He taivaltivat taas oikeain partiolaisten tavoin reppu selässä ja
sauva kädessä Karjalan synkkien salojen halki. Kepeästi nousi taas
jalka sammaleisella polulla, jota ihminen vain joskus oli vaeltanut,
hyvä oli taas hengittää pihkan, kanervan ja pihlajankukkien tuoksun
kyllästyttämää ilmaa, elämänilo välkähteli nuorten erämiesten silmistä.
Pamilo ”Pikku-Imatra” ja partiolaisten pyhiinvaelluspaikka oli
päämääränään.
He olivat jo kulkeneet pitkän päiväyksen valtaisten vaarojen selkiä,
metsäisiä kankaita, vetisiä korpia ja kumisevia ahoja pitkin. Sentähden
heitä jo vähän väsytti. Ja kun eräällä korkealla, vanhalla halmeaholla
oli rytöpuu kaatunut tien yli, ehdotti Jorma:
”Eiköhän jo levähdetä.”
”Onhan sitä jo astuttukin, mutta vielä ei näy merkkiäkään siitä, että
ihmisiä asuisi aivan lähellä.”
Salskeana seisoi sekametsä heidän ympärillään. Valkeina vilkkuivat
soreain solkikoivujen rungot vetreän vihreiden punakäpyisten kuusien
välitse ja keveästi värähtelivät niiden lehtevät virvat hiljaisessa
iltatuulessa. Ahon korkeimmalla kunnaalla, kelohongan oksalla kukkui
käki kesän viimeisiä säveliään ja alarinteellä lahorastas aloitteli
yöllistä yksinlauluaan ikuisen korven ylistykseksi.
”Tässä olisi meidän hyvä olla vaikka koko vuorokausi, mutta ei pitäisi
olla enää Pamilokaan kaukana”, sanoi Jorma.
Hetkisen levättyään lähtivät he uudestaan taittamaan taivalta.
Tuli joki vastaan ja sen rannalla pahanpäiväinen torppa: matala,
tuohikattoinen, ränsistynyt ja pieni-ikkunainen.
Mies seisoi pihalla ja katseli ihmetellen lähestyviä vieraita.
Tervehdittyään kysyi Jorma:
”Mikä joki tuo on, joka talon alla virtaa.”
”Koitajoki.”
”Onko täältä pitkä matka Pamilonkoskelle?”
”Onhan tästä vielä..., mutta veneellä se ei kestä kovin kauan.”
Samoilijat pyysivät miestä saattamaan. Pian liukui vene luhtarantaista
jokea pitkin. Rantaluhtien takana kohosi synkeä, naavainen kuusikko.
”Tämähän muistuttaa Peräpohjolan kiveliöiden jokia”, totesi Aslak.
”Raskas ja tumma on luontokin rajamailla, mutta on sillä oma
vetovoimansa.”
”Valkoisia vaahtopalloja ajelehtii veden pinnalla. Ne osoittavat sitä,
että koski ei ole enää kaukana.”
”Siellähän se jo Pamilo pauhaa”, tuumi soutaja.
Mutta samassa tarttui suuri hauki uistimeen ja kun Aslak antoi sille
liian paljon löysiä ponnahti se ilmaan niinkuin lohi, aukaisi suunsa ja
koetti oksentaa pois koukkuja suustaan. Se ei kuitenkaan onnistunut.
Muutamia minuutteja kestävän väsyttelyn jälkeen oli heillä veneessä
komea hauki, ainakin kuuden kilon painoinen.
Pamilo pauhasi jo heidän edessään puoleksi illan usviin verhoutuneena.
Näkyi alakosken pienempi aallokko, näkyi vaahtoava, valkoinen putous,
jossa Koitajoen vesi kallion rinnettä myöten mäkeä laskee tumman
ruskeiden paasien väliin puristuneena, mutta putouksen alla koski tekee
äkkinäisen mutkan ja levenee. Pamilo on Aslakin mielestä melkein Lapin
kurkkioiden veroinen.
Aslak ja Jorma tekivät nuotion sen rannalle, paistoivat hauen, söivät
lujan illallisen saattajan keralla ja elivät kuin ennen Lapin koskilla.
He nukkuivat yön havumajassa kosken korvalla, yön sumujen verhotessa
koko uoman kuin keveään harsoon ja kosken laulaessa heille
kehtolauluaan.
Kun he aamulla heräsivät, oli usva hävinnyt ja aurinko kirkasti kosken
vaahtovyötä. Käki kukkui putouksen takana ja jostain salojärvestä
kuului kuikan huutoa.
”Tämähän on niinkuin ennen Lapissa”, sanoi Aslak. ”Täällä Karjalassa
on paikoin voimakasta kiveliön tuntua. Eiköhän jäädä tänne asumaan.
Tehdään kosken rannalle hirsimaja kuusista, kerätään metsän ja veden
riistaa ruoaksi, eikä anneta hyörivän ja levottoman maailman häiritä
itseämme. Eletään täällä sitten erakkoina, koskematonta luontoa
ylistellen.”