4.

Onpa siinä suuri talo ja uljaalla paikalla, — ihasteli Taavetti,
katsellen rattailtaan korkealla mäellä olevia rakennuksia.

— Huomaatko sinäkin sen? — jatkoi hän hevoselleen, joka pitkän mäen
päälle päästyään myöskin alkoi vilkuilla taloon päin. Ei Taavetti
kääntänyt, mutta ei estänytkään, ja hevonen kääntyi pihaan.

— Poiketaan nyt sitten, koska mielesi tekee, — puheli hän edelleen
kuin omaa mielihaluaan peitellen.

Hetkistä myöhemmin hän asetteli kaurapussia hevosensa päähän
tarkastellen samalla kaksikerroksista asuinrakennusta ja pitkää
aittariviä. Häntä halutti nähdä, miltä sisällä näyttäisi, mutta
oudoksutti mennä vieraaseen taloon. Lopulta hän kumminkin lähti,
sillä pitkäksihän olisi käynyt pihallakin koko hevosen syömäajan
töllistellä.

Töyrylässä oli tänään riihipäivä. Kotosalla oli emännyyttä pitämässä
vain tytär Maija, joka vuosi sitten sattuneen äidin kuoleman jälkeen
oli siitä saanut ruveta huolehtimaan. Riihipäivinä oli nuorella
emännällä tavallista kiireempää, tänään varsinkin, kun sattui olemaan
myöskin kirnuamispäivä. Aamupuoli oli sentään mennyt hyvin. Aamiaisen
ja aamupäiväkahvin olivat riihimiehet jo saaneet. Nyt piti hänen
kirnuta ja sen jälkeen ryhtyä kiireesti päivällispuuhiin.

Maija katsahti ulos ja näki tulijan. Hän painalsi männän kirnuun
niin, että pitkä hiuspalmikko heilahti.

— Tietysti se on niitä viheliäisiä markkinamiehiä, joita tästä
taas ravaa kuin Vilkkilän kissoja! Poikkeavat taloon kuin hyvätkin
pitovieraat! — Hän katsahti taas ulos.

— Eikös vain tuokin tule sisälle jaarittelemaan ja aikaani
kuluttamaan.

Hän koetti kiintyä työhönsä, mutta silmät pälyivät tämän tästä
pihalle.

— Notkea ja reipas poika se on, mistä liekään kotoisin, — livahti
ajatus kuin varkain hänen mieleensä. — Ja nuori.

Hän tunsi verensä sävähtävän.

— Vaikka mitä se minuun kuuluu? — jatkoi hän itsekseen. — En ole
tietääkseni koko miehestä, poiketkoon vain sisälle. — Voidakseen
pysyä varmemmin päätöksessään hän kääntyi selin oveen.

Eteisestä kuului reippaita askeleita. Hetkistä myöhemmin avautui ovi.

— Päivää! tervehti tulija iloisesti.

— Jumala antakoon! — vastasi tyttö päätään kääntämättä.

Matkamies pysähtyi hetkeksi ovelle, mutta käveli sitten varmoin ja
reippain askelin pöydän luokse tytön viereen.

— Piti tulla läheltä katsomaan, minkälainen emäntä se on, joka
hyvänpäivän olkansa yli nakkaa.

Poika istahti rahille.

— Katso nyt sitten niin, että vastakin tunnet. — Tyttö ei saanut
sanoilleen sitä painoa, kuin oli tarkoittanut ja lehahti senvuoksi
tulipunaiseksi.

— Niin on tarkoituskin.

Tuntiessaan vieraan uteliaana itseään tarkastelevan, punastui tyttö
vielä enemmän.

— Luulenpa, että olet ensimmäistä emäntänä, — myhäili
poika.

— Mistä sen päätät?

— Merkeistä. Useampia vuosia takan äärellä kärventyneen emännän
korvalehdet eivät punoitu ensimmäisistä kulkijan heittämistä sanoista.

— No eipä ole sinunkaan isännyytesi vielä iällä pilattu. — Tyttö
alkoi saada äskeistä varmuuttaan.

— Oho! Osaatko sinäkin merkkikieltä. Mistä sen näet?

— Ensinnäkään ei miehen leuassa ole vielä karvanhaiventa.

— Entäpä on ajettu markkinoille lähtiessä.

— Ajettu! Äidin liinalla varmaankin. Ja sitten sinä olet vielä ujo,
vaikka koetat näyttää rohkealta. Huomasin, miten epäröit ovella
kuten ainakin pienet pojat vieraassa paikassa. Huoneeseen tultuasi
kävit kumminkin perille saakka, niinkuin nuorilla ja röyhkeillä
isäntämiehillä on matkoillaan tapana tehdä.

— Vai meinaat sinä omat syysi minun niskoilleni nakata. Kuka käskee
lettiään näyttelemään sisääntulijoille. Tyttö hämmentyi taas ja
koetti johtaa puheenaihetta muuhun.

— Aikaa siellä teidän kylällä kumminkin on, kun miehet joutavat
markkinoille moniksi päiviksi lorvastelemaan kiireimpänä työaikana.

— Onhan sitä korvessa toki aikaa, vaikkei juuri muutakaan. Hallakin
taas auttoi, ettei ole suurin puimisesta vastusta, niinkuin täällä
rintamailla.

— Entä syömisestä?

— No eipä pahasti siitäkään. Täytyi lähteä kesävoitkin vaihtamaan
suoloihin ja viinaan.

— Eikö olisi toista syödä voi voina ja jättää viinat ostamatta?

— Eipä voi. Täytyy vaihtaa.

— Sellaisia te miehet olette, sinäkin parraton nulikka.

— Jaa, ei auta. Kun on joutunut isännäksi, niin täytyy vain ostaa
viinaakin.

— Täytyykö ostaa?

— Täytyy. Kymmenen kannua on minunkin ostettava tällä matkalla
yhteen astiaan.

— Voi onneton mies. Siihenhän voisaavisi hupenee kokonaan.

— Niin luulen itsekin.

— Mutta sinähän olet hassu! Äsken sanoit vielä, että halla vei
viljanne.

— Siinäpä se juuri syy onkin. Hätäkö olisi ollut, jos olisi saanut
omista rukiista keittää, siellä sydänmaalla on vielä pannutkin
tallella.

— Jo olet tavallinen porsas mieheksi ja isännäksi! — Tyttö nakkasi
niskojaan ja kääntyi syrjittäin.

— Kunko teen tehtäväni?

— Missä kirjoissa niin on sanottu, että viinan keittäminen ja
ostaminen kuuluu isännän tehtäviin?

— Senkin talopahasen kirjoissa, jonka isännäksi kova onni minut
paiskasi. Syytinkiläiselle täytyy hankkia vuosittain kymmenen kannua
viinaa. Mitenkä siitä muuten selvenee kuin ostamalla silloin kun oman
viljan halla vie ja varastaminen ei käy laatuun.

— Kelvoton! Kieräilet ja haukutat itseäsi suotta aikojaan.

— Ei se mitään. Mielellään rastaan laulua kuulee, vaikka se olisi
haukkumiseksikin tarkoitettu.

— Joko taas aloitat. Mutta etkö sinä itse ollenkaan juo?

— Mistä se hyvyys riittäisi! Hyvä, että saan syytinkiviinat
kunnialla irti. Kylläpähän sitten vanhana vaarimiehenä on minun
vuoroni.

— Älä juo silloinkaan! Älä ollenkaan aloita. — Tytön ääni oli
pyytävä.

— No miksikä ei?

— Tuntuisi vain niin mukavalta, kun tietäisi yhdenkin miehen, joka
ei joisi.

Hän kiinnitti taas kokonaan huomionsa kirnuamiseen. Syntyi hetkiseksi
äänettömyys, jolloin kuului vain kirnunmännän pehmeä-ääninen ja
tahdikas käynti.

— Eikö se jo kohta voihin tule? — katkaisi poika vihdoin.

— Olisi jo aikoja sitten tullut, jollet olisi siinä pahalla silmällä
katselemassa.

— Minäkö? Enhän toki esteeksi liene, kun oma etuni on kysymyksessä.

— Mikä etusi?

— No kirnujaisille pääsy. Olisin tästä jo aikoja sitten lähtenyt,
jos voisuolaisesi olisi maisteltavana ollut.

— Oletpa sinä tavallisen vaatelias markkinamies.

— Oliko se liikoja pyydetty?

— Mitä luulisit tästä kirnusta jälelle jäävän, jos rupeaisin
kaikille markkinamiehille maistiaisia jakamaan?

— Meillä on semmoinen tapa, että annetaan vaikka mustalaiselle, jos
kirnujaisten aikaan sattuu tulemaan.

— Ei annettaisi, jos asuisitte tällaisen markkinatien varrella.

— Eipä taidettaisi antaa... Vaikka älä luule, että minäkään
nälissäni pyydän. Olisin vain lystinpäin maistellut, millaista voita
osaat kirnuta.

— Mitähän sillä tiedolla sitten tekisit? — hymähti tyttö kirnuaan
tarkastellen.

— Tiedä, vaikka hyvinkin tekisin. Äitimuori näes antoi tällä
matkalla toimitettavaksi sellaisenkin asian, jota itse taisi pitää
tärkeämpänä kuin vaarin viinojen ostoa.

— Minkä asian?

— Käski katsastamaan tilalleen nuorempaa kirnuajaa.

Tyttö karahti tahtomattaan punaiseksi.

— Miksi et mene sitten katselemaan? Mitä täällä enää turhaan aikaasi
hävität?

— Ei hevostakaan enää senjälkeen haeta, kun se laitumella löydetään.

— Oletko löytänyt jo? — pääsi tytöltä melkein hätäisesti.

— Olen. Jäljellä olisi vain kihlojen osto. Sinähän tiedät, kun tyttö
olet, mistä ikäisesi kaikkein enimmän pitäisi.

— Mistä minä sinun tyttösi mieliteot tiedän?

— Mitä itse halukkaimmin ottaisit?

— En ole sellaisia asioita ajatellut. Mutta sormus nyt kumminkin.

— Sormus, niinpä niin!

— Pojan katse hipui kirnunmäntää pitelevän vasemman käden
nimettömään.

Tyttö tunsi sen, vaikka katseli alas kirnuunsa.

— Ja sitten rintakoriste, vain sellainen yksinkertainen.

Pojan katse kohoutui ylemmä.

— Entä korvarenkaat?

— En minä mokomista kelluttimista huolisi! — Tytön ääni oli kiivas.

Heti hän kumminkin huomasi liikoja ilmaisseensa tasoitti:

— Eivät tytöt sellaisista pidä. Ne sopivat paremminkin vanhoille
lihaville akoille.

— Sinäpä sen sanoit! Sellaisille kärryjen etu-istuimen täyttäville
kaksileukaisille. Mitä muuta luulisit tytön vielä haluavan?

— Ei mitään! Köyhän talon isännän morsiamelle on niissä ihan
tarpeeksi.

— No etpä sinä liikoja vaatisi. Äitini on tarkka ihminen, mutta
ei sekään käskenyt kitsastelemaan, jos hyvän tapaisin, vaan lupasi
voirahojaan lisäksi, elleivät omani sattuisi riittämään.

— Osta vain omilla rahoillasi!

— No koska sinä niin arvelet, niin ostanpa vain semmoiset kuin
viimesyksyisillä oravillani saan.

Tytön kirnu tuli voihin.

— Täytynee sinulle voileipä laittaa, kun olet pitkän ajan sitä
odottanut.

— Ei täydy! Jollet mielelläsi anna, niin saa olla antamatta.

Poika sanoi sanat naurusuin, mutta tyttö huomasi hänen äänessään
terävyyttä.

— Vai pitäisi vielä mielikin mukana olla, — nauroi hän. — Mutta
odotappa, että juoksen hakemassa aitasta leipää.

— Sitä ei tarvitse, ehätti poika. — Minun kontissan on äidin
leipomaa. Maistetaan nyt, millaista hallatalon viljasta saadaan.

— Toiselta leipä ja toiselta särvin! Vaihtokauppahan siitä vain
tuleekin!

Tyttö otti voita kirnusta ja suolasi hätäisesti sen kupissa.

— Kun sinulla on kiire ja minulla vielä kiireempi, niin en minä
jouda tätä kunnolla suolaamaan, mutta pääsethän sinä makuun, vaikka
ei se niin viimeisteltyä olekaan.

— Pääsen hyvinkin. Nosta pöytään vain! Samalla, kun tyttö otti voita
lautaselle, avasi poika konttinsa ja nosti pöydälle vesirieskan.

— Nopea olit. Tuskin kerkisin konttiini katsoa, kun sinulla jo oli
voi suolattuna.

— Ei tämä oikeaa ole, tämä on vain sellaista hätävoita, —
puolusteli tyttö tasatessaan voita lusikalla.

— Niin on tämä minun leipänikin.

Tyttö istui penkin reunalle pöydän vastakkaiselle puolelle ja
tarkasteli rieskaa.

— Tämähän on mitä parhainta vesirieskaa.

— Hyvälle se minustakin maistuu, mutta äiti onkin tottunut jo tätä
tekemään. Tässä puukkoni, leikkaa!

— Syödäänkö teillä sitten useammin vesirieskaa kuin muualla?

— Syödään.

— Minkätähden?

— Sentähden, kun rukiinen on enimmäkseen jäässä.

— Niin, sinähän sanoit, että teillä pakkanen vie, käykö se useinkin?

— Noin kerran vuodessa, mutta se ryökäle sovittaa matkansa aina
siihen pahimpaan aikaan.

Toinen kauhistui.

— Mutta sittenhän teillä saadaan syödä melkein aina ohraista!

— Hätäkö olisi syödessä. Pahempi puoli on se, ettei ohrainenkaan
riitä kuin korkeintaan jouluun.

— Syömättäkö te lopun vuotta elätte?

— Eihän toki! On korvessa petäjiä, maakunnassa viljaa ja
hankkimalupaan ei koske halla. Ja äiti osaa tehdä myöskin hyvää
pettuleipää. Kun vain alustaksi hankitaan ruisjauhoja, valmistuu
semmoinen kakku, että outo luulisi Vaasan rukiista lähteneeksi.

Poika leikkasi itselleen viipaleen rieskaa. Levittäen voita sen
päälle hän jatkoi:

— Vai etkö usko? Näytänkö minä mielestäsi linnasta karanneelta?

— Etpä näytä, — myönteli tyttö katsahtaessaan toisen jäntevään
olemukseen.

— Mutta mikä talo se on, jossa tänäkin vuonna on halla vienyt, ei
täälläpäin ole vieläkään käynyt?

— Ei sielläkään muualla. Mutta meidän viljelyksemme ovat oikeastaan
hallan entisillä asumatiloilla ja senvuoksi sillä taitaa olla vanhaa
vihaa.

Tytön syönti pysähtyi. Hän katsoi hetkisen tutkivasti seuralaistaan
ja sitten äkisti virkahti:

— Jo minä tiedän! Sinä olet, — — —

Poika hymyili:

— Olisit sanonut, mitä meinasit, vaikka kyllä minä lopun arvaankin.
— Rantasuon hullun miehen poika, — eikö se ollut jo huulillasi?

Tyttö painoi päänsä alas.

— Ihmiset ovat täällä niin sanoneet.

— Arvasinhan sen, — nauroi poika.

— Oletko sinä isäntänä nyt siinä suotalossa?

— Olen.

— Aiotko sinäkin ruveta viljelemään suota?

— Tottakai!

— Entä jos halla edelleenkin vie siellä viljat?

— Sen se kyllä voi tehdä ja tekeekin varmaan niin kauan, kuin
kykenee, mutta mitäpä siitä. Tulee sille kerran sillekin umpiperä
vastaan, ellei tässä niin toisessa miespolvessa, ja silloin ei
emäntäin meillä tarvitse leipoa enää hätärieskaa muuta kuin lystin
vuoksi eikä petäjäistä koskaan.

Poika sanoi huomaamattaan sanat miehekkään vakuuttavasti ja tyttö
katseli häntä jo ihastellen.

— Onnea vain yrityksellesi! — Mutta minähän olen unohtanut
ryypättävän kokonaan. Kaiketi sinä kirnupiimää juot?

— Vielä häntä kysyt!

— Tyttö juoksi astiahyllylle, täytti tuopin ja tarjosi vieraalleen.

— Maista itse ensin. Mistäs muuten tietäisin mitä minulle tarjoat!

Tyttö maistoi ja tarjosi uudestaan.

— Joko nyt uskallat?

— Jo! Nyt pitää pohjan paistaa!

Hän otti tuopin, käänsi sen niin, että sai juotua samalta paikalta
kuin tarjoojakin ja siemasi astian tyhjäksi yhteen menoon.

— Tahdotko korvillesi? Kyllä Töyrylän kaivossa olisi vettä riittänyt
kummankin laidan pesemiseen.

— Olisipa kai, mutta käänsin, kun tiesin, että piimä osaa niin hyvin
avattua tietä pitkin.

— Mutta nyt saat sujua matkaasi! Riihimiehet tulevat tuossa hetkessä
päivälliselle, eikä minulla ole vielä edes perunat kaivettuina.

— Heti paikalla, kun sanot kulkijalle nimesi.

— Enkä sano. Ellet arvaa, niin saat lähteä tietämättä.

— Lieneekö Hetastiina?

— Vai Hetastiina! — Toinen nauroi, että hytkyi.

— Entä Karoliina?

— Ei, ei sinnepäinkään! Turha on sinun arvailemaan ruveta.

— Kolmas kerta toden sanoo. Ellet sinä ole Maijastiina, niin minä
syön vaikka vanhat saappaani!

Tyttö oli ääneti.

— No sattuikos paikalle?

— Täytyy olla sitten, ettet joutuisi saappaitasi järsimään. Mutta
mikä sinun nimesi on?

— Maksetaan velka lajinaan, eikä sanota.

— Sano pian! Ei saa kiusoitella.

— Mutta arvuutella saa. Koetanpa, onko sinulla risti historiasi
osaamisessa. Minulla on sama nimi kuin sillä miehellä, joka
ennenmuinoin koetteli puukkoaan toisen nutun liepeeseen.

Tyttö kertaili:

— Toisen nutun liepeeseen — en minä sellaista muista!

— Ja ihminen on jo ripiltä päässyt! No muistatko sitä, joka ensin
lankesi ja sitten nousi.

— Ensin lankesi ja sitten nousi — mutta niinhän jokainen tekee.
Niinpäinhän se aina tehtävä on.

— Ei vieläkään. Ellet kolmannella kertaa arvaa, niin lähden viemään
sinut uudelleen papin kynsiin. Nimeni on sama kuin sen, jonka
muijaväki eräässä tappelussa sanoi mätkineen nurin kymmenentuhatta
miestä, kun toisen miehen sensijaan täytyi tyytyä tuhanteen, vaikka
en minä siinä jutussa luule täyttä perää olevan. Ei yksi mies niin
paljoa tapa, vaikka parempikin olisi!

— Taavetti! Oletko sinä Taavetti? — keksi tyttö.

— Jopa viimeinkin.

— Kolme kertaa sinäkin arvasit, senkin Taavetti! — Taavetti! Onpa
se mukava nimi.

— Ja sopii Maijan kanssa yhteen kuin lestipari.

— Aina sinä sovittelet! Mitä tekemistä niillä toistensa kanssa on?

— Eipä tiedä, vaikka hyvinkin olisi. Taavetti katsahti ulos:

— Mutta nyt minun hevoseni näkyy kaapivan lähteäkseen. Koetappa
sanoa Maija nyt oikein kauniisti hyvästi.

— Hyvästi, Taavetti!

— Ei tuollainen kelpaa. Kädestä on sanottava ja niiattava.

Maija keräili voin jäännöksiä kirnusta.

— Näethän, että käteni ovat kiinni.

— Niinpä näkyy olevan. Mutta minun ei ole. Hän sieppasi tytön
syliinsä ja nosti ilmaan, pyörähti pari kertaa lattialla ja laski
taakkansa taas kevyesti maahan.

— Näin Taavetti hyvästi sanoo.

— Kun olit kirnun kaataa, torui Maija hätäillen, mutta ääni kieli,
ettei yllätyksenä tullut pyörähdys ollut hänelle pahoihin mieliin.

Taavetti piti vielä Maijan vyötäreiltä kiinni. Tuuhean palmikon
latvat hyväilivät hänen käsiään.

— Hellitä sukkelaan! Voi isä tulla tupaan millä hetkellä tahansa!

— Heti paikalla, kun vastaat vielä pariin kysymykseen. Luuletko,
että se tyttö, jolle minun kihlat pitäisi ostaa, ottaa ne jo
huomenillalla vastaan?

— Ei ota! — Vaikka mistäpä minä sen tietäisin.

— Ja toinen kysymys vielä. Nukkuuko se sellaisessa aitassa, jonka
ovessa on kissanluukku ja astuimena myllynkivi?

Maija hämmentyi:

— Kaikkia sinä kyselet. Kuinka se siellä rottien ja hiirien seassa
nukkuisi pimeänä syysyönä?

— Nyt tiedän, mitä tarvitsen. Hyvästi Maija! Kiitoksia
voisuolaisistasi!

Taavetti oli jo ovella.

— Kuulehan, älä vielä mene!

— No, kumpikohan tässä pidättää?

— Sitä minä vain vielä uudestaan, ettei se tyttö kihloja ota eikä
siinä aitassa nuku.

— Sen sinä sanoit jo äsken.

— Sanoin kyllä, mutta kun sinä et näyttänyt uskovan silloin.

— Ja nyt uskon vielä vähemmin. Hyvästi!

Taavetti riensi ulos ja hetkistä myöhemmin Maijakin kiirehti
koppineen perunamaalle. Mennessään hän ehti huomata, miten Taavetti
portin sulettuaan kevyesti notkahti rattailleen ja pian näkyi
ahteesta vain pölypilvi.

Päivällisen laittamisella oli tosiaankin jo kiire, mutta vielä
kiireempi oli eräällä toisella asialla. Kuumeisen hätäisesti etsi
Maija syyslakastuvan pellonpientareen ruohostoa ja löysi, mitä etsi:
kesän viimeisen päivänkukan, toisen ja kolmannenkin. Näppärät sormet
kävivät tärisevien terälehtien kimppuun ja samalla huulet alkoivat
lukea:

— Otanko? — En ota! — — — Otan!

Toinen kukka:

— Otanko? — En ota! — — — En ota.

Kolmas ja viimeinen. Arpojan sormet vapisivat:

— Otanko? — En ota! — — — Otan! Tietysti minä otan!

Hetkistä myöhemmin pölisi multa pellolla kuin viimeistä päivää.

Maija juoksutti perunat kaivolle, huuhteli ne ja vei tupaan.

Pian nousi piipusta kevyt savu ja nuori emäntä kulki tuvan ja aitan
väliä nopeammin kuin koskaan ennen, mutta niinpä riihiväki saikin
päivällisensä aikanaan.