Millä Pohjois-Suomessa eletään.

Jorma ja Aslak eivät olleet tavallisia matkailijoita, jotka etsivät
vain huvia ja jännittäviä kohtauksia kertoakseen niistä tovereilleen
pitkinä talvipuhteina. Ei. He olivat oikeita partiolaisia, jotka
tahtoivat matkastaan mahdollisimman paljon hyötyä. Ei ainoastaan
luonto, vaan myös ihmisten elämä, elinkeinot ja historialliset
muistomerkitkin olivat heidän huomionsa esineinä. He tahtoivat
matkallaan kerätä paljon henkistä rikkautta, sitä omaisuutta, jota
”ei koi syö eikä ruoste raiskaa, eikä varkaat kaiva eivätkä varasta”,
vaan joka pysyy aina miehen mukana. He tahtoivat oppia syvemmin
tuntemaan tätä maata, jonka edestä esi-isämme ovat tehneet työtä ja
taistelleet. Siksi he aikoivat matkustella Suomen ristiin rastiin,
että heille, kuten Jukolan Eerolle ennen, ”kotomaan koko kuva, sen
ystävälliset äidin kasvot painuisivat ainiaaksi sydämen syvyyteen”.

Jorman mielestä oli Lappi kuin kruunu Suomi-neidon päässä,
karupiirteinen, mutta kirkkaan kimalteleva, jonka ympärille talvella
kaartui revontulten punaisenkeltainen pyhimyskehä ja kesällä keskiyön
punahehku.

Mutta köyhä se oli hänenkin mielestään, jos sitä mitataan mammonan
mittapuulla. Sen karu luonto vaatii paljon asukkailtaan. Se pakottaa
ihmisiä sopeutumaan varsin ankariin oloihin.

Matkustaessaan Kilpisjärveltä Kemiin tulivat pojat kulkeneeksi
monien kasvillisuus- ja elinkeinorajojen poikki. Kilpisjärven
tienoilla oli Jorma turhaan etsinyt silmillään majojen ympäriltä
vihreää viljapeltoa, turhaan myös havupuita, joista muualla Suomessa
yleisimmin asunnot rakennetaan. Siellä ei ole hirsiä, joista
voisi rakentaa asuntoja. Ja kalliiksi tulisi niiden kuljettaminen
muualta Suomesta. Siellä koivuvyöhykkeellä ovat aukeat tunturit ja
jäkäläkankaat lappalaisten ”peltoina”, joilta poro etsii elatuksensa
ja tuottaa hoitajalleen lihaa, nahkoja ja rasvaa. Järvet ja joet ovat
kalaisia, koivumetsissä on riistaa.

Mallatunturin tienoilla oli Jorma oppinut tuntemaan
tunturilappalaisen elämää, joka on miltei samanlaista kuin muidenkin
paimentolaiskansain, nimittäin vaellusta karjan mukana. Mänty- ja
kuusirajan yli siirryttäessä Enontekiön eteläosassa näkivät he
hirsistä rakennettuja pirttejä ja isompiakin rakennuksia, joiden
ympärillä vihannoi pieniä ohrapeltoja ja perunamaita. Mutta kaikesta
näki, että viljan viljelys oli epävarmaa. Jormalle kerrottiin, että
myöhäisinä kesinä ei kannata peltoja laisinkaan kylvää, kun syksyllä
halla kuitenkin vie viljan. Kovilla talvipakkasilla jäätyy usein
peltokin niin syvältä, että routa ei kerkiä yhtenä kesänä sulaa. Tätä
seutua voisi nimittää sekalaisten elinkeinojen vyöhykkeeksi. Taloissa
on muutamia lehmiä, lampaita ja poroja. Miehet käyvät talvisin
tukkimetsissä etelämpänä tai pyytelevät tunturikoivikoilta kiirunoita.

Siellä kerrottiin, että ennen lähtivät miehet suurissa joukoissa
keskitalvella kevätkalastukseen Norjaan ja palasivat sieltä
keskikesällä takaisin. Tällaisista Ruijan matkoista kerrottiin
muuallakin Pohjois-Suomessa. Nykyjään ne retket ovat vähenneet.
Köyhää ja vaivaloista on ihmisten elämä Enontekiöllä. Parhaiten
siellä elävät porolappalaiset suurten karjainsa tukemina.

Enontekiön ja Kittilän rajamailla loppui kokonaan lappalainen asutus.
Etelään edettäessä talot suurenivat ja metsät paranivat muuttuen
sankoiksi havumetsiksi. Jokilietteillä näkyi laajoja luonnonniittyjä
ja muutamissa kylissä oli jokivarrella kolmekin riviä keskikokoisia
taloja, joissa oli enemmän lehmiä kuin Enontekiön pieneläjillä.
Jormalle kerrottiin eräässä Kittilän talossa, että siellä
tavallisissa, hyvinviljellyissä taloissa tulee ohraa ja perunaa
melkein joka suvi koko vuoden varalta. Poroja oli edelleenkin useissa
taloissa, aina Kemiin asti. Kittilässä ja Rovaniemellä jo huomasi,
että maa- ja metsätaloudesta ihmiset saavat etupäässä toimeentulonsa.
Ripeästi edistyvää maanviljelysseutua oli m.m. Tervolan pitäjä,
jonka asukkaat elävät pääasiallisesti maanviljelyksellä. Pitkin
Ounasjoen ja Kemijoen vartta tekivät pojat sen huomion, että
metsistä ja puutavaraliikenteestä otetaan siellä paljon sivutuloja.
Mitä lähemmäksi Kemijokisuuta he tulivat, sitä vilkkaammaksi kävi
puutavaraliikenne. Ja Pohjanlahden perällä jokisuulla kävi se aivan
valtavaksi. Suuret sahat tupruttivat ilmaan sakeaa savua ja niiden
ympärillä oli laajoja lautatarhoja, joista pienet höyryalukset
proomuineen kuljettivat valmiin tavaran kauempana merellä
odotteleviin ulkolaisiin suuriin rahtilaivoihin. Niillä kuljetettiin
metsien jalostettu ”vilja” maailman markkinoille.