Miehiä tuntolevy kaulassa

Juoksemme jälleen kivääri kainalossa ampumahautoihin kovassa
kranaattitulessa. Shrapnellejakin räjähtelee yläpuolellamme. Nousemme
tukikohdan uomasta loivalle mäelle, tykinammusten ruhjomalle
töyräälle ja sieltä alas ampumahautaan. Taas sama tuijotus
vastarannan puolelle kuin yölläkin.

On iltapuoli päivää, ja meidät on hälytetty. Mutta hyökkäystä ei
tapahdu. Jää edessämme on tyhjä. Joitakin tummia pensaita häämöttää
loitolla edessäpäin. Vielä kauempana peltoja, jotka nousevat hitaasti
metsänrantaa kohti. Joitakin harmaita latoja ja töllejä, jotka eivät
vielä ole palaneet, kyhjöttää rantakumpareella. Erääseen tuollaiseen
tölliin tai taloon, jossakin alempana Taipaleella, olivat venäläiset
panneet tanssit pystyyn. Heillä oli naisiakin, oikeita venakoita,
hanuri raikui ja balalaikka. Soitto kantautui suomalaisten asemiin.
Eikä muuta tarvittu. Taloon suunnattiin tykistökeskitys, ja niin
tehtiin parilla kranaatilla rintamatanssiaisista loppu. Vain kolme
miestä huojui verissään ja kahta naista mukanaan laahaten talon
pihaan, johon juuri silloin tuli vonkuen ja ulisten uusi kranaatti.
Hekin menivät. Oikeat hurjat kuolintanssit ne olivat...

Me odotamme puolustusasemassamme, joka on näillä paikoin melkeinpä
hevosenkengän muotoinen. Vihollinen voi ampua meitä kahdelta
suunnalta: vasemmalta ja suoraan edestä. Ampumahaudat ovat osittain
lumeen, osittain maahan kaivettuja. Yhdyshauta puuttuu, tulemme öisin
sitä kaivamaan. Tykistömme on ylempänä, kummallakin puolella.

Olemme Taipaleen rintamalohkolla. Suvannon järvi jatkuu vielä täällä,
joskin kapeana ja jokimaisena, ennenkuin se vähän myöhemmin yhtyy
Taipaleenjokeen, tuohon mutkaiseen, Laatokkaan laskevaan jokeen,
jonka varsilla taistellaan melkein taukoamatta. Sillä suunnalla on
taivas öisin leimuavan punainen, se hohtaa tykkitulen kaameassa,
välähtelevässä valossa.

Joitakin kranaatteja lentää jälleen, shrapnellit räjähtelevät ilkeästi
sihisten mäellä. Vetäydymme takaisin korsuun, kun vartijat on
asetettu.

Taas palavat pullolamput yllämme; niiden liekit heiluvat heikossa
ilmavirrassa. Miehet makailevat lavereilla. Jutellaan ja tupakoidaan,
joku kirjoittaa kirjettä. Muutamat ovat päässeet osallisiksi unen
suomasta unohduksesta. Priimuskeittiö pihisee kamiinan päällä
aamusta iltaan. Kahvia keitetään. Pitkän ja kapean korsun perällä,
nurkkalaverilla, makailee joukkueen johtaja, vänrikki Paakkonen,
tupakoiden ja lueskellen. Hänen kasvonsa näkyvät telttalampun valossa
laihoina ja hiukan kalpeina, leuka tumman parransängen peittämänä.
Sotamies Virtanen, hänen alapuolellaan, puhuu taas laverin laidalla
istuen rauhasta ja toinen toistaan merkillisemmistä ennustuksista,
saaden kaikki korsussa vähitellen hymyilemään.

— No eipä tiedä, vaikka tekisi jo rauhan, arvelee sentään Lauri. —
Viime yönä kuului vastarannalta sen tapaista jyrinää ja losketta,
kuin se olisi vetänyt jo materiaaliaan pois koko Taipaleelta.

— Taisi lisää tuoda, epäilee Ilmari. — Ei tule rauhaa. Kyllä
vielä moni mies kaatuu, ennenkuin se tulee, moni kranaatti lentää
ja räjähtää. Olisipa meillä siirtomaita, niin saisimme nyt niistä
kuljettaa tänne neekereitä, mustia miehiä puukkoineen, tuhansittain,
laivalastin toisensa jälkeen. Ei meille muualta apua lähde. Turha
sitä on toivoa.

— Ei sitä lähtisi neekereiltäkään, väittää Lauri puolestaan. — Ja
siksi toiseksi, eivät ne täällä tarkenisikaan. Ryssätkin pakkaavat
jäätymään. Paleltuvat seisaalleen. Kohta niitä saa ruveta kiväärin
perällä kolistelemaan nurin. Ei muuta tarvita. Sota tulee helpoksi.
Saa vain vihellellä ja pistää tupakaksi. Sitten välillä taas
kolhaista nurin jonkun valmiiksi jäätyneen ryssän...

Lauri istuu pöydän vaiheilla rahilla ja rasvailee pieksujaan. Joku
tuo sisälle korsuun pikakiväärinsä ja alkaa sitä puhdistaa ovensuussa.

— Koneita on taas liikkeellä, sanoo hän. — Lentävät ristiin
rastiin, menevät pois ja taas palaavat. Mitähän ne oikein hakevat?

— Tykistöasemia tietenkin, vastaa Lauri. — Ja korsuja. Kun yhden
korsun paikan saavat selville, tulee heti tykistökeskitys. Se siitä
on seurauksena. Turhaa tuonne ulos on papereita ja pahvilaatikoita
heitellä. Ne vain ilmaisevat korsun...

— Saakohan vielä joskus seisoa maalivahtina tai potkia palloa hikeen
asti? kysyy Ilmari enemmän itseltään kuin muilta. Hän on jalkapallon
pelaaja ja urheilija, voimakas ja vielä nuori. Huokaisten hän lisää:

— Ja vieläköhän kerran saa tuntea hiilimurskan anturainsa alla?
Päätä huimaa, kun sitä ajattelen.

Kaukana meistä ovat tällä hetkellä maalit, urheilukentät ja muut.
Makaamme lavereilla vieri vieressä niinkuin ruumiit laudoilla.
Vihollinen pommittaa tukikohtaamme. Kranaatteja lentää korsun
läheisyyteen lakkaamatta. Korsun peräseinä jysähtää silloin tällöin
kumeasti. Tähystäjämme toimivat tykistöaseman lähellä pitäen silmällä
Suvannon vastarantaa. Me kuuntelemme korsussa tätä meteliä. On
suuri ahtaus. Ylälaverin miehiä on kömpinyt alas korsun käytävälle
vähän vilvoittelemaan. Joku tarkastelee illalla saamaansa pakettia.
Virtanen on saanut siitä sikarin suupieleensä. Priimus pihisee ja
humisee.

Täyteen ahdetut, kovat reput pään alla me kuuntelemme kranaattien
yhtämittaisia jyrähdyksiä ulkoa. Niitä olemme kuulleet jo aikaisemmin
Volossulassakin, jossa olimme viisi päivää reservikorsuissa —
osan komppaniastamme ollessa kuitenkin varsinaisilla etulinjoilla,
parissa tukikohdassa. Me teimme järven jäälle piikkilankaesteitä ja
espanjalaisia ratsastajia, kaivoimme yhdyshautoja ampumahautojen
välille sekä vahvistimme kivillä ja mullalla korsujen kattoja. Sitä
ennen me olimme asuneet teltoissa talvisten metsien liepeillä,
ahdistelleet ja tuhonneet vihollisen vähäisiä laskuvarjojoukkoja
metsäaukeilla ja suomaiden laidoilla ja kaivaneet juoksuhautoja
pääpuolustuslinjan vaiheilla etäällä takana. Tosin sinnekin oli
kaikunut tykkien lakkaamaton jyly. Näin meidät oli asteittain tuotu
yhä lähemmäksi etulinjoja, kunnes vihdoin olimme kokonaan asemasodan
piirissä ja etumaisimmissa kuopissa...

Nyt tämä on alkanut käydä meille jo tutuksi, tämä etulinjan ankara
maailma, vaikka se ensin olikin tuntunut oudolta ja merkilliseltä.
Kokonaan tottua siihen tuskin koskaan voi. Elämä ja kuolema lyövät
täällä kättä toisilleen, aivan kuin sulautuvat toisiinsa yhdeksi
ja samaksi, jylhäksi maailmanpiiriksi. Tuntolevy, tuntomerkkimme
kuolemassa, roikkuu nuorasta meidän jokaisen kaulassa. Se muistuttaa
alati meille, että olemme vihkiytyneet kuolemaankin, jos se meidän
kohdallemme täällä tulee.

Kai, rintamatoverini, siviilissä taiteilija, maalari, makaa
vieressäni. Olemme keskustelleet matalalla äänellä pitkän aikaa,
välillä aina kuulostellen kranaattien räjähdyksiä. Kivääri ja
kenttälapio ovat täällä olleet työkaluinamme. Kaikki sivistyksen
etapit tuntuvat olevan huimaavan kaukana, jossakin toisessa
maailmassa. Olemme ehkä jo villiytyneet, partaa emme aja pitkiin
aikoihin, ja yllämme ovat repeytyneet lumipuvut, jotka päivä
päivältä tulevat yhä likaisemmiksi ja likaisemmiksi. Niihin tarttuu
rasvaa, kivääriöljyä, nokea ja ampumahaudan mutaa. Olemme osa
etulinjan maisemaa, kuulumme siihen niinkuin nuo mustat, katkenneet
puunpökkelöt, jotka näemme aina ulos mentyämme. Manalan maisemien
keskellä Manalan väkeä... Läheskään joka päivä emme voi pestä
käsiämme ja kasvojamme; hyvä, kun edes joka viikko. Kun aamuisin
palaamme ampumahaudasta korsuun viettääksemme siellä päivän — ellei
tule hyökkäystä tai muuten anneta hälytystä — ajaa väsymys meidät
kohta uneen, kummalliseen, liikkumattomaan tilaan, aivan kuin syvään
uupumuksen virtaan, jonka pohjalla eivät edes unikuvajaiset liiku.
Sen läpi kaikuu vain tykkien jyrinä, kranaattien räjähdykset, jotka
unessa kertautuvat loputtomiin. Ja sittenkin nukumme. Sellaista on
väsymys, rintamauupumus.

Kuinka kaukana meistä onkaan täällä se työmme, jota elämässä teemme!
Joskus koskettelemme sitä, mutta pian vaikenemme. Tuntuu melkein
naurettavalta puhua siitä täällä. Ja kuitenkin ihminen etulinjan
piirissä kasvaa sisäänpäin. Uusia, ennentuntemattomia maailmoita
väikkyy aika ajoin silmissä, alkaa nähdä selvemmin, ikäänkuin kaiken
pohjaan. Rintamalla eletään joukkoelämää, yhteiskohtaloa, ja se
sitoo miehet lujasti toisiinsa. Tämän yhteiskohtalon takaa häämöttää
toinen, korkeampi kohtalo — kansan kohtalo... Huoli siitä saa meidät
toimimaan, se antaa voimia ja pakottaa väsyneenkin miehen jatkamaan
marssiaan, vaikka jalat jo vetäisivät pitkälleen hankeen...

Olemme puhuneet tästä joskus. Muistelimme silloin erästä
unohtumattoman raskasta hiihtomarssia läpi lumisten metsien, kun
joukkomme saapui rintaman läheisyyteen. Olimme pari vuorokautta tulla
loskuttaneet sotilasjunan härkävaunuissa. Sitten me laskeuduimme
jonkin öisen aseman vaiheilla junasta ja painuimme kuormaston
mukana hiihtäen siitä eteenpäin. Silloin saimme kutsua esiin kaikki
ruumiilliset voimamme kestääksemme tuon pyryisen talviyön rasitukset.
Uupumus ja henkinen voipuminen synnytti harhanäkyjä. Lumikin väliin
leimahti silmissä punaiseksi ja maailma näytti oudon vääristyneeltä
pyryn läpi. Matka tuntui loppumattomalta. Mutta tykkien jylhä ääni,
joka läheni lähenemistään, kuin täyttäen kohta koko maailman,
osoitti meidän kuitenkin lopulta saapuvan päämääräämme, kaukaiseen
tavoitteeseemme. Ja me kestimme.

Saan käsiini sanomalehden jostakin makuulaverilta. Siinä on
julkaistuna Pariisissa asuvien venäläisten emigranttikirjailijoiden
vastalause maanmiestensä Suomeen tekemän hyökkäyksen johdosta. He
tuomitsevat sen jyrkästi. Mielessäni käväisee iloisen mielihyvän
laine huomatessani, että allekirjoittajien joukossa on muiden muassa
Mereshkovski. Näytän lehteä Kaille. Hänkin lukee sen vaipuen sitten
ajatuksiinsa. Mutta mitä meitä lopultakaan hyödyttävät nuo kaikki
maailman vastalauseet, myötätunnon osoitukset ja moraaliset tuomiot,
kun kuitenkin saamme taistella yksin, ilman sanottavaa ulkomaista
apua? Siinä laverilla maatessamme leukailemme tämän johdosta jotakin,
ammennamme pettymyksestämme ja katkeruudestamme sappea, jonka annamme
valua kokomaanosamme ylle.

Yht’äkkiä sammuvat korsun kaikki lamput yhtäaikaa, syvä pimeys
kietoo meidät piiriinsä. Nukuksissa olleet miehet heräävät ja
kyselevät, tuliko korsuun täysosuma, joko me olemme kuolleet? Emme
sentään. Kranaatti oli vain pudonnut tavallista lähemmäksi korsua
saaden sen seinät ja katon tärisemään ja vavahtelemaan. Silloin
sammuivat myös lamput. Sytytämme ne toisen toisensa jälkeen. Mutta
vaikka ne taas palavat kuten ennen, on sittenkin kuin jotain
muuttunut. Muutos on enemmän sisäinen kuin ulkonainen. Salaisesti
me tunnumme jotain odottavan ja pälyilemme ovelle. Kun se sitten
kitisten ja vinkuen avautuu ja komppanian päällikön lähetti astuu
sisälle, olemme varmoja siitä, että hänellä on jotain erikoista
ilmoitettavaa. Olemme oikeassa. Hän kertoo, että tähystyskorsuun
on tullut täysosuma, mutta kranaattituli on niin kovaa, että kahta
siellä ollutta miestämme ei ole voitu vielä kaivaa esille. Mutta
heidän arvellaan olevan mennyttä kalua. Kuuntelemme lähettiä vaieten.
Joitakin sanoja tapauksen johdosta vaihdetaan sitten vähäistä
myöhemmin, mutta paljon emme siitä puhu. Tällaiset tapaukset kuuluvat
väistämättömästi rintamaelämän menoon, niitä ei voi välttää. Parempi
on, että kaatuneista puhutaan täällä mahdollisimman vähän — on joka
tapauksessa niin helpompaa. Se on kuin salainen sopimus, johon kaikki
ovat yhtyneet.

Kai oli koko edellisen päivän viettänyt tähystyskorsussa, joka
nyt oli täydellisesti sortunut. Hänen kohdalleen se ei sattunut.
Mietteissään hän tuijottaa korsun kattoon.

Korpraali Heimo, joka tänään oli ollut erään tykistön miehen
kanssa tähystämässä, oli eilen illalla saanut paketin äidiltään.
Viimeksi olin hänet nähnyt kirjoittamassa kirjettä korsun käytävällä
telttalampun alla, pahvilaatikko nostettuna polvien päälle. Niin,
siinä hän oli kirjoittanut kirjettä äidilleen, totiset, sulkeutuneet
kasvot kumartuneina paperin yli. Hän oli ollut ammatiltaan
postivirkailija ja oli äitinsä ainoa poika. Paitahihasillaan hän
oli istunut ja paidan kaula-aukosta oli näkynyt nuoran varassa
riippuva tuntolevy... Kun hän oli aamulla lähtenyt ylös mäelle
tähystyskorsuun, minä olin palaamassa ampumahaudasta enkä häntä enää
nähnyt.

Illansuussa, kranaattitulen hiukan hiljennyttyä, heidän ruumiinsa
sitten kaivetaan esille. Ne ovat hämmästyttävän hyvin säilyneet.
Samana iltana ne jo nostetaan rekeen, jossa ne kulkeutuvat rintaman
taakse omaisille toimitettaviksi. Näiden kahden kaatuneen lisäksi
tuodaan rekeen useita muita, toisista tukikohdista. Loppujen lopuksi
ajomies nousee reennokalle istumaan sammunut tupakka suussa,
hoputtaa hevostaan, ja niin lähtee reki laahautumaan pitkin pimeää
huoltotietä, kadoten meiltä kuin hautaan...

Mutta me jäämme hälytysvalmiiksi vihollisen hyökkäyksen varalta.
Vartiointia vahvistetaan. Vallitsee lumimyrsky ja epäillään
vihollisen yrittävän hyökkäystä sen suojassa. Ampumahaudat peittyvät
lumeen, mutta ne luodaan tyhjiksi aamuyöllä, jolloin pyry ja myrsky
taukoavat. Taivas selkenee jonkin verran. Aamun rajalla laskeutuu
kuitenkin sumua, ja etuvartijat on työnnettävä tunnustelijoiksi
ulommaksi jäälle, ettei tulisi mitään yllätyksiä.

Silloin tällöin aukenee tuossa paksussa sumuseinässä ikäänkuin
hehkuva portti, leimahtaa, välähtää ja heti myös räjähtää meidän
puolellamme. Se on vihollisen panssaritorjuntatykki, jolla he usein
öisin ampuvat asemiimme suoraa suuntausta käyttäen. Kranaatin
tulon kuulee sen syöksyessä ilman halki myrskyn pauhinalla, mutta
panssaritorjuntatykin ammus räjähtää maalissa jo silloin, kun
tulen väläys näkyy vastarannalla. Emme tiedä etulinjoilla mitään
muuta niin ovelaa, salakähmäistä ja saatanallista kuin tämän
panssaritorjuntatykin, jonka ammus on vienyt monelta mieheltä pään
sen pyyhkäistessä äänettömästi yli ampumahaudan. Se on kuin aavetykki
”Lentävän” kannella...

Vieressäni seisoo muuan mies nojaten ampumahaudan laitaan. Hänellä on
silmillään huurteiset, sangattomat nenälasit ja olkapäällä roikkuu
vaaleansininen, ohut huopa. Leuka on mustan parransängen peittämä.
Yllään hänellä on likainen lumipuku kuten meillä muillakin, jaloissa
huopasaappaat. Liikekannallepanossa on hänkin joutunut mukaan.
Sanomme häntä joskus leikillisesti Sedäksi, joka johtuu hänen
sukunimestään Setälästä. Markus on hänen etunimensä. Hän on entinen
sanomalehden toimittaja, joka viimeksi kuluneet vuodet on elättänyt
itseään milloin milläkin.

Kolmessa sodassa hän kertoo olleensa mukana: omassa vapaussodassamme
sekä Viron ja Aunuksen retkillä. Tämä on siis neljäs sota, johon
hän osallistuu. Takalinjoilla, kun hänellä oli ollut hiukan
viinanhöyryä päässä, hän oli kertonut usein näistä sodistaan. Nyt
hän kertoo minulle etulinjan aamussa tarinan Kasanin noidista, jotka
tempuillaan estivät Iivana soturien pääsemästä kapinoivaan
Kasanin kaupunkiin. Noidat kun asettuivat riviin Kasanin kaupunkia
ympäröivälle vallinharjalle, käänsivät sitten selkänsä kaupunkia
piirittäville sotureille, kumartuivat ja nostivat hameensa. Noitien
paljaitten pyllyjen edessä oli Iivana Julman soturien pakko väistyä...

Markus hymyilee hiukan tätä kertoessaan. Muuten hän on hajamielinen
ja mietteliäs, kasvot ovat noen tahrimat. Kranaateista hän ei
piittaa, eikä ole missään tilanteessa piitannut. Hän vain seisoo
hajamielisenä, vaaleansininen huopa hartioilla ja piippu hampaissa.
Jotkut häntä siitä moittivat. Tarvitseeko seisoa nyt noin ja
paljastaa viholliselle asemamme! Silloin hän hiukan kumartuu ja
katsoo anteeksipyytävästi ympärilleen. Kun kranaatti räjähtää
jossakin oikein lähellä, hän hymyilee hiukan ovelasti ja vilkaisee
sinne päin, mistä räjähdys kuului. Ja vaaleansinistä huopaansa hän
ei hylkää; se on korsussa hänen allaan laverilla, se hartioilla
hän saapuu ampumahautaan ja sen hän levittää, reumatismia peläten,
alleen jäälle siellä vartiossa ollessaan. Kun hän palaa korsuun, tuo
huopa liehuu väliin kiväärin nokassa iloisesti etulinjan tuulessa.
Hiukan likainen hän on, se täytyy sanoa, likaisin meistä kaikista;
hän ei peseydy eikä ajele partaansa silloinkaan, kun siihen olisi
tilaisuus. Pakkiinsa hän usein sotkee monen päivän muonan ja tekee
siitä seoksen, jota eivät söisi siat eivätkä koskisi koirat. Mutta
Markukselle se kelpaa. Hän selittääkin joskus, että ihmisen täytyy
aina mukautua olosuhteisiin, hänen täytyy osata olla vaikkapa
porsaskin, jos se on välttämätöntä.

Mutta jotain synkkää hänessä joskus esiintyy, tuntuu kuin
jonkinlainen raskasmielisyyden virta kulkisi syvällä hänen
olemuksensa uumenissa.

— Minulla ei ole enää mitään menetettävää elämässä, hän joskus
mutisee aivan kuin itsekseen. — Sen tähden odotankin niin tyynin
mielin loppua, missä muodossa se minut täällä etumaisimmissa kuopissa
kohdanneekin.

Markus puhuu yleensä kovin vähän, vain viina tuntuu olevan ainoa
hänen kielensä kirvoittaja. Mutta aika ajoin hän sentään juttelee
kaikenlaista. Merkillisen hiljaisella äänellä hän puhuu, miltei
mutisemalla. Se antaa hänen sanoilleen omituisen ja salaperäisen
sävyn. Ampumahaudassa se onkin paikallaan, mutta kun hän käyttää
tuota mutisevaa puhetapaa korsussakin ja kaikkialla, se alkaa
toisinaan tuskastuttaa. Mutta sittenkään tästä kummallisesta miehestä
ei voi olla pitämättä. Kun hän korsussa järjestelee reppuaan, sitä on
ilo seurata. Se on kuin suuren lapsen puuhailua talostensa keskellä.

                                                  ⸻

Kun me sinä aamuna, jolloin Markus oli kertonut minulle
ampumahaudassa tarinan Kasanin noidista, tulemme korsuun, hän
on erikoisella puhetuulella. Kai makaa jo ylälaverilla silmät
puoliummessa. Hän havahtuu kuitenkin meidän tuloomme. Keitämme kahvia
ja juomme sen laverilla istuen. Markus kertoo yhä juttujaan.

Korsussa on ruoka keskustelun alaisena; muona myöhästyy toisinaan
ja väliin jää kokonaan tulematta etulinjoille, usein se on myös
epäonnistunutta. Komppaniamme kokki saa kuulla kunniansa, tuo mies,
jonka olemme lukemattomia kertoja nähneet soppakanuunan vaiheilla
kimeällä äänellä pieksevän kieltään niinkuin surkeimman ämmän.

— Hame sille pitäisi panna päälle, tuumii Lauri korsun nurkassa. —
Ja sitten lyödä turpa täyteen sitä moskaa, jota hän yrittää meille
syöttää.

Muutakin siinä puhutaan, soitetaan suuta.

Ahtauden hysteria on saanut miehet hetkeksi valtaansa. Vihdoin
vänrikki Paakkonenkin puuttuu keskusteluun ja lupaa asiasta ilmoittaa
rykmenttiin. Mielet rauhoittuvat vähitellen, ja miehet painuvat
pitkälleen lavereille. Pullolamput tuikkivat taas.

— Olisipa minulla nyt sitä sianlihaa ja marjahilloa, jota löysin
linjojen takana eräästä talosta, sanoo vielä kuin kaikuna sotamies
Virtanen vesi kielellä. — Kelpaisipa nyt herkutella. Eikä
kananpaistikaan olisi hullummaksi.

Illan tullen käydään noutamassa soppatonka huoltotieltä, kuten
ennenkin. Sieltä tulee nyt makaroonikeittoa, mutta onpa siinä
muutakin kuin makaroonia, siinä on ylimalkaan kaikkea sitä, mitä
meille on viikon varrella huoltoportaasta etulinjoille syötäväksi
lähetetty. Turhaan eivät pojat sitä kutsukaan ”viikkokatsaukseksi”.
Ja se on laadultaan sellaista, että me olemme seuraavana yönä
ripulissa joka mies. Kiroillen me ampumahaudassa tyhjennämme itsemme
kerta toisensa jälkeen kenttälapioon, jonka sisällyksen sitten
heitämme yli lumivallin, ampumahautojen taakse... Ja aamulla ovat
kaikkien vatsat kumisevan tyhjät. Kasvot valjut ja harmaat. Tämän
jälkeen ruoka huomattavasti paranee, onpa se toisinaan oikein
hyvääkin.

                                                  ⸻

Vihollisen kovaääninen on alkanut toimia Koukunniemen suunnalla.
Miltei joka ilta se samaan aikaan aloittaa ohjelmansa. Niinpä
eräänäkin iltana, kun me olimme juuri aloittaneet yhdyshaudan
kaivuun, se alkaa pauhata. Tykit ja konekiväärit vaikenevat
vihollisenkin puolella hetkiseksi, on aivan hiljaista. Sitten alkaa
etäinen soitto kaikua korvissamme halki uurteisen talvi-illan — se
on ihmeellisen harhan hetki. Tuokion uskomme rauhan tulleen, ikuisen
rauhan maan päälle. Ampumahaudoista ei kuulu hiiskahdustakaan,
nojaamme lapioihimme ja kuuntelemme. Meitä hipaisee slaavilaisen
musiikin aalto. Mutta sitten soitto vaikenee, ja ryssä virittää
vanhan laulunsa, laskee esille entiset valheensa. Kehoittaa meitä
antautumaan, laskemaan aseemme, sillä taistelumme on muka toivoton ja
järjetön. Mannerheimlinjasta tulisi muodostumaan meidän hautamme, jos
jatkaisimme epätoivoista vastarintaamme. Ja vähän myöhemmin jylisevät
taas tykit...

Mutta me olemme alkaneet kaivaa jälleen yhdyshautaa. Maa on jäätynyt
kivikovaksi, mutta se lohkee kuitenkin pieninä palasina.

Mannerheim-linja? Me tiedämme, minkälainen se on. Sen muodostavat
miehet ja jälleen miehet. Meillä on puolittain lumeen, puolittain
maahan kaivettuja ampumahautoja; kevään tullen, kirren sulaessa,
niitä tulisi olemaan vaikea pitää avoinna, kun niiden hiekka- tai
multaseiniä ei oltu puilla tuettu. Rautainen linnoitusvyöhyke,
betonilinnakkeet? Sellaisia me emme ole nähneet. Jos me jostakin
olimme rintamalle tultuamme vapautuneet, niin juuri propagandan
vaahdosta. Mutta tekeekö Mannerheim-linjaa yhtään huonommaksi
se seikka, että se on muodostettu elävistä ihmisistä, miehistä,
jotka isänmaa on vihollisen maahan hyökätessä kutsunut rajojaan
puolustamaan, miehistä, joilla on sydän ja aivot, miehistä, joilla
on voimaa, tahtoa ja altis mieli? Tuskinpa. Kansamme on pieni, mutta
kautta pitkien rajojen, aina napamereen saakka, riittää sentään
näitä Mannerheim-linjan liikkuvia osia, itsetoimivia lihas- ja
aivopesäkkeitä.

Me emme lakkaa ihmettelemästä sitä venäläisten naiivia ja itsepäistä
tapaa, jolla he koettavat ahtaa meihin propagandaansa. Ei ole
yhtäkään meidän joukossamme, johon se olisi tehonnut. Meitä on
kaikista kansankerroksista — sivistyneistöä, talonpoikia, työmiehiä
— mutta me pysymme kuitenkin sitkeästi koossa täällä, tuhon ja
kuoleman maailmassa, missä tykkien tuli kulkee alati ylitsemme,
niinkuin raivokas, polttava tuuli.

                                                  ⸻

Päivät kuluvat sentään etulinjoillakin, toinen toisensa jälkeen
ne tulevat ja menevät. Ja kaikki päivät ovat täynnä tykkien
lakkaamatonta, kumeaa jyskettä, kranaattien räjähdyksiä.

Olemme päivävartiossa. Sen jälkeen kun tähystyskorsuun ylhäällä
mäellä tuli täysosuma, päivävartiointikin on järjestetty alas
ampumahautaan. On merkillisen äänetöntä. Etulinjan puut seisovat
liikkumattomina, mitään ääniä ei kuulu. Mekin ampumahaudassa olemme
vaiteliaita. Alamme jo itsekin ihmetellä tätä hiljaisuutta. Korpraali
Marttinen kohottautuu yli ampumahaudan reunan.

— Onpa hiljaista, hän siinä ihmettelee puoleksi itsekseen. — Kumma,
etteivät ammu.

Samassa silmänräpäyksessä hän saa kiväärinkuulan suoraan suuhunsa.
Tarttuen molemmin käsin kasvoihinsa hän kaatuu jysähtäen selälleen.
Juoksemme kumarassa pitkin ampumahautaa hänen luokseen, mutta
hän on silloin jo kuollut. Kannamme hänen ruumiinsa yhdyshaudan
korsunpuoleiseen päähän siksi, kunnes se vietäisiin siitä edelleen.
Palaamme verkkaan vartiopaikallemme ja mietimme tuota salakavalaa,
surmaavaa kuulaa, joka viuhahti avaran etulinjan aamun halki.
Tiedämme, mistä se tuli. Vihollinen on sijoittanut kiikarikivääreillä
varustettuja tarkka-ampujia vastarannalla erään vanhan kivinavetan
raunioihin. Eivät he kaikki ammu huonosti, sen me nyt näimme.

Aamu on todellakin hiljainen. Ei kuulu hiiren hiiskausta. Mutta kun
joku kohottaa seipään nenässä lakkinsa yli ampumahaudan reunan, sen
lävistää kuula. Vaarallista tuo etulinjan kirkas ja tyyni ilma.

                                                  ⸻

Saman päivän iltana seisomme korsun edessä lähtövalmiina. Meitä
on muutamia joukkueemme miehiä, Markuskin hartioillaan ikuinen,
vaaleansininen huopansa. Ja myöskin Kai. Joukkueen varajohtaja,
kersantti Koivisto, tulee juuri ulos korsusta ja liittyy joukkoomme.
Iltahämärä sakenee hetki hetkeltä. Joitakin shrapnelleja lentää
ilkeästi sähisten ylitsemme. Lähdemme liikkeelle jonossa pitkin
tukikohdan uomaa, emme tällä kertaa alas ampumahautoihin, vaan ylös
huoltotielle päin. Puut kohajavat yllämme. Huoltotiellä liittyy
joukkoomme vielä joitakin miehiä, kenties ryhmän verran, en heitä
hämärässä niin tarkoin näe; he ovat kahdesta muusta tukikohdasta.
Puhutaan kuiskaamalla jotain. Sitten taas jatkamme matkaamme.
Sen määrästä ja tarkoituksesta tiedämme vain sen, että meidät on
lähetetty tuhoamaan eräs partio, arviolta noin kolmisenkymmentä
miestä, joka on jossakin kohdassa iltahämärän suojassa päässyt läpi.

Harhailemme etulinjojen takaisissa metsissä kauan aikaa näkemättä
vihollisen partiosta jälkeäkään. Etsintämme rajoittuu kuitenkin vain
määrätylle alueelle. Kahlailemme lumessa sinne tänne. Kuu on tällä
välin noussut. Suurena se kelluu taivaalla. Vihollisesta ei kuulu
hiiskahdustakaan. Arvelemme jo, että etsimämme partio on palannut
takaisin omalle puolelleen, kun erään metsäaukean laidalta avataan
meitä kohden tuli. Hajaannumme nopeasti ketjuun ja samalla osa meistä
lähtee kiertämään vihollisen selkäpuolelle. Me jäljelle jääneet
vastaamme tuleen. Vihollinen näyttää vähitellen vetäytyvän metsän
suojaan yrittäen päästä jatkamaan paluumatkaansa Suvannon suuntaan,
mutta hiljaa niinkuin metsän kyöpelit ovat meidän miehemme päässeet
heidän selkäpuolelleen ja avaavat sieltä nyt yht’äkkiä murhaavan
konepistooli- ja pikakivääritulen. Muutamat heistä ovat kavunneet
puihinkin ja ampuvat sieltä.

Vihollisen partio on täydellisesti hajalla, sekasorron vallassa.

Metsää suojanamme käyttäen me lähenemme sitä kohtaa, mistä se äsken
oli avannut meitä kohden tulen. Kohtaamme vanhojen puiden alla
joitakin miehiä, jotka ammutaan tai lyödään käsikähmässä maahan.
Joitakin miehistämme on yhä puissa, joista he ampuvat tai työntävät
pistimen ohikulkevaan viholliseen. Se on äänetöntä taistelua. Pari
vankia on otettu, niistä toinen aliluutnantti. Kaatuneita viruu
puiden alla, jonne kuun valo vain heikosti kajastaa. Ollen suunnasta
sekaisin partion jäännökset kulkeutuvat erehdyksessä viidennen
komppanian lohkolle, missä niistä tehdään loppu. Kaksi venäläistä
tavataan myöhemmin huoltotien varrella ja otetaan vangiksi.

Kokoonnumme vähitellen jälleen tielle. Joukostamme ei ole ainoatakaan
poissa, yksi vain on haavoittunut lievästi pistimestä. Markus seisoo
hiukan hengästyneenä syrjässä ja korjailee silmälasejaan. Hänen
vaaleansininen huopansa hohtaa kuutamossa. Joku korjaa vyötään,
joku taas on kadottanut lakkinsa ja pahoittelee sitä. Eräs pyyhkii
verta lumipuvustaan. Kuu paistaa suurena taivaalta, joka on selkeä
ja kirkas. Sotanäyttämön taivas, joka on yhtä rauhallinen ja
vavahtamaton kaikkialla. Kranaatteja lentää yli metsän huoltotien
varteen. Meidänkin tykistömme kuuluu olevan toiminnassa. Lähdemme
jonossa takaisin etulinjoille päin...

                                                  ⸻

Tavallista tykistötoimintaa. Jonkinlaista jännitystä on kuitenkin
ilmassa. Seuraavana päivänä tiedetään olevan Puna-armeijan
vuosipäivän ja arvellaan vihollisen yrittävän parhaansa sitä
edeltävänä yönä. Kerrotaan myös, että marsalkka Voroshilov olisi
parhaillaan Kannaksella. Vartiointia vahvistetaan, etuvartijat
siirretään jälleen ulommaksi jäälle. Kaikesta huolimatta lämmitetään
sauna. Ilma on siihen nyt sovelias; savupiipusta nouseva savu tuskin
näkyisi vihollisen puolelle.

Ja niin me olemme vuoron perään keskiyön aikana etulinjan saunassa
kranaattien vonkuen ja ulisten lentäessä sen yli. Muuan niistä
osuu hyvin lähelle. Sauna on rakennettu aikaisemmin syksyllä mäen
rinteeseen, jossa kasvaa leppiä. Nekin ovat nyt vain pelkkiä tynkiä,
harmaita puukummituksia. Musta ovi, joka on jostakin linjojen
takaa tuotu, on merkkinä saunan olemassaolosta. Oven takana on
pieni porstua, jonka seinämällä, molemmin puolin, on ammus- ja
käsikranaattilaatikoita sekä naulasta riippumassa jokin kivääri.
Tappuroita on nurkassa ja kiväärinrasvaa peltitönössä. Kapea, pimeä
välikkö erottaa vielä varsinaisesta saunasta. Siellä on kahden
viimeksi kaatuneen reput, joita ei ole vielä ennätetty lähettää pois,
pirstoutunut kivääri ja puolityhjä ammuslaatikko. Vihdoin tulee
sauna. Perällä lauteet, nurkassa maakivistä ladottu kiuas. Sellainen
on etulinjan sauna.

Vettä on kannettu tukikohdan läheisyydessä olevasta lähteestä. Ulkona
räjähtelevien kranaattien käry sekaantuu löylyn makuun ja tuoksuun.
Etäinen, hiukan vastenmielinen mielikuva ruumissaunasta saattaa
ohimennen vähäisen häiritä mieltä, mutta se unohtuu pian. Vihtojakin
on tuotu joistakin tyhjennetyistä taloista rintaman takaa, niin että
kelpaa niillä hutkia ruumista etulinjan saunassa. Kaikkeen tähän
liittyy jotain haikeata... muistuvat mieleen monen monet saunaillat
vuosien varrelta keskellä rauhaa. Nyt on kaikki toisin. Kuitenkaan
emme voi olla nauttimatta saunan löylystä ja veden kosketuksesta.
Maailma ympärillämme on täynnä kuoleman kumeita ääniä, tuulen kohinaa
etulinjan puissa, mutta me vihdomme ja läiskytämme nauraen lähteestä
kannettua vettä... Pian taas pukeudumme ja hiivimme keskiyön
tummuudessa lakaisin korsuun ja sieltä myöhemmin ampumahautaan.

Päivällä oli nähty joitakin vihollisen hyökkäysvaunuja liikkeellä
vasemmalla, Koukunniemen suunnalla. Otaksuttiin sen valmistelevan
hyökkäystä. Sitä ei kuitenkaan tule meidän lohkollamme. Yö kuluu
niinkuin se etulinjoilla voi kulua.

Aamulla on venäläisten kovaääninen toiminnassa. Syvän raikkaassa
aamussa kuultuna vaikuttaa tuo toistuva, tolkuton jankkaaminen jo
hermoihin. Pitelemme korviamme ja kiroilemme ääneen. Tykistömme
laskee kovaäänisen suuntaan muutaman laukaussarjan, mutta vaikenee
sitten.

Ilmassa alkaa jo olla tuttu varhaiskeväinen vivahdus. Etulinjan
mustat, kranaattien silpomat puuntölkit huojuvat kummallisina
ja outoina päivä päivältä vahvenevan sinisyyden keskellä.
Silloin tällöin niissä käy kuollut humina. Joitakin pikkulintuja
ilmaantuu näkyville. Vihollisen kranaatit lentävät yhä tämän
hulmuilevan sinisyyden halki. Korsumme keinuu kuin aalloilla,
kranaattien synnyttämillä aalloilla. Maa etulinjoilla on kuin
valtameri. Me makaamme korsussa ja keinumme näillä vaarallisilla
painajaisaalloilla. Ilma on suojainen, jäällä näkyy vettä siellä
täällä tummina läikkinä, tähystäjät tarkkailevat vihollisen
liikkeitä ampumahaudasta. Korsun pöydällä on kahden viikon takainen
sanomalehti... Ilmassa aivan kuin lainehtii Summan suurtaistelujen
kaikuja. Priimus pihisee. Pullolamput hehkuvat hämärässä. On tullut
paketti ”tuntemattomalle sotilaalle” ja sen mukana kirje, jonka
vänrikki Paakkonen lukee ääneen. Mutta Summa on kaikkien huulilla.
Puhutaan myös, että Koiviston patterit olisivat antautuneet.
Ajatusten virta kulkee sähköisenä miehestä mieheen. Vihollisia ei
kuulu, mutta kranaatit tulevat ja räjähtävät.

                                                  ⸻

Kai on lähtenyt. Liikarasittumisesta ja jatkuvasta valvomisesta
hänen ennestäänkin heikko terveytensä huonontui. Kolmen päivän kuluttua
hän tulee noutamaan korsusta reppuaan. Hän tulee jäämään
joksikin aikaa linjojen taakse huoltoportaaseen, jossa hän tulisi
järjestelemään komppanian postiasioita. Hänen lähtönsä jälkeen
tunnen oloni kieltämättä yksinäiseksi. En voi sille mitään.
Oudot ajatukset ahdistavat minua. Onhan minulla tosin täällä
ympärilläni asetovereita, joskin toisista elämänpiireistä. Joka
tapauksessa yhteinen kamppailumme yhdistää meitä toisiimme. Pienet
keskustelutuokiot muustakin kuin sodasta olivat kuitenkin olleet
ihmeen lohdullisia ja vapahtavia... Kaikki täytyy ihmisen jaksaa
kestää, vaivat ja yksinäisyydenkin. Mutta ihmisen edestä kaikki
toisinaan kummasti himmenee, loittonee. Korsun maanalaisessa
ahtaudessa ja vaihtumattomassa ilmassa alkaa joskus nähdä aaveita.
Sitten ne taas liukuvat ohitse, haihtuvat etulinjan maiseman
ruutikaasuihin ja punertaviin usviin palatakseen jonakin päivänä
jälleen takaisin. Sillä korsuelämä on jollakin tavoin kummallisen
pysähtynyttä, kummitusmaista, siinä ihminen aivan kuin etääntyy
elämän ja vuorokausien kierrosta. Päivä ja yö sekaantuvat oudosti
toisiinsa.

Markus makaa nyt vieressäni Kain mentyä. Olemme muuttaneet
alalaverille, jossa on tuntuvasti viileämpää kuin ylhäällä. Entiset
alalaverin miehet ovat muuttaneet ylös kimpsuineen ja kampsuineen,
saaden hekin vuorostaan nauttia lämmöstä ja väliin valitella
liiallista kuumuutta.

Markus tuijottaa eteensä. Ihmettelen, kuinka kauan hän saattaa katsoa
yhteen paikkaan korsun seinässä katsettaan kääntämättä silmälasien
vain joskus raukeasti välähtäessä. Hän saattaa myös sulkea silmänsä
ja loikoa niin koko päivän, ellei tule hälytystä. Mutta silloin
tuleekin tuohon hiljaiseen ja vitkastelevaan mieheen eloa, ja
ensimmäisten joukossa hän on ampumahaudassa vanhoine kivääreineen.
Muonan tulo iltahämärissä hänet myös havahduttaa; tuskin on
soppakannun pohja jysähtänyt korsun permantoa vasten, kun hän jo
täysin valveilla on kurkottelemassa pakkiaan ruoan jakajalle.

Hänen ruokahalunsa on ehtymätön. Hän oikeastaan syö kaikkialla,
minne mies vain sodassa joutuu, asemissakin oltaessa hän usein
kalvaa leipää. Tavallisesti hänellä on sen lisäksi taskuissa myös
makkaranpätkä tai juustonpalanen, jopa toisinaan paperiin kääritty
voinokarekin. Ja kun häneltä itseltään ampumahaudassa loppuu leipä,
hän kyselee hiljaisella, nöyrällä, melkein häpeilevällä äänellä sitä
toisilta. Kranaateista hän ei välitä eikä niiden räiskeestä, mutta
annapas olla, kun häneltä loppuu leipä taskuista, hän on aivan kuin
poissa tolalta. Leipä on rintamalla hänen ainoa lohtunsa.

Markus kertoo korsussa minulle, että hänen elämässään oli kerran
sellainen vaihe, jolloin häneltä puuttui jokapäiväinen leipä, eikä
hänellä ollut rahaa, millä sitä olisi hankkinut. Se oli silloin,
kun hän oli luopunut vakinaisesta lehtityöstä ja eli tilapäisten
ansioitten varassa Helsingissä. Joskus hänen oli pakko viettää yönsä
mitä kummallisimmissa ja vaikeimmissa olosuhteissa: Kaisaniemessä
veneitten alla, Kaivopuiston puiden oksilla tai talojen ullakoilla.
Viimein hän kulkeutui maaseudulle elonkorjuuseen ja viipyi siellä
myöhään syksyyn, ollen mukana myös perunannostossa. Se oli kaunis ja
kaikuva syksy, ja leivän voimalla hän taas pääsi nousemaan niinkuin
tuhkasta, leivän ja kullankeltaisten nisuntähkien, joita hän ahtoi
suuhunsa ohi vierivistä elokuormista. Siitä asti hänet on liittänyt
leipään melkein mystillinen suhde.

Ja nyt hän on sodassa, neljännessä sodassaan.

— Meitä oli kerran Aunuksessa, muistelee Markus jonakin hetkenä
makuulaverilla lojuessamme, neljäkymmentä miestä ketjussa maassa,
niiden joukossa monta koulupoikaa. Ja meitä vastaan hyökkäsi ryssiä
pistimet ojossa, siperialaisia tarkka-ampujia karpiinit käsissä,
kirgiisejä varustettuina sapeleilla ja kiinalaisia heilutellen
pitkiä, käyriä veitsiään. Hyökkäys tuli torjutuksi. Kun me otimme
siellä vankeja, niin eihän meillä ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia
niitä minnekään sijoittaa. Me yksinkertaisesti veimme vangit Suomeen
johtavalle maantielle ja sanoimme kädellä osoittaen: ”Tuolla on
Suomi, lähtekää!” Ja vangit lähtivät. Kahden puolen tietä levisivät
mittaamattomat erämaat; heillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin
talsia eteenpäin. He tulivat Suomeen ja antautuivat rajavartioille,
jolleivät olleet sitä ennen menehtyneet tielle. Kerran valtasimme
ryssien muonakolonnan, jossa oli paljon votkaa. Sinä yönä me juhlimme
nuotioiden ääressä, söimme ryssänlimppua ja läskiä ja ryyppäsimme
votkaa päälle. Meidän oli lämmin olla. Sitä yötä en unohda koskaan.

Näitä vanhoja sotajuttuja kuunnellessani kertaan mielessäni tämän
sotaretkemme vaiheita. Muistan ajan, jolloin me asuimme teltoissa
linjojen takana ja teimme linnoitustöitä. Olimme siellä teltoissa
niinkuin Alaskan kullankaivajia tai sissejä menneiltä ajoilta.
Nykyaikainen sotakin saattaa saada joskus vanhan sodan muodot.
Lattialla on kuusenhavuja, kamiina humisee, katossa olevista
renkaista ja nuorista roikkuu saappaita, sukkia ja lamppu, joka
luo niukkaa valoa ympärilleen. Miehet pesevät kasvojaan lumella,
sulattavat siitä kahvivettä, syövätkin sitä toisinaan janoonsa.
Ihmeellistä on lumi! Naama noessa Markus häärii kamiinan edessä
ruokapakki kädessä... Korsu taas joskus synnyttää mielikuvan
laivan kajuutasta. Lamput heiluvat, seinät natisevat ja jyskyvät
ja ovenrepale singahtaa itsestään auki — kaikki huojuu niinkuin
ankarassa aallokossa tai vanhassa kummitustalossa...

— Jos me ulotamme tämän sotaretkemme Ukrainaan saakka, puhua
hymistää Markus taas vieressäni, niin minä kaappaan sieltä tytön
itselleni ja tuon hänet Suomeen vaikka mustista hiuksista vetäen.

Hän nauraa lyhyesti ja käheästi, syvältä rinnasta. Sytyttää sitten
uuden tupakan ja jää miettimään.

Kamiinan ääressä kyykkii sotamies Nieminen, vakinainen Kipinä-Kalle.
Hänellä on reumatismi jaloissaan ja on sen tähden jokseenkin kokonaan
vapautettu jäävartiosta, kunhan korsuvartiossa joskus seisoo. Leuka
pitkälle eteenpäin työntyneenä hän tarkastelee priimusta, jonka
päällä taas on jonkun kahvi kiehumassa.

— Kenen kahvi täällä on valmistumassa? kysyy hän vihdoin. — Se
kiehuu jo. Onko se Koivun?

Hänenhän se on, ja hän laskeutuu kiireesti alas ylälaverilta,
valmistaa kahvinsa, alkaen sitten sitä juoda. Sillä välin on
priimuksen päälle ilmestynyt uusi pakki.

Sellaista se on. Ainaista kahvin keittämistä kautta päivän, vieläpä
öisinkin, kun vain on siihen tilaisuutta. Väkevä kahvi virkistää
valvoneita ja väsyneitä rintamamiehiä, antaa ikäänkuin uusia
voimia, on kuin rommi merimiehille nautittuna messissä tuulisena ja
sateisena yönä vartiovuoron jälkeen, meren ohessa mustan ja uhkaavan.
Meitä ympäröi täällä etulinjan hurja, myllerretty multainen vanhan
taivaan alla. Ennen lähtöämme etumaisiin kuoppiin me tahdomme juoda
mukillisen mustaa kahvia, jonka karvasta tuimuutta ei mikään kerma
lievitä. Ja tykkien leimahdukset saavat meille merkitä etäisen,
salaperäisen Jokohaman tulia, satamaa, jonne rahtilaivamme saapuu...

Katselen ympärilleni melkein kuin unessa. Taidan olla kuumeessa.
Vähitellen alkaa koko korsu kieppua silmissäni. Sinertävän savun
keskeltä erottuu tuttuja hahmoja, tovereita ampumahaudassa. Tuolla
vilahtaa Kai, tuossa Heikki, tuossa taas Ilmari, työläissotilas,
joka silloin tällöin latelee ulkomuistista Kiplingin runoja, tuossa
Markus, Jyrki, Tauno ja monet muut —. Kaikki he näyttäytyvät tuon
sinisen sumun lävitse, vuoroin lähenevät, vuoroin loitontuvat.
Ja kaikilla heillä on tuntolevy, joka riippuu nuoran varassa
heidän kaulassaan ja välkkyy himmeästi. Sininen sumu lainehtii
edestakaisin. Olen näkevinäni mäen, jolla seisoo tuulimylly, siivet
kuumissa liekeissä ja veressä... Autioituneita kyliä ja lenkottavia
kaivonvinttejä... Taivaanrannalla häikäisevä tulenvälähdys, kranaatti
lentää, räjähdys, maa vavahtaa. Eikä ole enää mitään. Ainoastaan
miehiä, jotka ryntäävät läpi tyhjyyden... Piikkilankaesteitä,
ampumahautoja, tulipalojen verenkarvaista loimotusta... Sitten tulee
joku ja ojentaa minulle kätensä.

— Hyvästi, sanoo hän, emme tapaa enää.

— Hyvästi, vastaan vaistomaisesti ja tuntien puistattavaa ikävää.

Mutta kuka tuo hyvästelijä oli, siitä minulla ei ole aavistustakaan.
Hänellä oli kuin veljeni Jaakon ääni.