20.

Mittapäivän aamuna ajelivat Taavetti Manu ja Kirvesniitylle. Lapiot
oli otettu mukaan, sillä tukkikasat olivat lumettuneet pahasti.

— Täytyy sille tynnörille tiekin lapioida! Kun näet sen rapamahan,
niin naurat pääsi kipeäksi, virkahti Taavetti Manulle selitykseksi.

Muuten pyrki hänen mielensä matkan varrella masentumaan, vaikka miten
olisi koettanut sitä piristää. Tukkikauppakontrahti oli kadonnut.
Raamatun väliin tuvan nurkkakaappiin hän oli sen kaupantekopäivänä
laittanut ja joulunaikaankin se siellä vielä oli, mutta nyt aamulla
etsittäessä ei sitä löytynyt sieltä eikä muualtakaan. Ei Taavetti
kotona ollut sitä niin sydämenasiakseen ottanut, olihan ostajalla
toinen kappale ja olihan todistajat, mutta hiljaisella taipaleella
asiaa ajatellessa alkoi se häntä yhä enemmän painostaa.

Hänen mieleensä tuli tapaus viime kesän heinänteon ajalta.
Aamupäivällä oli taivas näyttänyt niin poutaiselta, ettei kukaan
ollut osannut sadetta pelätä. Ruo’ot oli hajoitettu kaikki. Mutta
puolenpäivän aikaan oli taivaalle ilmestynyt pilvenhäiväre, pieni
kuin lehmisavu. Sitä ei osattu pitää minkään arvoisena, mutta niin
kumminkin oli käynyt, että pilvennokare kasvoi nopeasti ja kasteli
ison joukon hyviä heiniä.

Tässä voi hyvinkin käydä samalla tavalla, rinnasteli Taavetti asiata.
Mihin kirja kaapista olisi oikealla tavalla kadonnut? — Säilyivät
turhemmatkin paperit vuosikausia! Varastettu se sieltä on! Lienevätkö
kirjat olleet edes samanlaiset? Itse se tynnöri ne kirjoitti ja luki.
Saattoihan kirjoittaa ja lukea mitä tahansa, jos senluontoinen oli.
Mikä tietää, vaikka olisi suurempia mittoja merkinnyt, tai vaikka
hinnan pienemmäksi?

Pilvi paisui yhä suuremmaksi.

Entä ne todistajat sitten? Toinen ilmi vihamies ja muuten kelju.

Ja toinen täysi hömsä, jonka sai kuka tahansa puhutettua vaikka
mihin ja vaikka missä. Mikä sen h—an siihen toikaan juuri pahimpaan
aikaan? Olisi ollut tuo Manu, niin olisi saanut luottaa. Pakana
sillä rapamahalla varmaan jo joulun edelläkin mielessä oli, kun
ei etumaksua antanut... Kuka tietää, vaikka olisi kirjan sillä
kupparilla varastuttanut. Sehän se laapustaa ja nuuskii kuin kana
joka paikassa.

Mitä pitemmälle Taavetti asiaa ajatteli, sitä mustemmalta se hänestä
alkoi näyttää. Mutta kuten ennenkin tällaisissa tapauksissa, pakotti
hän lopuksi ajatuksensa täysikäännökseen. Hetkistä myöhemmin hän jo
vihelteli ja ajatteli muita asioita.

Miehet olivat tehneet työtä riuskasti pari tuntia. Kasojen päät
olivat auki lapioidut, samoin niille johtavat käymäpolut. Odoteltiin
vain herroja. Vihdoinkin näkyi joenjäältä kirkkoreki, ja Taavetti
tunsi jo seuralaisenkin ja hänen muotonsa synkkeni:

— Mitä tuolla pamppuherralla täällä oli tekemistä?... Vai olisiko
toinen ottanut hänet vehkeilyjensä turvaksi?... Mutta yrittäköötpä
vinoilla, niin näkevät, että korvessa on oma lakinsa!

— Päivää! tervehti Veijonen ja alkoi lapioitua kujannetta pitkin
hyllytellä tukkikasoille. Nimismies seurasi mukana.

— Jaha, täällähän on tukkilavereita kuin Kymin rannoilla, huohotteli
Veijonen.

Taavetti hankkiutui tahallaan vielä jotakin tekemään välttyäkseen
kädestä tervehtimästä.

— Hyvään järjestykseen Rantasuo onkin osannut puut ajaa Nehän ovat
siinä kuin sotilaat kenraalinsa paraadissa, — lasketteli Veijonen
edelleen turkkiaan aukoen.

— Kuten täältä yläkulmasta näette, olen järjestänyt tukit kymmeneen
kasaan ja kussakin niissä pitäisi olla viisisataa kappaletta.
Tuumikaa nyt itse, miten ne helpommin luette ja mittaatte, esitti
Taavetti.

— Aletaan laidasta kuin ukon Matti naurista. Veijonen puuskutti
laidimmaiselle kasalle ja toiset seurasivat mukana — Ehkä isäntä,
kun on nuorempi ja keveämpi mies käväisee tällä tuumastukilla
mittaamassa tuon laidimmaisen puun pituuden, sanoi Veijonen
ensimmäistä kasaa tarkasteltuaan...

Taavetti otti mitan ja hypähti tukkikasalle.

— Näyttää riittävän! ehätti Veijonen, ennenkuin mittaus oli kunnolla
lopussakaan. On siellä joukossa tosin muutamia lyhyempiäkin!

— Onpa pitempiäkin!

— Aivan niin, kylläpähän toisensa tasaavat. Veijonen kaivoi avaran
turkkinsa taskusta toisen mitan, jonka kuntoon saatuaan antoi
Taavetille ja sanoi:

— Isäntä koettaa nyt tällä mitalla tuon viidennen tukin Päätä. Hyvä
on! jatkoi hän, kun mitta oli otettu.

— Nyt vielä pieni laskeminen, jonka minäkin voinen lämpimikseni
tehdä.

— Täysi on! kuului hetkisen perästä. Joitakin huonommin kuorittuja
puita näkyy olevan mutta meidän puulaakissa ei olla turhan
nuukia. Toiset kuuluvat vaativan että tupakkasyljetkin on pestävä
mitattavista puista — Hän silmäili ylimalkaan toisia tukkikasoja. —
Tjaa’ Ehkäpä niistä yksi täyttää mittansa niinkuin toinenkin, minä
hyväksyn enemmittä tarkasteluitta.

Käveltiin perättäin herrain hevosen luokse Taavetti viimeisenä.

Helposti se menikin, ajatteli hän. Ei pitäisi sairastaa, ennenkuin
tauti tulee.

— No tjaa! Asia on klaari molemmin puolin. Toivottavasti toisenkin
kerran joudutaan kauppoihin keskenämme, aloitti Veijonen reelle
päästyään.

— En ymmärrä, mikä on meininkinä! Taavetin ääni oli kummastunut ja
tiukkaava.

— Kyllähän isäntä selvän asian ymmärtää. Tuota tarkoitan, että
kun me nyt kumpikin olemme saaneet omamme, niin asia on selvä
molemmin puolin.

Viimeisiä sanoja lausuessaan koetti Veijonen vetäytyä reen suojaan,
mutta hanki upotti ja hänen täytyi pysähtyä paikalleen.

Taavetti ymmärsi. Tulomatkalla valmiiksi mietityt ajatussarjat
vilahtelivat nopeasti hänen mielessään: kelvottomat todistajat,
etumaksun epääminen, kauppakirjan katoaminen, kaikki ne selvisivät
hänelle yhdessä hetkessä. Hänen luontonsa kuohahti raivoon:

— Vai sillä tavalla, s—na!

Joen takainen kallioseinä heitti kirosanan takaisin pelottavana
karjaisuna. Ja ennenkuin toiset ehtivät mitään ajattelemaan ja
toimimaan ja ennenkuin Taavetti itsekään sitä oikein tajusi, iski
hän nyrkillään kuin moukarilla Veijosta kasvoihin. Lyönti oli niin
voimakas, että Veijonen pyörtyi ja kellahti hangelle selälleen kuin
jauhomatto turkit auki levähtäen ja vatsa pullottaen. Alku kiihdytti
vain Taavettia. Hänen sisässään jyskytti kuin kaikuna: Ota puukko
ja viillä hangelle kaikki se rapa ja saasta, mitä tuohon kasaan
on koottuna! Käskystä ei olisi ollut pitkältä tekoon, ellei hänen
mieleensä olisi tullut vaimo ja se, jota he yhdessä odottivat. Hänen
järkensä palasi viimeisellä hetkellä. Samassa kuului takaa ärjäisy:

— Seis, taikka minä ammun!

Kääntyessään näki Taavetti nimismiehen revolveri kädessä.

— Lain ja oikeuden nimessä minä vangitsen sinut ja haastan
vastaamaan käräjiin törkeästä pahoinpitelystä.

— Oikeuden nimessä saisi maa niellä teidät konnat!

— Teidät konnat! toisti kaiku taas viimeiset sanat. Mutta ukkonen
oli purkautunut ja Taavetti sai mielensä takaisin.

— Niin, sinä olet nyt vankini ja saat lähteä minun matkassani
vastaamaan teostasi ja solvauksistasi.

— No, voinpa lähteä.

— Nyt täytyy lähteä! korjasi nimismies virallisesti.

— Ei täytymällä eikä pakolla. Vapaaehtoisesti lähden, jos lähden!
Taavetin silmissä välähti taas.

— Olkoon sitten niin, jos haluat, mitäpä tuollaisista muotoasioista
kiistellään. — Nimismies kopeloi taskustaan käsiraudat pitäen
toisella kädellä yhä revolveria koholla. — Tule vähän tännemmäksi,
tällaisilla minä kihlaan seuralaiseni sekä pakolliset että
vapaaehtoiset.

— Tällä kertaa et! Minä en kulje noissa kihloissa omilla kankaillani!

Nimismies suuttui:

— Nyt määrään minä ja sinä tottelet! Miehet auttamaan sieltä! Käsken
esivallan nimessä!

Kyytimies oli hommailevinaan jotain hevosen etupuolella, eikä
Manukaan liikahtanut paikaltaan.

— Ettekö te aasit kuule! karjui nimismies.

— Kyllähän me, tuota kuullaanhan me pienempikin ääni, ilmoitti Manu
rauhallisesti.

— No miksi ette tule sitten?

— Tullaankinhan sitä, jos isäntä käskee.

— Kaikki te olette samanlaisia härkiä!

— Niinhän me ollaan, Jumala paratkoon! Taavetin luonto ja ääni oli
tasautunut jo ihan ennalleen.

— Ellet mielisuosiolla heti antaudu, niin minä ammun.

Revolveri paukahti, mutta mies, jonka pelottamiseksi se oli
tarkoitettu, ei värähtänyt vähääkään. Sensijaan Veijonen, joka jo oli
selviytynyt hangella maatessaan, voihkaisi ääneen.

— Pahastipa meni vikaan, naurahti Taavetti. Nimismies oli kiukusta
punaisena, mutta kun toinen oli ihan rauhallinen, ei hän mahtanut
mitään. Taskuun täytyi pistää sekä kihlat että kihlaamisase.

— Voi minun sydäntäni! ruikutti Veijonen hangella.

— No tulkaa edes nostamaan herra Veijonen rekeensä, muutenhan hän
paleltuu tuohon hangelle.

— Se joltakin kuuluu! Tartu sinä Manu kiinni töppösiin, minä otan
pääpuolesta.

— Kyllähän minä, oli Manu valmis, sylkäisi kouriinsa ja tarttui kuin
tukin tyveen. Painaapa tavallisesti, mutta kyllähän kaksi kissan
kantaa.

— Jos vain häntä kestää, jatkoi Taavetti leikkiä, josta nimismies
olisi mielellään antanut palkaksi iskun sanasta, jos olisi ollut
paremmalla puolella.

Veijonen peitettiin huolellisesti rekeen ja nimismies istahti viereen.

— No tuletko sinä mukaan? hän lähtiessä kysyi.

— Tottakai, minähän lähtiessä lupasin.

Hevoset käännettiin joenjäälle. Herrat istuivat rekensä perällä,
toinen silloin tällöin voihkaisten, toinen murritellen, mutta
Taavetti veteli uhallakin parhaimpia laulujaan, niin että korpi
raikui.