivo, toimi ja taistele.”

Tämä mielipide ja se aate, jonka hän oli omaksunut, hänen tyyni,
vakaa ja ystävällinen käytöksensä, ansaitsevat tunnustusta ja
kunnioitusta. Hänen poistumisensa saattaa keskuuteemme ikään kuin
ison aukon. Mutta täyttäkäämme se siten, että pyrimme siihen kuin
hänkin. Siten me paraiten hänen muistoaan kunnioitamme. Ja siinä
mielessä lausukaamme: rauha hänen tomulleen!

Kaikkien päät painuivat, ja raskas huokaus kohosi rinnasta. Mutta kun
he sitten nostivat katseensa, saattoi nähdä, että heidän murehtivilla
kasvoillaan kajasti rohkeutta, uskallusta, uhmaa. Saattoi aivan
selvästi nähdä, että tuon nyt murheellisen ilmeen alla piili toivoa
ja elämänhalua.

Pappikin, joka oli tarkkaavaisena kuunnellut entisen rangaistusvangin
sydämelle käypiä sanoja, nosti päänsä ja katsoi ihmetellen, melkeinpä
liikutettuna häntä.

Hiljaisena poistui saattojoukko haudalta. Ja monien katseet kohosivat
vaaleansiniselle taivaalle, kohti kevätaurinkoa, joka siellä paistoi
täydeltä terältään valaen herttaisia säteitään vielä puolittain
routaiselle maanpinnalle.