Mikä on Nuorunen Kuusamon kymmenien tunturien ja vaarojen joukossa?
Se on hänen majesteettinsa itse, hänen ylhäisyytensä vuorten
kuningas. Päätään korkeammalta kuin toiset tunturit katselee
se ympäristön maisemia. Poikasia ovat Iivaarat, Rukatunturit
ja Valtavaarat sen rinnalla. Kymmenen peninkulman päähän näkyy
sen paljas päälaki selkeällä ilmalla. Mutta kun se on pahalla
tuulella, vetää se pilviharson kulmilleen ja silloin haet turhaan
taivaanrannalta sen jykeviä piirteitä. Nuorunen murjottaa silloin
lakki silmillä. Jos se tapahtuu aamulla heinäaikana, niin turhaa
on silloin lähteä heinää kokoamaan, sillä sade tulee sinä päivänä
varmasti. Siksipä heinämiehet niillä seuduin muistavat joka aamu
tarkastaa Nuorusta, millä tuulella ukko sinä päivänä on.
Eikähän se mikään ihme ole, että Nuorunen osaa ilmoja ennustaa, sillä
sen laki kohoaa noin 600 m korkeuteen merenpinnasta lukien. Vielä
heinäkuussa tapaat lunta sen rotkoissa, ja puolitiestä ylöspäin on
sen selkä puutonta keroa, laki on aivan kalju ja kuhmuinen kuin
vanhalla ukolla.
Nuorunen on syrjässä matkailijaan valtateistä. Se sijaitsee
seitsemän kilometriä Tavajärvestä itään ja toistakymmentä kilometriä
Paanajärvestä etelään. Harvat matkailijat sinne kerkiävät, mutta
ken nousee sen laelle, hänelle vuori avaa Kuusamon kauneimmat ja
laajimmat näköalat.
Kuten tiedämme, oli Jorma tunturien ihailija ja suurten näköalojen
etsijä. Lapin poikaa, Aslakia, veti tietysti tunturi puoleensa kuin
magneetti rautaa. Ja kun Kuusamon mieskin, joka heitä opasti, halusi
uudistaa Nuorusen muistojaan, niin kaikille tuntui mieluisalta kohota
Paanajärven etelärannalta Korpelan talon rannasta kinttupolkua pitkin
ylös selkämaille.
Aamulla varhain he matkansa aloittivat. Polku luikerteli ensin
jyrkkää vastarinnettä järven uomasta hakien loivimpia kohtia. Yhä
syvemmälle jäi järvi jyrkkien rinteittensä väliin ja vähitellen
muuttuivat maisemat tasaisemmiksi. Kuusikko-selänteitä, niiden
välillä kovapohjaisia soita ja väliin lampia tai pieniä järviä, mutta
ei yhtään asuttua tilkkua kahden peninkulman taipaleella.
Sillä välillä saivat he nähdä oikein aito kalevalaista metsää,
johon kirves ei ole koskaan kajonnut, jossa puut vanhuuttaan
kuivuvat juurilleen ja viimein kaatuvat lahoamaan. Kuuset kohottivat
naavaturkeissaan, visakoivikko oli täynnä lehdettömiä, tukin
vahvuisia pökkelöltä, joissa lapintiaiset ja leppälinnut pesivät.
Punaista pyrstöään täristellen ja matkaajia maanitellen leppälinnut
lentelivät kappaleen matkaa heitä saatellen. Lampien yllä leijaili
kalasääskiä pojilleen ruokaa etsien. Jorman teki mieli jäädä etsimään
niiden pesiä, jotka tavallisesti ovat maiseman korkeimmalla mäellä
tasalatvaisen männyn latvassa, mutta siihen ei ollut aikaa, sillä
taival oli pitkä.
Tien varressa oli äsken hajoitettu muurahaispesä.
— Katsokaahan, mitä karhu on tehnyt, sanoi opas.
— Olkaa hiljaa! varoitteli Jorma ottaessaan pyssyään olkauksesta.
— Karhun jälkeäkö aijot ampua? Karhuhan on tässä vain aterioinut,
nähtävästi tällä viikolla. Se on kaivanut pesään kolon, ja kun
muurahaiset ovat oikein ”miehissä” tulleet tappelemaan kotinsa
puolesta, silloin on kontio nuoleskellut ne naamaansa. Väkevää pitää
olla karhuille. Putkenjuuret ja muurahaiset ovat sen pääravintona,
mutta mielellään se syö marjojakin ja maiskuttelee kimalaisen
hunajata.
— Ja kaataa kotieläimiä paistikseen, lisäsi Aslak.
— Eivät siivot karhut kaada. Pahantekijät ovat suvustaan
huonontuneita tavarantasaajia, ryöväreitä, jotka ovat oppineet
pahalle viralle ja lihan makuun päästyään ei niille kelpaakaan muu
ravinto. Ne eivät enää viitsi hakea muurahaispesiä, vaan maleksivat
karjalaitumilla. Mutta ne ovat silti laihempia kuin muut karhut.
Jonkun matkan päässä oli karhu hajoittanut lahokannon ja hakenut
siitä suuria kantomuurahaisia ja niiden munia. Polulla oli selvä
karhun jälki lietteessä. Leveämpi oli ollut kämmen kuin sillä
Ounasjoen karhulla, jonka Jorma ampui.
He istuutuivat levähtämään polun poikki kaatuneen kelohongan päälle.
Erämaassa vallitsi syvä hiljaisuus. Ei näkynyt muuta liikettä kuin
sudenkorentojen karkelo aurinkoisessa ilmassa.
— Tämmöistä se on koskematon kiveliö, mihin ei ihminen ole vielä
leimaansa lyönyt. Puut saavat kasvaa vapaasti ja kaatua vanhuuttaan,
ja eläimet samoilevat useimmiten omassa vapaudessaan. Kuulisitte
täällä keväällä karhujen kumeita vihellyksiä ja leveiden kämmenien
läiskettä, kun otsot häissään tappelevat, kuulisitte joskus
ilveksen marinan, ketun rääkymistä, mulkosilmäisen huuhkajan huutoa
syysiltoina ja joskus susienkin ulvontaa hankien aikana. Täällä
Tapion tarhoissa soivat metsot suurissa parvissa, niin että nokkain
nalkutus ja siipien läiske kuuluu kauas kajeina kevätöinä.
Paanajärven ja Tavajärven välinen taival kesti melkein koko päivän
kävellä. Illalla saivat he eräästä talosta saattajan järven
koilliskulmaan, josta oli Nuoruselle vielä rapia parin tunnin
jalkamatka.
Pojat olivat vaeltaessaan käyneet usealla tunturilla ja vaaralla,
mutta heidän täytyi tunnustaa, että niin suurenmoista näköalaa kuin
Nuoruselta oli, he eivät milloinkaan olleet nähneet. Pohjoisessa
kohottelivat Paanajärven seudun tunturit köyryisiä selkiään ja niiden
takaa kohosi korkea Sallatunturi ja Rohmoiva. Idässä levisi parin
levyinen, asumaton rajakiveliö ja sen takana
aukeni suuri Pääjärvi monine lahtineen, saarineen ja karjalaisine
rantakylineen. Sen pohjoispuolella kohosi Vienankarjalan puolella
ylväs Päänuorunen ja kauempana etelässä siinti suuri Tuoppajärvi.
Etelään ja lounaiseen kantoi silmä kymmenien järvien, kannaksien
ja niemimaiden yli. Siellä näkyi järvi järven takaa silmän
kantamattomiin. Vuoren alla ensin Tavajärvi, sen takaa kauempana
Kiitämä, Muojärvi ja Kuusamonjärvi, jonka länsipäässä näkyi
kirkonkylä. Kauempana etelässä kohosi uljas Iivaara, jonka laelta
opas kertoi olevan komean näköalan Etelä-Kuusamon tasaisempien
järvimaisemien yli. Läntisen taivaanrannan rajamailta kohosivat
Pyhävaaran, kolmikyhmyisen Rukatunturin ja loivaselkäisen Valtavaaran
tutut piirteet.
Vuoren laelta oli mukava katsella, miten asutus on Kuusamossa
levinnyt. Kaikki talot sillä kulmalla ovat järvien rannoilla,
tavallisesti niemissä. Niiden pienet, viheriät viljelysaukeat antavat
maisemille asutun seudun leiman.
Nuorusen laella tapasi Jorma aivan samoja kasveja kuin Lapin
tuntureilla. Kurjenkanervat, sieliköt ja sianmustikat levisivät
siellä tiheinä turpeina. Alempana kosteilla paikoilla kasvoi
alppivalvatti ja alppiyökönlehti. Ja tunturimaiden eläimiäkin hän
siellä tapasi. Tunturikirvinen, kiiruna ja tunturikurmitsa siellä
asuivat, ja pieni porolauma oli ympäristön metsistä sinne kavunnut
sääskiä pakoon. Ihmetellen katselivat nahkasarviset kesäporot
ihmisiä, joita ne varmaan hyvin harvoin olivat nähneet Nuorusen
laella.
Opas keitti teetä varvuista valmistamansa tulen päällä. Levähdellessä
painui aurinko yhä matalammalle pohjoiselle taivaan rannalle ja kävi
keskiyöllä piilossa pohjoisten tunturien takana. Maisemat kävivät
yhä punertavimmiksi, kuulakammiksi ja pehmeäpiirteisimmiksi. Järvet
päilyivät peilityyninä. Siellä täällä vain joku sammuva tuulenviri
tai nuottamiesten veneiden velloma väreily Tavajärven saarien
seuduilla.
Kuusamossa oli paljon sellaisia mäkiä, vaaroja ja tuntureita, joille
näkyy keskiyön aurinko. Nuoruselta se näkyy kolme viikkoa kesässä.
Ihana oli Kuusamon kesäyö poikien mielestä.