2.

Isoaho oli paikkakunnan varakkain talo, vaikka ei sitä päältäkatsoen
olisi luullut. Kaikki mitä talossa oli tehty ja tehtiin, oli
karkeaa ja yksinkertaista. Tuvan jyhkeät seinähirret, kyynäräiset
lattiapalkit ja honganpuolikkaista painotut penkit olivat piilun ja
kirveen jäljeltä, ja niinpä melkein oli muidenkin talouskapineitten
laita aina taikinapyttyyn ja saaveihin saakka, sillä talon isäntä
ei kärsinyt siloittelemisia. Kaikessa olennossaan hän itsekin sekä
ulkoisesti että sisäisesti oli kuin vuorihongan tyvestä veistetty
parrunpätkä, karkeapintainen ja suorasärmäinen.

Äijä, joksi häntä aina tavallisessa puheessa sanottiin, oli
kuudenkymmenen korvissa oleva mies. Särmikäs vahvaleukainen pää oli
karheakarvainen kuin tappurakuontalo ja siksi sen keskellä kiiluvat
pienet siansilmät näyttivät vieläkin pienemmiltä. Mutta suuaukko oli
sensijaan tavallista suurempi ja kaiken lisäksi vinoon vetäytynyt.
”Eiväthän reikäpaikat kirveellä tehden säällisiä tule”, sanoivat
ihmiset, milloin asia puheeksi tuli.

Elämässään oli äijä järkähtämättömän uskollinen vanhoille tavoilleen
ja tottumuksilleen. Jalkineinaan hän käytti tuohivirsuja ja takin
asemasta karkeata harjeismekkoa tuohivöineen ja siinä roikkuvine
suurine tulus- ja tupakkapusseineen. Tuluksilla hän otti tulenkin
piippuunsa, kahmalontäytteiseen äkkiväärään, milloin ei löytänyt
hehkuvaa hiiltä sen sytykkeeksi. Talvisin hän teki säännöllisesti
tutut Turunmatkansa, vaikka pienet kauppa-asiat olisi varsin hyvin
voinut lähempänäkin toimittaa. ”Ei tie ole käynyt sen mäkisemmäksi
kuin ennenkään, ja jumalanvilja tehoo karvapäähän yhä”, perusteli
hän matkojaan, mutta ihmiset, jotka olivat todellisemman syyn
tietävinään, kuiskailivat, että hän menee sinne saadakseen tapella
kaikennäköisten Turun kipparien ja hampparien kanssa, kun muka oli
siihenkin tottunut, niin ei voinut vanhoillaankaan ilman aikoihin
tulla.

Kaiken muun karkeuden lisäksi oli äijällä vielä paha tapa, muutamain
mielestä hyvinkin paha, ja kun sekin oli vanhoja perintöjä,
eivät häntä siitä saaneet luopumaan edes papitkaan. Hän kiroili
kuin turkkilainen, ei vihoissaan ja vastoinkäymisten kohdatessa,
niinkuin tavallisesti tehdään, vaan innoissaan ja mielihyvillään
ollen. Siksipä Isoahon äijän ”perhanoita” saattoi kuulla yhtä hyvin
kirkosta kuin markkinoiltakin tultaessa. Tämä äijän häikäilemätön
piittaamattomuus ympäristöstään olikin ihmisten mielestä erikoista,
toisista kauheaa, toisista mukavaa.

Isoaho oli rikas, ties miten rikas. Viisi- kuusitynnyriset kasket
eivät milloinkaan pettäneet, vaan lisäsivät vuosi vuodelta hänen
aittojensa hinkaloiden täyteläisyyttä. Rahojakin hänellä oli
lainattuna yhteen ja toiseen paikkaan ja rauniokätköissä arveltiin
niitä olevan enemmänkin. —

Suuri, hyvin menestynyt ruishalme oli lauantaina saatu kuhilaalle ja
siksi oli äijä koko sunnuntaipäivän erittäin rehevällä tuulella. Hän
kulki ja rohahteli virsuineen ja mekkoineen tuvan ikkunasta toiseen
ja tyhjensi ja täytti mahtavan visapesänsä kerta kerran perään.
Iltapäivällä, kun rengit lähtivät kylille ja naisväki asioilleen,
jäi hän tupaan yksin. Ovi avautui ja tupaan astui hartiakas, eloisan
näköinen mies.

— Päivää! — tervehti tulija reippaasti.

— Päivää, päivää! Paina puuta! — Äijä käveli tulijan luokse tämän
istahtaessa penkin tyvelle ja katseli häntä äänetönnä hetken aikaa.

— Vai tuollaiselle miehelle ne nyörit siellä suotalossa nyt
annettiin! — aloitti hän vihdoin vetäisten muutamia savuja, niin
että piipun pesä rutisi ja jatkoi: — Varsa olet vielä aikuisen
rahkeissa astumaan ja perhananmoisella kiireelläkin se länkien vaihto
teillä kävi.

— Isä ei halunnut enää pitää taloa. — Taavetti oli aikonut sanoa
jotain muuta, mutta vähän hämillään ollen ei keksinyt ja harmitteli
nyt itsekseen tyhjänpäiväisiä sanojaan.

— Vai ei halunnut! Kovin nuorenapa siellä pehmeällä maalla työhalu
katoaa!

Toinen ei vastannut ja äijä jatkoi:

— Ja olisihan teillä jo ollut miehiäkin, ettei kersain nimille olisi
kirjoja tarvinnut tehdä.

— Miehet eivät tahtoneet. — Taavetti tuli painostaneeksi
huomaamattaan ensimmäistä sanaa.

— Eivät tahtoneet mennä nevalle rämpimään, — niinpä taisi olla.

— Olkoon sitten vaikka niinkin.

— Ja sinä muka menet?

— Menen!

— Voi teitä hassuja!

Äijä alkoi astella kiivaasti tuvan lattialla.

— Usko minua, poika! Eihän suolla kasva muu kuin rahkasammal ja
karpalo eikä siellä elä muut kuin sammakot ja kurpat... Teidän maalla
olisi hyviä kaskimäkiä, nyt varsinkin, kun ovat vuosia jääneet
rästiin. — Mikä olisi kaataessa! Mikä olisi polttaessa! Ja mikä
olisi kylväessä ja leikatessa! — Neuvoin Taavettiakin aikoinaan,
mutta eipä ollut apua, suohon meni ja sinne jäi... Ja sinäkö aiot
loiskata samaan läpeen?

Äijä imaisi viimeiset pitkät savut välillä ja jatkoi:

— Vaikka mitä se poskeiseen kuuluu, missä rapakossa variksenpojat
rapistelevat. Sen täyteisiäkö!

— Ei kuulukaan! — paukautti nuori mies posket läikkyen. — Isä oli
mies, ja jos kaatui suolle tai mäelle, niin omapa asiansa. Mutta
mitäs te muut tässäkin kylässä olette? Tallukoita, joista ei ole
miehelle apua, eikä edes oikeata vastustusta. Samoja kivikasoja
kierrätte vuodesta vuoteen ja miespolvesta miespolveen, ja jos joku
jotain uutta uskaltaa, niin nauratte ja irvistelette ympärillä kuin
harakat siantapon aikaan. Sellaisia te olette niin te kuin muutkin!

— Hei helesinki!

Äijä kopisti piipun tyhjäksi ja pisti sen mekkonsa taskuun.

— Sinähän saarnaat kuin pappi vaalia. Mutta Isoahon äijä onkin
sellainen vaari, ettei sitä aja aholta suolle parempikaan pappi.

— Eihän tässä mistään ajamisesta ole ollut kysymystä. — Taavetin
ääni oli tyyntynyt ennalleen. — Harmittaa vain, kun tekin vanha
kunnon mies aina iskette isän kimppuun, vaikka hyvin tiedätte, että
hän pystyy miehen askeliin siinä missä toinenkin.

— Sepä se minua kismittääkin. Kun miehen jalka pysyisi kivenkin
syrjässä, niin hassua silloin on painua hettoon, josta ei pohjaa
löydy.

— Kuka vannoo, ettei löydy?

— Sinäkin, kun aikasi huhdot... Mutta mitäpä siitä väitellään.
Tavallaan talo kyntää ja kirnuaa. Oliko sinulla asiaa, vai muutenko
tulit uutena isäntämiehenä naapuria tervehtimään.

Taavetti hätkähti muistaessaan asiansa. Hänhän oli tullut pyytämään
lainaa, mutta nyt olikin yritys turhan kiivailemisen vuoksi varmasti
ajautunut männikköön.

— Tuumasin pyytää teiltä 3,000 markan lainaa, mutta turha lienee
siitä enää puhua.

— Vai niillä asioilla! Älä sitä luule, että minä sanoistasi olen
kärsääni ottanut. Huomaanhan minä, että sinulla on muutakin kuin
talkkunavelliä housuissasi. — Mutta sinä varmaan painaisit markkani
suohon. —. Kuule, poika! Ne ovat kaskirukiista saatuja markkoja ja
minä olen aina ollut sitä mieltä, ettei jumalanviljaa sovi pärsätä
mihin tahansa.

— Kun ei, niin ei, hyvästi sitten vain! Taavetti nousi äkisti ja
lähti ovelle.

— Hyvästi, hyvästi!... Ai, älähän nyt niin kiireellä... tuota,
saitko sinä irtaimen talon mukana?

— Minä ostaisin sen teidän nuoren tamman, myytkö?

— En.

Äijä otti kipakasti muutaman askelen ovelle päin.

— Luuletko sinä, että minä hyvää hevosta penneillä pyydän?

— Enkä luule, mutta en ole aikonut sitä myydä... ja muutenkin olisi
se liian hyvä hevonen palosahrojen vetäjäksi.

— Sinä kukkoilet, poika! Mutta mitä sitten sanot, jos jäät
hetteeseen sen hyvän hevosesi kanssa?

— Ettehän sanonut sen teitä liikuttavan. Hyvästi!

Toisen piti vastata, mutta ei löytänyt aikanaan sanoja. Samassa
Taavetti jo hypähti portailta pihapolulle. Äijä asteli tahtomattaan
peräikkunan luo, johon näkyi Rantasuolle johtava tie. Siellähän se
meni jo pellon laiteella, pää pystyssä ja joustavin askelin kuin
voittaja ainakin. Äijästä tuntui, niinkuin hän todellakin olisi
hävinnyt tuolle poikaselle, hän, joka tavallisesti sanoi viimeisen
sanan kaikille, yksinpä herroillekin. Hän alkoi ladata piippuaan
katsellen samalla, miten menijä notkealla hyppäyksellä ponnahti
korkean haka veräjän yli.

— Perhananmoinen poika! Mene ja takaa, vaikka se löytäisi vielä
kiven nevankin pohjalta!