SISÄLLYS:

Tulevaisuuden suunnitelmia.
Maan alla.
Savon sydämessä.
Parempi tie.
Arx nova eli Pyhän Olavin linna.
Punkaharju.
Voiman kiertokulku.
Suuri kala.
Kolinan linna.
Käkisalmen linnaa katselemassa.
Verkkosaaren aarre.
Laatokan hylkeitä maanittelemassa.
Laatokan kalastajana.
Pyhien veljien saarilla.
Laatokan rannikkoa ja Sortavalaa katselemassa.
Pamilo.
Karjalan saloilla.
Kolilla.
Vesilintujen paratiisi
Nuori sankari.
Ilmojen halki.
Pohjolan Venetsia.
Runebergin kotikaupungissa.
Pääkaupungin nähtävyyksiä.
Suurten miesten muistopatsaat.
Tori- ja katuelämää.
Samoilijat katselevat entisajan elämää.
Eläimiä ihmettelemässä.
Korkeasaaren vangit.
Rosvolinna.
Terhalan luolan salaisuus.
Kuvitetussa kirkossa.
Kansallisaarteen kerääjän kotimailla.
Turkua tarkastelemassa.
Historian poluilla.
Kun kivet ja esineet kertovat.
Suomen samoilijat Turun tuomiokirkossa.
Pienviljelijän puutarhassa.
Kun koneilla kynnettiin, kylvettiin ja koottiin riiheen.
Pyhä vala.

Tulevaisuuden suunnitelmia.

Jorma Jussilalla oli paljon hyviä ystäviä kotikaupungissaan. Kun
sinne levisi tieto, että hän oli saapunut kotiin ja tuonut mukanaan
Lapinpojan Aslak Morottajan, tulivat koulutoverit heti tervehtimään.
Jälleennäkemisen ilo oli tavallista suurempi sentähden, että keväällä
oli koulussa puhuttu Suomen samoilijain katoamisesta Pohjanlahden
jääulapoille. Tosin tuo huhu peruutettiin, mutta samalla kerrottiin
heidän suurista ponnistuksistaan henkensä puolesta.

”Terve tuloa, terve tuloa!” toivottivat toverit vuoron perään.

Jorma kertoi heille Suomen samoilijain suurista partioretkistä ja Aslak
höysteli kuvausta omilla pikkujutuillaan. Ja vielä samaksi illaksi
pyysi seminaarinjohtajan poika samoilijoita luokseen vieraisille.

Hiukan pelonsekaisin tuntein astui Aslak Jorman jäljessä suuren
portin kautta seminaarin puistoon, jonka keskellä näkyi suuria
monikerroksisia tiilirakennuksia. Portilta johti niihin hauskannäköisiä
käytäviä, joiden varsilla oli kukkaistutuksia ja niiden takana vanhoja
vaahteroita, jalavia ja hopeapajuja. Vanhan sivistyslaitoksen voimakas
ulkonainenkin vaikutus tehosi Aslakiin.

”Vai tämmöinenkö se onkin”, ajatteli hän itsekseen. ”Vallan
toisenlaiseksi minä sen kuvittelin. Näissä rakennuksissa pitäisi
minun viisi vuotta opiskella, jos seuraisin kotipitäjäni kirkkoherran
kehoitusta, valmistautuisin opettajaksi ja pääsisin Lapin kansaa
valistamaan.”

Erään korkean rakennuksen edustalla oli hiekoitettu urheilukenttä
ja siinä oli muutamia nuorukaisia krokettia pelaamassa. Heidän
joukossaan oli myöskin Jorman luokkatoveri Toivo Koskenheimo, jonka luo
vierailulle he olivat matkassa.

”Nuo toiset ovat seminaarilaisia”, kuiskasi Jorma. ”Jos haet tähän
seminaariin, niin tulet heidän toverikseen.”

Vain vilaukselta kerkisi Aslak nähdä tulevia tovereitaan, niitä
muutamia kaukaisia oppilaita, jotka kesäksikin olivat jääneet
oppilaitokseen puutarhurin taitoa oppimaan. Toivo Koskenheimo vei
vieraansa toiseen kerrokseen, jossa hänellä oli oma lukuhuone.

Mutta juuri kun he olivat astumaisillaan poikain huoneeseen, johon
mentiin kansliahuoneen läpi, tuli heitä vastaan ystävällisen näköinen
vanha herra. Jorma ja Aslak tervehtivät kunnioittavasti.

”Siinähän tulevat Suomen samoilijat”, sanoi seminaarinjohtaja Asarias Koskenheimo
kädestä tervehtien. ”Minä olen seurannut retkiänne, kun
olette oikein urakalla lähteneet kulkemaan Suomen eri osien halki.
Varmaankin olette saaneet matkoillanne kokea tuulta ja tuiskuakin,
mutta vastukset karaisevat miestä.”

Jorma päätti nyt tilaisuuden tarjoutuessa esittää heti Aslakin asian.

”Toverini Enontekiöltä on aikonut hakea seminaarin
oppilaaksi valmistautuakseen kansansa opettajaksi. Hän on kansakoulusta
saanut hyvän todistuksen, ja pää hänellä on kuin partaveitsi.”

”Mielelläni ottaisin laitokseeni oppilaita Lapista, jos he täyttävät
sisäänpääsyvaatimukset. Ansioksi luen, että nuorukainen on
partiohenkinen ja että hän on Jorman kanssa kulkenut kaksi kesää.”

Jorma Jussilalla oli nimittäin hyvä maine kotikaupungissaan. Häntä
pidettiin jo etevänä lintujen tutkijana, ja hänen hankkimista
kokoelmista oli koulun rehtorikin ylpeä. Ja kun seminaarinjohtajan
poika harrasti myös erikoisesti luonnontieteitä, oli Jorma koska
hyvänsä tervetullut seminaarille. Sentähden Jorman suositus oli hyvän
kirjallisen todistuksen veroinen.

Aslak ei ollut vielä lopullisesti päättänyt, jättääkö hän hakemuksensa
vai palaako suoraan Turussa niine hyvineen kotiin. Mutta Jorman varma
esiintyminen toverinsa asian hyväksi vaikutti häneen kannustavasti.

”Isäni lupasi, että saan hakea seminaariin”, sanoi Aslak hiljaa.

Hän antoi johtajalle papinkirjan, lääkärintodistuksen,
varallisuustodistuksen ja kansakoulun päästötodistuksen.

”Tämähän on hyvä, miltei pelkkiä kymppejä”, sanoi johtaja
kansakoulutodistusta katsellessaan, ”mutta hakemus vain puuttuu.”

”Senhän me pian täällä kirjoitamme”, sanoi Toivo Koskenheimo.

Ja sinä iltana Aslak Morottaja kirjoitti hakemuksen ja jätti sen
johtajalle.

”Jos tulet hyväksytyksi tämän sivistyslaitoksen oppilaaksi, niin
merkitsee se käännekohtaa elämässäsi”, puhui johtaja. ”Mutta vasta
elokuun lopulla on pääsytutkinto, silloin pitää sinun olla täällä.
Siihen saakka voitte vielä rauhassa samoilla tätä suloista Suomen maata
ja kerätä tietoja, taitoja ja kokemuksia.”

Toivo Koskenheimolla oli itsellään suuri lintu- ja perhoskokoelma ja
puristettuja kasveja oli hänellä melkein yhtä paljon kuin Jormalla.
Kokoelmia katsellessa ihmetteli Toivo, että Aslak tunsi niistä
suurimman osan, vieläpä muisti tieteelliset nimetkin.

Ilta kului kokoelmia katsellessa ja kertoillessa huomaamatta ja muuttui
vähitellen hämäräksi, lämpimäksi yöksi. Pojat olivat päättäneet
iltayöstä pyydystellä yöperhosia seminaarin puutarhasta. Perhoshaavit
ja lasipurkit mukanaan he kävelivät hiljaa puiston käytävillä kukkivien
sireenien ja pihlajien alla.

Ylhäällä puiden latvoissa turilaat lentää pärisivät. Pitkäsiipiset
kiitäjäperhoset sinkoilivat edestakaisin etsien sopivaa istumispaikkaa,
mutta kömpelöruumiiset yököt hiljaa räpyttelivät siipiään sireenien
kukissa. Ja käytävien kohdalla puiden latvain tasalla leijailivat
yöleikot kuin tummakauhtanaiset yön hengettäret.

Aslakista siellä oli niin paljon uutta, että hän kulki kuin lumotun
linnan puutarhassa, varsinkin, kun hän muisti, että hän muutamien kuukausien perästä
ehkä siirtyy talon asukkaaksi.

Hänet oli tenhonnut kulttuurin saavutukset, ihmisjärjen ja käden
yhteistyö, joka kasvattaa puutarhoja sinne, missä muinoin oli karuja
kankaita, kohottaa linnoja sinne, missä esi-isät muinoin metsäsaunojen
asukkaina elivät.

Maan alla.

Kaikkialle taivaankannen alla ulottuu ihmisen, luomakunnan herran
vaikutus! Hän kaivautuu alas maan uumeniin anastaakseen sen aarteita,
hän hallitsee kuivan maan muuttaen sen luonnonvaraiset maisemat
viljellyiksi, hän käyttää meriä ja vesireittejä kulkuteinään ja hän on
jo valloittanut ilmankin itselleen.

Suurissa sivistysmaissa on hän puhkonut vuoriinkin kulkuteitään.
Meillä ei ole rautateitä tehty niin korkeiden vuorien poikki, että
olisi tarvinnut niihin reikiä puhkoa rautatietä varten. Tunnelin
tapainen on kuitenkin Skurun luona Helsingin ja Turun välillä, toinen
suurempi lävistää vaaran Jyväskylän ja Pieksämäen välillä ja kolmas on
Jyväskylän ja Haapamäen välillä.

Jorma oli hyvin salaperäisen näköinen, kun he Jyväskylän asemalla
istuutuivat rautatievaunuun.

”Tällä välillä on eräässä paikassa niin syvä harjuleikkaus, että
hiekkaa vyöryy alituisesti radalle. Voisi käydä niinkin, että hiekka
täyttäisi leikkauksen ja juna tunkeutuisi hiekan sisään kuin myyrä
koloonsa”, kertoi hän Aslakille.

”Sittenpähän tullaan yht’aikaa haudatuiksi”, arveli toinen.

Juna porhalsi ensin Jyväsjärven rantamaita, kohisi Leppäveden poikki,
vaihtelevia karunpuoleisia seutuja halkoen. Tulee syviä leikkauksia,
joiden pohjalla juna kulkee kuilussa. Aslak alkaa jo arvella, että
Jorman puheessa saattaa olla perää, sillä hiekkaa valuu yhtenään
rinteistä, kun juna täristää maata. Mutta vähän ajan perästä maisemat
tasaantuvat ja leikkaukset harvenevat. Aslak ei enään odottanutkaan
mitään merkillisempää tulevan, kun juna mahtavasti tohisten syöksyi
johonkin pimeään, aivan kuin johonkin tyhjyyteen. Eikä Aslak voinut
muuta ajatella, kuin että nyt se syöksyi hiekkaan ja koettaa porata
itselleen reiän siihen.

”Voi kauheata! Nyt sen vauhti jo tuntuu hiljenevän, nyt, nyt se
seisattuu ja kuka meidät kaivaa täältä maansisästä”, mietti Aslak.
— ”Ei kukaan saa meitä täältä elävinä enää ihmisten ilmoille.”
Aslakin sydäntä kouristi niin omituisesti. Hän tunsi olevansa kuoleman
kynnyksellä ja entinen elämä kuin unessa kulki muutamissa sekunneissa
hänen sielunsa silmien ohitse. Minä olen ollut paha ja tottelematon
poika, joka olen vastoin vanhempieni tahtoa lähtenyt maailmalle ja
tähän hiekkakuiluun nyt hukun! Voi, jos kerkiäisi edes kirjoittaa ja
pyytää anteeksi äidiltä ja isältä.

Hänen hätäänsä lisäsi junan veturi, joka puhkutti harvakseen ja
kumeasti kuin viimeisiä henkiään vetäen. Aslak tarttui lujasti Jorman
käteen kuiskaten:

”Nytkö me kuolemme?”

Jormaa pyrki naurattamaan onnistunut kepponen. Samassa valkeni
junan ympärillä ja kun Aslak katsahti junan ikkunasta, näki hän
päivänpaisteisen maiseman. Hänen ilonsa oli rajaton, mutta sitä
himmensi heti Jorman ilkkuva ilmoitus:

”Sehän oli vain Pönttövuoren tunneli.”

Aslakin kasvot karahtivat tulipunaisiksi, sillä kiukku ja häpeä ajoi
veren päähän, häpeä siitä, että hän, karhujen ja susien kaatajain
sukua, oli osoittanut summatonta pelkuruutta. Ja kaikki se oli Jorman
tähden, hänen poikamaisen kujeensa seuraus. Liian myöhään muisti hän
jostain kirjasta lukeneensa, että Jyväskylän ja Pieksämäen radalla on
Pönttövuoren tunneli.

Ihmeissään, puhumattomana istui Aslak junan penkillä Pieksämäen
solmuasemalle saakka, jossa he muuttivat Kuopioon menevään junaan.

Savon sydämessä.

Jorma tiesi ennestään, että Aslakin viha lauhtui pian ja että hän siinä
luonteenominaisuudessaan teki poikkeuksen useimmista lappalaisista.
Päästäkseen entisiin hyviin väleihin käänsi hän puheen toisiin
asioihin, Savon luontoon.

”Katsele näitä karuja, mutta samalla viehättäviä maisemia: kivisiä
kankaita, mäkiä ja harjanteita, vakavia havumetsiä, lehteviä
halmeahoja, pieniä suonpyörylöitä, kirkkaita metsälampia tai välkkyviä
vesireittejä, joiden rannikolla kohoaa kyliä ja yksinäisiä taloja
kivisten peltojen keskeltä.”

”Eipä taitaisi Etelä-Pohjanmaan ja Satakunnan savisten peltojen
viljelijälle nämä kaskimaat kelvata asuntomaiksi”, innostui Aslak.

”Ei, mutta savolaiset rakastavat maakuntaansa. He eivät tuskaile,
vaikka kuokka usein kiveen kilskahtaakin. He tietävät maan antavan
heille sittenkin leivän, vaikkakaan ei kovin leveän.”

Matkan ratoksi tekivät he tuttavuutta huumorintajuisten savolaisten
kanssa. Kolme kuopiolaista koulupoikaa sattui samassa junassa palaamaan
Kouvolasta. Heiltä kyselivät samoilijat paikkojen nimiä. Kuultuaan,
että Aslak Jorma ja ovat Suomen samoilijoita, tuli heistä innokkaita
puhetovereita.

Junan vauhti alkoi kasvaa. Se pysähtyi pienelle asemalle, jonka
rakennuksia ympäröivät korkeat koivuryhmät.

— ”Katsokaapas, pojat, nyt alkavat Kallaveden maisemat! Tuollaisia
korkeita, vuorimaisia mäkiä, tuollaisia syviä järvien lahtia, sellaisia
on paljon Kallaveden ympäristössä. Tästä Pitkästälahdesta pääsisitte
kauniiseen Haminalahteen, lintumaalari Wrightien vanhaan asumapaikkaan.
Kaunis oli tämä Pitkälahtikin ennen, mutta nyt sahat ja sähkölaitokset
ovat sen pilanneet.”

Junallakin tuntui olevan kiire Kuopioon. Se kulki syvissä
leikkauksissa, kunnes yhtäkkiä vaunun akkunasta avartui laaja maisema:
Kallaveden lahti ja sen molemmin puolin oli korkeat mäet.

— ”Tuo on Neulamäki ja tuo kyömyselkäinen on Puijo”, puhelivat
kuopiolaiset koululaiset. ”Pian tullaan perille.”

Niin tulikin muutaman minuutin jälkeen Kuopio näkyviin. Taustalla oli
laaja Kallavesi, ja soukka niemeke pisti kaupungista sinne.

”Nyt ollaan ’Kallaveden kaupungissa’, sanoi eräs pojista. ”Kallavesi
kiertää sitä kolmelta taholta. Oletteko kuullut, kuinka kuopiolainen
Ameriikassa laulaa ikävöiden?”

”Emme.”

”Näin sanotaan hänen laulelevan:

”Kallaves’, Kallaves’
siinä äet mun paetan’ pes’
Soanenkohan koskaa ennee
kiertee Puijonsarven nennee,
jossa laevat huuteloo
Kuopioo, Kuopioo.”

”Sen minä vain tiedän, että savolainen rakastaa syntymäseutuaan niin,
ettei heistä moni henno lähteä vierailta mailta leipäänsä etsimään”,
selitti Jorma.

Juna pysähtyi asemalle, kaupungin laitaan. Kuopiolaiset pojat
saattelivat samoilijat matkustajakotiin ja lupasivat tulla heitä
opastamaan näkötorniin.

Puijosta on jokainen kuopiolainen ylpeä. Se on korkea, kaariniskainen
mäki aivan kaupungin vieressä. Matkailija ei mene Kuopion sivu käymättä
Puijon näkötornissa maisemia ihailemassa. Suomen samoilijoille ja
partiolaisille yleensä se on kuin pyhä velvollisuus, sillä korkeudesta
katselijalle isänmaan kasvot herttaisimmin hymyilevät.

Pian tulivat kuopiolaiset pojat heitä hakemaan Puijolle. Heti kaupungin
laidasta alkoi tie kiemurrella jykeän havumetsän läpi mäen huipulle,
missä on korkea näkötorni. Pojat juoksivat kilpaa mäkeä ylös, mutta
vaivalloista oli jyrkkä rinne juosta. Kiertoportaita myöten noustiin
näkötorniin. Kuopiolaiset sanoivat juoksun tyhjentävän keuhkoista
pilaantuneen ilman ja sitte on ne hyvä täyttää puhtaalla ylä ilmalla.
Hannes Kolehmainenkin on sillä tavoin keuhkojaan puhdistellut.

”Mitä sanotte, samoilijat, meidän kotiseudustamme?” sanoi eräs
oppaista. ”Viiden penikulman päähän kantaa täältä katseemme näiden
Pohjois-Savon järvien, selänteiden, pullevien mäkien ja vaarojen yli.
Tuossa näette Kallaveden kesäiset selät heleässä auringon kilossa.
Satoine saarineen ja niemineen on se mielestämme maailman kauneimpia
järviä. Se on kuin kaunis, vanha ja värikäs ryijykudelma! Katselkaa
noita Savon välkkyviä selkiä etelään ja pohjoiseen, sen sinisiä,
metsäisiä harjanteita, joista hohtaa asumuksia peltoineen. Seuratkaa
niitä laivalla joko Iisalmeen päin tai etelään aina Saimaalle saakka,
niin tulette vakuutetuiksi, että Savo on jalohelmi muiden maakuntain
joukossa.

”Kirkkaana se ainakin nyt loistaa”, lisäsi Jorma, joka piti omaa
kotiseutuaan Hämettä Suomen kauneimpana maakuntana.

Kun sitten samoilijat seuralaisineen laskeutuivat hiljalleen alas
Puijon rinnettä tapasivat he pienen, pujopartaisen ja laihankälvän
ukon. Hän oli kyyryksissään kuusen alla, mättäältä kasveja
irroittamassa.

”Mitä ukko niillä kasveilla tekee?” kysyi Jorma hiukan ylimielisesti
toisilta. Ennenkun seuralaiset ehtivät vastata, oli ukko jo pujahtanut
heidän luokseen.

— ”Vai Pyhän Yrjänän ritareja täällä partioi, vai niitä”, sanoi hän.
”Että mitäkö ukko vielä kasveja keräilee? Keräillyt on ja keräilee yhtä
ja toista, kaikenmoista. On keräillyt museon tuonne kaupunkiin. Tavaraa
jos jonkinlaista. Muistakaa, ylpeät ritarit, että kuolematon nimi, sen
ei tarvitse olla pilviin heijastettuna eikä patsaisiin präntättynä. Ei,
kuolematon nimi, se voi olla tuolla aidan seipäässä, tuolla jossakin
koivun kupeessa tai pehkossa.

”Älkää luulko, että ukko Antti puhelee teille pehmeitä. Ei se kuolematon
nimi sentään ole kaikki kaikessa. — Eipä niinkään. — Mutta kun minä
jouduin tänne Kuopioon, niin tahdoin näille suloisille savolaisille
näyttää, miten laaja luonnonkirja on, miten helposti siitä saa syntyjä
syviä esiin. Olen tahtonut saada heidät näkemään kaiken ihmeellisen,
moninaisen luonnon suuressa kirjassa. Tarkistakoot muutkin silmänsä,
nähdäkseen suuren pienessä. Tarkka silmä, ahkera työ se on, pojat,
tärkeätä. Muistakaa se.

”Olin kerran Siperiassa. Siellä oli suuri museo, niin suuri että
Suomessa ei ole yhtään sellaista. Siellä olin suurien herrojen kanssa
pakeissa, suurten ja oppineitten. Mutta eikös. Kun tulin heidän
kanssaan museorakennuksesta ulos. Siinä oli pensas oven pielessä. Minä
katselin pensasta. Eikös juuri heidän nenänsä edestä, heidän silmiensä
alta sieppasin sen pensaan lehdestä tieteelle uuden sienikasvin. Niin
käy, niin käy.”

Niin kertoilee ukko innostuen kovasti kuullessaan, että pojat olivat
Suomen samoilijoita. Ja heistä loppujen lopuksi tuli hyvät ystävät,
vaikka Jormaa hävetti ensi esiintymisensä ja arvelunsa. Kävi selville,
että hän oli vaatimaton ”ukko Lönnbom”, suuri luonnonystävä ja tutkija.
Lönnbom kertoi heille paljon hauskoja kaskuja entisistä kuuluisista
kuopiolaisista, Snellmannista, Minna Canthista ja Kauppis-Heikistä,
mutta varsinkin Juhani Ahosta, joka oli siellä käynyt koulua ja jonkin
kerran karannutkin kotiinsa Iisalmen pappilaan.

— Entäpä kaupunki! Tuskin on monella kaupungilla tuollaista asemaa,
jatkoi esittelijä. Teidän pitää käydä Väinölänniemellä, että näkisitte
vielä Kuopion kauneimpia paikkoja. Niin kaunista luonnonpuistoa kuin
Väinölänniemi on, ei ole yhdelläkään muulla Suomen kaupungilla.

Kaupunkiin palattuaan katselivat he J.W. Snellmanin muistopatsasta
ja menivät sitte luonnontieteelliseen museoon. Siellä kului ilta
hupaisesti kuopiolaisten partiolaisten kanssa eläin- ja kasvikokoelmia
katsellessa ja kuunnellessa lukemattomia kaskuja. — Jorma totesi, että
harvassa kaupungissa ovat luonnontieteelliset harrastukset niin elävät
ja hedelmiä tuottavat kuin juuri Kuopiossa.

Seuraavana päivänä samoilijat jättivät hyvästit kuopiolaisille ja
lähtivät laivalla edelleen.

Parempi tie.

Kuopion satamassa oli viervierettäin pikkuisia ja suurehkojakin
höyryaluksia. Siellä oli ”Tähti”, ”Kalla”, ”Muuruvesi”, ”Karjalankoski”
ja monta muuta rinnan ”Leppävirran” ja ”Heinäveden” kanssa.
Savolaisukkoja ja poikia pieksuineen, reheviä savolaisemäntiä
huivineen ja koreineen kiiruhti kukin laivaansa, joita lasteineen
aina vuoronperään lähti laiturista. Laivojen kellot kilisivät, savua
tuprusi, hevosia ja autoja puikkelehti ja leveitä savolaisia sanelmia
kuului tavan takaa.

Kuopion rantaan joutuneet samoilijat kiistailivat siitä, kumpaa reittiä
he lähtevät Savonlinnaan: Heinävedenkö vai Leppävirran väylää pitkin.
Molemmat laivat heistä näyttivät yhtä hyviltä. Jorma kehui edellistä
paremmaksi, Aslak jälkimmäistä. Kuopiolaiset kehuivat kumpaakin.
Jos lähdette länsipuolista reittiä, niin saatte nähdä muun muassa
Konnuksen ja Taipaleen kanavat, kauniin Leppävirran ja Unnukkaveden ja
kaupanpäälle Varkauden suuren kauppalan, joka on kaupungin veroinen;
jos taas matkustatte Soisalon itäpuolitse, niin ette silloinkaan kadu
kauppojanne, sillä Heinäveden-reitti ei väsytä yksitoikkoisuudellaan.

Viimein löivät he arpaa, ja se määräsi heidät ”Heinävesi”-laivaan.

”Hyvästi Kuopio hauskuuksinesi, hyvästi Puijo!” huusivat he laivalta.

”Näkemiin, näkemiin”, vastasivat partiopojat laiturilta.

Aavalta Kallavedeltä pistäytyi laiva viehkeän Vehmersalmen kautta
suurelle Suvasvedelle. Se leviää poikain edessä valkeana ja paikoin
vähäsaarisena. Siitä alkaa penikulmaiset, kiemurtelevat salmivedet
hymyilevine, leppoisine aito savolaisine maisemineen. Peltoaukeita
on mäkien rinteillä ja noroissa, tuuhean lehtevät lehdot koivuineen,
leppineen ja pyhine pihlajapuineen; karummilla kallioisilla mäkimailla
ja harjanteilla taas totisempi havumetsä maita peitti.

Tavan takaa pistäytyi laiva johonkin lahden poukamassa olevaan
laituriin. Toisista näkyi kylä tai talo, jonka ”rykiranta” siinä oli;
toiset laiturit olivat aivan ”metsän keskessä”.

Laiva kulkee Karvion kanavan läpi. Tullaan Kermajärveen. Sen takana
vaaran nyppylällä kohoaa Heinäveden kirkko ja kirkonkylä on sen
ympärillä. Miltei halki yön kulki laiva tätä merkillistä reittiä
pitkin. Muutamia tuntia se levähti Palokissa, mutta aamulla ani varahin
se lähti liikkeelle.

Iltamyöhäiseen istuivat samoilijat yläkannella, josta näkyi himmenevään
kesäiseen yöhön vaipuva maisema. Kuu kumotti taivaan laelta ja sen
välkkeessä mainingeissa keinuvan rantaman ääressä luuli näkevänsä
vedenneitojen nousseen leikittelemään. Ruohisto ja kaislisto kahisi
hiljaa. Leppien ja niittyjen lauha tuoksu kantautui maalta päin, sieltä
missä metsät hiljaisina valvoivat kesäyön hämyssä. Aamulla minuutti alkoi
laivan kone jyskyttää. Laiva kulki monta äkkimutkaa tehden. Täytyi
ihmetellä perämiehen taitoa, miten hän oli niin selvillä reitin monista
sokkeloista. Jokainen toi mukanaan uusia näkemyksiä, uusia
maisemavivahteita. Aamuauringon kilossa näytti maailma partiolaisista
ihanalta, suloisalta. Raikas aamuilma tuntui hunajalta, ja matkan
suloisuus oli heidän mielestään sanoin kuvaamaton.

Luonto käy karummaksi. Korkeita kalliorantoja, totisia havumetsiä,
tyyniä salmia, joissa kalaparvet kirmailevat. Oikeaa erämaan tunnelmaa
oli m.m. Koukkuvirralla, jossa Juhani Ahokin aikoinaan kalasteli,
ennenkun löysi Huopanansa.

Aslakilla olisi tehnyt kovasti mieli jäädä sinne uistimiaan
koettelemaan, koska hän oli lukenut Ahon kuvauksen Koukkuvirran
oikukkaista lohista. Ja pojat puolestaan myönsivät suuren kirjailijamme
sanat tosiksi: ”Viehättävämpää kalastuspaikkaa tuskin voi ajatella.
Kahden puolen on korkeat rannat, toisella puolen aitoa Saimaan
seutua, pientä petäjikköä kasvavaa jyrkkää kalliota, toisella honkia
kasvava niemi, joka kärjestään kohoten muodostuu mahtavaksi harjuksi.
Virta teki polvekkeen niemen ympäri ja laajeni vähitellen järveksi.
Vastapäätä nientä on vuoren ympäröimä lahden poukama. Luonto on
koskematonta erämaata eikä missään näy ihmisasuntoa paitsi sitten
hetken päässä torppa muutaman lahden pohjukassa.”

Monen monta mutkaa tehtyään laivareitti yhtyi Haukiveteen.
Kallioluotoineen se muistutti Kallavettä, mutta rannat olivat
laakeampia.

Savolaista seutua olivat Haukivedenkin ympäristöt. Petäjikköjen välissä
leppoisia lehtoja, pienoisia peltoaukeamia, maalattuja taloja, rannalla
mustunut sauna ja nuottakota.

”Tämä taisi olla parempi tie”, sanoi Aslak, kun kaukaa Haukiveden takaa
alkoivat näkyä Savonlinnan tukevat tornit.

”Niin minustakin”, vakuutti Jorma.

"Arx nova" eli Pyhän Olavin linna.

”Nyt minä tiedän, missä ovat maamme kauneimmat seudut, joita me ikuisen
kauneuden palvojat, pyhän Yrjänän ritarit olemme etsineet. Minä
paljastan pääni ja nöyrästi tunnustan, että ne ovat täällä Haapavedestä
Pihlajaveteen laskevan Kyrönsalmen ympärillä. Jos katselet tuota sievää
kaupunkia tai vanhaa, kunnianarvoista linnaa tai saarisia selkiä ja
salmia taikka kaukaisten vaarojen autereisia ääriviivoja, niin sinäkin
tunnustat, että Savonlinnan vertaista seutua ei ole toista. Se on Savon
helmi, Suomen ylpeys ja ulkomaalaisenkin matkailijan ikuinen ihastus.
Nouskaamme tuonne linnan tornin huipulle, laittakaamme sinne rovio
lehmuksista, vaahteroista ja pyhistä pihlajapuista ja uhratkaamme
kauneudelle, niinkuin teimme viime kesänä Mallatunturilla.”

Näin puhui Jorma, kun he veneellä olivat menossa Kyrönsalmen yli
Olavinlinnaan.

”Vienot vesistöt ja karut kalliot, jäykät havumetsät ja leppoisat
lehdot ja laaksojen viljelysmaat ovat täällä yhtyneet. Edessämme
kohoava linna antaa lisäksi näille maisemille menneiden aikojen
tarumaista tunnelmaa”, lisäsi Aslak.

He laskivat veneen pääportin edustalle. Vartija ei joutanut
näyttelemään linnan eri osia, hän antoi samoilijoille vain opaskirjan
ja käski omin avuin tulla toimeen.

Mutta tuskin he olivat tulleet n.s. pieneen linnan pihaan, kun heitä
vastaan tuli vanha, kumaraselkäinen ja pitkäpartainen ukko, joka heitä
ystävällisesti tervehti sanoen:

”Näen, että olette muukalaisia, ehkä hyvinkin kaukaisia vieraita.
Sallikaa, että teitä opastan. Muutoin voitte eksyä tämän linnan
sokkeloihin. Minä kyllä osaan, sillä olen tässä linnassa asunut jo
hyvin kauan.

”Te näitte jo kauas linnan korkeimmalle pistävät osat, tornit. Niitä
on kaikkiaan kolme. Te varmaan kysytte, että mitä tehtävää niillä on.
Muinoin linnan puolustuksessa oli niillä suuri merkitys. Ja tuonne
salmelle saakka näkyvät niiden pyöreät tai nelikulmaiset ampuma-aukot,
joista kevyemmillä ampuma-aseilla ammuttiin lähestyvää vihollista.
Mutta linnan suuremmista aukoista pommitettiin sitä tykeillä. Linna on
näet rakennettu vasta ruudin aikakaudella. Ei ollut vihollisen hyvä
tulla linnan lähistölle.”

”Onko noilla torneilla nimiä?” kysyi Jorma.

”Onpa kyllä”, sanoi ukko partaansa sivellen. ”Läntisintä sanotaan
Kellotorniksi, seuraavaa Kirkkotorniksi ja melkein koilliskulmassa
on Kiilintorni. Kellotornissa riippuivat ennen kirkonkellot ja
linnankello. Kirkkotornissa oli ennen kirkko ja Kiilintorni on saanut
nimensä rakentajastaan Niilo Kijlistä.

”Torneilla on pyöreä muoto sen tähden, että ne paremmin kestäisivät
ammuntaa. Saman muotoinen on n.s. Paksusarvi linnan kaakkoiskulmassa,
joka on rakennettu paljon myöhemmin. Torneja yhdistää toisiinsa linnan
muurit ja muut osat. Niissä näette myös ampuma-aukkoja.”

Ja sitten ukko näytteli samoilijoille linnan eri osia. Hän vei
heidät linnan Pikkupihalle ja Suurellepihalle, kiipesi torneihin
niin ketterästi, että poikain oli vaikea pysyä perässä, näytteli eri
kerrosten huoneita ja linnan puolustuskäytäviä. Kauimmin pysähtyi
hän Kirkkotornissa olevassa asuinhuoneessa, jossa oli Tott- ja
Sture-sukujen vaakunoilla koristettu takka sekä suuressa juhlasalissa
ja herrastuvassa. Maanalaisissa holveissa samoilijat alkoivat arvella,
että mikä lieneekin heidän oppaansa ja minne vieneekään lopuksi.

Mutta kun muu näyttäminen oli loppunut, vei ukko ohjattavansa erään
tornin korkeimpaan kerrokseen ja näytteli heille ympäristön maisemia
huudahdellen: ”Eikö ole kaunista tämä Savonmaa!”

Kun he tulivat alas linnan etupihalle ja heidän piti jotain kysyä
linnan historiasta, oli ukko kadonnut ja Jorma arveli, että se ei
tainnut ollakaan ihminen, vaan linnan vanha tonttu.

Mutta soutaessaan takaisin kaupungin puolelle Jorma kertoi Aslakille,
että Olavinlinnan linnaksi, jota myöskin sanottiin Uudeksi, rakennutti
ensin Erik Akselinpoika Tott 1475 ja että linna on sen jälkeen kokenut
kirjavia vaiheita.

”Oletko kuullut mitä Olaus Magnus aikoinaan kirjoitti Olavin linnasta?”

”En.”

”Kaukana perimmäisessä Suomenmaassa, mutta Ruotsin valtakunnan
alueella, on linna, jota nimitetään Uudeksi. Se on
ihmeteltävällä nerolla rakennettu, kerrassaan luonnon ja taidon
valmistama, seisoen pyöreällä kalliolla. Yksi ainoa portti siitä johtaa
lännen puolelle, portin edustalla on lauttasilta, joka on kiinnitetty
siihen vahvoilla rautavitjoilla ja joka aina yöksi vedetään koneilla
rantaan — tosin ankaralla työllä väkevän virran takia. Tuo leveä joki,
joka kulkee siitä on tutkimaton syvyydeltään. Se tulee kaukaisista
järvistä, Vienan valkoisesta merestä saakka, mutta linnan kohdalla se
on mustapohjainen, ja kaikki kalat, jotka siinä syntyvät ja elävät:
lohet ja taimenet, hauet ja ahvenet sekä muut pehmeälihaiset kalat,
ovat ihan mustia, vaikka kyllä hyviä maultaan. Lahnakin on siinä
virrassa kesällä musta, mutta talvella valkoinen. Ja kun joki sitten
Viipurin ohitse kulkien purkaa vetensä mereen, tekee se merenkin
mustaksi.

”Muitakin kummia täällä nähdään toisinaan. Ankara on isännyyden virka
täällä vihollisvallan kynnyksellä, ankara myös laki, jonka alaisena
linnan väki elää. Jos vartija nukkuu vartiopaikallaan, syöstään
hänet, armotta virtaan. Surma ja perikato väijyvät siis aina sekä
päällikköä että hänen miehiään. Mutta jokaisen onnettomuuden edellä
käy kummallinen aave. Silloin näet ilmestyy virran aalloille neitonen,
joka viehättävästi soittamalla kannelta katkaisee yön hiljaisuuden —
seireenien tavoin houkutellen ihmisparat luokseen.”

”Onhan siinä vähän satua joukossa eikä Olaus Magnuksen
maantieteellisetkään tiedonannot ole vallan oikeita, mutta siinä
minä häneen yhdyn, että tämä luonto ja linna seireenien tavoin vetää
puoleensa.”

Vielä samana päivänä lähtivät samoilijat laivalla Pihlajavettä pitkin
Punkaharjulle.

Punkaharju.

Suomen samoilijat olivat odottaneet suurella jännityksellä Punkaharjua,
josta runoilijat ja matkailijat ovat niin kauniisti kirjoittaneet.
Sen maine oli kiirinyt Lappiin saakka. Olihan myöskin Aslak lukenut
siitä koulussa ja silloin oli tullut mieleen ajatus, että jospa saisin
kerran nähdä omin silmin eikä vain vajanaisena mielikuvana. Jormalle
oli lyseon maantieteen opettaja kertonut, että Punkaharjun kaltaista
maisemaa ei liene maailmassa toista.

Kauan odotettu päivä vihdoin valkeni, heinäkuun viides päivä. Oli
sattuma, että samoilijat juuri sinä päivänä saapuivat Punkaharjulle,
päivänä, jonka suuri runoilijamme J.L. Runeberg on pyhittänyt runossaan
luonnon kauneuden ja jalojen tekojen muisteloille.

”Nyt kesäpäivä loistavi
niin oudoks’ muuttaa mieleni
tää aamu armahainen.
Jos tahdot, tuonne lehtohon
suvisen ilman sulohon
nyt käymme nuorukainen.”...

Näin lausui Jorma laivan kannella seisoessaan toverilleen, ja hänen
silmissään oli lempeä kiilto. Myöskin hänen toverinsa katseli
äänettömänä aamuauringon kultaaman järven yli, josta mykevien saarten
yli ja salmia pitkin näkyi korkea harju.

Laiva laski laituriin. Muut matkustajat menivät matkailijain
majaan, mutta samoilijat riensivät harjulle nähdäkseen maisemat
aamuvalaistuksessa.

Kapea ja korkea vierinkiviharju halkoo siinä järvien saarisia selkiä
seitsemän kilometrin pituisena luonnon siltana. Harju on paikoin niin
kapea, että kiven voisi heittää harjanteelta järveen. Rinteet ovat
niin jyrkkiä, että pojat vaivoin voivat nousta niitä ylös. Mutta
monin paikoin harju leviää ja jakaantuu rinnakkaisiin osiin. Siinä on
kirkkaita metsälampia ja hautoja ja kuoppia niinkuin vierinkiviharjussa
yleensä.

He astelevat kuin ihmeellisessä luonnonpylvässalissa, jossa kultaa
ei ole säästetty, sillä tiheän, solakan männikön kellertäviä runkoja
aamuaurinko juuri punertaa ja valaisee itäsivun vehmaita metsiä,
jättäen länsipuolelle tummemman varjon. He ihailivat Runebergin
kukkulalta Puruveden satasaarisia selkiä, ihailivat lämpimästi isänmaan
kauneutta. Hiekkarannat heloittavat kirkkaina, vedenpinta välkehtii
aamun punertavassa hohteessa, kaukaiset saaret näyttävät piiloutuvan
vedenpinnan taa ja jälleen kohoavan, läheisten saarien tummat varjot
ja valkea tuulenviri suurimmalla selällä luovat myös omalaatuista
vaihtelua ihanaan tauluun.

Yhtä ylentävä oli myös Saimaan puoleisten selkien vaikutus, kun he
länsirinteelle siirtyivät. Saaria, niemiä ja siintäviä selkiä silmän
kantamattomiin.

Ja minne he vaelsivatkaan pitkällä harjulla, aina oli sillä jotakin
uutta näytettävänään.

Mutta kaikkiin ei Punkaharju vaikuta samalla tavalla. Eräs matkailija
sanoi kauhistuneensa sen synkkien metsien sisällä olevia hautoja,
joissa hänen mielikuvituksensa mukaan kaikki metsän peikot asustivat.
Hän muutti pois Punkaharjulta kauhuissaan, vaikka ensin aikoi asua
siellä koko kesän.

Ja kansakin ennen muinoin karttoi Punkaharjua, jossa se luuli ryövärien
saalistaan vartovan. Vain suurin joukoin uskalsivat kylän lapset
marjaan sen mansikkaisille rinteille.

Suomen samoilijat eivät peljänneet, se oli heistä ihana paikka, jossa
kuhankeittäjän sävelet kuuluivat vielä kauniimmilta kuin muualla.

Jorma kertoi, että keisari Aleksanteri I matkusti kerran Punkaharjun
kautta Savonlinnaan, ja hän mielistyi niihin maisemiin sikäli, että hän
kielsi talonpoikia hakkaamasta kaskea sen rinteillä.

Pojat kävelivät harjun selkää vievää tietä Savonlinnaan päin ja väliin
pysähtyivät, sillä luonnon viehkeys lumosi heitä. Viimein tulivat he
Tuunansalmelle, jonka yli johtaa rautatiesilta. Juna tuli juuri harjun
sivua ja karautti sillan yli, ja hetkistä myöhemmin tuli höyrylaiva
Puruvedeltä päin. Mitenkähän se pääsee sillan alitse, mietti Aslak,
mutta samassa kääntösilta aukeni, ja laiva pääsi salmen läpi.

Paluumatkalla kulki heidän sivutsensa auto auton perässä ja toiset
olivat jättäneet ajopelinsä tien viereen ja tarkastelivat maisemia.
Matkustajahotellissa oli semmoinen tungos ja kielten sekoitus, että
samoilijat katsoivat parhaaksi syödä aamiaisensa harjun rinteellä
omasta laukustaan.

”Niinkuin näet, ei tämä Punkaharju ole mikään erämaan maisema
koskemattomine metsineen. Luonto jääkauden aikana on laitellut nämä
hiekka- ja vierinkiviharjut, järvet ja saaret, ja ihminen on niitä
kaunistanut. Metsä kasvaa täällä ihmisen hoidossa, rautatie ja maantie
kulkee sen selkiä ja lakkaamaton ihmisvirta kulkee sen yli, sillä
ihmiset etsivät kauneutta.”

”Se on oikein, sillä kaunis luonto jalostaa.”

Iltapäivällä samoilijat matkustivat Pihlajaveden ja Puumalan salmen
kautta Saimaalle ja sen poikki Lappeenrantaan. Sieltä he matkustivat
Lauritsalan kautta Vuoksenniskalle.

”Mitä sanot, Aslak, näistä Saimaan maisemista? Etkö jo myönnä,
että Luoja on täällä käyttänyt kaiken koristelutaitonsa luodakseen
senlaista, jota ei ole missään muualla maailmassa — ei Lapissakaan,
jota sinä Suomen kruunuksi ylistelet. Katsele noita välkkyviä vesiä
viehättävine salmineen, saarineen, niemineen ja kapeine kannaksineen;
ne viettelevät silmää ja sydäntä, ne kiehtovat mieltä ja syventävät
isänmaanrakkauden jaloa tunnetta. Katsele lehteviä kumpuja, hakamaita,
metsäisiä selänteitä ja vaaroja, katsele asutusta, joka vihreine
viljapeltoineen, kukkarikkaine niittyineen, punaiseksi maalattuine
taloineen leviää lakeammille maille tai järvien paisteisille rinteille.”

”Myönnän, että tämä on ihana maa, mutta sinä et puhunut mitään sen
kansasta, joka kaikki kärsien ja tyytyen onneensa on viljellyt näitä
kivisiä maita, vaikka vihollinen usein tallasi maahan nousevan viljan,
poltti talot ja surmasi asukkaita. Siitähän savolaisten laulussa niin
kauniisti sanotaan:”

”Jos kielin voisi kertoa
näkönsä vanhat puut
ja meidän vaarat virkkoa
ja meidän laaksot lausua,
sanella salmein suut.

Niin niistäpä useampi
hyv’ ois todistamaan:
”Täs savon joukko tappeli
ja joka kynsi kylmeni
edestä Suomen.”

Voiman kiertokulku.

”Tämän tehtaan jyrinässä olen kuulevinani kuin korkean veisuun
ihmisjärjen kunniaksi”, sanoi Jorma astuessaan ulos konehuoneesta.
Imatra jylisi ennemmin lannistamattomien luonnonvoimain ylistykseksi,
kunnes ihminen tuli ja vangitsi koskijättiläisen, teki sen
alamaisekseen ja pani raatamaan kuin kaleeriorjan. Tässä se nyt ähkii
ja puhkii vääntäessään valtavia vesiturbiineja, jotka taas puolestaan
panevat liikkeelle tehtaan monimutkaisen koneiston.

”Suuret ovat ihmisenkin työt”, huudahti Aslak. ”Hän taivuttaa
luonnonvoimiakin palvelukseensa, miten milloinkin tahtoo.”

”So, so, nuorimies”, sanoi lähellä seisova insinööri. ”Ei niin pitkälle
sentään ulotu ihmisen järki ja valta. Paljon me tahtoisimme senlaista,
jota emme voi täyttää, mutta toiselta puolen paljon jo ihminen on
keksintöjensä kautta vallannut luonnonvoimia palvelukseensa. Me elämme
suurten keksintöjen aikakautta. Imatran voimalaitoksissa ihminen
muuttaa koskivoiman sähköksi ja jakaa sitä laajoihin maakuntiin
johtolankojen avulla”.

”Nämä Imatran voimalaitokset ovat loistavana esimerkkinä voiman
kiertokulusta”, huomautti Jorma.

”Mitä sillä tarkoitat?” kysyi Aslak.

”Olenhan sinulle selittänyt jo aineen kiertokulkua luonnossa, aine ei
häviä, vaikkakin se kiertää monimutkaisia ratojaan. Samoin ei voimakaan
häviä, vaikka se muuttelee ilmenemismuotoaan. Mutta kun minä olen
näissä voimaa koskevissa kysymyksissä vielä alkuasteella, pyytäisin
insinööriä selittämään tarkemmin, miten tämä suuri laitos on jäsenenä
voiman kiertokulussa.”

”Mielelläni sen teen, koska te olette Suomen samoilijoita ja tulette
varmaankin tuhansille kertomaan käynnistänne laitoksellamme. Istukaa
vierelleni tähän kanavan penkereelle, niin koetan, vaikka tunnustaa
täytyy, että monimutkaisten asioiden esittäminen lyhyesti on vaikea
tehtävä.”

”Te tunnette ennestään veden kiertokulun luonnossa; te tiedätte,
että ne miljaardit vesipisarat, jotka nyt pauhaavat Imatrassa tai
tämän voimalaitoksen vesiturbiineissa, ovat sadepisaroina pudonneet
pilvistä laajan Vuoksen vesistön alueelle: toiset Iisalmen, Nilsiän ja
Rautalammin reittien vaiheille, toiset mahtavan Pielisen seuduille,
muutamat miljaardit taas suuren Saimaan seuduille. Tuhansien purojen,
satojen pienempien jokien, virtojen, järvien ja salmien kautta kulkien
ovat ne viimein kerääntyneet Saimaaseen ja jatkaneet siitä matkaansa
Vuoksenvirtaa, päämääränään ensin Laatokka, sitten Suomenlahti. Maan
painovoima panee ne liikkeelle ja yhdessä maan kaltevuuden kanssa
määrää nopeuden. Mitä jyrkemmin joen pohja viettää, sitä huimempi on
vesijoukkojen vauhti. Tässä Imatran kohdalla puristuu Vuoksi ahtaaksi
kurimukseksi, ja sen pohja viettää jyrkästi. Siksi on veden vauhti
tässä huimaava ja siksi veden voima kerrassaan valtava. Eipä uskoisi,
että yhtyneet vesipisarat kehittävät Imatrassa kaikkiaan 117.700 hevosvoimaa
. Niistä on vain osan ihminen ottanut palvelukseensa;
ainoastaan sen vesimäärän voiman, jonka tätä kanavaa myöten näette
virtaavan koneisiin.

”Tuossa pisarat yhteisvoimin rynnistävät suurta vesikourua myöten
laajaan turbiiniin ja pakoittavat sen pyörimään. Se taas vuorostaan
panee käyntiin dynamokoneet, joissa veden voima muuttuu sähkön
voimaksi, joka korkeajännitysjohtoja myöten valon nopeudella kiitää
sähkön käyttäjille. Tuo suuri johto menee Etelä-Suomen halki aina
Turkuun asti, haarautuen eri kaupunkeihin, pitäjiin ja tehtaisiin.”

”Taitaa joku haara mennä Lappiin saakka”, lisäsi Aslak.

”Ei sentään. Tuskin Jyväskylään voidaan täältä sähköä johtaa. Sähkö
on näet langoistakin paha karkaamaan omille teilleen. Kuta pitemmän
matkan sitä johdetaan, sitä enemmän sitä haihtuu kaikkeen maailmaan.
Vain vahvaa vaskilankaa myöten voidaan sitä johtaa suuremmissa erin.
Hopeajohto olisi vieläkin parempi, mutta se on liian kallis.”

”Ja miksi käytetään niin paljon sähköä täällä etelässä? Meillä Lapissa
on sitä vain ukkospilvissä, revontulissa ja hieromakoneissa.”

”Oh, taaskin sinä paljastit tietämättömyytesi”, moitti Jorma.

”Sähkö synnyttää voimaa, valoa ja lämpöä, mitä milloinkin halutaan,
mutta koneet käyttöpaikoilla pitää olla sen mukaiset, mitä näistä
halutaan. Jos olisitte jossain tehtaassa katsomassa, mitä täältä
johdettu sähkö siellä saa aikaan, niin selviäisi teille sähkön
merkitys. Näkisitte korkeajännitysjohdon haarautuvan tehtaaseen. Se
menee sähkömoottoriin, joka sähkövirran vaikutuksesta alkaa vinhasti
pyöriä, kun virta avataan. Moottori panee taas tehtaan muut koneet
käyntiin. Sahoissa alkavat raamit sahata hyrskytellä tukkeja laudoiksi
ja sirkkelit pyöriä surista, puuvillatehtaissa kehruukoneet hyristä ja
kutomakoneet käydä luksutella aivan kuin itsestään. Ihmisiä tarvitaan
vain koneiden käyntiä ohjaamaan, raaka-aineita kuljettamaan ja
valmiita tavaroita lajittelemaan ja pakkaamaan. Ei tarvita savuavia
ja käryäviä höyrykoneita voiman kehittäjiksi eikä pahasti paukkuvia
öijymoottoreitakaan. Voima on ikäänkuin koneenkäyttäjän hyppysissä.
Hän vääntää virran auki, milloin tahtoo ja sulkee sen myös milloin
hyväksi katsoo. Voima tulee täältä Imatralta, mutta sähköhän kulkeekin
kolmesataatuhatta kilometriä sekunnissa.”

”Ei se siis vallan kauan viivy matkalla, vaikka tehdas olisikin Turussa
saakka”, huomautti Aslak.

”Jaksaisit sinäkin Mallatunturilla odottaa niinkauan, kun sähkö täältä
lankaa myöten sinne kiitäisi”, lisäsi Jorma.

”Älkäähän keskeyttäkö esitystäni. Voimajohdosta erkanee haara tehtaan
lämmityslaitteisiin eli sähköuuneihin ja lämpöpattereihin, joissa sähkö
muuttuu lämmöksi. Kolmas lanka haaraantuu sähkölamppuihin, joissa tämä
Imatran voiman synnyttämä sähkö muuttuu valoksi.”

”Sehän on mukavaa”, huudahti Aslak. ”Meillä siellä Lapissa ei ole
paikoin polttopuitakaan, jolla saisimme kodan lämpimäksi pakkasella.
Vaivaiskoivutkin alkavat jo loppua. Meille olisi sähkölämmitys
tervetullut.”

”Lappi saa vielä odottaa, vaikka siellä onkin paljon koskivoimaa”,
virkkoi Jorma.

”Yhtä mukavaa on kohta elämä maalaistaloissakin”, jatkoi insinööri.
”Sähköllä käyvät jo puimakoneet, myllyt, halkosahat, silppukoneet,
ompelukoneet ja — tuskinpa siihen kuluu enää kauan, kun
sähkölankaverkko vedetään peltojen yli, että vilja joutuisi nopeammin,
sillä on todettu, että sähkö kiihdyttää kasvua. Vielä on mainittava,
että sähköhelloissa voidaan keittää ja paistaakin.

”Kaupungit ovat kuitenkin suurimmat sähkönkuluttajat. Niissä on paljon
tehtaita, paljon valaistuslaitteita ja tulevaisuudessa ehkä käytetään
sähköä lämmitykseenkin enemmän kuin nyt.”

”Entäpä liikenteen ylläpitämisessä?” ehätti Jorma.

”Sen puolen olen jättänyt viimeiseksi. Olette kai kuulleet, että
ulkomailla m.m. Ruotsissa junat kulkevat paikoin sähkön voimalla, jota
kosket kehittävät. Ei liene kaukana tulevaisuudessa aika, jolloin
meidänkin junia ainakin täällä Imatran lähistöllä sähkö kuljettaa.
Silloin polttoaineet säästyvät.

”Näin siis ihminen muuttaa Imatran voimaa, siirtää sitä kaukaisillekin
seuduille ja jakaa sitä pienemmissä erin ihmisen hyödyksi. Se on
alkujaan pienten, yhdistyneiden vesipisaraan voimaa, joka tässä
putouksessa saavuttaa suurimman tehon, jakaantuakseen pienempiin eriin,
mutta mitään ei häviä. Voiman kiertokulku on ikuinen.”

”Hyvä insinööri”, pyyteli Aslak, ”rakentakaa samanlainen voimalaitos
Oulunjoen Pyhäkoskeen tai Kemijoen Taivalkoskeen Pohjois-Suomea varten
ja johtakaa yksi lanka aina Haltiotunturin huipulle. Minä annan johtaa
siitä haaran isäni kodalle, minä valaisen hänen majansa sähkövalolla,
minä lämmitän sen sähköuunilla ja heittelen sieltä ulos tuoreet ja
savuavat koivupalikat, minä laitan vanhemmilleni sähköllä lämmitettävät
patjat, ettei heidän tarvitse nukkua kylmällä varpuvuoteella, jonka
päälle on porontalja levitetty, minä laitan kirkkaan kaarilampun
jokaisen tunturin harjalle kuin majakkatuleksi, ettei poropaimen
pimeimpänäkään yönä eksyisi.”

Suomen samoilijat kiittivät ystävällistä insinööriä arvokkaasta
opastuksesta ja lähtivät Imatran alta virtaa alas viilettämään uusia
seikkailuja ikävöiden.

Suuri kala.

Imatran alla Jorma ja Aslak päättivät hankkia kunnollista paistinkalaa
uistimillaan ja perho-ongillaan, joita he pitkiin aikoihin eivät olleet
käyttäneet. He olivat kuulleet, että kosken alla on hyvä lohipaikka,
varsinkin keväällä ja että presidenttikin käypi siinä kalastamassa.
Samalla he halusivat koetella uutta venettään, jonka he edellisenä päivänä
olivat ostaneet ja jolla he aikoivat laskea Laatokkaan saakka.
Aslak istui soutamaan ja Jorma heitti uistimensa koskeen huudahtaen:

”Anna Ahti ahvenia
Imatra isoja lohia.”

”Etkö muista, että ahvenet eivät ole kaloja; niiden takia ei kannata
Ahtia rukoilla. Pitäköön vedenhaltija ’piikkisikansa’. Mutta lohet
ovat meidän kalojamme; niiden tähden voit kyllä Imatran neitiä, tuota
kostonhaluista koskenhaltiatarta suostutella meille suosiolliseksi.”

Valtion kalastusvahti oli tullut rannalle nauramaan, kun kaksi outoa
poikaa koettaa muka kalastaa Imatrassa. Vanhat kalastajat ovat näet
itserakkaita; he eivät luule muiden osaavan kalapaikoille kuin he itse,
eivätkä luule muiden tietävän, mitä kalat milloinkin syövät. Mutta
miehen kasvot venyivät pitkäksi nähdessään kuinka taitavasti Aslak
luovaili veneineen, soudellen virran poikki puoleen ja toiseen sekä
antaen uistimen veneen edellä kiemurrellen solua parhaiden pyörteiden
poikki.

”Eivät nämä olekaan ensi kertaa pappia kyydissä”, mukisi mies. ”Soutaja
taitaa tietää ennestään nämä kalapaikat, koska tuossa Lohipyörteessä
kauimmin kiertelee. Jos on oikea uistin, niin pitäisi siinä jo napata.
Jopahan...”

”Pirr, pirrr... pirrrrrr... rrrrr”, särisi Jorman vaparulla.

”Löysää, löysää!” huudahti Aslak. ”Se on aika vetehinen.”

”Anna veneen laskeutua virran mukaan”, hätäili Jorma.

”Rrrrrrr... rrr... pirrrrrrrrrrr”, pärisi rulla taas pitkään.

”Olisi kelpo paistinkala, kunhan vain saisimme sen veneeseen. Näitkö,
kun se pyrstöään vedenpinnassa heilautti. Se oli ainakin kahden
kämmenen levyinen”, puheli Aslak kiiluvin silmin.

”Näin, näin... iso on.”

Sillä välin oli lohi vakautunut pyörteeseen, jossa on virran syvin
kohta ja Jorma kierti nopeasti nuoraa rullalle, ettei lohi saisi liikaa
löysiä.

”Ei se niin iso ole kuin te luulette”, ärähti mies rannalla. ”Väkevässä
virrassa tuntuu pieni ’tulikka’ miehen kokoiselta.”

Kalamiehet ovat toisilleen kateellisia. Se on esi-isiltä polveutuva
perisynti, joka puhkuilee heidän sydänalassaan silloin, kun toinen
kaikista ennustuksista huolimatta saa. Niinpä vahtikin olisi toivonut,
että poikain lohi olisi päässyt uistimesta, kimmahtanut ilmaan ja
pyrstöään heittäen painunut pyörteeseen. Silloin olisi häntä makeasti
naurattanut.

Mutta lohi oli syönyt hyvin, uistimen koukut ja perustin olivat lujaa
tekoa ja vapa oli Jorman taitavissa käsissä. Sen tähden lohi pysyi. Ja
puolen tunnin väsyttämisen jälkeen nosti Jorma sen veneeseen haavilla.

”Komea kala, ainakin kuuden kilon painoinen!” huudahti Aslak.

”Imatran neito oli meille suosiollinen.”

”Soutakaapa tänne rannalle, että katson, onko se Laatokan lohia vai
ylhäältä laskeutuneita”, kehoitti kalastusvahti.

Pojilla ja urheilukalastajilla on synnynnäinen halu näytellä saalista.
Siksipä ei Aslakia ja Jormaa tarvinnut kahta kertaa kehoittaa,
varsinkin kun mies oli moittinut lohta pieneksi nulikaksi.

Rantaan päästyään Jorma nosti saaliinsa ilmaan silmäreijistä pidellen.

”Tämmöinen se on.”

”Sehän on kojama!”

Kojama koukkuleukainen ja laihempi koiraslohi on kalamiehen
arvoasteikossa hiukan naaraslohta alempana. Sentähden Jorma kimmastui
moisesta huomautuksesta, kun hän tiesi varmaan, että hänen saaliinsa
oli pulleavatsainen ja suoraleukainen naaraskala.

”Ettehän te näy tuntevankaan kaloja!”

”Minäkö? Olen tainnut nähdä useamman lohen kuin te yhteensä. En oikein
nähnyt leukaa äsken ja siksi erehdyin. Naaras se näkyy olevan.”

Kosken rantaan käveli englantilainen seurue: vanha urheilupukuun puettu
herra rouvineen ja tyttärineen. Perhe oli jo viikon majaillut Imatralla
valtion hotellissa ja kalastellut koskessa saamatta kuitenkaan mitään.
Nähdessään poikain saaliin heräsi heissä kiihkeä kalastusinnostus.
Jorman täytyi käyttää kaikki englannin kielen taitonsa selittäessään
vieraille, missä lohi nappasi, miten he sen väsyttivät ja minkälaiseen
uistimeen se tarttui. Ja englantilaiset tahtoivat kädestäpitäen
katsella Jorman pyyntivehkeitä, varsinkin uistinta.

”Missä käytetään tämmöistä uistinta ja mistä niitä saa ostaa”, uteli
vanha herra, jonka kymmeniä tuhansia maksavassa onkilaatikossa ei ollut
yhtään sellaista.

”Utsjoella ja Enontekiön Lapissa”, vastasi Jorma. ”Uistin on alkuaan
Oulusta, mutta Utsjoella on sen lippa maalattu puoleksi veripunaiseksi
ja kirjavaksi.”

”Oletteko käyneet Lapissa?”

Seurue innostui kuullessaan, että Aslak oli oikeastaan lappalainen.
Vanha herra kertoi olleensa monta kesää Tenojoella ja Paatsjoella lohia
onkimassa.

”Osaatteko paistaa lohta nuotiotulella?” kysyi hän Aslakilta.

Ja saatuaan kuulla, että Suomen samoilijat olivat edellisenä kesänä
viikkokausia eläneet yksinomaan paistetulla kalalla, pyysi hän
hyvää maksua vastaan Aslakia paistamaan lohen heille illalliseksi.
Englantilainen oli näet vartavasten onkinut lohia näyttääkseen
rouvalleen ja tyttärelleen, kuinka hyvää on nuotiolla paistettu Suomen
lohi.

Vaikka pojilla oli jo kiire, tahtoivat he kuitenkin täyttää kaukaisten
matkustajain mielihalun. Kalastusvahti, joka oli monta päivää ollut
mainittujen englantilaisten palveluksessa, teki rannalle tulen
leppäpuista ja koivuista. Ja kun nuotio oli melkein hiilelle palanut,
paistoi Aslak lohen sen paahteessa erämiehen kaikkien sääntöjen mukaan.
Rouva ja neiti levittivät puhtaan liinan kosken pengermälle, latoivat
liinalle eväitä laukustaan ja niiden keskelle he asettivat paistetun
lohen. He pyysivät samoilijoita yhteiselle aterialle.

”Mainiota!” kehui rouva.

”Erinomaista!” ylisti neiti.

”Kyllä meidän, John, täytyy käydä Lapissa saakka, jos siellä saamme
itse hankituksi tällaisia kaloja.”

Syönnin jälkeen pyysi vanha herra Aslakia soutamaan hänen uistintaan,
sillä hän oli vahvasti vakuutettu siitä, että hänen omat uistimensa
olivat yhtä hyviä kuin poikain, mutta soutajassa oli vika. Ei hän sitä
kalastusvahdin kuullen suoraa sanonut, mutta käytöksellään sen osoitti,
kun hän käski entisen soutajansa kuljettamaan Jorman venettä.

Näin alkoi taas kaksi uistinta kierrellä Imatran alusvesiä lohen
pään menoksi: Jorman punakirjava lusikkauistin ja englantilaisen
täplikäs puu-uistin. Rantatörmältä seurasivat naiset heidän mielestään
jännittävää urheilua.

Eikä heidän tarvinnut kauan odottaa, kun englantilaisen vapa vuorostaan
särähti, ensin lyhyesti ja sitten hitaanpuolisesti ja pitkään.

”Ali right!”

Hermostuneesti piti hän vapaa kädessään päästäessään löysiä rullalta.
Toisella kädellään viittoili hän Aslakille, että hän laskisi venettä
myötävirtaan, kun kala tuntui kovin kiinnittävän.

Rouva ja neiti hihkuivat rannalla ihastuksissaan. Neiti otti
valokuvauskoneen esille ja nappasi kuvan jännittävästä hetkestä, kun
hänen isänsä tanakkana ja silmä kovana piteli luokaksi taipunutta vapaa
kädessään ja Aslak hiljakseen huopaili virtaa alas. Toisen kuvan aikoi
neiti ottaa silloin, kun kala tulee näkyviin.

Jorma keri uistimensa pois, etteivät siimat sotkeutuisi, sillä eihän
sitä lohesta tiedä, minne se milloinkin hyökkää.

”Kun olen sen väsyttänyt, niin tulkaa te nostamaan kala haavilla
veneeseen”, sanoi englantilainen Jormalle.

Kalastajain ja rannallaolijain jännitys kasvoi sitä mukaan, kun
englantilainen keri siimaa rullalle ja kun vene läheni itsepintaista
kalaa, joka yhtenään painui vain virtaa alas eikä näyttäytynytkään.

”Se taitaa olla aika otus”, sanoi Jorma, joka oli sillä välin laskenut
veneensä melkein englantilaisen veneen rinnalle.

”Älkää tulko niin lähelle”, varoitti englantilainen kädellään häristäen.

Aslak tiesi, että suurta kalaa on tyynessä pyörteessä paras väsytellä,
siksi hän soutaessaan vänkäsi venettä rannalle akanvirtaan päin,
siihen, jonka kohdalla naisväki haltioituneena seisoi ratkaisua
odotellen.

Pyörteessä siima heltisi, kun kala tuntui kääntyvän kulkemaan ylöspäin.
Ja heti sen perästä se näyttäytyi pinnassa.

”Mikä tuo on?” huudahti vanha herra pitäen luokiksi sujunutta vapaansa
vapisevassa kädessään.

”Taitaa olla itse Imatra-neiti”, kuiskasi Jorma englanninkielellä. ”Se
on itse koskenhaltijatar, joka on kujeillessaan tarttunut uistimeen.
Haltija kuuluu ennenkin näyttäytyneen kalastajille.”

Vedestä kohosi vain vettynyt koivuhalko, joka oksasta oli tarttunut
englantilaisen uistimeen. Englantilainen suuttui kovasti nähdessään
”suuren kalansa”, hän katkaisi veitsellä uistinnuoran ja lähti maalle.
Häntä näytti enimmän harmittavan se, että naiset törmällä makeasti
nauroivat.

Pojat sanoivat hyvästit ja läksivät uusia seikkailuja kohti.

Kolinan linna.

He laskivat hyvää vauhtia Imatran alavesiä, mutta ennen kuuluisaa
Rouhialan koskea pyöräyttivät he veneen maihin muutaman talon rantaan.

Vanha vaari oli törmällä rysiä paikkaamassa.

— Missä on salaperäinen Kolinan linna? kysyi Jorma.

— Tuollahan se on Rouhialan kosken keskellä, mutta taitaa siellä pysyä
teiltä näkemättä.

— Voipihan sinne veneellä laskea.

— Huonostipa kävi kerran vihovenäläisillekin, kun yrittivät
suomalaisten perässä koskea laskea.

— Kertokaapa kuinka se kävi? Me tulemme Lapin maalta ja olemme
matkallamme laskeneet melkein kaikki tapaamamme kosket paitsi Imatraa
ja Vallinkoskea. Haluaisimme kuulla minkälainen tämä Rouhiala on.

Ukko kertoi:

”Oli sota maassa. Ryssät tapansa mukaan ahdistelivat rauhallisiakin
ihmisiä. Kyliä ja taloja poltettiin, omaisuus ryöstettiin, ihmisiä
surmattiin tai vietiin vankeina vieraille maille. Vihollislauma
tunkeutui Saimaalta tänne Jääskeenkin hävittäen seutua. Pakokauhun
valtaamana lähti joukko asukkaita veneillä laskemaan Rouhialan koskia
alas ajatellen, että jos hukkuu hurjaan koskeen, niin se on kuitenkin
helpompi kuolema kuin vihollisen vankeudessa. Mutta eivät ryssätkään
ajojahtiaan hellittäneet. He uskoivat, että asukkaat lastasivat
kalleimman omaisuutensa veneisiin ja lähtivät sitä piilottamaan.
Siksi he lähtivät toisilla veneillä soutaen pakenijain jälkeen. Niin
laskettiin peräkkäin Rouhialan kosken leveämpi yläosa. Pakolaiset
laskivat veneensä kosken keskellä kohoavaan saareen, mutta eivät
laskeneet takaa ajavia ryssiä maihin, vaan sauvoimillaan työnsivät
heidän veneensä kauemmaksi rannasta. Alakosken hirvittävissä
vaahtoryöpyissä kaatuivat veneet ja kaalimaan miehet hukkuivat kaikki
kuohuviin pyörteisiin.”

”Samansuuntaisia kertomuksia olemme kuulleet pohjoisessakin”, huomautti
Aslak.

”Mutta täällä se on tapahtunut”, penäsi ukko. ”Älkää suotta menkö
surman suuhun. Kymmeniä miehiä on kurimus niellyt minun muistiaikanani.
Toiset on koski vahingossa nielaissut, kun kulkija on varomattomasti
sen niskaa lähestynyt, toiset taas ovat uhmaten lähteneet sen kuohuihin
aikoen laskea kosken, mutta viimeistään alakoskessa he ovat siirtyneet
toiseen maailmaan. Ei ole luonnonvoimien kanssa leikkimistä.”

”Me haluamme nähdä Kolinanlinnan rauniot”, sanoi Jorma.

”Ei teissä ole sinne menijää. Kymmeneen vuoteen ei saarella, jossa
rauniot ovat, ole kukaan käynyt eikä minun muistiaikana muut kuin eräs
hirrenhakkaaja ja myöhemmin kolme uhkarohkeata tukkilaista, jotka hyvän
palkkion houkuttelemina kävivät siellä ruuhkan purkamassa.”

”Saaressa siis ovat linnan rauniot?” kysyi Jorma.

”Sanovathan ne siellä olevan kiviseiniä ja maakuoppia. Entisinä
vainovuosina on ihmisten täytynyt kosken keskeltäkin turvaa etsiä.”

Jorma työnsi veneen vesille ja Aslak, jonka vuoro oli laskea koski,
käänsi sen kokan koskeen.

”Ei ole minun syyni, jos hukutte”, sanoi ukko masentuneena.

Koskenlaskijalta kysytään kylmäverisyyttä, nopeaa harkintakykyä,
jäntevää kättä ja ennen kaikkea koskien tuntemusta yleensä. Aslakilla
oli koskenlaskutaito ikäänkuin veressä ja Perä-Pohjolan suuret kosket
olivat jo olleet hänen harjoitusmestareinaan. Eikä ole epäilystäkään
siitä, josko mies panee parhaansa koskea laskiessaan, sillä hänellä
on kuolema silmäinsä edessä. Aslak myöskin tiesi, että pieni suunnan
muutos, joka johtuu vähäisestä melan heilahduksesta voi viedä
veneen karille tai yksinäiselle kivelle kuohujen kaadettavaksi
ja murskattavaksi. Mutta onneksi koski ikäänkuin levittää oman
syvyyskarttansa laskijan katseltavaksi. Missä on korkeat vaahtokuohut,
sen yläpuolella on melkein aina suuri kivi pohjassa; missä vesi särkyy
mataliksi vaahtopääaalloiksi, siinä on matala kohta, missä virta
viilettää sileäselkäisenä, siinä on myöskin kosken pohja tasainen,
useimmiten hiekan tai soran peittämä. Taitava laskija tietää, että
juuri ison kiven vieressä on syvä vesi ja että usein on turvallisinta
laskea kiveä hipoen.

Kosken niskassa Aslak nousi seisomaan nähdäkseen paremmin kivet ja
karit. Ja muutaman silmäyksen jälkeen oli hän selvillä siitä, mistä oli
paras laskea.

”Souda lujasti”, komensi Aslak.

Jorma totteli, sillä Aslak oli sillä kertaa kapteeni ja tilanteen
herra, jonka sanoihin täytyi luottaa. Jorma tiesi, että laskija tahtoi
leikkauttaa veneen rantavesiltä kuninkaan väylälle ja viiletellä
syvimpiä vesiä myöten.

Pian pauhasi koski heidän ympärillään vihaisena ja moniäänisenä
raivottarena. Se purskutti vaahtoa, kohisi ja kihisi kuin
köyryselkäinen vesihirviö; se heitteli keveää venettä kuin puunpalasta
tahtoen sen murskata ja siinä olijat surmata ja syödä suuhunsa.

Mutta ei saanut peto vielä saalista yläkoskessa, sillä taitavasti
ohjaili Aslak alustaan: kiersi suurimmat kuohut, joissa on vesi niin
pehmeänä, että vene siihen vajoaa, kaartoi karit kaukaa, pujotteli
paasien lomitse kuin kärppä, niin että alus ei karahtanutkaan kiviin.
Ja saaren luona, vaikka vauhti olikin huima, pyöräytti hän veneen
rantaan aivan kuin se olisi ollut heidän kotilaiturinsa. Vettä oli
vaahtopäistä veneeseen syytänyt aika lailla.

Pojat vetäisivät veneen maalle ja läksivät saaren ihmeitä
tarkastelemaan. Sieltä löysivät he ikäänkuin vanhojen rakennusten
kivijalkoja ja kuoppia.

”Tässä on salaperäinen saari, joka kätkee paljon vanhoja muistoja,
satujensaari, jota nykyajan ihmiset kuohujen yli katselevat kuin
luoksepääsemätöntä pyhää maata ajatellen, että tuolla Kolinanlinnan
saarella ovat esi-isämme saaneet viimeisen turvapaikan taistellessaan
vihollista vastaan kotiensa ja kontujensa puolesta. Koskenlaskutaito
on Vuoksen varrella mennyt taaksepäin, koska nykyajan ihmiset eivät
uskalla tänne tulla, vaikka entisinä aikoina on täällä ollut linna.
Meille on onni ollut suotuisa, me olemme nykyajan ihmisistä, jotka
voimme kertoa käyneemme Kolinanlinnan raunioilla ja kuvailla näitä”,
puhui Jorma hiukan kerskaillen.

”Pahin on vielä edessämme. Kuuletko alakosken hirmuista pauhinaa?”
huomautti Aslak.

Pojat kiertelivät saarta ristiin-rastiin katsellen sen merkillisyyksiä,
mutta niitä ei aluksi paljoakaan löytynyt. Maatuneet olivat muinaisen
pikku linnan peruskivetkin, kasvullisuus oli kattanut kuopat sekä
haudat ja metsäisessä saaressa näkyi hyvin vähän ihmiskäden jälkiä. Se
oli kuin erämaa asutun seudun keskellä.

”Kerrankin palanen koskematonta luontoa”, sanoi Aslak kun he olivat
palanneet veneelleen. ”Tässä vietämme yömme kuten viimekesänä Ounasjoen
kiveliössä. Varmasti eivät vieraat häiritse yöuntamme.”

”Minäkin olen jo niin tottunut metsäelämään, että mieluummin nukun
lehtivuoteella roihuavan nuotion loisteessa näin kesällä kuin
kestikievarien höyhenpatjoilla”, lisäsi Jorma.

Samoilijat tekivät tulen kelopuista, keittivät teeveden, paistoivat
haukea ja asettuivat aterioimaan tulen loisteeseen.

Syönnin jälkeen he taittoivat koivun lehdeksiä alusekseen, sitoivat
lehtikerpun päänalaisekseen, levittivät toisen huopapeitteensä niiden
päälle ja asettuivat levolle vetäen toisen peitteen ylleen.

Heinäkuun oli hämärä, mutta lämmin. Tuuli oli melkein tyyntynyt
illan suussa, ja sen viimeiset henkäykset vain värähdyttivät haapojen
latvalehtiä. Tähti toisen jälkeen sukelsi esiin avaruuksien tummasta
sinestä viekoitellen vuoteillaan valvovia suuntaamaan katseensa
korkeuksiin. Koski kohisi heidän ympärillään moniäänisenä, mutta
hillitymmin kuin päivällä. Kumpikaan ei virkkanut mitään, sillä
he olivat vaipuneet kuin tyhjyyteen, nirvanaan; raukea ruumis oli
unohtunut ja sielu tuntui vapaan mielikuvituksen siivin leijailevan
taivaan tähtitarhoissa. He olivat pian unen ja valveillaolon
välimailla, jolloin mielikuvat vaihtuvat vallattomiksi unikuviksi,
jolloin järkevän ajattelemisen langat katkeavat ja sotkeutuvat ja
unimaailma alkaa näytellä satukuviaan.

Hetken kuluttua tuumi Aslak:

”Vaivaavatkohan tässä maahiaiset?”

”Mitkä maahiaiset?”

”Meillä Lapissa on vanhoilla leiripaikoilla, joissa muinoin on ihmisiä
kuollut, maahiaisia, salaperäisiä henkiolentoja, jotka ovat ottaneet
jonkun paikan asuntomaakseen. Jos kulkija sattuu telttansa sille
kohdalle pystyttämään, ei hän saa rauhassa nukkua, sillä maahiaiset
yökauden kähnivät hänen ympärillään: astua tassuttelevat, rapistelevat
lehtiä puista, sivelevät telttakangasta, kuiskailevat ja supisevat
toisilleen ja jos rohkea matkustaja kaikesta huolimatta sattuu
nukahtamaan, ilmestyy yöllä maahiainen ja sanoo: ’On parasta, että
siirrätte majanne pois tältä paikalta, sillä minä asun tässä ja olen
asunut jo satoja vuosia.’ Niinkuin näet, on tässä vanhan linnan rauniot
ja mahdollisesti täällä on moni heittänyt henkensä. Juuri tämmöisissä
paikoissa maahiaiset asustavat.”

”Taikauskoa. Kummitusjuttusi voisivat ehkä tehota johonkin toiseen,
mutta ei minuun. Minä en usko niihin, enkä Lapin noitiinkaan. Uusi
aika on ne tehnyt tehottomiksi. Parasta on, että pidät ne omina
tietoinasi. Muut voisivat niille nauraa, mutta minä pidän niitä entisen
taikauskoisen maailmankatsomuksen viimeisinä rippeinä.”

”Minulla on muistossani montakin esimerkkiä, joita ei muuten voi
selittää kuin siten, että maahiaisia on todella olemassa. Tahdotko,
niin unta odotellessa kerron jonkun tapauksen.”

”Kerro, jos huvittaa.”

”Siilastuvalta viisipenikulmaa koilliseen on Halditshokon alla pyöreä
järvi, nimeltään Miekonjauri. Sitä ympäröivät joka puolella korkeat,
lumipeittoiset tunturit, joilta solisee kirkasvetisiä puroja laskien
könkäinä järveen ja muodostaen sen länsipäähän laajan suiston. Sen
toinen puoli kasvaa niin tiheää pajukkoa, että ihminen ei sen läpi
pääse, mutta toinen puoli rehevää ruohoa; kullerot ovat siellä ruusun
kokoisia, sinilatvat melkein miehen mittaisia ja purojen rantamat
ovat reunustetut harvinaisilla valkoisilla kukilla. Siinä oli muinoin
lappalaisten suuri kesäleiripaikka, jossa oli kymmeniä telttoja ja
niiden ympärillä leikkivät lapset ja keiturit (vuohet), mutta porot
paimenineen olivat tunturien lumirajoilla. Niin oli muutamia kymmeniä vuosia sitten
. Mutta miten nyt on? Ei näy lappalaisia kesäkausiin sen
rannoilla. Ja miksikä ei näy? Kysy sitä isältäni; kyllä hän selittää,
että maahiaisia asuu paljon tällä kentällä. Monen lapinkävijänkin
ne ovat käskeneet sieltä pois siirtymään. Vain pari kertaa kesässä
pysähtyy lappalainen karjoineen tähän merkilliseen uomaan: kerran
kevätkesällä, kun porot ovat matkalla tunturien lumille ja lumirajoille
sääskiä pakoon ja toisen kerran syyspuoleen kun porot taas laskeutuvat
sieltä alemmille jäkäläkankaille, mutta silloinkin ihmiset asuvat
ylempänä Kahperusvaaran liepeillä.”

”Miksi et tätä kertonut viime kesänä, olisin halunnut käydä nukkumassa
jonkun yön niillä vanhoilla kotasijoilla.”

Jorma vaipui omiin ajatuksiinsa. Hän oli näkevinään alakosken valkeat
kuohut, joista kohoili venäläisten parrakkaita päitä, käsiä ja jalkoja,
hän oli Aslakin kanssa laskevinaan niiden keskellä ja vaipuvinaan
viimein pehmeiden kuohujen sisään. Ja lopuksi havahtui hän aivan
valveille näistä kuvitteluistaan.

”Nukutko jo Aslak.”

”En. Olen kuulevinani alhaaltapäin matalaäänistä puhetta.”

”Kuka siellä keskustelisi koskessa. Korvasi valehtelevat, kun pelkäät
huomista koskenlaskua.”

”En pelkää, mutta kuinka sinä jouduit sitä ajattelemaan”?

”Se on meillä aamulla ensiksi edessä. Tältä saarelta emme pääse
laskematta noiden hurjien kuohujen läpi. Ja se kysyy miestä.”

Hetken kuluttua puhe katkesi, nukkujain rintakehät harvakseen ja
tasaisesti kohoilivat, ja silmät painuivat kiinni. Samoilijat
nukkuivat kosken laulaessa kehtolauluaan. Vesisiipat vain rauhattomina
leijailivat heidän yllään kuin yön aaveet.

Aamulla olivat taas toiset tuumat. Uni oli virkistänyt ruumista ja
sielua. Epäilykset ja harhakuvat olivat haihtuneet yön usvien mukana,
kun aamuaurinko täydeltä terältä valaisi Vuoksen laaksoa ja kirkasti
kuohut huikaisevan valkoisiksi.

”Hei Jorma, nouse Rouhialan kurkkiota laskemaan”, kiljui Aslak.

Lapissa sanotaan kallioiden väliin puristunutta kuohuvaa kosken osaa
kurkkioksi.

”He, heei, he, heei!” huusi Jorma vastaan. ”Katsoppa joko ne ryssät
ovat päässeet alta pois.”

”Ei näy partaniekkoja, mutta sen sijaan kaksi niitylle menevää poikaa
töllistelee meitä joen eteläpuolelta. Taitavat luulla meitä aaveiksi.”

Jorma nousi, astui kosken rannalle ja tervehti poikia nenäliinaa
heilutellen. Pojat vastasivat lakkiaan puistaen. Jorma olisi
keskustellut poikain kanssa lippukieltä käyttäen, kun ääni ei pauhujen
yli mitenkään kantanut, mutta pojat eivät näyttäneet sitä ymmärtävän.
Sen verran Jorma kuitenkin sai viittauksilla heidät ymmärtämään, että
he olivat aikeissa laskea alakosken. Siihen pojat vastasivat nyrkkiään
heristellen, josta Jorma päätteli, että he pitivät sitä melkein
mahdottomana.

Jorma palasi nuotiolle kahvia keittämään, ja pojat jatkoivat matkaansa
kosken rantaa alaspäin.

Pojat istuivat parhaillaan ”kahvipöydässä”, jonka he olivat kattaneet
sileälle laakakivelle, kun palokärki lensi läheiseen honkaan päästäen
tutun lehmänkutsuäänen:

”Ptrui, ptrui, ptrui, ptrui, ptrui...”

Senjälkeen alkoi se takoa reikää hongan kylkeen.

”Huono merkki”, huokasi Aslak. ”Mustatikka takoo jo meille arkun
nauloja.”

”Joko alkaa pelottaa, kun alakoski kuuluu niin kovin tohisevan. Mutta
muu ei auta, kun reima yritys ja rohkea mieli. Emme täältä kosken
poikki voi päästä toiselle rannalle.”

”Lähdetään sitten, sanoi Laakkonen, kun seitsemäs leipä aloitettiin.”

”Ei sitä yöpuulta niin lähdetä kuin jänis haavalta. Ensin on
tuli sammutettava. Se kuuluu oikeiden partiolaisten ensimmäisiin
velvollisuuksiin. Mitä sanottaisiin, jos Suomen samoilijat polttaisivat
tämän saaren ja kärventäisivät muinaislinnan rauniot. Ammennetaanhan
koskesta vettä nuotioon.”

Pojat koukkasivat vettä koskesta rautakauhoihinsa ja kaasivat nuotioon.

Pau — pau, kuului nuotion aluskivestä aivan kuin kivääreillä olisi
ammuttu ja tuhka ja savu pöllähtivät korkealle ilmaan. Nuotion
sammuttajat vetääntyivät pari askelta syrjään.

”Olikohan siinä vanha maamiina, joka niin kamalasti räjähti,” huudahti
Jorma.

”Kivi siinä vain halkesi, kun sen pinta äkkiä jäähtyi.”

Kun pojat lähemmin tarkastelivat pamahduksen syytä, huomasivat he, että
kivi ei ollut haljennut, vaan sen sivusta oli irtaantunut, melkein
pyöreä pala, joka oli erilaista kiveä ja joka oli ollut kalkkilaastilla
isomman kiven syvennyksen aukkoon kiinnitettynä.

”Mikä tämä on?” huudahti Aslak nostaessaan kiven kuopasta suuren,
jonkin verran ruostuneen avaimen.

”Se on varmaankin vanha Kolinanlinnan avain.”

Pojat tarkastelivat sitä joka puolelta kuin pyhäinjäännöstä. Aslak
veti sen putkesta esiin metallipuikon, pienen hienon hienosta
hopealevystä kierretyn käärön. Ja kun sen avasi, näkyi siinä metalliin
pakoitetuin kirjaimin tehty ruotsinkielinen kirjoitus. Aslak koetti
sitä lukea, mutta ei ymmärtänyt montakaan sanaa. Jorma tutki
kirjoitusta hetkisen ja suomensi sen toverilleen. Se oli sotapäällikön
tiedonanto sissipäällikölle, jonka piti ryssien rintaman takana tehdä
mahdollisimman paljon häiriötä viholliselle ja varsinkin hävittää
kuormastoja.

Kirje kuului:

”Arvoisa vapaajoukon johtaja. Niinkuin lähettini kautta olen teille
ilmoittanut, kätken tämän avaimen Bullerborgin eli Kolinanlinnan
kivijalkaan. Avaimella pääsette muutamiin salaholveihin ja kätkettyihin
varastoihin, joista voi olla toiminnallenne hyötyä. Kätköissä on rahaa,
aseita, ampumatarpeita ja vähän ruokaakin, niin ettei teidän tästä
lähtien tarvitse olla asukkaista riippuvainen. Pitäen toimintaanne
suuressa arvossa ja yhteistä asiaamme edistävänä teen seuraavan
tiedonannon:

”Verkkosaaren pohjoisimmalla niemekkeellä Laatokalla on kallioon
kaivettu suuri rautainen arkku, johon tällä avaimella pääsee. Sisältö
on käytettävissänne. — Kuten olen jo ilmoittanut, kätken tämän
ilmoitukseni ja avaimen tänne kosken saareen, jonne ryssät eivät
uskalla tulla ja jonne ei muillakaan ole monesti asiaa.

”Taistelkaamme urhoollisesti kotiemme ja isänmaamme vapauden puolesta.”

Kirjeen reunasta oli nimi lohjennut pois.

Jorma luki tiedonannon väräjävin äänin ja loppupuolen sammaltaen, sillä
hänet valtasi kiihko, joka oli sukua kultakuumeelle.

”Eläköön, eläköön!” huusi Aslak. ”Kuuluisa sissipäällikkö ei ole saanut
avainta ja sen tähden kätköt voivat olla vieläkin maan alla. Me haemme
ne esiin, meistä tulee vielä aarteiden omistajia.”

”Mikä onnellinen sattuma johtikaan meidät näiden salattujen asiain
avaimeen. Näyttää siltä, että sotapäällikön lähettämä tieto ei olekaan
saapunut sissipäällikölle. Meidän täytyy nyt tänä kesänä käydä kaikissa
näissä paikoissa ja nuuskia tarkoin, ovatko kätköt vielä paikoillaan.”

Kiven kuopasta löysivät he vielä saviastian palasia ja jotakin mustaa,
puuromaista ainetta, joka aikoinaan oli ollut ruutia, mutta myöhemmin
menettänyt tehokkuutensa. Aslak ja Jorma innostuivat löydöistään niin,
että jäivät vielä koko aamupäiväksi saareen ja etsivät sen joka kolkan
tehden samalla kaivauksiakin, mutta mitään uutta ei enään edellisten
lisäksi löytynyt.

Mutta vaikka aarteet, joista satavuotta vanhassa kirjoituksessa
puhuttiin, eivät olleetkaan vielä käsissä, oli heidän mielensä hyvä
kuten kullankaivajan löytäessään rikkaan kultasuonen. Kuinka paljon
kussakin säilössä oli rahaa, kuinka paljon kalleita esineitä ja vanhoja
sota-aseita siitä heillä ei ollut aavistustakaan. Ja se salaperäisyys
kiihoitti mieltä.

Vasta iltapäivällä pääsivät he jatkamaan matkaa. Ennen lähtöään
kääri Jorma kalliin avaimen vaatekääröön ja sitoi sen lujasti veneen
keulakaareen. Sen he tekivät yhteisestä sopimuksesta tuumien, että jos
miehet hukkuvat alakoskeen, niin jää avain talteen ja omaiset voivat
käydä etsimässä kätköt.

Aslak ja Jorma kantoivat taas tavaransa veneeseen, peittelivät ne
huolellisesti purjekankaalla ja köyttelivät ne nuoralla veneen
pohjakaariin siltä varalta, että vene sattuisi täyttymään tai kaatumaan
koskessa. Jorma istui perään, Aslak airoihin ja niin sitä taas mentiin
kuohujen keskellä.

Rouhialan koski, joka ylempänä on noin sadan metrin levyinen, kapenee
alempana vain parinkymmenen metrin levyiseksi kurkkioksi. Veden vauhti
ja aaltojen korkeus on siinä melkein kuin Imatrassa. Tuskin Jorma
ja Aslak olisivat lähteneet sitä laskemaan, jos he ensin olisivat
käyneet sitä rannalta tarkastelemassa. Heille riitti vain tieto, että
entisaikoina on joku huima mies sen vedon jälkeen laskenut ja ehjin
nahoin, vaikkakin vesilastissa tullut alas. Kurkkion niskassa nousee
Jorma seisomaan nähdäkseen tarkemmin sen myllertävän alamäen jota
he hetken perästä tulivat laskemaan. Jalat haarallaan, polvet vähän
koukussa, selkä kumarassa ja huulet päättäväisesti yhteenpuristettuina
ohjasi hän alusta ensin korkeampia aaltoja vältellen ja rannan suojaa
etsien, sitten keskivettä suoraan porhaltaen.

Hän näki edessään valkean ja tumman kirjavan myllertävän alamäen, jonka
hyppyreitä ja salahautoja hän koitti silmillään tutkia. Oudosti vihlasi
näky nuoren laskumiehen sydänalaa. Oliko sittenkin liian uskallettua?
Oliko hän koskenlaskutaitonsa liian korkeaksi arvioinut? Mutta pian
taas epäilykset haihtuivat. Silmät terästettyinä ja huulet tiukasti
yhteenpuristettuina ohjasi Jorma alusta. Hän tiesi, että kahden ihmisen
elämä riippui hänen melansa käänteistä. Hän oli uhmaaja, joka oli
haastanut koskijättiläisen kaksintaisteluun. — Ja koski otti haasteen
vastaan. Se jo vahingonilosta ilkkui yltiöpäille. Niskavirrassa se
ensin viehätteli: keinautteli venettä sileäpintaisten aaltojen selissä
kuin näyttääkseen, että ei ole mitään vaaraa, mutta keskikoskella se jo
kiivastui. Jo roiskautti muudan vettä ja vaahtoa soutajan syliin, jo
toinen kasteli laskijan saappaat, jo kolmas loikkasi laidan yli. Koski
puhisi ja ähisi, roiski ja ryöppysi, niin että vaahtokuplat lentelivät
ilmaan särkyen sumuksi, jossa auringonsäteet sateenkaaren väreiksi
jakaantuivat.

”Hukuta hullut, hukuta hullut”, kuiskailivat kuohut.

”Nyt rynnätään, nyt rynnätään”, karjuivat korkeimmat kareet.

Ja yhteisvoimin kohottivat ne veneen kuohun harjalle ja paiskasivat
keula edellä pehmeään vaahtoon kuin untuvaläjään.

”Uui — huuuu!” kuului vaahdosta.

”Kamala kuolema, kamala kuolema”, pulpattivat rantapyörteet.

Jorma koetti olla hengittämättä, sillä hän tiesi, että jos vettä menee
keuhkoihin ei voi hengittää sen jälkeen, vaikka pinnallekin kohoaisi.
Hän tunsi, kuinka vesi vaatteiden läpi pursusi ihoon, hän tunsi kuinka
armottomasti vesihauta velloi: pyöritteli ympäri, nosti ylös, niin
että ilma näkyi ja pauhasi taas samassa pohjaa vasten. Kyynärpäähän
kävi kipeästi, otsa kolahti kiveen, korvissa humisi, mutta taju säilyi
kuitenkin.

”Viimeinen hetki,” ajatteli Jorma ja mielikuvitus kiiti kuin unessa.
Hän oli tulevinaan kotiin. Äiti otti hänet syleillen vastaan, isä
kyseli kuulumisia, pikkuveljet piirittivät hänet ja vaativat kertomaan.
Niin lempeän ja surullisen näköiset olivat äidin kasvot ja posket
kyynelten kostuttamat.

”Olenkohan minä jo kuollut,” ajatteli hän hetkistä myöhemmin ollessaan
pyörtymyksen rajoilla.

”En ole vielä, sillä korvani kohisevat, valoa näkyy jostain. Teki
kovasti mieli vetää vettä keuhkoihin, jotka ovat tukehtua hapen
puutteessa, mutta hän vielä jaksaa taistella sitä vastaan. Ei enää
liiku ruumiskaan.”

Mutta kosken valkotukkaiset kuohuttaret, jotka tahallaan olivat
äkeimmässä aallokossa veneen keulaan tarttuneet ja vaahtoihin painaneet
nähdäkseen urheat laskijat, katuivat jo uteliaisuuttaan ja valkoisin
käsin kannattivat melkein pyörtynyttä Jormaa rantapyörteeseen. Ne jo
hätäilivät hänen ympärillään kuiskaillen: ”Onkohan koskien sankari
jo kuollut? Voi meitä, kun vallattomuudellamme hänet hukutimme,
vaikka me yläkoskessa leikitellen hänen venettään keinuttelimme!” He
kohottivat käsillään Jorman vedenpintaan, he nostivat hänen kätensä
rantapensaaseen ja odottivat, sillä heillä ei ollut valtaa maalle
viskata.

Jorma ei kuitenkaan vielä ollut kuollut. Koko tahdonvoimansa
jännittäen, sai hän kätensä kouristumaan rantapajun ympäri. ”Hän elää,
hän elää!” ihastelivat kosken immet ja painuivat taas vaahtoihin.

Ja kun Jorma kaikin voimin vetää, nousee pää vedestä ylös. Hän puhaltaa
keuhkoistaan pois pahan ilman ja hengittää sitten kiihkeästi. Kuinka
suloista onkaan ilma, kuinka virkistävä sen vaikutus hukkuvalle.

Kun hän vähitellen toipuu, huomaa hän makaavansa kosken alla
pyörteessä, käsi lujasti pajunrunkoon kouristuneena ja pää hiukan
vedenpinnan yläpuolella.

”Jorma hoi!” kuului alempaa rannalta.

”Jorma hoi!” kuului jo vähän lähempää.

Se oli Aslakin ääni, jossa oli surullinen ja hätäilevä sävy.

”Täällä minä olen”, vastasi kaivattu.

Aslak veti uupuneen toverinsa maalle. Ja Suomen samoilijat tervehtivät
toisiaan lämpimämmin kuin koskaan ennen.

Aslak oli kuohuissa tarttunut nuoraan, jolla tavarat olivat veneeseen
köytetyt ja kulkeutunut veneen mukana kosken alle vahingoittumattomana.

Vähän myöhemmin samoilijat makailivat joen törmällä alasti vaatteitaan
auringon paisteessa kuivatellen.

”Eipä olisi mokomaa uskonut niin rajuksi. Oli viedä melkein hengen
köyhältä kulkijalta,” päivitteli Jorma.

”Opiksi koiralle kylmät saunat, me olimme tämän kylvetyksen tarpeessa,
kun uhmaten, ilman lähempää tarkastelua lähdimme kurkkioon”, lisäsi
toveri.

”Miehen on mela kädessä, Jumala venettä viepi”, tunnusti Jorma nöyränä.

Onneksi vene oli ehyt ja tavarat pysyneet veneen mukana,
lukuunottamatta melaa, joka oli mennyt virran mukana, mutta senkin
löysivät he myöhemmin alempaa rannalta.

Käkisalmen linnaa katselemassa.

”Kaksi miekkaa on Karjalan vaakunassa, sen kruunusta vallasta
taistelemassa”, sanoo runoilija. Kaksi lyöntiin koukistettua kättä,
toisessa idän käyrä miekka ja toisessa lännen suora säilä ja niiden
yläpuolella kruunu; siinä vaakuna, joka mainiosti kuvaa Karjalan
menneisyyttä ja jännittynyttä asemaa. Itä ja länsi ovat vuosisatain
kuluessa siellä kiivaimmin iskeneet yhteen toivoen saavansa valtaansa
tämän kauniin maan. Toisinaan ovat idän joukot edenneet sen yli ja
koettaneet sen kansaa lannistaa orjakseen, mutta verissäpäin on niiden
taas täytynyt sieltä poistua lännen suoran miekan edessä.

Karjalan maamies, joka nyt rauhallisena kyntää vapaan isänmaansa
vainioita, isiltä perittyä peltoaan, ei aina tiedä, että siinä ovat
esi-isät vertaan vuodattaen taistelleet ja niin moni kaatunutkin. Mutta
vanhat linnat muistuttavat parhaiten sekä hänelle että matkailijalle
noista melskeisistä ajoista.

”Terve, sinä vanha linna, terve kivinen tonttu, joka siellä vehmaan
luonnon keskellä istut ja ihmettelet nykyaikaa!” huudahti Jorma
Käkisalmen linnaa lähestyessään.

”Kerro Suomen samoilijoille muistojasi vuosisatojen takaa”, lisäsi
Aslak.

Mutta mitä lähemmäksi he tulivat linnan pyöreää, kivistä tornia,
sitä hiljaisemmiksi he tulivat. Mykän ihmettelyn vallassa he
katselivat sortuneita valleja, korkeaholvista, vanhaa ruutikellaria
ja varastohuonetta. Viimein he nousivat kaksikerroksiseen linnan
torniin, jonka käytävällä tuli heitä vastaan vanha, köyryselkäinen ja
pitkäpartainen mies. Samoilijat tervehtivät häntä lakkiaan nostaen.

”Terve tervehyttäjälle”, vastasi ukko. ”Mitä kuuluu muuhun Suomeen?
Minä näin teidän katselevan näitä muureja ja riensin vastaan
opastamaan. Noustaan ensin tänne torniin.”

”Onkohan se ihminen? Minusta tuntuu, että se on linnan tonttu, hän
näytti maasta nousevan meidän eteemme”, kuiskasi Aslak.

”Turhia! Hän lienee tämän linnan vahti.”

Pojat nousivat ukon jäljessä aivan tornin huippuun. Ukko tirkisteli
siellä ulos tähystysaukosta.

”Katselkaa hyvät vieraat näitä Karjalan maisemia, joita tämä linna
hallitsee. Tuolla idässä Laatokan meri levittelee avaroita selkiään,
lähempänä samalla suunnalla näette Vuoksen suun, kaupungin entisen
sataman, lännessä saarisia Vuoksen selkiä ja tuossa lähempänä
linnoitetun vanhan kaupungin.”

”Minä en ihmettele, että esi-isämme ovat usein viimeiseen mieheen
taistelleet tämän maan edestä”, huudahti Jorma.

”Jospa voisimme elokuvin nähdä ne taistelut, joita vuosisatain kuluessa
on tämän linnan ympärillä käyty, niin jännittävämpiä näytöksiä ei
kaipaisi nuori mielemme”, sanoi Jorma.

”Tämän Käkisalmen linnan lienevät alkujaan karjalaiset rakentaneet.
Vuonna 1295 tapahtui ensimmäinen, historiassa mainittu taistelu
linnan omistamisesta. Silloin Torkel Knuutinpojan lähettämät joukot
valloittivat sen ja alkoivat innokkaasti varustaa sitä itärajan
turvaksi. Mutta jo seuraavana vuonna tulivat ryssät ja anastivat
sen uudestaan. Tapansa mukaan alkoivat venäläiset kovasti sortaa
karjalaisia. Sentähden neljännentoista vuosisadan alkupuolella
vimmastuneet Karjalan miehet tappoivat venäläiset linnan puolustajat”,
kertoili ukko.

”Mutta jo seuraavana vuonna tulivat ryssät takaisin ja valloittivat
linnan uudelleen”, muisti Jorma.

”Niin tekivät”, myönsi ukko. ”Ja sitä seuraava ajanjakso oli
tälle seutukunnalle miltei raskain, sillä v. 1333 annettiin linna
ja Käkisalmen lääni eräälle liettualaiselle suuriruhtinaalle
läänitykseksi. Vieraan maan miehet sortivat kovasti kansaa vaatien
siltä ylettömiä veroja. Joka uskalsi siitä valittaa, hänet piestiin
tai tapettiin muille varoitukseksi. Kolmatta vuosisataa oli tämä seutu
ulkonaisesti rauhassa, kunnes Ruotsin valta jälleen iski silmänsä tähän
Vuoksen suun vartijaan. Kolmen tuhannen ratsumiehen kanssa samosi tänne
Herman Fleming v. 1573. Rohkeasti hyökkäsivät hänen miehensä näitä
vallituksia vastaan, mutta saivat vain erillään olevat esikaupungit
valtaansa ja polttivat ne. Siihen aikaan ympäröivät äkeät kosket vielä
linnaa, minkä tähden sitä oli vaikea valloittaa. Mutta v. 1580 Pontus de la Gardie
valloitti linnan ja kaupungin. Vaikka ruotsalaiset 1590 luvulla
varustivat kaupungin suojavalleilla, valloittivat venäläiset
sen vuonna 1595. Varsin lyhyt oli kuitenkin sillä kertaa kaalimaan
miesten valtakausi, sillä 1611 tulivat linnaan Laiskan Jaakon, Jaakko de la Gardie’n
joukot. Kuuden kuukauden piirityksen jälkeen antautui
linna piirittäjille. Täsmälleen vuosisadan oli sitten Käkisalmi
ruotsalaisten hallussa, vaikkakaan ei häiritsemättä. V. 1656 ryntäsivät
taas ryssät sen kimppuun, mutta lyötiin verissäpäin takaisin. Vasta
isonvihan aikoina, kun tsaari Pietarin Viipuria piirittäneet ja sen
valloittaneet joukot olivat saapuneet Käkisalmen edustalle, alkoivat
ruotsalaisille vastoinkäymisen ajat täällä. Elokuussa v. 1710 alkoi
kiivas pommitus. Tuhansittain putoili venäläisten luoteja linnaan ja
kaupunkiin joka päivä. Kun apuväkeä ei ollut odotettavissa mistään,
täytyi linnan antautua. — Sen jälkeen oli linnassa venäläinen
varusväki vuoteen 1850. Nyt on n.s. uusi linna houruinhuoneena.”

”Nyt minä vasta, ymmärrän miksi Karjalan vaakunassa on kaksi miekkaa”,
sanoi Aslak.

”Nuorukaiset”, jatkoi vanhus, ”paljon urhoollisuutta, uskollisuutta,
sankarimieltä ja oikeaa suuruutta on ollut tämän linnan suomalaisissa
puolustajissa. Toiset heistä ovat täällä kaatuneet ja heidän luunsa
lepäävät tuolla kankaassa, mutta heidän henkensä elää vielä Karjalan
kansassa. Se on osa Suomen suojamuuria, joka ei murru.”

Tornin toisessa kerroksessa näytteli vanhus samoilijoille museoesineitä
kertoen samalla Karjalan kansan tavoista.

Suomen samoilijat kiittivät ystävällistä vanhusta ja palasivat
veneeseensä.

Iltapäivällä tapaamme jo Suomen samoilijat Laatokan rannalla kalastajan
vinttikamarissa. Heidän piti aamulla lähteä kalastajain mukana
Verkkosaareen, siihen samaan saareen, jossa piti olla suuri aarre
nähtävästi isonvihan ajoilta.

Verkkosaaren aarre.

Poikia ei sinä yönä nukuttanut. Kaunis luonto ja ennen kaikkea
’aarrekuume’ kiihoittivat liiaksi mielikuvitusta. Iltayön he istuivat
avatun akkunan edessä kalastajan vinttikamarissa ihaillen Laatokkaa,
joka meren kaltaisena, silmänkantamattomiin ulottuvana ulappana
heijasteli iltaruskon kultaamaa taivasta. He katselivat kuinka laskevan
auringon viimeiset säteet hellävaroin hivelivät sen jättiläispintaa
ja sivelivät kaukaisten saarten kumpuja, jotka hetkisen heloittivat
punertavina, mutta illan hämärtyessä ne toinen toisensa jälkeen
kätkeytyivät lämpimän heinäkuunyön varjoon. Sinne katosi etäisen
Verkkosaarenkin salaperäinen haahmo, joka useimmin kuin muut oli
poikien katseet itseensä kiinnittänyt. Mutta läheisten saarien ja
niemien rannoilla näkyi vielä valkeita vöitä, kun ulapan sileäselkäiset
mainingit särkyivät niissä vaahdoksi.

”Eikö ole ihanaa! Minä en nyt enää ihmettele, mistä karjalaiset ovat
saaneet runoilun ja laulun jumalaiset lahjat. Luonto on ne heissä
herättänyt, kaunis luonto, joka on Luojan taideteos.”

”Lieneekö toista maata maailmassa kauniimpaa kuin Suomi”, lisäsi Aslak.

”Ei ole, sen vakuutan. — Me olemme kulkeneet sen halki Kilpisjärveltä
tänne Laatokalle ja kaikkialla olemme nähneet luonnonkauneutta
jossakin muodossa, kaikkialla olemme nähneet ihmisten kiintyneen
kotimaansa kamaraan ja rakastavan sitä enemmän kuin mitään muuta seutua
maailmassa.”

Yö yhä pimeni. Kaislakerttu siinä talon rannan ruoistossa alkoi
yöllisen sirityksensä.

Ja pojat kiirehtivät vuoteilleen ehtiäkseen muutamia tunteja nukahtaa
ja kerätä voimia seuraavan päivän ponnistuksiin. Mutta uni ei tahtonut
tulla.

”Jorma”, sanoi Aslak avosilmin lojuen, ”eikö täällä etelässä
aarteilla ole oma haltijansa, joka sitä suojelee. Mitä sanoisit, jos
Verkkosaarenkin aarretta vartioipi joku haltija.”

”Taaskin puhut Lapin taikauskoisia olettamuksia.”

”Minä olen nähnyt miehen, joka on ollut aarteenhaltijan kynsissä”,
tenäsi Aslak. ”Tahdotko, että kerron hänen seikkailuistaan?”

”Anna kuulua.”

Ja hämärässä ullakkokamarissa Aslak kertoi seuraavan aarretarinan:

”Kaukana ’Suomineidon’ käsivarressa, Kilpisjärvestä koilliseen, on
korkea tunturi, nimeltä Jollamoaivi. Se on sikäli syrjässä ja kaukana
kiinteistä asunnoista, että harvoin ihminen sen kaljuja rinteitä ja
lumilakea polkee. Vain pari kertaa vuodessa tunturilappalainen sen
kautta karjoineen kulkee ja jonkun vuorokauden sen laaksoissa levähtää:
kerran kevätkesällä, kun porot pyrkivät suurin laumoin sääskiä pakoon
Haltiotunturin lumisille rinteille ja kerran syyspuoleen kun porot taas
palaavat alimmille jäkäläkankaille. Kesällä vain kurmitsat ylistelevät
sen ylhäistä autiutta ja talvella nälissään harhailevat sudet
ulvahtelevat, kun turhaan etsivät jotakin elävää sen rannattomilta
lumiaavikoilta.

”Jollamoaivin sileällä rinteellä on muutamia huoneen kokoisia kiviä,
jotka näyttävät jälestäpäin sinne nakatuilta. Eräs niistä on kolmen
mukulakiven päällä ja sen alla on ammottava rako. Siinä oli ennen
muinoin kuuluisa aarre, uhripaikka, johon tunturilappalaiset kävivät
pudottamassa milloin hopea-, milloin vaskirahoja parantaakseen siten
poro-onneaan. Kukaan ei uskaltanut aarteeseen kajota, sillä sitä
suojelivat lappalaisten uskomuksen mukaan henkiolennot, jotka olisivat
kamalasti kostaneet vanhojen uhrirahojen ryöstäjälle.

”Mutta Aslak, nuori poropaimen, ei paljon uskonut moisiin
peloitteluihin, vaan aikoi kaivaa aarteen omakseen. — Se ei ole
kenenkään oma, se on vain pakanauskonnon viimeinen jäte, tuumi Aslak
usein itsekseen, kun sen lähelle sattui.

”Ja Aslak, poropaimen, kuvitteli jo edeltäpäin mitä hän rahoilla tekee:
hän ostaa satapäisen porokarjan, kuten hänen isännälläänkin on, hän
laittaa itselleen oman kodan, joka on talvella porontaljoilla ja
kesällä purjekankaalla katettu ja jossa on paljon lippaita ja arkkuja,
patoja ja pannuja niin kuin rikkaan tunturilappalaisen kodassa pitääkin
olla. Kerran hän oli aiettaan toteuttamassa. Eräänä syysiltana, kun
toiset jo lepäilivät rankisessa, vuoren juurella, nousi hän tunturille,
ryömi suuren aarrekiven alle ja oli jo kättään kuroittamassa kallion
rakoon, kun hän oli kuulevinaan äänen sanovan: ’Aslak, älä koske
niihin!’ Poika säikähti siitä niin, että juoksi henkikurkussa takaisin
eikä hiiskunut kenellekään yrityksestään.

”Mutta aarretta hän ei voinut silti unohtaa. — ’Kerran, kerran minä sen
kaivan esille’, päätteli hän usein, kun ajatukset siihen palasivat.

”Oli joulun aaton aatto. Porokarjat olivat jo joutuneet kauas niiltä
mailta aina Könkämäenon ja Lätäsenon yhtymäkohtaan ja kaivelivat
kaikessa rauhassa vahvan lumen alta valkeaa jäkälää. Kun porot eivät
pyrkineet leviämään, päätti isäntäväki lähteä pyhiksi Hettaan eli
Enontekiön kirkolle ja jättää Aslakin yksin karjaa vartioimaan.

”’Nyt minä noudan ajoporolla Jollamoaivin aarteen’, päätti Aslak.
Porothan pysyvät vartioimattakin kaivoksillaan.

”Ja Aslak valjasti pulkan eteen isäntänsä parhaan ajokkaan, kuuluisan
menijän ja ummenoijuksen. Hän varasi myös pulkkaan evästä kolmeksi päiväksi
ja kimpun kuivia sytyketuohia ja tervaslastuja, joita ilman
tunturilappalainen ei mielellään matkalle lähde. Eikä hän unohtanut
poronnahkoista valmistettua pussiakaan, johon hän aikoi rahat ammentaa.

”Matka oli pitkä. Vaikka poro juoksi tunturien kovia hankia hyvää
vauhtia, saapui Aslak vasta puolen yön tienoilla Jollamoaiville ja
löysi sieltä helposti merkkikiven, sillä tähdet kimmelsivät kirkkaina
ja revontulet säihkyvänä kaarena heijastivat punertavaa hohdetta
aavoille ja autioille maisemille, joilla Aslak ja poro näyttivät olevan
ainoat elävät olennot.

”Annettuaan porolle pantiojäkälää, istui Aslak pulkan laidalle
kuulostelemaan ja ympäristöä tarkastelemaan. Häntä värisytti, ei
pakkasen tähden, vaan sentähden, että vanhat perintätiedot ja
kertomukset toivat mieleen aarteen henget ja koston uhkauksen.
Aarrekivikin seisoi hänen edessään aavemaisena kuin mikäkin
vuorenpeikko, jonka valkeassa turkissa ja lumilakissa näyttivät
tuhannet jalokivet kimaltelevan ja jonka alla ammotti musta onkalo kuin
hiiden luolan suu.

”Mutta Aslak rohkaisi mielensä ja työntyi aukkoon kuin karhu pesäänsä.
Hän alkoi kaivaa kallion rakoa kuumeisella kiireellä, mutta aarteen
sijasta tuli siellä jää vastaan. Syksyllä lumen sulaessa oli sinne
juossut vettä, joka oli myöhemmin jäätynyt kuin suojaavaksi kerrokseksi.

”Poika ei kuitenkaan ollut neuvoton. Hän otti ahkiostaan koivupölkkyjä,
teki kiven alle, aarteen kohdalle nuotion, että jää sulaisi ja istui
itse syömään illallista. Kun puut olivat palaneet, poisti hän hiilet
syrjään ja huomasi ilokseen, että jää oli sulanut vedeksi.

”Aslakin sydän sykki kiivaasti, kun hän taas työnsi kätensä kallion
rakoon ja — voi ihmettä — kuumia rahoja pyöri hänen sormiensa edessä
kuin joku näkymätön voima olisi niitä liikutellut. Aslak tavoitteli
niitä kuin eläviä kaloja vesilammikosta ja kun hän jonkun niistä sai
kouraansa pisti hän sen oitis nahkasäkkiin. Kuumeissaan työskenteli
mies mielityössään: kumartui kuoppaan ja nousi sieltä kädessään kallis
kolikko, milloin kirkas hopearaha, milloin vaskinen musta lantti.
Viimein loppui lappaminen, mutta säkki olikin jo melkein täynnä, ja
niin raskas se oli, että vaivoin sai Aslak sen ahkioon nostetuksi.

”Hänen silmissään välkähti jo voiton riemu. ’Nyt minä en ole enää köyhä
poropaimen, vaan rikas, hyvin rikas, suuren aarteen omistaja’, mietti
Aslak. ’Minä ajan jonkun matkaa, teen tulen koivuvyöhykkeellä ja lasken
saaliini.’

”Aslak käänsi ajokkaansa takaisin ja alkoi ajaa kotiaan kohden.

”Hän oli jo laskeutunut tunturien väliseen laaksoon, ja poro oli juuri
kohoamassa sen toista rinnettä ylös, kun takaa kuului omituista rapinaa
ja läähätystä. Ja kun Aslak kääntyi katsomaan, näki hän kuin harmaita
kääröjä yhtenä rykelmänä kierivän rinnettä alas laaksoon. Porokin ne jo
huomasi ja syöksyi eteenpäin tulista laukkaa.

”’Susiako?’ ajatteli ajaja.

”’Entäpä, jos ne ovat aarteenhaltijoita?’ mietti hän toisekseen.
Saattavathan ne henget ottaa vaikka minkä muodon.

”Eikä Aslak voinut tilannetta muuten käsittää kuin siten, että ne
tulevat ryöstämään aarteen takaisin ja hirveästi kostamaan pyhän
paikan raiskauksesta. — Nyt ne jo laskeutuvat laaksoon, nyt ne jo
pitkänä jonona nousevat toista rinnettä pulkan jälkeä seuraten. Jo
kuuluu niiden läähätys selvemmin, jo ulvahtaa joukon johtaja kuin
yhteiseen rynnistykseen kehoittaen. Haralla jaloin ja kaula ojossa
laukkaa porokin, niin että lumi tuiskuna pölisee ajajan ympärillä.
Aslak kiirehtää poroa toisella kädellään, mutta toisella vetää
tupestaan suuren lappalaispuukkonsa, sillä hän päättää taistella
vaikka paholaisia vastaan. Hän heittää koivuhalolla lähimmäistä petoa.
Se tarttuu halkoon kuin koira ja samalla toisetkin kerääntyvät sen
ympärille. Nyt vasta selviää Aslakille, että ne ovat susia. Hän laskee
niitä kymmenen.

”Sillävälin nelistää poro jo tunturin selännettä. Kovilla kinoksilla
kieppuu pulkka kuin pieni vene myrskyssä ja ajajalla on täysi työ pysyä
mukana. Henkensä edestä laukkaa poro läähättäen ja kieli pitkällä.
Silmät kauhusta pyöreinä vilkuilee Aslak ympärilleen kuin odottaen,
että koska ne häneen takaapäin iskevät, mutta kovasti rynnistävät
sudetkin, kun saalis on aivan suuhun saamassa. Ne järjestäytyvät
kaareksi Aslakin ympärille. Hän näkee jo sivulla laukkaavien
kipenöitsevät silmät, hän kuulee korvansa lähellä takanatulijain
läähätyksen, hän tuntee jo pedon tarttuvan peskin kaulukseen, mutta
hellittävän heti, kun Aslak huitaisee sitä puukolla takakäteen. Samassa
nousee hän polvilleen pulkkaan, voidakseen paremmin antaa iskuja
takaapäin hyökkääjille. Mutta silloin ajokas hyppää kallion äyräältä,
ja pulkka ajajineen kiitää ilmassa kuin lentokone ja seuraavassa
silmänräpäyksessä on mies nurinniskoin hangella. Kun Aslak selviää
pyörtymyksestään, huomaa hän istuvansa hangella puukko kädessä ja vähän
alempana susien raatelevan hänen ajokastaan. Rähisten ja tapellen
ärhentelevät pedot raadon ympärillä repien siitä paloja ja hetken
kuluttua on siitä vain luut jäljellä. Syötyään lähtevät sudet kieltään
lipoen tiehensä välittämättä vähääkään Aslakista, joka liikkumatta
istuu hangella puukko lujasti kouraan puristettuna.

”Kauan istui hän siinä kuin muistopatsas; mutta kun ei enää susista
mitään kuulunut, nousi hän ylös ja käveli rakkaan ajokkaansa haaskalle
pelastamaan pulkassa olleita eväitään. Niitä ei löytynyt, eikä näkynyt
myöskään rahasäkkiä. Olivatko ne ajaessa pudonneet hangelle tai sudet
kantaneet hampaissaan, siitä ei Aslakilla ollut vähintäkään tietoa.

”Mutta vaikka Aslak oli pelastunut susilta, näytti vielä kamalampi
kuolema häntä uhkaavan: nälkäkuolema. Lähimpään ihmisasuntoon oli
matkaa kolme ja se oli kahlattava vahvassa lumihangessa.
Häntä pyörrytti se ajatus, että hänen täytyi ilman ajokasta, ilman
suksia ja evästä lähteä sille taipaleelle.

”Lappalainen on kuitenkin kekseliäs vaikeammissakin tilanteissa. Aslak
huomasi, että susilta oli jäänyt vähäisiä lihamurusia luiden rakoihin.
Hän leikkeli ne puukollaan, kääri nahkan palasiin ja piilotti peskinsä
laskoksiin evääkseen. Sitten hän lähti taivaltamaan siihen suuntaan,
jossa tiesi lähimmän ihmisasunnon olevan.

”Joulupäivänä Siilastuvan asukkaat näkevät tunturin rinnettä laskeutuvan
kummallisen kulkijan: se välistä kävelee kuin ihminen muutamia
askeleita ja välistä heittäytyy maahan ja laskee kyljellään mäkeä
kuin saukko. Tuvalla tunnetaan tulija Aslakiksi, mutta niin on mies
väsynyt ja nälkäinen, että vain katkonaisin sanoin kykenee kertomaan
seikkailunsa Jollamoaivilla.

”Minne katosi aarre, sitä ei kukaan tiedä. Mutta kaikki lappalaiset sen
jälkeen ovat kiertäneet Jollamoaivin seita- ja aarrekiveä, jota heidän
käsityksensä mukaan näkymättömät voimat varjelevat.”

”Eihän siinä mitään yliluonnollista ole. Sudet saavuttivat
aarteenkaivajan ja söivät sen poron, eivät suinkaan henget voi syödä
poronlihaa. Rahat putosivat pulkasta lumeen poron kiitäessä susien
edessä”, arveli Jorma.

Mutta Aslak ei ollut siihen selitykseen tyytyväinen.

Kauan sen puheen jälkeen kääntelehtivät pojat olkivuoteillaan, ennenkun
tasainen harva hengitys kuului kummankin sängystä ilmoittaen, että
samoilijat olivat siirtyneet Nukku-Matin valtakuntaan.

”Kop-kop-kop...”

”Sisään”, virkkoi Jorma istualleen nousten.

Isäntä Antin pää pistäytyi oven raosta.

”Hyvää huomenta, vieraat! Nyt se olisi jo lähtö käsissä. Ilmakin on
lämmin kuin vastalypsetty maito ja tuuli on myötäinen. Emäntäväki on
laittanut kahvin tänne puistikkoon.”

Samoilijat hieroivat unen silmistään, pukeutuivat yhtä nopeasti kuin
sotilaat yöllisen hälyytyksen aikana ja laskeutuivat alas kahville.

Aamu oli lämmin ja kirkas. Laatokka heloitti loistavana auringon
kilossa. Lounastuuli kohotti järven pinnalle kohtalaisen korkeita
laineita, se leikitteli ritvakoivun virvoilla ja heilutteli
Kalastaja-Antin valkoisia purjeita, jotka oli levitetty mastoihin
kuivumaan. Tiiraparvet lekuttelivat ilmassa saalistaan tähystellen,
sillä nekin olivat tavallaan Laatokan kalastajia, vaikka niillä ei
ollutkaan pyydystä nokkaa kummempaa.

Hyvältä maistui kahvi piirakkain ja voileipien kera aamutuulessa,
vaikka liian lyhyt yöuni tuntui painostavan. Kun pojat olivat veneeseen
astumassa huomautti Aslak hiljaa kuiskaten:

”Mehän tarvitsisimme rautakangen ja lapion. Emmehän muuten saa luolan
suuta auki.”

”Aivan oikein. Jos komeron suu on ruukilla muurattu, niin rauta-aseita
sen aukaisemiseen tarvitaan, mutta miten saamme ne mukaamme, ettei se
herättäisi mitään huomiota”, kuiskasi Jorma vastaan.

Mutta kun isäntä oli jo ankkuria nostamassa, ei ollut aikaa enää
pitempiin mietiskelyihin seurauksista. Sentähden Jorma ikäänkuin
sivumennen kysyi: ”Sattuisikohan teillä olemaan rautakankea, lapiota ja
kiviporaa. Me olemme toisinaan tutkineet, mitä vuoriperä sisältää.”

”Onhan niitä talossa sellaisiakin vehkeitä ja voisihan niitä
lainatakin.”

Isäntä kävi pyydetyt esineet talon varastohuoneesta.

”Taidatte olla myöskin ’kiviherroja’ kun kallioita tutkitte? On siellä
Verkkosaaressa ennenkin käynyt kiviherroja ja noin viisi vuotta sitten
kävi siellä muinaisjäännösten kaivajia, kun olivat kuulleet, että
saaressa pitäisi olla vanha kätköpaikka sotaisilta ajoilta.”

Pojat säikähtivät ja vilkaisivat toisiinsa. Olikohan sittenkin aarre
löydetty, oliko heidän ponnistelunsa turha?

”Ja mitä ne löysivät?” sai Jorma sanotuksi.

”Ei mitään, ei kerrassaan mitään, vaikka päiväkauden siellä maata
kaivelivat. Ei Verkkosaari aarrettaan anna kenelle tahansa.”

”No kenelle se sitten antaa?”

”Sille, jolle ukonnuoli iskee luolan auki. Kukaan ei tiedä sen paikkaa.
Muutamat kalastajat ovat pimeinä syysöinä joskus nähneet oudon tulen
saaren pohjoissivulla leimahtelevan, mutta kun päivällä ovat menneet
sinne katsomaan, eivät ole mitään nähneet. Saari taitaa pitää omansa.”

Jorma vilkaisi taas Aslakiin merkitsevästi, kuin sanoakseen, että
meillä on siihen avaimet.

Sillä välin oli vene käännetty, purjeet nostettu ja navakanpuoleinen
lounaistuuli puski niihin täysin voimin. Isäntä istui peräsintä
hoitamaan ja niin pieni kalastajavene purjehti päämääräänsä kohti.

Jorma tahtoi kääntää puheen toisiin asioihin, ettei isäntä, puhelias
kun oli, kovin tarkoin heidän aikeitaan tiedustelisi.

”On se tämä Laatokkakin aikamoinen ’rapakko’. Ei näy rantaa tuolta
idästä eikä etelästä.”

”Kuinka voisi näkyä kun Laatokka on 207 km pitkä ja 130 km leveä”,
puuttui Antti puheeseen. ”Mereksi me tätä sanommekin, vaikka sen
vesi onkin suolatonta. Muu Suomi taitaa kuitenkin järveksi mainita.
Ja on sillä syvyyttäkin enemmän kuin tavallisella järvellä. Lähes kaksisataaviisikymmentä metriä
pitää olla nuoraa, jos mieli sen pohjaan
yltää tuolla pohjoisrannikon edustalla. Mutta Venäjän puoleinen osa on
matalampaa ja useimmissa paikoin lieterantaista.”

”Minä olen kuullut, että tämä Laatokka on toisinaan hyvin myrskyinen”,
virkkoi Aslak.

”Eihän se aina ole näin rauhallinen, ei sinne päinkään. Varsinkin
syksyllä möyryää se usein kuin vihaiseksi ärsytetty härkä. Onneton
kalastaja tai matkustaja-alus, joka silloin sattuu ulapalle. Venäläiset
pelkäävät Laatokan myrskyjä niin, että ovat rakentaneet sen etelärantaa
pitkin kanavan, ettei jokialusten tarvitsisi mennä aavalle.”

Ja Antti-isäntä kertoi sitten samoilijoille useista haaksirikoista ja
kadoksiin joutuneista kalastajista sekä satojen kalliiden verkkojen
menetyksistä.

Puolenpäivän vaiheilla saapui alus korkean ja kallioisen Verkkosaaren
rantaan.

Tuskinpa suuri merenkulkija ja löytöretkeilijä Jaakko Cook kiihkeämmän
innostuksen valtaamana nousi maihin Tahiteille tai Seurasaarille kuin
Suomen samoilijat Verkkosaarelle, vaikka he eivät näyttäneetkään
innostustaan kalastajille, jotka eivät joutaneet maihinkaan nousemaan,
kun heidän piti sinä päivänä saada pyydykset veteen; vasta senjälkeen
aikoivat he tulla saareen yöksi. Pojista oli hyvä, että he saivat etsiä
vuosisadan takaisen kätkön.

”Tulkaa illalla saaren itärannalle, että päästään taas yksiin”, sanoi
Antti lähtiessään verkonlaskuun.

Pojat kulkivat kuin kuumeessa saaren poikki sen pohjoisrannalle. Siellä
he kaivoivat laukustaan esiin ruostuneen avaimen ja Jorma tavaili sen
sisään kääritystä ohjekirjoituksesta:

”Pohjoisimman niemekkeen itäsivulla,
sileäksihioutuneen kallion rinteessä on
kivillä täytetty ja kalkkiruukilla tiiviiksi
muurattu komeron suu.”

Mutta siellä saaren pohjoissivulla oli monta niemekettä ja jokaisessa
oli kallio kärjessä. He juoksivat niemi niemeltä, hakien sileätä
pyörökalliota, mutta semmoista eivät löytäneet. Toisissa oli kallio
särmikäs ja rikkinäinen, toisissa ulottui metsä tai pensaikko kärkeen
saakka. Aslak kaiveli niemekkeiden itäsivuille koloja lapiolla
saadakseen selville, missä on luolan suu. Jorma puolestaan jyskytteli
niitä rautakangella ja kuunteli, missä maa kumisee; hänen mielestään
piti sen ilmaista maanalaisen onkalon paikan.

”Taisimme tulla väärään saareen. Voipihan Laatokalla olla muitakin sen
nimellisiä saaria”, epäili Aslak.

”Ohje ei ole aivan tarkka, mutta ei se valehtelekaan, siitä olen varma.”

”Minäpä koetan vanhaa ja yksinkertaista keinoa, jonka avulla me ennen
Lapissa etsimme kadonneita esineitä. Sen pitäisi näyttää ainakin
suunta, missäpäin luola on tältä paikalta, jossa seisomme.”

Aslak tiputteli rannassa vettä vasemman käden kämmenkouruunsa ja kun se
oli täynnä, sanoi hän Jormalle:

”Minä lyön veteen oikean käden etusormella. Katso nyt tarkasti,
minnepäin räiskähtää enimmän vettä kämmenestä, sielläpäin on kätkö.”

”Itään!” huudahti Jorma, kun Aslak oli tehnyt tempun.

Pojat kävelivät sinnepäin, vaikka he juuri äsken olivat sieltä tulleet.
He tutkivat tarkoin lähintä kalliota, joka näytti mykevältä, mutta oli
suurimmaksi osaksi koivupensaiden peittämä.

”Tässä se on”, päätteli Jorma. ”Me emme äsken ottaneet huomioon sitä,
että kalliotkin aikain kuluessa muuttuvat: ne sorautuvat pinnalta,
niiden päälle kasvaa jäkälää ja sammalta ja kun multaa on kerääntynyt
enemmältä, kasvaa niiden pinnalle ruohoa ja puitakin. Niin näyttää
tässäkin käyneen.”

Jorma kopautteli rautakangella kallion kylkeen ohuen turvekerroksen
läpi. Kuului kumahtava ääni, joka sai kylmät väreet kulkemaan
selkärankaa pitkin.

”Siinä se on”, kuiskasi Aslak.

Ja molemmat aarteenkaivajat katsahtivat ympärilleen arkaillen.

Samassa joku harmaa olento puikahti esiin kallion kyljestä, juoksi
rantaan ja parkaisi lentoon lähtiessään!

”Prop, prop, prop, prop...”

Ei milloinkaan ollut lentoon lähtenyt lintu heitä niin säikäyttänyt.

”Sehän on vain koskelo”, huomautti Jorma, jonka kädessä rautakanki
vapisi, sillä Aslakin kertomus Jollamoaivin aarteesta muistui hänen
mieleensä.

”Saattaahan se aarteenhaltija muuttaa itsensä vaikka miksi”, sanoi
Aslak. Mutta Jorma selvisi pian hämmästyksestään ja haki reiän, josta
koskelo oli tullut ulos. Kun hän sitä vähän kaiveli isommaksi purkaen
sen reunoilta irtonaisia kiviä ilmestyi kallion rintaan ammottava
aukko niinkuin karhunpesän suu ja sen pohjalla oli harmaiden untuvien
sisällä koskelon munia. Aslak otti niistä yhden käteensä ja huomasi sen
sisällä olevan elävän poikasen, joka nokallaan naputteli munankuorta
päästäkseen vapauteen.

Aslak asetti munan takaisin pesään.

”Annetaan koskelon hautoa rauhassa”, ehdotti Aslak, yhä enemmän näki
siinä yliluonnollista, m.m. sen, että koskelo vielä hautoi, vaikka
toisilla oli jo isot pojat.

Jormastakin oli hyvin vastenmielistä häiritä hautovaa lintua, kun eivät
mitkään luonnontieteelliset syyt pakottaneet munien ottoon. Mutta kun
hän pesän takana näki avaramman onkalon, lohdutti hän itseään sillä,
että historiantutkimus vaatii luolan tutkimista. Ja kun koskelon pesä
on tiellä, täytyy se poistaa.

Jorma siirteli munat syrjään, jyskytti rautakangella onkalon suuta
avarammaksi. Hän murenteli ensin kalkkiruukin, jolla kivet olivat
kiinni muuratut ja veti käsin lohkareen toisensa jälkeen ulos.

”Konttaahan sisään, Aslak”, kehoitti Jorma.

”En lähde. Voisi käydä niinkuin hölmöläisten Pekalle, joka
karhunpesässä päänsä menetti.”

”Aikamies ja akanlakki päässä.”

”Mene itse ja ota pyssy mukaasi.”

Jorma oli suuttuvinaan, kun Aslak muka oli pelkuri. Mutta häntä
itseäänkin oudoksutti luolaan meno. Varovasti hän ryömi ensin
puolitiehen, jossa otti tulen. Sydän tuntui jyskyttävän tavallista
nopeammassa tahdissa.

Tulitikun heikossa valossa Jorma näki edessään kiveen koverretun
onkalon niinkuin perunakuopan. Sen seinät olivat kuin homeella ja
lukinverkoilla päällystetyt. Lattialla oli kivien päällä lahoneen
puuarkun ruostuneita sidekiskoja, joitakin ruosteen kuluttamia
miekkoja ja pyssyn piippuja. Kun Jorma oli ryöminyt sisään ja penkonut
ja tutkinut kasaa tarkemmin, löysi hän siitä vielä pari vanhaa
sotakirvestä, lyijyä ja suuren suorakaiteenmuotoisen vaskitaalerin.
Muita rahoja tai kalleuksia hän ei löytänyt, vaikka kuinka olisi
penkonut.

”Mitä sinä sieltä löydät?” huusi Aslak, jonka aika tuntui pitkältä.

”Odotahan.”

Jorma alkoi työntää luolasta ruostuneita aseita ja Aslak otti ne
vastaan. Viimeisenä työnsi Jorma ulos taalerin ja tuli itsekin maanalta
mullan ja ruosteen tahraamana.

Pojat tunsivat jonkinmoista pettymystä mielessään. He olivat
kuvitelleet kätköt paljon suuremmiksi ja arvokkaammiksi.

”Kätköllä on käyty jo ennen meitä”, sanoi Jorma. ”Nähtävästi nämä
ovat vain rippeitä, joita luolan tyhjentäjät eivät ole jaksaneet
viedä mukanaan tai eivät ole halunneet. Onko partiopäällikkö saanut
kätköpaikasta tiedon muulla tavoin vai onko ehkä joku sodan loputtua
käynyt täällä, siitä ei ole tietoa. Joka tapauksessa Kolinanlinnasta
löytämämme tiedonanto on oikea ja näillä esineillä on melkoinen
historiallinen merkitys.”

”Mehän voisimme perustaa vaikka pienen museon”, tuumi Aslak.

”Voisithan sinäkin kaikeksi varmuudeksi käydä vielä kopeloimassa luolan
pohjaa”, esitti Jorma.

Hiukan vastahakoisesti ryömi Aslak onkaloon ja kun hän siellä hetkisen
oli kaivellut, toi hän sieltä mukanaan vielä pari vanhaa miekankahvaa
ja möhkäleen lyijyä.

”Näkyikö siellä mitään haltijoita?”

”Ei näkynyt, mutta kuului. Kallionhalkeamasta kuului kähisevä ja
sihisevä ääni. Sentähden minä niin kiirees korjasin sieltä luuni.”

”Siellä lienee käärmeitä”, päätteli Jorma.

Pojat käärivät muinaisesineensä sadetakkeihin ja läksivät kiireesti
astelemaan saaren itärannalle, jossa isäntä oli käskenyt heidän vartoa.

Emokoskelo lenteli levottomana saaren rannikkoa pitkin puoleen ja
toiseen, manaten ja sadatellen äänekkäästi rauhanhäiritsijöitä, jotka
olivat keskeyttäneet kuumeisen haudonnan juuri silloin, kun uusi elämä
jo sykähteli munankuorien sisällä ja kun emo parin päivän perästä
toivoi jo pääsevänsä Laatokan laineille näyttelemään palleroisilleen
vapaata, suurta maailmaa. Kohtalo poikain muodossa oli rautavasarallaan
murskannut sen toiveet. Kylmänkostealla rantamättäällä jähmettyivät
munat, pojat niiden sisällä lakkasivat nakuttelemasta ja uusi elämä
niissä oli kuollut.

Jos pojat olisivat tulleet luolalle vielä seuraavana aamuna, olisivat
he nähneet varisperheen istuvan herkuttelemassa koskelon munilla.

Laatokan hylkeitä maanittelemassa.

Varhain seuraavana aamuna Antti isäntä herätti samoilijat huudahtaen:

”On jo aika varustautua matkalle, sillä hyljeluodoille on pitkä matka
ja tuulikin on heikonpuoleinen.”

Hän oli jo keittänyt aamukahvin ja tarjosi sitä molemmille
pyyntitovereilleen aamuvirkistykseksi. Pian olivat pojat jalkeilla,
sillä he olivat kovin innostuneita näkemään, kuinka Laatokan hylkeitä
pyydystetään. Ja hiljaisen aamutuulen keinutellessa kaksimastoista
venettä kertoili Antti entisistä pyyntiretkistään selkäluodoille,
joilla hän oli ampunut satamäärin noita pyöreäpäisiä ja mulkosilmäisiä
veden nisäkkäitä. Mutta eivät pojatkaan olleet ”Pekkaa pahempia”,
heillä myöskin oli kerrottavana jännittäviä hylkeenpyyntihistorioita
Pohjanlahden ulapoilta. Kun Jorma kuvaili heidän keväistä seikkailuaan
Hailuodon ja Raahen välisellä taipaleella Maiva-Simon matkassa, niin
Antti jo epäilevin silmin katseli kertojaa, että puhuukohan hän aivan
totta.

Tarinoidessa kului matka hupaisesti ja muutamien tuntien kuluttua laski
Antti purtensa melkein alastoman luodon rantaan.

”Tämän saaren ympäriltä minä olen niitä ampunut kymmeniä. Tänne
ne tulevat, jos niitä vain on näillä vesillä ja meillä kylliksi
kärsivällisyyttä niitä pyydystäessämme. Mutta muistakaa pysyä visusti
piilossa, kun minä niitä maanittelen. Pensaan alta saatte seurata
niiden tuloa ampumamatkalle”, puheli Antti venettä saaren poukamaan
kiinnittäessään.

”Mitä me teemme, jos hylje kaatuu?” kysyi Aslak.

”Ei mitään ennenkun sanon. Te olette pensaan alla hiljaa kuin hiiret.
Ette saa tupakoida, ettekä välittää mitään, vaikka minä kuinka
mekastaisin ja mauruaisin rannalla. Minä olen olevinani hylje, joka
kutsuu toisia hylkeitä tänne saaren rannalle hääkemuihin.”

”Meistä ei ole kumpikaan koskaan tupakoinut”, huomautti Jorma.

Samoilijat työntyivät koivupensaan alle ja Antti isäntä laskeutui
rantaan, vastakkaiselle puolelle kuin missä vene oli. Hän istuutui
matalalle rantakalliolle, läiskytteli vettä saappaillaan ja nyökytteli
sen jälkeen ruumistaan järvelle päin ja välistä ulvoi niin omituisesti,
että poikia pyrki naurattamaan. Antti oli olevinaan rantakalliolle
noussut hylje, joka kutsui toisia luokseen. Erittäin taitavasti hän
osasi matkia, krauuu — vauuu-ulvontaa, se kuului vähä väliä niin
haikeana ja omituisena, että Aslak ei voinut itseään pidättää, vaan
purskahti nauramaan. Mutta kun Antti muljautti sinnepäin vihaisen
silmäyksen, saivat pojat naamansa jälleen vakaviksi.

Veden läiskytys, ruumiin nyökytys ja äänen matkiminen toistuivat
melkein tunnin ajan näkymättä mitään merkkiä hylkeistä. Antti kuului jo
hiljakseen manailevan, ”hukkaan taisi mennä”, kun etäällä näyttäytyi
hylje. Se kiihotti Anttia yhä enemmän mauruamaan ja liikehtimään. Hylje
sukelsi lähemmäksi, nosti päänsä korkealle ja kuunteli. Se sukelsi
lyhyen matkan ja taas kuunteli aivan kuin jänis, joka pyrkii keväiselle
laihopellolle. Antin äänessä lienee ollut joku outo sivuääni, jota
hylje vierasti. Epäilykset kuitenkin haihtuivat ja pitkin välein
sukelteli otus saarta kohti. Sitä mukaa kun hylje lähestyi, hiljensi
Antti ulvontaansa ja vakautui lopulla kivipatsaaksi. Ampumamatkan
takana hylje näytti ihmettelevän, että minne se kutsuja katosi, mutta
sukelsi kuitenkin saarta kohti. Antti otti varovasti pyssyn käteensä,
veti hanan vireeseen ja kyyristyi matalaksi kuin kissa, joka aikoo
hypätä varomattoman linnun niskaan.

Kaksi silmäparia kiilui pensaan alta tähystellen vettä ampujan edessä.
Mistä nousee pyöreä pää? Miten sille käy, kun Antti lähettää sitä kohti
haulisuihkun? Siinä hetken mykkä kysymys, jonka jännitystä lisäsi se,
että hylje lähestyi näkymättömissä, sillä yhtä hyvin se voi kääntyä
ulapalle päin, niinkuin se aina tekee saadessaan vainun ihmisestä.

”Tuolla se nousi”, kuiskasi Aslak toverinsa korvaan, ”tuolla
kallioniemen takana.”

Tuskin kahdenkymmenen metrin päässä ampujasta nosti hylje päätään
tuijottaen ampujaa ja levittäen sieraimensa vetääkseen vainua. Mutta
samassa Antin haulikko pamahti peittäen hetkiseksi ruudin savuun veden
pinnan otuksen ympäriltä. Kun savu hälveni, näkivät pojat hylkeen
eturaajan heiluvan ilmassa kuin pelastusta etsien ja vesi sen ympärillä
punoitti. Hetkistä myöhemmin painui hylje näkymättömiin.”

”Sattuiko siihen?” huudahti Jorma.

”En ole milloinkaan tuon matkan päähän ampunut harhaan. Vainaja siitä
tuli, mutta se painui pohjaan kuin hako.”

Antti pani merkille, mihin kohtaan saalis painui ja lähti sitten
poikain kanssa venettä noutamaan. Hylkeen kohdalle soudettuaan työnsi
hän pohjaan pitkän vavan nenään kiinnitetyn koukun. Kun hän hetkisen
oli pohjaa harannut, tarttui koukku hylkeeseen ja Antti veti sen
veneeseen.

”Eläköön!” huusivat pojat. ”Nyt saan koulun kokoelmiin myöskin Laatokan
hylkeen”, lisäsi Jorma.

”Mutta kuinka se on mahdollista, että haulit pystyvät hylkeeseen, jolla
on vahva nahka ja paksu ihrakerros sen alla?” kysyi Aslak.

”Sillä on pää kuin paperista. Päästä se matokin kuolee. Muutamalla
sauvan iskulla voisit sen tappaa, jos se vain päähän osuu, mutta muuhun
ruumiiseen saisit takoa itsesi väsyksiin, eikä hylje siitä paljoa
välittäisi.”

”En ole ennen kuullut, että järvissäkin on hylkeitä”, mainitsi Aslak.

”Laatokka ja Saimaa tekevät poikkeuksen. Niissä elävät hylkeet ovat
muistona niiltä ajoilta, jolloin Itämeri ulottui Saimaaseen saakka.”

”Ohoh, kylläpä vieraille on syötetty paksua pajunköyttä”, väitti
Antti. ”Suomenlahti muka olisi ulottunut Saimaaseen. Silloinhan
ihmiset Viipurissa, Pietarissa ja Lyyssinlinnassa olisivat hukkuneet
kuin vedenpaisumuksessa muinoin hukkui syntinen ihmissuku hurskaan
Noakin perheineen ja eläimineen jäädessä henkiin suureen arkkiin’.
Tarkoitatteko ehkä vedenpaisumuksen aikaa?”

”Emme Noakin aikaa, vaan jääkauden jälkeistä aikaa, jolloin suurin osa
Suomea oli merenä. Silloin hylkeet ja kalat uiskentelivat nykyisen
Viipurinkin kohdalla. Ihmisiä ei vielä silloin ollut Suomessa.”

Antti puisteli, epäillen päätään arvellen itsekseen, että oppineet ne
jotakin joutessaan keksivät.

Antti souti veneen saaren rantaan, teki tulen ja keitti kalakeiton
päivälliseksi. Kun se oli syöty, nosti hän purjeet ja niin sitä mentiin
takaisin Verkkosaarta kohti veneen pohjalla oivallinen saalis.

Laatokan kalastajana.

Suomen samoilijoissa oli, niinkuin jo olemme nähneet, esi-isiltä
perittyä erähenkeä, joka ilmenee milloin mieltä kiehtovana
kalastusinnostuksena, milloin metsämiehen kuumaverisenä kiihkona. Me
olemme tavanneet heidät monissa lohiseikkailuissa, harjuksia onkimassa,
karhunkaadannassa, hirvenpyynnissä ja merimetsästyksessä, kaikkialla
olemme huomanneet heitä kiihottavan salaperäisen voiman, pyytöhengen,
jota he kuitenkin hillitsivät niin, etteivät itse mielestään tehneet
raakoja tekoja. Heissä oli samaa kiihkoa, minkä näemme loistavan
jokaisen pojan silmistä silloin, kun hän kaislikon rinnassa jonakin
kesäiltana vetää veneeseen ensimmäisen ahvenensa, tai järven rannalta
ampuu ensimmäisen lintunsa.

Kun kalastajat seuraavana aamuna olivat lähdössä verkkojaan kokemaan,
pyysivät samoilijat päästä mukaan.

”Osaatteko kokea pitkääsiimaa?” kysyi Antti-isäntä.

”Tottakai, kun olemme kalaperältä kotoisin”, vastasi Aslak.

”Siinä tapauksessa on teistä meille apuakin. Te saatte kokea
pitkänsiiman sillä aikaa, kun me koemme verkot. Voisitte mennä omalla
veneellänne, mutta ottakaa evästä mukaan, sillä siima on pitkänlainen.
Me tulemme avuksi, kun saamme verkot ylös.”

Antilla oli lähes kahden penikulman pituinen selkäsiima eli pitkäsiima
laskettuna saaren edustalta suoraan etelään. Koukuissa oli täkynä
kuoreita, joita Laatokan lohi ja nieriäinen mielellään syö.

”Minä luulen, että pojilta lähtee kalastushalu, kun kaksituhatta
koukkua katsovat”, ilkkui Antti, kun samoilijat lähtivät soutamaan
pitkänsiiman pääjaakkaria kohti.

Laatokka on, niinkuin monet muutkin suuret järvet, oikullinen kalavesi.
Toisinaan pyytäjä viikkokausiin ei saa mitään, mutta toisinaan antaa
oikein Pietarin kalansaaliin.

Jormalla ja Aslakilla sattui olemaan hyvä kalaonni. Heti ensimmäisissä
koukuissa oli kaloja: lihavia järvilohia, nieriäisiä ja kuhia. Aslak
piteli venettä ja Jorma siimaa myöten eteenpäin siirtyen nappaili
koukulla kalan toisensa jälkeen veneeseen.

”Mistä tänne on tullut nieriäinen, joka on Lapin kaloja?” kysyi Aslak.

”Se on n.s. ’reliktikala’, vastasi Jorma. ”Muistat kai lukeneesi, että
kerran Pohjoinen Jäämeri ja Itämeri olivat leveän salmen yhdistämiä, ja
se salmi oli juuri Laatokan ja Äänisjärven kohdalla. Silloin pääsivät
nieriäiset pohjoisesta tulemaan tänne etelään, ja kun meri sitten
pakeni pois näiltä seuduilta, jäi nieriäisiä Laatokkaan, jossa ne
vuosituhansia ovat säilyneet, kun sen syvemmissä osissa on kylliksi
kylmä vesi kesälläkin. — Nieriäinen, niinkuin tiedät, kaipaa viileätä
vettä.”

Suurimmat lohet, noin viisikiloiset, potkiskelivat kovasti vedenpintaan
kohotessaan, mutta taitavasti osasi Jorma niitä väsytellä. Kuhat ja
nieriäiset taistelivat vastaan paljon laiskemmin. Kaloja kerääntyi
vähitellen veneen pohja täyteen.

”Tämähän on mainio kalavesi, parempi kuin monet Lapin järvet”, kehui
Aslak.

”Niin on, vaikka Antti-isäntä moitti huonoksi. Mutta mikä peto siellä
nyt potkittelee? On kuin tiikeri olisi tarttunut onkeen.”

”Anna löysiä!”

”Se ryntää pohjaa kohti niin, että on viedä koko selkänuoran
mennessään.”

”Onkohan se lohi?”

”Ei ole, kyllä minä lohen liikkeet tunnen. Pikemminkin se on
suunnattoman suuri hauki. Oh, kuinka se vetää...”

Selkänuora alkoi löyhtyä. Se oli merkkinä siitä, että kala väsyi.
Jorma alkoi vetää nuoraa veneeseen. Siinähän se jo kala pujahti
vedenpinnassa. Pyrstö, kummallisen näköinen, epämukainen pyrstö
heilahti ilmassa.

”Ei ollut se hauin pyrstö, eikä lohenkaan. Mikä lienee vetehinen.
Rintaevästään on onkeen tarttunut. Kala on melkein miehen mittainen.”

”Jos se on vesihiisi, joka toisinaan näyttäytyy ihmiselle”, epäili
Aslak.

”Niskaan pistän atraimella, vaikka olisi itse paholainen.”

Samassa Jorma tempasi veneen pohjalta teräväpiikkisen atraimen ja iski
sen vartta myöten kalan niskaan. Seuraavassa tuokiossa käänsi hän
veneeseen valtavan suuren ja kummallisen näköisen saaliin.

”Eläköön, eläköön! Sehän on sampi. Minä saan siitä koulun kokoelmiin
arvokkaan lisän.”

”Minä olen kuullut sampia elävän vain eteläisten maiden joissa.”

”Niinkuin näet, on niitä Laatokassakin, vaikka vähän. Kun se on
pohjassa tonkinut, on koukku sattunut tarttumaan sen evään.”

Jorma irroitti koukun evästä ja atraimen niskasta ja jätti harvinaisen
kalan toisten keskelle. Siinä se makasi kuin vasikka päivänpaisteessa.

”Se painaa ainakin kaksikymmentä kiloa”, arvioi Aslak.

”Eipä tiedä, vaikka saisimme vielä muitakin harvinaisia kaloja. Olet
kai kuullut, että Laatokassa elää monni eli säkiä, jota muista Suomen
järvistä turhaan etsii.”

”Minkä näköinen se on?”

”Mateen muotoinen, lattapäinen, viiksiniekkainen vesi-ilmestys.
Monnikin kasvaa toisinaan hyvin suureksi. Antaisin kaikki muun veneessä
olevan saaliin, paitsi sampia, jos saisin monnin. Jokainen keräilijä
näet etsii harvinaisuuksia.”

Pojat eivät huomanneet, että Antti-isäntä oli jo kokenut noin
60 verkkoa käsittävän jadan ja läheni heitä auttaakseen siiman
kokemisessa. Kun venheet olivat jo rinnakkain näytti Jorma sampia ja
muuta saalista.

”Eikö siinä ole kaloja kerraksi.”

”On kyllä, mutta mukana on ’jerestikala’, joka ei ennusta hyvää.
Harvoin eksyy sampi Suomen vesille, vaikka se ei ole harvinainen
Venäjän virroissa. Ja melkein aina ennustaa se onnettomuutta: joko joku
pyytöseurueesta kuolee tai heille tulee vahinkoja.”

”Niinhän luullaan meilläkin Lapissa, että ’marraskalan’ saajalle
tapahtuu jotain ihmeellisempää. Marraskalaksi sanotaan meillä semmoista
kalaa, jota ei ennen tai on hyvin harvoin järvestä saatu.”

”Taas taikauskoa”, sanoi Jorma.

”Ei ole milloinkaan sampi tarttunut näiltä vesiltä pitkäänsiimaan”,
huomautti Antti alakuloisena eikä häntä runsas lohensaaliskaan
näyttänyt innostavan.

Antti-isäntä käski Jorman ja Aslakin palata saareen ja pyysi,
että Aslak Lapin tapaan paistaisi päivälliseksi pari lohta. Hänen
venekuntansa jäi kokemaan siiman loppuosaa, joka jatkui kauaksi selälle.

Vasta iltamyöhällä Antin venekunta palasi Verkkosaareen. Saalista oli
enemmän kuin milloinkaan ennen; suuri kori oli kukkuroillaan lohia,
nieriäisiä ja kuhia. Olipa joukossa mateen muotoinen, kyhmypäinen
merihärkäkin.

”Tämä on myös otettava koulun kokoelmiin”, mainitsi Jorma. ”Se on
myöskin ’reliktikala’ meren ajoilta Laatokkaan jäänyt ja täällä
lisääntynyt. Merihärkä-nimen se on saanut sentähden, että sillä meressä
ollessaan on päässä neljä sarven tapaista nystyrää, mutta näiltä makean
veden merihäriltä ovat sarvet surkastuneet.”

”Minä en ymmärrä, mitenkä suolaiseen meriveteen tottuneet kalat voivat
tulla toimeen makeassa järvivedessä. Eiköhän esim. Jäämeren turska
kuolisi, jos se tuotaisiin tänne Laatokkaan”, huomautti Aslak.

”Etkö ole huomannut, että eläimillä, varsinkin toisilla, on suuri
mukautumiskyky. Ne voivat sopeutua elämään hyvin erilaisissa oloissa,
jopa erilaisella ravinnollakin. Tiedäthän, että merilohi syntyy joessa,
viettää siellä varhaisemman nuoruutensa ja laskeutuu sitten mereen
lihomaan ja lisää kasvamaan palatakseen jälleen jokeen kutemaan.
Kerroinhan sinulle kerran, että ankeriaat syntyvät Atlantinmeressä,
uivat poikasina jokiin ja järviin kasvamaan ja palaavat täysikasvuisina
taas mereen. Entäpä ihminen; hän on mukaantunut elämään kaikissa
ilmastoissa, meren läheisyydessä ja sisämaassa, alangoilla ja
vuoristoissa päiväntasaajalta napamaihin asti.”

”Luulisinpa, että päiväntasaajan seutujen neekeri paleltuisi Lapissa
kuin torakka pakkasessa.”

”Mutta jos hän vähitellen tottuu Pohjolan pakkasiin, niin hän elää
Lapissakin, vaikka ei sovikaan valkoisten hankien väriin. Vähitellen
ovat nämä Laatokan kalatkin tottuneet suolattomaan järviveteen. Kun
Suomen maa alkoi kohota muinaisesta merestä, jäi Laatokka ensin
ikäänkuin Suomenlahden jatkoksi, mutta myöhemmin erosi se siitäkin.
Kauan aikaa yhdisti tämän kapea salmi Viipurinlahteen. Sen salmen
rannoille asettuivat esi-isämme kalastelemaan Laatokan lihavia lohia
ja siikoja, kunnes maan kohotessa enemmän lännessä kuin idässä
mainittu salmi kuivui, ja Laatokan vedet puhkaisivat itselleen toisen
lasku-uoman, nykyisen Nevajoen.”

”Ettekö voisi vaikuttaa siihen suuntaan, että maa kohoaisi enemmän
Nevan puolelta ja että mainitsemanne vanha salmi Viipurinlahteen taas
avautuisi. Minusta olisi hauska nähdä, että ryssät Pietarissa ja
Pähkinänlinnassa joutuisivat kuiville”, arveli Antti.

”Missä täällä on se kuuluisa Pähkinänlinna eli Lyyssinlinna?” kysyi
Aslak.

”Etkö ole kuullut laulua:

”Lyyssinlinna, se komie linna
on Luadogan meren suussa...”

”En ole kuullut semmoista laulua, mutta nyt muistan itsekin, että se on
Nevajoen niskassa.”

Kun kalastusseurue oli syönyt vahvan illallisen, perattiin ja
suolattiin päivän saalis. Sampi vain asetettiin kokonaisena
jäälaatikkoon. Antti aikoi sen viedä Käkisalmen hotelliin.

Seuraavana päivänä samoilijat auttoivat taas pitkänsiiman ja verkkojen
nostamisessa. Saalis ei ollut yhtä hyvä kuin ensi kerralla, sillä
verkot olivat jo vettyneet ja pitkänsiiman tä’yt vanhentuneet. Tulihan
niitä sentään vieläkin kymmeniä.

”Taidat olla vanha kalamies”, sanoi Antti Aslakille, kun hän näki,
kuinka taitavasti Lapin poika käsitteli noin kolme ja puoli metriä
korkeita lohiverkkoja.

”Lappalaisen täytyy osata kalastaakin, jos mieli elää.”

Iltapäivällä poikkesi Verkkosaareen Valamon munkkien suuri
moottorivene. Pyhät miehet olivat olleet kalastamassa kauempana
keskisen Laatokan vesillä ja olivat paluumatkalla luostariinsa.

”Nyt me lähdemme Valamoon”, esitti Jorma.

Aslak aluksi vastusteli, mutta kun Jorma oli hänelle puolituntia
kuvaillut luostarin ihmeitä, suostui hän lähtemään.

Samoilijat sanoivat hyvästit ystävällisille Verkkosaaren kalastajille,
sitoivat veneensä moottorin perään ja niin he taas vapaalla kyydillä
kulkivat uusia elämyksiä etsien. Matkan ratoksi Jorma lausueli:

”Kuss’ aallot Laatokan vuoriin lyö,
Kuss’ Imatran innot raukes’...”

Pyhien veljien saarilla.

Kuusamon rajamailla, Nuorusen juurella olivat Suomen samoilijat
kuulleet kertomuksia vanhasta luostarista, joka jo oli maan tasalle
sortunut, staravieromunkeista ja erakoista ”Jumalanmolijoista”, jotka
olivat yhteisiä veljessääntöjä noudattaen eläneet omistaen aikansa
hartauden harjoituksille, mutta jotka jo aikoja sitten olivat kuolleet.
Vain jokunen puoliksi lahonnut erakkomaja oli siellä vielä nähtävissä.
Kansan kertomukset näistä mustista veljistä ja heidän tavoistaan
olivat saattaneet nuorten partiolaisten mielikuvituksen voimakkaaseen
liikkeeseen. Kuinka mielellään he silloin olisivatkaan tahtoneet nähdä
munkkien elämää ja syventyä heidän maailmaansa!

He olivat myös koulussa lukeneet kertomuksia keskiaikaisista munkeista
ja nunnista. Ja niillä oli aina ollut oma viehätyksensä, sillä
Suomen samoilijain mielestä munkeilla ja partiolaisilla oli jonkun
verran yhteistä. Eliväthän partiolaisetkin retkillään kieltäytyvää
veljeselämää kuten munkit noudattaen yhteisiä sääntöjä, olivathan he
pyhän Yrjänän ritareita ja harjoittivat itseään elämää varten.

Mutta heille ei ollut silloin johtunut mieleen, että vielä meidän
aikanamme saisivat nähdä keskiaikaista munkkielämää, vaikkakin
kreikkalaiskatolisessa luostarissa.

Nyt se oli kuin itsestään toteutumassa. He istuivat jo munkkien
veneessä matkalla Valamon kuuluisaan luostarisaareen. Mitä lienevät
ajatelleet nuo mustakaapuiset, törölakkiset, pitkätukkaiset ja
parrakkaat miehet saatettavistaan. Ehkä ei mitään.

Toinen heistä ohjasi venettä ja toinen istui keulalla hyräillen jotain
harrasnuottista kirkkosäveltä. Vanha ukko, pyhiinvaeltaja, istui
keskellä venettä hartaan ja pyhän tunnelman valtaamana.

Ja Laatokka, miten omituisen kirkkaana se välkehtikään poikien
mielestä, miten oudosti heijastelikaan edessä autereen harsoon
kääriytynyt saariryhmä, joka vähitellen kohosi merestä sitä mukaa kuin
matka lyheni.

”Valamo”, sanoi keulassa istuva munkki viittoen eteenpäin, ja
pyhiinvaeltaja teki ristinmerkin.

”Jo kimmeltävät kullatut kirkonristit auringon kilossa”, iloitsi Jorma.

”Oh, miten ne välkkyvät, kuin kirkkaimmat tähdet.”

Pyhiinvaeltajan silmiin tuli omituinen kiilto ja hän teki ahkerasti
ristinmerkkejä.

Etäämpää Valamon saariryhmä näyttää käsittävän vain muutamia saaria,
vaikka siihen munkin selityksen mukaan kuuluu nelisenkymmentä eri
saarta.

Moottorivene lähestyy päämääräänsä. Yhä selvemmin näkyy Kirkastuksen kirkon
kuusi tornia, jotka valkeavartisten, sinipukuisten
jättiläiskukkien tavoin kohoavat ympäristön rehevistä, vihreistä
puutarhoista. Puistometsien yli vilahtelee toisia kirkkoja ja
kappeleita. Niitä on useilla saarilla. Jo tulee esille luostarin suuri,
monikerroksinen päärakennus ja muita rakennuksia, joiden päävärinä on
valkea ja sininen.

Suomen samoilijain edessä on omalaatuinen kulttuurimaisema,
mielikuvitusta kiihoittava, vahvasti puoleensa vetävä ja satumaista,
itämaista loistoa omaava. Aslakista tuntui, että he olivat tulleet
Harun al Rashidin satukaupunkiin.

He sivuuttivat luostarin päärakennuksen, jonka edessä pengermällä oli
ihana puutarha, moottorivene kääntyi pieneen vuonoon ja laski komealle
sillalle.

Samaan aikaan porhalsi heidän perässään matkustajalaiva Sergei, joka
oli täpösen täynnä matkailijoita.

Parrakkaita, pitkätukkaisia ja mustakauhtanaisia munkkeja oli vastassa.
Samoin tervehtivät matkustajia pyhäinkuvat avoimesta kappelista.

Vieraat, Aslak ja Jorma muiden mukana, ohjattiin suuren suureen
nelikertaiseen hotellirakennukseen ja pojat saivat asunnokseen pienen
huoneen neljännestä kerroksesta.

Kumeasti kajahtelivat luostarin hirvittävän pitkät käytävät, kun Aslak
ja Jorma muiden mukana astelivat niitä mustan veljen opastamana, joka
avasi heille pienen kopin asuntopaikaksi.

”Nyt siis olemme luostarikammiossa”, sanoi Jorma. ”Tämmöisissä
vaatimattomissa komeroissa ne keskiaikaiset munkitkin elivät, tutkivat
pyhiä kirjoja, paastosivat, kiduttivat ruumistaan, kärsivät sairautta
ja sieluntuskaa, mutta nauttivat myöskin tulevan, onnellisemman elämän
esimakua.”

”Kolkko paikka on tämä meille, kiveliöiden partiolaisille. Täällä ovat
ihmiset orjia.”

”’Herran orjiksi’ he itseään nimittävätkin.”

Samoilijat eivät viihtyneet kauan kolkkojen muurien sisällä, kun lämmin
ja heleä kesäpäivä sekä kaunis luonto kutsui heitä luonnon suuriin
saleihin. He astuivat leveää tietä luostarin monisatavuotiseen metsään.
Oikeina metsien jättiläisinä kohosivat heidän ympärillään tammet,
lehmukset, vaahterat, jalavat sekä kuuset ja männyt. Ei yltänyt niiden
kaikkien ympäri kahdenkaan ihmisen kädet. Ja mikä ihmeellisempää.
Metsässä puikkelehti eläimiä ihmisistä vähääkään välittämättä:
teeriparvi piipersi tiellä aivankuin kyyhkysparvi, orava laukkasi
vastaan käpy suussa ja kapsahti läheisen puun oksalle sitä nakertamaan
sekä komeasarvinen hirvi seisoi tiepuolessa ja kaikessa rauhassa söi
lehtiä korkeasta pensaasta, vaikka samoilijat katselivat sitä muutaman
sylen päästä.

”Ihmiset elävät täällä sopusoinnussa luonnon kanssa, siksi eläimetkin
luottavat täällä ihmisiin”, sanoi Jorma.

Tuuhean metsän keskellä oli kappeli. Se oli rakennettu oaan suojaksi
pienen pienelle metsäsaunalle, joka näköjään oli satoja vuosia
vanha. Tuskin metrin korkuisen oven kynnyksellä istui munkki, joka
suomenkielellä tervehti heitä.

”Mikä pyhä paikka tämä on?”

”Pyhän Sergei-erakon entinen asunto. Monta sataa vuotta sitten asui
tässä pienessä asunnossa Sergei-niminen munkki muista ihmisistä
erotettuna, että hän olisi voinut paremmin omistaa elämänsä hartauden
harjoituksiin. Tuon pienen uunin luona hän oli lämmitellyt, tuolla
lavitsalla maannut, tässä kynnyksellä istunut nauttien luonnon syvää
rauhaa ja näillä teillä hän on kävellyt pyhissä mietteissään. — Ja
tänne hän on kuollutkin. Hänestä tuli pyhimys, jonka haudalta otetulla
esineellä on ihmeitä tekevä voima. Jos ken potee hammastautia hän
vuolaiskoon tikun vainajan arkusta ja kaivakoon sillä hammastaan, niin
tuska on tipotiessään.”

Aslak ja Jorma tahtoivat myös mukaansa semmosen taikakapineen ja
antoivat sen tähden munkin vuolaista arkun kannesta pari lastua. —
Myöhemmin he kuulivat toisilta suomalaisilta, että ainakin kolme arkun
kantta matkailijat ovat siellä lastuiksi vuolleet ja uusi oli aina
hankittu sijalle.

Samalla matkalla näkivät he myös munkkien maanviljelystä: laajoja
peltoaukeamia, joissa viljeltiin varsinkin juurikasveja. Niin suuria
kaalivainioita, punajuuri-, porkkana- ja naurispalstoja ei Jormakaan
ollut ennen nähnyt.

                                                  ⸻

Paljon, hyvin paljon oli samoilijoilla Valamossa näkemistä. Sen
tähden he eivät ennättäneet kauan levähtää kopissaan kun jo lähtivät
uudelle retkelle. Kansaa meni parasta aikaa Kirkastuksen kirkkoon.
Samoilijat menivät mukana pääovesta sisään ja seisahtuivat oven pieleen
hämmästyksen lyöminä, varsinkin Aslak, joka luuli olevansa lumotussa
linnassa tai taivaan esikartanoissa. Satumaisessa puolihämärässä
tuikahtelivat vahakynttilät pyhäinkuvien edessä. Niiden kehykset
kultana paistoivat, niiden pään ympärillä oli tuikkivin jalokivin
koristettu pyhimyskehä ja muuallakin, varsinkin peräseinällä oli
kultakoristeita niin paljon, että muu väri melkein hukkui sen
loisteeseen.

Kirkon perältä kuului pappismunkin pitkäveteinen esilukeminen ja siihen
yhtyi vähä väliä muita munkkeja kertaamaan sanoja. Pyhäin kuvien alla
kumarteli ihmisiä hartaina.

”Katso, tuossa tulee kirkkoon meidän matkatoverimme, vanha
pyhiinvaeltaja”, kuiskasi Aslak.

Ukko kumartaa kirkkoon tullessaan niin syvään, että lysähtää polvilleen
ja lyö otsansa lattiaan. Hetken aikaa siinä kumarreltuaan ja
ristinmerkkejä tehtyään nousee hän ylös, kävelee pyhimyskuvan eteen,
sytyttää kynttilän ja alkaa taas kumarrella maahan saakka.

Jorma ja Aslak kävelivät kansan mukana suuren lasiarkun ääreen,
jonka sisässä oli Valamon luostarin perustajain Sergein ja Hermannin
kultakoristeiset kuvat. Kansa suuteli innokkaasti arkun lasikantta,
mutta pojat eivät voineet sitä tehdä.

Minne he katsoivatkin, joka puolella he näkivät pyhäinkuvia ja
kumartajia. Vierasta oli pojille kaikki se puuha, koska he tunnustivat
toista uskontoa.

Kirkosta palatessaan katselivat he pääluostarin suorakaiteenmuotoista
rakennusryhmää, johon edellämainittu kirkkokin kuuluu. Aslak ei
milloinkaan ollut nähnyt niin mahtavaa ja monikerroksisista rakennusta.

”Jos minä kotona kertoisin, mitä olen täällä nähnyt, niin tuskin
isäkään uskoisi”, sanoi Aslak.

Vielä samoilijat kävivät katsomassa työtuvissa, kun munkit
valmistelivat erilaisia esineitä: toisia omaa tarvetta varten, toisia
myytäväksi. He näkivät kultaseppiä, taidemaalareita, kuvanveistäjiä,
valokuvaajia, kelloseppiä, räätäleitä, suutareita ja kirjansitojia
ammatissaan. Siellä näytti olevan kaikki ammatit edustettuina.

Pojat ostivat kultasepältä pieniä muistoesineitä kotiin lähetettäviksi.

Illan varjot alkoivat jo vetäytyä Valamonkin maisemien yli. Sentähden
samoilijat palasivat kammioonsa muistelemaan päivän rikkaita elämyksiä.
Ja ne kiertelivät vielä yölläkin heidän aivoissaan muunnettuina
unikuvina, kun he pienessä asunnossaan nukkuivat kovalla luostarin
vuoteella.

                                                  ⸻

Seuraavana aamuna vihelsi höyrylaiva laiturissa pitkään.

”Minne se lähtee?” kysyi Jorma eräältä suomalaiselta matkustajalta.

”Pyhille saarille Getsemanen ja Ylösnousemuksen kirkkoihin.”

”Mennään mukaan!” esitti Aslak.

Ja tuossa tuokiossa pojat olivat rannassa, tunkeutuivat lotjaan, joka
oli laivan perässä ja istuutuivat penkille.

Laiva lähti puuhkuttamaan pitkin Laatokan tyyntä pintaa kuljettaen
suurta matkustaja- ja pyhiinvaeltajalaumaa pääsaaresta erillään olevia
pienempiä saaria kohti.

Seijastavia salmia, korkeita kalliorantoja, kumpuilevia, havumetsäisiä
saaria ja useilla kirkko tai kappeli, näkyi maisemapiirteissä.

”Viehättävää!” kehuivat matkustajat.

Mutta Suomen samoilijat olivat nähneet niin paljon kaunista, että he
eivät mitään virkkaneet, vaan vaitiollen myönsivät sen todeksi.

Matkan päämäärä Kristuksen ylösnousemuksen kirkko oli neljän kilometrin
päässä ja sen lähellä oli Getsemanen kappeli. Edellinen oli runsaasti
kullalla koristeltu ja toiset väittävät sitä Valamon kauneimmaksi
kirkoksi.

Paluumatkalla näkivät he useita munkkien kalavenekuntia palaavan
kalastusmatkoiltaan etelästä.

Ennen oli Valamossa, samoin kuin muissakin luostareissa tapana, että
vieras ruokittiin ja hoidettiin maksutta kolme päivää. Korvauksen
vieraanvaraisuudestaan saivat munkit vapaaehtoisina lahjoina, joita
matkustajat runsaasti antoivat luostarin keräyskassoihin. Silloin
matkustajat saivat syödä munkkien kanssa yhteisissä pöydissä. Nyt
on jo toisin, mutta Suomen samoilijat tahtoivat kuitenkin vanhaan
hyvään tapaan syödä munkkien kanssa yhdessä. Kun he siitä mainitsivat
muutamalle suomea puhuvalle munkille, lupasi hän järjestää asian.

Ruoka-aikana hän tulikin samoilijoita hakemaan päivälliselle. Kolme
hirvittävän pitkää pöytää oli katettu. Keskimäiseen astui luostarin
johtaja, igumeni, kaulassaan iso kultainen risti. Hänen lähistöllään
muut valtamunkit. Vieraat vietiin sivupöytään.

Ateria alkoi. Pöytiin kannettiin jotain lientä suurissa puukupeissa
ja siitä jokainen syömämies ammensi sitä sinkkilautaselleen ja siitä
puulusikalla suuhunsa haukaten samalla leipää suuresta kimpaleesta.
Munkit kantoivat kaikkiaan neljä eri ruokalajia, jotka pojille olivat
enimmäkseen outoja, mutta kaalia, sipulia ja ruokaöljyä tuntui niissä
olevan vahvasti.

Kukaan ei ruokapöydässä puhunut mitään. Joku munkeista luki vain
kappaleita luostarin historiasta.

”Mitä ruoka-aikana luettiin?” kysyi Jorma suomea osaavalta munkilta.

”Nyt luettiin luostarin perustajista pyhästä Sergeistä ja Hermannista.
Luostari perustettiin v. 1329. Sitä ennen oli täällä pakanallisten
karjalaisten pyhäkkö. Mutta kun Sergei tuli tänne, niin pakanalliset
pahat henget karkoitettiin täältä Sortanlahteen.”

Aslak ja Jorma olivat vielä toisenkin yön Valamossa ja lähtivät
seuraavana aamuna Sortavalaan.

Laatokan rannikkoa ja Sortavalaa samoilemassa

Laiva porhalsi aavan Laatokan yli ja pistäytyi Sortavalan saaristoon,
joka yli penikulman levyisenä vyönä seurailee pohjoisrannikkoa. Pojat
huomasivat, että uloimmat saaret olivat veden ja jäiden siloittamia
paasia, jotka pauhasivat valkoisina kuin kosket, kun päivemmällä oli
alkanut tuulla. Niitä seuraavat olivat jo kääkkyräpetäjiä kasvavia,
mutta sisempänä oli niissä jo rehevää lehtimetsää laaksoissa ja
havumetsää harjanteilla. Ne olivat poikain mielestä katkenneita vuoria,
jotka maalta pistävät ensin kallioniemiin ja ovat sitten ulompana
katkeilleet jyrkkärantaisiksi kalliosaariksi.

Kun varsinainen mantereen rannikko alkoi näkyä, tekivät samoilijat
sen huomion, että sielläkin oli kalliomäkiä ja harjanteita ja niiden
välillä tasanteita ja laaksoja.

Ja kun Sortavalasta käsin myöhemmin kävivät kasvienhakumatkalla,
huomasivat he, että rannikon laaksopaikat olivat rehevän
lehtokasvillisuuden peittämiä. Ukonhatut kasvoivat miehen korkuisina,
saniaiset rehevinä ja vuokot olivat nähtävästi keväällä antaneet niille
oikean väriloiston. Harvinaisia pensaita, lehmuksia ja vaahteroita
kasvoi niissä savisesta ja mustan mullan verhoamasta maaperästä.

Kauas Laatokan lahdelle näkyivät jo Sortavalan kirkontornit ja
vähitellen kohosivat kaupungin sirot ääriviivat maisemasta, johon ne
hyvin sulautuivat.

Ensi töikseen kävivät Suomen samoilijat Kymölän puolella, jonne
kaupungista johti käymäsilta Laatokan lahden yli. Sinne seminaarin
ympärille oli syntynyt uusi kaupunginosa.

”Ihana on tämäkin seminaarin ympäristö. Yhtä hyvin olisin voinut hakea
Kymölän seminaarin oppilaaksi”, sanoi Aslak.

Samoilijat kävivät myös kauniissa Vakkosalmen puistossa, ja katselivat
Kuhavuoren näkötornista sisäsaariston kauniita maisemia.

Seminaarilaiset selittivät samoilijoille, että heidän pitäisi
välttämättä käydä Kirjavalahdessa, koska siellä on paljon näkemisen
arvoista. Eihän se 15 km. matka kaunista Laatokan rannikkoa pitkin
mikään matka ollut Lapin samoilijoille ja hyvin tyytyväisinä he olivat
nähdessään tämän aito laatokkalaisen maiseman.

Oikeastaan se on kapea jyrkkärantainen ja noin 4 km. pituinen vuono.
Semmoisia kalliokuruja he Lapissa olivat nähneet paljonkin, mutta
Laatokan maisemissa tuntui se kuitenkin erittäin juhlalliselta,
varsinkin kun he korkealta kallioäyrämältä katselivat alas syvyyteen.

Eivät joutaneet pojat viipymään kauan Karjalan Ateenassa, sillä heillä
oli kiire Korpi-Karjalaan.

Pamilo.

He taivaltivat taas oikeain partiolaisten tavoin reppu selässä ja
sauva kädessä Karjalan synkkien salojen halki. Kepeästi nousi taas
jalka sammaleisella polulla, jota ihminen vain joskus oli vaeltanut,
hyvä oli taas hengittää pihkan, kanervan ja pihlajankukkien tuoksun
kyllästyttämää ilmaa, elämänilo välkähteli nuorten erämiesten silmistä.

Pamilo ”Pikku-Imatra” ja partiolaisten pyhiinvaelluspaikka oli
päämääränään.

He olivat jo kulkeneet pitkän päiväyksen valtaisten vaarojen selkiä,
metsäisiä kankaita, vetisiä korpia ja kumisevia ahoja pitkin. Sentähden
heitä jo vähän väsytti. Ja kun eräällä korkealla, vanhalla halmeaholla
oli rytöpuu kaatunut tien yli, ehdotti Jorma:

”Eiköhän jo levähdetä.”

”Onhan sitä jo astuttukin, mutta vielä ei näy merkkiäkään siitä, että
ihmisiä asuisi aivan lähellä.”

Salskeana seisoi sekametsä heidän ympärillään. Valkeina vilkkuivat
soreain solkikoivujen rungot vetreän vihreiden punakäpyisten kuusien
välitse ja keveästi värähtelivät niiden lehtevät virvat hiljaisessa
iltatuulessa. Ahon korkeimmalla kunnaalla, kelohongan oksalla kukkui
käki kesän viimeisiä säveliään ja alarinteellä lahorastas aloitteli
yöllistä yksinlauluaan ikuisen korven ylistykseksi.

”Tässä olisi meidän hyvä olla vaikka koko vuorokausi, mutta ei pitäisi
olla enää Pamilokaan kaukana”, sanoi Jorma.

Hetkisen levättyään lähtivät he uudestaan taittamaan taivalta.
Tuli joki vastaan ja sen rannalla pahanpäiväinen torppa: matala,
tuohikattoinen, ränsistynyt ja pieni-ikkunainen.

Mies seisoi pihalla ja katseli ihmetellen lähestyviä vieraita.

Tervehdittyään kysyi Jorma:

”Mikä joki tuo on, joka talon alla virtaa.”

”Koitajoki.”

”Onko täältä pitkä matka Pamilonkoskelle?”

”Onhan tästä vielä..., mutta veneellä se ei kestä kovin kauan.”
Samoilijat pyysivät miestä saattamaan. Pian liukui vene luhtarantaista
jokea pitkin. Rantaluhtien takana kohosi synkeä, naavainen kuusikko.

”Tämähän muistuttaa Peräpohjolan kiveliöiden jokia”, totesi Aslak.

”Raskas ja tumma on luontokin rajamailla, mutta on sillä oma
vetovoimansa.”

”Valkoisia vaahtopalloja ajelehtii veden pinnalla. Ne osoittavat sitä,
että koski ei ole enää kaukana.”

”Siellähän se jo Pamilo pauhaa”, tuumi soutaja.

Mutta samassa tarttui suuri hauki uistimeen ja kun Aslak antoi sille
liian paljon löysiä ponnahti se ilmaan niinkuin lohi, aukaisi suunsa ja
koetti oksentaa pois koukkuja suustaan. Se ei kuitenkaan onnistunut.
Muutamia minuutteja kestävän väsyttelyn jälkeen oli heillä veneessä
komea hauki, ainakin kuuden kilon painoinen.

Pamilo pauhasi jo heidän edessään puoleksi illan usviin verhoutuneena.
Näkyi alakosken pienempi aallokko, näkyi vaahtoava, valkoinen putous,
jossa Koitajoen vesi kallion rinnettä myöten mäkeä laskee tumman
ruskeiden paasien väliin puristuneena, mutta putouksen alla koski tekee
äkkinäisen mutkan ja levenee. Pamilo on Aslakin mielestä melkein Lapin
kurkkioiden veroinen.

Aslak ja Jorma tekivät nuotion sen rannalle, paistoivat hauen, söivät
lujan illallisen saattajan keralla ja elivät kuin ennen Lapin koskilla.

He nukkuivat yön havumajassa kosken korvalla, yön sumujen verhotessa
koko uoman kuin keveään harsoon ja kosken laulaessa heille
kehtolauluaan.

Kun he aamulla heräsivät, oli usva hävinnyt ja aurinko kirkasti kosken
vaahtovyötä. Käki kukkui putouksen takana ja jostain salojärvestä
kuului kuikan huutoa.

”Tämähän on niinkuin ennen Lapissa”, sanoi Aslak. ”Täällä Karjalassa
on paikoin voimakasta kiveliön tuntua. Eiköhän jäädä tänne asumaan.
Tehdään kosken rannalle hirsimaja kuusista, kerätään metsän ja veden
riistaa ruoaksi, eikä anneta hyörivän ja levottoman maailman häiritä
itseämme. Eletään täällä sitten erakkoina, koskematonta luontoa
ylistellen.”

Karjalan saloilla.

Jalkapolku, joka leveänä karjatienä oli lähtenyt kylästä painuakseen
tummien erämaiden hiljaisiin metsiin, haarautui tuonnempana ja
ujui ujoksi viiruksi ja oli vähällä eksyttää sitä seuraavat Suomen
samoilijat salamyhkäisiin sokkeloihinsa. Se johti heitä hiekkaisten
kankaiden halki, jossa harmajat kelohongat muumioina seisoa törröttivät
tuoreemman metsän keskellä ja jossa jäkälät ja kanervat kuivina jalan
alla rauskahtelivat; se kuljetti heitä kumisevia ahoja ja kapeita
harjuja pitkin poiketen kuin varkaiten suosalmekkeiden yli kuivia maita
etsien; se nousi keskitaipaleella valtaisen vaaran laelle näyttääkseen
näille matkustajille laajalti Korpi-Karjalaa.

Vaaralta oli laaja näköala näiden neitseellisten erämaiden yli.
Metsäisiä mäkiä, selänteitä ja vaaroja silmän kantamattomiin ja
niiden välillä ruskeita, aukeita soita, synkkiä korpia ja kimmeltäviä
vesistöjä.

Vaaran alta, liejurantaisesta lammesta kuului hanhien tatatusta ja
kuovien vihellystä.

”Terve sinä Korpi-Karjala, terve karhujen, hukkien, ilvesten ja
huuhkajien luvattu maa, terve Kalevalan kuolemattomien laulujen ihana
kehto! Suomen samoilijat sinua nyt lakkia nostaen tervehtivät”,
huudahti Jorma, kun pojat vaaran laelta katselivat Suojärven maisemia.

Ja Aslak lisäsi:

”Täällä muinoin Tapio ja Mielikki metsän karjaa kaitsivat, Nyyrikki
eksyneelle pilkat puihin veisteli, Tellervo simapilliä soitteli ja
Ainoneiti lehdeksiä lehdossa taitteli. Täällä viisas Väinämöinen
lauleli syntyjä syviä ja seppo Ilmarinen Sampoa takoa kalkutteli.
Mutta taivaalla päivättäret ja kuuttaret kulta- ja hopeakangasta
helskyttelivät. Lapinpoikakin tervehtii kanteleen ja laulun maata.”

Näin he innostuneina lausuivat seisoessaan korkean hiekkaharjun
kukkulalla, josta silmä kantoi kauas korpien kohtuun ja johon ei
ihmisasuntoa näkynyt miltään suunnalta.

”Eikö sinunkin mielestäsi, Aslak, näillä maisemilla ole jonkinverran
Lapin lumoa, koskemattoman erämaan neitseellistä kauneutta, joka
vaeltajaa kiehtoo?”

”On paljonkin. Sentähden luulisin täällä viihtyväni.”

He lähtivät jatkamaan matkaansa. Polku painautui vaaralta suolle.
Sen yli johti kapulasilta, jota pitkin tulla kolisi hevonen vetäen
perässään purilaita, joiden päällä oli jauhosäkki. Pojat tervehtivät
ajajaa.

”Terve vierahalle! Min hyvän sanotta? Onko rauha rahvahalla.”

”Rauha on”, vakuuttivat pojat.

”Rauha on meilläi ihmisillä, mutta karjalla ei. Eilen karhu karjaan
suori ja parahan lehmän koati ja suuhunsa suimi. Mie kuulin mölinän,
siepoin naulasta pissoalin ja metsällisen yhytin juuri, kun se verta
ryntähistä latki. Mie ambuo patskahutin. Karhu kahelle jalalle kapsahti
ja siitä römyn keralla pakoh pötki. Verijälkie juohatin virstan matkan,
mutta sitte lopahti.”

”Sepä oli vahinko”, surkutteli Jorma. ”Jos ei karhua olisi säikytetty,
niin me olisimme tehneet talaan ja asettuneet sitä vahtimaan.”

Mies katsahti samoilijoita pitkään kuin arvostellen mielessään,
että olisiko noin nuorista karhun kaatajiksi, mutta ei siitä mitään
virkkanut.

”Pitkältäkö on kylään matkaa vielä.”

”Neliä virstoa, rapie neliä virstoa.”

Erämaan jalkapolkuja ei ole maanmittari mitannut. Kulkijat vain ovat
aikain kuluessa matkat arvioineet ja useimmiten tietää sana ”rapia”
penikulmaan liitettynä sitä, että matkaa on ainakin puolitoista penikulmaa
.

Kauan saivat samoilijat kävellä sitä neljää virstaa, ennen kun kylän
aukeama avautui heidän edessään.

Järven rannalla pienen peltoaukeaman keskellä kyykötti ryhmäkylä. Talot
olivat lähekkäin ja niiden rakennusmalli toisenlainen kuin muualla
Suomessa. Vaalenevien ohrapeltojen alla hääräili heinäntekijöitä
luokopuuhissa: haravoitiin, tehtiin rukoja ja niitä latoon kannettiin.

Lahdelmassa vanha vaari verkkoa veneeseen lappoi. Kylän karja saapui
juuri metsästä kotiin ja paimen sen tulosta tuohitorvella emännille
toitotteli.

Samoilijat astuivat suurimpaan taloon.

”Terve rahvahalle”, sanoo Jorma.

”Terve itsellesi”, vastaa isäntä pöydän päästä. ”Mitäpä kuuluu?”

Pian on pirtissä käymässä vilkas puheen porina. Mistä vieraat ovat
kotoisin, mistä tulevat ja minne menevät? kysytään. Mitä näkyi
taipaleella, eikö karhujen tuhotöistä mitään kuulu? Kysymyksiä sataa
yhtenään ja vierailla on täysi työ keritä niihin vastata.

Vieraille keitettiin kahvi ja sen jälkeen laitettiin ruoka. Piirakoita
ja kalakukkoa tarjottiin.

Pian tuli pirttiin toistenkin talojen asukkaita vieraita puhuttelemaan.
Ja samoilijoilla kului ilta rattoisasti puheliaiden ja vilkkaiden
karjalaisten parissa.

Kolilla.

Koli, Pohjois-Karjalan mäkien, selänteiden ja vaarojen kuningas on kuin
kyhmyselkäinen jättiläinen, jumalten voimaa vastaan kapinoiva titaani,
joka on köyristynyt kontalleen Pielisjärven länsirannalle ja siihen
jähmettynyt. Siinä se uhmaa tuulta ja tuiskua, sadetta ja poutaa,
kylmää ja lämmintä. Kun ajan hammas muita vaaroja nakertaa, kestää
Ukko-Kolin selkä, sillä se on kovaa kvartsiittia. Toisinaan se kätkee
kyhmynsä pilviharsoon tai piilottuu siihen kokonaan. Jos se tapahtuu
kesäaamuna heinäntekoaikana, niin ihmiset silloin sanovat: ”Nyt on ukko
piilosilla, ei ole lähtemistä heiniä hajottamaan.”

Mutta enimmäkseen Ukko hyvällä tuulella hymähtelee vierellään
kyyröttävälle Akka-Kolille tai tyyninä kesäiltoina ja -öinä katselee
kuvajaistaan Pielisen peilikirkkaasta pinnasta. Jos on hyvin kuuma
ilma, verhoo se itsensä ja akkansa hienonhienolla auervaipalla;
syksyllä koristelevat kellastuneet koivut sen kalliokylkiä, mutta
talvella kököttää ukko huikaisevan valkoisessa lumiturkissaan niin
mahtavana, että silmiä huikaisee, varsinkin aurinkoisina päivinä.

Mitä olisi Pohjois-Karjala ilman Kolia! Se olisi matalain mäkien,
pitkulaisten harjanteiden, latteaselkäisten vaarojen ja synkkien
korpien maata; se olisi kuin vähäväkisten valtakunta, vailla
hallitsijaa.

Matkustajalaiva porhalsi Kolia kohti. Se kuljetti suurta
matkaseuruetta, jossa oli muutamia ulkomaalaisiakin. Joukossa olivat
myöskin Aslak ja Jorma. Laivassa oli semmoinen kielten sekoitus, että
tuskin Baabelissa muinoin oli kummempi. Kukin koitti omalla kielellään
ylistää Ukko-Kolin mahtavuutta ja erämaamaisemien jylhää kauneutta.

”Wunderschön, wunderschön!” hokivat saksalaiset.

”Ihanaa, puoleensa viettelevää!” sanoivat suomalaiset.

Suomen samoilijat heiluttivat hattujaan laivan keulassa ja Aslak puheli
innoissaan:

”Terveeksi tunturi! Me tuomme sinulle terveisiä Lapin ja Pohjois-Suomen
jättiläisiltä Halditshokolta, Pallastunturilta, Saariselältä,
Aavasaksalta ja Nuoruselta. Oletpa vain eksynyt liian kauas tänne
etelään. Oikea tunturien maa on Lappi, mutta onhan näillä maisemilla
muutenkin Lapin tuntua.”

Matkan ratoksi kajauttivat nuoret ylioppilaat runoilija Iivo Härkösen
sepittämän laulun:

”Me Karjalan lapsia laulavia ja
hilpeärintoja oomme,
meille taivahan taatto on antanut
ilokaijun kanteloomme.
Ah, missäpä riemu niin riemulle tuntuu,
kun kaunihin Karjalan mailla!
Me nauramme laulamme soitamme vain,
vaikk’ oomme niin paljoa vailla.”

Laiva saapui laituriin. Matkustajat lähtivät kiipeämään hotelliin, joka
on vuoren alla. Siellä saivat samoilijatkin huoneen, mutta tyhjäksi
se heti heiltä jäi, sillä tunturin laki veti heitä puoleensa kuin
magneetti rautaa. Eikä kulunut kauan, ennen kun he olivat Ukko-Kolin
korkeimmalla kunnaalla näköaloja ihailemassa.

Siellä oli joukko muitakin matkailijoita, vaikkakin vasta laivassa
tulleet olivat jääneet rantatuville, vuoren alle.

”Komea on Kolilta näköala joka suuntaan”, totesi Aslak, jonka silmä
lapsesta asti oli tottunut laajoihin näköaloihin. ”Kun katseemme
kiitää Pielisen kirkasvetisten ja saaristen selkien yli lounaiseen,
itään, pohjoiseen ja luoteiseen, niin luulisimme olevamme paljon
pohjoisempana, Kainuun järviseuduilla. Katseemme kantaa järven
ylikin Venäjän rajan puoleisille saloille. Pohjoisessa kohoaa useita
köyryselkäisiä vaaroja. Etelästä näkyy Paha-Koli ja Mökrä. Sieltä
siintää silmäämme myös Höytiäinen. Sen takaa siintää Outokumpukin,
maamme paras vaskikaivos”.

”Kolin seutu on kymmenien vaarojen maata. Täällähän talotkin ovat
vaarojen selille rakennettuja.”

”Ovat tainneet pelätä vedenpaisumusta.”

”Ei sitä, vaan syyshalloja. Tiedäthän, että ei halla monesti vie viljaa
korkealta maalta.”

”Ennen vanhaan ovat esi-isäni tältäkin tunturin nyppylältä katselleet.”

”Varmasti, mutta on siitä jo kulunut muutamia vuosisatoja, ehkä
vuosituhansia, kun lappalaisen porolaumat näitä kiveliöitä kiertelivät.”

                                                  ⸻

Matkailumajassa kerrottiin, että vuoren alla ja varsinkin vähän
edempänä on hyvä kalavesi, josta saa sekä lohia, että kuhia, jos vaan
on pyytäjätä. Samoilijat sanoivat joskus kalastaneensakin, mutta heille
annettiin vene epäillen.

”Eipä taida Pielinen antaa poikasille”, tuumi majan isäntä.

Sen sijaan toivotti hän saksalaiselle kauppamatkustajalle hyvää
kalaonnea. Hän näytti arvostelevan tulokset pyytövehkeiden kalleuden
mukaan, sillä saksalaisella oli hieno uisteluvapa ja suuri varasto
ensiluokkaisia uistimia.

Isännän ennakkoarvostelusta samoilijat kimmastuivat, he päättivät
näyttää, että ei ole koiraa karvoihin katsomista.

Aslak kyseli isännältä tarkoin, missä ovat järven syvimmät haudat
ja onko karinrintuuksia niiden lähellä. Hän tiesi näet, että lohet
lämpimän veden aikana oleskelevat järven syvimmissä haudoissa
ja kohoavat niissä illalla pinnalle muikkuja syömään. Varsinkin
karinrintuuksilla, syvän reunassa kannattaa silloin soudella. Aslak
kyseli myös, minkä kokoiset ja näköiset ovat Pielisjärven muikut.

”Tuossahan niitä on kalakorissa rannassa; tulimme äsken nuotalta.”

Pojat saivat isännältä muutaman kilon pieniä täkymuikkuja, kun he
samalla aikoivat laskea pitkänsiiman.

Samoilijat viipyivät kalamatkalla koko yön. He halusivat viettää jonkin yön
vanhaan Lapin tapaan ja nukkuivat keskiyön saaressa nuotiolla. Kun
he aamulla palasivat matkailumajalle, oli heillä veneen pohjalla kolme
isoa lohta ja useita kuhia.

”Tehän olittekin kalamiehiä”, tunnusti isäntä, sillä saksalainen ei
saanut mitään.

Kolilta matkustivat samoilijat Pielisen poikki rautatielle ja sitä
myöten Viipuriin.

Vesilintujen paratiisi.

Kukapa uskoisi, että tiheäänasutulla Karjalan kannaksella on Euroopan
linturikkain järvi, vesilintujen paratiisi, jossa ne pesivät
tuhatmäärin ja jossa ne muuttoaikoina levähtävät kymmenin tuhansin.
Ei Jormakaan sitä ollut aluksi uskonut, Mutta kun joka puolella
kerrottiin samaan tapaan ja heitä, Suomen samoilijoita, kehoitettiin
Äyräpäänjärvillä käymään, eivät pojat voineet jättää Karjalaa
tutustumatta sen lintumaailmaan.

Jormalla oli myöskin toivo saada sieltä harvinaisten lintujen nahkoja
koulun kokoelmiin.

Helteisenä heinäkuun päivänä Jorma ja Aslak saapuivat Pohjoisjärven
lähistölle. He jättivät pyörät taloon ja kiirehtivät heti järvelle.

Heidän edessään levisi noin neljän kilometrin levyinen ja viiden kilometrin
pituinen lakeus, joka oli kuin laaja niitty-aukeama;
vesikasvit olivat näet, järven sikäli vallanneet, että vain pieni
laikku keskellä oli niistä vapaana. Ruoistot olivat melkein kuin Intian
viidakoita, kortteikot korkeita ja paikoin niin tiheitä, että turhaan
silmä koetti niiden sisään katsella, sarakot ja sorsimokasvistot
levisivät tuuheina tuppuina ja sarjarimpi oli vallannut niin laajoja
aloja, että suuret laikut hohtivat punaisina, kun se juuri kukki.

Entäpä rannat! Kuin komeana seppeleenä kehysti järveä kukkaisniityt tai
lehtimetsä ja pensaikkovyö. Lehmukset ja lepät, koivut ja pajut, tuomet
ja vaarainpensaikot kilpailivat kasvurehevyydessä.

Semmoinen oli Äyräpään järviryhmän Pohjoisjärvi ja sen lähellä Jorma
tiesi olevan Eteläjärven.

Mutta vesilintuja ei näkynyt aluksi missään. Sorsa vain äännähteli
kortteikossa pojilleen ja outoja ääniä kuului järven takaa. Jokunen
lokki kirkui ilmassa ja varis pensaikossa opetti poikiaan raakkumaan.

Samoilijat istuivat rannalle matalapohjaisen veneen laidalle
sotasuunnitelmia tekemään. Heidän piti saada nähdä mahdollisimman
paljon lintuperheitä ja ehkäpä joku harvinainen laji laukkuunkin.

”Kukapa niistä täällä niin tarkkaa lukua pitää, vaikka jonkun
ampuukin”, arveli Jorma, ”vaikka vielä onkin rauhoitusaika. Tehdään
ensin hyökkäys tuohon tiheään ruoistoon, luulen sen kätköistä löytyvän
joitakin.”

Pojat riisuivat kenkänsä ja lähtivät kahlomaan ruoistoon, johon he
katosivat kuin jänis pensaikkoon. Kuului vain kuivien korsien ratina
kun he samoilivat ruokoviidakossa.

Tiirapari kirposi heidän edestään ja kirkasi vihaisesti: ”Triää...
triää...” Niitä seurasi pikkulokkeja, naurulokkeja, vikloja ja isoja
kuoveja, jotka yhteen ääneen kirkuivat ja sadattelivat. Viklat
tekeytyivät haukoiksi ja hattua pyyhkäisten lentävät päiden yli
tikaisten korvaan: ”Tiu, tiu, tiu tiu.” Melu kuuluu järven taaksekin,
josta pari harmaata kurkea ponnahtaa lentoon parkuen vimmatusti muille
linnuille varoitukseksi.

Sillä saman järven linnut ovat yhteistoiminnassa keskenään vaaran
uhatessa, varsinkin kun niitä ihminen uhkaa. Jos yksi päästää
varoitushuudon, ojentautuvat ainakin lähimmässä ympäristössä lintujen
kaulat ja korvat heristyvät. Jos siitä kehittyy joukkokirkuna, tietävät
koko seudun linnut, että siellä on vihollinen kulussa.

Jorma oli meluavassa parvessa keksinyt pari lintua, joita ei ollut
hänen koulunsa kokoelmissa: pikkulokin ja naurulokin. Hän otti pyssyn
selästään ja ampui yhden kumpaakin lajia. Mutta siitä seurasi vielä
kamalampi hälinä. Edellisten lisäksi sorsat rääkyivät, koskelot
proprottivat, tavit huusivat frit’iään ja telkät siipiään helistelivät.
Ja päälle päätteeksi rannalta kuului miehen huuto:

”Kenen luvalla te rauhoitusaikana ja kokonaan rauhoitetussa järvessä
lintuja ammutte. Tulkaa heti pois sieltä, taikka minä lasken
suolapanoksen takamuksillenne. Tässä ei ole kukaan koko lintuja
häirinnyt.”

”Minulla on siihen lupa”, huusi Jorma vastaan, vaikka kumpikaan ei
vielä nähnyt toistaan.

Aslak ja Jorma kahlasivat takaisin veneen luo. Siihen tuli reippaan
näköinen mies, joka sanoi olevansa järven linnuston vartija.

”Minä otan teiltä pyssyn pois, kun olette luvattomalla ajalla ja
luvattomassa paikassa lintuja hätyyttelemässä”, kiivaili vahti.

Mutta kun Jorma näytti todistuksen ja selitti, ketä he olivat,
rauhoittui mies ja päinvastoin lähti samoilijoita opastamaan.

”Valtio on rauhoittanut Äyräpäänjärvet, vain tieteellisiä tarkoituksia
varten saa täältä jonkun linnun ampua.”

”Tässä järvessä taitaa olla oikein vesilintujen paratiisi”, arveli
Aslak. ”Enpä ole Lapin järvissäkään näin paljon nähnyt yhdellä kertaa.”

”Tuhansia niitä lienee nytkin kun pojat ovat täydeksi joutumassa, mutta
vielä enemmän niitä on muuttoaikana. Kun Äyräpäänjärvi on vielä jäässä,
tulevat ensimmäiset joutsenet ja kun järvi sulaa kelluu niitä komeita
lintuja täällä valkoisina saarina. Mutta eivät ne kauan kerkiä täällä
olla. Niillä näyttää olevan kiire pesimäpaikoilleen Vienankarjalan
salolampiin ja Vienanmereen. Sitten tulevat metsähanhet tatattaen,
kiljuhanhet, telkät, koskelot, narskut, sorsat, jouhisorsat, haapanat
ja tavit. Varhain tulevat myöskin mustat nokikanat, joita täällä on
paljon sekä nuo monet lokkilajit ja kahlaajat.”

Samassa kuului järveltä päin kummallinen ontto ääni.

”Mikä se on?”

”Pirunlintu eli tönöttäjä. Se on asunut ja pesinyt tässä järvessä
useita vuosia. Tuossa ruoistossa on sillä ollut pesä, mutta luultavasti
se on vienyt poikansa paremmille paikoille.”

”Onko sillä muuta nimeä?” kysyi Jorma.

”Kaulushaikaraksi sitä myös sanotaan.”

Samoilijat ja vartia lähtivät sitten yhdessä kahlomaan järven rantaa.
Vartia tahtoi vieraille näyttää järven kätkettyjä aarteita. Hän käveli
hiipien edellä.

”Sssst, sssst”, sanoi hän kättään heristäen kortteikon laidassa.
”Tuolla on nokikana perhe.”

Ja aivan oikein. Pikimusta lintu juoksi harvassa kortteikossa ja vei
poikasiaan turvallisempaan paikkaan.

”Tuossa on haapanaperhe, tuossa punasotka, tuossa lapasorsa...” ja niin
yhtenään näytteli hän lintuja ja hän tunsi ne kaikki, vaikka ei ollut
niistä koulussa lukenut.

He näkivät silkkikuikan poikineen avoimessa vedessä, lokkien ja
tiirojen poikasia pesiensä lähistöllä odottamassa ruokaa. Mutta
suurimman uteliaisuuden samoilijoissa herätti se vartian ilmoitus, että
pienessä kortteikkosaaressa on kaulushaikara. Hänen tarkka silmänsä
oli sen keksinyt, vaikka lintu seisoi hiljaa piilossaan. Ja näkivät
sen samoilijatkin. Hoikka, pitkäsäärinen ja paksukaulainen, ruskean ja
tummankirjava linnun ruipelo seisoi siinä kuin paikalleen naulattuna.

”Minä ammun sen koulun kokoelmiin”, esitti Jorma.

”Sitä ei ammuta. Harvinaisia, pesiviä lintuja ei saa ampua.
Kaulushaikara on kuin tämän järven pyhä lintu, vaikka sillä onkin
peloittava ääni.”

Mutta nokikanan ja rantaharakan sai Jorma laukkuunsa.

Tyytyväisinä palasivat samoilijat vielä samana iltana Viipuriin ollen
valmiit julistamaan koko maailmalle, että Äyräpäänjärvi on Europan
rikkain lintujärvi.

Nuori sankari.

He istuivat kolmisin Turunsillalla, Viipurinlinnan jykevien muurien
edessä. Puolipäivän aurinko paahtoi kuumasti sen harmaita kiviseiniä,
kimalteli sen pienissä akkunoissa ja kirkasti sen viisikymmentä metriä
korkeaa tornia, joka kuin muinaisajan jättiläinen kohosi ympäristöään
hallitsemaan. Salakkalahti sen alla oli melkein peilityynenä.

”Eikö ole ylväs tämä vanha linna, alkuaan Torkel Knuutinpojan rakentama
varustus, joka Suomen lujana lukkona itää vastaan on saarellaan
seisonut”, sanoi maisteri Vainio hetkisen vaitiolon jälkeen. ”Sen
muureista uhoo meille historian henkeä, joka kahlehtii sydäntä ja
kiihdyttää mielikuvitusta kääntymään menneiden aikain muistoihin. Jos
kaikki se, mitä nämä graniittimuurit ovat nähneet, panoraamakuvina
kiertäisi editsemme, niin vuorokausia seisoisimme lumottuina tässä
paikassa, sillä nämä muurit ovat nähneet paljon tämän kansan
kärsimyksiä ja taisteluita, kun se on kotiseutuaan, omaisuuttaan ja
vapauttaan puolustaen iskenyt miekkansa idän käyrää miekkaa vastaan.
Me näkisimme monta kertaa ryssien rynnistävän sen lujia varustuksia
vastaan, me näkisimme heidän joko verissäpäin perääntyvän täältä
tai valloittavan sen väkirynnäköllä silloin, kun varusväki on nälän
uuvuttamana tai melkein viimeiseen mieheen taistellen aseensa maahan
laskenut. Jos samalla kuulisimme menneiden aikojen ääniä, niin tykkien
jyskettä, kiväärien rätinää, miekkojen ja sotakirveiden kalsketta me
kuulisimme. Ja sodan pauhinaa säestäisivät voittajain riemuhuudot tai
voitettujen valitukset. Silloin me ehkä viimein sanoisimme: historia,
pysäytä kuvasi; näemme liian paljon yhdellä kertaa.”

”Monta sankaritekoa varmaankin silloin näkisimme”, huomautti Jorma.

”Ja suomalaista sisua”, lisäsi Aslak.

”Kertokaa meille joku historiallinen kertomus”, esitti Jorma.

”Olkoon menneeksi, minä kerron teille tarinan urhoollisesta Jääsken
pojasta ja hänen sankarillisuudestaan Viipurin pamauksen aikana.”

”Semmoiset sotahistoriat, kuin te viime kesänä Kajaanin linnan
raunioilla meille kerroitte, minuakin huvittavat”, mainitsi Aslak.

Ja maisteri kertoi:

”Knut Possen ollessa Viipurin linnan päällikkönä, hyökkäsivät
venäläiset kuudenkymmenentuhannen miehen voimalla tätä linnaa
vastaan vuonna 1495. Linnan vähäisen varusväen avuksi riensi silloin
aseistettuja ja jonkin verran harjoitettuja talonpoikia maaseudulta.
Heihin oli Jääskessä liittynyt hentokasvuinen nuorukainen, nimeltä
Tahvo Koukkari, jonka suurin halu oli päästä taisteluun vihollisen
kanssa; hän näet aikoi sille kostaa isänsä kuoleman. Mutta eräässä
yöllisessä kahakassa Viipurin edustalla joutui hän venäläisten vangiksi
ja vannottu koston tuuma näytti silloin jäävän toteutumatta.

”Kun Tahvo oli ensimmäisiä vangiksi joutuneita suomalaisia, joutui hän
venäläisen ylipäällikön eteen kuulusteltavaksi: hänen olisi pitänyt
ryssille selittää, kuinka paljon on linnan puolustajia, kuinka paljon
tuli talonpoikia avuksi ja odotetaanko muualta apujoukkoja.

”Tahvo ensin hiukan hämmentyi, kun hänet oli äkkiä viety kovin
koreapukuisen ja kiiltävänappisen kenraalin eteen. Mutta pian hän siitä
selvisi, suoristausi ja vastasi:

”’Niinkuin puita metsässä on miehiä Viipurissa ja Ruotsista on tulossa
hirmuinen sotajoukko itsensä valtionhoitajan johdolla. Linnassa on
ruokavaroja ja ammuksia moneksi vuodeksi.’

”’Valehtelet turakka!’ huusi kenraali.

”Tahvo vähän säikähti, sillä hän tiesi tahallaan liioitelleensa, mutta
muisti samassa, että vihollista saa nenästä vetää, kun koko maan onni
on kysymyksessä. Sen verran suurten apujoukkojen tulossa oli kuitenkin
perää, että Sten Sturea odotettiin juuri Turkuun apujoukkoineen.
Myöhemmin saatiin tietää, että hänen laivastonsa oli myrskyssä
hajonnut, yksi laiva sinne, toinen tänne ja muutamat kärsineet
täydellisen haaksirikon.

”’Puhumaks totta eli minu hakkata sinu kana kaaliks tai kiduttamaks.’

”’Minä olen puhunut.’

”Kaksi sotamiestä, jotka Tahvon olivat kuljettaneet kenraalin eteen,
katsoivat häntä murhaavasti odottaen määräystä, että saisivat ruveta
häntä kiduttamaan. Mutta kenraalin aivoissa näytti syntyneen uusi
ajatus.

”’Jos puhumaks totta, niin hjuva ruoka pitä saama, paljo denkoa minä
siul antama. Sitte kupetsina (kauppiaana) ikäs eläisit.’

”Ja kun näyttääkseen, että ei hän tyhjiä puhu, otti hän laukustaan
suuren rahapussin ja tyhjensi sen sisällön pöydälle.

”Tahvo suoristautui entistä jäykempään asentoon, silmät iskivät tulta
ja kasvot karahtivat veripunaisiksi. Hänen oli vaikea hillitä itseään.
Minunko pitäisi auttaa vihollista, mietti hän itsekseen. Minunko
pitäisi pettää veljeni ja se maanmiehieni joukko, josta jouduin
erilleen ja rahaan myydä Suomen lukko. En milloinkaan siihen suostu.
Petturin häpeäpilkku tulisi siitä otsalleni ikipäiviksi.

”’Joko puhut’, tiukkasi päällikkö.

”Ei vastausta.

”Kenraali puhui sotilailleen venäjäksi. Tahvo ymmärsi siitä sen verran,
että oli puhe hänen kiduttamisestaan.

”Sotamiehet veivät hänet ulos ja tyrkkäsivät toiseen telttaan. Sen
keskellä paloi pieni nuotio, minkä ympärillä loikoili kesiturkkeihin
puettuja sotilaita.

”Eräs heistä kaivoi tavarakääröstään poltinrautoja ja pisti niiden päät
hehkuvaan hiillokseen.

”Kun ne olivat tulikuumia, vietiin Tahvo nuotion ääreen ja sotamies
teräväkärkisellä raudalla pisti läpi hänen oikean korvansa. Reijästä
tihkuva veri kuului sähisten palavan raudassa. Tämän jälkeen otti
julmuri leimasinraudan ja painoi sen keskelle otsaa. Se oli vangin
merkki. Ääntä päästämättä kärsi Tahvo kidutuksen, vannoen sen vielä
ryssille kostavansa.

”Nuotiossa oli vielä hehkuvia rautapihtejä, joita nähtävästi aijottiin
käyttää, mutta äkillinen hälyytys keskeytti toimituksen. Kiduttajat
sitoivat Tahvon kädet selän taa ja työnsivät hänet teltan perälle.
Kaikki venäläiset alkoivat kiireesti valmistautua taisteluun.

”Teltta tyhjeni. Vanhan kesiturkin päällä maatessaan Tahvo kuuli,
kuinka venäläisten tykit alkoivat jylistä. Hän tunsi äänestä, milloin
suuri kaksikymmenjalkainen piiritystykki laukesi, heittäen kidastaan
ammeenpohjan kokoisen kiven muuriin, helposti erotti hän pienemmät
tykit, jotka lyijyä ja rautakuulia syytivät. Pian alkoivat myös
Viipurin linnan tykit paukkua.

”’Minun pitäisi nyt olla siellä’, päivitteli Tahvo.

”Hän koitteli, löyhtyisivätkö siteet sen verran, että saisi käden
taskuun. Siellä hän muisti olevan pienen puukon tuppineen. Hän toivoi
saavansa puukolla siteet katkaistuksi. Ja kun hän muutaman tunnin
venytteli nuoria puoleen ja toiseen sai hän puukon esille ja nuoran
sillä poikki. Hän oli vapaa noista eläimellisistä siteistä, mutta
siitä hän tiesi olevan varsin vähän hyötyä, jollei pääse pakoon.
Päinvastoin hän tiesi siellä saavansa kärsiä vielä ankarampaa kidutusta
rangaistukseksi pakoyrityksen tähden.

”Mutta silloin tuotiin telttaan pyörtynyt kasakka. Saattajat valelivat
hänen päätään kylmällä vedellä ja jättivät miehen makaamaan sammuvan
nuotion eteen ja sitoivat hänen ratsunsa teltan eteen. Kasakka oli
saanut päähänsä ruhjevamman ja näytti jo virkoamisen merkkejä.

”Kun saattajat olivat poistuneet, nousi Tahvo jalkeelle, riisui kasakan
kauhtanan ja puki sen yllensä, samoin lakin ja samassa syöksyi hän
ulos teltasta. Hevonen hirnahti hänelle, luullen isäntänsä tulevan.
Vahtimiestä ei näkynyt lähistöllä.

”Tahvo hyppäsi ratsun selkään ja lähti tulista laukkaa karkuuttamaan
linnaa kohti ryssien piiritysketjun läpi.

”’Stoi, stoi!’ huusivat ryssien päälliköt ja Tahvo ymmärsi, että
ne tahtoisivat häntä seisauttamaan, mutta hänellä ei ollut siihen
vähintäkään halua. Päinvastoin kannusti hän hevostaan yhä kiivaampaan
laukkaan. Ryssät eivät uskaltaneet ampuakaan, kun luulivat omakseen.

”Hän oli jo sivuuttanut ryssien rintaman ja lähestyi jo linnoitusta,
mutta silloin alkoivat suomalaisten luodit vinkua korvissa. Tahvo
pysäytti ratsunsa ja pudottautui erääseen kuoppaan. Samassa sai hevonen
luodin rintaansa, nousi korskuen kahdelle jalalle ja kaatui aivan
kuopan viereen.

”Tahvo makasi kuopassa iltahämärään asti, riisui sitten kasakan tamineet
yltään ja avopäin hiipi linnan portille. Vahtisotilaat ottivat hänet
kiinni ja veivät päällikön luo, joka otti hänet ilolla vastaan,
sillä Tahvolla oli hänelle kerrottavana tärkeitä tietoja vihollisen
varustuksista. Itse linnanherra Knut Posse kuulusteli häntä sinä
iltana, kun vihollisen tuli oli jo tauonnut.

”’Sinä olet urhea Jääsken poika, sentähden on sinulla aina paikka minun
joukoissani’, sanoi hän lopuksi.

”Sinä iltana ei siinä Viipurin linnan komerossa, jossa Tahvo sai
yösijan, paljon nukuttu. Linnanpuolustajat kuuntelivat mielellään hänen
kertomustaan seikkailurikkaalta matkalta ja muutoinkin oli linnassa
jännittynyt mieliala, sillä varmana pidettiin, että ryssät seuraavana päivänä
tulisivat uudistamaan hyökkäyksensä.

”’Pyhä Anterus sinut pelasti, koska nyt on Anteruksen aatto’, sanoi
muuan vanha soturi.

”Tuskin oli talvinen hämärä vähitellen vaihtunut näköpäiväksi, kun
tähystystornista alkoi kuulua torvien toitotusta ja siihen vastasivat
ämyrit kaupungin muista osista.

”’Tuu... tuu... tuu’, kuului joka taholta.

”Se oli merkkinä siitä, että ryssät alkoivat jo liikehtiä. Eikä kauan
tarvinnut odottaa kun ensimmäinen tykinkuula muurin seinään jysähti.
Pian alkoi niitä sataa yhtenään ja vahtipaikoilta nähtiin ryssien
usealta eri suunnalta hyökkäävän kaupunkia ja linnaa kohti. Pian olivat
ne aivan muurien alla ja taistelu riehui kuumana joka puolella.

”Julmasti rynnistivät ryssät muureja vastaan. Huolimatta
linnanpuolustajain kehittämästä nuoli-, kuula- ja kivisateesta etenivät
partamiesten parvet aivan muurien juurelle ja leveitä, mukanaan
kantamia tikapuita myöten kiipesivät viholliset muureille. Pian heitä
kurkisteli muurin selältä kuin sopuleita, kun he silmäilivät sopivia
paikkoja, joihin sisäpuolella olisivat voineet tikapuunsa laskea. Mutta
hyvin tähdätyt laukaukset pudottivat heistä monta.

”’Tuli tervaan, tuli tervaan’, huusi linnanpäällikkö Knut Posse.

”Muurien alla sisäpuolella oli kolme venettä täynnä tervaa ja sen
päällä kussakin hampputukkoja ja olkikupoja. Ja vaikka ryssät ampuivat
muureilta, juoksi eräs sotilas veneiden luo ja pisti tervan palamaan.
Korkeat roihutulet ja tervassavupatsaat alkoivat kumpuilla veneistä ja
tuuli kantoi katkeraa savua muurien yli ryssien silmille.

”’Tsih-tsih-tsuh-tsuh’, aivastelivat kaalimaan miehet muureilla.

”’Annahan tirskuvat sopulit. Kun savu jostain kohdasta haihtuu, pudotan
taas muutaman kuin oravan puusta’, sanoi Tahvo, pidellen kädessään
raskasta muskettia, toverilleen, jolla oli kädessään vain jousipyssy.

”Tuli nuoleksi ahnaasti kuumenevaa tervaa ja pian oli muurien sisäpuoli
niin sakean savun peitossa, ettei kukaan nähnyt mitään. Vesi pyrki
valumaan Tahvonkin silmistä, kun hän tähysteli ylös saadakseen taas
laukaista.

”Kun tuuli hetkisen aikaa puhalsi syrjästä, selkeni ilma Tahvon kohdalta
ja hän näki ryssän pilkistelevän muurilta alas. Kovin näytti mies
korventuneelta: naama oli musta kuin neekerillä ja parta puoleksi
kärventynyt. Valkeat hampaat ja silmävalkuaiset vain välähtelivät
muurin kolosta.

”Tahvo tähtäsi pitkään ja kun paukahdus kuului, nousi venäläinen
polvilleen muurille ja syöksyi sieltä alas palavaan pätsiin niin, että
terva roiskahti.

”’Ei se ainakaan enää milloinkaan polta asuntojamme eikä tapa viattomia
ihmisiä’, huudahti Tahvo.

”’Osaat sinä ampua muutakin kuin Tuusniemen oravia’, sanoi
talonpoikaisjoukon päällikkö, joka sattui näkemään Tahvon laukauksen.

”Päähyökkäyksen aikana olivat ryssäin tykit vaiti, sillä he pelkäsivät
ampuvansa omiaan. Ja savun tuprutessa sakeammin oli melkein hiljaista.

”’Ei taida ryssiä haluttaa pyhän Andreaksen päivänä Suomen tervaa
haistelemaan, koska ovat noin hiljaa’, sanoi Winholt, Sten Sturen
lähettämän apujoukon päällikkö, vierellään seisovalle Knut Posselle.

”’Taitaa olla tyyni myrskyn edellä’, virkkoi viimemainittu. ’Ryssillä on
aina valmiiksi mietittyjä kujeita ja konnankoukkuja.’

”Ja aivan oikein. Kun savu hetkiseksi hälveni, yllätti heidät näky, joka
karmi näiden karskien soturien selkäpiitä, sillä ryssien lippuja liehui
jo tornissa.

”Muuriin puhjenneesta aukosta oli vihollisia tunkeutunut sisälle ja
täyttänyt tornin. Riimikronikka kertoo siitä:

”Kolme lippua liehui jo tornista päin —
Sinä päivänä kaikki tapahtui näin:
Ja kaksi jo kaikui pasuunaa,
Jotka yhtä päätä toitottaa,
Että ryssät yltyisi uljaammiksi
Muurilla käymään ne toitotti siksi.”

”Ja kun terva alkoi veneistä loppua ja savu vähän harveni, yltyi ryssien
rynnäkkö. He laskivat tikapuita alas ja virtanaan alkoi heitä tulla
muurin yli. Mutta puolustajat vetivät portaita alas pudotellen samalla
vihollisia talonpoikain karhukeihäisiin tai sotamiesten tapparain
pehmitettäviksi.

”Mutta niinkuin heinäsirkkoja, tuli aina uusia kaatuneiden tilalle.
Pahinta oli, että torniin tunkeutuneet viholliset alkoivat ylhäältäpäin
ammuskella puolustajia.

”Viime tingassa linnan komentaja huomasi oivallisen keinon.

”’Kuka vapaaehtoisesti lähtee sytyttämään ruutikellarin tuolla tornin
alla’, sanoi hän miehilleen.

”Joukosta suoristautui kunniantekoasentoon noin viiden-kuudentoista
ikäinen nuorukainen.

”’Minä, herra linnanpäällikkö.’

”Linnanpäällikkö heitti miehiinsä vihaisen katseen ja äyskähti:

”’Eikö löydy ketään vanhempaa?’

”Mutta kukaan ei halunnut surman suuhun, räjähtävän ruudin revittäväksi.

”’Hänellä on kyllä miehen sisu’, sanoi talonpoikain päällikkö.

”Tahvo sai tulukset, tervasangon ja tukun rohtimia.

”’Mene nyt noita portaita alas ja kun tulet kellariin ja näet siellä
suuria tynnyreitä, niin kaada tervaa niiden päälle, sytytä hampputukko
ja pane se tervaan. Juokse sitten takaisin, minkä kerkiät’, komensi
päällikkö.

”Posse komensi väkensä pois tornin läheisyydestä.

”Seurasi jännittävät sekunnit, jännittävät niille, jotka tiesivät mitä
oli tekeillä. Mutta suurin osa linnanväestä taisi luulla, että Posse
aikoi perääntyä.

”Mutta silloin tärähti tanner niin äkkiä, että se vei usealta jalat
alta, ja kuului niin voimakas jyrähdys, että korvat menivät lukkoon.
Torni, johon ryssät olivat jo pesiintyneet, kimposi kappaleina ilmaan
hajoten korkeammalla yhä pienemmiksi paloiksi. Kiviä, soraa ja
vihollisten silpoutuneita jäseniä satoi pölypilvestä, joka hetkiseksi
peitti koko linnan alueen, samoin kuin tuhka tulivuoren kraatterin
räjähtäessä.

”’Hospodi pomilui, hospodi pomilui’, kuului muureilta.

”Ja ryssät alkoivat laskeutua muureilta niin joutuin, etteivät joutaneet
tikapuitakaan kaikki etsimään, vaan pudottautuivat sieltä suin päin
maahan katkoen käsiään ja jalkojaan. Pakokauhun valtaamana kiiruhtivat
viholliset telttaleirilleen. Heidän säikähdystään lisäsi sekin, että
he olivat nähneet ristinkuvan taivaalla Viipurin kaupungin kohdalla.
Kun silloin sattui olemaan Anteruksen päivä, niin venäläiset päättivät,
että itse pyhä Anterus suojelee kaupunkia. Siksi heidän päällikkönsä
komensi väkensä kokonaan pois Viipurin seuduilta.

”Riimikronikka kertoo siitä hurjasta sekasorrosta seuraavin sanoin:

”Peloissaan ei ryssät tainnut enää muuta,
Alkoivat vain kaikki kamalasti huutaa.
Heidän kesken syntyi sekasorto suuri.
Ja pian heistä tyhjentyi koko muuri.
He toistensa selkään tunkeutuu,
Toinen toisensa jalkoin tallautuu.
Tuhannet heittäytyivät muurilta alas
Harvat heistä sieltä hengissä palas’.”

”Knut Possen joukot lisäsivät ryssien kiirettä hyökäten jonkin matkaa
heidän jäljessään.

”Mutta tomuisena kuin mylläri nousi Tahvo Koukkari muurin suojasta,
johon hän pamauksen kuultuaan oli kyyristynyt. Hän oli räjähdyksestä
jonkin verran pökerryksissä, kun hänet vietiin linnanherran eteen.

”’Sinä olet sankari’, sanoi Posse. ’Tästä saat minulta muiston urhean
tekosi tähden’, ja päällikkö sitoi hänen vyölleen uuden uutukaisen,
koristetun miekan.

”Erään kertomuksen mukaan Posse oli noita, jolla oli tiedossaan salaisia
taikatemppuja ja taika-aineita. Hänen kerrotaan itse valmistaneen sen
räjähdysaineen elohopeasta, kalkista, käärmeistä ja sammakoista, jolla
hän ryssät ilmaan räjähdytti.”

”Jättivätkö ryssät sitten Suomen rauhaan?” kysyi Aslak.

”Mitä vielä! Jo seuraavana vuonna Viipurin pamauksen jälkeen eli
vuonna 1496 tulivat he uudelleen Suomeen hävittäen Karjalaa, Hämettä
ja Etelä-Suomea Turun seudulle asti. Kun rauha ryssäin kanssa tehtiin
vuonna 1497 oli, kuten kronikassa sanotaan:

”Autiona Karjala, Savo ja Hämettä puoli,
Niissä ei kuulu yhtään ihmissanaa.
Eik’ ole lehmää, koiraa, kukkoa ei kanaa.”

Ilmojen halki.

Kun partiolaiset seisoivat kolmisin, maisteri Vainio heidän seurassaan,
Viipurin Pyöreän tornin luona, Aslak näki taivaalla lumireen muotoisen
kuvion ja huudahti:

”Kurkia, katsokaa kurkia!”

”Ha haa, vai kurkia! Koska linnut ovat pitäneet ilmassa tuollaista
pärinää?” sanoi Jorma.

”Lentokoneitako?” huudahti Aslak ja jäi liikkumattomana ahmimaan
silmillään hänen mielestään valtavaa näkyä.

Viisi lentokonetta lähestyi etelästä päin kiilanmuotoisena kuviona.
Yhä selvemmin kuului niiden moottorien pärinä korkeudesta milloin
vaimeten, milloin selvemmin. Ne muistuttivat häntä Lapin noita-akoista,
jotka pääsiäisöinä uuniluudilla ratsastaen ja saunavitsat siipinä
pörräävät salaperäisillä asioillaan. Näky oli Aslakin mielestä melkein
yliluonnollinen.

”Nyt se lumireki jo hajoaa, koneet erkanevat eri tahoille”, sanoi Jorma.

”Muudan syöksee jo maata kohti!” huutaa Lapin poika.

”Se tekee vain ’portaita’ ilmassa. Tuossa toinen uskalikko tekee
’surman silmukoita’ ja kolmas leijailee maata kohti kuin lehti, mutta
niistä ei yksikään putoa. Lentäjät näkyvät olevan taitureita alallaan”,
selittää maisteri Vainio.

”Ah mikä elämys, mikä suuremmoinen näky! Ne ovat erilaisia kuin
Laappa-Joonin lentokone.”

”Minkälainen se sitten oli.”

”Laappa-Jooni oli kuullut, että täällä etelässä ihmiset ovat jo
oppineet lentämään, eikä hänkään tahtonut olla Pekkaa pahempi; hän
tahtoi itse valmistaa lentovehkeet. Hän haki metsästä kaksi pitkää
koivuvapaa, naulasi niihin hoikempia ja lyhyempiä poikkipuita sekä
pingotti niiden päälle silkkivaatetta, jota hän sai vaimonsa hameesta.
Kun hän ne siivet sitoi käsiinsä, luuli hän lentämisen käyvän kuin
itsestään. Vehkeineen kiipesi hän korkealle kallioäyräälle ja syöksyi
siitä eteenpäin liitämään. Mutta voi surkeutta! Kun hän heittäytyi
siipien varaan ja juuri kun hän oli lento-opin omaksumassa, kiiti hän
suinpäin lumikinokseen ja olisi siihen hukkunut, elleivät toiset olisi
häntä siitä pelastaneet.”.

”Lentokoneet näkyvät laskeutuvan Tervaniemelle. Mennäänpä sinne. Jos ne
ovat Helsingin Santahaminasta, niin voitte saada ilmaisen matkan sinne,
sillä minä tunnen monta lentoupseeria.”

Kiireesti he kävelivät linnan taa ja siellä tapasivat he kaikki
lentäjät. Ne olivat maisteri Vainion vanhoja tuttavia. Maisteri esitti
heille samoilijain pyynnön.

”Käyhän se”, sanoi laivueen päällikkö. ”Minun koneeni kantaa hyvin
kolme neljä henkeä. Aamulla kello 8 lähdemme taipaleelle.”

Upseerit menivät linnaan ja samoilijat palasivat asuntoonsa.

Mutta maisteri Vainio ja Jorma tekivät sen havainnon, että Aslak
muuttui harvapuheisemmaksi ja näytti vaipuvan syviin mietteisiin.

Aslak nukkui levottomasti seuraavana yönä, sillä häntä huoletti
linnuntietä ja lintujen tapaan suoritettava matka. Hän näki unta:

Oli ensin seisovinaan vanhempiensa kanssa Saanatunturilla, kodan
edustalla, kun ilmasta laskeutui ’rulli’, terävänenäinen ja luiseva
noita-akka uuniluudalla ratsastaen. ”Istuhan siihen taakseni”, sanoi
akka käskevästi. Vaikka äiti kielsi vesissä silmin, täytyi hänen
kuitenkin lähteä kummalliseen kulkuvehkeeseen, joka pöristen ja
parpattaen kohosi ilmaan noidan vimmatusti huitoessa saunavitsoillaan.

Kilpisjärven pään kohdalla, siinä missä Könkämäeno lähtee kovana
koskena, akka käänsi päänsä taakse ja varoitti: ”Pidä lujasti kiinni
varresta, ettet putoa!” Mutta samassa irtaantuivat Aslakin kädet luudan
varresta, hän alkoi pudota huimaa vauhtia koskea kohti ja — kopsis —
hän todella putosi, mutta ei toki koskeen, vaan — sängystä lattialle.

”Mitä sinä huudat?” kysyi Jorma, joka nukkui samassa vuoteessa.

”Näin vain pahaa unta.”

Aamulla mietti hän päänsä ympäri, lähteäkö ollenkaan koko vehkeeseen,
mutta kun Jorma ei näyttänyt pelon merkkiäkään, arveli hän itsekseen,
että ei kai se minun henkeni ole kalliimpi kuin toistenkaan.

Varhain seuraavana aamuna samoilijat menivät sovittuun paikkaan.

Siinä se lentokone makasi lahden tyynellä pinnalla pitkulaisten
kellukkeiden kannattamana, neljä suurta siipeä levällään kuin
sudenkorennolla, mutta sillä oli toinen siipipari toisen yläpuolella.
Sillä oli paksumpi pääpuoli, pitkähkö takaruumis, joka päättyi
omituiseen pyrstöön ja otsassa suuri, kaksisiipistä väkkärää
muistuttava laite. Lentäjän komerossa näyttivät olevan sen sisuselimet
ja sinne tuli siivistä ja pyrstöstä jos minkänäköisiä rakkineita.

”Olkaa hyvä ja astukaa sisään, Suomen samoilijat”, pyyteli luutnantti,
joka oli asettanut toisen miehen konetta hoitamaan ja aikoi itse toimia
tähystäjänä.

Jorma astui edellä ja Aslak perässä, vaikka hänen sisin olemuksensa
oli kapinassa koko lentoon-lähtöä vastaan. He istuutuivat pehmeille
tuoleille.

Sillä aikaa kun lentomestari laitteli ja tarkasteli vielä kerran
koneitaan, selitti luutnantti lentokoneen käyttämistä nykyaikaisessa
sodassa.

”Lasten leikkiä oli ennen muinoin sota. Kuukausimäärin makaili
vihollinen kaupungin muurien edustalla ja silloin tällöin käytiin vain
lämpimikseen heittelemässä kiviä muuria vastaan, koetettiin ampua
sen puolustajia tai kiivetä sen yli, että päästäisiin käsikähmään.
Puolustajat maksoivat samalla mitalla, he mätkivät vihollisen päälle,
varsinkin torneista, kuumaa tervaa ja kiehuvaa vettäkin. Toisin on
nykyaikana. Linnoituksia pommitetaan maalta, mereltä ja ilmasta.
Lentokoneilla on siinä usein ratkaiseva merkitys.”

Samassa alkoi lentokoneen moottori surista, sen potkuri vinhasti pyöriä
ja koko laite nytkähteli ja viisti vettä pitkin kuin kuikka lentoon
lähtiessään. Sen vauhti kiihtyi kiihtymistään ja valkeat savupilvet
pöllähtelivät sivuille. Ja kun Aslak katsahti alas, ei enää vesi
aaltoillut sen sivuilla.

Lujasti kouristivat Aslakin kädet istuimen reunaa, selkää pitkin
kävivät omituiset väreet ja silmät seisoivat päässä kuin mustanruskeat
lasinapit, kun kone teki ”portaan” ylöspäin.

”Nyt se on ilmassa”, kuiskasi hän, mutta sitä ei kuullut kukaan, kun
kone särisi ja surisi kuin riivattu. Vauhti oli jo niin kova, että
missään koskessa, ei edes Rouhialassa vene ollut mennyt sellaista
vauhtia. Saaret, niemet ja metsät vilisivät silmissä.

”Pelkääkö nuorimies”, huusi luutnantti.

”Ei, mitä vielä, mikä täällä on hätänä; niinhän täällä on kuin kotona.”

Eihän Aslak voinut tunnustaa pelkäävänsä. Se olisi ollut naurettavaa ja
matkatoverit olisivat alkaneet kiusata häntä.

Ja kun Aslak tarkemmin mietti asiaa ja tunnusteli ruumiissaan, niin
hänen täytyi myöntää, että hyvä siinä oli istua. Tuntui niinkuin hän
olisi istunut laivan kannella tyynellä säällä. Ja kuta korkeammalle he
kohosivat, sitä turvallisemmalta ja hauskemmalta tuntui lento.

Kuinka pieneltä näyttikään jo Viipurin linna! Se oli kuin nukketalo.
Entäpä juna, joka juuri puhkutti Rajajoelta päin siltaa myöten? Tuskin
hevosen mittaiselta se näytti. Samassa mitassa pienenivät muutkin
esineet ja maisemien osat. Kaupunki näkyi kuin kohokartasta: puistot
vihreinä täplinä, kadut valkeina juovina taloryhmien välillä ja ihmiset
olivat kuin maassa piipertäviä varpusia.

”Eikö ole ihanaa tarkastella maailmaa täältä korkeudesta niinkuin
kotkat” huudahti luutnantti. — ”Te olette etsineet korkeita torneja,
vaaroja ja vuoria nähdäksenne laajemmalti tätä rakasta isänmaata, mutta
olette siitä nähneet vain pienen ympyrän. Mutta me lentäjät näemme
isänmaan kasvot suurina ja kirkkaina, sitä suurempina mitä korkeammalle
kohoamme. Mikä silmiä hivelevä ja sydäntä suurentava maisema nyt onkaan
allamme, kappale iki-ihanaa Karjalaa.”

He lensivät verraten matalalla Saimaan kanavan suuntaa Rättijärvelle
saakka, että samoilijat voisivat kotonaan sanoa nähneensä Suomen
suurimman kanavan. Kovin se näytti ilmasta katsoen kapealta, aivan
kuin hopeinen nauha vihreällä pohjalla. Siinä näkyi paljon solmuja.
Luutnantti sanoi niiden olevan sulkulaitoksia. Kanavaa pitkin tuli
yhtenään laivoja.

Käännyttyään takaisin meren rannan kohdalle, nousivat he yhä
ylemmäksi seuraten merenrannikon sisäsaaristoa, luutnantti sanoi
olevan turvallisempaa lentää meren kuin maan yläpuolella, sillä
vesilentokoneella on siihen parempi laskeutua, jos hätä tulee.

Haminan kaupungin kohdalla olivat he melkein ukkospilven reunalla.
Omituiselta näyttivät kaupungin säteettäiset, ja ympyränmuotoiset
kadut. — ”Katsohan, kun reserviupseerikokelaat harjoittelevat tuolla
kentällä!” huusi luutnantti.

Samoilijoista näyttivät miehet pieniltä kuin tinasotamiehet.

Kaukaa etelästä, aivan Suomenlahden keskeltä näkyi Suursaari,
Lavansaari ja Seiskari. Ne näyttivät olevan kuin itsenäisiä valtakuntia
meren keskellä.

Pohjolan.

Samassa alkoi näkyä kaupunki edessäpäin. Mikä se on? mietti Aslak
päänsä ympäri, mutta ei kysynytkään sen nimeä toisilta, ettei hän olisi
paljastanut omaa tietämättömyyttään. Mutta kun hän näki suuren joen
tulevan pohjoisesta ja haaraantuvan mereen tullessaan, ja kun hän näki
ympäristöllä tehtaiden piippuja sekä ulompana paljon laivoja, selvisi
hänelle kaupungin nimi itsestään. — Kotka näkyy! huusi hän riemuissaan.

— Älä sano Kotka, vaan Pohjolan Venetsia, mainitsi luutnantti.

— Mitä yhtäläisyyttä on Kotkalla ja Venetsialla? kysyi Jorma. —
Paljonkin, mutta erittäinkin kahdessa merkityksessä: Molemmat ovat
saarille rakennettuja ja molemmilla on oma tuoksunsa. Kotkalla tosin
ei ole kanavakatuja, joita gondooleilla kuljetaan, kuten ”Adrianmeren
kuningattarella”, mutta saarikaupunki se on niinkuin näette. Ja sillä
on oma hajunsa n.s. ”Kotkan haju”, joka jo tuntuu täällä yläilmoissa.

Luutnantilla ei aluksi ollut aikomus laskeutua Kotkaan, mutta Jorman
pyynnöstä käski hän koneen laskea Miljoonamöljän luo.

Lentokoneen viisto laskeutuminen mereen tuntui omituisesti käyvän
selkäpiihin, mutta pian se huumaus oli ohi ja samoilijat luutnantin
opastamina astuivat möljälle.

Kaupunki näytti nuorelta. Rakennukset olivat matalia ja enimmäkseen
puusta tehtyjä ja kadut leveähköjä. — Luutnantti tiesi, että Kotka on
perustettu v. 1879.

Tämä pieni matkaseurue pistäytyi Katariinan puistossa, jossa korkeat
hongat ja koivut loivat varjoisia vilvoittelupaikkoja, leikatut
pensasistutukset todistivat puutarhakulttuurista. Meri loiski
rantakallioita vastaan, muistuttaen levottomasta merielämästä, mutta
korkeissa puissa linnut lauloivat rauhoittavasti.

Puiston itäreunalla n.s. Pankinmäellä näytti luutnantti paikkaa, missä
Ruotsin kuningas kerran katseli Ruotsinsalmen meritaistelua, jossa
Ruotsin laivasto löi perinpohjin Venäjän laivaston.

— Jos minä nyt kysyisin, mikä merkitys on Kotkalla Suomen kaupunkien
joukossa, niin mitä te vastaisitte, sanoi luutnantti.

— Sanoisin vain, että Kotka on kuin portti, jonka kautta suuri osa
Suomen tärkeintä raaka-ainetta puolijalostettuna menee ulkomaille.

Samoilijat palasivat lentokoneeseensa, nousivat ilmaan ja vilkuttivat
valkoista nenäliinaa hyvästiksi.

Aslak ja Jorma jo huomasivat, mistä se johtuu ja mitä se on, kun
he näkivät allaan meren rannalla lukuisia massatehtaita ja sahoja.
Viimemainittujen edustalla oli meressä monta laivaa puutavaroita
lastaamassa ja pitkän rantalaiturin vieressä oli myös laivoja
lastaushommissa.

— Näette, että tulemme Pohjoismaiden toiseksi suurimpaan
puutavarasatamaan.

Miljoonamöljällä oli vilkasta hyörinää, niin tulista touhua, että
tunturien poika katseli sitä ihmeissään. Suuria höyrylaivoja makasi
sillan luona ”maha auki” ja sieltä nostettiin tai sinne lastattiin
erilaisia tavaroita. Nostokurjet kitisivät, ketjut helisivät, miehet
huudahtelivat toisilleen ja koneet sytkyttivät. Mukaansa tempaavaa oli
työn tahti. Aslakkia melkein nauratti, kuinka keveästi killuivat suuret
ja raskaat massapaalit nostokurkien ketjuissa.

Hän ihmetteli myöskin miesten kirjavuutta. Saksalaisia, ruotsalaisia,
englantilaisia, espanjalaisia ja amerikkalaisia näki siellä vilkkaasti
keskustellen astelevan.

Runebergin kotikaupungissa.

Lentokone laskeutui meren lahteen kuin suuri haukka, joka on
vedenpinnalla nähnyt linnun ja aikoo sen napata koukkuisiin kynsiinsä.
Se viisti jonkun matkaa tyyntä merenpintaa kuten raskaslentoinen kuikka
ja asettui viimein yhteen kohti siivet harallaan.

— Tämä se oli aikoinaan Runebergin kotikaupunki ja täällä hän
enimmäkseen runonsa kirjotti, sanoi lentoluutnantti. Käydäänpä
Porvootakin katsomassa.

”Ainakin Runebergin museossa on käytävä”, sanoi Jorma.

”On täällä muutakin nähtävää”, mainitsi luutnantti.

He pyysivät avukseen pienen moottoriveneen, joka heidät kiidätti
Porvoonjokea pitkin kaupungin laituriin. Siitä ei ollut pitkä matka
museoon.

Runoilijan vanha puutalo on sisustettu museoksi, jossa joka huone on
koetettu säilyttää sellaisena, kuin se oli J.L. Runebergin eläessä,
huonekalutkin ovat samat.

Kun samoilijat saapuivat talon pihalle, tuli vanha vaimoihminen
näyttämään museota. Hän tervehti poikia ruotsiksi.

Samoilijat astuivat taloon juhlallisina kuin kirkkoon, sillä suuren
runoilijan maine oli kulkenut Lappiin saakka ja heistä tuntui, että
hänen henkensä oli jollakin tavalla yhteydessä entisen asunnon kanssa.

”Tässä on runoilijan sali. Huonekalut ovat hänen hankkimiaan, kukat
ovat samoja lajeja, mutta ainoastaan yksi polveutuu niiltä ajoilta.”

”Tässä pienemmässä huoneessa hän työskenteli tuon pienen, mustan
kirjoituspöydän ääressä. Pöydän hän kuuluu kerran ostaneen narinkasta
muutamilla markoilla, mutta sen päällä ovat syntyneet useimmat
hänen kuolemattomista lauluistaan. Ja tämän näköistä oli hänen
kirjoituksensa. Kaunista se oli, mutta halvaus vei myöhemmin hänen
kätensä varattomaksi. Täällä näette senaikaista käsialaa.”

”Runeberg oli varmaan suuri erämies, koska hänellä on ollut noin paljon
pyssyjä?” sanoi Aslak.

Seinällä oli useita pyssyjä ja pistooleita, metsästyspuukkoja ja pari
ketun nahkaa.

”Ettekö ole sitä ennen kuulleet”, sanoi luutnantti. ”Hän oli innokas
eränkävijä, mikä näkyy hänen aseistaankin ja erämies ilmenee hänen
runoudessaankin. Olette kai lukeneet ’Hirvenhiihtäjät’.”

Sen jälkeen siirtyivät he sänkykamariin, jossa runoilija, halvattuna
maaten vietti viimeiset tuskalliset vuotensa, kunnes kuolema hänet
korjasi.

Seinillä oli Runebergin, Topeliuksen ja Lönnrotin kuvia.

Museosta tultuaan he katselivat kaupungin muita merkillisyyksiä:
kirkkoa, ahtaita vanhanaikaisia katuja ja pistäytyivätpä kaupungin
laidassa olevalla hautausmaalla Runebergin haudalla.

”Pienellä Porvoolla oli paljon meille annettavaa. Palasimme
sieltä paljoa rikkaampina”, sanoi Jorma, kun he jälleen nousivat
lentokoneeseen.

Pääkaupungin nähtävyyksiä.

Aslakilla oli vilkas mielikuvitus, joka aina edeltäpäin koetti
muovailla jonkin paikan ulkonäköä sen mukaan, mitä hän ennen oli
kuullut ja nähnyt samanlaista. Usein hän pahasti erehtyikin,
mutta hän korjasi virheen oikeilla havainnoilla. Siten oli hänen
kaupunkikuvansakin aste asteelta tullut täydellisemmäksi ja rikastunut
uusilla piirteillä. Rovaniemellä oli hänen kaupunkinsa vielä
’lautakylä’, jossa talot olivat tien molemmin puolin kahdessa rivissä
ja jossa sekä ihmiset että ajopelit kulkivat noita ’teitä’ pitkin.
Sitäpaitsi kuului siihen vielä rautatieasema ja laivasatama. Kemissä
olivat jo suorat kadut ja muutamilla leveimmillä puuistutuksia. Oulussa
tuli siihen lisää korkeat, monikerroksiset kivimuurit, kauniit puistot
ja rautaiset sillat. Tampere toi siihen tehdaskaupungin leimaa,
Hämeenlinna, Savonlinna ja Viipuri lisäsivät sitä menneiden aikojen
sotaisilla varustuksilla ja Kotka antoi käsityksen merikaupungista.
Kaikki ne olivat kuitenkin pieniä suurkaupungin rinnalla.

Eipä siis ihme, jos Aslak sykkivin sydämin ja jännitetyn odotuksen
valtaamana lähestyi Helsinkiä. Jorma oli siellä jo ennen käynyt.

Minkälainen on suurkaupunki, minkänäköinen on Helsinki, Suomen
pääkaupunki, jonka hän tiesi kohonneen maamme henkisen ja aineellisen
kehityksen pääpaikaksi.

”Helsinki näkyy!” huudahti Jorma.

Helsinki! Se sana hytkäytti oudosti hiljaisten tunturien pojan
sydänalaa, sillä he Jorman kanssa olivat paljon puhuneet pääkaupungista
ja sen elämästä. Jorma oli siitä hänelle kertonut ihmeellisiä asioita
ja sanonut sieltä löytyvän kaikkea mitä on taivaankannen alla.

Heidän allaan levisi säännöllisiin kuvioihin jaettu alue aivankuin
pelilauta. Ja kuinka naurettavan pieniltä näyttivätkään kaikki
ihmisten laitokset sieltä korkeudesta katsottuina: laivat olivat kuin
tulitikkulaatikolta, talot kuin nukkekoteja, kadut kapeita nauhoja,
ihmisiä ei erottanut ollenkaan.

”Katsele, Aslak, ei sinulle monesti näytetä Helsinkiä yläilmoista. Minä
ennen siellä käyneenä esittelen paikkoja.

”Tuossa saarilla, kaupungin edustalla on kuuluisa Suomenlinna, josta
runoilija sanoo:

”Äl’ uhall’ astu saaren luo
kun maassa vaino käy,
kun merten kuningatar tuo
ei leppyisältä näy;
tuhansin kidoin kuolemaa
sen tulikirnut kiljahtaa.”

Ja kuin esitelläkseen eri kaupungin osat laskeutui lentokone
Eteläsataman kohdalla alemmaksi, liiteli Katajanokan yli
Pohjoissatamaan ja sieltä Kallion kaupungin osaan. Kierrettyään Kallion kirkon
pörisi se Töölönlahden yli ja suuntasi rautatieaseman tornia
kohti. Mutta sen lähistöltä kaartoi se Töölön kaupungin osaan, jossa se
kiersi Kansallismuseon tornin ja palasi Katajanokan rantaan.

Kun Aslak ensisilmäyksillä katseli Helsingin rakennusrivejä rannasta
torin reunalta päin johtui hänen mieleensä muutamien Lapin tunturien
jyrkät rinteet, etenkin Saanan ja Kahperusvaaran päät. Yhtäläisyyttä
oli siinäkin, että nämä talorivitkin olivat kivestä, mutta niissä
kauttaaltaan oli huomattavissa ihmiskäden jälki; ne olivat syntyneet
siten, että rakentajat olivat latoneet kiviä kivien ja tiiliä
tiilien päälle. Ja Aslakista oli ihme, mistä niin paljon oli saatu
rakennusaineita. Aslak luki kerroksia. Hän näki viisi kuusi jopa
seitsemän kerroksisiakin kivitaloja. Niissä availtiin siellä täällä
ikkunoita ja ihmisten päitä pisti niistä esille. Ja Aslakin mieleen
johtui niitä katsellessa törmäpääskysten pesät Lätäsenon multatörmissä;
nekin ovat monissa eri kerroksissa. Kadut taasen muistuttivat syviä,
äkkijyrkkäseinäisiä kuruja ja uomia. Se ero vain oli, että Lapin
kuruissa ilma on puhdasta ja raikasta, mutta kaduilla tuntui senkin
seitsemät hajut, löyhkät ja lemut. Bensiinin tuoksu ja tomu oli
tuntuvin. Kävellessään keskikaupungille päin he tulivat suuren talon
edustalle, jossa kaksi sotamiestä aseistettuina seisoi.

”Tämä talo on presidentin linna.”

”Vai tässä se kuningas asuu.”

”Ei kun presidentti, jolla on suurin valta tässä maassa.”

”Lappalaiset sanovat häntä kuninkaaksi.”

Sieltä he astelivat lyhyttä poikkikatua avoimelle torille, jonka joka
puolella oli mahtavia rakennuksia ja keskellä muistopatsas.

”Tämä suuri, kellertävän värinen talo on Valtioneuvoston, jossa
ministerit tekevät päätöksiään maan asioista. Siitä ikäänkuin
haaraantuu näkymättömiä lankoja Suomen eri osiin ja ulkomaillekin, eikä
löydy sitä paikkakuntaa, jonne hallituksen määräykset eivät yltäisi.”

”Ja tuossa pohjoissivulla on Nikolainkirkko”, tunsi Aslak. — ”Isompi
on tämän kaupungin herranhuone kuin Enontekiön. — Mutta mikä on tuo
suuri rakennus torin länsipuolella?”

”Yliopisto. Jos sinulla olisi tarmoa lukea ylioppilaaksi, niin siellä
saisit jatkaa papiksi, lääkäriksi, tuomariksi, lehtoriksi tai mikä
virkaura sinua aina miellyttää. Olisipa se mukavaa, jos sinä kerran
saarnata paukuttelisit lapinkielellä kotipitäjäläisillesi, tai
parantelisit taudit ja kivut paremmin kuin Lapin noidat.”

Tuttu oli Senaatintori sekä Jormalle että Aslakille kuvistakin.

He tarkastelivat Aleksanteri II:n patsasta, ja Jorma kertoili,
miten hän oli nähnyt kuvia, joissa se aivan hukkui kukkaistulvaan.
Sortovuosina, kun Bobrikoff, Suomi-syöjä, tahtoi venäläistyttää maamme,
silloin suomalaiset mielenosoituksellisesti perustuslaillisuuden
vakiinnuttajalle, Aleksanteri toiselle kantoivat kukkastervehdyksensä.

Aslak jäi katselemaan patsasta puolelta jos toiseltakin.

Pitäisikö sinulle selittää kaikki?

Tuossa on ”laki”-ryhmä pääasiallisena sivukuvana. Lain vartijana on
leijona. Aleksanteri II:n aikana alkoi maassamme perustuslaillinen
hallitustapa. Siitä on kuvaannollisena merkkinä tuo ylevä ryhmä. Rauha
vallitsi maassa hänen aikanaan, sitä kuvaa tuo toinen ryhmä. Tiede ja
taide vaurastuivat: sitä kuvaavat nuo ryhmät.

Kaunis on tuo patsas kaikkineen. Senaatintorilta kävelivät he
eduskuntatalon kautta Töölööseen ja katselivat siellä uhkeata,
harmaasta graniitista tehtyä museotaloa, Kansallismuseota. Ja
Töölönlahden yli näkyi toinen korkea torni, nimittäin Kallionkirkko.

Töölössä oli niin paljon uusia rakennuksia, että niitä kesti katsella
useampia tunteja. Paluumatkalla poikkesivat he rautatientorille ja
menivät sisälle Ateneumiin.

”Tässä rakennuksessa saat nähdä taidetta.”

”Mitä?”

”Maalaus- ja kuvanveistotaidetta pääasiallisesti.”

Jo porraskäytävissä oli hienoja taideteoksia. Mutta kun he nousivat
toiseen kerrokseen, oli siellä muutamissa huoneissa niin paljon
marmorisia, pronssisia ja graniittisia ihmisen päitä ja koko ihmisiä,
että Aslakia olisi varmasti hämärässä peloittanut, hän olisi kuvitellut
tulleensa maanalaisten valtakuntaan.

Yläkerrassa oli taulukokoelmia.

Monen huoneen seinät oli siellä verhottu kalleilla taidemaalauksilla.
Siellä oli jos minkäaiheisia ja kokoisia tauluja. Ja Jorma ihmetteli,
miten Aslak oli luonnostaan, ilman minkäänlaista maalauksellista
harjoitusta, taiteen tuntija. Erittäinkin piti hän Gallen-Kallelan
Aino-taulusta ja muista Kalevala-aiheisista maalauksista. Syvää
mielenkiintoa herättivät hänessä myös raamatulliset ja Lapin aiheiset
maalaukset.

Sen jälkeen vei Jorma toverinsa Kansallisteatterin edustalle näyttäen
sitä ulkoapäin.

”Ei ole maassamme toista tällaista asemarakennusta kuin tämä
Helsingin asematalo, tämä Eliel Saarisen taideluoma. Ameriikassa asti
se tunnetaan ja sen omituinen rakennustyyli. Ulkoapäin katsoen se
muistuttaa junan veturia.”

”Mennäänpä sisälle!”

He astuivat sisälle suureen asemahalliin, jonka kattokin oli Aslakin
mielestä ainakin yhtä korkealla kuin kirkossa.

Se oli ihmisiä tupaten täynnä. Toisia meni sen kautta asemasillalle,
toisia tuli sieltä ulos. Jotkut punnituttivat matkatavaroitaan
pakaasiin lähetettäväksi.

Aslak ja Jorma menivät siitä suureen ravintolahuoneeseen, joka myös oli
melkein täynnä kansaa: toiset söivät, toiset joivat pyöreäin pöytäin
ääressä. Ja ruoka näytti kiehuvan samassa huoneessa. Pojat joivat myös
kahvit ja menivät suurelle asemasillalle.

Monta rinnakkaista raidetta tuli aivan pahki rakennukseen. Niillä
seisoi pitkiä junia lähdössä maailmaan.

Ihmisiä tunki juniin ja niistä ulos.

”Jos me menisimme tuohon seinänpuoleiseen pitkään junaan, niin aamulla
seitsemän aikana olisimme Jyväskylässä.”

Suurten miesten muistopatsaat.

Jorma vei Aslakin puistokäytävälle, joka on Esplanaadin keskellä.
Sen molemmilla sivuilla kasvoi jättiläiskokoisia hevoskastanjapuita,
lehmuksia, jalavia ja tammia. Aukeamalla, kauniin kukkaisympyrän
keskeltä kohosi korkea muistopatsas; sileäksi hiotulla
graniittijalustalla seisoi pitkään takkiin puettu mies katse itäänpäin
suunnattuna.

”Kenenkä muistopatsas tämä on?” kysyi Jorma, ikäänkuin ei olisi sitä
tuntenut.

”Etkö luule minun tuntevan J.L. Runebergin hahmoa. Hänen runonsa ovat
ehtineet Lappiinkin saakka.”

”Niin, kun näit hänen kuvansa eilen Runebergin museossa Porvoossa.”

”Osaan Vänriki Stoolin tarinat ulkoa ja voisin sinulle kertoa
Hirvenhiihtäjät-nimisen kirjan pääsisällön”, huomautti Aslak.

”Sittenhän sinä osaat Runebergin runoutta aika lailla.”

Oopperakellarin soittolavalla satuttiin juuri soittamaan Porilaisten marssia
. Sen tahdissa samoilijat kävelivät Lönnrotinkadulle ja
kohtasivat sen varrella pienen puistikon keskellä toisen muistopatsaan.
Aslak tunsi sen kohta.

”Terve Elias, entisen Paikkarin torpan poika, kaikkien Suomen
opinhaluisten koululaisten ikuinen ihanne; terve muinainen
partiolainen, joka kontti selässä ja muistikirja kädessä samoilit
Pohjanmaata ja Karjalan kankaita! Suomen on sinulle ikuisesti
kiitollinen, että vaihdoit räätälin neulan ja sakset kirjoihin ja
kokoilit Kalevalan ja Kantelettaren iki-ihanat runot. Pronssiinkin
ikuistettuna istut kirjoittamassa syntyjä syviä, joita vanha
Väinämöinen sinulle sanelee tai Kanteletar korea impi korvaasi
kuiskailee. Lappalaisenkin sydän värähtää töitäsi muistellessa.”

Eivät unohtaneet Suomen samoilijat käydä myöskin kansallistuntomme
herättäjän, suomalaisuuden esitaistelijan, ajattelijan ja
isänmaanystävän J.V. Snellmanin patsaalla, joka on pystytetty Suomen pankin,
Säätytalon ja Valtionarkiston väliselle aukeamalle.

Vakavina, mieli täynnä pyhää kunnioitusta poistuivat pojat patsaan
juurelta.

Tori- ja katuelämää.

Oli aamupäivä. He kävelivät rantalaituria suurten laivojen ohi,
jotka juuri lastiaan purkivat. He seisattuivat hetkiseksi katsomaan
kiireistä työtä, kun nostokurjet kohottivat laivojen uumenista valtavia
tavarakääröjä, jotka sitten kärrättiin suojiin. Siinä oli laivoja
monista eri maista: Ruotsista, Saksasta, Englannista, Ameriikasta ja
joku Japanista asti. Aslak näki ensi kerran elämässään neekereitä ja
kiinalaisia.

”Katso kuinka suuri laiva! Jos kotona kertoisin nähneeni noin mahtavan
laivan, niin sanoisivat minua liioitteliaksi, sillä ei isäkään ole
Alattiossa nähnyt noin suurta.”

”On niitä suurempiakin.”

Kauppatori oli täynnä tavaraa ja ihmisiä.

”Mitkä markkinat tänäpäivänä ovat, kun ihmisiä on noin sakonaan
torilla.”

”Tavallinen toriaika vaan. Riittäähän niitä helsinkiläisiä torillekin.
Ostakaamme täältä vähän evästä laukkuihimme, kun huomenna lähdemme
partioretkille meren saariin ja maaseudulle.”

He kävelivät ensin kalanmyyjäin riviä pitkin. Aslak ei milloinkaan
ollut nähnyt niin paljon erilaisia kaloja yht’aikaa; monta sataa metriä
pitkiä pöytärivejä ja pöydillä kaloja, joita lihavat torimuijat
myyskentelivät. Lohia, siikoja, turskia, sillejä, silakoita, lahnoja,
ahvenia, säyneitä ja särkiä oli siellä tarjona. Toiset uivat
vesisammioissa, toiset vielä hypähtelivät koreissa, mutta toiset olivat
jo pilaantumisen rajoilla ja ovelat torikauppiaat pistivät niitä
tuoreempien sekaan. Siellä oli suolattuakin kalaa monenlaista.

Jorma osti palasen Kemijoen lohta ja purkin Tammisaaren kilohailia
ja sitten pojat siirtyivät lihakauppiaiden riveihin. ”Onpa siihen
teurastettu eläin poikineen”, ihmetteli Jorma. ”Yhdellä silmäyksellä
näen kymmeniä lehmän ja sonnin ruhojen lisäksi vasikoita, lampaita ja
kanoja. Ei luulisi lihaa muualla olevankaan.”

Aslak ehti ostaa palasen palvattua poronpaistia ja leipäkauppiaalta
ranskanleivän, kun kiiltävänappinen poliisi alkoi hosua käsillään ja
kuulutti: ”Kello on jo kaksitoista.”

Se oli kuin taikasana. Tuossa tuokiossa olivat tavarat laatikoissa,
pöydät purettu osiin ja kaikki kärryillä. Eikä kulunut kymmentä minuuttia,
kun tori oli aivan tyhjä ja sitä alettiin pestä
vesisuihkulla. Silloin vasta Aslak huomasi, että torin pohja oli tehty
hakatuista kivistä.

Pohjois Esplanaadilla tuli heitä vastaan virtanaan ihmisiä: nuoria
neitosia silkkisukissa ja puolikengissä sipsutellen. Niillä oli yllään
puku harvasta kankaasta kuin sääskiharso ja päässä töyhdöin koristeltu
hattu. Tuli vastaan nuoria herroja valkolakkeineen. Aslak tunsi ne
ylioppilaiksi. Muutamaan kadun kulmaan oli seisahtunut paljon kansaa.
Edeltäpäin kuului tutun Porilaisten marssin säveleitä. Soittokunta
kiiltävine messinkitorvineen edellä ja perässä sotilaita suorissa
riveissä.

”Se on vahtiparaati”, tiesi Jorma.

Mutta Aslakille jäi vallan hämäräksi, mikä tehtävä sillä oli.

Seuraavassa kulmassa säikähti Aslak kamalasti. Mäkeä alas lasketti
jono autoja, joissa oli kiiltäviä koneita ja torvilla tuutasivat:
”Tuuu-tuuu-tuuuuuu...” Ja ihmiset juoksivat kuin mielettömät pois
keskikadulta.

”Onko nyt syttynyt sota?”

”Se on vaan palokunta. Jossakin on syttynyt tulipalo ja palokunta
rientää sitä sammuttamaan ja pelastamaan ihmisiä ja omaisuutta.
Näkisit, miten ketterästi palokuntalaiset kiipeilevät korkeammillekin
katoille, kuinka rohkeasti ne rynnistävät sisälle palavaan rakennukseen
pelastaakseen sinne pyörtyneen ihmisen tai suihkuttaakseen vettä tulen
torjumiseksi.”

”Suuremmoista, suuremmoista on täällä kaikki. Kun meidän kodassamme
toissa kesänä syttyi tulipalo sammutin minä sen isän kanssa kahden.”

Iltapäivällä tekivät he vielä toisen partioretken Helsingin
’keuhkoihin’, eli puistoihin, jotka puhdistavat ilmaa. He kävivät
Kaivopuistossa, Tähtitornin mäellä kuuluisan Haaksirikkoisten patsaan
luona, Vanhankirkon puistossa ja Kaisaniemessä. Kauan seisoivat he
Kaisaniemen lammikon luona katsellen pitkäkaulaisia joutsenia ja
lyllerömäisiä ankkoja, jotka ihmisiltä vehnäleivän palasia kerjäilivät.

Kun he iltahämärissä Kappelin luona olivat kuunnelleet torvisoittoa,
palasivat he hyvin väsyneinä asuntoonsa.

”Katsohan, kuinka kauniita tavaroita tuossakin on!”

Muutaman ikkunan läpi kimmelteli kulta- ja hopeaesineitä: kannuja,
kauhoja, lusikoita ja rannerenkaita; toisesta loisti koreita naisten
pukuja, niin hienoja ja nauhoin, helmin ja pitsein koristeltuja, että
silmä ei ollut niistä erota; kolmannessa oli kenkiä — ei lappalaisten
paulakenkiä, kallokkaita ja nutukkaita, vaan kiiltonahkaisia, kullan
ja hopeanvärisiä ja niin kapeakantaisia, että Aslak ei uskonut niillä
voivan kävelläkään.

”Missä noita kultaisia kenkiä käytetään?” tiedusteli hän Jormalta.

”Ei ole kaikki kultaa mikä kiiltää. — Ei niitä ainakaan Lapin soilla
voi käyttää.”

Lisäksi hän näki suuren autokaupan valtavine mainoskilpineen, suuria
sekatavarakauppoja, joiden ikkunoista appelsiinit, omenat, banaanit,
taatelit ja luumut ohikulkijaa sisälle houkuttelivat.

Ja Aslakin suuhun tuli vesi niitä katsellessa, vaikkakaan hän ei
monesti ollut niitä maistellut — jonkin verran vain Jykeän vuonon
markkinoilla ollessaan.

”Olisipa se suussa, mikä on silmässä, niin hätäkös olisi elää.”

”Muista veljeni, että ’suu saattaa suden ritahan, kieli kärpän
killerihin’. Jos lähtisimme ostamaan makeisia joka kaupasta niin pian
olisivat rahamme kaikki ja me kotamikkoina killisteleisimme näillä
kivisillä kaduilla. Eivät ole hedelmät partiolaisia varten. Meille
välttää kuiva ruisleipä, kala ja maito sekä metsien marjat. Pitäköön
kaupunki herkkunsa.”

Eikä Jorma lähtenyt hedelmiä ostamaan vaikka Aslak kehoitti.

He seisahtuivat jälleen suuren kellokaupan kohdalle. Ikkunan läpi
loisti kultaisia ja hopeaisia taskukelloja, seinäkelloja ja korkeita
kaappikelloja. Kielloista huolimatta meni Aslak sisälle pelkän
uteliaisuuden vetämänä ja Jorman täytyi mennä perässä.

Valtavan suuri huone oli täynnä kelloja, niin täynnä, että niitä ei
luullut enää muualla olevankaan. Seinät oli heilurikelloilla vallan
vuorattu, pöydät oli taskukelloilla katettu ja näkyi niitä olevan vielä
toisissakin huoneissa. Siellä kävi semmoinen tissutus ja tassutus,
niksutus ja naksutus sekä tunnin täyttyessä surina ja sirinä, pimpatus
ja pompatus, että korvat sen jälkeen tilliä huusivat.

Haikein mielin Aslak ajatteli, että jos olisi kylliksi rahaa, niin
kultakellon itselleni ostaisin ja toisen isälleni. Kelpaisi sitten
talvimarkkinain aikana näytellä sitä Pieran Nilpalle ja Peuravuopion
Maritalle. — Aslak seisoi myymälän pöydän luona kauan katsellen
tavaroita ja läksi sitten pois ostamatta mitään.

”Mitä sinä niitä kelloja käyt katselemassa, kun et kuitenkaan osta?”
torui Jorma.

”Eihän niistä silmä ota osaa.”

Suurista kahviloista kuului soittoa ja astioiden kalinaa. Aslakin olisi
tehnyt mieli niihinkin kurkistamaan, mutta Jorma esti sen.

Samoilijat katselevat entisajan elämää.

”Ovatko helsinkiläiset niin hienoja, että niitä pitää oikein
lasikaapissa kuljetella”, lausui leikillään Aslak Vanhan ylioppilastalon
kohdalla, johon eri suunnilta tuli raitiotievaunuja.

”Nuohan ovat tavallisia ja halvimpia kulkuvälineitä suurkaupungeissa.
Jos sinulla olisi matka tästä Töölön kaupunginosaan tai Lapinlahteen
tahi Kaivopuistoon taikka Kallioon, niin valitset vain oikean linjan
ja asetut vaunuun, se viepi sinut perille markan maksusta. Sen sijaan
saisit autokyydistä maksaa jopa kymmenen markkaa. Ei raitiovaunu ole
rikkaiden ajopeli, niinkuin luulet, sen näet, kun tässä katselet ketä
niihin menee.”

Raitiovaunu pysähtyi heidän eteensä. Siitä purkautui ulos ihmisiä ja
toisia meni sisään. Jorma pyysi Aslakia mukaan ja he menivät yhdessä
vaunun penkille. Aslak ei tiennyt minne vaunu lähti hyristämään.

Ihmiset istuivat vaiti kuin kirkossa ja näyttivät nauttivan matkasta,
kun näkymätön voima vei vaunua huimaa vauhtia eteenpäin. Aslakin
mieleen tuli ajatus, että jos vaunu törmäisi toista vaunua vastaan,
niin hienoksi menisivät suuret lasit ja huonosti taitaisi käydä
ihmisillekin. Aslak säikähti, kun vaunun etuosassa torvi törähdytti:
”tuuu, tuuu, tuuu uuu”.

”Mikä hätä siellä nyt on?” kysyi Aslak.

”Siellä on vain joku ihminen tai auto edessä.”

Vaunu sivuutti Kansallismuseon sokeritehtaan ja Töölön. Jorma näytti
ne toverilleen. Talorivit harvenivat ja muuttuivat huvila-asutuksiksi.
Ikkunasta näkyi jo kalliota ja metsää. Viimein vaunu pysähtyi
laiturille, josta erkani suuri tie merenrantaan. Jorma ja Aslak
astuivat alas ja muiden mukana kävelivät sillan yli saarelle.

”Mikä paikka tämä on?”

”Seurasaari.”

Aslakia hytkähdytti, kun komean ravintolan takana oli vanha,
vuoraamaton tuohikattoinen talorähjä, semmoinen minkä hän oli nähnyt
Kota-Lapin rajoilla. Ja kummastus vielä suureni, kun he astuivat
savupirttiin, jossa uunista kumpuava savu kohosi laipioon ja sieltä
katossa olevaa reikää myöten ulos.

”Tämähän on savuinen kuin kota. Kuka tässä asuu?” kysyi Aslak.

”Älä puhu niin kovaa, ettet paljastaisi tietämättömyyttäsi. Tämähän
on museo, Seurasaaren ’Niemelän torppa’, joka on aikoinaan
muutettu tänne Sisä-Suomesta. Tämmöisessä pirtissä suomalaiset muinoin
asuivat ja tällä tavalla huoneensa sisustivat.”

Aslak tarkasteli muiden mukana pitkää, valkoiseksi pestyä,
maalaamatonta pöytää, penkkejä ja lattiaa, tutkiskeli puutuoppeja,
maitopyttyjä, pahkakuppeja ja kauhoja, katseli vanhaa suusta ladattavaa
pyssyä, lahnaverkkoja ja rysiä. Talossa oli nuottakin, mutta se oli
uluilla kuivamassa. Sen jälkeen katselivat he suurta kirkkovenettä ja
pientä vanhaa kirkkoa, joka on myöskin tuotu sinne maaseudulta.

Aslakia huvitti puinen vaivaisukko, joka käsi ojossa seisoi kirkon
edustalla almuja pyytämässä. Mutta kun pojat tirkistelivät sen
sisälle siitä aukosta, josta almu pudotetaan näkivät he siellä viisi
linnunpoikaa suut auki odottamassa ruokaa. Paarmalintu oli näet tehnyt
pesänsä ukon vatsaan.

Samoilijat kävelivät sitten saaren siistejä teitä, jotka
luikertelivat havumetsien sisällä rantaa seuraten. Sinne oli tullut
paljon kaupunkilaisia lomahetkiään viettämään. Toiset makailivat
riippumatoissa, toiset nukkuivat nurmella, mutta pienet lapset
leikkivät rannan hiekalla nauttien raikkaasta merituulesta.

”Olisi jäänyt paljon näkemättä, jos emme olisi tänne tulleet”, sanoi
Aslak paluumatkalla.

”Museot ovat sangen hyödyllisiä laitoksia. Niissä voimme muutamissa
hetkissä seurata kehitystä entisajoilta nykypäiviin. Mehän olemme
myöskin näillä matkoillamme seuranneet kehitysasteita. Siellä sinun
kotiseudullasi näimme elämän yksinkertaisimpana, semmoisena kuin se
on täällä etelässä ollut tuhansia vuosia sitten. Mutta aste asteelta
olemme nähneet elintapojen ja elämän vaatimusten muuttuvan ja elämän
tulevan rikkaammaksi ja monipuolisemmaksi. Täällä pääkaupungin
seuduilla on se saavuttanut korkeimman kehityksen.”

Eläimiä ihmettelemässä.

”Onko tämä Noakin arkki, kun täällä on näin hirveän paljon eläimiä,
kaikenkarvaisia ja -kokoisia?” kysyi Aslak, kun he astuivat
eläintieteelliseen museoon.

”Muistat kai, että Noakin arkki asettui kerran Araratin vuorelle ja
sinne se lienee lahonnutkin, vaikka oli tervattu sisältä ja päältä;
muistat kai myös, että eläimet pääsivät vapauteensa. Tämä on museo, —
johon yliopisto on kerännyt ja täyttänyt maailman eri osista tuotuja
eläimiä opiksi ja huviksi ihmisille. Ja jos nyt olisi sunnuntai,
näkisimme täällä joukoittain kansaa ihmettelemässä eläinkunnan
moninaisuutta ja luomakunnan suuruutta. Kirpusta elehvanttiin ja
gorillaan saakka on täällä yksilöitä, tosin vain kuin niiden muumioita,
mutta ulkonäöltään jokseenkin elävien näköisiä.”

”Mykkänä seisoo ihminen tämän monimuotoisen eläinkunnan edessä. Tekisi
mieli kysyä, miksi Luoja on luonut eläimet niin erilaisiksi?”

”Matkoillamme olemme nähneet jo paljon erilaisia eläimiä oikeassa
ympäristössään. Kukin eläin on mukautunut elämään omassa
ympäristössään. Täällä on maaeläimiä ja merien, järvien ja jokien
asukkaita, arojen ja erämaiden, tasankojen ja vuoristojen eläimiä.
Niitä on tänne sullottu kuin yhteen kasaan, mutta meidän täytyy
muistaa, että me saamme eri eläimistä valjun kuvan, kun emme samalla
näe sitä luontoa, jossa ne asuvat.”

”Siinähän seisoo Afrikan kirahvi kuin mikäkin nälkäkurki. Sillä kai
ruoka kauan maistuu makealta, kun on noin pitkä kaula ja on sen
jaloissakin mittaa. Niinhän se on kuin sahurin renkku”, ilveili Aslak.

”On sillä ruumistakin. Se katselee tätä maailmaa kuusi metriä
korkealta.”

”Jos kirahvi olisi opetettu ratsuhevoseksi, niin eipä taitaisi
tavallisella taipaleella ruveta kahvia haluttamaan, niinkuin ennen
mustalaisella huonolla konilla ajaessaan.”

”On sillä jo ratsastettukin. Eräs neekeripoika on sillä kerran
ratsastanut, mutta tuskin toista kertaa yrittää.”

”Miten siinä kävi?”

”Se tapahtui Englannin Itä-Afrikassa. Siellä muutamien Massai-nimiseen
heimoon kuuluvien poikain aivoissa kehittyi ajatus päästä kirahvin
selkään, että kerran saisi oikein nopeata kyytiä ratsastaa savannin
yli. Mutta arkojen eläinten selkään pääseminen ei ollut helppo tehtävä.
Pojilla oli kuitenkin aikaa ja kärsivällisyyttä odottaa eläinten
juontipaikalla kirahveja. He asettuivat akaasia pensaiden latvoihin
vahtiin aivan lähteen reunalle. Odotus oli pojista jännittävää, sillä
vesipaikalla kävi usein ei ainoastaan antilooppeja ja kirahveja, vaan
myöskin jalopeuroja ja panttereita. Eikä kukaan ollut varma, mikä
niistä ensin tulee.

”Kauan odottivat pojat turhaan epämukavissa piilopaikoissaan. Heidän
allaan lähteen reunalla kävi paljon seeproja, kvaggoja, antilooppeja
ja apinoita, mutta vasta iltahämärissä lähestyi lähdettä yksinäinen
kirahvi. Se oli nähtävästi joukon johtaja, joka oli tiedustelumatkalla.
Varovin askelin ja usein seisahtuen tuli se vesipaikalle. Ja kun
ei mitään vaaraa näkynyt olevan pelättävissä, levitti eläin pitkät
eturaajansa haralleen ja joi pitkin siemauksin. Juuri sitä hetkeä
olivat pojat odottaneet. Ja kun eräs heistä oli aivan eläimen selän
kohdalla, pudottautui hän selkään ja kietaisi köyden nopeasti eläimen
kaulan ympäri. Kirahvi päästi omituisen äänen, hypähti ensin taapäin,
niinkuin sen tapana on nousta ylös juoma-asennostaan ja alkoi nelistää
savannin halki puihin jääneiden poikien huutaessa ihastuksesta.

”Se oli menoa. Kaula suorana, ja pitkin harppauksin eteni kirahvi ja
musta ratsastaja, jota eläin luuli vähintäin pantteriksi keikkui
selässä kuin mikäkin lisäke.

”Pitkäkoipinen ratsu hyökkäsi suureen kirahvilaumaan ja säikäytti sen
peräti. Maa tömisi ja vesakko ruski kun lauma rynnisti eteenpäin
kieli pitkällä ja huohottaen. Neekeripoika ensin nautti hurjasta
menosta, mutta kun lauma eteni kauas hänen kotiseuduiltaan, katui hän
katkerasti, että oli koko leikkiin ryhtynyt. Pudottautuako maahan vai
tarttua puiden oksiin, tai odottaa eläinten väsymistä, siinä näyttivät
olevan kaikki pelastumisen mahdollisuudet. Mutta maahan pudottautuminen
laukkaavan kirahvin selästä on melkein sama kuin hyppääminen kiitävästä
junasta ja akaasiapensaisiin tarttuminen näytti yhtä mahdottomalta. Ei
siis muuta keinoa kuin antaa mennä. Pakenevaan laumaan yhtyi seeproja,
antilooppeja ja elehvantteja, jotka savannien asukkaat kai luulivat
aropalon syttyneen. Tuli joki vastaan. Suoraapäätä syöksyi lauma
veteen ratsukirahvi lauman keskellä. Pian olivat eläimet kaulaa myöten
vedessä. Sitä hetkeä käytti neekeripoika hyväkseen hypäten virtaan.
Mutta sekin oli vaarallista, vaikka hän, kuten neekeripojat yleensä,
oli hyvä uimaan. Hänet olivat uivat eläimet painaa veden alle.

”Seuraavana päivänä palasi rohkea massai-poika ehein nahoin kotiinsa
varoittaen kaikkia lähtemästä kirahvin selkään.”

”Ohoh! kun norsu seisoo siinä mahtavana. Korvatkin ovat vasikannahkan
kokoiset, syöksyhampaat ainakin metrin mittaiset ja kärsä juurelta
hirren vahvuinen. Entäpä nuo töppöjalat ja karvaton vahva nahka.
Ihmeellinen sillä on ruumiinrakenne. Ei taitaisi elää Lapin
jäkäläkankailla”, arveli Aslak.

”Tämä elää niinkuin muistat, Afrikassa, mutta Intiassa on oma
elehvanttinsa, jota voidaan kesyttää ratsu- ja vetojuhdaksi. Nämä
afrikkalaiset ovat villejä hurjimuksia. Moni alkuasukas on saanut
kuolettavan iskun sen vahvasta kärsästä tai sotkeutunut norsulauman
tallattavaksi.”

”Ja tuossahan on sarvikuono ja tuossa itse virtahepo. Oletpa sinä oikea
köntikäs. Montako neekerien venettä olet siellä Kongojoella ilmaan
turvallasi työntänyt”, huudahti Aslak, jota näytti virtahevonen enemmän
kiinnostavan.

”Minä tunnen kaksi suomalaistakin, jotka joutuivat virtahevon kanssa
seikkailuun.”

”Missä.”

”Belgian Kongossa. Sinne pestattiin belgialaisten palvelukseen ennen
suomalaisiakin. Niinpä kotikaupungistanikin joutui sinne takavuosina
kaksi poikaa laivamiehiksi. He asuivat silloin, kun eivät olleet
jokilaivallaan, aivan joen äyräällä puutarhan keskelle rakennetussa
majassa. Eräänä yönä — yöt ovat päiväntasaajan maissa pilkkopimeät
— kuulivat he eteisestä kovaa töminää. Ja samassa eteisen ja majan
välinen ovi rasahti auki. Toinen pojista sytytti tulen. Ja mitä hän
näki? Virtahevon pää täytti oviaukon ja eläin kaikin voimin rynnisti
ahtaasta oviaukosta sisään niin, että koko huone tärisi kuin ankarassa
maanjäristyksessä. Pahasti säikähtyneet pojat eivät aluksi tienneet
mitä tehdä. Kun eläin näytti pyrkivän yhä kiihkeämmin sisälle, otti
toinen rautapuntarin ja aikoi sillä lyödä eläintä, mutta toinen ehti
ottaa kiväärin seinältä ja ampui kuulan keskelle otsaa. Virtahepo
lysähti ovelle eikä enää jalkojaankaan heilauttanut.

”Virtahevot nousevat öiseen aikaan joesta rannalle syömään ja jos on
puutarha lähellä, sotkevat ne sen pahasti. Mainittu viitahepokin
oli tullut maistelemaan ihmisten herkkuja ja jostain syystä alkanut
tutkia, miltä tuntuisi levätä ihmisten suojissa. Sentähden se joutui
epämieluiselle vierailulle poikien majaan.

”Seuraavana aamuna oli siinä neekerikylässä juhla. Neekerit kilvan
leikkelivät suuria kimpaleita virtahevon pintaihraa, räydyttelivät sen
padoissaan ja keittivät rasvapuuroa. Ja pian loistivat neekerien mustat
naamat, varsinkin lasten, niinkuin Naantalin aurinko.”

”Siinähän on itse eläintenkuningas, Hänen Majesteettinsa leijona.
Kovin vihaisilta näyttävät silmäsi, vaikka alkuperäiset on vaihdettu
värjättyihin lasisilmiin. Jos olisit elävänä, niin enpä taitaisi seisoa
näin lähellä, sillä kovin ovat terävät kissankyntesi, kovin suuret
torahampaasi ja voimakkaan näköinen vartalosi. En totisesti haluaisi
sinua vieraaksi porokarjaani.”

”Poro suussa se hyppäisi aidan yli”, mainitsi Jorma.

”Ja siinä seisoo herra gorilla ja tuolla rouva simpanssi. Mitä Kongon
ja Guinean rannikkometsiin kuuluu?”

”Kauan ovat tainneet jo olla sieltä pois”, arveli Jorma.

”Eiväthän nuo näytä ihmisen näköisiltä, vaikka sanotaan
ihmisenmuotoisiksi apinoiksi. Milloin ihmisellä on ollut karvapeite
kuin koiralla, koska ihmisellä ovat olleet takaraajoissakin kädet,
koska on kävellyt köyryssä, koska sillä on ollut torahampaat kuin
petoeläimellä ja noin ruma naama. En minä ainakaan tahtoisi olla apinan
sukulainen.”

”Mutta simpanssille ja gorillalle voit opettaa ihmisen tapoja: syömään
veitsellä ja haarukalla, juomaan kahvia kupista, tervehtimään lakkia
nostaen ja paljon muuta. Ja onhan sillä ruumiinrakennuksessakin paljon
ihmistä muistuttavaa. Jos simpanssi puettaisiin peskiin ja neljäntuulen
lakkiin sekä koipikenkiin ja vietäisiin Lappiin, niin moni siellä
ensinäkemältä erehtyisi, moni taitaisi tervehtiä kuin ihmistä.”

”Paholaiseksi lappalaiset sitä luulisivat ja varmaankin juoksisivat
pakoon”, selitti Jorma.

”Hyi, hyi sinua hyena, joka Pohjois-Afrikassa olet arabialaisten
hautoja kaivellut ja ruumiita syönyt. Nyt seisot siinä koreasti
ihmiskatseiden maalitauluna — samoin kuin tuo ilkeä krokotiili, —
joka on varmaan tuotu tänne Niilin latvoilta.”

”Pikemminkin Kongojoelta”, oikaisi Jorma. ”Vaikka onhan niitä
krokotiilejä melkein kaikissa Afrikan joissa.”

”Montakohan ihmistä lienee tuokin syönyt?”

”Hirviö se on varsinkin vedessä, mutta maalla kuuluu sen kanssa
aseetonkin tulevan toimeen kun osaa väistellä sen hyökkäyksiä. Ja
yleensä se on maalla arka. Niilin ylisen juoksun varsilla kuuluu
niitä olevan joen rannalla paikoin niinkuin tukkeja meidän pohjoisten
jokiemme rannoilla, mutta kun ne näkevät ihmisen, syöksyvät ne virtaan
niin, että joen pohjasta poreet nousevat.”

”Ei olisi kuitenkaan hyvä mennä uimaan semmoiseen jokeen. — Kyllä minä
olen iloinen, että noita hirviöitä ei ole Suomen vesissä.”

”Mikähän eläin tuo on?” kysyi Jorma.

”Luuletko minua lapseksi, joka ei muka tuntisi tiikeriä, Intian
viidakkojen asukasta. Niinhän se on kuin iso kissa. Eipä liene leikki
joutua sen kynsiin. Harva lienee niistä pelastunut, jotka se on
suuhunsa napannut.”

”On ainakin eräs englantilainen pelastunut, jonka tiikeri koppasi
suuhunsa kuin hiiren. Mies säilytti kylmäverisyytensä ja ampui
pistoolillaan luodin tiikerin otsaan.”

”Täällä näet toisia Intian suuria nisäkkäitä, kuten tapiirin,
orangutanin, hulmaanin eli pyhän apinan ja lisäksi Keski-Aasian ja
Pohjois-Aasian eläimiä. Tuossa on tiibettiläinen jakihärkä, tuossa
Marko Polon lammas ja tuossa villisika. Paljon, hyvin paljon on
Aasia kehittänyt suuria eläimiä, joista vain muutamia on saatu tänne
näytteeksi.”

”Tuossahan on Austraalian kenkuru. Sen eläimen kanssa minä en ainakaan
lähtisi kilpajuoksuun. Kovin on sillä pitkät takajalat ja vahva häntä,
mutta etujalat ovat kuin pienet kädet.”

”Näetkö tuota pussia vatsan alla, jossa se poikasiaan kantaa.”

”Onkohan se luonteeltaan vihainen eläin”, kysyi Aslak.

”Eipä juuri. Äärimmäisessä hädässä karkaa se kuitenkin metsästäjän
päälle, kietoo etukäpälänsä kaulan ympäri ja raapii takajalkojen
pitkillä kynsillä vihollisen vatsan auki. Se on sitäkin helpompi
tehtävä, kun alkuasukkailla ei ole vaatteita. Mutta onpa alkuasukkailla
siihen parannuskeino. He työntävät suolet takaisin vatsaan, kaivavat
maahan kolon, johon sovittavat vatsan ja siinä makaavat niinkauan kuin
paranevat tai kuolevat.”

”Useimmiten taitavat kuitenkin kuolla.”

”Täällä näkyy olevan toinenkin mainio menijä Austraaliasta. Se on
eemu eli Austraalian strutsi. Se ei kuitenkaan vedä vertoja Afrikan
strutsille, joka tuolla seisoa kojottaa.”

”Mutta mikä on tuo jalopeuraa muistuttava petoeläin?”

”Siellä näkyy olevan Amerikan mantereen petoeläimiä: puuma, jaguaari
ja harmaakarhu, joista viimemainittu on Kanadan metsien kauhuna. Eikä
ole hauskaa joutua jaguarin ja puumankaan kynsiin. Olet kai lukenut
intiaanikertomuksissa biisonihäristä, jotka ennen preerioilla kulkivat
niin suurina laumoina, että seisattivat junia.”

”On siinä sonnijukuria kerrakseen, mutta tuo toinen on vielä isompi.”

”Se on visentti eli eurooppalainen biisoni. Täällä näet taas
Etelä-Amerikan laamaeläimiä: muurahaiskarhun, vyötiäisen, laiskiaisen
ja apinoita. Mutta enemmän taitavat sinua huvittaa nämä eurooppalaiset
eläimet.”

Astuessaan poron luo Aslakia rupesi makeasti naurattamaan.

”Voi poroparka, kun olet kurjan näköinen. Olet sitä paitsi joutunut
huonoon seuraan. Tuossa vähän matkan päässä ovat pahimmat vihollisesi
susi, ahma, ilves ja karhu. Tuolla näkyy maakotkakin, joka sinua
vasikkana hätyytteli. — Toista oli sinun ravata vapaana tuntureilla!”

”Siinä nyt näet, että oikeassa ympäristössään eläin näyttää
uljaimmalta.”

”Entäpä hirviperhe!” huudahti Aslak.

”Paljonhan täällä on nähtävää, niin paljon, että yhdessä päivässä ei
ehdi kuin osaan tutustua. Mutta kun meillä on kiire, katselemme näin
yleissilmäyksin.”

”Sopuli!” huudahti Aslak. — ”Etpä nyt nousekaan takajaloillesi
tirskumaan ihmisen nähdessäsi. Onhan siinä kaapissa hiiriä ja myyriä
jos minkänäköisiä.”

Lintuosastolla oli Aslakille paljon tuttuja lajeja. Jorma tunsi jo
melkein kaikki Suomen linnut. Aslak puhutteli niitä kuin vanhoja
tuttujaan.

”Kiiruna, sinä uskollisin tunturien asukas olet joutunut tänne
lasikaappiin, ja pulmunenkin, jolla joka kevät on sinne Lappiin niin
ikävä, että ei malta aina kevättäkään odottaa ja tunturikurmitsa,
jonka munia viimekesänä niin ahkerasti haimme ja kellolintu eli
sinirintasatakieli, joka meille koivuvyöhykkeellä niin ihanasti
lauleli. Paljon on täällä lintuosastollakin nähtävää: kotkia, haukkoja,
pöllöjä, kanalintuja, varpuslintuja, kahlaajia ja vesilintuja joka
lajia, mitä maassamme elää tai on käynyt.”

”Entäpä kalojen, matelijain ja luurangottomien osastot. Niissä
olisi meille tutkimista vaikka vuosiksi. Minä ylioppilastutkinnon
suoritettuani aionkin tulla tänne Helsingin yliopistoon lukemaan
luonnontieteitä.”

Korkeasaaren vangit.

He kävelivät kahden Kauppatorilta Katajannokan kanavan reunaa
Pohjoissatamaan. Siinä oli kaksi ihmisjonoa odottamassa laivaa.

”Minne nuo ihmiset pyrkivät?” kysyi Aslak.

”Meren saareen.”

Jorman piti vastata, että ne menevät Korkeasaareen, mutta huomasi viime
hetkessä, että tässä oli mukava tilaisuus tehdä viatonta pilaa Aslakin
kustannuksella.

”Emmekö lähde mukaan?” esitti Aslak.

”Mielelläni siihen suostun, vilpoinen meren henki virkistää näin
kuumalla.”

Samoilijat menivät laivaan muiden mukana. Ja kun päästiin saaren
laituriin, opasti Jorma toverinsa jääkarhun häkille päin.

”Tämän saaren rannikolla kuuluu asuvan jääkarhuja”, sanoi Jorma.

”Taitaa asua mursujakin ja muita Jäämeren eläimiä”, lisäsi Aslak lyöden
leikiksi toverinsa puheen.

”Tuossa kallioluolassa ne kuuluvat käyvän levähtämässä. Mutta
emme taida uskaltaa ilman aseita mennä niitä katsomaan. Hiivitään
varovaisesti.”

”Älä höpise joutavia”, sanoi Aslak ja juoksi jääkarhun häkin
kallioseinustalle ja kurkisti sen yli.

Jormaa nauratti, kun Aslak hätkähtäen perääntyi pari askelta. Mutta
samassa tuli siihen eläinten vartija ja sanoi: ”Pelkääkö nuorimies
häkissä olevia jääkarhuja?”

”Mikä saari tämä on?”

”Korkeasaari.”

Aslak muisti lukeneensa jostakin kirjasta, että Helsingin lähellä
meressä on pienoinen kalliosaari, jossa on paljon villieläimiä
hoidettavana. Ja kun Jorma tuli häkille, mainitsi Aslak hyvin
tietoviisaana.

”Täällä Korkeasaaressa on maakarhujakin.”

Kaksi kellertävän valkoista jääkarhua istui sileällä kalliolla ja
nyökytteli päätään kuin ihmetellen tämän maailman menoa. Toisinaan
syöksyivät ne mereen, sukelsivat ja nousivat uudestaan kalliolle.

”Vankeja, ihmisten vankeja ovat nämä vapaan Jäämeren asukkaat!”
huudahti Aslak. ”Rautaristikkojen raoista voitte nyt katsella maailmaa
ja ihmistä, joka on teidät vanginnut. En ihmettele, jos mielenne
välistä kuohahtaa, jos se ryhtyy kapinoimaan vangitsijoita vastaan.
Vapaaksi teidät emonne synnytti jäälakeudella tai aaltoilevan meren
rannalla, vapaina olitte rannattomalta näyttävän lakeuden keskellä,
kunnes ihminen teidät vangitsi”, intoili Aslak, jota itseäänkin
vapauden henki kannusti.

”Elähän liikaa innostu. Minä luulen, että nämä jääkarhut ovat syntyneet
Hampurin eläintarhassa.”

Aslak ja Jorma siirtyivät sitten maakarhujen häkille. Kolme hallavata,
tiheävillaista nallea käydä tallusteli häkissä pistäen käpälänsä
milloin minkin häkinristikon raosta ja ihmiset antoivat niille
almujaan: lapset makeisia, joita ne ottivat sormihaaroihin, neitoset
leivoksia, ranskanleipää ja hedelmiä.

”Kerjäläisiä, ettekö häpeä kerjätä ihmisen armopaloja! Ettekö muista
enää vapauttanne suuressa kiveliössä, kun saitte mennä minne halusitte,
saitte valita ruokanne ja makuupaikkanne ja ihminen oli teille vain
kaukainen kammottava olio, jonka seuraa kartoitte kuin tulipaloa. Nyt
ovat ihmiset aina ympärillänne ja katselevat teitä kuin ihme-eläimiä.
Älkää nuolko kuin koirat sen kättä, joka teitä ruoskii.”

Sen jälkeen siirtyivät samoilijat ketun luolan luo.

”No Mikko, miten nyt on asiasi, kun katsella killistelet ristikkojen
takaa. Eikö viekkautesi riittänyt ihmisen viekkautta voittamaan,
kun olet joutunut kiikkiin? Tulitko liian rohkeaksi varastellessasi
ihmisten kanoja vai kova kohtaloko sinun vapautesi tuhosi?”

Ja kettu näytti häpeävän omaa tyhmyyttään, koska se meni kivilouhuunsa,
kiertyi siellä kerälle ja nukkui silmät raollaan ja kuono hännän päälle
asetettuna.

Seuraavassa häkissä susi kierteli hyvin levottoman näköisenä, nosteli
ylähuultaan niin, että valkeat torahampaat paljastuivat, jos ihmiset
liian lähelle tulivat. Näytti siltä, että se olisi voinut hyökätä
ihmisjoukon kimppuun, jos olisi vapauteen päässyt. Toisinaan purasi se
häkin rautaa niin, että hampaat karskahtivat.

”Oikein, oikein!” huudahti Aslak, ”et ole alistunut ihmisen armoille,
vielä elää sinussa voimakkaana vapauden kaipuu. Tunturille,
lumilakeisille tuntureille sinä ikävöit! Missä talvella rajut tuulet
lunta tupruttavat ja kesällä keskiyön aurinko maisemia maalailee.
Missä näkyy vain taivasta ja alastomia tuntureita, siellä sinä synnyit
ja sinne varmaan haluaisit. En ole enää vihainen siitäkään, jos
porokarjaamme välistä veroitit. Lappalainen ei ole sudelle pahoillaan
siitä, jos se jonkun poron kaataa, sillä se parantaa poro-onnea. Hän
on sudelle vain silloin vihoissaan, jos se kovin paljon tappaa yhdellä
kertaa.”

”Tulehan katsomaan ilvestä!”

Häkistä, minkä peräpuolelle oli kivistä kyhätty luola, kiilui kaksi
säkenöivää silmää ja näkyi suuri kissamainen naama. Kun erään neidin
koira tuli ilveksen mielestä liian lähelle, hyökkäsi se ristikkoa
vasten sähisten: ”Tsiii, tsii.”

”Ilveksellä on myöskin vielä vanha luonto. Se ei ole vapaaehtoisesti
alistunut ihmisen pillin mukaan tanssimaan.”

Apinain asunnon edessä oli vilkasta liikettä. Väkijoukko oli
kerääntynyt nauramaan, kun muudan marakatti teki temppuja ja sai
palkakseen omenoita. Paljon oli kansaa myöskin kameelia ja zebuhärkää
katsomassa, mutta hirvet ja kuusipeurat saivat miltei häritsemättä
syödä rouskutella heinäannoksiaan.

”Onkohan siinä sama hirvi, joka teki meille Päijänteellä kolttosen?”

”Ei ole. Näethän sen sarvistakin”, sanoi Jorma.

”Vangittu ja kaikin puolin taltutettu on hirvikin. Ei voi enää juosta
pää ylpeästi koholla ja sarvet kruununa niinkuin vapaudessa ollessaan.”

Kauempana saarella oli suuria rautalankaverkosta tehtyjä häkkejä.
Niissä elätettiin erilaisia lintuja. Eräässä istui suuri metso tyhmän
näköisenä, toisessa teeripari. Ei pyörinyt lyyrapyrstöteerelläkään
pää niinkuin vapaana ollessa. Vankeus oli masentanut mielen. Vähän
kauempana, suurien puiden ympärille laitetussa häkissä istui huuhkaja.

”Mitäpä mietit noin viisaan näköisenä. Ajatteletko kiveliön
kalliokurua, jossa synnyit tai lihavaa jänispaistia, jonka siellä
helposti itsellesi hankit. Ei tarvinnut muuta kuin lentää lahnustella
hämärissä jokivarren heinäisille kedoille ja iskeä kyntensä
saaliiseensa. Monen jäniksen ja metson selkään olet tainnut tarttua
koukkuisilla kynsilläsi, monen pääkallon olet tainnut koputella
koukkuisella nokallasi. Nyt elät ihmisten armopaloista”, — puhui sille
Aslak kuin vanhalle tuttavalleen.

”Tuskinpa täällä häkissäsi koskaan pimeinä syysöinä huhuilet? Minä
puputtaisin ja huutaisin täällä niin kamalasti, että puoli kaupunkia
olisi kauhun vallassa”, lisäsi Jorma.

”Ei huuhkajan ääni yksin kuulu kaupunkiin, mutta jos kaikki nämä
eläimet parkuisivat yhtaikaa, niin siitä se meteli syntyisi.”

Kotka istui pää kallellaan omassa verkkohuoneessaan. Ei voinut
ilmojenkaan kuningas paljon siipiään käyttää. Lintu- ja jänispaistille
tottunut kiveliön asukas sai tyytyä lihan jätteisiin, joita sille häkin
ovesta viskattiin.

”Lähdetään pois täältä vangittujen saarelta”, esitti Aslak.
”Kaupunkilaisia näyttävät nämä eläimet huvittavan, mutta minut ne
tekevät alakuloiseksi, sillä me olemme nähneet niistä useimmat
vapaudessaan.”

Rosvolinna.

Niinkuin olemme monesti huomanneet, oli Jormalla tapana hankkia
toverilleen mieluisia yllätyksiä. Hän ei useinkaan edeltäpäin
selittänyt, mihin merkilliseen paikkaan he olivat tulossa, vaan antoi
Aslakin tehdä siitä ensimmäiset havaintonsa ilman minkäänlaisia
esitietoja.

He ajoivat polkupyörillä hiljaista vauhtia kaunista, puuistutusten
reunustamaa maantietä Snappertunan pienessä pitäjässä, Tammisaaren
lähellä, kun Aslak pysähtyi, hyppäsi alas tielle ja kysyi:

”Mikä on tuo melkein raunioksi sortunut, suuri kivirakennus?”

”Se on vanha rosvolinna.”

”Vanha rosvolinna? Eihän sellaisia ole milloinkaan ollut Suomessa”, oli
Aslak tietävinään.

”Vai ei muka ole ollut. Siinä on yksi. Tämän pitäjän nimikin johtuu
merirosvoista. Ruotsinkielinen sana ’snappare’ merkitsee merirosvoa ja
sana ’tuna’ kauppalaa. Linnan ja kirkon välillä oli muinoin kauppala,
jossa myytiin ryöstettyä tavaraa. — Tämän linnan nimi on Raasepori.”

”Vai tässä se on! — Onhan siinä asunut kunniallisiakin ihmisiä.”

”On kyllä. Kirjavat hyvin kirjavat ovat olleet tuon linnan vaiheet,
jonka raunioita kesäillan rusko nyt koristelee. Jos tapaukset
vuosisatain takaa elokuvina kuvastuisivat tuohon linnan seinään tai
jos kivet taitaisivat kertoa näkemiään, niin oppisimme tässäkin
paljon Suomen historiaa. Me näkisimme mustapartaisten, ahavoituneiden
ja villinnäköisten merirosvojen purjehtivan noiden muurien alle ja
hinaavan perässään ryöstämäänsä kauppalaivaa, ja sitten kantavan
tavaroita rannasta linnan muurien suojaan; me näkisimme korskeita,
keskiaikaisia ritareita haarniskoituina kulkevan linnan portista
loistavan seurueen saattamina; tuntisimme varmaan mahtavan ja
ahneudestaan kuuluisan Bo Joninpoika Gripin, jota toiset väittävät
Raaseporin perustajaksi ja Kaarlo Knuutinpojan, joka loistoaikansa
lopulla asui täällä ja jolla oli hallussaan Raaseporin lääni; me
näkisimme sen aikaista sotaväkeä marssivan ohitsemme aseinaan
jousipyssyt, miekat, keihäät ja tapparat; me näkisimme juhlina
soihtukulkueita ja loistavaa elämää linnan suuressa salissa, pitoja
sellaisia, joita varten kokonaisia härkiä nuotiolla paistettiin
ja jossa rieskaa ja hunajaa oli yllin kyllin. Mutta me näkisimme
toisenlaisiakin kuvia: nälän kuihduttamia talonpoikia matkalla
lääninherransa luo pyytämään veron helpoituksia tai ryömyllään heidän
edessään armoa rukoilemassa tahi täällä linnan ympärillä nyrkkejään
linnaa kohti heristelemässä.

”Edelleen näkisimme, kuinka helposti katoavaa on maailman kunnia.
Mereltä tulee sotapäällikkö laivalla tai maanpuolelta piiritysarmeijan
kera, pommittaa jonkun aikaa linnaa ryntää sisälle ja kukistaa sen
entiset asukkaat, jotka eivät ole kuninkaan suosiossa ja asettuu itse
heidän paikalleen, mutta entisten linnanherrain kaulat katkeavat
mestauspölkyllä. Niin kävi m.m. piispa Hemming Gaddille, joka oli
Raaseporin v. 1520 valloittanut Kristian tyrannille. Hän sekä Niilo Eerikinpoika
mestattiin tuolla Hirsipuunmäellä.”

”Mitä osaa tämä linna on uudella ajalla näytellyt?” kysyi Aslak.

”Se oli jonkun aikaa Erik Flemmingin käsissä, joutui sitten Juhana III:lle
ja hän antoi sen Leijonhuvudeille. Ne olivat julmia
lääninherroja. Kansa kertoo heidän kovasti kohdelleen alustalaisiaan:
he kiskoivat suunnattoman raskaita veroja ja ken ei jaksanut niitä
maksaa, heitettiin torniin käärmeiden sekaan.”

”Minkä tähden Raasepori on jäänyt asumattomaksi?”

”Sitä en tiedä. Ainakaan 300 vuoteen siinä ei ole asunut ketään ja
ajanhammas on sen tuollaiseksi nakerrellut.”

Suomen samoilijat kävelivät sille kalliosaarelle, jonka linnan rauniot
täydellisesti peittävät. Aavemaisina, menneiden aikojen muumioina
kohosivat melkein täyskorkuiset rehevän kasviston ympäröimät linnan
seinät kesäistä taivasta kohti, mutta välikatoista ja katoista ei
näkynyt jälkeäkään. He menivät portista sisälle, katselivat suoraa
eteläsivua, jossa oli aikoinaan ollut herrain huone ja rouvain tupa,
sekä itäsivua, jossa ennen olivat kasarmit. He kurkistelivat myös
tornin holviin, jota aikoinaan oli käytetty ruutikellarina.

Vasta silloin muisti Jorma, että Kolinanlinnan avaimeen kätketyssä
tiedonannossa oli jotain puhuttu myöskin Raaseporin linnan
ruutikellarista.

”Kuulehan Aslak, otapa laukustasi se vanha avain ja lue tiedonanto
niistä isonvihan aikuisista sissin salakätköistä.”

Aslak luki:

”Raaseporin linnan ruutikellarissa, sen koillisessa nurkkauksessa on
muuriin hakattu ja kiinni rapattu kätkö, jossa on tärkeitä tietoja,
ehkäpä muutakin.”

”Sehän oli meiltä kokonaan unohtua!” huudahti Aslak ja laskeutui
aukosta holviin.

Jorma seurasi perässä.

Sieltä tunkeutui nenään ummehtuneen hajua. Aslak koputteli kivellä
holvin seinää. Eräässä kohdassa kumahtelivat iskut kuin onton päällä
ainakin.

”Siinä se on!” hihkasi Jorma ja haki laukustaan vasaran.

Kun hän sillä jonkun aikaa takoi rappausta, irtaantui luukkuna toiminut
kivi ja muurissa näkyi ammottava aukko, joka muistutti mäyrän pesän
suuta. Jorma pisti sinne kätensä ja veti esiin metalliputken, jonka
sisältä löytyi paperikäärö.

Suuri oli samoilijain hämmästys ja ilo, kun he näkivät kirjoituksen
alla itsensä Tapani Löfvingin nimen. Kirje oli ruotsinkielinen,
kirjoitettu hanhen sulalla. Jorma luki sen, suoraapäätä suomeksi. Kirje
kuului:

”Raaseporin luolassa. Herra Amiraali! Niiden tärkeiden tietojen
lisäksi, joita asetoverini toi yhteiseltä tiedusteluretkeltämme
Teille, saan kunnian ilmoittaa, että olen ruhtinas Galitzinin
kuormastosta vallannut kolme laatikollista taalereita. Tapasin
jälkikuormaston Lohjantaipaleen kylässä, löin kuoliaaksi kaksi
kasakkaa ja anastin rahat. Minä sousin ne veneessä Karkalin
niemen nenään ja kätkin siellä olevaan luolaan. Ne voitaisiin
sieltä käydä perimässä Ruotsin sotakassaan, sillä ne ovat Suomen
talonpojilta kerättyä paloveroa.

Minä olen loukannut polveni ja minun täytyy nyt jonkun aikaa
sairastella ja piileskellä tässä rotan pesässä, sillä ryssien
tiedustelijoita vilisee ympäristön kylissä. Heti kun polveni
paranee, lähden taas tekemään ryssille kiusaa.

Teidän

Tapani Löfving.”

”Se on arvokas muisto isonvihan melskeisiltä ajoilta” huomautti Aslak.
”Minä vien sen koulun kokoelmiin.”

”Mutta miksi tämä tiedonanto ei ole joutunut amiraalin käsiin?” kysyi
Aslak.

”Nähtävästi Ruotsin laivaston, joka niihin aikoihin oleskeli
lähivesillä täytyi lähteä pois, jonka tähden amiraali ei kerinnyt
noudattaa tätä kirjettä sovitusta paikasta. Olempa kuitenkin huvitettu
näkemään, ovatko ne kolme rahalaatikkoa vielä Lohjanjärvessä Karkalin
niemen nenässä Huomenna menemme sinne, sillä ei täältä ole kuin vajaan puolenpäivän
matka sinne.”

”Niin tehdään. Eihän se ota, jos ei annakaan. Verkkosaaren suhteen
ilmoitus piti paikkansa. Olisihan niissä meille kummallekin
koulurahoja.”

Samoilijat nousivat kellarista ja kiipesivät sitte portaita myöten
linnan seinämän päälle.

”Ah, miten viehättävä maisema!” huudahti Aslak.

”Kerrassaan lumoava! Mikä rehevyys puissa ja maassa mikä leppoisuus
lehdoissa ja ilmassa! Tämä on toisenlaista luonnon kauneutta kuin
Lapissa. Enpä ihmettele, että suuret herrat keskiaikana asettuivat
tänne asumaan. Runollisempaa paikkaa ne tuskin olisivat löytäneet.”

Oli jo hämärä, kun samoilijat palasivat Raaseporin raunioilta. Yököt
jo lentelivät aavemaisten muurien ympärillä kuin pimeyden peikot
istahdellen muurien halkeamiin, joissa niillä nähtävästi oli pojat,
iltatuuli lempeästi suhisi lehvistössä kuin se kuiskaillen olisi
kertonut menneiden aikain muistoja ja kiiltomadot tuikahtelivat
kosteasta nurmikosta kilpaa taivaan tähtien kanssa.

Terholan luolan salaisuus.

Samoilijat nukkuivat yön rehevän tammen alla päällystakkeihinsa
kääriytyneinä, kun pimeällä eivät enää viitsineet lähteä majataloa
etsimään. Aslak ihmetteli Etelä-Suomen lämpimiä öitä, kun he voivat
tavallisissa pukimissaan nukkua ulkona. Hän kummasteli sitäkin,
etteivät sääsket häirinneet lepoa kuten Lapissa.

Aamulla varhain he nousivat pyörilleen ja ajoivat Karjan kautta
Pohjan-Kurun asemalle, jossa katselivat hetkisen lyhyttä, kalliomäen
läpi porattua rautatietunnelia, suunnaten sieltä kulkunsa pohjoiseen,
Karjalohjan pitäjää kohti, jossa he tiesivät Terholan luolan olevan
eräällä Lohjajärveen pistävällä niemellä.

Vaikka luolaan kätketty aarre kiihdytti heitä, eivät he voineet
ummistaa silmiään hymyilevän ihanille maisemille matkan varrella
eivätkä seisahtumatta sivuuttaa merkillisimpiä paikkoja. Kapea maantie
seurasi ensin viljavaa jokilaaksoa kulkien sitte lehtometsäisten
mäkien yli, tai karumpaa kangasmaata halkoen. Kahta puolta kohoilivat
alkutaipaleella vanhat tammet, lehmukset ja vaahterat; katajatkin
kasvoivat siellä suuriksi puiksi. Kumpuilevia peltoja ja niittyjä,
sieviä puutarhojen ympäröimiä taloja, somia kirkasvetisiä järviä näkyi
tummempien ja korkeampien kalliomäkien välillä. He sivuuttivat kaksi
tehdastakin: Fiskarsin ja Anskon, kunnes näkivät edessään suuren
Lohjajärven ja sen länsipäässä korkeahkon hiekkaharjun rinteellä
Karjalohjan kirkonkylän.

Aslak ja Jorma ajoivat suoraan pappilaan ja pyysivät sieltä venettä
lainaksi käydäkseen luolalla.

Heille ei sitä aluksi luvattu, mutta kun he ilmoittivat olevansa
partiolaisia, Suomen samoilijoita, luvattiin se heille mielellään.

Lohjajärvi kimalteli melkein peilikirkkaana ilta-auringon kilossa.
Kumpuiset, metsäiset saaret kohoilivat viehättävinä ja autereisen selän
yli näkyivät koillisessa Härjänvatsan talot ja niiden takaa korkeampi,
metsäinen tienoo, joka jo oli Sammatin kappelin aluetta. Idässä kohosi
heidän edessään korkeahko Karkalinniemi lehtorantoineen. Sen sivulla
Torholan talon lähellä tiesivät he luolan olevan.

— Mutta miten kuljetamme aarteen, jos laatikot rahojen ympäriltä ovat
hajonneet? kysyi Aslak, joka oli aivan varma aarteen löytymisestä.

— Veneeseen ladomme ja käymme sitten kauppapuodista ostamassa uudet,
raudoitetut laatikot. Mutta sehän on sen ajan murhe.

Ilta jo alkoi hämärtyä kun Aslak ja Jorma ehtivät perille Terholan talon
rantaan, josta oli vain pieni matka luolalle. Sen suu ammotti
kuin vuorenpeikon avoin kita herättäen varsinkin Aslakissa arkuutta ja
kammoa, jota ei suinkaan vähentänyt se tieto, että luolassa on aarre ja
sitä ehkä vartioivat, kuten Lapissakin uskotaan, aarteenhenget.

Poikain arvion mukaan oli luola ainakin kymmenen metriä syvä ja
kaksikymmentä pitkä, kalkkikiveen kovertunut vuorenonkalo. Sähkölamppu
kädessä Jorma työntyi luolaan Aslakin seuratessa hänen kintereillään.
Molempien samoilijain silmäykset tutkivat tarkoin joka sopen, etsien
salakomeroa tai soraläjää, joka voisi peittää kaivatun kätkön, mutta
mitään sellaista ei näkynyt. Jorma otti laukustaan vasaran ja koputteli
sillä kivistä seinää, saadakseen selville oliko niissä salaonkaloja,
mutta eheältä tuntui kalkkikallio joka puolella.

— Tapani Löfving taisi meitä täällä turhaan käyttää, epäili Aslak.

— Jo minä sitä epäilinkin. Ei näin avonaisessa luolassa ja asutulla
seudulla aarteet säily. Niitähän jokainen tahtoisi omistaa. Kenties se
suuri seikkailija on toista tietä saanut sanan amiraalille joka sitten
on etsinyt rahat sotakassaansa.

Sangen noloina palasivat pojat luolasta. Ja ikäänkuin aavistaen
pettyneen mielialan, harakat läheisissä puissa alkoivat nauraa räkättää:

— Krak, krak, krak, krak-krak, krak, krak, krak...

Ja niihin yhtyi varisperhe läheisen kuusen oksilla istuen:

— Kvaak, kvaak, kraak...

— Jos olisi pyssy mukana, niin ampuisin noita ilkkujia, intoili Jorma.

— Elä ole milläsikään, vaikka meistä ei kädenkäänteessä tullut
rikkaita miehiä. Luulenpa, että on parempi kerätä varallisuuskin vähin
erin, kuin ottaa se lapiolla ammentaen.

— Niin, me Suomen samoilijat olemme toisessakin merkityksessä aarteen
etsijöitä, totesi Jorma rauhoittuen, me keräämme henkistä pääomaa,
jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa, eivätkä varkaat kaiva ja varasta.
Ei niitäkään saa tukkukaupalla ja läjittäin, vaan vähitellen ne on
kerättävä.

Kuvitetussa kirkossa.

Jorma oli kuullut paljon puhuttavan Lohjan vanhasta kivikirkosta, joka
lienee rakennettu 1300-luvulla. Hän oli kuullut kehuttavan sen komeaa
ulkomuotoa, lujaa rakennustapaa ja ennen kaikkea sen satalukuisia
sisäkuvia. Muiden matkailijain esimerkkiä seuraten hän ei voinut olla
poikkeamatta sinne ja näyttämättä Aslakille vuosisatain takaista
taidetta.

Sen tähden istuivat he Karjalohjalla polkupyörien selkään ja
suuntasivat matkansa Lohjanjärven pohjoispuolitse Lohjan kirkonkylään,
joka on mainitun järven itäpäässä.

Maantie kulki kaarrellen milloin havumetsäisiä kankaita, milloin
lehtimetsän peittämiä mäkimaita, joissa katajatkin kasvoivat suuriksi
puiksi ja joissa pähkinäpensaat rehevinä lehvistöjään levittelivät.
Jos he Karjalohjalla olivat nähneet kauniita maisemia, niin vielä
kauniimpia olivat Pyhäniemen tienoot. Heistä näytti, että Luoja on
liiaksi tuhlannut hyvyyttään ja luonnonkauneutta yksille seuduille.

Viimein tulivat he suureen kirkonkylään, kauppalan veroiseen, ja sen
rannalla näkivät he kohoavan kivisen herranhuoneen, jonka aarteita
he niin innokkaasti halusivat katsella. Kirkko ei ollut auki, mutta
he saivat vanhan suntion noutamaan sen avaimen ja esittelemään
nähtävyyksiä. He astuivat kirkon eteiseen eli asehuoneeseen, johon
ennen aseet jätettiin. Sen seinät olivat jo kuvin kaunistettuja, mutta
kuvat olivat omalaatuisia.

”Tässä näette hevosenvaihtajat”, sanoi suntio. ”Hevoskaupoissa tehtiin
ennen paljon syntiä, siksipä on tässäkin piru mukana. Vihtahousu
pitelee suitsista, ostaja katsoo hevosen suuhun ja myyjä on hyvin
ovelan näköisenä. Nähtävästi aikoo hän pettää tyhmän ostajan, joka ei
osaa hevosen ikää lukea hampaista eikä etsiä sen muitakaan vikoja. —
Kuva siis varoittaa ihmisiä pettämästä toisiaan, sillä silloin on aina
pahahenki mukana.”

”Mitä tuo toinen kuva esittää?” kysyi Aslak.

”’Kirnupirua’. Ennen vanhaan kun eukot käsikirnulla kirnusivat voita,
tapahtui usein, että viili ei kirnussa muuttunutkaan voiksi, vaikka
emännät olisivat sitä kuinka kauan hyvänsä männällä hyrskytelleet.
Ei auttanut kirnuuksen lämmittäminen kuumalla vedellä eikä sen
jäähdyttäminen. Toisinaan emännät suuttuivat pahanpäiväisesti ja
sadattelivat mainiten sielunvihollisen nimeä, joka muka oli heidän
kirnuuksensa pilannut. Kuvassa näette emännän hyvillä mielin kirnuavan
toivossa saada voileivät lapsilleen, mutta kuinkas käy; itse
savisniekka tulee takaapäin ja kaataa pullostaan nestettä kirnuun.
Siitä on tietysti seurauksena, ettei voita synny, tulee ’kirnupiru’.”

Kirkkoon astuessaan samoilijat hämmästyivät kovasti, sillä seinät
ja katto olivat aivan täynnä raamatullisia jumalaistarujen mukaan
sommiteltuja maalauksia, tekotavaltaan lapsellisia, mutta silti
vaikuttavia.

”Suomen samoilijat!” sanoi suntio, ”seisahtukaa hartaina näiden
kuvien eteen, ne puhuvat teille kuuden vuosisadan takaa. Pyhä nunna,
joka lienee ollut Naantalin nunnaluostarin asukkaita, on nämä kuvat
maalannut. Tarun mukaan oli hän niin pyhä, ettei hänen tarvinnut syödä
mitään muuta kuin vuohen maitoa. Kirkkoon sulkeutuneena antautui hän
vain pyhiin ajatuksiin ja esitti ne näissä kuvissa. Vain silloin
tällöin kävi hän ulkona lypsämässä vuohta, joka oli lieassa kirkon
seinustan luona.

”Voitte arvostella, mikä suunnaton työ on hänellä ollut maalatessaan
nämä sadat kuvat. Ette missään näe näin runsaasti kuvitettua kirkkoa.”

Samoilijat eivät tienneet, mistä he ensin alkaisivat, mutta suntio
siinä heitä avusti.

”Ehkä alotamme täältä kirkon suojeluspyhimyksestä, pyhästä
Laurista, jonka kuvan näette täällä pylväässä. Siinä näette myöskin
rautahalstarin, jolla hänet paistettiin kuoliaaksi, silloin kun hän
kärsi marttyyrikuoleman. Täällä näette kuvattuna Vapahtajan syntymän,
tuossa itämaan tietäjät tulevat hänen luokseen, tuo kuva esittää
pakoa Egyptiin, tuossa pyhä Kristoforus kantaa Jeesuslapsen virran
yli ja kun hän pistää sauvansa maahan, kasvaa siitä silmänräpäyksessä
viheriöitsevä puu. Noissa kuvissa esitetään kärsimyshistoriaa, ja
täällä on viimeinen tuomio, jossa pahat ja hyvät ihmiset palkitaan
ansionsa mukaan. Katselkaa kadotettujen kauhistuneita katseita ja
ruumiin asennoita tuolla pahassa paikassa, ikuisessa kadotuksessa,
katselkaa autuaiden iloisia katseita tuolla taivaan saleissa. Ne
kuvat eivät jätä ketään kylmäksi, sillä ne ovat taiteilijan työtä ja
esittävät yleviä asioita. Tuon kuvan edessä on moni heikkohermoinen
naishenkilö pyörtynyt.”

”Eipä taida näiden kuvien joukosta löytyä Pyhää Yrjänää, partiolaisten
pyhimystä, joka on kaikkien partiolaisten esikuva; hänen, joka taisteli
voitokkaasti lohikäärmettä vastaan ja pelasti sen kidasta kauniin
prinsessan.”

”Ei ole, mutta muiden pyhimysten kuvia on paljon.”

Kun he astuivat ulos kirkosta, pyrähti katolta naakkaparvi äännellen:
”njak, njak, njak, njak...” Aslakin mieleen muistui silloin Lempäälän kirkko,
jossa hän ensikerran oli naakkaparven nähnyt.

Kirkon luona oli hautausmaa.

Suntio vei samoilijat sinne ja mainitsi hautausmaan porttia nostaessaan:

”Monelle tuhannelle lohjalaiselle on tämä portti jo viimeisen kerran
narahtanut, koska narahtanee minulle, vanhalle miehelle, joka jo kaipaa
lepoa.”

”Niin kerranhan se hautausmaan portti taitaa jokaiselle viimeisen
kerran narahtaa”, sanoi Jorma. ”Ihmistä on verrattu ruohoon, joka, kun
aika tulee, herkästi katkeaa niittomiehen viikatteen edessä.”

Samoilijat katselivat erityisiä hautakappeleita, joita varakkaat
aateliset olivat rakkaiden omaisien viimeiseksi leposijaksi
rakennuttaneet, he ihmettelivät siroja patsaita, rauta-aitauksia
ja hienosti kukin koristettuja hautoja, mutta näkivät myöskin
vaatimattomia puoleksi lahonneita puuristejä.

Aslakin mieleen muistui ’käsivarren’ lappalaisten vaatimaton
kalmisto Markkinassa Konkämä- ja Lätäsenon yhtymäkohdassa. Ei ole
muistopatsaita, eikä rautaisia ristejä. Koivuiset puuristitkin ovat
aikoja sitten kaatuneet.

Kansallisaarteen kerääjän kotimailla.

Jorma ja Aslak ajoivat pölisevää maantietä hiekkakangasta pitkin
vaatimattoman kirkon sivu, jonka vieressä oli hautausmaa.

— Minkä pitäjän kirkko tässä on? kysyi Aslak.

Edelläajaja ei vastannut, lieneekö kuullutkaan kysymystä; pyörät
hyrräsivät vain eteenpäin sileällä tiellä, joka vähä kauempana halkoi
kumpuilevia maisemia. Viehättävästi suhisivat riippukoivujen ritvat
ja lehdet keskipäivän helteisessä tuulessa ja keltaisena heloitti jo
kypsynyt vilja pelloilla pienten järvien ympärillä vaatimattomien
talojen tienoilla. Muutaman mökin luona, käänsi Jorma pyöränsä oikealle
ja seisautti sen toisen torpan eteen.

— Mikä torppa tämä on? kysyy Jorma vuorostaan.

— Kukapa se kaikki Suomen torpat tietää, yritti toinen vastata, mutta
sanat takertuvat suuhun, kun tuparakennus näyttää tutulta. Nyt hän sen
jo muistaa.

— Tämähän on Paikkarin torppa Sammatin pitäjässä Valkjärven rannalla.
Tunsin sen kuvien mukaan.

Jorma oli taaskin aikonut yllättää matkatoverinsa, siksi hän ei
Karjalohjalla mitään puhunut siitä, että Sammatissa poikettaisiin.

Läheisestä, punaiseksi maalatusta huvilan mallisesta tuvasta juoksee
emäntä avain kourassa torpan ovea aukaisemaan.

— Terve tuloa, nuoret herrat, Eliaksen syntymäsijaa katsomaan!

Hän puhuu koko ajan Eliaksesta, mainitsematta kertaakaan hänen
sukunimeään. Sillä hän tahtoo osoittaa, että Elias Lönnrot, joka
tässä matalassa majassa näki ensikerran päivänvalon, oli kuninkaiden
tai profeettain vertainen, sillä vain heitä tai hyvin tutunomaisia
ristimänimellä puhutellaan.

Samoilijat astuvat torpan tupaan lakittomin päin kuin kirkkoon, sillä
paikka heidänkin mielestään oli pyhä! Sen oli pyhittänyt yhden ainoan
suurmiehen elämäntyö. Hirsistä salvetut seinät, maalaamaton lattia,
matalalla oleva laipio samoin kuin yksinkertainen, vanhanaikainen
kalusto tuntuivat uhoavan omituista, lämmittävää tunnelmaa, joka sai
samoilijat nöyrän hiljaisina huonetta tarkastelemaan.

— Tässä vaatimattomassa majassa on siis syntynyt Kalevalan ja
Kantelettaren runojen kokooja ja yhdistelijä, tiedemies monilla eri
aloilla, vaatimattomista vaatimattomin ihminen, professori Elias Lönnrot,
puhui Jorma. — Tuossa vanhassa kätkyessä hän on nukkunut,
näillä siltapalkeilla astunut, pöydässä syönyt, penkeillä istunut ja
noista kolmesta pienestä ikkunasta ensin maailmaa katsellut, tuon
suuren takan ääressä hän on kylminä talvipäivinä lämmitellyt, tuossa
maalatussa seinäkaapissa hän varmaan säilytti sitä katkismusta, jonka
kanssa hän vähän varttuneemmaksi tultuaan kiipesi puuhun saadakseen
sitä rauhassa lukea.

— Tästä ikkunasta silloin isä, Fredrik Johan Lönnrot usein huusi:
”Elias, tulepa ompelemaan, jotta saadaan vaatekerta ehtooksi
valmiiksi.” Ja Elias totteli, selitti Jorma. — Mutta Eliaksen
kutsumuksena oli vaihtaa neula kynään ja räätälin pöytä professorin
oppituoliin. Hän itsekin lienee koulupoikana ollessaan aavistanut
henkisten lahjojensa kantavuutta, ja se hänet kannusti ponnistuksiin.
Nämä seinät lienevät toisinaan kuulleet pettymyksenkin huokauksia, kun
hän tiesi toisten, onnellisempien jo aloittaneen koulunkäyntinsä eikä
hän päässyt mukaan.

— Mutta onnellinen oli Elias ollut silloin, kun hän nuorena
koulupoikana oli saanut laulamalla kerätyksi sen verran viljaa, että
voi taas alkaa koulunsa, sanoi emäntä.

Samoilijat istuivat pöydän ääreen ja kirjoittivat nimensä matkailijain
kirjaan. Sen jälkeen kun emäntä oli lukinnut torpan oven heidän
jälkeensä, istuivat he kauan tämän muistorikkaan majan nurkkauksella
kuunnellen ritvakoivujen suhinaa iltatuulessa tai katsellen kukkivia
kumpuja, heloittavia peltoja ja auringon kilossa välkehtivää
Valkjärveä. He kumpikin muistelivat niitä aikoja, jolloin Elias oli
täällä kotonaan loma-aikoja viettämässä.

Turkua tarkastelemassa.

Aurajoen kaupunki oli juuri valveutumassa lyhyestä kesäyön unestaan.
Aamuaurinko jo hiveli joen tyyntä pintaa, kultaili loppumattomalta
näyttävien talorivien kattoja ja lähiseudun kukkulain metsäisiä
rinteitä, kun elämä tuhansin tavoin alkoi sykkiä vanhan, historiallisen
kaupungin kivisissä suonissa ja soluissa. Raitiovaunut, autot ja
kärryjen pyörät alkoivat hyristä kaduilla, moottorit papattaa vesillä
ja tehtaiden korkeat piiput puhkuttaa savua kuulaaseen ilmaan.

Suomen samoilijat seisoivat Auran sillalla Turkua tarkastelemassa
yleispiirtein. Maisteri Vainio oli heidän mukanaan. Hän sattui juuri
olemaan Turussa historiallisia tutkimuksia tekemässä ja tahtoi
hyväntahtoisesti taas auttaa hyviä ystäviään.

— Katsokaa, samoilijat, sanoi hän kättään ojentaen, kuinka Suomen
ikivanha graniittinen vuoriperä kumpuilee esille kaupunginkin alueilla,
vaikkakaan ei kohota kovinkaan korkeita mäkiä, ei lähestulkoonkaan
Lapin vuoriin verrattavia. Tuo Korpolaisvuori joen suun eteläpuolella
on vain 38 m, Samppalinnanmäki tuossa 39 m ja Vartiovuori 46 m. Melkein
viimemainitun korkuinen on Kakolanmäki tuolla joen pohjoispuolella.
Myöskin kaupungin ympäristöllä on viljalti kalliomäkiä, ja läheisestä
merestä ne kohoavat lukemattomina kareina, luotoina ja saarina.
Muistatte kai maantieteestä lukeneenne Turun ihanasta saaristosta,
mutta täällä mantereella on kalliomäkien välillä pehmeitä Hetemaita,
muinaisen meren kerrostamaa savea ja hiekkaa. Niihin on tämä Aurajoki,
joka tuossa allamme verkkaan vierittää sameahkoja vesiään merta
kohti, kaivanut tiensä, vaikkakin kallioperustan uomat antavat sille
yleissuunnan.

Joen molemmilla rannoilla ja läheisillä kukkuloilla on aikain kuluessa
kehittynyt tämä Turun kaupunki, jonka yleispiirteitä näette tältä
sillalta, mutta vielä paremmin näette Tähtitorninvuorelta.

— En olisi voinut kuvitella Turkua näin pitkäksi kaupungiksi, mainitsi
Aslak.

— Se on venynyt joen rantoja pitkin lounaasta jokisuulta
kauas Tuomiokirkon taa koilliseen, se on enemmän sijoittunut
joen pohjoispuolelle, jossa on useita joen suuntaan kulkevia
pitkittäiskatuja kuten Läntinen rantakatu, Linnankatu ja Eerikinkatu.
Etelä- tai oikeammin kaakkoispuolella on kaupunki hajanaisempi. Kaksi
siltaa: tämä Auransilta ja Kirkkosilta tuolla tuomiokirkon luona
sitovat kaupungin molempien puoliskojen liikennelinjat toisiinsa.

— Missä täällä on satama? kysyi Jorma.

— Sisempi satama on tämä joki. Niinkuin näette on joen molemmat rannat
täynnä veneitä, moottoriveneitä ja pieniä laivoja, mutta syvempi
satama, johon suuret laivat tulevat, on tuolla joen suulla. Turun
satamat eivät ole hyviä. Aurajoki tuo liian paljon lietettä joka vuosi
joen suuhun, niin että kaupungilla on täysi työ pitäessään satamat
kyllin syvinä.

Sen jälkeen samoilijat oppaansa kera lähtivät tutustumaan kaupungin
yksityiskohtiin. He katselivat torikauppaa Kauppatorilla, kävivät
Turun suomalaisessa yliopistossa akatemiassa ja ruotsinkielisessä,
Taidemuseossa, biologisessa museossa ja muutamissa tehtaissa, mutta
historialliset nähtävyydet he jättivät yhteisestä sopimuksesta
seuraavaan päivään.

Iltapäivällä kävivät he ensin Kupittaan puistossa, jossa maisteri Pyhän Henrikin
lähteen luona kertoi ruotsalaisten ristiretkistä Suomeen
sekä legendoja pyhästä Henrik-piispasta. Myöhemmin samoilijat menivät
ihanaan Ruissaloon, joka on Turun edustalla oleva saari. Siellä
rehevien tammien, lehmusten, jalavain ja saarnien siimeksessä kierteli
hauskoja teitä. Varsinkin saaren etelälaidalla oli paljon huviloita.

Maisteri vei Aslakin ja Jorman Ruissalon länsiosassa kohoavaan
näkötornin huudahtaen ylös päästyään:

— Maan eestä kuolisitko tään?

Samoilijain täytyi avoimesti tunnustaa, että ne näköalat, jotka sieltä
heidän ihailtavakseen levisivät, kuuluivat kaikkein kauneimpiin, mitä
he olivat matkoillaan nähneet. Turun saaristo, tuhansine kareineen ja
saarineen, sinisine selkineen ja seijastavine salmineen hiveli silmää
ja sydäntä.

— Kuolisimme! vastasivat samoilijat maisterin kysymykseen.

Historian poluilla.

Seuraavana päivänä Suomen samoilijat seisoivat Kirkkosillalla
kaidepuiden yli katsellen kuinka virran sameat, savenväriset vedet
verkkaan vierivät Turun kaupungin läpi meren lahtea kohti. He eivät
näyttäneet kiinnittävän huomiotaan enää nykyaikaan ja liikehtivään
ympäristöön, vaan pyrkivät jo syventymään menneiden aikojen muistoihin.

— Täällä Turussa me liikumme historiallisella maaperällä, virkkoi
maisteri Vainio. — Emme missään muussa Suomen kaupungissa voisi
muutamassa päivässä kerrata niin havainnollisesti Suomen historiaa
kuin täällä. Tähänkin näkyy kaksi mahtavaa rakennusta, jotka seitsemän vuosisadan
takaa tervehtivät nykyaikaa. Toinen on linna, joka kuin
vanha tonttu istuu tuolla jokisuun ja Linnanaukon lahden välisellä
niemellä ja tuo toinen ylväs Turun tuomiokirkko, joka kohoaa joen
itäpuolella Unikankarin kummulla. Kumpaan nyt lähdemme ensin?

— Tietysti linnaan, siellä on enemmän nähtävää, esitti Aslak.

— Onhan siinä tuomiokirkossakin katselemista yhdeksi kerraksi, mutta
olkoon menneeksi. Minäkin suostun Aslakin ehdotukseen.

Samoilijat ja maisteri Vainio ajoivat pitkää Linnankatua pitkin Turun linnan
edustalle.

—Samoilijat, huudahti maisteri, — tehkää kunniaa! Edessänne on
arvoisa vanhus, joka on paljon nähnyt ja paljon kokenut. Eivät
historijoitsijatkaan tiedä aivan tarkalleen kertoa, koska sen vanhin
osa on rakennettu. Toiset arvelevat, että se rakennettiin ensimmäisen ristiretken
aikana, mutta Messenius — sama historioitsija, josta
kerroin Kajaanin linnan yhteydessä — väittää, että Turun linna Koroisista
rakennettiin Birger Maununpojan aikana, silloin kun Turun kaupunkikin
muutettiin Rantamäen nykyiselle paikalleen. Aikakirjoissa
mainitaan siitä ensikerran v. 1308.

— Muistaakseni valtionhoitaja Kaarle Knuutinpoika asui täällä jonkin
aikaa, huomautti Jorma.

— Se aika 1441 — 1442 oli linnan loistoaikoja. Sen jälkeen, Kustaa Vaasan
hallituskauden edellä oli Turun linna kauan tanskalaisten
käsissä, mutta v. 1523 valloittivat sen Flemingin veljekset
kuninkaalleen, piiritettyään sitä ensin kaksitoista päivää.

— Mutta Kustaa Vaasan poikain Erik XIV:n, Juhana III:n ja Kaarle IX:n
hallituskaudet olivat myös Turun linnan loistokausia, tiesi Jorma.

— Niin olivat. Siirtykäämme nyt ensin mielikuvituksessamme Juhana III:n
aikoihin, kun hän Suomen herttuana asui linnassa. Kuvitelkaamme,
että olisimme olleet seisomassa tällä paikalla joulun edellisenä perjantaina v. 1562,
kun herttua juuri tuo ihanan puolisonsa Katariina Jagellottaren
linnaan.

On koleahko talvinen päivä. Ihmisiä on sankkoina jonoina tien varrella.
Odotuksen jännitys kuvastuu kaikkien kasvoilla. Poikia on kiivennyt
katoille paremmin nähdäkseen.

Jo ilmestyy kulkue kaupungin reunalle: loistavapukuisia ratsastajia ja
hevosten vetämiä vaunuja pitkänä jonona. ”Eläköön Herttuatar, eläköön
Herttua”! kaikuu joka suunnalta.

Ja sydämellisesti tervehtien otetaan linnassa vastaan Katariina Jagellotar,
entinen Puolan prinsessa seurueineen. Pohjolan talvi ja
hetken jännitys ovat hänen poskilleen nostattaneet heikon punan.

Juhana-herttua saattaa ensin korkean puolisonsa herttuattaren
huoneeseen lepäämään ja valmistautumaan tupaantulijaisjuhlaa varten.
Saattoväkikin, joka on enimmäkseen aatelisia, hajaantuu vähitellen
tullakseen linnaan uudelleen, kun juhlat alkavat. Hajaantuu myöskin
katuvierille kerääntynyt kansa.

”Kuinka kaunis Hänen Armonsa herttuatar onkaan! Aivan kuin satujen
prinsessa!” huudahtaa eräs suuri aatelismies toverilleen.

”Ja rikaskin hän kuuluu olevan”, lisää toinen.

Mutta vallasrouvien joukossa supatellaan jo silloin pahaenteisesti:
”Mitähän Erik-kuningas pitää siitä, että Suomeen, protestanttiseen
maahan tulee katolilainen herttuatar — näkyy olevan omia pappejakin
mukana.”

Mutta kauan kestää linnan pihalla ja ympärillä hälinää ja hyörinää,
ennenkun Katariinan lukuisa seuralais- ja palvelijajoukko on saatu
majoitetuksi ja monet kymmenet myötäjäiskääröt ja arkut avatuiksi ja
tavarat järjestetyiksi. Ja kielten sekoitus tuntuu olevan yleinen.
Ruotsia, puolankieltä, suomea ja latinaa kuultiin sekaisin.

Hänen Armoansa herttuatarta seurasi näet Suomeen melkoinen liuta
hovihenkilöitä ja palvelijoita: hovimestari, tavaroiden hoitaja, hopean
ja pöydän hoitaja, viinikellarin hoitaja, neljä kamaripalvelijaa, neljä
hovipoikaa, neljä lakeijaa, kaksi kappalaista, kaksi ovenvartijaa,
kaksi vaatteiden laittajaa, hovinaisia, hovinaisten palvelijoita,
kamaripalvelijoita ja niiden renki, apteekkari, värjäri, kokkeja,
nuoria kokkeja, leipureita, neitejä, kaksi mies- ja kaksi naiskääpiötä
y.m.

— Olipa siinä jos minkänäköistä toimihenkilöä, huomautti Jorma.

— Senaikaisissa hoveissa tarvittiin monenmoista väkeä.

Ja linnassa oli pian sellainen juhlahumu, että mokomaa ei ennen eikä
jälkeen ole siellä nähty.

Juhana-herttua ja hänen hovirunoilijansa Henrik Mollerus, joka
häämatkalla oli ollut mukana, olivat Katariinalle innostuneina
ylistelleet isänmaansa kauneutta: sen saaristojen suojaamia
rannikkomaisemia, joilla metsien vihreys ja vesien hopeavälke
niin somasti vaihtelevat; sen viljavia peltolakeuksia rintamaiden
tasangoilla ja jokivarsilla; sen siintäviä sisäjärviä ja reittejä,
joiden varsilla, savupirttien takaisilla kunnailla keväisin kaskimaat
niin somasti savusivat sekä sen jylhiä, villin romanttisia erämaita,
joissa karhut viheltelivät, sudet ulvoivat ja ilvekset marmattivat. He
kertoivat prinsessalle ihanista kevätilloista, jolloin joka metsiköstä
kuuluu lintujen laulua, valoisista kesäöistä ja talven hohtavista
hangista ja ennen kaikkea hiljaisesta ja ystävällisestä kansasta, joka
kaikkialla tulisi heille kunnioitustaan osittamaan.

Ja onnesta säkenöivin silmin oli Katariina kuunnellut näitä kuvauksia
tulevasta ruhtinaskunnastaan, ja hän oli luonut siitä mielikuvansa
niiden mukaan ajatellen, että se on toista kuin barbarinen,
latteamaisemainen Venäjä, jonka tsaari, Iivana julma oli häntä myöskin
aviokseen kosiskellut.

Mutta todellisuus ei täysin vastannut kuvitteluja. Seikkailurikkaan
tulomatkan kärsimykset olivat niistä vieneet osansa, ja talvinen,
kolkko luonto oli myöskin sitä pahasti särkenyt. Varmaankin hän täällä
olonsa ensi aikoina vertaili tätä maata isoäitinsä kotimaahan, Milanon
seutuihin ja Turunlinnaa Puolan kuninkaan loistavaan palatsiin.
Juhanalla lienee ollut täysi työ viihdyttäessään ikävöivää puolisoaan.

Eikä Juhana säästänyt varoja eikä vaivojaan koettaessaan tehdä kauniin
puolisonsa elämän Turunlinnassa mahdollisimman viihtyisäksi. Linnaa
kaunistettiin sekä herttuan omilla varoilla että Katariinan tuomilla
myötäjäistavaroilla, loistavia juhlia pidettiin, joissa soittokunnat
soittivat, laulajat lauloivat ja kallisarvoiset ruuat ja juomat
olivat ylhäisten kutsuvieraiden nautittavina, huvimatkoja tehtiin
Ruissalon luonnonihanaan saareen ja ratsastusretkiä aina Ulvilan kuninkaankartanoon
saakka, jossa herttuapari vietti kevätkaudenkin.

Ihmetellen seisattuivat pelloillaan työskentelevät talonpojat
katsomaan, kun tietä pitkin ratsasti herttuan loistava seurue kullalla
ja hopealla kirjailtuihin samettitakkeihinsa puettuina.

Ei ollut ennen, ei Tuomas-piispan aikoinakaan nähty niin loistavia
kulkueita.

— Mutta herttuaparin onnenaika Suomessa oli lyhyt, muisteli Jorma.

— Niin oli, jatkoi maisteri — Jo kesällä v. 1563 alkoi valtiollinen
taivas lännessä synkistyä, ukkonen jyrisi ja vihan salamat
leimahtelivat kohta rauhaisen Turun linnankin yläpuolella.

— Tarkoitat kai niitä sotatoimenpiteitä, joilla Eerik XIV tuhosi
veljensä Juhanan lyhyen onnenajan Suomessa, sanoi Aslak.

— Sitä juuri. Eerik-kuningas oli ensin ollut suostuvainen veljensä
naimapuuhiin, kun oli toivoa, että veljestä voisi tulla kerran
Puolan kuningas. Mutta kun hän sai kuulla, että Juhana oli antanut
tämän Puolan kuninkaalle, Ruotsin viholliselle, niin hän suuttui
silmittömästi ja antoi säätyjen tuomita veljensä menettämään
kruununperimysoikeutensa ja henkensä. Juhana-herttua kutsuttiin
Ruotsiin, mutta hän ei mennyt, koska hän luuli saavansa apua Puolasta,
jos Erik ryhtyisi sotatoimiin häntä vastaan.

— Sotahan siitä sittenkin tuli — veljessota, muisteli Aslak.

— Kauhistuttava veljesten kamppailu, Vaasain suvun häpeäpilkku —
valtataistelu, jossa kruunut putoilivat ja vankilan ovet avautuivat
vuoroon Juhanalle, vuoroon Eerikille, lisäsi Jorma.

— Sen aikaisen historian lehdet ovat kuin verellä kirjoitettuja,
myönteli maisteri. — Mutta käykäämme taas jatkamaan kertomusta siitä
kuinka ”laulu ja soitto muuttuivat tykkien jyskeeksi”. Kuvitelkaamme,
että sinä kesänä olisimme seisoneet juuri tässä linnan
edessä.

Mikä touhu ja hyörinä linnan ympärillä? Sadoittain sotamiehiä jousin,
pyssyin, pertuskoin ja miekoin aseistettuina marssii linnaan,
hevosmiehet vedättävät sinne muonaa, kirvesmiehet tekevät venesiltaa
Aurajokeen linnan kohdalle ja sen vastapäätä Korpolaisvuorella on myös
vilkasta touhua — siellä Juhana-herttuan päälliköt tekevät kuumeisella
kiireellä varustuksia, jotta voitaisiin linnaa paremmin suojella
vihollisen Eerik-veljen joukoilta.

Turhaan odottaa herttuapari apua Puolasta. ”Eikö jo näy Puolan laivojen
purjeita merellä?” kysyy herttua joka aamu lähetiltään. ”Ei vielä,
Teidän Armonne”, on säännöllinen vastaus.

Ruotsalaisten piiritysarmeija lähenee linnaa. Se on jo valloittanut
Korpolaisvuoren, asettanut sinne tykkejä ja alkanut pommituksen
lyhyeltä matkalta. Pahasti räsähtelevät panokset linnan seinissä
puhkoen niitä ja sortaen raunioiksi yhden tornin.

Mutta kamarissaan rukoilee Katarina Jumaläidin kuvan edessä, rukoilee,
että hän taivuttaisi Puolan kuninkaan lähettämään apua. Mikään ei
auta. Kanuunan kuula lentää hänenkin huoneeseensa. Varusväki horjuu
ja kehoittaa antautumaan. Viimein Juhana siihen suostuu, astuu
ulos linnastaan puolisoineen jättäen loistavan kotinsa sotamiesten
ryöstettäväksi. — ”Näin katoo maailman kunnia”, huokailevat kaupungin
porvarit, kun herttuaparin on astuttava voittajan laivaan ja lähdettävä
Tukholmaa kohti.

Maisteri Vainio piti hetken tauon ja näytti taas syventyvän näihin
vanhoihin muistoihin.

— Miten kävi herttuaparille Tukholmassa? kysyi Aslak.

— Täällä Suomessa kyllä arveltiin, että oikullinen ja julma
Eerik-kuningas mestauttaa veljensä, mutta niin ei käynyt. Sen sijaan
hänen palveluskuntaansa ja kannattajiaan antoi julma veli mestata ja
ripustaa heidän päänsä ja jäsenensä teilirattaisiin rannalle, jonka
ohi herttuapari vietiin Gripsholman linnaan. Tukholman edustalla
Eerik-kuninkaan ”pahahenki”, hänen neuvonantajansa Yrjö Pietarinpoika
kehoitti Katarinaa eroamaan miehestään, jolloin hän saisi loistavan
eläkkeen, mutta Katarina näytti hänelle sormusta, johon oli
kaiverrettu: ”Ei muu kuin kuolema”.

Vähän myöhemmin Eerik XIV itse syöstiin valtaistuimelta ja Juhana
lähetti hänet vankeuteen tähän Turun linnaan.

Kaarle-herttua valloitti linnan ensikerran v. 1597 ja toisen kerran
1599. Te kai näitte Helsingissä Ateneumin kokoelmissa suuren taulun,
Kaarle-herttua häpäisemässä Klaus Flemingin ruumista ja ehkä olette
nähneet joskus runoilija Josef Julius Wecksellin näytelmän Daniel Hjort
. Ne kuvailevat tapahtumia Turun linnassa näinä aikoina.

Kaarle-herttuan jälkeen ei linnaa ole piiritetty. Kustaa II Adolf asui
täällä kuusi viikkoa. Isonvihan aikana tämä oli venäläisten hallussa,
ja he käyttivät sitä vankien säilytyspaikkana. Myöhemmin se on ollut
m.m. kruunun makasiinina, mutta nyt on osa museona ja vanhinta osaa
parasta aikaa korjataan.

Kun kivet ja esineet kertovat.

— Mutta käykäämme jo itse linnaan, esitti maisteri.

He astuivat jykevän porttiholvin läpi kivisten rakennusten ympäröimälle
pihalle.

— Tämä on se niin sanottu uusi linna, jonka huoneet ovat nyt
enimmäkseen museona. Tuolla perällä näette jo vanhasta linnasta osan.
Jos nousemme ylös noita kiviportaita, näemme tuon vanhan linnan
kirkon takana ahtaamman linnanpihan, jota ympäröivät vanhan linnan
rappeutuneet rakennukset. Niitä par’aikaa korjataan.

Suomen samoilijain kolmihenkinen seurue — lunastettuaan ensin
pääsylipun — alkoi kiertokulkunsa museossa huoneesta toiseen.
Paljon siellä oli nähtävää eri aikakausilta. Seinät olivat täynnä
historiallisten henkilöiden kuvia, joista useat olivat pojille
ennestään tuttuja.

Aslak ihmetteli sitä ylellisyyttä, kun monta sataa vuotta eläneet
ihmiset ovat jo käyttäneet niin monen mallisia ja niin kauniisti
koristettuja huonekaluja, joista toiset kullalta ja hopealta
välkähtelivät; hän ihmetteli sillä kun lappalaiset vieläkin tulevat
toimeen ilman tuoleja, pöytiä ja sänkyjä. ”Ohhoh sitä maailman
prameutta”, huokasi hän kerrankin ääneensä, kun hän katseli erään
toista sataa vuotta sitten eläneen turkulaisen rouvan silkillä
päällystettyä kalustoa.

— Se on taidetta, sanoi maisteri. Sinä Aslak ymmärrät kyllä hyvin
luonnon kauneutta, mutta et vielä täysin ihmiskäden ja järjen
luomaa taidetta. Sitä on runsaasti näissä museoesineissä: tauluissa
maalaustaidetta, huonekaluissa ja rakennuksissa käsityö- ja
rakennustaidetta.

Ja kun museon eri huoneet olivat kalustetut eri aikakausien
huonekaluilla esitteli maisteri samoilijoille renessanssi, barokki,
rokoko ja empire tyylisiä huonekalustoja selitellen niiden
eroavaisuuksia.

Muutamassa suuressa huoneessa oli ”Suomen sotaväen historiallinen museo
”. Siinä oli aseita jos minkä näköisiä: jousipyssyjä ja nuolia,
nuijia, keihäitä ja miekkoja eri aikakausilla sekä pistooleja ja
pyssyjä kömpelöistä alkuperäisistä muodoista alkaen. Oli siellä
joukossa kuuluisien historiallisten henkilöidenkin käyttämiä aseita ja
pukuja.

Eri osastossa oli siellä Suomen Talousseuran sekä Turun ammattikuntain
esineet sekä kirkolliset esineet vanhassa linnakirkossa.

Vaikka Suomen samoilijat olivat Helsingin Kansallismuseossa tutustuneet
esineiden kertomaan historiaan, kului heiltä rattoisasti päivä myöskin
Turun linnan museossa.

— Katsokaa, Suomen samoilijat, kuinka monihaarainen ja rikas on
Suomenkin historia. Siinä riittää yhä uutta ja uutta tutkimista.

Linnan museossa aikansa kierrettyään he vihdoin tulivat erään huoneen
ovelle, jonka yläpuolella oli järjestysnumero 43. Maisteri aukaisi
oven hyvin salaperäisen näköisenä kuten tavallisesti silloin, kun
hänellä oli jotain erikoisempaa näytettävää. Mutta kovin samoilijat
hämmästyivät, kun huone ensinäkemältä näytti melkein tyhjältä. Se
oli matalahko ja kuusikulmainen, sen ainoa ikkuna oli vahvalla
rautaristikolla varustettu. Keskellä lattiaa oli vanha, nelikulmainen
pöytä ja sen edessä pari tuolia. Siinä kaikki huoneen kalusto.

— Nythän me tulimme vankilaan, huomautti Jorma. — Aivan niin, mutta
ei tässä tavallisia miehiä ole vankina pidetty. Tämä on kuninkaallinen
vankihuone ja täällä seinätauluissa näette tämän huoneen muinaisen
asukkaan kuvan.

— Siinähän on kuvattuna Erik-kuningas eli Erik XIV. Kukapa ei
tuntisi häntä, josta niin monissa lauluissakin lauletaan, sanoi
Aslak. Ja tuossahan on hänen puolisonsa Kaarina Maununtyttären kuva
vankeudessa senjälkeen kun Juhana III hänet valtaistuimeltaan syöksi.
Voimme kuvitella miltä tuntui nuoresta kuninkaasta vaihtaa laaja
valtakunta tällaiseen vankityrmään, selitti maisteri mittaillen
samalla askeleillaan huoneen läpimittaa. — Vain seitsemän askelta on
tämän huoneen läpimitta. Tästä ikkunasta on hän haaveellisin silmin
lukemattomia kertoja katsellut tuonne joen yli Korpolaisvuorelle,
jonka rinteellä majassa asui yhteen aikaan hänen puolisonsa Kaarina.
Tällä leveällä ikkunalaudalla hän on piirustellut. Erik näet oli hyvä
piirustaja — tämän pöydän ääressä iltojaan viettänyt. Välistä näyttää
mielipuolisuuden oireetkin hänessä ilmenneen.

— Niin, historia tuomitsee hänet veritekojensa tähden ja pitää häntä
myös huikentelevaisena, mutta järjessäkin taisi olla vikaa, mainitsi
Aslak.

— Synkkä oli se veljesvihan ja vallanperimysriitojen aika, kuten jo
teille kerroin.

Painostavin mielin palasivat samoilijat huoneesta n:o 43. Historian
hengetär oli heille maalaillut synkimpiä kuviaan, joihin liittyi syvä
tunnepitoisuus.

Takaisin alakertaan päästyään esitti maisteri:

— Ja nyt lopuksi pistäydymme ryyppäämään kupin kuumaa kahvia tänne
alakertaan sen saman käytävän sivukomeroon, josta tulimme sisälle. —
Tuskinpa olette ennen juoneet kahvia niin vaiherikkaassa huoneessa.

Vaikka Suomen samoilijat olivat nähneet museossa niin paljon erilaisia
esineitä, kuvia ja huoneita menneiltä ajoilta, että henkiset voimat
pyrkivät jo väsymään ja kaikki oli vaarassa sulaa yhdeksi sekamelskaksi
heidän aivoissaan, herätti maisterin tiedonanto vielä heissä
uteliaisuutta.

Täällä istui onneton Erik-kuningas monta vuotta. Ehkäpä oli vielä
näkemättä joku salattu linnan komero, jossa joku ihana satujen
prinsessa oli ollut vangittuna, tai Turun linnan tonttu-ukon asunto,
jonka nykypolvi on ummehtuneista maanalaisista holveista kaivanut
ihmisten ilmoille. Molemmat samoilijat muistivat Topeliuksen sadun
vanhasta pitkäpartaisesta tontusta, joka Turun linnassa kähnäili ja
korjaili rikkoutuneita kohtia ja valvoi, että kaikki oli järjestyksessä.

Mutta molempien suureksi hämmästykseksi maisteri vei heidät pariin
alakerran komeroon, jotka tosin olivat matalat, vahvaseinäiset ja
pieni-ikkunaiset, mutta seinät olivat valkeiksi kalkitut ja niissä
muutamat museossa käyneet matkustajat istuvat pienten tarjoilupöytien
ympärillä virvokkeita nauttien.

— Kas tässä olivat Juhana-herttuan olutpanimot. Täältä kannettiin
sitä vaahtoavaa juomaa hovin tarpeeksi linnaan ja taidettiinpa viedä
Ruotsiin saakka. Myöhemmin ovat nämäkin komerot olleet jos jonakin —
kerran pajanakin.

Kahvit juotuaan Suomen samoilijain kolmihenkinen seurue sanoi vanhalle
linnalle hyvästit, ikäänkuin se olisi ollut jokin persoonallinen
olento. Pintapuolisesta syrjästä katsojasta olisi se ehkä näyttänyt
oudolta, mutta me jo ennestään tiedämme, että Suomen samoilijat
koettivat vanhojen rakennusten, vanhojen esineiden ja teosten
välityksellä seurustella niiden tekijäin, menneiden sukupolvien kanssa.
Kuinka suunnattoman paljon esi-isät olivatkaan käyttäneet sekä järkensä
että kättensä työtä valmistaessaan satakomeroisen linnan raa’asta
kivestä, kalkista, hiekasta ja puusta sekä lisäksi sen sisällä olevat
kymmenet tuhannet esineet, siitä samoilijoilla oli vain kunnioitettava
aavistus. Tuntuipa kuin ajatar näkymättömänä haltijattarena olisi heitä
seurannut ja heidän korviinsa kuiskaillut: ”Pysähtykää nuorukaiset
ja katsokaa! Näitä ovat tehneet ne, joiden pääkallot ja sormetkin
ovat jo lahonneet Suomen kalmistoissa, useimmat täällä Turussa. Mutta
rakennukset ja nämä esineet uhoavat vielä heidän henkeään, heidän
henkisiä ja aineellisia harrastuksiaan ja käytännöllisiä kykyjään.
Kunnioittakaa menneitä sukupolvia heidän teostensa ääressä, joiden
avulla te aste asteelta voitte seurata kehityksen valtavaa kulkua. Kun
sitä syvemmin tunnette, ette voi nykyajastanne liiaksi ylpeillä.”

Juuri esi-isiä kunnioittaakseen kohottivat Suomen samoilijat lakkiaan
jättäessään Turun vanhan linnan.

Suomen samoilijat Turun tuomiokirkossa.

Linnasta ajoivat pojat suoraan kaupungin toiseen laitaan Turun tuomiokirkon
eteen. Siihen oli kerääntynyt joukko muitakin
matkailijoita, joilla oli sama päämäärä kuin samoilijoilla, he
tahtoivat tarkastella vanhaa, kuuluisaa pyhättöä ja siirtyä sen sisällä
mielikuvituksessaan monien vuosisatain taakse.

— Samoilijat, aloitti maisteri, kun he olivat laskeutuneet alas
raitiotievaunusta, — te olette kuvissa nähneet tämän mieltä ylentävän
pyhätön valtavat piirteet. Aina 92 metrin korkeuteen kohoaa sen tornin
huippu Aurajoen pinnasta lukien. Se on rakennettu, kuten näette, osaksi
suurista kivilohkareista, osaksi tiileistä romaanisen pyöreäkaarisen ja
goottilaisen suippokaarisen tyylin välillä olevaan rakennustapaan.

— Milloin se on rakennettu? kysyi Aslak.

— Varmuudella ei tiedetä, koska sitä alettiin rakentaa, mutta piispa
Maunu I aikana v. 1300 se juhlallisesti vihittiin ja omistettiin Suomen
suojeluspyhälle piispa Henrikille. Hänen kuolinpäiväänsä, tammikuun 17
sekä kesäkuun 18 päivää, jolloin hänen luunsa siirrettiin Nousiaisten kirkosta
tänne, vietettiin sen jälkeen suurina juhlapäivinä. Kansaa
kerääntyi niinä päivinä paljon tänne Turkuun ja samalla pidettiin
täällä markkinat. Loistokautensa oli tällä tuomiokirkolla piispa
Maunu Tavastin aikoina. Myöhemmin se on ollut monenlaisten vaiheiden
alaisena. Tulipalokin on sen puuosia monta kertaa hävittänyt. Nykyisin
on Suomen valtio sitä suurin uhrauksin korjauttanut.

Samoilijat astuivat muiden matkailijain mukana suuresta pääovesta
kirkkoon.

Hartaina matkailijamme katselivat ensin yleispiirtein kirkon
valtavia mittasuhteita, juhlallisesti kaartuvia holveja, vahvoja
kannatuspylväitä, vaikuttavaa alttaritaulua ja monia sivukappeleita.

— Täällä Turun tuomiokirkossa voitte myöskin havainnollisesti kerrata
Suomen historiaa, sillä tänne on haudattu paljon historiallisia
henkilöitä noiden sivukappelien lattian alle.

Ja maisteri johdatti samoilijoita kappelista toiseen kertoillen
niiden alla lepäävistä muistokirjoituksin ja veistokuvin esitetyistä
historiallisista henkilöistä.

— Tämä on Tott-suvun hautakammio, täällä lepäävät m.m. uljaan
sotapäällikön Aake Tottin luut.

— Kolmikymmenvuotisen sankari Torsten Stålhandsken maalliset
jäännökset lepäävät lyijyarkussa tässä hänen sukunimensä mukaan
mainitussa kammiossa.

— Horn, ja Kurki-sukujen eli Kankaisten sukukammiona on tämä
holvi, jossa ovat nämä kauniit lasimaalaukset ja joka muutenkin on
hautakammioista komein. Tuossa keskellä kammiota näette Kaarina Maununtyttären
sarkofaagin.

— Hänenkö, joka asui Kangasalla ja jonka talon nuijamiehet jättivät
ryöstämättä, kysyi Aslak näyttääkseen historian taitoaan hänkin.

— Niin juuri, vastasi maisteri Vainio ja jatkoi hauta kammioiden
esittelyä.

— Moni Suomen etevimmistä piispoistakin on saanut täällä viimeisen
leposijansa. Tavastien kappelissa lepää kuuluisa kirkkoruhtinas Maunu Olavinpoika Tavast,
joka kuoli 1452 ja täällä Gezelius-suvun kammiossa
on haudattuna piispa Gezelius vanhempi ja hänen poikansa Gezelius nuorempi,
joka kuoli ison vihan aikana.

Ostettuaan tuomiokirkosta otettuja postikorttikuvia, palasivat
matkailijat ulos kirkosta. Aslak ja Jorma tunsivat, että he siellä
olivat paljon henkisesti rikastuneet.

Mutta tuomiokirkon edessä olevassa puistossa Aslak huomasi suuren
kuvapatsaan.

— Siinähän on itse Pietari Brahe. Häneenhän tutustuimme jo Raahessa.

— Niin on. Historiallisia polkuja kulkiessamme emme saa
häntä sivuuttaa. Luepa mitä sanotaan patsaaseen liitetyssä
muistikirjoituksessa.

— ’Jagh war med landett, och landett war med mig wääl tillfreds;’
tavaili Aslak.

— Se merkitsee suomeksi: ”Minä olin maahan ja maa minuun hyvin
tyytyväinen.” — Harva hallitseva henkilö voi näin sanoa. Mutta
”kreivin aika” olikin sekä Turulle että koko maalle onnellinen. Kauppa
ja muut elinkeinot kukoistivat, uusia kaupunkeja perustettiin ja
Turkuun perustettiin Suomen ensimmäinen yliopisto, joka vasta Turun palon
jälkeen 1827 siirrettiin Helsinkiin.

Henrik Gabriel Porthanin, suomen historian isän kuvapatsaan luona
kiittelivät Suomen samoilijat opastaan maist. Vainiota. Ja niin heidän
tiensä erosivat. Samoilijat aikoivat matkustaa Jyväskylään, maisteri
toimipaikkaansa Viipuriin.

Pienviljelijän puutarhassa.

Turun ympäristöllä kulkiessaan Aslak ja Jorma olivat nähneet
puutarhoissa laudoista tehtyjä pieniä majoja riveihin järjestettyinä.
Jorma kyllä ennestään tiesi, mitä ne ovat, mutta ei niistä tullut
Aslakille mitään puhuneeksi.

Mutta niiden sisältö ja merkitys selveni eräänä Aslakille
ikävällä tavalla.

Maarian pitäjässä kulkiessaan sattuivat he tulemaan erään
palstatilallisen pienen talon luo ja alkoivat ihailla talon
monipuolista puutarhaa, jossa Aslakin mielestä kasvoi ”kaikenlaisia
hedelmiä ja maan antimia”. Pian tuli puheille talon isäntäkin, ja
kuultuaan, että vieraat ovat Suomen samoilijoita hän pyysi heitä
tulemaan puutarhaansa ja nauttimaan sen tuotteita, mitkä vain vieraille
maistuvat.

— Kiitoksia paljon ystävällisyydestä. Mielellämme seuraamme kutsuanne
nähdäksemme, mitä kaikkea puutarhassanne kasvaa. Varsin opettavaista
se on tälle minun toverilleni, Lapin pojalle. Hän saa nyt nähdä,
kuinka ”lantalainen” pieneltä alalta ottaa paljon tavaraa. Teillä
näyttääkin olevan kerrassaan suurenmoinen sato tulossa. Omenapuiden
oksathan miltei katkeilevat hedelmien painosta ja paljon näkyy olevan
niitä päärynä-, luumu- ja kirsikkapuissakin. Entäpä mustat ja punaiset
viinimarjat, sekä karviaispensaat, nehän ovat kuin marjalajia.

— Niistä on jo paljon poimittu ja myyty kaupunkiin, huomautti isäntä.

Aslak ihmetteli myös erillään olevaa, rehevää keittiökasvitarhaa, jossa
mansikat, punajuuret, porkkanat, kaalit, lantut ja nauriit kasvoivat
kukin laji siisteissä osastoissaan. Lavoissa kasvoi lisäksi kurkkuja ja
tomaatteja.

— Näkyy olevan suuri ero Lapin ja Varsinais-Suomen välillä, huomautti
Aslak. Meillä on siellä pohjoisessa vain kallioita, hiekkakankaita ja
karuja soita, mutta täällä reheviä savimultapeltoja ja kukoistavia
puutarhoja.

— Mutta ei tämäkään maa itsestään mitään tuota. Kaikki on ahkeran työn
tuloksia. Maa täytyy hyvin muokata ja lannoittaa, taimet kehittää,
istuttaa paikoilleen ja vaalia kunnes ne omin voimin tulevat toimeen.
Aamuvarhaisesta myöhään iltaan saa pientilan omistaja olla työssä,
jos mieli saada elatuksensa vähältä alalta. Tuotanto täytyy olla
mahdollisimman monipuolista sekä maanviljelyksessä että karjanhoidossa.

Aslak näki siinäkin puutarhassa pienen pieniä lautamajoja, aivan kuin
kaappeja rivissä. Hän päätti silloin itsekseen ottaa selon, mitä niissä
oli sisällä, ja nähdessään pieniä, ampiaisen näköisiä siivekkäitä
lentävän ahtaasta raosta sisälle ja ulos, kopautti hän muuatta majaa
jalallaan.

Kolahduksesta majan asukkaat suuttuivat — lautasuojuksessa oli näet
mehiläisyhteiskunta — ne hyökkäsivät ulos raon täydeltä ja alkoivat
vimmatusti puolustaa kotiaan.

— Fiuu; fiuu, vinkui mehiläisiä yhtenään Aslakin korvissa.

Ja mehiläisten sakea parvi kehitti hänen päänsä ympärillä sellaisen
ristitulen, että Aslak huutaen lähti pakoon, sillä kiusanhenget olivat
ottaneet hänen naamansa maalitaulukseen; ne yhtenään pistelivät sitä
myrkkypistimin joka puolelta.

Aslak hyppi, juoksi ja huusi niiden edessä.

— Auttakaa! Ne sokaisevat silmäni.

— Vedä takki korvillesi, neuvoi isäntä.

Aslak totteli. Ja vielä senkin jälkeen hän kuuli kiukkuisten
siivekkäiden vihaisen sotahurraan, ja kummiseen sadetakkiin niitä iski
yhtenään kuin rakeita olisi satanut.

— Mehiläiset ovat kiukkuista väkeä, varsinkin vieraille, selitti
isäntä. — Minunkin täytyy vetää harso pääni ympärille ja ottaa kintaat
käteeni, kun menen pesistä hunajaa tyhjentämään.

— Minä ainakin heittäisin tuollaisen väen tuliseen kattilaan, äkäili
Aslak, jonka kasvot ja silmät tuossa tuokiossa turposivat aika lailla.

— Mesi on makeata! Mehiläiset keräävät näet hunajata pesiinsä noin kymmenen kiloa
kesässä pesää konti. Se on haluttua ravintoainetta,
josta minäkin saan syksyllä myydessäni sievän tulon, selitti
puutarhuri. — Hyvin usealla pienviljelijällä täällä Turun seuduilla on
mehiläistenhoitoa.

— Miten mehiläiset keräävät hunajata? kysyi Aslak.

Silloin Jorma oli taas kimmastua. Se oli hänen mielestään odottamaton
ja tietämättömyyttä osoittava kysymys, jollaista kansakoulun käynyt
samoilija ei enää olisi saanut tehdä, mutta kun isäntä näytti pitävän
luonnollisena, ettei Lapin poika mehiläisten elämää ja hoitoa voinut
tuntea, niin ei hänkään alkanut toveriaan moittia, vaan alkoi kuunnella
esitystä.

— Mehiläiset ovat oikeastaan pieniä varkaita, ne lentävät täältä usein
monen kilometrin päähän hunajaa hakemaan vähääkään välittämättä kenen
pelloille ne kulloinkin laskeutuvat. Eikä pellon omistajakaan tiedä,
että hänen vainioltaan kannetaan mettä toisiin taloihin. Missä vaan on
kukkiva apilapelto, kukkiva kanervikko tai muunlainen kukkiva seutu,
sinne mehiläiset laskeutuvat kukkasista mettä imemään ja siitepölyä
keräämään; ja kun ne ovat taakkansa saaneet, palaavat ne tänne
pesilleen lastiaan purkamaan. — Tulkaahan, Suomen samoilijat, tänne
pesälle katsomaan.

Vastahakoisesti Aslak lähestyi hänen mielestään vaarallista pesää.

— Tässä näette työmehiläisiä palaavan retkeltään. Niillä on niin
raskas kantamus, että useat eivät jaksa nousta pesän kynnyslaudalle,
vaan istahtavat hetkeksi pesän eteen maahan levähtämään. Katsokaa
tuotakin raatajaa, kun on ottanut niin suuren taakan kantaakseen, ettei
jaksa pesään lentää.

— Isännällä on varmasti enemmän karjaa kuin isälläsi on poroja,
kiusaili Jorma.

— Kuinka paljon?

— Kukapa sen tarkalleen tiennee, vastasi isäntä. — Jokaisessa
pesässä on yksi kuningatar, parisensataa kuhnuria, ja kymmeniätuhansia
työmehiläisiä, toisinaan seitsemänkymmentätuhatta. Kun minulla on
kaikkiaan kaksikymmentä mehiläispesää, pitäisi minulla olla ainakin
miljoona eläintä. En niitä koskaan ole laskenut, enkä tietysti tunne
yksilöitä, mutta onneksi mehiläisillekin on koti rakas; sinne ne
pyrkivät, missä ovat syntyneet ja kasvaneet, ja hyvin ne näkyvät
osaavankin.

— On se omituista karjanhoitoa, kun ei kukaan tunne omiaan, ihmetteli
Aslak.

Kun isäntä huomasi, että kummankin samoilijan tiedot mehiläishoidosta
olivat niukanpuoleiset, piti hän siitä heille pitkän esitelmän. Hän
kuvaili ensin pesän kolmenlaisia asukkaita: kuningatarta, jonka ainoana
työnä on munia kennoihin, siis yhteiskunnan lisääminen; kuhnureita
eli urosmehiläisiä, joita on pesässä parisensataa, mutta jotka
syksyllä tapetaan, etteivät talvella turhantähden söisi yhteiskunnan
talvieväitä; työmehiläisiä, jotka yhteiskunnassa suorittavat kaiken
työn ja jotka ovat kehittymättömiä naaraita.

Hän näytti Aslakille ja Jormalle myös uusia, sinä perustettuja
yhteiskuntia.

— Kun minä eräänä kesäkuun aamuna kävelin täällä puutarhassa, kiikkui
ja kihisi tuossa koivunoksassa elävä pallo, uusi mehiläisyhteiskunta.
Se oli merkkinä siitä, että johonkin pesään oli syntynyt uusi
kuningatar ja silloin oli vanha katsonut parhaaksi kannattajajoukkonsa
kanssa lähteä etsimään uutta pesää. Minä otin parven varovasti haaviin
ja toin sen tähän uuteen laatikkoon. Pian alkoivat työmehiläiset
vahalla paikkailla sen rakoja ilmanpitäviksi ja rakentaa kennokakkuja
uutta yhteiskuntaa varten. Nyt siinä on jo paljon asukkaita ja hunajaa
olen siitä jo aikalailla lingonnut.

Syksyllä ei saa ottaa kaikkea hunajaa pesästä; pitää jättää
mehiläisyhteiskunnalle myös talvievästä, sillä mehiläiset eivät lepää
talvea horrostilassa, vaikka ovatkin lämmön säilyttämisen tähden yhteen
sulloutuneina.

Isännän esitelmä jäi vähän kesken, sillä häntä kutsuttiin lähettämään
kananmunia kaupunkiin. Sitävarten oli saapunut munanmyyntiosuuskunnan
auto pihalle. Suomen samoilijat, joita oli alkanut kiinnostaa
maaseutupieneläjän monipuoliset elinkeinot seurasivat häntä kanalan
puolelle.

— Meidän pikkuviljelijäin täytyy koettaa siipikarjanhoidollakin
saada lisää elinkeinojen apua. Tässä on meidän kanalamme, sanoi
isäntä johtaessaan vieraansa sievään, maalattuun rakennukseen, jonka
vilkasliikkeiset asukkaat, noin parisataa kanaa, pitivät melkoista
kaakatusta ja kotkotusta. Jorma tunsi ennestään luetella muutamia
enimmän hoidettuja kanarotuja. Hän huomasi, että talossa oli enimmän
valkeita sekä peltopyyn värisiä keltajalkaisia leghornkanoja, harmaita,
kirjavia Plymouthrock-kanoja, lisäksi muutamia vaihtelevanvärisiä
maatiaiskanoja.

Oli kanojen uloslaskuaika. Ne olivat jo sinä aamuna munintansa
päättäneet ja saivat mennä kanatarhastakin hakemaan lisää ruokaa. Kun
ovi aukaistiin karkasi siivekäs karja ulos sellaisella rytinällä, että
heikoimmat olivat jalkoihin sortua. Mutta vaikka emäntä oli jo sinä
aamuna ottanut pesistä toistasataa munaa, makasi vielä useissa pesissä
kanoja telkien takana odottaen ulospääsyä.

— Nämä ovat tarkastuspesiä, selitti puutarhuri. Kun niihin kana menee
munimaan, laskeutuu salpa eteen ja kana ei pääse pesästä ennenkuin
ihminen sen päästää. Se on kirjanpidon vuoksi aivan välttämätöntä.

— Pidetäänkö kanoistakin kirjaa? kysyi Aslak.

— Se on aivan välttämätöntä. Muutenhan emme voisi tietää, mitkä ovat
parhaat munijat, emmekä voisi jalostaa rotuja.

Ja isäntä avasi pesän toisensa jälkeen, otti kanan sisältä, katsoi
sen jalassa olevasta renkaasta sen järjestysnumeron ja laski linnun
vapauteensa. Sen jälkeen etsi hän samalla numerolla merkityn
taulukon ja veti sen päivän sarekkeeseen viivan, joka osoitti, että
kysymyksessäoleva kana on muninut sinä päivänä munan. Parhaat olivat
munineet yli 300 munaa vuodessa, mutta keskimäärin oli tuotanto 180
munaa. Hänellä oli myös tarkka kirjanpito siitä, mitä kanat kuluttavat
ruuassa ja hoidossa ja mitä ne rahassa tuottavat.

Eri huoneessa oli suuri, omituisennäköinen ”pöytä”.

— Tässä on meidän hautomakoneemme. Siihen mahtuu kerralla kaksisataa
munaa.

Aslak ei sellaisesta ollut kuullut puhuttavankaan ja seisoi
kysymysmerkkinä ”pöydän” luona.

— Niin, tämän pöydän laatikon panemme ensikerran jo maaliskuussa munia
täyteen, nostamme sen sisällä lämmön tällä lampulla 41 asteeseen C ja
varomme, ettei se 21 päivään siitä laske eikä nouse. Jos myöskin ilman
kosteus on ollut suotuisa, tulevat poikaset munista ulos kolmen viikon kuluttua
ja joutuvat tähän eri laatikkoon, josta ne viedään lämpimään
keinoemon alle. Haudottamisaikana täytyy meidän yöt päivät vahtia
konetta vuoron perään.

— Kaikkihan täällä etelässä käy koneella, huudahti Aslak, josta
oli hyvin ihmeellistä, että kanojen munia koneellisesti haudottiin
poikasiksi.

— Muuten emme saisi kylliksi nuoria kanoja, huomautti isäntä.

— Onpa kananhoitokin sentään monipuolista ammattia.

— Sen menestys on monista kymmenistä eri seikoista riippuva. Mutta
huolellinen hoitaja saa siitä kyllä palkkansa.

Kun isäntä oli vielä näyttänyt pienen navettansa hyvin hoidettuine
karjoineen, sikalansa ja kaniinitarhansa, lähtivät Suomen samoilijat
hänen luotaan kiitellen onneaan, että olivat poikenneet kehittyneen
pienviljelijän asuntoon. Sen jälkeen ei maanviljelijän ammatti heidän
mielestään ollut yksinkertaista, vaan kaikista elinkeinoista sekä
monipuolisinta ja laajoja tietoja ja kokemuksia kysyvää.

Kun koneilla kynnettiin, kylvettiin ja koottiin riiheen.

— Kun me aloitimme nämä retkeilymme, sanoit sinä Aslak kerran, että
luonnontieteitä harjoitetaan vain huvin vuoksi ja että niistä ei
muka ole käytännöllistä hyötyä, mutta nyt kuulit, kuinka tuo isäntä
oli luonnontieteissä melkoisen pitkälle kehittynyt mies ja kuinka
hän tietojaan käytti oman elinkeinonsa kehittämiseksi. Hänellä oli
mehiläisyhteiskunnistaan niin hyvät tiedot, että en uskaltanut mainita,
että me olemme etupäässä luonnontutkimuksen harrastajia. Yhtä hyvät
tiedot hänellä tuntui olevan perinnöllisyyden laeista, geologiasta,
maakemiasta ja fysiikasta. Hän varmaan oli huomannut, että tieto on
rahaa hänenkin ammatissaan. Tuolla edessämme on kartano, jonka mailla
näkyvät nykyaikaiset suurkoneet työskentelevän.

— Tosiaankin, siellähän näkyy suuri, rautainen jättiläiskone kyntävän
pensaikkoa kasvavaa hakamaata nurin.

Samoilijat seisahtuivat sen työtä lähemmin katselemaan.

Lamppuöljyn voimalla käyvä tankki veti siinä perässään suunnattoman
suurta auraa, joka nosti maasta kyynärän puolen kyynärän levyisen ja
vahvuisen viilun ja auran kieroksi väännetty jättiläissiipi käänsi
sen kumoon. Aisan vahvuiset koivut lakoontuivat sen alle hirmuisen
voiman painamana, jonka koneessa palava lamppuöljy kehitti ja melkoinen
pajukko pirstoutui pieniksi kappaleiksi aurassa pyörivän terän ja
viiltoveitsen katkomana. Kun tuli kanto eteen, löivät terät senkin
säpäleiksi, ja aura mullisti sen kumoon vähääkään seisattelematta.

— Sehän taitaa tehdä peltoa vaikka tukkimetsästä, mainitsi Aslak
koneenkäyttäjälle.

— Ei sentään, mutta tällaisesta viidakosta se kyllä selviää.

— Paljonko tuollainen rautarumilas kääntää uutta maata nurin?

— Kaksi hehtaaria päivässä.

— Tehdäänkö tässä talossa kaikki konevoimalla? kysyi Aslak.

— Koneilla me kynnämme, kylvämme ja kokoamme riiheen, vieläpä
puimmekin, vastasi mies.

Vanhaa peltoa kynnettiin pienemmällä traktorilla, jonka perään oli
kiinnitetty kaksi auraa.

Suuren, tiilistä tehdyn navettarakennuksen päässä oli korkea, pyöreä
painorehutorni. Siihen ajettiin juuri vastaniitettyä heinää painorehun
valmistamista varten. Kartanon pehtori selitti samoilijoille, miten
painorehu kovan puristuksen alla valmistuu ja kuinka se on hyvää
talvirehua.

Hänen johdollaan Jorma ja Aslak tutustuivat myös kartanon karjaan.
Lypsykarjaa ruokittiin kesälläkin navetassa, vain nuori karja ja muut
”joutilaat” kävivät laitumella kartanon lannoitetuilla hakalaitumilla,
joissa kasvoi rehevää valkoapilasta, nataa ja koiranruohoa.

Samoilijat eivät olleet uskoa silmiään tullessaan navettaan, niin
siellä oli siistiä ja tilavaa. Puhtaat ja kiiltäväkarvaiset lehmät
seisoivat kahdessa rivissä, edessään voimallista vihantarehua ja
automaattisesti täyttyvät vesialtaat. Aslak laski siellä olevan
sata lehmää. Oli juuri iltalypsyn aika. Sekin toimitus suoritettiin
koneella, ja maito juoksi virtanaan putkia myöten yhteiseen säiliöön.

— Sinun, Aslak, pitäisi hankkia isällesi tällainen lypsykone
porovaatimien lypsämistä varten, kiusaili Jorma.

— Meidän karjamme tulee muutenkin lypsetyksi, eihän Lapissa tunneta
paljon muutakaan konevoimaa. Ja niitä paria kolmea hiehon kokoista
lehmää varten, mitkä taloissa on ja mitkä ruokitaan enimmäkseen
suoheinällä ja poronjäkälällä, ei lypsykonetta tarvita. Useimmat
maatalouskoneet kuuluvat ”lannanmaille” eivätkä Lappiin.

Kartanossa oli komea, vanhanaikainen päärakennus ja suuri puutarha.
Pehtori sanoi talon olevan ikivanhan aateliskartanon, jossa ennen oli
kymmeniä torppareita ja muita alustalaisia, mutta nyt ovat kaikki
torpat itsenäisinä pikkutiloina.

— Nämä vanhat herraskartanot, joita on enimmän etelä-,
mutta jonkin verran pohjoisempanakin, ovat myös
historiallisia paikkoja. Ruotsin kuninkaat lahjoittivat niitä eteville
sotapäälliköille, kirkonmiehille tai hallitsijan sukulaisille.
Sellaisia on täällä Turun ympäristölläkin useita, selitteli Jorma.
Tässä mainittakoon niistä ennen muita Kuusiston kartano, jonka maalla
on Kuusiston linna.

— Asutuksen tiheys ja upeus sekä maatalouselinkeinojen monipuolisuus
hämmästyttää minua, karun Lapin poikaa. Ei luulisi olevansakaan enää
Suomessa, vaan jossakin Keski-Europan maassa. Niin täällä on luonto
rehevää, asutus vanhaa ja elämä monipuolista.

— Johan sinä, Aslak, alat ylistellä näitä etelän viljelysmaisemia
omien koskemattomien luonnonmaisemiesi sijasta.

— Olethan huomannut, että kunnioitan menneiden ja nykyisten
sukupolvien työtä, joka on tehnyt näistä muinoin villeistä seuduista
kulttuuriseutuja. Mutta silti ei näillä maamme eteläisten seutujen
asukkailla ole syytä halveksia Taka-Lapin oloja. Tuskinpa nämä ihmiset
niissä oloissa eläen olisivat sen pitemmällä. Täällä on maaperä
lihavaa — siellä karua; täällä ilmasto leuto — siellä kesätkin niin
lyhyitä, ettei perunakaan kerkiä kasvaa; täällä viljelys vuosituhansia
vanha — siellä uutta; täällä tiet auki muihinkin maihin — siellä
eletään kaukana tiettömien taipaleiden takana; nämä ovat kaikenlaisen
kehityksen rintamaita — ne takamaita, joissa vielä susi ulvoo,
karhu mörisee ja kurjet huutavat rannattomien aapojen ja kiveliöiden
ylistykseksi.

Pyhä vala.

Suomen samoilijat lähtivät junalla Turusta kiitämään koulukaupunkiaan
Jyväskylää kohti. Kumpikin oli mielissään siitä, että pitkäaikainen
retkeily oli päättynyt ja että he voivat alkaa sen tuottamia havaintoja
muokata kiinteämmäksi henkiseksi pääomakseen.

— Luonto, suuri äiti, opetti meille paljon näillä matkoillamme,
virkkoi vihdoin Jorma, kun juna mennä hyrisi Varsinais-Suomen
peltolakeuksia. — Me olemme oppineet tuntemaan oman maamme maisemia,
sen kasvistoa ja eläimistöä sekä ihmiselämää. Luulenpa, että isänmaamme
”ystävälliset äidinkasvot”, ovat meille paljon kirkastuneet.

— Ja historian hengetär on meille portaansa avannut noustaksemme ja
oppiaksemme myös tuntemaan menneitä aikoja, menneiden sukupolvien
työtä, lisäsi Aslak.

— Isänmaamme maisemat ovat meissä herättäneet ikuisen ihastuksen
tunteen. Me olemme nyt valmiit vakuuttamaan koko maailmalle, että
kauniimpaa maata kuin Suomi ei ole maapallollamme. Katselipa
sitä Halditshokon huipulta, Nuorusen laelta, Kolilta, Puijolta,
Punkaharjulta, Pohjanmaan lakeudelta tai joltain Suomenlahden
kalliosaarelta, niin kaikkialla näemme luonnonkauneutta eri
muodoissaan, kauneutta, joka nostattaa mieltä ja tekee meistä parempia
ihmisiä.

— Näillä matkoillamme olemme oppineet yhä syvemmin rakastamaan
tätä maata ja sen kansaa. Isänmaanrakkauden pyhä liekki on syttynyt
sydämeemme jo Lapin raukoilla rajoilla, jokainen seutu on sitä sitten
vahvistanut ja entisillä taistelutantereilla tai vanhojen linnojen
vaiheilla se on elävöitynyt ja syventynyt. Nämä viimeksi mainitut
paikat ovat meille kertoneet mykällä kielellään, kuinka rakkaana
esi-isämme ovat pitäneet isänmaataan, niin rakkaana, että he ennen ovat
uhranneet henkensä kuin antaneet siitä palankaan viholliselle.

— Me tahdomme myöskin tehdä työtä isänmaamme hyväksi, kukin alallamme
ja jos tarvitaan, taistella sen puolesta viimeiseen saakka, sanoi Jorma.

— Sen vannomme!