Tuliholvin alla

Venäläiset ovat ampuneet tykistöllä aamusta asti. Kranaatteja
tulee aivan satamalla. Taas korsumme keinuu sodan ajattomilla
aalloilla. Mäki jylisee, harju kaikuu. Meikäläinen tykistö vastaa
vain silloin tällöin. Vihollisen pommikoneita risteilee rintaman
yllä. Iltapäivällä yön alkaa raivota lumimyrsky. Ampumahaudat täyttyvät
nopeasti lumella. Pimeän tullen ne jälleen luodaan auki. Pyry
seisahtuu myöhemmin, mutta tuuli jatkuu kautta. Olemme kuin
lumiukkoja, joille on työnnetty kivääri käteen...

Mutta kevättä kohti joka tapauksessa kuljetaan etulinjoillakin.
Vuodenaikojen jylhä kiertokulku jatkuu sodasta huolimatta. Seuraavana päivänä
kranaattituli jatkuu yhtä kiivaana kuin edellisenäkin päivänä
. Vihollisen lentokoneita risteilee yläpuolellamme —
ilmeisesti ne ohjaavat tykistön toimintaa. Iltapäivällä tulee
täysosuma komentokorsuun; kolmetoista miestä komppaniastamme saa
surmansa. Neljä kranaattia tulee toinen toisensa jälkeen humahtaen
korsuun. Mutta komppanian päällikkö pelastuu kuin ihmeen avulla. Hän
on silloin ulkona kahden lähetin kanssa; kun he palaavat, korsu on
jo täydessä tulessa. Sakea savu nousee sieltä pitkälle yöhön asti.
Illalla yritetään kaivaa ruumiita esille. Savu tunkeutuu keuhkoihin
ja vaikeuttaa kaivuuta, tuo kauhea, raskas savu, joka on täynnä
räjähtäneitten kranaattien käryä ja palavien ruumiitten hajua,
ihmislihan katkeraa, tulista löyhkää. Alkaa yskittää. Ja loppujen
lopuksi löydetään vain luita, tuhkaa ja joitakin raudanpalasia...

Aamu tulee senkin illan ja yön perästä, avara, kaunis aamu,
hiljainen. Nousemme ampumahaudasta mäelle ja pysähdymme tuokioksi
etulinjan puuvainajien alle kiväärit käsissämme. Katsomme
vastapäiselle harjulle, sinne, missä komentokorsu on sijainnut.
Sieltä nousee yhä punertavaa savua. Mutta se ei meitä pysähdyttänyt,
vaan ne kuoleman ja ylösnousemuksen sanat, jotka kaikuvat hiljaisen
aamun halki meidän luoksemme. Papin varjo kuvastuu vasten
aamutaivasta, jossa on etäisten tulipalojen hehkua, uhkaavaa punaa.
Muutamia muitakin miehiä näkyy seisovan harjun laella.

”Maasta sinä olet tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman.
Herramme Jeesus Kristus on herättävä sinut kuolleista viimeisenä päivänä
.”

Nuo viimeisen siunauksen sanat kaikuvat aamuiselta mäeltä alas
ampumahautoihin herättäen tunnon tuonpuoleisista maailmoista. Pappi
heittää kolme lapiollista hiekkaa yli komentokorsun... Etulinjan puut
nousevat kuin hautausmaan ristit heidän ympärillään. Nämä kolmetoista
miestä haudataan kuin mereen, mustaan multamereen, jota kranaattien
synnyttämät aallot lakkaamatta myllertävät ja kuohuttavat. Sitten
seuraa virsi. Vaistomaisesti olemme ottaneet lakin päästämme. Virren
laineet kannattelevat meitä. Aamu on sininen ja äänetön. Seisomme
siinä mäellä vasten taivasta, johon katsomme kuin uuteen ihmeeseen.
On niinkuin viimeisen päivän aamu ennen ylösnousemusta.

Vihdoin laskeudumme alas tukikohdan uomaan, eikä kukaan meistä puhu
mitään ennenkuin korsussa, pullolamppujen valossa.

Joka päivä olemme kuin tuliholvin alla. Ilma päämme päällä on täynnä
kranaattien ainaista ulvontaa, kohinaa, räjähdyksiä, liekkien
leiskuntaa... Kuulat viuhuvat, shrapnellit sähisevät. Olemme
totisesti kuin tuliholvin alla, paahtavan, liekehtivän, painavan
ja tulta suitsevan katon alla. Allamme musta etulinjan lumi ja
yllämme tuo tulinen, jylisevä holvi, joka aivan kuin kaartuu kaiken
olevaisen yli ja johon on kirjoitettu viimeisen tuomion sanat. Tuntuu
kuin olisimme hornassa emmekä ihmisten asumassa maailmassa. Kaikki
helvetin vallat ovat irrallaan, riehuvat ja temmeltävät.

Taivaanrannoilla viipyy yhä tulipalojen hehku, viiltävä, rauhaton
kajo. Kerran tykkituli hieman taukoo siirtyäkseen edemmäksi toisille
rintamalohkoille. Kuulemme vastarannalta hyökkäysvaunujen jyrinää. Ne
ylittävät jään vasemmalla ja suuntaavat rivissä kulkien hyökkäyksensä
aivan viereiselle lohkolle. Erääseen niistä osuu jo jäällä meidän
panssaritorjuntatykkimme ammus, ja se syttyy palamaan. Toiset
jatkavat matkaansa. Muutamien niiden kimpussa häärii jo meidän
miehiämme; kuopistaan kohoutuen he heittävät bensiinipullojaan ja
kasapanoksiaan ja työntävät lujia puukankia telaketjuihin, jotta
hyökkäysvaunu tulisi liikuntakyvyttömäksi. Ainakin yksi näistä jää
romuna asemiemme eteen. Pari hyökkäysvaunua pyörtää takaisin, yhä
kuitenkin ampuen. Pari taas ylittää jyristen ampumahaudat ja syöksyy
vaappuen mäelle. Puut ryskyvät. Samalla on vihollisen jalkaväkikin
aloittanut huutaen ja mölisten hyökkäyksensä. Ryssät huojuvat
eteenpäin rynnätessään. Tulinen votka polttaa heidän aivojaan,
politrukit huutavat ja räyhäävät. Konekiväärit rätisevät. Kiväärit
paukkuvat. Meidän tykistömme pauhaa. Kranaatteja lentää tuhkatiheään,
toinen kranaatti saattaa toista. Mäellä välähtelee kuin salamoita.

Vähitellen venäläiset joutuvat jäällä eräänlaiseen tulikehään, josta
he eivät pääse eteen eikä taakse. Jää heidän ympäriltään murtuu
sieltä täältä. He makaavat jäällä, kranaatteja tulee satamalla.
Epätoivoissaan jotkut yrittävät jatkaa hyökkäystä, nousevat jäältä ja
lähtevät hoippuen eteenpäin. Mutta he joutuvat konekiväärisuihkuun
ja kaatuvat. Toiset taas yrittävät kääntyä takaisin, jotkut
onnistuvatkin yrityksissään, mutta useimmat kaatuvat tai putoavat
kranaattien tekemiin avantoihin ja jäävät sinne. Kun ilta tulee,
makaa jäällä tiheässä venäläisten ruumiita. Mutta ne kaksi
hyökkäysvaunua, jotka ylittivät ampumahaudat ja nousivat jylisten
mäelle, kiersivät komppaniamme selkäpuolelle, missä niistä toinen
antautui ja toinen pääsi murtautumaan omalle puolelleen.

Pitkin koko Taipaletta vihollinen on päivän kuluessa hyökännyt, mutta
kaikkialla nämä yritykset on torjuttu. Koukunniemen paikkeilla he
vain hetkeksi pääsivät tunkeutumaan asemiimme, mutta sieltä heidät
illansuussa lyödään rajulla ja verisellä vastaiskulla takaisin.
Harmaita, peräänantamattomia miehiä seisoo ampumahaudoissa pitkin
koko linjaa, joka ei yhdestäkään kohdasta ole murtunut. Tuliholvi
heidän yläpuolellaan siirtyy sivuun kuin vaate, joka heitetään
syrjään, ja jylhä, tummansininen taivas tulee näkyviin rauhallisesti
välkkyvine tähtineen.

On toki muutama hetki aikaa levähtää, saa vaikka painaa päänsä
ampumahaudan kylmää reunaa vasten tai katsella tähtiä, jotka
tuikkivat tuolta rannattoman taivaan laelta tuttuina ja kutsuvina.
Lukemattomina iltoina ja öinä tätä ennen suomalainen sotilas on
ne nähnyt milloin missäkin elämäntilassa, syksyisin, talvisin ja
keväisin. Syysiltoina, jolloin ne tuikkivat hukkuvina ja arkoina
taivaan laella, hän on saattanut niitä katsoa kotinsa nurmettuneelta
pihamaalta, ja jostakin pehmeän hämyn verhoamilta laidunmailta on
kantautunut hevosten etäistä hirnuntaa. Ero sen tuokion ja tämän
olotilan välillä on aavistamattoman jyrkkä, mutta hän sopeutuu
tähänkin. Hän on suomalainen mies suomalaisella maaperällä.
Vihollinen on hyökännyt maahan riistääkseen häneltä kaiken, mitä
hän omistaa. Sirppi ja vasara ovat hänelle tuttuja, mutta jos niitä
aletaan kalistella aivan silmien edessä, vieläpä uhaten, niin silloin
hän pukeutuu teräkseen.

Niin, bolshevismin tunnusten, sirpin ja vasaran varjo on tänä aikana
langennut uhkaavan punaisena Suomen taivaalle, ja sitä torjumaan
hän on tänne saapunut. Ja nyt hän nojaa, tuo hiljainen mies, joka
koko päivän on taistellut, ampumahaudan laitaan ja sulkee puolittain
silmänsä. Mutta silloinkin hän tarkkailee vastarannan puolelle,
mikään vihollisen liike ei jää häneltä huomaamatta, ei mikään ääni
kuulematta.

Kaukana huoltotiellä vaeltavat hevoset, vetäen perässään rekiä täynnä
haavoittuneita ja kaatuneita: tämän päivän satoa...

                                                  ⸻

Pullolamput korsussa palavat levittäen ympärilleen niukkaa
valoa. Pataljoonan komentaja on tukikohdassa vieraana. Lumipuku
yllä hän istuu korsun perällä kapealla rahilla ja keskustelee
vänrikki Paakkosen kanssa. Äsken oli laskettu leikkiä venäläisten
räjähtämättömästä kranaatista, ”suutarista”, jonka pojat olivat
kantaneet korsun ovipieleen. Pataljoonan komentaja kehoittaa
kuitenkin viemään sen pois.

Meidän tukikohdastamme on lähetetty viisimiehinen partio vihollisen
puolelle ja sen odotetaan palaavan keskiyön tienoissa. Sitä varten
on annettu vartiomiehille ohjeet ampumahautaan. Niiden tulisi
määräaikoina valaista jäätä valopistoolilla. Partion lisäksi
on lähetetty muutamia miehiä vahvistukseksi erääseen toiseen
tukikohtaan, josta vihollinen on noin kolmenkymmenen metrin päässä
asemissa, pehmeässä suomaastossa, missä surkeat, kuulien riipomat
suomännyt kohottavat vääriä, mustia runkojaan. Siellä, synkimmän
etulinjan maiseman piirissä, mitä ajatella saattaa, miehet joutuvat
olemaan ainaisen tulen alaisina. Se on oikea Tuonelan puoli ja tuima
kuin helvetti.

Hetken kuluttua pataljoonan komentaja lähtee hyvän yön toivotuksin
korsustamme. Muona saapuu. Aletaan syödä.

Kipinä-Kalle pitää kamiinassa tulta yllä. Joku puhdistaa kivääriään,
arvellen samalla, että ryssät eivät uskalla meidän tukikohtaamme
vastaan hyökätessään enää käyttää tankkeja, tällä kohdalla kun on
järvessä hyvin virtava paikka. Nytkin jo näkyy päivällä, kuinka
vesi kiiltää siellä täällä suurina läiskinä. Jää on haurasta, veden
syömää alta ja päältä; se ei kestäisi tankkien painoa. Voi olla
niin, tuumivat toiset. Sotamies Savola alkaa suuriäänisesti moittia
Markusta pesemättömästä ruokapakista ja siitä, että tämä oli jälleen
päivällä seisoskellut ampumahaudan reunalla piippunysä hampaissa.
Mitä kummaa oikein tarkoittaa tällainen reuhtoilu ja asemien
paljastelu? Kun lopulta saisi kuulan kalloonsa, niin kai sekin peli
loppuisi. Markus kuuntelee häntä vain puolella korvalla, päätään
kääntämättä. Sitten hän muina miehinä alkaa puhua minulle:

— Chestertonilla on vähän pirun mainio juttu eräästä saiturista,
joka — oliko se nyt vaimovainajaltaan tai joltakin muulta —
sieppasi kultahampaat suusta tämän kuoltua. Ja vanhojen virsikirjojen
kansissa olevien ristienkin kullan hän puukolla raaputti tarkoin
pois...

Ja hän pärähtää tuohon lyhyeen, kuivaan nauruunsa, jonka olin
täällä korsussa kuullut niin monasti ennen. Kuten aina muulloinkin
hän nytkin sytyttää tupakan sen päälle. Pullolamppu valaisee hänen
kalpeita, parroittuneita kasvojaan ja väsyneitä silmiään. Hänen
kätensä ovat ristissä yli rinnan.

Keskiyön aikaan partio palaa vastarannalta kokonaisuudessaan. Se oli
päässyt livahtamaan vihollisen puolelle joutumatta kosketuksiin sen
kanssa. He olivat katkoneet kenttäpuhelinjohtoja ja aiheuttaneet
viholliselle muitakin vaurioita. Partioon osaaottaneet miehet
on täksi yöksi vapautettu vartiopalveluksesta, ja he vetäytyvät
makuulavereille.

                                                  ⸻

Tulee aamu, ja tuliholvi levittäytyy taas yllemme. Taas taivas
verhoutuu punertavaan ja rikinkeltaiseen sumuvaippaan, jonka lävitse
on vaikeata erottaa avaruuden hahmopiirteitä. Tuliholvi erottaa
silmämme taivaasta. Kaikki ympärillämme muuttuu: maa, metsät,
yksityiset puut — kaikki. Niinkuin painajaisunen maisema levittäytyy
etulinjan luonto eteemme. Kranaatti toisensa jälkeen uppoaa maan
kärsivään ruumiiseen, josta ryöppyää ilmaan savea ja punertavaa
savua, aivan kuin maan verta. Shrapnellit räiskyvät, kuulat
kiitävät viuhuen läpi ilman, kuin kuiskaillen keskenään kauheita
salaisuuksiaan. Kuolema kaikkialla.

Mutta jostakin ilmaantuu pikkulintuja etulinjan puihin; ne etsivät
oksia, joiden päällä voisivat istuutua ja löytävät vain paljaita
tynkiä. Ne ovat vaatimattomia, nämä etulinjan linnut, ne istuutuvat
puiden mustille oksatyngille ja tirskuttelevat sieltä. Kranaatitkaan
eivät kykene sammuttamaan noiden pienten, urhoollisten olentojen
ääntä, joka murtautuu esille sodan paineen alta. Se on uuden elämän
virsi, joka päivä päivältä paisuen täyttää ylistyksellään kohta maan
ja taivaan.

Ilta saapuu, muona kannetaan huoltotieltä tukikohtaan. Joukkueestamme
siirtyy kaksi ryhmää toiseen korsuun, joka on tehty vastapäisen
mäen laelle. Se on panssaritorjuntamiesten jäljiltä tyhjäksi jäänyt
korsu. Nämä siirtyivät toiselle lohkolle tykkeineen. On nyt enemmän
tilaa, ja jos sattuisi tulemaan täysosuma korsuun, ei tuhoutuisi koko
joukkue. Yöllä ampumahaudassa me joudumme kosketuksiin suurehkon
vihollisen partio-osaston kanssa. Teemme hälytyksen. Laukausten
vaihtoa käydään pimeässä noin tunnin verran, sitten vihollinen
vetäytyy pois.

Vasta aamuyöllä kuu tulee näkyviin. Se valaisee jäätä edessämme, tuo
näkyviin pienten saarten tummat pensaat ja tekee etulinjan maiseman
avarammaksi, vähemmän uhkaavaksi. Nuo pensaat, joiden näemme häilyvän
edestakaisin etulinjan ilmavirroissa ja tuulissa, ovat joskus
pettäneet väsyneitä silmiämme. Ne ovat saaneet lähestyvän vihollisen
muodon. Valoraketin valossa niitä on väliin pitänyt tarkastaa ja
todeta ne vain pensaiksi.

Etulinjoilla alkaa toisinaan nähdä näkyjä. Kun yön yön jälkeen
tuijottaa tuijottamistaan vihollisen asemia kohti ja koettaa
pingoittaa näkemiskykynsä äärimmilleen, kun lisäksi on valvonut
paljon, nukkunut perin niukasti, niin ei ole ihme, vaikka lopulta
alkaisi koko maailma liikkua ja vyöryä silmissä, puhumattakaan
joistakin pensaista, jotka häilyvät ja huojuvat yövalossa sinne
tänne. Alkaa nähdä kangastuksia, nähdä näkyjä, olla riivattujen
kaltainen. Jotkut väsyneet rintamamiehet, niin kerran korsussa
kerrottiin, olivat eräänä yönä, joulun edellä, nähneet ihmeellisen
näyn: Enkelin taivaanrannalla kullalta hohtavissa vaatteissa, ja
se enkeli oli viitannut kädellään Venäjälle päin... Kukapa tahtoo
kieltää, etteivätkö he sitä nähneet?

Yö kuluu loppuun. Tulee aamu ja meidän viimeinen
Taipaleella. Sillä illalla meidät vaihdetaan toisiin, hämärän
tullen. Kerrotaan, että meidät vietäisiin muutamiksi päiviksi
lepäämään rintaman taakse. Mutta samalla on kaikenlaisia huhuja
liikkeellä, puhutaan Summasta ja Kämärän lohkosta sekä Viipurista ja
Viipurinlahdesta, joihin paikkoihin pitäisi toimittaa lisävoimia.

Oli sitten kuinka tahansa, nyt me joka tapauksessa sanomme hyvästit
Taipaleelle, tuimalle, ankaralle Taipaleen rintamalohkolle ja
siirrymme muualle. Mitä meillä on tämän jälkeen edessämme, siitä
me emme vielä mitään tiedä. Me marssimme eteenpäin, ja entiset
tukikohtamme jäävät yhä kauemmaksi ja kauemmaksi. Kranaattituli
heikkenee kuta loitommalle pääsemme rintaman taakse. Tykkien ukkonen,
joka vielä äsken oli raivonnut ja jylissyt aivan päittemme päällä, on
siirtynyt hyvin etäälle meistä, kumisee jossakin kaukana takanamme,
taivaanrannalla. Syntyy tuollainen hermojen raukeaminen, hämärä,
sisäinen tila, joka saattaa joskus vallata kauan etulinjoilla
olleen miehen rintaman takana. Häntä ympäröi hiljaisuus, jonka
yhtämittaisessa kranaattitulessa kiihoittuneet hermot paisuttavat
moninkertaiseksi, syvemmäksi kuin se onkaan, suuremmaksi kuin
valtamerten rauha, loputtomaksi kuin iankaikkisuus. Se on pettävää
ja valheellista houretta, joka koska tahansa voi haihtua kuin
sumu, painua sinne, mistä se on noussutkin: kiusaantuneen sielun
syvänteisiin.

Me olemme tulleet metsistä maantielle. On jo yö. Tähdet tuikkivat
kaukaisina. Tummansininen avaruus kaareutuu vavahtamattomana
ylitsemme. Lumikin on täällä jo saavuttanut luonnollisen värinsä, se
on hohtavan valkoista ja kimmeltää ihmeellisesti. Silloin tällöin
sivuutamme kyliä; ne ovat äänettömiä, tyhjennettyjä sotatoimialueen
kyliä. Ei laula kukko, ei ammu lehmä, ei kirahda kaivonvintti.
Asukkaat ovat niistä poistuneet jo aikoja sitten ja vieneet eläimet
mukanaan. Vain joissakin kylissä häämöttää peitettyjen ikkunoiden
rakosista pientä tulen haametta; niissä kylissä on sotaväkeä
majoitettuna. Jossakin ulvoo yksin jäänyt koira kuono taivasta
kohti. Tavan takaa meitä vastaan tulee rintamalle päin meneviä
kuormastokolonnia ja kuorma-autoja.

Sitten tulevat vuorokauden hiljaisimmat hetket, tunnit ennen aamua,
jolloin saamme pitää melkein yksin tämän loputtoman maantien, mäeltä
mäelle nousevan. Koko pataljoonamme on maantien päällä. Pataljoonan
komentajamme on Taipaleelta lähdettäessä haavoittunut; häntä ei
ole matkassa. Komppanian päällikkömmekin on toinen kuin ennen, nyt
nuori kornetti, joka jo Taipaleella oli silloin tällöin pistäytynyt
tukikohdassamme. Hintelä, nopealiikkeinen mies, jonka silmät katsovat
rohkeina kypärin alta, alahuulen työntyessä itsepäisesti eteenpäin.
Hänen kasvojensa rokonarpimaisen karheuden alla on jotain miehistä
ja miellyttävää, epäilemättä jotain aivan toista kuin mitä hän antaa
tulla esiin. Nyt hän kulkee komppanian edessä talvisen maantien
päällä, karttalaukku heiluen selässä.

Levähdämme tunnin verran huoltoportaassa, jossa meihin liittyvät
komppanioiden kuormastot. Syömmekin siellä pimeässä, korsujen ja
telttojen välissä. Sitten jatkamme matkaamme. Tunnin toisensa jälkeen
on maantie allamme. Ja kuormastot seuraavat meitä.

Hevoset, suuret päät huurteessa, vetävät raskaita kuormiaan, nuo
uskolliset eläimet, jotka sodassakin tekevät parhaansa, ääneti
kärsien vilua ja nälkää ja kovia rasituksia. Ne voivat haavoittua,
mutta ne kärsivät ääneti, niitä voivat kranaatit raadella, mutta ne
eivät valita. Ihmeellisiä olentoja, eläinmaailman sankareita, jotka
eivät painu unhoon. Rintamalla ollut mies ei koskaan voi unohtaa
sodassa olleitten hevosten äänetöntä urheutta ja marttyyriutta.
Kerran, linjojen takana, näin joukon haavoittuneita hevosia, joita
vietiin junalle. Niitä oli kahdeksankymmentäviisi, laskin ne. Se oli
ihmeellinen, hiljainen joukko sidottuja hevosia matkalla jonnekin
kauas eläinsairaalaan. Useiden hevosten jalat olivat siteissä,
toiset taas olivat saaneet kranaatinsirpaleen lapaansa tai jonnekin
ruumiinsa takaosaan. Joidenkin hevosten harja oli hyytyneessä veressä
jouhien riippuessa tahmean punaisina ja huurteisina kaulalle.
Pitkässä jonossa, väliin kaksi rinnan, niitä talutettiin eteenpäin
illan hämärtäessä. Niiden kaviot kopisivat jäätyneellä tiellä, ja
vähitellen ne hävisivät näkyvistä etäisyyteen ja hämärään. Niin,
kukapa saattaisi unohtaa rintamahevosten äänetöntä marttyyriutta!

Tunnin toisensa jälkeen maantie on jalkaimme alla. Päivä sarastaa.
Verinen punerrus leviää kaiken yli. Maantie hohtaa. Kuljemme
väsyneinä yhä vain eteenpäin. Selkärepun olkaremmit kiristävät, ja
kummallinen, pistävä puutumus laskeutuu olkapäistä käsivarsiin.
Jalat siirtyvät koneellisesti toinen toisensa eteen. Päämäärä tuntuu
saavuttamattomalta, marssi loppumattomalta. Mitään varsinaista
järjestystä komppaniassa tuskin tällä kertaa on. Miehet kulkevat
miten kulkevat, yhdet yhtäällä, toiset toisaalla maantien kahden
puolen, muutamat tulevat kuormaston mukana.

Jossakin matkan varrella saamme kahvia; se vahvistaa ja virkistää,
tuo pikimusta kahvi, joka valuu vahvana ja kuumana sisuksiin. Ja
taas matka jatkuu, raskas, kuuma marssi, jota tuntuu kestävän
maailman loppuun. Soppakanuunasta kohoaa ohut savu; matkan kestäessä
valmistetaan siellä meille hernekeittoa. Mutta väsyneissä,
verestävissä silmissämme ja etäältä nähtynä tuo kenttäkeittiöstä
nouseva savu näyttää harmaalta pilvipatsaalta, joka johdattaa
päivällä kulkuamme niinkuin Israelin kansaa korvessa. Yöllä on meitä
johdattava sitten tulipatsas, sodan tulipatsas, leimahteleva näky
rintaman suunnalla...

Päivä on jo korkealla. Tyhjiä kyliä, peltoaukeita, metsiä, mäkiä
ja sitten taas metsiä. Marssimme eteenpäin, kuormastot seuraavat
meitä. Hevoset vetävät, kiskovat raskaita kuormiaan, päät vaappuen
kahden puolen. Siellä on paljon toisilleen vieraita hevosia samassa
joukossa, mutta ne eivät silti hirnu eivätkä tule levottomiksi, vaan
liittyvät yhteen. Rintamalla ja rintaman läheisyydessä ei kuule
koskaan hevosten hirnuntaa. Kummallista on sekin.

Pysähdymme puolipäivän tienoissa joihinkin taloihin ja saamme ruokaa.
Lopun aikaa makailemme väsyneinä lattioilla. Täällä näemme myös
ensimmäiset naiset pitkästä aikaa. He ovat lottia, ja heiltä saamme
kahvia ja voileipiä. Katselemme heitä ihmeissämme, aivan kuin vahvan
unen lävitse... Iltapäivällä vihollisen lentokoneista ammutaan taloja
konekivääreillä. Koneet ovat varmaankin havainneet jotain liikettä
alhaalta, nähneet miehiä, hevosia, kenties huomanneet savun kohoavan
kenttäkeittiöstä. Mutta he eivät saa mitään vahinkoa aikaan, yksikään
meistä ei haavoitu. Talojen katot vain rapisevat konekiväärin kuulien
sataessa niiden päälle kovien rakeitten tavoin. Ilmeisesti vihollinen
oli tyhjentänyt pommivarastonsa jo jossakin muualla, kun ei pudota
alas pommeja. Viimein kuuluu noiden pommikoneiden loittoneva, kumea
surina.

Illan tultua me nousemme kuorma-autoihin ja lähdemme eteenpäin.
Matka joutuu nyt nopeammin. Kilometri toisensa jälkeen maantietä
jää taaksemme. Syöksymme huojuvissa ja ryskyvissä kuormavaunuissa
tuntemattomaan pimeyteen. Ilmavirta lyö kasvojamme vasten. Kiväärit
polvien välissä ja silmät suljettuina istumme kuorma-auton lavalla,
kukin reppunsa päällä. Lepäämme näin ajattelematta mitään. Musta
avaruus kohisee laajana ja kylmänä korkealla yläpuolellamme. Meillä
on suloinen levon tuokio keskellä sotaa. Kiidämme kuin irti maasta
avaruudessa, keinumme pehmeissä ilmavirroissa tähtien palaessa päämme
päällä. Tuliholvi, joka on päivästä päivään kaareutunut ylitsemme,
on väistynyt hetkeksi pois. Hengitämme puhdasta, raitista ilmaa,
kranaattien kärystä ja ruutikaasuista vapaata. Ja outo, jäinen riemu
täyttää mielemme.

Sitten jonakin hetkenä kuormavaunut pysähtyvät. Matka on lopussa.
Paikka on meille täysin tuntematon. Näemme vain lunta, metsää ja
maantien, joka häipyy edestämme näkymättömiin. Ja yö kattaa maailman.