Käkisalmen linnaa katselemassa.

”Kaksi miekkaa on Karjalan vaakunassa, sen kruunusta vallasta
taistelemassa”, sanoo runoilija. Kaksi lyöntiin koukistettua kättä,
toisessa idän käyrä miekka ja toisessa lännen suora säilä ja niiden
yläpuolella kruunu; siinä vaakuna, joka mainiosti kuvaa Karjalan
menneisyyttä ja jännittynyttä asemaa. Itä ja länsi ovat vuosisatain
kuluessa siellä kiivaimmin iskeneet yhteen toivoen saavansa valtaansa
tämän kauniin maan. Toisinaan ovat idän joukot edenneet sen yli ja
koettaneet sen kansaa lannistaa orjakseen, mutta verissäpäin on niiden
taas täytynyt sieltä poistua lännen suoran miekan edessä.

Karjalan maamies, joka nyt rauhallisena kyntää vapaan isänmaansa
vainioita, isiltä perittyä peltoaan, ei aina tiedä, että siinä ovat
esi-isät vertaan vuodattaen taistelleet ja niin moni kaatunutkin. Mutta
vanhat linnat muistuttavat parhaiten sekä hänelle että matkailijalle
noista melskeisistä ajoista.

”Terve, sinä vanha linna, terve kivinen tonttu, joka siellä vehmaan
luonnon keskellä istut ja ihmettelet nykyaikaa!” huudahti Jorma
Käkisalmen linnaa lähestyessään.

”Kerro Suomen samoilijoille muistojasi vuosisatojen takaa”, lisäsi
Aslak.

Mutta mitä lähemmäksi he tulivat linnan pyöreää, kivistä tornia,
sitä hiljaisemmiksi he tulivat. Mykän ihmettelyn vallassa he
katselivat sortuneita valleja, korkeaholvista, vanhaa ruutikellaria
ja varastohuonetta. Viimein he nousivat kaksikerroksiseen linnan
torniin, jonka käytävällä tuli heitä vastaan vanha, köyryselkäinen ja
pitkäpartainen mies. Samoilijat tervehtivät häntä lakkiaan nostaen.

”Terve tervehyttäjälle”, vastasi ukko. ”Mitä kuuluu muuhun Suomeen?
Minä näin teidän katselevan näitä muureja ja riensin vastaan
opastamaan. Noustaan ensin tänne torniin.”

”Onkohan se ihminen? Minusta tuntuu, että se on linnan tonttu, hän
näytti maasta nousevan meidän eteemme”, kuiskasi Aslak.

”Turhia! Hän lienee tämän linnan vahti.”

Pojat nousivat ukon jäljessä aivan tornin huippuun. Ukko tirkisteli
siellä ulos tähystysaukosta.

”Katselkaa hyvät vieraat näitä Karjalan maisemia, joita tämä linna
hallitsee. Tuolla idässä Laatokan meri levittelee avaroita selkiään,
lähempänä samalla suunnalla näette Vuoksen suun, kaupungin entisen
sataman, lännessä saarisia Vuoksen selkiä ja tuossa lähempänä
linnoitetun vanhan kaupungin.”

”Minä en ihmettele, että esi-isämme ovat usein viimeiseen mieheen
taistelleet tämän maan edestä”, huudahti Jorma.

”Jospa voisimme elokuvin nähdä ne taistelut, joita vuosisatain kuluessa
on tämän linnan ympärillä käyty, niin jännittävämpiä näytöksiä ei
kaipaisi nuori mielemme”, sanoi Jorma.

”Tämän Käkisalmen linnan lienevät alkujaan karjalaiset rakentaneet.
Vuonna 1295 tapahtui ensimmäinen, historiassa mainittu taistelu
linnan omistamisesta. Silloin Torkel Knuutinpojan lähettämät joukot
valloittivat sen ja alkoivat innokkaasti varustaa sitä itärajan
turvaksi. Mutta jo seuraavana vuonna tulivat ryssät ja anastivat
sen uudestaan. Tapansa mukaan alkoivat venäläiset kovasti sortaa
karjalaisia. Sentähden neljännentoista vuosisadan alkupuolella
vimmastuneet Karjalan miehet tappoivat venäläiset linnan puolustajat”,
kertoili ukko.

”Mutta jo seuraavana vuonna tulivat ryssät takaisin ja valloittivat
linnan uudelleen”, muisti Jorma.

”Niin tekivät”, myönsi ukko. ”Ja sitä seuraava ajanjakso oli
tälle seutukunnalle miltei raskain, sillä v. 1333 annettiin linna
ja Käkisalmen lääni eräälle liettualaiselle suuriruhtinaalle
läänitykseksi. Vieraan maan miehet sortivat kovasti kansaa vaatien
siltä ylettömiä veroja. Joka uskalsi siitä valittaa, hänet piestiin
tai tapettiin muille varoitukseksi. Kolmatta vuosisataa oli tämä seutu
ulkonaisesti rauhassa, kunnes Ruotsin valta jälleen iski silmänsä tähän
Vuoksen suun vartijaan. Kolmen tuhannen ratsumiehen kanssa samosi tänne
Herman Fleming v. 1573. Rohkeasti hyökkäsivät hänen miehensä näitä
vallituksia vastaan, mutta saivat vain erillään olevat esikaupungit
valtaansa ja polttivat ne. Siihen aikaan ympäröivät äkeät kosket vielä
linnaa, minkä tähden sitä oli vaikea valloittaa. Mutta v. 1580 Pontus de la Gardie
valloitti linnan ja kaupungin. Vaikka ruotsalaiset 1590 luvulla
varustivat kaupungin suojavalleilla, valloittivat venäläiset
sen vuonna 1595. Varsin lyhyt oli kuitenkin sillä kertaa kaalimaan
miesten valtakausi, sillä 1611 tulivat linnaan Laiskan Jaakon, Jaakko de la Gardie’n
joukot. Kuuden kuukauden piirityksen jälkeen antautui
linna piirittäjille. Täsmälleen vuosisadan oli sitten Käkisalmi
ruotsalaisten hallussa, vaikkakaan ei häiritsemättä. V. 1656 ryntäsivät
taas ryssät sen kimppuun, mutta lyötiin verissäpäin takaisin. Vasta
isonvihan aikoina, kun tsaari Pietarin Viipuria piirittäneet ja sen
valloittaneet joukot olivat saapuneet Käkisalmen edustalle, alkoivat
ruotsalaisille vastoinkäymisen ajat täällä. Elokuussa v. 1710 alkoi
kiivas pommitus. Tuhansittain putoili venäläisten luoteja linnaan ja
kaupunkiin joka päivä. Kun apuväkeä ei ollut odotettavissa mistään,
täytyi linnan antautua. — Sen jälkeen oli linnassa venäläinen
varusväki vuoteen 1850. Nyt on n.s. uusi linna houruinhuoneena.”

”Nyt minä vasta, ymmärrän miksi Karjalan vaakunassa on kaksi miekkaa”,
sanoi Aslak.

”Nuorukaiset”, jatkoi vanhus, ”paljon urhoollisuutta, uskollisuutta,
sankarimieltä ja oikeaa suuruutta on ollut tämän linnan suomalaisissa
puolustajissa. Toiset heistä ovat täällä kaatuneet ja heidän luunsa
lepäävät tuolla kankaassa, mutta heidän henkensä elää vielä Karjalan
kansassa. Se on osa Suomen suojamuuria, joka ei murru.”

Tornin toisessa kerroksessa näytteli vanhus samoilijoille museoesineitä
kertoen samalla Karjalan kansan tavoista.

Suomen samoilijat kiittivät ystävällistä vanhusta ja palasivat
veneeseensä.

Iltapäivällä tapaamme jo Suomen samoilijat Laatokan rannalla kalastajan
vinttikamarissa. Heidän piti aamulla lähteä kalastajain mukana
Verkkosaareen, siihen samaan saareen, jossa piti olla suuri aarre
nähtävästi isonvihan ajoilta.