29.

Taavetin vankeusaika oli päättynyt. Antti oli jo pari viikkoa sitten
kotiutunut ja oli nyt lähettänyt poikansa hevosella häntä hakemaan.

Oli helluntain edellisviikko. Aikainen kevät oli kesäksi vaihtumassa,
ja luonnon kauneus oli avautumisloistossaan. Vapautuneesta vangista
tuntui, niinkuin hän olisi ollut rikkaan kuninkaan pitoihin kutsuttu
kerjäläinen. Herkkuja, joista joku aika sitten oli nähnyt vain
unta, oli nyt mielin määrin tarjolla. Suurin kaikista oli vapaus...
Mene, mihin menet!... Tee, mitä teet!... Ei vartijan silmää, eikä
kivimuuria millään puolen.

Puut eivät olleet vielä täydessä lehdessä, mutta siksipä
ne ensikertalaiskatselijalle näyttivätkin uhkeimman elonsa
ponnistaessaan joka solullaan valonlähdettä kohti. Niityt
ja orastuneet kauramaat levittäytyivät tien molemmin puolin
tummanvihreänä mattona silmänkantamattomiin. Pinnalta katsoen
se näytti rauhalliselta, mutta tarkempi silmä huomasi siinä
miljoona-armeijan soturien keskisen ankaran kilvoittelun olevan
käynnissä.

— Koetetaan, kenen varsi pitemmäksi venyy! tuntui mustanpuhuva
kieroksi vetäytynyt kauranoras uhkailevan.

— Kun saadaan sadetta, niin huomaat pian, kuka on pätkä! näytti
laihemmilla eväillä matkaan lähtenyt heinänkorsi vastaavan.

Tien vierellä kierteli mahtava joki rauhallisena vaikkakin
runsasvetisenä.

— Olisit tullut kuukautta aikaisemmin, niin olisit nähnyt ihmeitä!
kertoi se puolestaan kulkijalle.

— Leikkisä olet ollut, vähän liiankin leikkisä, nyökäytti tämä
huomatessaan rannalla paljaaksi nuolaistut peltosarat ja vinoiksi
vetäytyneet niittyladot.

Korkealta pilvien rajoilta kuului kiurun katkeamaton viserrys,
joenrantapajukosta pesäänsä laittelevan sorsaparin rankatus ja
talojen pihoista leikkivien lasten hilpeät ääntelyt. Keväistä iloa ja
elämänhalua kuohui kaikkialla.

Taavetti alkoi keskustella pienen hakijansa kera.

— Mistä tuo kirpeä savunhaju tulee, poltetaanko jotakin?

— Alkavat poltella soitaan.

— Ja meillä mäkiä, hymähti Taavetti itsekseen. Onko kotikylääsi
vielä pitkä matka?

— Eihän tästä pitkältä enää. Tuon metsäpalan takaa alkaa meidän
kylän peltoaukeama.

— Peltoaukeamahaan tässä on ajettu koko matka. Jos se teidän kylän
aukeama on yhtä suuri, niin saadaanpa vielä keikutella hyvän aikaa.

Poika naurahti.

— Eihän se vallan niin suuri, vaikka kyllähän siinäkin leipä
pyörähtämään sopii.

— Taidat olla yhtä leikkisä kuin isäsi. Sinä olet kaiketi vanhin?

— Niin, likat ovat vielä pahaisempia.

Jouduttiin pojan kotitalon peltoaukeamalle. Kyllä siinä leipä
pyörähtämään sopikin, niinkuin poika oli sanonut, mutta hetkisen
ajeltua sentään portista käännettiin kaksikerroksisen maalatun talon
pihaan.

Antti tuli paitahihasillaan ja naureskellen vierastaan vastaan.

— Sieltähän ne miehet tulevat! Ja tässä on sitten se meidän talon
heikompi astia, josta on ollut jonkun verran puhetta, esitteli hän
emäntänsä. — Tukevanpuoleinen tämäkin on, niinkuin huomaat, mutta
täällä lakeuksilla tuulee niin vietävästi, ettei varsin keveistä
vehkeistä ole mihinkään.

— Tuollainen volasuu se on meidän Antti aina, kun vieraita tulee,
tasoitteli emäntä tervehtimään käyden.

— Tunnetaanpa sen puheet jo, naureskeli Taavetti, johan niillä pari vuotta
Vaasan silakoita evästeltiin.

— Joo, ja voidaan vieläkin evästellä, mutta ensin mennään saunaan.

— Hei Leena! Joko sinun kivesi pian antaa löylyä?

— Vaikka paikalla tulette. Saunapolulla mennä vilahti toinen
vaimonpuoli, nuori ja punakka.

— Olisin minä nämä ruunun elukat jaksanut kotisaunaankin kantaa,
esteli Taavetti.

— Kylläkai, muttei anneta. Ne ovat Vaasan karjaa, eivätkä ne
eläisikään siellä laihoilla mäkimailla.

Käytiin sisälle ja emäntä kaatoi kahvia kuppeihin. Sanahulluttelua
riitti vielä kolmansillekin kupeille. Kun toinen aloitti, niin toinen
jatkoi, ja emäntä ihmetteli, että mistä onkin kaksi samanlaista
yhteen sattunut. Pöydästä noustessa Antti uhkasi:

— Nyt minä sinut vielä viimeksi rökitän, tiedätkin poikenneesi
Niittyluomaan!

— Mitähän sinä tuommoinen mies! Saunanlavoilla jo pehmenet niinkuin
kananpoika, veisteli toinen.

— Koetetaan, kuka lavoilla pehmenee! Lyödään veto! ehdotti Antti.

— Lyödään vain!

— Ruvetkaahan hulluttelemaan, toruskeli emäntä kuppeja keräillen.

— Ei tämän takia tarvitse huolissaan olla, potkaisen sen alas,
ennenkuin alkaa savuta, lohdutteli Taavetti.

— Potkaiset, sinä, knääkkä! Sinä viheliäinen nikkarinsälli ja lakka
tupon pyörittäjä! Mutta mitä pannaan vedoksi? Taikka mitä sinä
uskallat panna?

— No, tarjoohan itse ensin!

— Vapaan kyydin lupaan kotiisi ja lähden itse kyytipojaksi.

— Ja minä haen teidät molemmat hevosellani ensi joulunpyhinä
vieraisille meille.

— No sepä jotain! innostui jo emäntäkin ja tuli erottamaan. — Mutta
jos se siellä hyvinkin hiilihangoksi sulaa, niin kehtaako sen kanssa
vieraisiin lähteä.

— Älä sure, muija! Tottakai miehen nahka sen kestää kuin kuivat
seinähirret ja Kakolasta karanneen timperismannin korvanlehdet.

— Tässäpä on saippua ja pyyhkeet ja menkää siitä jo matkaanne, että
toisetkin pääsevät! evästeli emäntä.

Hetkistä myöhemmin istuivat miehet lauteilla vastoineen.

— Annahan sitten Leena, jos sinulla antamista lienee! kehoitti Antti.

— Pitäisi olla, löylynantajan silmissä välähteli veitikkaa.

Kiuas pohisi ja paukahteli. Miehet kylpivät ja ähkivät.

— Mitenkähän täällä Vaasan karja tulee aikoihin, jos tuota porinaa
pitemmälle jatkuu, epäili Taavetti viimein.

— Joko rupeat valittamaan? Vasta täällä on tavallinen pohjalainen
makuulämmin, ilkkui Antti.

— Niin ihmisille, mutta elukat käyvät harvemmin saunassa.

— Sitähän minäkin. Lisää lientä! määräsi Antti ja alkoi vihtoa
hartioitaan täyttä lapaa.

Kiuas kohahteli äskeistä riehakkaammin.

— No se joltakin tuntuu! Antti lakkasi lyömästä. Taavetti löi
edelleen rauhallisesti.

— Menettelee tämä jo. Alkaa muistutella ensimmäisistä
saunamatkoista, kosti hän äskeisen.

— Hiivatin lämpimään maailmaan teillä sitten synnytäänkin!...
Mutta totta maar aikamies enemmän kestää kuin silmittömät kakarat!
Kaivappas... kaivappas Leena vielä niitä perimmäisiä löylykiviä! —
Antti alkoi ropsia miehekkäästi jalkojaan.

Leena löi löylyä ja kiuas porahteli taas pahasti. Kuumuus kävi
kummallekin ylivoimaiseksi ja molemmat odottivat, eikö toisen sisu
laukeisi. Taavetti nousi ensinnä ylös, mutta koetteli vielä viime
hetkellä kilpatoveriaan sanoen:

— Joko sinä sääriä?... Heitä, tyttö, sitten säärilöylyt, kippo
jalkaa kohti!

Ennenkuin kiuas kerkisi porahtaa, hypähti Antti alas ähisten:

— Saakelin koppakuoriainen! Kyyditsen sinut ennen vaikka Helsinkiin,
ennenkuin menen elävänä helvettiin!

Kylpemättä Taavetiltakin säärilöylyt jäivät, vaikka niitä uhoten
pyysi.

— Etkö sinä muistanut, ettei ole hoppu hyväksi, naureskeli Taavetti,
kun he hetkistä myöhemmin punaisina huohottivat saunaneduskivillä. —
Minä lähdin ennemmin alas ja sinä kumminkin hävisit vedon.

— Olitko sinä juupeli jo silloin alaslähtemisen aikeissa, kun
seisomaan nousit?

— Olin.

— Senkin junkkari, ja minä kun luulin, että nyt se vasta
seisoviltaan rupeaa sääriään hutkimaan.

Taavetti nauroi, että hartiat hytkivät.

— Vaikka en minä häviötäni sure. En minä jalkapatikassa sinua
kumminkaan olisi täältä lähtemään päästänyt ja onhan se mukava
sivuisenkin nähdä, että poika palaa naurussasuin muijansa luokse,
lohdutteli häviömies itseään.

Saunan jälkeen syötiin vankka illallinen, jonka kestäessä ei miehillä
ollut halua enää pitkiin sanailuihin. Ja kun Taavetti sitten kohta
pääsi vieraskamariin emännän pehmeille patjoille, nukahti hän heti
kuin tukki.

— Mutta saivat ne kerrankin tarpeekseen ja kyllä niiden nahka sitten
punoitti, naureskeli Leena saunassa jälkeenpäin emännälle.

Matkasta ja kylvystä väsyneen vapaan ja huolettoman miehen uni
oli täyteläistä ja virkistävää. Yö meni häneltä aamuun yhdellä
siemauksella, olisi ehkä mennyt päiväänkin, ellei aurinko, vanha
tuttu ja väsymätön kurkistelija olisi tullut herättelemään.

— Kas, kas, säteili se iloisesti sanattomaan tapaansa. Siinäpä
nyt vetelet huolettomia ja makeita unia... Taisi tuntua eilinen
kylvetykseni, koska naama niin punoittaa... Vaikka näyt veitikka
senjälkeen jo kuumemmassakin kylvyssä olleen. Sauna ja löyly,
nehän teillä täytyy olla joka asian pisteeksi, mutta enpä luulisi
tarvitsevan silti tuolla tavalla paistaa. Parempi, jos antaisitte
minun paistaa vähitellen pitkin kesää.

Auringolla oli nyt enemmän aikaa ja tilaa tarkkailuihinsa kuin pari vuotta sitten
. Säteillään nukkuvaa sivellen se jatkoi mietteitään:

— Olet sinä toisennäköinen kuin silloin. Rikoksensa painajaisen alla
kamppailevaksi suurmurhaajaksi sinua ensi tapaamalla luulin. Nyt ei
tunnollasi ole painoa, tulet kuin uutena miehenä uuteen elämään...
Vääryyttä luulit kärsineesi ja ehkä kärsitkin, mutta hyvää sinulle
tämä oppiaika ja saamasi kolahdukset ovat tehneet... Kestit ne, hyvin
kestit, ja siksipä odottaakin sinua kotona mieluinen palkkio...
Ja sitten miehekäs työ. Toivonpa, että pystyt siihen tämän koulun
läpäistyäsi.

Aurinko sipaisi vielä kerran reunasäteillään heräävän poskea ja
jatkoi sitten elävöittävää matkaansa.

Taavetti heräsi ja venytteli levänneen ruumiinsa täyteen mittaan.
Huone oli valoisa ja ilmava, eikä hän aluksi tahtonut muistaa, missä
oli, mutta muisteltuaan eilispäivän tapahtumia, se hänelle selveni.
Ikkuna oli siinä käden ulottuvilla. Hän avasi sen ja vetäytyi
sitten uudelleen peiton alle. Vuode oli ihanan pehmeä ja peitto
suloisen lämmin. Ja kun hän alkoi muistella mennyttä ja tulevaa,
tuntui rinnassakin niin mukavan lämpimältä... Ei ollut ikkunassa
rautaristikkoa, ei ovessa salpaa, eikä sen takana kolisevia käytäviä
vaanivine vartijoineen... Ei tarvinnut nousta määräaikaan, ei pukea
ruutukankaisia vaatteita päälleen, eikä mennä norkoilemaan toisten
ruututakkisten kanssa määräaikana annettavaa einepalaa...

Ikkunasta tulvehti sisään aamun raikkautta ja kevään voimakkaita
tuoksuja. Taavetti veti niitä keuhkoihinsa suuren rinnan täysin
laajennuksin. Puiston haavassa vihelteli kottaraispari monisävelistä
kaihoisaa virttään. Kun tunteellinen laulajapari vihdoin lopetti,
hypähti läheisellä saralla odotellut kiuru siivilleen ja lasketti
kuuluviin pitkän ja vaivattoman sävellyksensä kuin tottunut soittaja
polkan, jota ei tarvitse etukäteen muistutella eikä näppäillä.

Pihatunkiolla näkyi tepastelevan kukko joukkoineen. Missä oli
epäilyttävän näköinen paikka, siinä kaapaisi päämiehen jalka potkun
sinne toisen tänne, kunnes esiin tuli toukka tai onkimatopoloinen.
Kutsuva kurkkuääni ilmoitti asian alamaisille, jotka kilvan
vemputtivat paikalle isännän itsensä siirtyessä arvokkaana syrjään.
Mutta kesken etsiskelyn, milloin kylältä kuului naapurikukkojen
kiekaisuja, tai kiurun luritus kävi liian suuriääniseksi, kohotti
ylpeä tunkioherra kenokaulansa ja lasketti kukkokiekuunsa
vatsanpohjasta sellaisella painolla, että kuulijalle pahaa teki,
lurautti senjälkeen kurkustaan pienen äännähdyksen omilleen kuin
selittäen: Siinä sen kuulitte! Mitä on minun rinnallani naapurin
kukot ja pilvien reunoilla kieputtelevat haitulitiin lurittelijat!

Taavetin katse osui pihan toisella puolella olevan aittarakennuksen
katolle, jossa näytti olevan mitä vilkkain kiipeilykilpailu
käynnissä. Siellä oli puolisen tusinaa västäräkkejä, jotka pyrstöjään
keikutellen sätkähtelivät katon lapetta ylös ja alas. Joskus ne
hypähtelivät jyrkän päädyn reunalaudalle saakka ja varpaillaan
laudansyrjästä kiinni pitäen kurkistelivat ja keikistelivät pihalle
päin.

Huvitettuna seuraili Taavetti lintujen liikehtimistä.

— Niin kelpaa teidän! Kelpaa keikistellä ja kurkistella
räystäslaudaltakin alas, jos lipsahtaa kynnet, niin lähteepä
siivilleen... Toista on meidän ihmisten kiipeäminen.

Taavetti johtui muistelemaan taas kulunutta vankila-aikaansa.

— Mikäpä siellä eläessä oli valmiin leivän ja puuttumattoman
työn ääressä. Mutta kun ei aluksi tahtonut saada mielestään pois
sitä vääryyttä, jota oli kärsinyt... Ja kostomietteisiin se vei,
vei unissa ja vei valveilla vielä monta kertaa sen kauheaunisen
yön jälkeenkin. Ei aina huomannutkaan, kun ajatukset livahtivat
niihin asioihin. Löysi itsensä toivomasta milloin mitäkin
pahaa vallesmannille, Väisäselle, Veijoselle... Milloin olivat
kuoleman hädässä heikoilla jäillä, milloin taudin runneltavina ja
milloin missäkin onnettomuuksissa... Ja itse oli olevinaan aina
sivustakatsojana, ilkkujana... Näittekös nyt, miten kävi... Se oli
kostoa siitä ja siitä...

Niinkuin se olisi ollut murhaa kauniimpaa semmoinen toivomus ja
miete... Ja siitäpä sitten aina tuntuikin, kun niistä mietteistä
heräsi, että oli alaspäin liukumassa, vaikka piti nousta.

Taavetti käännähti mukavalla tilallaan.

— Mutta ohitse olivat menneet jo ne ajat. Onnen päivä paistoi nyt
täyttä terää ja hyvää tuli tulvimalla kuin kevätaamun tuntua tuosta
akkunasta. Hyviä uutisia oli Maija kirjoitellut kotoa useampaan
toviin. Isoahon äijän avisjoonikeikauksesta ne alkoivat ja sitten
niitä oli joka kirjeessä... Suo oli antanut kahdet rukiit...
Talkootkin oli pidetty kuin viljatalossa ainakin... Mahtoivat sinä
ihmisten silmät tapilleen venähtää... Ja keväällä olivat ajaneet
jyväaitan hirsiä isolle rauniolle... Oikein erikoinen jyväaitta kuin
Isoaholla! Ohoh niitä miesten meiningeitä!

Taitaa kaputella jo pikku Tatukin isomman mukana. Siitäpä sitä oli
viime kirjeissä juttua riittänyt... Oli muka semmoinen ja semmoinen
ja jutusti sitä ja sitä... Vaikka mielellään oli niitä yhä lukenut,
moneen kertaan oli tullut tavattua Maijan kaikki kirjeet.

Pari viikkoa sitten oli viimeinen kirje tullut ja siinä vasta
uutinen oli. Veijonen oli muista kepposistaan joutunut käpälälautaan
ja totuus heidänkin välisessään metsäkaupassa oli samalla tullut
ilmi. Tukkiyhtiön uusi päällikkö oli jo käynyt Maijalle maksamassa
puuttuvan kauppahinnan. Vapauttamispuuhiin olisivat kuulemma
ryhtyneet, mutta eihän se kannattanut niin lyhyen ajan vuoksi... Ja
täytyihän minun tehdä taksvärkkini loppuun... Mutta Veijosella se
on edessä. Surku lihavaa miestä, kun joutuu konjakkipullon vierestä
silakan ja leivän ääreen ja pehmeine kourineen kivilekan tai kirveen
varteen... Mutta hyvää se sillekin tekee. Ehkä keppulista vielä tulee
mies, kun tarpeeksi ohenee ja kourat kovenee... Ja mahtanee siellä
oppia nolliaankin käyttelemään senverran kuin kulloinkin on määrä.

Ja vallesmanni oli muuttanut toisille paikkakunnille. Mikähän sen
niin pian sieltä ajoi? Olisi pysynyt vain paikallaan, ei ylämäkeään
kumminkaan kierrä... Eikä minuakaan enää vastaantullessa olisi
tarvinnut pelätä. Salmis-Jussista ei Maija ollut mitään kirjoittanut,
mutta arvasi sen ilmankin, mitä latua sellaisen miehen elämä kulki...
Markkinoilta markkinoille ja juomapöydästä toiseen... Ja herrojen
tuttavuuteen liehitellen... Mahtanet sen tuttavuutesi kerran vielä
kalliisti maksaa... Ja entäs sitten, kun talo ja tavarat on juotu?...
Taitaa olla vaikeata alusta alkaminen, kun se miehuuden laita on
vähän niin ja näin.

Ja mitähän Väisäselle mahtaa kuulua? muisteli hän edelleen... Lukee
kai kirjaansa ja kiristelee valamiehiään. Koettaa pimittää Jumalaansa
ja pettää ihmisiä, mutta pettääkin itsensä pahan kerran... Niinkuin
Jumalan silmien lumeeksi voisi nostaa kirjan kannet ja niitten takana
tehdä mitä tahansa... sen suuren Jumalan, joka loi taivaat ja maan,
joka irroittaa keväällä järvien vedet tuhansien laulajiensa kielet...
Vaikka taidat luulla, äijä parka, Jumalasi samanlaiseksi käppyräksi
kuin itsekin olet.

Taavetti tuli verranneeksi Väisästä samanikäiseen Isoahon äijään. —
Se ei silittele, eikä pimittele, mutta sydän on terve, vaikka pinta
on karkea ja rosoinen kuin korpikuusella... Olisi lysti nähdä ne
rinnakkain harjaa kohti nousemassa, toinen kirjoineen ja luuloineen,
toinen virsuineen ja perhanoineen. Taavettia nauratti kuvittelunsa...
Olisi se mukava pari. Mutta eiköpä mahtaisi käydä niin, että
kirkonkylän sileä äijä niskoitteleisi vielä puolitiessä silloin, kun
korpikylän karilas täräytteleisi jo harjalla.

Ja Anna-parka... Ketäs kuppaat, kun Väisänenkin pois joutuu?
Rantasuohon kumminkaan ei kannata poiketa... Kierrä vain, ei meille
ikävä tule.

Taavetti huomasi käyneensä taas vanhat mietteensä läpi, mutta tunsi
iloksensa, ettei ollut kostoa toivonut, eikä siitä tyydykettä
tuntenut... Mikä tällaisena aamuna, jolloin Jumalan paistoi
joka puolelle, niin hyville kuin pahoillekin.

Lintujen äänet kuuluivat ulkoa katkeamattomana yhteissoittona, ilma
läikehti lämpöä ja varhaiskesän tuntua. Taavetin mielen valtasi
kiihkeä kaipaus, joka loihti hänen silmiensä eteen ihanan kuvan:
odottava nainen, jonka koko olemuksessa läikehti vielä nuoruuden
hersyvä, mutta kypsä sulo ja lapsi, oma lapsi, joka jo puhui ja
liikkui. Ja taustana oli kotirinteitten vihreät koivikot ja kehyksinä
kevään valkeat tuomet.

Kun Taavetti ylös noustessaan meni tupaan, asetteli emäntä
kahvikuppeja pöytään ja Antti korjaili valjaita akkunapenkin luona.

— Olisit nukkunut tarpeeksi. Ei nyt enää aamuhuudolle tarvitse
varautua, aloitti Antti.

— Sinulle on taittu huuto pitää, koska töihin olet jo joutunut.
Taavetti istahti penkin tyvelle.

— Täytyy nousta, kun tuon akkaväen hoidossa on päässyt yksi ja
toinen paikka rempalleen, selitteli Antti.

— Vieläpähän minä sinun ränkiäsi paikkailemaan, oli tässä muutenkin
tarpeeksi puuhaa emäntänä ja isäntänä ollessa, puolusteli emäntä
pöydän luota.

— No oli! Ja sanonpa niinkin, vaikka paha on omaansa kehua, että
jollei olisi sattunut noin tuhtia eukkoa olemaan, niin mahtaisiko
olla enää ovetkaan saranoillaan.

— No, no! Mutta tulkaahan kahville, naureskeli emäntä kahvipannua
liedeltä tuoden.

Miehet istahtivat pöytärahille ja emäntä kaatoi kahvia kuppeihin.

— On ne meidän muijaparat tottapuhuen saaneet täällä vetää ja
nykäistä, aloitti Antti uudelleen.

— Mutta eipä meiltäkään liene hukkaan tämä aika mennyt. Hartioihin
on kasvanut voimaa vastaisen varalle.

— Ja päänuppiin myös jonkunverran.

— Jokohan osaat ränkesi paikata? naureskeli emäntä Antin viereen
istahtaen.

— Jo! Ja osaan muutakin. Muistatkos, mitä lupasin muijalle tulevana
tehdä, nilkautti Antti Taavetille.

— Kun ensin Vaasassa käyt, muistan kyllä.

Emäntä tuli uteliaaksi.

— Mitä se lupasi? tiedusteli hän Taavetilta.

— Älä sano!

— En. Mitäs iloa siitä sitten aikanaan olisi?

— Kyllä minä sen vielä sinulta urkin, uhkaili emäntä.

— Mutta nyt lähdetään katselemaan sinun viljelyksiäsi, että kerkiät
velkaasi maksamaan, sanoi Taavetti pöydästä noustaessa.

— Lähdetään vain, vaikka ei sillä velan maksulla vielä mitään
kiirettä ole.

— On sillä. Minä tahdon päästä kanssa Maijani luokse helluntaiksi.

— Pääset sinä, vaikka huomennakin lähdetään. Kyllä Liinukka painaa,
että tie hytkyy. Ja mitähän siellä aattona tekisit, olisit vain
akkain tiellä siivousta tehdessä.

— No, jos takaat, niin jaksan kai minä vielä toisenkin yön maata.

He nousivat ja lähtivät ulos.

— Tästä nämä meidän leipävaot alkavat, esitteli Antti viljelyksiään
peltotieltä.

Taavetti näki tien kahdenpuolen pitkiä kivettömiä peltosarkoja,
joiden ojat olivat selvät ja suorat. Ruis versoi tukevana, kaura oli
ehtinyt maan kattavaksi ja ohrakin piipotti teräkkäänä sarallaan.

— Eipä siinä pellossa oja enää piiloile, virkahti Taavetti
katsellessaan.

— Eihän nyt toki nurkissa.

Laihosarkojen takana oli perunamaa, jota Antin poika parilla äesteli.

— Kas poikaa, kun on ehtinyt jo peltomieheksi, tervehti Taavetti.

— Minua ei olekaan löylyllä lyötetty, heitti poika takaisin hevosia
kääntäessään.

Hetkistä myöhemmin olivat Taavetti ja Antti peltojen alla olevalla
suurella suoviljelyksellä, jossa useat miehet näkyivät ahertelevan
rovioittensa ja kantokasojensa kimpussa.

— Onpa siinä sarkaa! ihastui Taavetti ja jatkoi ajatuksissaan:
Vaikka tällainen se on Rautasuokin, kun kerran maailmassa sulaksi
tulee.

— On sarkaa, mutta parasta puuttuu.

— Viemäriäkö meinaat?

— Vielä häntä kysyt.

— Mutta onhan siinä.

— Onhan se! Mutta häpeä tuota on sanoa kahdenkymmenen talon
yhteistyöksi!

— No, onpa vara levittää ja korjailla. On niitä semmoisiakin nevoja,
joissa ei ole alkuakaan.

Tultiin Antin suo-osalle.

— Siinä se on minun työmaani.

— Ja näkyy riittävän.

Pajukkoa on ruvennut ojanpenkka ottamaan, mutta eipä kumma. Olipa
siinä muijalle ja pojalle puuhaa, että saivat keskipaikat mullalla
pysymään. Antti istahti ojamättäälle.

— Terävän oraan on vain kaura ottanut, olkoonpa sitten muijan tai
pojan kylvämää, sanoi Taavetti kauramaata tarkastellen.

— Onpa hyvänkin, nälkäisen kuipelon!

Taavetti hyllytteli jalallaan ojanpenkkaa ja Antti katseli
mietiskellen etäämmälle.

— Kuules! aloitti Antti ensinnä.

— No!

— Onko sinun suosi äärellä tuollaista savimäkeä, kuin tuolla meidän
pellon rinnassa?

— Luulenpa olevan, naurahti Taavetti Antin tarkoituksen arvatessaan.

— Mutta ei ole vielä avattu.

— Ei ole, vasta ensi rekikelillä avataan.

— Avataan vain!

Naurahtaen Antti nousi ja miehet lähtivät kävelemään takimmaisille
saroille.

— Tämä ei ole kauraa, virkahti Taavetti pitkälle kehittynyttä
heinänorasta tarkastellen.

— Mitä sen luulet olevan?

— Eikö liene sitä kylvöheinää.

— Sitä se on.

— Lähtee siitä tavaraa, kun tuommoinen alku on jo helluntain aikaan,
ihmetteli Taavetti.

— Ja hyvää tavaraa! Toista se on nakata hevosen ja lehmän eteen kuin
korte tai jussinparta! Eikä siihen pysty pakkanen, eikä hittokaan!
innostui Antti.

Puhui hän vielä jotain muutakin, mutta ei Taavetti enää kuullut,
sillä hänen ajatuksensa liitelivät kotoisilla mailla. Hänen
heinänhakumatkalla näkemänsä uni kirkastui nyt selväksi ja
toteutumismahdolliseksi.

— Tähkäpäistä heinää kasvava suo... Vaivaton heinänteko ja iloinen
heinäväki... Komea navetta ja uhkea karja... Reipas ruokkijatyttö...
Toistamiseen, valveilla ollen, hän näki ne nyt Rantasuon liepeillä.

Antti vaikeni ja hymyili aavistaessaan, mitä toisen mielessä liikkui.

Kun miehet vihdoin suolta palasivat, oli Kaisan aamiainen jo
pitkän aikaa odotellut. Vankasti syötiin, kun oli mitä syötiin,
ja päälle huilattiin. Iltapäivällä katsasteltiin sitten
rakennuksia ja työkaluja. Navetan luona Antti kertoi uusista
rakennussuunnitelmistaan. Pienet koppelit: sikolätin, lammasnavetan
ja pikku tallin, sanoi hän yhdistävänsä katon alle ja välille
jättävänsä avaran tunkiokatoksen lehmäin kesäiseksi oleskelupaikaksi.
Navettaan sanoi hän junttaavansa savesta pohjan.

— Ja sitten kun vetää pohjalle parisataa kuormaa suoturvetta, niin
eiköpä pysyne seinien sisällä sekä kiinteät että juoksevat, lopetti
hän.

— Se on oikein, myönsi Taavetti. — Koskikin illalla tullessani
niin ilkeästi sisuksiini, kun talon paras tavara juoksi ojaa pitkin
vastaani.

— Älä saakeli! Luuletkos, ettei se omissa nurkissasi vastaasi tule!

— Eikä tule!

— Sinä leukailet!

— En, mutta tie ei käy meillä navetan ohitse. Miehet purskahtivat
nauramaan yhteen ääneen. Katsellen ja tarinoiden päivä hupaisesti
iltaan kului.

Ja pitkän aikaa Taavetti vielä sängyssäänkin valvoen mietti ja
omiin oloihinsa sovitteli kahden vuoden ajalla oppimaansa ja
näkemäänsä. Oli johtajan kanssa linnassa usein ollut näistä puhetta,
soiden kuivaamisesta ja saveamisesta, lannanhoidosta ja muista
semmoisista uusista viljelysasioista. Antin päässä näyttivät jo uudet
suunnitelmat pyörivän, ja ne olivat tänään puhaltaneet Taavetinkin
pääharrastuksen ilmiliekkiin.

— Mukaan ne on meilläkin miehet saatava ja ensi töiksi on viemärioja
puskettava rantaan saakka! oli mietteiden päätös.