15.

Oli tiistaiaamu. Kämpällä oltiin metsään lähdössä. Taavetti ja Sehva
valjastelivat hevosiaan ja miehet keräilivät työaseitaan.

— Tänään minä käyn rannassa, sanoi Taavetti sitoen loimeen käärittyä
heinänippua rekensä pankolle.

— Nevaako pitkin aiot vain painella? tiedusteli Ville.

— Hitto taatkoon vielä niitä Mustalaispuron hettoja, jos siellä
rupeaa upottamaan, niin siitä on leikki pois, epäili Sehva.

— Eipä tänne leikittelemään ahoillekaan ole tultu, ja sittenpähän
jäätyy, kun pohjia myöten pöyhiintyy.

— Vapullako menet? — kysäisi Manu.

— Niin! Ei mahtaisi tuo könttyrä viitsiä ylös nousta, jos jalka
vähän syvemmälle torkahtaisi. Taitaa siellä päivä minulta heilahtaa,
mutta enköhän siksi kämpällä ole kuin tekin. Kaiken varalta sanon,
että ellei meitä kuuden aikaan ilmaannu, niin lähtekää katselemaan.
Kun minä olen muidenkin mustalaisten kanssa ollut vähän huonoissa
väleissä, niin ties minkä jutkun tämäkin keksii.

Miehet lähtivät metsään ja Taavetti hevosineen kohti Mustalaispuron
ja Raution nevan tuntemattomia hetteitä.

Lunta oli jo aika vahvasti, mutta kun se oli tänä vuonna satanut
jäätymättömään maahan, olivat hetteiköt metsäisillä paikoilla vielä
sulina. Mustalaispuron varsi oli parin kilometrin mittainen, jyrkkien
kallioiden ja metsäisten mäenrinteiden reunustama nevasuikale.
Taavetin täytyi senvuoksi pakostakin kulkea läheltä puron uomaa.
Tuimasti eteenpäin pyrkivä hevonen uppoili jo alkutaipaleella useita
kertoja. Kovemmalle pohjalle päästyään rauhoitti Taavetti hevosta
ja kuivasi sen jalat sitä varten mukaansa varaamallaan vaatteella.
Samalla hän aina levähdyspaikalla tallaili upottavat kohdat
tasaisiksi ja lumettomiksi.

Mentiin yhä eteenpäin sitä vaivalloisemmin, mitä kapeammaksi
hetteikkö kallioiden väliin soukkeni. Vappu oli uponnut jo useita
kertoja puoliruumiiseen saakka ja osoitti ryöpyistä päästyään yhä
enemmän pelon ja väsymyksen merkkejä. Taavetti antoi sille leipää,
kuivaili ja puhutteli. Puronvartta oli jäljellä enää puolisen kilometriä
. Senjälkeen alkaisi Raution neva, jota riitti joelle
saakka. Taavetti tiesi, että neva oli luonnostaankin kovempipohjaista
ja pakkanenkin oli siellä aukealla päässyt paremmin jäädyttämään.
Mutta pahin taival oli vielä läpäisemättä.

— Olisikohan palattava takaisin? ajatteli hän viimeistä pahaa
uppoamispaikkaa tasatessaan. — Ei totisesti! Tuli sanottuakin, että
käyn rannassa tänään. — Taavetti katseli jälkiään: Eipä tuonne voi
vielä palatakaan, jäätymättömille jäljille.

Alkutaival oli ollut sentään kuin leikkiä siihen verrattuna, mitä
nyt seurasi. Näytti kun Mustalaispuron häijyt haltijat olisivat
todellakin päättämällä päättäneet vangita uskalikot rauhansa
häiritsijät.

Päästiin vihdoin nevalle, joka kannatti. Taavetilta pääsi helpotuksen
huokaus. Päästiinpäs pahuuksesta! ajatteli hän ja kiirehti kuivaamaan
hevostaan, joka oli korvia myöten märkänä. Pyyhesäkki oli jäätynyt
mutaiseksi kimpuksi. Taavetti otti loimen ja kuivaili sillä. Pian
ripeän hevosen väsymys pakeni, silmä elostui ja leipäkin taas
kelpasi. Taavetti istahti rekeensä, kiskaisi saappaan jalastaan ja
puristi veden sukasta:

— Kun kierrän tuosta painoa vähemmäksi, niin käväistään rannassa
kuin liposet jänikset ja sillä välin jäätyy hetto. Mutta makaileminen
ei käy laatuun, naurahti hän edelleen, tuntiessaan, miten jalkineet
alkoivat jäykistyä.

Nevalla ei Vappu uponnut yhtään kertaa. Taavetti hypähteli koko ajan
jäljessä tallaten reen jalasten välin niin tarkoin, ettei astumatonta
paikkaa näkynyt. Täytyy pohjata hyvästi alunperin, perusteli hän
itselleen, kun tanssi alkoi häntä väsyttää.

Vaikealla taipaleella oli lyhyt päivä livahtanut iltapuolelle. Ei
toki joenrantaankaan ollut enää kuin satakunta syltä kapenevaa nevan
suuta.

— Voisi tästä jo kääntyäkin, mutta kun perillä piti käydä, niin
käydään.

— No nyt vasta se on tehty! virkahti hän puoliääneen hetkisen
kuluttua, mutta sanoi kesken, sillä puuttui vielä piste. Ennenkuin
Taavetti ehti kääntää takaisin, astui Vappu muutaman askeleen.
Silloin humahti hanki laajalla alalla ja hevonen putosi suolähteeseen
kuin kaivoon.

— Jo tuli tuho! — välähti Taavetin mielessä hänen kiirehtiessään
uppoavaa hevosta pääpuolesta pidättämään. Huomaamattaan hän astui
liian lähelle ja luiskahti itsekin petolliseen hettoon. Vappu
liikahti, minkä johdosta Taavetti vajosi kainaloltaan myöten kylmään
liejuun. Hänen täytyi tarttua hevosen kaulaan kiinni estyäkseen
vajoamasta upoksiin. Siinä hän edessään näki hevosen säikähtyneen ja
neuvottoman katseen, ja tunsi itsekin sinä hetkenä itsensä täysin
avuttomaksi.

— Se on sitä myöten selvää, kuiskasi epätoivo korvaan. Painu
alaspäin, niin pikemmin loppuu!

Ennenkuin nopeapäätöksinen mies kerkisi mielijohteensa toteuttaa,
muistuivat hänen mieleensä vanhan naapurin sanat: ”Mutta mitäs sitten
sanot, jos jäät hettoon sen hyvän hevosesi kanssa”?

Nytkö sen pilkallisen ennustuksen pitäisi toteutua ihan sanalleen?
Taavetti sai takaisin katoamaisillaan olleen elämänuskonsa.

— Ei vielä vallan! sanoi hän ääneen ja alkoi nopeasti harkita, mitä
olisi tehtävä.

— Rinnustinnauha auki! välähti mielessä kuin käskynä.

Vasemmalla kädellään hän piti hevosen kaulasta kiinni ja oikealla
tapaili puukkoaan. Löytyi vaan rutaa täynnä oleva tuppi.

— Tuota vielä puuttui! äännähti mies ja sukelsi uppeluksiin.
Kylmä rapa tunkeutui hänen silmiinsä ja korviinsa karmien kuin
tylsä puukko, mutta sisukkaasti hän painui vain alemmaksi, kunnes
lopulta pääsi hampain rinnustimeen kiinni. Se oli sitkeää mänttiä.
Hitaasti puremishaava suureni. Taavetti puri kuin hullu ja luuli
jo tukehtuvansa. Silloin viime hetkellä lävähtivät valjaat auki.
Nopeasti hän kiskaisi päänsä vedestä, päristi ja hengitti. Vielä
sisukas tempaus ja hän seisoi taas nevalla huohottaen.

Levätä olisi tarvinnut, mutta ei ollut aikaa. Taavetti muisti
joskus kuulleensa, että uppoava hevonen kohoaa pinnalle, jos
silmukan kaulaan kiertämällä estää siltä hengityksen. Hän irroitti
nopeasti ohjakset, teki niistä surmansilmukan hevosen kaulaan ja
kiristi. Hevonen alkoi tuskissaan potkia, sen jalat irtautuivat
pohjamudasta ja ruumis kohoutui pinnalle. Tuntiessaan irti olevansa
se ponnistautui voimakkaasti eteenpäin ja kun mies samalla auttoi,
putkahti hevonen joenpuolella olevalle kovemmalle penkalle.

— Eipä jääty! riemuitsi Taavetti ja kiirehti puristelemaan
vettä vaatteistaan ja hevosesta. Pitkää aikaa siihen ei ollut
käytettävissä, sillä pelastuksesta huolehtiva vaisto antoi jo uusia
tehtäviä.

— Kiirehtikää liikkeelle, ettette palellu! määräsi se. Taavetti
muisteli, olisiko ihmisasuntoa kämppää lähempänä. Ei ollut.

— Viisi kilometriä hankea ja hettoa, et läpäise, kerkisi epätoivo
kuiskata. Täytyy läpäistä! iski luonto vastaan.

Taavetti ei yrittänyt valjastaa hevostaan, sillä hän ei olisi siihen
pystynyt, eikä hevonenkaan olisi jaksanut valjaissa kulkea. Kiertäen
lähteen hän alkoi kävellä äskeisiä jälkiään. Hevonen asteli perässä
kuin koira.

Kulku lumisella nevalla jäätyvin vaattein oli Taavetille mitä
vaikeinta. Hevonen hänen takanaan huohotti myöskin raskaasti. Ja
nevasta ei tuntunut tulevan loppua. Hän pelkäsi joutuneensa harhaan,
mutta aamuiset jäljet todistivat oikealla suunnalla oltavan.
Väsymystä karkoittaakseen Taavetti koetti muistella kauneimmat
muistonsa, mutta niistä ei ollut apua, sillä hänen voimainsa säiliö
oli kuin tyhjä laastaritölkki, josta ei mitään heru, pusertipa
mistä kulmasta tahansa. Hänen teki tavattomasti mielensä heittäytyä
hetkeksi lepäämään. Hanki näytti niin houkuttelevalta kuin olisi
se ollut pehmeä vuode valkoisin lakanoin. Se on petosta! Se on
harhanäky! koetti hän aluksi väitellä vastaan, mutta vähitellen
kiusaus kävi ylivoimaiseksi. Hän heittäytyi pitkälleen hangelle.
Hetkeksi vain, korkeintaan pariksi minuutiksi, vakuutteli hän.
Hänestä tuntui nyt niin suloisen hyvältä ja vieressä nuokkuvan
hevosen hengitys kosketti kasvoihin kuin lämpimän käden sively. Hän
oli juuri nukahtamaisillaan, kun oli taas korvissaan kuulevinaan
äskeiset sanat: ”— jos jäät hettoon sen hyvän hevosesi kanssa?” Hän
ponnahti ylös kuin pistoksen saaneena ja huudahti:

— En jää!

— Enpä jää, vastasi metsän kaiku etäisesti.

— Kiitos, naapuri! mutisi hän itsekseen alkaen taas seuralaisineen
vaivalloisen kulkunsa.

Hangella maatessaan oli Taavetti yhä enemmän kylmettynyt. Jäätynein
saappain oli hänen vaikea pitää tasapainoaan lumisella, raskaasti
kuljettavalla taipaleella ja tämän tästä hän kaatuili nurin.
Saadakseen jotakin kiintopistettä ajatuksilleen ja sammumaan
pyrkivälle tahdolleen, alkoi hän laskea askeleitaan kompastustensa
välimatkoilla. Ensimmäisellä yrityksellä hän pääsi kuuteen.
Toisella kertaa oli kymmenes askel viimeinen. Nyt sen täytyy mennä
kolmeentoista, ajatteli hän ylös kompuroidessaan.

— Mutta kolmetoistahan on onneton luku. — Mikä mieleenkin toi
juuri sen, miksei yhtähyvin kaksitoista tai neljätoista? Ehkä se
tietää sitä, että jos sillä kompsahdan, niin en täältä hengissä
selviä. Taavettia alkoi pelottaa. Hän mietti keinoa, miten varkain,
ajatuksiaan pettäen pääsisi tuon tuholuvun ylitse. Taikauskoinen
kuin vanhat akat! ärähti hän ajatuksilleen ja päätti uhallakin
astua rotevasti ja varomatta kolmannentoista askeleensa. Ja
kun se pian tuli astuttavaksi, päätti hän tahallaan kompastua,
kaikkien taikalukujen ja kohtalohaltioiden kiusallakin. — Siinä
on teidän ennustuksenne! Minä näytän, että ne ovat paljasta pötyä
kaikki sellaiset luvut ja sattumat! kähisi hän ylös noustessaan.
Taikaluvusta oli kumminkin se hyöty, että hän lämpeni ja norjistui.
Seuraava taipale tuli jo viidenkolmatta askeleen mittainen. Siitä
lähtien Taavetti otti urakakseen aina viidellä lisätä ja niin hän
pääsi sataan asti. Sitten ei hän enää pidentänyt taivalta. Sata
askelta ja levähdys, ja sama urakka yhä uudestaan ja uudestaan.
Vihdoinkin tuli nevasta loppu. Aamuiset jäljet puronvarrella
näyttivät mustilta ja epäilyttäviltä. Jos nuo pettävät, niin siihen
jäädään, myönsi Taavetti rehellisesti itselleen.

Eivät pettäneet. Ja kun luntakaan ei ollut vastuksina, ei puron
varrella tarvinnut edes levähtää yhtään kertaa. Kovan maan laidassa
tervehtivät ensimmäiset ruskeaselkäiset tukit kuin kättä ojentaen.
Taavetti istahti lähimmälle ja hengähti vapautuneesti.

                                                  ⸻

Miehet olivat olleet jo kämpällä pitkän aikaa. Hiljaisina ja
sanattomina he tekivät tavallisia askareitaan, yksinpä Pekankin
juttusuoni näytti tänä iltana tyrehtyneen.

— Olisi sieltä jo takaisin luullut ehtivän kömpylämmänkin saati
Taavetin, aloitti Sehva viimein kaikkien tunnolla olevan asian.

— Olisi niin! Ja Taavetti sieltä olisi sellaisen matkan tampannut
vaikka takaperin, jollei sille jotain olisi väliin tullut, jatkoi
Ville.

— Tuota, tiedä, vaikka olisi hettoon jutkahtanut, ilmaisi Manukin
huolensa.

— Ei se poika ensimmäiseen rapakkoon jää, eikä vielä toiseenkaan,
lohdutteli Pekka.

— Eipä niin, eikä se pakkasestakaan perusta. Tuolla näkyy rukkaset
nytkin huilaavan uunin ranssilla ja vaikka olisi mukanakin,
niin lakkarissa olisi, on se semmoinen poika! innostui Sehvakin
kehaisemaan.

— Eri lämmin sillä on veressä, myönneltiin joukolla. Pingoittunut
mieliala oli jonkunverran höltynyt ja Pekka tuntui pääsevän taas irti:

— Vaikka ei senpuolesta, kyllä sitä tukkimiehelle voi sattua
yhtä ja toista, hyvällekin, aloitti hän. Muistan minä, kun kerran
Kemijärvelle tietä puhkaistiin.

— Tuota, annappahan olla sen nyt puhkaisematta! keskeytti Manu
vakavasti, etsien kirvestään nurkasta. Minä meinaan, että eiköhän
olisi viisaampaa lähteä puhkaisemaan Taavetin tämänpäiväisiä jälkiä.

— Oikein, sinä pajapölkky! Riivattuko siinä oli, ettei sitä jo
ennemmin huomattu! havahtui ja mukautui Pekkakin kohta.

— Sehän käskikin lähtemään perään, ellei ajoissa kuulu. Jospa olikin
silloin leikissä tosi takana, virkahti Sehva.

Pekka ja Sehva varautuivat Manun mukaan, mutta ennenkuin he
ennättivät lähteä, kuului ulkoa kapsetta, ovi avautui ja kaivatut
laahautuivat kämppään. Molemmat olivat kauttaaltaan kuurassa, minkä
alta häämötti jotakin epämääräisen ruskeaa. Sekä miehen että hevosen
koko olemuksesta kuvastui sanomaton väsymys.

— Kuivatkaa Vappu ja auttakaa päältäni, kykeni Taavetti vaivoin
sanomaan retkahtaen kohta sen jälkeen tilalleen.

— Niillä on ollut leikki kaukana, sanoi Sehva totisena.

— Onpa niinkin! myönsivät toiset.

— Mutta rannassa se on käynyt ja tien se on avannut, päätteli Pekka.

Enempää ei puhuttu, vaan toimittiin. Mies ja hevonen saivat osansa.
Jälkimmäinen nuokkui raukeana puhdistettaessa, edellinen ei tietänyt
enää mistään.