19.

Herätessään seuraavana aamuna näki Taavetti edessään tutun kuvan,
niin tutun, että hänen täytyi hetkinen tunnustella, oliko hän
valveilla, vai näkikö unta. Näin oli hän ennenkin aattopuhteilla
katsellut, miten äiti leipoi ja paistoi. Tuollainen palavan uunin
kultaava hohde oli ennenkin valaissut leipomapöydän ja leipojan,
hänen itsensä jäädessä nurkkahämärän suojaavaan varjoon.

Eivät äidin joululeivokset suuria olleet. Useimmiten oli vain
pieni rieskataikina ja parin kilon vehnätaikina. Muistipa Taavetti
varhaisvuosiltaan sellaisenkin joulun, jolloin rieskat jäivät niin
pieniksi kuin arkiviikkojen petäjäisellä sekoitetut leivät. Silloin
oli hän nähnyt, miten leipojan kasvoille herahteli kyyneleitä.

Mieluisinta katseltavaa oli ollut vehnätaikinan leivonta. Se
tapahtui aina viimeiseksi. Äiti puhdisti pöydän siivellä ja nosti
takkakiveltä pöydälle liinalla peitetyn lypsinkiulun. Taikina,
joka tavallisesti oli noussut kiuluntäyteiseksi, venyi hitaana
kasana pöydälle, kun äiti käänsi astian alassuin. Tuhannet sitkeät
juuret pidättivät sitä lämpimässä pesässään. Kun taikina oli
tarpeeksi valunut, katkaisi äiti pidättelevät juuret veitsellään.
Se oli jännittävää katselijasta, sillä siitä riippui, minkä
verran kiulun pohjalle jäi kaapiaisia lasten pulliksi. Pöydälle
kaadetun taikinan äiti paloitteli pieniin osiin, joista hän sitten
hieromalla venytteli pitkiä makkaroita. Kolmesta sellaisesta hän
letitti lenkin, leikkasi sen päät tasaisiksi ja nosti pellille
nousemaan. Kaikkein viimeiseksi hän kaapi kiulun ja kieritteli siten
kokoamastaan taikinan jäännöksestä pieniä vesilinnun poikasia, joista
katselija tiesi saavansa yhden. Pieniltä napeilta ne vehnäpellin
reunoille asetettuina olivat näyttäneet, mutta hän toivoi, että
pulla uunissa nousisi oikein suureksi, kuten entisen kerjäläispojan
kakkara oli noussut, vaikka oli ollut pieni kuin linnun suupala.
Tällaisiin mietteisiin hän oli tavallisesti nukahtanut nähden unia
korkeakaulaisesta pulla joutsenestaan, joka ei kypsänä tahtonut
mahtua uunin suusta ulos.

Taavetti heräytyi muistoistaan ja katseli edessään näkyvää
tuttupiirteistä kuvaa, joka oli ikäänkuin nuorentunut ja rehevöitynyt
sitten viime näkemän. Pienien vesirieskojen asemasta oli laudoilla
suuria nosterieskoja ja pelleillä oli laihojen suikaleiden ja
linnunpoikasten tilalla reheviä pullalenkejä. Pöydän takana puuhaili
nuorekas leipoja notkuvin vartaloin ja työn ja lämmön innoittamin
kasvoin. Riutuvan uunin loisteessa välähteli hänen kellertävä
tukkansa kuin löysästi sidottu kultalankavyyhti. Taavetti katseli
äänetönnä pitkän aikaa, katseli vielä sittekin, kun isä nousi ja
alkoi viimeistellä konstikasta kruunuhimmeliään.

— Mihin sinä? kysäisi Taavetti nähdessään Manun aamiaisten jälkeen
ruunan valjaita ottavan.

— Vähäjärvelle heinään!

— Minäpä sinne lähden! innostui Taavetti.

— Mitäs minä sitten teen? kysyi Manu päätään kyhnäisten.

— Pidä huolta, että saunan kiukaasta löylyä lähtee!

Taavetti otti rihlansa naulasta:

— Katsos, kun ihan ruostetta ottaa! Vaikka kummako; se on, kun
kuukausikaupalla joutuu nurkassa olemaan! Mutta onpa rihlat liukkaat
vielä jatkoi hän painaessaan pienen luodin keveästi piippuun.

— Tarvitsetko sinä heinämatkalla tuollaistakin työasetta? kummasteli
Maija pöytää pyyhkiessään.

— Eipä tiedä! Saattaa siellä tien varrella kökötellä viluinen
teeriparka, joka on pelastettava lämpimämpiin paikkoihin jouluaan
viettämään.

— Lähde jo sitten matkaasi, pelastaja, muutoin jäät saunasta!

— Koetetaanpa, kumpi ensinnä sinne joutuu! Taavetti otti pyssynsä
ja ruunan valjaat ja meni ulos. Pyry oli yöllä asettunut. Ruunan
kävellä jumpsiessa lumista metsätietä oli Taavetilla aikaa syventyä
mietteisiinsä. Talviset heinämatkat olivat aina olleet hänen
kirkkomatkojaan ja hartaushetkiään. Jokainen huomattavampi puu ja
kivi satoja kertoja kuljetun paimentien varrella oli hänelle tuttu.
Kaikkiin niihin liittyi joku lapsuusajan muisto.

— Kas vain, miten lentokoivun pahka on jo kasvanut suureksi! puheli
hän itsekseen tien yli kaareutuneen koivun ohitse ajaessaan. —
Nyt siitä jo saisi pienen kupin, jos hennoisi ottaa! — Mutta mitä
ihmettä! Mihin karrikuusen porttioksa on joutunut? ihmetteli hän
hetkisen ajeltuaan. Lohennut raukka ja reväissyt mennessään ukon
kylkeen haavan. Lumi lohkaissut! Tietäähän sen, mikä paino — siinä
on päällä maannut, eikä ole enää kasvavan puun sitkeyttä suonissa.

Karrikuusen oksaportti oli ollut hänen mieluisimpia ohikuljettaviaan,
sitä enemmän, mitä lumisempi metsä sattui olemaan. Jo aikaa ennen
korpeen joutumista oli mieleen tullut: Mitenkähän alhaalla se tällä
kertaa lienee? Menomatkalla se tavallisesti tervehti miestä ja
hevosta aikamoisella lumiryöpsäyksellä, ja tulomatkalla täysinäisen
heinähäkin päällä loikoessa oli oikein jännittävää sitä lähestyä.
— Raapaiseekohan, vai eikö raapaise? — Onpa vaarassa, etteikö
sittenkin raapaise, kun on niin alhaalla. Oli täytynyt litistäytyä
kovaksi polettuun häkkiin niin alas kuin suinkin mahdollista.
Jos varomattomasti nosti päätään, vei oksa hatun mennessään ja
kopahutti samalla päähän aikatavalla. Jos taas ei ollut tarpeeksi
häkkiin painautunut, raapaisi sen kyhmy selkää. Taavetti oli melkein
pahoillaan, kun ei edellisten heinämatkojen odotus enää koskaan
tulisi uudistumaan. Ehkä tietää sitä, ettei koko tietä tulla enää
pitkiä aikoja tarvitsemaan.

Vähäjärven heinäviikko oli poikavuosina ollut kesän hauskin. Päivät
sai kahlailla nuorempana haravan ja myöhemmin viikatteen kanssa
järven kortteikossa ja niittäessään väijyskellä haukia. Illoin sai
ongella vedellä mustavetisen Haaralammin homekorvia ahvenia ja yöt
nukkua tuoksuvilla kortteilla niittyladon käppyräisen tuohikaton alla.

Laiha niityn heinänanti oli. Kymmenkunta häkillistä saatiin koko
talonväen viikon ponnistusten palkaksi. Mutta kun se oli talon paras
heinämaa, täytyi sato niukkuudestaan huolimatta korjata.

Taavetti oli mietteissään ajaen joutunut Pentinmäen ahon laitaan.
Ajaessaan juhlallisen jykevän, monien paimenleikkien keskuksena
olleen eväskiven ohitse hän itsekseen naurahti:

— Tuo vaari pysyy alallaan, vaikka koko muu maailma liikahteleisi!

Siitä ei ollut enää pitkä matka niitylle. Hän ihmetteli, kun ei
korpikoivikossa nyt teeriä ollut, vaikka oli sopivan tyyni ilma.

Ladolla Taavetti liikkui ripeästi ja tuota pikaa oli kuorma valmis.
Hän kiipesi sille pyssyineen ja kaivautui mukavaan etunoja-asentoon.
Ruuna olisi mieluummin jatkanut kortteiden jauhattelemista ladon
edustalla, mutta vääntäytyi kumminkin käskyn kuultuaan äskeisille
askeleilleen. Mies vaipui taas mietteisiinsä.

— Suo se kumminkin on luonnostaan heinämaata, koska kaikki niityt
ovat vesiperäisillä mailla. Setä kertoi, että Hämeen suoviljelyksillä
kasvatetaan etupäässä kauraa ja heinää. Viljaahan kasvatetaan ja
heinä kasvaa itsestään! Eipäs tullut tarkemmin kysäistyä siitä. Mikä
tietää, vaikka kasvatettaisiin? Lieneehän heinällä siemen niinkuin
muillakin kasveilla! Mutta se olisikin mukavaa! — Minkä sille
pakkanenkaan mahtaisi, heinälle! Saisi latoihin kymmeniä häkkejä!
Kelpaisi pitää lehmää ja hevosta!

Ruuna käydä jumpsutteli entisiä jälkiään askeleesta askeleeseen
tasaisen harvalleen. Taavetti oli hieroutunut heiniin hyvin mukavaan
asentoon. Hän nukahti ja äskeiset mietteet kirmaisivat kuin
vallattomat varsat avatusta karsinan portista avarammille pihoille
kisailemaan.

Rantasuo oli olevinaan laidasta laitaan heinällä, tasaista
viheriäistä kenttää silmänkantamattomiin aina joelle saakka. Ja
millaista heinää! Ei kortetta eikä jussinpartaa, vaan pitkää kuin
vilja ja ylpeän vahvavartista, päässä tähkä kuin viljalla ainakin.
Hänen siinä katsellessaan ja ihmetellessään alkoi takaa kuulua
mukavaa ripinää ja rapinaa, ja kun hän vilkasi sinnepäin, näki hän
sieltä tulevan nuoren tutunnäköisen miehen niittäen. Keveästi kuin
tyhjiltään hän käveli, vaikka kaatoikin hirveän leveätä lakeusta, ja
miehenmittainen heinä kaatui kuin iskettynä paikalleen. Hän aikoi
vetäytyä huomaamatta pois, mutta niittäjä ehti jo nähdä ja tervehti:

— Ai vaariko siellä onkin! Onpa hauskaa, että käytte joskuskin
entisiä työmaitanne katsomassa.

— Sanoiko se vaari, hätkähti hän itsekseen. — No ollaan nyt sitten
vaari, mitäpä sen väliä on, jatkoi hän ajatuksissaan, mutta ääneen
kysäisi: — Kasvaako tämä koko suo nyt tällaista viljaa?

Poika raksautti mukavasti viikatettaan ja pysähtyi:

— Aivan mäenlaidasta joenrantaan saakka! Tämä on siemenestä
kasvatettua heinää, ei vaari taida tunteakaan?

— Enhän minä, mistä minä. Vai tuollaista se on! Ette taida
Vähäjärveä enää ollenkaan niittää, kun tämä suo tuota viljaheinää
noin riivatusti puskee?

— Ei hyvä vaari! Ei vuosikymmeniin enää ole niitetty. Kovin
hallaista oli ennen ollut tämä paikkakunta. Pettuleipää oli meilläkin
täytynyt syödä tai maailmalta elatus, hankkia. Toiset täälläpäin
viljelivät siihen aikaan vielä kaskia ja kivisiä peltotilkkuja ja
pitivät melkein hulluina tämän suoviljelyksen aloittajia.

— Vai hulluina! myhähti Taavetti ja oli sanomaisillaan, että hänpä
sen asian paremmin muistaa, mutta ei sanonutkaan sentään, tuntui niin
mukavalta toisen sanomana.

— Niin vaikeata oli alku, mutta nyt on toista! jatkoi poika taas. —
Suo antaa toista tuhatta kuormaa heiniä ja niillä elätetään satoja
lehmiä ja kymmeniä hevosia.

— Tuhansia kuormia ja satoja lehmiä! Älä hulluja puhu kirkkaana
Jumalan!

Poika nauroi.

— Eikö vaari usko? Katsokaapa noita suuria rakennuksia! Ne ovat
latoja ja niitä on täällä suolla kymmeniä.

— Onhan niitä paljon ja hirveitä ovat, täytyi katselijan myönnellä.

— Vaikka on niillä toinenkin tarkoitus, myhähteli poika veikeästi.
— Ne ovat samalla muistopatsaita.

— Muistopatsaitako suolla ja kenelle?

— Suonraivaajille tietenkin.

— Taas sinä hassuttelet! Keisareille ja mahtimiehille muistopatsaita
pystytetään eikä hulluille työmiehille.

— Niin tehtiin ennen, mutta aika on muuttunut Nyt pidetään
kunnioitettavimpina niitä miehiä, jotka ovat saaneet enin hyödyllistä
aikaan ja ketkäs sitten sellaisia olisivat, elleivät viljelyksen
raivaajat?

— Ei sinun kanssasi tule omilleen vanha mies kuuntelija hieraisi
kämmensyrjällä silmäänsä, niinkuin olisi roskan sinne saanut. —
Olkoon sitten ensimmäisen Taavetin muistoja, se täällä vaikeimman
työn teki ja suurimman hullun nimen sai.

— Toisen myös. Hän raatoi yhtä sitkeästi ja sai vielä naapuritkin
mukaansa.

— Mutta niinhän sinä tulit sitä sarkaa pitkin naureskellen kuin
kirkkomies, vaikka on noin jumalaton heinä käänsi vanhempi asian
toiselle tolalle.

— Mikä oli tullessa! Kaunis kesäpäivä ja heinää tulee kovasti.

— Mitä minä siitä, meinaan vain, että ikenet irvessä sitä ennen
tarvitsi niittomiehen painella, vaikka oli haippu siellä toinen
täällä, eikä vellimiehestä ollut ollenkaan lakeudelle lähtijäksi.

— Jaa silloin tehtiinkin työtä voimalla ja väkipakolla nyt tehdään
konstilla ja hyvillä aseilla. Katsokaahan nyt miten minäkin vähän
vain nytkäyttelen tämän ison viikatteeni tappiloista ja heinä kaatuu,
niin että rytisee.

Puheensa päätettyään hän siitä sitten lähtikin vihellellen
nytkäyttelemään, rauta ripisi ja rapisi ja heinä kaatui taas kuin
vihollisen edessä.

— Käykäähän kotona kahvilla! huudahti poika vielä matkan päästä.

Taavetti jäi katselemaan lähtijän jälkeen. Etäisemmiltä saroilta
kuului keveäpukuisten heinämiesten ja naisten iloisia ääniä ja suuret
ladot nielivät mustiin kitoihinsa valtavia heinäkuormia. Hän liikahti
ja näky muuttui.

Suuri valoisa navetta. Permanto kuin tuvassa. Ikkuna ikkunan
vieressä, kyyttö kyytön kyljessä. Kyllähän tässä talossa ruokaa on,
jos näkyy olevan syöjiäkin, kuka vain ne ehtinee kaikki ruokkia,
ajatteli hän itsekseen. — Minä, kuului heleä ääni ja hänen eteensä
ilmestyi naurava solakka tyttö.

— Katsokaahan vain iso-isä, miten helposti ja sukkelaan se käy!

— Iso-isä! Taavetti katsahti itseensä ja tyttöön, no ollaanpahan nyt
sitten vaikka sekin.

Kuului yksi kuhaus vain, navettaan ilmestyi kuormallinen heiniä ja
tyttö jakoi ne yks kaks tyytyväisenä ynähteleville lehmille.

— Niin pian se oli tehty, virkahti hän iloisesti.

— No entäs juottaminen?

— Se käy vielä pikemmin. On sellaisia taika-ämpäreitä, joista ei
lopu vesi koskaan, juokoon lehmä miten paljon ja miten usein tahansa.

— Tuolla suolla mittelevä poika laittoi jo minun pääni pyörälle ja
sinäkin taidat uskotella minulle vanhalle miehelle vaikka mitä.

— Mitä uskottelemista siinä on, nauroi tyttö. Olihan sellainen saavi
ollut jo isoäidin ensimmäisenä emännyysvuotena meidän tuvassakin.

— Olihan siellä, hymähti Taavetti muistaessaan Maijan salamyhkäistä
kotihaltiaa. Mutta entäs lypsämiset ja sen semmoiset, tiedusteli hän
vielä.

— Mitäs muuta kun lypsetään, yhtä nopeasti ja vaivattomasti sekin
käy, näpsäytetään vain kerran täältä napista ja silloin alkaa pohina
kuulua.

— Toinen näpsäyttää napista ja toinen nytkäyttää tapista! Teettekö
te kaikki työnne jo vain tapilla ja napilla?

Tyttö nauroi vedet silmissä.

— Sanoivatkin että iso-isä oli leikkisä mies ja kyllä minäkin sen
nyt huomaan. Hän hypähti Taavetin luokse ja kiersi kätensä hänen
kaulalleen. Ei kaikkia sentään niin vähällä kuitata. Tämä on pysynyt
ihan ennallaan.

— Niinpä tuntuu olevan, koska muistelen, että minulle on ennenkin
näin tehty, mutta siitä on jo hyvin kauan. Hän katseli tyttöä
silmiin. Onko sinun nimesi Maija?

— On kyllä, mutta mistä iso-isä sen arvasi?

— No mikähän se muu olisi voinut olla?

— Niin, Maijahan on perintönimi meillä samoin kuin Taavettikin,
mutta ehkäpä iso-isä haluaisi katsella vielä enemmänkin entisiä
olopaikkojaan.

— Kyllä tämä jo riittää, painunpahan tästä taas sen oman vanhan
Maijani luokse. Sano tupaan mentyäsi terveisiä hullulta Tatulta, jos
sitä vielä muistavat.

— Mekö unohtaisimme iso-isän ja -äidin? Kyllä teidän työnne aina
tässä talossa muistetaan, kuuli hän vielä ovella mennessään tytön
heleän äänen.

Reki pysähtyi ja Taavetti heräsi. Ruuna oli seisahtunut pienen mäen
töyryn alle ja yritteli siinä parhaillaan sitä, mitä jokainen ruuna
pienimmänkin mäen alla yrittelee. Taavetti aikoi juuri ärähtää, että
mitähän tuossa turhia keikistelet, kun samassa alkoi läheltä kuulua
tuttua nakutusta.

— Metso! Mutta missä?

Hän heristäytyi tarkkana kuuntelemaan. Nakutus kuului taas ja pian
hän keksi läheisen hongan latvassa pöyristelevän uljaan linnun.

— Sattuipa komea paisti Maijalle!

Hän sieppasi pyssynsä viereltään ja viritti hanan. Tähtäyspaikka
pehmeällä kuormalla oli verraton ja jyväkin löytyi kohta. Hän ei
raaskinnut kumminkaan heti laukaista, sillä näky oli niin mahtava,
että erämiehestä pakostakin tuli hetkeksi luonnonihailija. Olisi
hän kaiketi kauemmankin katsellut, mutta ruuna pääsi vihdoinkin
pyrkimäänsä tulokseen ja lintu kohotti uljaasti siipensä aikoen
lähteä, mutta Taavetti ennätti ennen. Pyssy paukahti ja metsouroon
ylväs kohonta jäi sen viimeiseksi. Se putosi ropsahtaen hangelle.
Kyllä mieheltä uni meni, mutta eipä hän ollutkaan ennen sellaista
lintua rihlallaan pudottanut.

— Tässä olisi sinulle Tapiolan ukon joululahja, — esitteli Taavetti
kotona saaliin Maijalle.

— Jopa nyt ihmeitä! Minuahan kaikki vanhat miehet muistavat!
ihasteli Maija punniten kädessään raskasta lintua.

Tupa oli heinämatkalla ollessa muuttunut juhla-asuun. Lattiapalkkien
liitoksesta pöydän luokse saakka oli levitetty vahva olkikerros.
”Täytyy jouluksi olet lattialle laittaa, että lapset saavat pahnata”,
oli isä niitä levitellessään selittänyt. Pöydän kohdalla katossa
riippui himmeli ja kellarin luukun päällä oli pieni kuusi. Ikkunoihin
oli ilmestynyt verhot ja astiahyllyn reunaan somat leikkauspaperit.
Uunissa kärisivät parhaillaan Maijan aatto-illallispaistokset.

Saunassa käytiin selvän päivän aikana, se oli vanha tapa, jota oli
noudatettava. Puhtain paidoin seurailivat miehet saunasta palattuaan
Maijan illallishommia. Tupa oli lämmin ja uunin puolelta kuuluva
paistien pihinä kiihdytti nälkää ja mieluisaa odotuksen tunnetta.

Aattoillalliselle olivat tupaan myöskin jo tulleet alarakennuksen
eläkevanhukset. Mummo oli pieni hyväntahtoinen ihminen, joka oli
ehtinyt jo kiintyä nuoreen emäntään. Ei vaarissakaan mitään erikoista
vikaa ollut, vaikka hänellä oli pieniä inhimillisiä heikkouksia.
Suurin oli se, että tahtoi tulla viettäneeksi joulunsa aina ennen
juhlia. Ensimmäisenä adventtisunnuntaina ne alkoivat. Elleivät
eläkeviinat olleet silloin saatavissa, hirmustui mies. Siitä lähtien
vaarin jouluja kesti yhtä kauan kuin viinojakin, eikä auttamaan ollut
kenenkään naapurin menemistä. Juo omia viinojasi! sähähti hän, jos
joku rohkeni sellaista hävyttömyyttä ehdottaakaan. Joka vuosi koetti
muori vaariaan neuvoskella säyseään tapaansa: Mitä tuota yhteen
mittaan juomaan, ryyppäisit säästellen, niin riittäisi koko vuodeksi!

— Säästellen! Miksikä mies korkin haistelemisesta tulee! myrähti
siihen vaari ja jatkoi erakkokestejään niin kauan kuin kymmenen
kannua riitti.

Joulunsa päätettyään vaari kävi uutena, vaikkakin tavallista
äreämpänä miehenä langoilleen ja raudoilleen metsiin ja korpiin.
Ja moni tyhmä jänisjussi ja viisas ketturepolainenkin sai silloin
surukseen kokea, miten sille käy, joka älykkäämpänsä kanssa joutuu
tekemisiin.

— Vaarin joulut näkyvät taas olleen ja menneen, kuiskasi Taavetti
toisille, kun ukko totisena astella köpötteli takkakivelle istumaan.

Maija levitti pöydälle puhtaan liinan ja järjesteli sille leipiään
ja laatikoitaan. Saatuaan kaikki kuntoon, käski hän väkensä
aterialle. Vanha Taavetti aloitti virren: ”Kaikki kansat laulakaat”.
Toiset yhtyivät, mutta muita voimakkaampina kuuluivat isän ja
pojan yhteensointuvat äänet. Ateria syötiin hyvällä ruokahalulla
ja muori vakuutteli useammankin kerran, ettei siinä pöydässä oltu
ennen sellaista aatto-illallista syöty. Arvostelu lienee ollut
oikea, ainakin se oli vanhimman ja pätevimmän asiantuntijan antama.
Haarakynttilöiden valossa juotiin vielä kahvit Hämeen vehnistä
leivotun leivän kera, eikä viipaleista kokoa puuttunut. Se oli
ainakin jotain erikoista, koska joulunsa kadottanut vaarikin innostui
kehaisemaan:

— Tämäpä vasta vehnäsen syöntiä on! Ei ennen toki uutisleipääkään
ole tällä tavalla poskeiltu!

Vehnäsen makua varsinkin ihasteltiin. Se oli kaikkien mielestä
parempaa ja täyttävämpää kuin ostojauhoista tehty.

— Puotinisusta leivottu on tämän rinnalla kuin sulavaa lunta,
todisteli vaarikin kerran sanoihin päästyään.

— On se kumma maa, kun siellä vehnänen pellossa kasvaa! kummasteli
Manu.

— On, ei tarkene vielä meidän suolla, sanoi vanha Taavetti puoliksi
leikillään.

— Ei taida rukiinenkaan tareta, ajatteli vaari, joka; luotti enemmän
jänislankoihinsa kuin talon suoviljelykseen. Ei sanonut kumminkaan
ajatustaan ääneen, kun sattui olemaan joulu-ilta eikä ollut välillä
muutakaan ”kränää”.

Kestityksen jälkeen lähtivät alatuvan vanhukset omalle puolelleen
ja talonväki jatkoi iltaa pystyvalkean ääressä. Kuusen pieniä
talikynttilöitä poltettiin vähän aikaa, mutta ei kauan, kun oli pyhiä
vielä muitakin jäljellä. Eivät saaneet koskemattomiksi jäädä isän
oljetkaan lattialla.

— Tottapa ne pahnattava on, kun kerran tupaan on tuotu! innoitteli
Taavetti.

Manun täytyi tulla painimaan hänen kanssaan ja isän piti sohia
suutaria. Se temppu huvitti Maijaa tavattomasti.

— Älä naura siellä, taikka pääset itse sohimaan, toruskeli isä muka
tosissaan.

Leikkiä ja tarinoimista kesti siksi, kunnes kello kymmenellä
lyönnillään ilmoitti ajan joutuneen makuutunneille.

— Nyt sänkyynne, että jaksatte nousta kirkkoon lähtemään, määräsi
isä.

Manu olikin jo aikaisemmin vetäytynyt tilalleen. Maija kohenteli
vielä saadakseen pellin suljetuksi ja Taavetti odotteli lähettyvillä
aikoen nostaa hänet yläsänkyyn. Mutta saatuaan pellit kiinni, ei
Maija jäänyt odottelemaan auttamista, vaan notkahti muutamalla
keveällä hyppäyksellä ylös kuin orava pesäänsä.

— Saitkos! kiusoitteli isä, joka lamppua sammuttamaan tullen oli
Taavetin aikeita seuraillut. — Se onkin meidän Maija niin notkea
tyttö, ettei sitä kaikilla tukkikourilla tavoiteta, hihitteli hän
edelleen nurkkaansa käpsiessään.

Ja karkulainen itse hihitteli yläsängyssä vällyjen alla.

Takan hiillosta hehkui lämmintä valoaan ja pöydän kohdalla oleva
himmeli kuvastui yläsängyn katselijoiden silmiin epämääräisenä
soikiona silloin tällöin hiljaa liikahdellen. Alhaalta lattian
pahnoilta kuului ripsehtivää liikettä. Kissa ei äsken ollut saanut
vielä tarpeekseen, vaan jatkoi nyt oljilla yksinään leikittelyään
pyöreä silmäpari tähtinä kiiluen. Hetkisen temmellettyään sekin
lopetti, käveli nurkkasängylle ja hypähti tutulle kehräyspaikalleen.
Unessa kuuluivat hengityksestä päättäen jo Manu ja isä olevan.

Hiilloksen hehku raukeni ja himmelin soikio häipyi.

Taavetti käännähti Maijaan päin tuntien, miten ruumiinsa yli läikähti
lämmin ja suloinen raukeus.

— Tämä on nyt sitä kodin tuntua, josta Pekkakin puhui, kuiskasi hän
odottavaan korvaan.

— Ja joulun henkeä, joka jo satoja vuosia sitten toi onnen ja rauhan
matalimpaankin mökkiin, palautui kuiskaus puoliksi arvattavana.

— Kodin tuntupa sekin alkujaan oli, lapsen ja äidin... Marian...
kuulitko sinä?... Maijan jo silloinkin...

Vastausta ei enää kuulunut, mutta tuuheassa tukassaan tunsi Taavetti
hetkistä myöhemmin lämpimien sormien hivelevän hypistelyn. Raukeni
sekin ja rakkaimman läheisyydestä kertoi vain keveä hengitys, jonka
toinen paremmin tunsi kuin kuuli.

Kodin henki ja joulun tuntu, kertaili Taavetti vietä itsekseen ja
raukeni hänkin juhlayön rauhaisaan uneen.