Kurmitsan tarina.

Aslak ja Jorma kävelivät rinnatusten Saanatunturin kaljua rinnettä
keräillen kasveja ja etsien lintujen munia. Aslak seisahtuu äkkiä
yhteen kohti ja tuijottaa maahan. Sitten hän viittaa sormellaan
matalaan varvikkoon, virkkaen:

— Näetkö kurmitsaa?

— Elä liiku, minä ammun sen.

— Meillä Lapissa ei koskaan ammuta hautovaa lintua pesäänsä eikä
muuallekaan. Se on häpeä pyssymiehelle.

Jo huomaa Jormakin, että kurmitsa hautoo. Siivet ovat vähän levällään
munien päällä, kaula vedettynä lyhyeksi ja silmät tähtäävät
lähestyviä vihollisia. Niissä on rukoilevan ilme.

Äsken neljää munaansa käännellessä oli kurmitsaemo kuullut kahden
sisästä heikkoa nakutusta. — Nyt siellä sisällä sykkii jo kallis
elämä. Poikaset pyrkivät jo pois ahtaasta linnastaan avaraan
maailmaan. Kohta ne piipittäen juoksevat perässäni, on emo arvellut.
— Kunpa saisi vielä rauhassa hautoa muutaman päivän. Ei ole viime
aikoina näkynyt poutahaukkaakaan lähimailla.

Mutta silloin, kun toiveet uuden elämän syntymisestä
tunturivarvikossa olivat mitä parhaimmat, silloin kun kurmitsaemo jo
edeltäpäin iloitsi sievistä poikasistaan, alkoi maa kummallisesti
kumahdella, ja kurmitsaemo näki kaksi jättiläistä lähestyvän pesää.
Joka askel vavahdutti maan kamaraa ja värisytti emon pientä ruumista.

— Ihmisiä!

Nyt ne ovat jo aivan lähellä. Näkevätköhän ne minut, koska
seisattuvat ja tuijottavat tänne. Oh, kuinka puistattaa, mutta koetan
painautua lähemmäksi maata. Jos liikahdan, niin huomaavat heti ja
vievät munat. Mutta nämä ihmiset ovat valkoisia. Ehkä ovat parempia
kuin siellä etelämpänä, jossa me talven vietimme. Siellä olivat
ihmiset mustia kuin hiiltyneet kannot ja pahoja he olivat.

Eivät ole nämä valkoiset parempia. Jo kumartuu toinen jättiläinen
pesän yli. Jo ojentuu käsi emoa ottamaan. Mutta silloin se pyrähtää
siivilleen ja räpyttelee maata myöten maanitellakseen pois
vihollisiansa. Se on turhaa. Luonnontutkijoita ei niin vain vietellä.
Kauempaa näkee kurmitsaemo, kuinka viholliset lappavat munia koriinsa
tarkastellen niitä joka puolelta.

— Ei oteta näitä. Ne ovat jo haudottuja, väittää Aslak. — Ja eikö
tule sääli emoa, joka noin panee henkensä alttiiksi.

— Minun täytyy... sillä minulla ei ole käräjäkurmitsan munia vielä
säilössäni.

He istuutuvat pesän lähelle pehmeälle turpeelle ja Jorma alkaa
tyhjentää munien sisältöä. Hän kehrottaa munan kylkeen reiän pienellä
rautakairalla ja työntää siihen pillin, jolla puhaltaa ulos sisustan.
Siellä on jo elävä poikanen. Mutta kun munat ovat harvinaiset, täytyy
kuoret saada talteen. Sen tähden suurentaa hän reikää, työntää siitä
sisälle pienet sakset ja leikata rauskuttelee poikasen pieniksi
paloiksi. Puhaltaessa tulevat palaset helposti ulos.

Kurmitsaemo katselee varvikosta tätä hirmutyötä. Sydän on pakahtua,
kun kuulee viattomien lastensa luiden ratisevan jättiläisen kynsissä.
Jalat eivät tahdo kannattaa. Valittaen lintu lyyhistyy varvikkoon.

— Dryy — dryy — dryy... — Voi ihmistä, joka ei kunnioita elämää!
Etkö tunne aavistustakaan äidin rakkaudesta. Onko suurin nautintosi
hävittää...?

Jorma on työnsä tehnyt ja iloisena käärii arvokkaat munat
pumpuleihin. Ottaa sitten pyssynsä ja katselee tähystellen varvikkoon.

— Pitäisi saada emokin ammutuksi, että olisi täydellinen pesue.
Tuonne se lensi varvikkoon... tuolla kyyröttää.

Jorma ojentaa pyssynsä, mutta samassa ponnahtaa kurmitsa lentoon
surkeasti parkaisten: ”Tiu, tiu; tiu, tiu”.

Valitus viiltää ilmaa niin syyttävänä. Pyssy pamahtaa, mutta terveenä
liitää emo alemmille rinteille.

Kun kurmitsaemo muutaman tunnin perästä palaa entiselle pesälleen,
ovat pesän hävittäjät jo poistuneet. Se näkee maassa vain tyhjän
ammottavan kuopan ja sen reunalla pieniä lihaläjiä, joissa näkyy
nokkien, jalkain ja siiventynkien kappaleita. Valitellen lähtee emo
tunturia kiertämään löytääkseen jonkun, jolle kertoisi suuresta
surustaan.

Liro istuu tunturilammen rannalla korkealla kivellä ja nyökyttelee
päätään katsellessaan kuvajaistaan veden kirkkaassa kalvossa. Sillä
on pesä läheisessä heinämättäässä. Siinä ovat puoleksi haudotut
munat, mutta nyt antaa emo niiden tuultua.

— Hyvää päivää serkkuseni, sanoo kurmitsa, istahtaessaan viereen.

— Mitä tunturin lakalle kuuluu? Kuinka joudut hautomiseltasi näin
kauas?

Kurmitsa kertoo matalalla äänellä surullisen tapahtuman.

— Niin se on, että ihmiset meitä vihaavat. Siksi meissä on kasvanut
loppumaton kammo heitä kohtaan.

— Ihmisen tähden olen minä ennenkin saanut paljon kärsiä, sanoo
kurmitsa. — Haluatko, niin kerron sinulle, serkkuni, elämäni vaiheet?

— Mielelläni kuuntelen muidenkin kokemuksia.

Ja kurmitsa kertoi:

— Minä synnyin vuosi sitten tämän saman tunturin liepeellä, melkein
samassa paikassa kuin nyt oli oma pesäni. — Niin selvästi muistuu
mieleeni viime kesä, jolloin kirjavana untuvapoikasena juoksin
siskojeni kanssa päivisin emon perässä ravintoa etsimässä ja yöksi
pistäytyen emon siiven alle lämpimään. Näillä samoilla rinteillä
kasvoimme suuriksi, saimme syksymmällä kiinteän höyhenpuvun, kantavat
siivet ja sulkia pyrstöömme. Tätä tunturia opimme rakastamaan
lapsuutemme kotina. Ah, kuinka kaunis se oli korkealta katsottuna,
kun siivet kannattivat ylemmäksi. Me poikaset teimme emon johdolla
retkiä ympäristöön, kävimme tervehtimässä toisten tunturien
asukkaita ja teimme liiton niiden kanssa, että lähdemme yhtäaikaa
etelään Pohjolan talvea pakoon. Eräänä aamuna sangen varhain lensi
tänne Saanatunturille suuri joukko muita kurmitsoja kiirehtien
meitä mukaan. Vielä kerran lensi emo kanssamme tämän tunturin
ympäri teroittaen meille, että tänne taas palaamme, kun kevät on
ihanimmillaan.

— Tunnette kai tämän tunturin? kysyi emo. Tuolla länsipuolella on
järvi, sen takana näkyy korkeita valkeapäisiä vuoria. Pankaa nyt
muistiin paikat, jos sattuisin matkalla kuolemaan.

Sitten me liityimme siihen tiheään muuttoparveen ja lähdimme ilmojen
halki liitelemään etelämaita kohti.

Vanhemmat kurmitsat johtivat seuruetta. Ensin seurailtiin suuren
joen juoksua (Ounasjoen) kunnes se yhtyi vielä isompaan jokeen
(Kemijokeen) ja sitten sen suuntaa suureen veteen (Pohjanlahteen).
Lauma laskeutui levähtämään puuttomalle luodolle aavan keskelle.
Sinne oli kokoontunut paljon muitakin muuttolintuja: kuoveja,
vikloja, suokukkoja, sirriäisiä y.m., jotka pitivät siellä melua,
juoksentelivat ja etsivät ruokaa.

Pitkä lento kovin väsytti ja nälkäkin oli, mutta emme saaneet
rauhassa levähtää, sillä ihminen oli salaa tullut saarelle — näin
hänet siellä ensi kerran. Hän tervehti meitä savulla ja salamalla
tappaen meistä kaksi. Meidän oli paettava, vaikka ei olisi jaksanut.

Merien rantoja kierrellen kuljimme viikkokausia etelään. Me näimme
paljon ihmisiä ja opimme tuntemaan niiden tapoja. Tulimme heidän
suhteensa sangen varovaisiksi. Kun näimme pyöreän pään, paljaat
kasvot ja kaksi ahnetta silmää kiven tai puun takaa kurkistavan,
silloin tiesimme lähteä lentoon, mutta ihminen pudotteli meitä
ilmastakin.

Kauhein tapaus sattui kuitenkin erään kaitaisen meren salmen
rannalla, kun koko meidän laumamme lensi metsästäjän verkkoon.
Sumu oli silloin niin sakea, että emme nähneet matalan rannan yli
viritettyä korkeaa verkkoa, vaan lentää karahutimme siihen kaikki.
Kaulastaan tarttuneet hirttyivät kohta, mutta siivistä tai jaloista
kiinniolevat elivät kauemmin. Vain muutamien onnistui kiskoutua irti
tuosta paholaisen vehkeestä. Minä tartuin jalastani. Vaikka kuinka
olisin siipiäni räpistellyt, ei verkko antanut perään. Lopuksi minä
voimattomana retkahdin kiikkumaan siivet levällään ja pää alaspäin.

Silloin läheni meitä ihminen. Hänellä oli kädessään lintukimppu,
jonka hän viskasi maalle ja alkoi selvitellä meidän laumamme lintuja
verkosta. Olin kuolla kauhusta nähdessäni, kuinka hän emoltani
ja siskoltani käänsi niskat nurin ja kuinka välinpitämättömästi
hän viskasi ruumiit maalle. Hänen hirvittävä kätensä ojentui jo
minuakin ottamaan, mutta silloin kokosin kaikki voimani ja räpyttelin
vimmatusti siipiäni ja — minä olin irti. Minä lensin toisten
joukkoon, jotka seurasivat kauempaa ilkeää verinäytelmää verkon
luona. En itsekään aluksi tiennyt, katkesiko jalkani, vai ratkesiko
verkko, kipeästi se vain kävi. Istuutuessa huomasin, että molemmat
jalkani olivat jäljellä, mutta toisen nilkan ympärille oli jäänyt
verkosta repeytyneitä lankasäikeitä. Ja, niinkuin näet, on siinä
niitä vieläkin. En ole niitä saanut vielä irti.

— Minne sitten jouduitte? kysyi liro.

— Lensimme yhä etelään suuren meren rantaa pitkin. Näimme paljon
ihmisiä ja heidän umpinaisia pesiään. Me uskalsimme laskeutua vain
alastomille rannoille ja pienille meren luodoille levähtämään.
Kolmantena päivänä äidin kuoleman jälkeen käännyimme kapeasta
salmesta pienemmälle merelle, jonka vesi oli ihmeellisen lämmin ja
kuulakan sinivihreä. Ihmisiä ja heidän asuntojaan olivat rannikot
täynnä. Heitä liikkui myöskin meren päällä, mutta me kohosimme
korkealle ja viilettelimme kirkkaassa, sinisessä ilmassa, kunnes
tulimme meren yli toiseen maanosaan. Siellä löysimme suuren,
mutarantaisen joen, joka juoksi erämaan halki, mutta sen rannoilla
oli paljon ihmisiä. Vaivoin löytyi siellä turvallista paikkaa,
jossa voi levätä. Meitä nuorempia jo kyllästytti yhtämittainen
lento, mutta vanhemmat johtajat vakuuttelivat, että tulee siellä
ylempänä maa, jossa saa olla ihmisiltä rauhassa, niinkuin tulikin.
Kaksi päivää lennettyämme joen suuntaa, tulimme hyvin rämeiselle
seudulle (Niilin keskijuoksulle), jossa oli aivan hirmuisia laumoja
Pohjolan muuttolintuja: hanhia, sorsia, haikaroita, vikloja, kuovia
ja kurmitsoja juoksenteli luokonaan soisilla rannoilla. Pensaikoissa
piipitti paljon pikkuisia laululintuja... Siellä heilutteli pyrstöään
valkovästäräkki, siellä meidän tuttavamme sinirintasatakieli, siellä
uunilintu ja paljon muita. Siellä rantasoilla koikkaili kurkikin
monien etelän kahlaajien joukossa.

Ruokaa siellä oli kaikille yllinkyllin: toukkia kihisi joen mustassa
lietteessä, pieniä kalanpoikasia parveili matalassa vedessä, kärpäsiä
surisi ilma mustanaan ja silmän kantamattomat alat olivat vesikasvien
peitossa.

Mutta vaikeaa ja vaarallista oli sielläkin elää. Oh, kuinka oli
kuumaa, ihan nääntyä tahtoi puolenpäivän aikana, jolloin aurinko
paistaa päälakeen. Monesti ajattelimme siinä kuumuudessa näitä
viileitä tuntureita. — Joka toisessa pensaassa väijyi myrkyllinen
käärme saalistaan, ja kavala metsäkissa marni usein tiheässä
ruohostossa saalistaan väijyen. Petolintuja oli paljon ja ovelasti
osasivat ne hyökätä heikompien kimppuun. Mutta ihmisiä oli vähän,
eivätkä ne mustat meistä pienemmistä piitanneet, isompia ne
piikeillään ahdistelivat. — Kamalimmat olivat etelän pilkkopimeät
yöt. Kun aurinko laski, tuli heti synkkä pimeys, jossa ei tuntenut
ystävää eikä vihollista. Silloin säihkyivät metsäkissan silmät
pensaikoissa kuin tuliset hiilet, apinat mölisivät kallioillaan ja
erämaan petojen ulvontaa kuului milloin kauempaa, milloin lähempää.
— Monesti tulivat mieleen nämä Pohjolan tunturien ihanat, valoisat
yöt. Ja me päätimme, että heti kun talvi on mennyt, palaamme
tunturien maahan.

Huhtikuussa arvelimme jo lumen sulavan täältä, ja silloin alkoivat
tyhjentyä etelän rannat ja pensaikot. Riemuitsevina parvina
riensimme tänne Pohjolaan valoa ja viileyttä kohti. Emme joutaneet
paljon levähtämään matkalla, emmekä syömäänkään kuin henkipitimiksi
jossain niittyrannalla. Helposti löysin tämän tunturin tuhansien
muiden joukosta, löysin lapsuuteni ihanat temmellyskentät. — Minun
ei tarvinne muistella tämänkeväisiä täällä tapahtuneita asioita,
kuinka täällä kevätöinä vietettiin lintujen häitä, kuinka kymmenet
juhlapukuiset emot alkoivat pesäpaikkoja etsiä ja kuinka silloin
oli ilma täynnä jos minkälaista ääntä. Kuoma tuntee sen ajan omasta
kokemuksestaan, sillä samoihin aikoihin oli tunturilammen rannalla
lirojenkin häät. — Minulta on nyt onni ihmisen tähden murheeksi
muuttunut. Turhaa on ollut kaikki. Voi, että tulinkaan tälle
tunturille!

— Miksi et kertonut niille ihmisille elämäsi vaiheista, ehkä ne
olisivat heltyneet.

— Ihminen ei ymmärrä meitä, eikä sääli heikompia, ei etelässä eikä
täällä pohjoisessakaan. En voi enää kauemmin viipyä tällä tunturilla.
— Hyvästi, serkku.

Yksinäinen kurmitsa läksi lentämään Saanatunturilta etelää kohti,
vaikka syysmuuttoon oli vielä paljon aikaa. Päätään nyökyttelevä liro
kuuli sen viimeiset valittavat jäähyväiset:

”Tiu, tiu; tiu, tiu.”

Mutta Jorma ja Aslak kiertelivät sen verottamassa
Saanatunturin lintumaailmaa. Monet tyhjät pesät, monet valittelevat
emot osoittivat jälkeä, missä he kulkivat. Päivän saalis oli hyvä
ja kaikki tapahtui tieteen hyväksi, mutta sittenkin liittyi päivän
elämyksiin paljon sellaista syyttävää ja valittavaa, joka teki
mielen alakuloiseksi. Kun he illalla asettuivat levolle pehmeille
porontaljoille, tuntui heidän korviinsa kantautuvan kaukainen
soimaava huuto: ”Tiu, tiu; tiu, tiu.”...