Eläimiä ihmettelemässä.

”Onko tämä Noakin arkki, kun täällä on näin hirveän paljon eläimiä,
kaikenkarvaisia ja -kokoisia?” kysyi Aslak, kun he astuivat
eläintieteelliseen museoon.

”Muistat kai, että Noakin arkki asettui kerran Araratin vuorelle ja
sinne se lienee lahonnutkin, vaikka oli tervattu sisältä ja päältä;
muistat kai myös, että eläimet pääsivät vapauteensa. Tämä on museo, —
johon yliopisto on kerännyt ja täyttänyt maailman eri osista tuotuja
eläimiä opiksi ja huviksi ihmisille. Ja jos nyt olisi sunnuntai,
näkisimme täällä joukoittain kansaa ihmettelemässä eläinkunnan
moninaisuutta ja luomakunnan suuruutta. Kirpusta elehvanttiin ja
gorillaan saakka on täällä yksilöitä, tosin vain kuin niiden muumioita,
mutta ulkonäöltään jokseenkin elävien näköisiä.”

”Mykkänä seisoo ihminen tämän monimuotoisen eläinkunnan edessä. Tekisi
mieli kysyä, miksi Luoja on luonut eläimet niin erilaisiksi?”

”Matkoillamme olemme nähneet jo paljon erilaisia eläimiä oikeassa
ympäristössään. Kukin eläin on mukautunut elämään omassa
ympäristössään. Täällä on maaeläimiä ja merien, järvien ja jokien
asukkaita, arojen ja erämaiden, tasankojen ja vuoristojen eläimiä.
Niitä on tänne sullottu kuin yhteen kasaan, mutta meidän täytyy
muistaa, että me saamme eri eläimistä valjun kuvan, kun emme samalla
näe sitä luontoa, jossa ne asuvat.”

”Siinähän seisoo Afrikan kirahvi kuin mikäkin nälkäkurki. Sillä kai
ruoka kauan maistuu makealta, kun on noin pitkä kaula ja on sen
jaloissakin mittaa. Niinhän se on kuin sahurin renkku”, ilveili Aslak.

”On sillä ruumistakin. Se katselee tätä maailmaa kuusi metriä
korkealta.”

”Jos kirahvi olisi opetettu ratsuhevoseksi, niin eipä taitaisi
tavallisella taipaleella ruveta kahvia haluttamaan, niinkuin ennen
mustalaisella huonolla konilla ajaessaan.”

”On sillä jo ratsastettukin. Eräs neekeripoika on sillä kerran
ratsastanut, mutta tuskin toista kertaa yrittää.”

”Miten siinä kävi?”

”Se tapahtui Englannin Itä-Afrikassa. Siellä muutamien Massai-nimiseen
heimoon kuuluvien poikain aivoissa kehittyi ajatus päästä kirahvin
selkään, että kerran saisi oikein nopeata kyytiä ratsastaa savannin
yli. Mutta arkojen eläinten selkään pääseminen ei ollut helppo tehtävä.
Pojilla oli kuitenkin aikaa ja kärsivällisyyttä odottaa eläinten
juontipaikalla kirahveja. He asettuivat akaasia pensaiden latvoihin
vahtiin aivan lähteen reunalle. Odotus oli pojista jännittävää, sillä
vesipaikalla kävi usein ei ainoastaan antilooppeja ja kirahveja, vaan
myöskin jalopeuroja ja panttereita. Eikä kukaan ollut varma, mikä
niistä ensin tulee.

”Kauan odottivat pojat turhaan epämukavissa piilopaikoissaan. Heidän
allaan lähteen reunalla kävi paljon seeproja, kvaggoja, antilooppeja
ja apinoita, mutta vasta iltahämärissä lähestyi lähdettä yksinäinen
kirahvi. Se oli nähtävästi joukon johtaja, joka oli tiedustelumatkalla.
Varovin askelin ja usein seisahtuen tuli se vesipaikalle. Ja kun
ei mitään vaaraa näkynyt olevan pelättävissä, levitti eläin pitkät
eturaajansa haralleen ja joi pitkin siemauksin. Juuri sitä hetkeä
olivat pojat odottaneet. Ja kun eräs heistä oli aivan eläimen selän
kohdalla, pudottautui hän selkään ja kietaisi köyden nopeasti eläimen
kaulan ympäri. Kirahvi päästi omituisen äänen, hypähti ensin taapäin,
niinkuin sen tapana on nousta ylös juoma-asennostaan ja alkoi nelistää
savannin halki puihin jääneiden poikien huutaessa ihastuksesta.

”Se oli menoa. Kaula suorana, ja pitkin harppauksin eteni kirahvi ja
musta ratsastaja, jota eläin luuli vähintäin pantteriksi keikkui
selässä kuin mikäkin lisäke.

”Pitkäkoipinen ratsu hyökkäsi suureen kirahvilaumaan ja säikäytti sen
peräti. Maa tömisi ja vesakko ruski kun lauma rynnisti eteenpäin
kieli pitkällä ja huohottaen. Neekeripoika ensin nautti hurjasta
menosta, mutta kun lauma eteni kauas hänen kotiseuduiltaan, katui hän
katkerasti, että oli koko leikkiin ryhtynyt. Pudottautuako maahan vai
tarttua puiden oksiin, tai odottaa eläinten väsymistä, siinä näyttivät
olevan kaikki pelastumisen mahdollisuudet. Mutta maahan pudottautuminen
laukkaavan kirahvin selästä on melkein sama kuin hyppääminen kiitävästä
junasta ja akaasiapensaisiin tarttuminen näytti yhtä mahdottomalta. Ei
siis muuta keinoa kuin antaa mennä. Pakenevaan laumaan yhtyi seeproja,
antilooppeja ja elehvantteja, jotka savannien asukkaat kai luulivat
aropalon syttyneen. Tuli joki vastaan. Suoraapäätä syöksyi lauma
veteen ratsukirahvi lauman keskellä. Pian olivat eläimet kaulaa myöten
vedessä. Sitä hetkeä käytti neekeripoika hyväkseen hypäten virtaan.
Mutta sekin oli vaarallista, vaikka hän, kuten neekeripojat yleensä,
oli hyvä uimaan. Hänet olivat uivat eläimet painaa veden alle.

”Seuraavana päivänä palasi rohkea massai-poika ehein nahoin kotiinsa
varoittaen kaikkia lähtemästä kirahvin selkään.”

”Ohoh! kun norsu seisoo siinä mahtavana. Korvatkin ovat vasikannahkan
kokoiset, syöksyhampaat ainakin metrin mittaiset ja kärsä juurelta
hirren vahvuinen. Entäpä nuo töppöjalat ja karvaton vahva nahka.
Ihmeellinen sillä on ruumiinrakenne. Ei taitaisi elää Lapin
jäkäläkankailla”, arveli Aslak.

”Tämä elää niinkuin muistat, Afrikassa, mutta Intiassa on oma
elehvanttinsa, jota voidaan kesyttää ratsu- ja vetojuhdaksi. Nämä
afrikkalaiset ovat villejä hurjimuksia. Moni alkuasukas on saanut
kuolettavan iskun sen vahvasta kärsästä tai sotkeutunut norsulauman
tallattavaksi.”

”Ja tuossahan on sarvikuono ja tuossa itse virtahepo. Oletpa sinä oikea
köntikäs. Montako neekerien venettä olet siellä Kongojoella ilmaan
turvallasi työntänyt”, huudahti Aslak, jota näytti virtahevonen enemmän
kiinnostavan.

”Minä tunnen kaksi suomalaistakin, jotka joutuivat virtahevon kanssa
seikkailuun.”

”Missä.”

”Belgian Kongossa. Sinne pestattiin belgialaisten palvelukseen ennen
suomalaisiakin. Niinpä kotikaupungistanikin joutui sinne takavuosina
kaksi poikaa laivamiehiksi. He asuivat silloin, kun eivät olleet
jokilaivallaan, aivan joen äyräällä puutarhan keskelle rakennetussa
majassa. Eräänä yönä — yöt ovat päiväntasaajan maissa pilkkopimeät
— kuulivat he eteisestä kovaa töminää. Ja samassa eteisen ja majan
välinen ovi rasahti auki. Toinen pojista sytytti tulen. Ja mitä hän
näki? Virtahevon pää täytti oviaukon ja eläin kaikin voimin rynnisti
ahtaasta oviaukosta sisään niin, että koko huone tärisi kuin ankarassa
maanjäristyksessä. Pahasti säikähtyneet pojat eivät aluksi tienneet
mitä tehdä. Kun eläin näytti pyrkivän yhä kiihkeämmin sisälle, otti
toinen rautapuntarin ja aikoi sillä lyödä eläintä, mutta toinen ehti
ottaa kiväärin seinältä ja ampui kuulan keskelle otsaa. Virtahepo
lysähti ovelle eikä enää jalkojaankaan heilauttanut.

”Virtahevot nousevat öiseen aikaan joesta rannalle syömään ja jos on
puutarha lähellä, sotkevat ne sen pahasti. Mainittu viitahepokin
oli tullut maistelemaan ihmisten herkkuja ja jostain syystä alkanut
tutkia, miltä tuntuisi levätä ihmisten suojissa. Sentähden se joutui
epämieluiselle vierailulle poikien majaan.

”Seuraavana aamuna oli siinä neekerikylässä juhla. Neekerit kilvan
leikkelivät suuria kimpaleita virtahevon pintaihraa, räydyttelivät sen
padoissaan ja keittivät rasvapuuroa. Ja pian loistivat neekerien mustat
naamat, varsinkin lasten, niinkuin Naantalin aurinko.”

”Siinähän on itse eläintenkuningas, Hänen Majesteettinsa leijona.
Kovin vihaisilta näyttävät silmäsi, vaikka alkuperäiset on vaihdettu
värjättyihin lasisilmiin. Jos olisit elävänä, niin enpä taitaisi seisoa
näin lähellä, sillä kovin ovat terävät kissankyntesi, kovin suuret
torahampaasi ja voimakkaan näköinen vartalosi. En totisesti haluaisi
sinua vieraaksi porokarjaani.”

”Poro suussa se hyppäisi aidan yli”, mainitsi Jorma.

”Ja siinä seisoo herra gorilla ja tuolla rouva simpanssi. Mitä Kongon
ja Guinean rannikkometsiin kuuluu?”

”Kauan ovat tainneet jo olla sieltä pois”, arveli Jorma.

”Eiväthän nuo näytä ihmisen näköisiltä, vaikka sanotaan
ihmisenmuotoisiksi apinoiksi. Milloin ihmisellä on ollut karvapeite
kuin koiralla, koska ihmisellä ovat olleet takaraajoissakin kädet,
koska on kävellyt köyryssä, koska sillä on ollut torahampaat kuin
petoeläimellä ja noin ruma naama. En minä ainakaan tahtoisi olla apinan
sukulainen.”

”Mutta simpanssille ja gorillalle voit opettaa ihmisen tapoja: syömään
veitsellä ja haarukalla, juomaan kahvia kupista, tervehtimään lakkia
nostaen ja paljon muuta. Ja onhan sillä ruumiinrakennuksessakin paljon
ihmistä muistuttavaa. Jos simpanssi puettaisiin peskiin ja neljäntuulen
lakkiin sekä koipikenkiin ja vietäisiin Lappiin, niin moni siellä
ensinäkemältä erehtyisi, moni taitaisi tervehtiä kuin ihmistä.”

”Paholaiseksi lappalaiset sitä luulisivat ja varmaankin juoksisivat
pakoon”, selitti Jorma.

”Hyi, hyi sinua hyena, joka Pohjois-Afrikassa olet arabialaisten
hautoja kaivellut ja ruumiita syönyt. Nyt seisot siinä koreasti
ihmiskatseiden maalitauluna — samoin kuin tuo ilkeä krokotiili, —
joka on varmaan tuotu tänne Niilin latvoilta.”

”Pikemminkin Kongojoelta”, oikaisi Jorma. ”Vaikka onhan niitä
krokotiilejä melkein kaikissa Afrikan joissa.”

”Montakohan ihmistä lienee tuokin syönyt?”

”Hirviö se on varsinkin vedessä, mutta maalla kuuluu sen kanssa
aseetonkin tulevan toimeen kun osaa väistellä sen hyökkäyksiä. Ja
yleensä se on maalla arka. Niilin ylisen juoksun varsilla kuuluu
niitä olevan joen rannalla paikoin niinkuin tukkeja meidän pohjoisten
jokiemme rannoilla, mutta kun ne näkevät ihmisen, syöksyvät ne virtaan
niin, että joen pohjasta poreet nousevat.”

”Ei olisi kuitenkaan hyvä mennä uimaan semmoiseen jokeen. — Kyllä minä
olen iloinen, että noita hirviöitä ei ole Suomen vesissä.”

”Mikähän eläin tuo on?” kysyi Jorma.

”Luuletko minua lapseksi, joka ei muka tuntisi tiikeriä, Intian
viidakkojen asukasta. Niinhän se on kuin iso kissa. Eipä liene leikki
joutua sen kynsiin. Harva lienee niistä pelastunut, jotka se on
suuhunsa napannut.”

”On ainakin eräs englantilainen pelastunut, jonka tiikeri koppasi
suuhunsa kuin hiiren. Mies säilytti kylmäverisyytensä ja ampui
pistoolillaan luodin tiikerin otsaan.”

”Täällä näet toisia Intian suuria nisäkkäitä, kuten tapiirin,
orangutanin, hulmaanin eli pyhän apinan ja lisäksi Keski-Aasian ja
Pohjois-Aasian eläimiä. Tuossa on tiibettiläinen jakihärkä, tuossa
Marko Polon lammas ja tuossa villisika. Paljon, hyvin paljon on
Aasia kehittänyt suuria eläimiä, joista vain muutamia on saatu tänne
näytteeksi.”

”Tuossahan on Austraalian kenkuru. Sen eläimen kanssa minä en ainakaan
lähtisi kilpajuoksuun. Kovin on sillä pitkät takajalat ja vahva häntä,
mutta etujalat ovat kuin pienet kädet.”

”Näetkö tuota pussia vatsan alla, jossa se poikasiaan kantaa.”

”Onkohan se luonteeltaan vihainen eläin”, kysyi Aslak.

”Eipä juuri. Äärimmäisessä hädässä karkaa se kuitenkin metsästäjän
päälle, kietoo etukäpälänsä kaulan ympäri ja raapii takajalkojen
pitkillä kynsillä vihollisen vatsan auki. Se on sitäkin helpompi
tehtävä, kun alkuasukkailla ei ole vaatteita. Mutta onpa alkuasukkailla
siihen parannuskeino. He työntävät suolet takaisin vatsaan, kaivavat
maahan kolon, johon sovittavat vatsan ja siinä makaavat niinkauan kuin
paranevat tai kuolevat.”

”Useimmiten taitavat kuitenkin kuolla.”

”Täällä näkyy olevan toinenkin mainio menijä Austraaliasta. Se on
eemu eli Austraalian strutsi. Se ei kuitenkaan vedä vertoja Afrikan
strutsille, joka tuolla seisoa kojottaa.”

”Mutta mikä on tuo jalopeuraa muistuttava petoeläin?”

”Siellä näkyy olevan Amerikan mantereen petoeläimiä: puuma, jaguaari
ja harmaakarhu, joista viimemainittu on Kanadan metsien kauhuna. Eikä
ole hauskaa joutua jaguarin ja puumankaan kynsiin. Olet kai lukenut
intiaanikertomuksissa biisonihäristä, jotka ennen preerioilla kulkivat
niin suurina laumoina, että seisattivat junia.”

”On siinä sonnijukuria kerrakseen, mutta tuo toinen on vielä isompi.”

”Se on visentti eli eurooppalainen biisoni. Täällä näet taas
Etelä-Amerikan laamaeläimiä: muurahaiskarhun, vyötiäisen, laiskiaisen
ja apinoita. Mutta enemmän taitavat sinua huvittaa nämä eurooppalaiset
eläimet.”

Astuessaan poron luo Aslakia rupesi makeasti naurattamaan.

”Voi poroparka, kun olet kurjan näköinen. Olet sitä paitsi joutunut
huonoon seuraan. Tuossa vähän matkan päässä ovat pahimmat vihollisesi
susi, ahma, ilves ja karhu. Tuolla näkyy maakotkakin, joka sinua
vasikkana hätyytteli. — Toista oli sinun ravata vapaana tuntureilla!”

”Siinä nyt näet, että oikeassa ympäristössään eläin näyttää
uljaimmalta.”

”Entäpä hirviperhe!” huudahti Aslak.

”Paljonhan täällä on nähtävää, niin paljon, että yhdessä päivässä ei
ehdi kuin osaan tutustua. Mutta kun meillä on kiire, katselemme näin
yleissilmäyksin.”

”Sopuli!” huudahti Aslak. — ”Etpä nyt nousekaan takajaloillesi
tirskumaan ihmisen nähdessäsi. Onhan siinä kaapissa hiiriä ja myyriä
jos minkänäköisiä.”

Lintuosastolla oli Aslakille paljon tuttuja lajeja. Jorma tunsi jo
melkein kaikki Suomen linnut. Aslak puhutteli niitä kuin vanhoja
tuttujaan.

”Kiiruna, sinä uskollisin tunturien asukas olet joutunut tänne
lasikaappiin, ja pulmunenkin, jolla joka kevät on sinne Lappiin niin
ikävä, että ei malta aina kevättäkään odottaa ja tunturikurmitsa,
jonka munia viimekesänä niin ahkerasti haimme ja kellolintu eli
sinirintasatakieli, joka meille koivuvyöhykkeellä niin ihanasti
lauleli. Paljon on täällä lintuosastollakin nähtävää: kotkia, haukkoja,
pöllöjä, kanalintuja, varpuslintuja, kahlaajia ja vesilintuja joka
lajia, mitä maassamme elää tai on käynyt.”

”Entäpä kalojen, matelijain ja luurangottomien osastot. Niissä
olisi meille tutkimista vaikka vuosiksi. Minä ylioppilastutkinnon
suoritettuani aionkin tulla tänne Helsingin yliopistoon lukemaan
luonnontieteitä.”