Laatokan kalastajana.

Suomen samoilijoissa oli, niinkuin jo olemme nähneet, esi-isiltä
perittyä erähenkeä, joka ilmenee milloin mieltä kiehtovana
kalastusinnostuksena, milloin metsämiehen kuumaverisenä kiihkona. Me
olemme tavanneet heidät monissa lohiseikkailuissa, harjuksia onkimassa,
karhunkaadannassa, hirvenpyynnissä ja merimetsästyksessä, kaikkialla
olemme huomanneet heitä kiihottavan salaperäisen voiman, pyytöhengen,
jota he kuitenkin hillitsivät niin, etteivät itse mielestään tehneet
raakoja tekoja. Heissä oli samaa kiihkoa, minkä näemme loistavan
jokaisen pojan silmistä silloin, kun hän kaislikon rinnassa jonakin
kesäiltana vetää veneeseen ensimmäisen ahvenensa, tai järven rannalta
ampuu ensimmäisen lintunsa.

Kun kalastajat seuraavana aamuna olivat lähdössä verkkojaan kokemaan,
pyysivät samoilijat päästä mukaan.

”Osaatteko kokea pitkääsiimaa?” kysyi Antti-isäntä.

”Tottakai, kun olemme kalaperältä kotoisin”, vastasi Aslak.

”Siinä tapauksessa on teistä meille apuakin. Te saatte kokea
pitkänsiiman sillä aikaa, kun me koemme verkot. Voisitte mennä omalla
veneellänne, mutta ottakaa evästä mukaan, sillä siima on pitkänlainen.
Me tulemme avuksi, kun saamme verkot ylös.”

Antilla oli lähes kahden penikulman pituinen selkäsiima eli pitkäsiima
laskettuna saaren edustalta suoraan etelään. Koukuissa oli täkynä
kuoreita, joita Laatokan lohi ja nieriäinen mielellään syö.

”Minä luulen, että pojilta lähtee kalastushalu, kun kaksituhatta
koukkua katsovat”, ilkkui Antti, kun samoilijat lähtivät soutamaan
pitkänsiiman pääjaakkaria kohti.

Laatokka on, niinkuin monet muutkin suuret järvet, oikullinen kalavesi.
Toisinaan pyytäjä viikkokausiin ei saa mitään, mutta toisinaan antaa
oikein Pietarin kalansaaliin.

Jormalla ja Aslakilla sattui olemaan hyvä kalaonni. Heti ensimmäisissä
koukuissa oli kaloja: lihavia järvilohia, nieriäisiä ja kuhia. Aslak
piteli venettä ja Jorma siimaa myöten eteenpäin siirtyen nappaili
koukulla kalan toisensa jälkeen veneeseen.

”Mistä tänne on tullut nieriäinen, joka on Lapin kaloja?” kysyi Aslak.

”Se on n.s. ’reliktikala’, vastasi Jorma. ”Muistat kai lukeneesi, että
kerran Pohjoinen Jäämeri ja Itämeri olivat leveän salmen yhdistämiä, ja
se salmi oli juuri Laatokan ja Äänisjärven kohdalla. Silloin pääsivät
nieriäiset pohjoisesta tulemaan tänne etelään, ja kun meri sitten
pakeni pois näiltä seuduilta, jäi nieriäisiä Laatokkaan, jossa ne
vuosituhansia ovat säilyneet, kun sen syvemmissä osissa on kylliksi
kylmä vesi kesälläkin. — Nieriäinen, niinkuin tiedät, kaipaa viileätä
vettä.”

Suurimmat lohet, noin viisikiloiset, potkiskelivat kovasti vedenpintaan
kohotessaan, mutta taitavasti osasi Jorma niitä väsytellä. Kuhat ja
nieriäiset taistelivat vastaan paljon laiskemmin. Kaloja kerääntyi
vähitellen veneen pohja täyteen.

”Tämähän on mainio kalavesi, parempi kuin monet Lapin järvet”, kehui
Aslak.

”Niin on, vaikka Antti-isäntä moitti huonoksi. Mutta mikä peto siellä
nyt potkittelee? On kuin tiikeri olisi tarttunut onkeen.”

”Anna löysiä!”

”Se ryntää pohjaa kohti niin, että on viedä koko selkänuoran
mennessään.”

”Onkohan se lohi?”

”Ei ole, kyllä minä lohen liikkeet tunnen. Pikemminkin se on
suunnattoman suuri hauki. Oh, kuinka se vetää...”

Selkänuora alkoi löyhtyä. Se oli merkkinä siitä, että kala väsyi.
Jorma alkoi vetää nuoraa veneeseen. Siinähän se jo kala pujahti
vedenpinnassa. Pyrstö, kummallisen näköinen, epämukainen pyrstö
heilahti ilmassa.

”Ei ollut se hauin pyrstö, eikä lohenkaan. Mikä lienee vetehinen.
Rintaevästään on onkeen tarttunut. Kala on melkein miehen mittainen.”

”Jos se on vesihiisi, joka toisinaan näyttäytyy ihmiselle”, epäili
Aslak.

”Niskaan pistän atraimella, vaikka olisi itse paholainen.”

Samassa Jorma tempasi veneen pohjalta teräväpiikkisen atraimen ja iski
sen vartta myöten kalan niskaan. Seuraavassa tuokiossa käänsi hän
veneeseen valtavan suuren ja kummallisen näköisen saaliin.

”Eläköön, eläköön! Sehän on sampi. Minä saan siitä koulun kokoelmiin
arvokkaan lisän.”

”Minä olen kuullut sampia elävän vain eteläisten maiden joissa.”

”Niinkuin näet, on niitä Laatokassakin, vaikka vähän. Kun se on
pohjassa tonkinut, on koukku sattunut tarttumaan sen evään.”

Jorma irroitti koukun evästä ja atraimen niskasta ja jätti harvinaisen
kalan toisten keskelle. Siinä se makasi kuin vasikka päivänpaisteessa.

”Se painaa ainakin kaksikymmentä kiloa”, arvioi Aslak.

”Eipä tiedä, vaikka saisimme vielä muitakin harvinaisia kaloja. Olet
kai kuullut, että Laatokassa elää monni eli säkiä, jota muista Suomen
järvistä turhaan etsii.”

”Minkä näköinen se on?”

”Mateen muotoinen, lattapäinen, viiksiniekkainen vesi-ilmestys.
Monnikin kasvaa toisinaan hyvin suureksi. Antaisin kaikki muun veneessä
olevan saaliin, paitsi sampia, jos saisin monnin. Jokainen keräilijä
näet etsii harvinaisuuksia.”

Pojat eivät huomanneet, että Antti-isäntä oli jo kokenut noin
60 verkkoa käsittävän jadan ja läheni heitä auttaakseen siiman
kokemisessa. Kun venheet olivat jo rinnakkain näytti Jorma sampia ja
muuta saalista.

”Eikö siinä ole kaloja kerraksi.”

”On kyllä, mutta mukana on ’jerestikala’, joka ei ennusta hyvää.
Harvoin eksyy sampi Suomen vesille, vaikka se ei ole harvinainen
Venäjän virroissa. Ja melkein aina ennustaa se onnettomuutta: joko joku
pyytöseurueesta kuolee tai heille tulee vahinkoja.”

”Niinhän luullaan meilläkin Lapissa, että ’marraskalan’ saajalle
tapahtuu jotain ihmeellisempää. Marraskalaksi sanotaan meillä semmoista
kalaa, jota ei ennen tai on hyvin harvoin järvestä saatu.”

”Taas taikauskoa”, sanoi Jorma.

”Ei ole milloinkaan sampi tarttunut näiltä vesiltä pitkäänsiimaan”,
huomautti Antti alakuloisena eikä häntä runsas lohensaaliskaan
näyttänyt innostavan.

Antti-isäntä käski Jorman ja Aslakin palata saareen ja pyysi,
että Aslak Lapin tapaan paistaisi päivälliseksi pari lohta. Hänen
venekuntansa jäi kokemaan siiman loppuosaa, joka jatkui kauaksi selälle.

Vasta iltamyöhällä Antin venekunta palasi Verkkosaareen. Saalista oli
enemmän kuin milloinkaan ennen; suuri kori oli kukkuroillaan lohia,
nieriäisiä ja kuhia. Olipa joukossa mateen muotoinen, kyhmypäinen
merihärkäkin.

”Tämä on myös otettava koulun kokoelmiin”, mainitsi Jorma. ”Se on
myöskin ’reliktikala’ meren ajoilta Laatokkaan jäänyt ja täällä
lisääntynyt. Merihärkä-nimen se on saanut sentähden, että sillä meressä
ollessaan on päässä neljä sarven tapaista nystyrää, mutta näiltä makean
veden merihäriltä ovat sarvet surkastuneet.”

”Minä en ymmärrä, mitenkä suolaiseen meriveteen tottuneet kalat voivat
tulla toimeen makeassa järvivedessä. Eiköhän esim. Jäämeren turska
kuolisi, jos se tuotaisiin tänne Laatokkaan”, huomautti Aslak.

”Etkö ole huomannut, että eläimillä, varsinkin toisilla, on suuri
mukautumiskyky. Ne voivat sopeutua elämään hyvin erilaisissa oloissa,
jopa erilaisella ravinnollakin. Tiedäthän, että merilohi syntyy joessa,
viettää siellä varhaisemman nuoruutensa ja laskeutuu sitten mereen
lihomaan ja lisää kasvamaan palatakseen jälleen jokeen kutemaan.
Kerroinhan sinulle kerran, että ankeriaat syntyvät Atlantinmeressä,
uivat poikasina jokiin ja järviin kasvamaan ja palaavat täysikasvuisina
taas mereen. Entäpä ihminen; hän on mukaantunut elämään kaikissa
ilmastoissa, meren läheisyydessä ja sisämaassa, alangoilla ja
vuoristoissa päiväntasaajalta napamaihin asti.”

”Luulisinpa, että päiväntasaajan seutujen neekeri paleltuisi Lapissa
kuin torakka pakkasessa.”

”Mutta jos hän vähitellen tottuu Pohjolan pakkasiin, niin hän elää
Lapissakin, vaikka ei sovikaan valkoisten hankien väriin. Vähitellen
ovat nämä Laatokan kalatkin tottuneet suolattomaan järviveteen. Kun
Suomen maa alkoi kohota muinaisesta merestä, jäi Laatokka ensin
ikäänkuin Suomenlahden jatkoksi, mutta myöhemmin erosi se siitäkin.
Kauan aikaa yhdisti tämän kapea salmi Viipurinlahteen. Sen salmen
rannoille asettuivat esi-isämme kalastelemaan Laatokan lihavia lohia
ja siikoja, kunnes maan kohotessa enemmän lännessä kuin idässä
mainittu salmi kuivui, ja Laatokan vedet puhkaisivat itselleen toisen
lasku-uoman, nykyisen Nevajoen.”

”Ettekö voisi vaikuttaa siihen suuntaan, että maa kohoaisi enemmän
Nevan puolelta ja että mainitsemanne vanha salmi Viipurinlahteen taas
avautuisi. Minusta olisi hauska nähdä, että ryssät Pietarissa ja
Pähkinänlinnassa joutuisivat kuiville”, arveli Antti.

”Missä täällä on se kuuluisa Pähkinänlinna eli Lyyssinlinna?” kysyi
Aslak.

”Etkö ole kuullut laulua:

”Lyyssinlinna, se komie linna
on Luadogan meren suussa...”

”En ole kuullut semmoista laulua, mutta nyt muistan itsekin, että se on
Nevajoen niskassa.”

Kun kalastusseurue oli syönyt vahvan illallisen, perattiin ja
suolattiin päivän saalis. Sampi vain asetettiin kokonaisena
jäälaatikkoon. Antti aikoi sen viedä Käkisalmen hotelliin.

Seuraavana päivänä samoilijat auttoivat taas pitkänsiiman ja verkkojen
nostamisessa. Saalis ei ollut yhtä hyvä kuin ensi kerralla, sillä
verkot olivat jo vettyneet ja pitkänsiiman tä’yt vanhentuneet. Tulihan
niitä sentään vieläkin kymmeniä.

”Taidat olla vanha kalamies”, sanoi Antti Aslakille, kun hän näki,
kuinka taitavasti Lapin poika käsitteli noin kolme ja puoli metriä
korkeita lohiverkkoja.

”Lappalaisen täytyy osata kalastaakin, jos mieli elää.”

Iltapäivällä poikkesi Verkkosaareen Valamon munkkien suuri
moottorivene. Pyhät miehet olivat olleet kalastamassa kauempana
keskisen Laatokan vesillä ja olivat paluumatkalla luostariinsa.

”Nyt me lähdemme Valamoon”, esitti Jorma.

Aslak aluksi vastusteli, mutta kun Jorma oli hänelle puolituntia
kuvaillut luostarin ihmeitä, suostui hän lähtemään.

Samoilijat sanoivat hyvästit ystävällisille Verkkosaaren kalastajille,
sitoivat veneensä moottorin perään ja niin he taas vapaalla kyydillä
kulkivat uusia elämyksiä etsien. Matkan ratoksi Jorma lausueli:

”Kuss’ aallot Laatokan vuoriin lyö,
Kuss’ Imatran innot raukes’...”