"Oksalla ylimmällä."

Seuraavana aamuna ”Suomen samoilijat” seisoivat korkeassa tornissa
katsellen kuuluisia Kangasalan maisemia. Aurinko oli juuri
noussut, sen punankeltaiset säteet sivelivät järvien väräjäviä
selkiä, hehkuttivat harjujen havumetsiä, valaisivat rantalehtojen
lehvistöjä ja kirkastivat vainioiden nousevaa orasta. Laululinnutkin
olivat jo heränneet lyhyestä yöunestaan lisäämään luonnon suloa.
Hiljaisen hartaina katselivat pojat runoilijain ylistämää ja
historiallisestikin merkillistä seutua, josta he olivat kuulleet
paljon kuvauksia ja kertomuksia. Viimein Jorma rikkoi äänettömyyden:

— Tämä on nimeltään Keisarinharju, jolla kruunupäätkin ovat
aikoinaan joutuneet Suomen luonnon lumoihin. Keisari Aleksanteri I
ihaili näitä maisemia v. 1819, ja vielä paljoa aikaisemmin kuningas
Kustaa III lausui täällä seisoessaan: ’Tässä varmaankin paholainen
kiusasi Herraamme näyttäen hänelle kaiken maailman ihanuuden.’ —
Katsele, Aslak, tuonne pohjoiseen; siellä Längelmäveden saarikkaat
selät silmäämme siintävät; katsele etelään Roineen välkkyväin
ulappain yli ja luoteeseen, jossa tiheän asutuksen ympäröimä
Kirkkojärvi kimmeltää. Järviä ja harjanteita, hyvin rakennettuja
taloja peltojen ympäröiminä ja metsäisiä kunnaita näkyy tänne
viehättävinä yhdistelminä.

— Täällä voisimme oikeassa ympäristössä laulaa: ’Mä oksalla
ylimmällä...’, lisäsi Aslak.

— Tuolla Roineen pohjoisimmassa kulmassa, kirkolta etelään on kuulu
Liuksialan kartano. Siihen liittyy paljon historiallisia muistoja.

— En minä niistä muita muista kuin sen, että kartano oli
läänityksenä Erik XIV leskellä Kaarina Maununtyttärellä, huomautti
Aslak. — Kerro siis minulle, mitä tiedät.

— Vanhempina aikoina, kertoo kansan taru, hallitsi yksi ainoa mies
koko Satakuntaa. Mutta hänen kuoltuaan eivät pojat muuten sopineet
jakamaan perintöä, kuin siten, että kukin laski Länkipohjassa lastun
veteen antaen tuulen ja virtain sitä kuljetella. Missä kunkin
lastu ajautui rannalle, siihen oli hänen rakennettava talonsa.
Yhden lastu kantautui silloin nykyisen Liuksialan rantaan, toisen
Laukon kartanon seuduille Vesilahdelle ja kolmas Kokemäen kartanon
vaiheille. Kustaa Vaasan aikana oli Liuksiala jo kuninkaankartanona
ja voudin asuntona ja joutui sitten kuningas Juhana III:n käsiin.
Hän luovutti Liuksialan v 1576. veljensä leskelle, onnettomalle
Kaarina Maununtyttärelle läänitykseksi. Entinen kuningatar eli sitten
Liuksialassa kuolemaansa asti, vuoteen 1612. Hän oli alustalaisilleen
lempeä ja eli hyvässä sovussa ympäristönsä kanssa. Sentähden
”nuijamiehet” jättivät Liuksialan koskematta v. 1596, vaikka
vanhemman Vääksyn kartanon ryöstivät.

Näissä historiallisissa muistoissa hetkisen viivyttyään kääntyi
poikain huomio takaisin luontoon.

— Mitä tietä tuo Längelmävesi laskee Roineeseen?

— Se on laskenut aikoinaan montakin eri virtaa myöten. Tuskinpa
on Suomessa toista niin oikukasta järveä kuin juuri Längelmävesi.
Kaarina Maununtyttären tullessa tänne laski se yhdessä Vesijärven
kanssa Sarsankosken kautta Roineeseen, mutta hänen aikanaan,
luultavasti v. 1604 raivasivat sen vedet uuden lasku-uoman
Pälkäneveteen synnyttäen mahtavan Iharinkosken ja Sarsan väylä siitä
syystä kuivui. Siitä sanotaankin:

’Ilkeä Iharinkoski
Saatti Sarsan vaivaiseksi.’

Mutta kun Pälkänevedestä Mallasveteen laskeva Kostianvirta ei
jaksanut niellä niin paljon vesiä, kohosi sekä Längelmäveden että
Pälkäneveden pinta huikeasti; tulvat peittivät kaikki alaisemmat
rantamaat. Sentähden alettiin miettiä kanavan kaivamista tämän harjun
poikki Längelmävedestä Roineeseen. Kanavaa alettiinkin kaivaa, mutta
kesken kaiken vesijoukot syöksyivät v. 1830 kanavanteoksen läpi
sellaisella voimalla, että kaivoivat sen 9 m syväksi ja kaksikertaa
leveämmäksi. Näin syntyi Kaivannon kanava, josta nyt laivatkin
kulkevat.

Aslak ja Jorma laskeutuivat hiljaverkkaan alaspäin harjunrinnettä.
He olivat molemmat mietteisiinsä vaipuneina. Olivathan he nähneet
Suomenniemen kauneimpia maisemia, joiden luonnon ihanuus vaikuttaa
valtavasti ihmismieliin.