Historian poluilla.

Seuraavana päivänä Suomen samoilijat seisoivat Kirkkosillalla
kaidepuiden yli katsellen kuinka virran sameat, savenväriset vedet
verkkaan vierivät Turun kaupungin läpi meren lahtea kohti. He eivät
näyttäneet kiinnittävän huomiotaan enää nykyaikaan ja liikehtivään
ympäristöön, vaan pyrkivät jo syventymään menneiden aikojen muistoihin.

— Täällä Turussa me liikumme historiallisella maaperällä, virkkoi
maisteri Vainio. — Emme missään muussa Suomen kaupungissa voisi
muutamassa päivässä kerrata niin havainnollisesti Suomen historiaa
kuin täällä. Tähänkin näkyy kaksi mahtavaa rakennusta, jotka seitsemän vuosisadan
takaa tervehtivät nykyaikaa. Toinen on linna, joka kuin
vanha tonttu istuu tuolla jokisuun ja Linnanaukon lahden välisellä
niemellä ja tuo toinen ylväs Turun tuomiokirkko, joka kohoaa joen
itäpuolella Unikankarin kummulla. Kumpaan nyt lähdemme ensin?

— Tietysti linnaan, siellä on enemmän nähtävää, esitti Aslak.

— Onhan siinä tuomiokirkossakin katselemista yhdeksi kerraksi, mutta
olkoon menneeksi. Minäkin suostun Aslakin ehdotukseen.

Samoilijat ja maisteri Vainio ajoivat pitkää Linnankatua pitkin Turun linnan
edustalle.

—Samoilijat, huudahti maisteri, — tehkää kunniaa! Edessänne on
arvoisa vanhus, joka on paljon nähnyt ja paljon kokenut. Eivät
historijoitsijatkaan tiedä aivan tarkalleen kertoa, koska sen vanhin
osa on rakennettu. Toiset arvelevat, että se rakennettiin ensimmäisen ristiretken
aikana, mutta Messenius — sama historioitsija, josta
kerroin Kajaanin linnan yhteydessä — väittää, että Turun linna Koroisista
rakennettiin Birger Maununpojan aikana, silloin kun Turun kaupunkikin
muutettiin Rantamäen nykyiselle paikalleen. Aikakirjoissa
mainitaan siitä ensikerran v. 1308.

— Muistaakseni valtionhoitaja Kaarle Knuutinpoika asui täällä jonkin
aikaa, huomautti Jorma.

— Se aika 1441 — 1442 oli linnan loistoaikoja. Sen jälkeen, Kustaa Vaasan
hallituskauden edellä oli Turun linna kauan tanskalaisten
käsissä, mutta v. 1523 valloittivat sen Flemingin veljekset
kuninkaalleen, piiritettyään sitä ensin kaksitoista päivää.

— Mutta Kustaa Vaasan poikain Erik XIV:n, Juhana III:n ja Kaarle IX:n
hallituskaudet olivat myös Turun linnan loistokausia, tiesi Jorma.

— Niin olivat. Siirtykäämme nyt ensin mielikuvituksessamme Juhana III:n
aikoihin, kun hän Suomen herttuana asui linnassa. Kuvitelkaamme,
että olisimme olleet seisomassa tällä paikalla joulun edellisenä perjantaina v. 1562,
kun herttua juuri tuo ihanan puolisonsa Katariina Jagellottaren
linnaan.

On koleahko talvinen päivä. Ihmisiä on sankkoina jonoina tien varrella.
Odotuksen jännitys kuvastuu kaikkien kasvoilla. Poikia on kiivennyt
katoille paremmin nähdäkseen.

Jo ilmestyy kulkue kaupungin reunalle: loistavapukuisia ratsastajia ja
hevosten vetämiä vaunuja pitkänä jonona. ”Eläköön Herttuatar, eläköön
Herttua”! kaikuu joka suunnalta.

Ja sydämellisesti tervehtien otetaan linnassa vastaan Katariina Jagellotar,
entinen Puolan prinsessa seurueineen. Pohjolan talvi ja
hetken jännitys ovat hänen poskilleen nostattaneet heikon punan.

Juhana-herttua saattaa ensin korkean puolisonsa herttuattaren
huoneeseen lepäämään ja valmistautumaan tupaantulijaisjuhlaa varten.
Saattoväkikin, joka on enimmäkseen aatelisia, hajaantuu vähitellen
tullakseen linnaan uudelleen, kun juhlat alkavat. Hajaantuu myöskin
katuvierille kerääntynyt kansa.

”Kuinka kaunis Hänen Armonsa herttuatar onkaan! Aivan kuin satujen
prinsessa!” huudahtaa eräs suuri aatelismies toverilleen.

”Ja rikaskin hän kuuluu olevan”, lisää toinen.

Mutta vallasrouvien joukossa supatellaan jo silloin pahaenteisesti:
”Mitähän Erik-kuningas pitää siitä, että Suomeen, protestanttiseen
maahan tulee katolilainen herttuatar — näkyy olevan omia pappejakin
mukana.”

Mutta kauan kestää linnan pihalla ja ympärillä hälinää ja hyörinää,
ennenkun Katariinan lukuisa seuralais- ja palvelijajoukko on saatu
majoitetuksi ja monet kymmenet myötäjäiskääröt ja arkut avatuiksi ja
tavarat järjestetyiksi. Ja kielten sekoitus tuntuu olevan yleinen.
Ruotsia, puolankieltä, suomea ja latinaa kuultiin sekaisin.

Hänen Armoansa herttuatarta seurasi näet Suomeen melkoinen liuta
hovihenkilöitä ja palvelijoita: hovimestari, tavaroiden hoitaja, hopean
ja pöydän hoitaja, viinikellarin hoitaja, neljä kamaripalvelijaa, neljä
hovipoikaa, neljä lakeijaa, kaksi kappalaista, kaksi ovenvartijaa,
kaksi vaatteiden laittajaa, hovinaisia, hovinaisten palvelijoita,
kamaripalvelijoita ja niiden renki, apteekkari, värjäri, kokkeja,
nuoria kokkeja, leipureita, neitejä, kaksi mies- ja kaksi naiskääpiötä
y.m.

— Olipa siinä jos minkänäköistä toimihenkilöä, huomautti Jorma.

— Senaikaisissa hoveissa tarvittiin monenmoista väkeä.

Ja linnassa oli pian sellainen juhlahumu, että mokomaa ei ennen eikä
jälkeen ole siellä nähty.

Juhana-herttua ja hänen hovirunoilijansa Henrik Mollerus, joka
häämatkalla oli ollut mukana, olivat Katariinalle innostuneina
ylistelleet isänmaansa kauneutta: sen saaristojen suojaamia
rannikkomaisemia, joilla metsien vihreys ja vesien hopeavälke
niin somasti vaihtelevat; sen viljavia peltolakeuksia rintamaiden
tasangoilla ja jokivarsilla; sen siintäviä sisäjärviä ja reittejä,
joiden varsilla, savupirttien takaisilla kunnailla keväisin kaskimaat
niin somasti savusivat sekä sen jylhiä, villin romanttisia erämaita,
joissa karhut viheltelivät, sudet ulvoivat ja ilvekset marmattivat. He
kertoivat prinsessalle ihanista kevätilloista, jolloin joka metsiköstä
kuuluu lintujen laulua, valoisista kesäöistä ja talven hohtavista
hangista ja ennen kaikkea hiljaisesta ja ystävällisestä kansasta, joka
kaikkialla tulisi heille kunnioitustaan osittamaan.

Ja onnesta säkenöivin silmin oli Katariina kuunnellut näitä kuvauksia
tulevasta ruhtinaskunnastaan, ja hän oli luonut siitä mielikuvansa
niiden mukaan ajatellen, että se on toista kuin barbarinen,
latteamaisemainen Venäjä, jonka tsaari, Iivana julma oli häntä myöskin
aviokseen kosiskellut.

Mutta todellisuus ei täysin vastannut kuvitteluja. Seikkailurikkaan
tulomatkan kärsimykset olivat niistä vieneet osansa, ja talvinen,
kolkko luonto oli myöskin sitä pahasti särkenyt. Varmaankin hän täällä
olonsa ensi aikoina vertaili tätä maata isoäitinsä kotimaahan, Milanon
seutuihin ja Turunlinnaa Puolan kuninkaan loistavaan palatsiin.
Juhanalla lienee ollut täysi työ viihdyttäessään ikävöivää puolisoaan.

Eikä Juhana säästänyt varoja eikä vaivojaan koettaessaan tehdä kauniin
puolisonsa elämän Turunlinnassa mahdollisimman viihtyisäksi. Linnaa
kaunistettiin sekä herttuan omilla varoilla että Katariinan tuomilla
myötäjäistavaroilla, loistavia juhlia pidettiin, joissa soittokunnat
soittivat, laulajat lauloivat ja kallisarvoiset ruuat ja juomat
olivat ylhäisten kutsuvieraiden nautittavina, huvimatkoja tehtiin
Ruissalon luonnonihanaan saareen ja ratsastusretkiä aina Ulvilan kuninkaankartanoon
saakka, jossa herttuapari vietti kevätkaudenkin.

Ihmetellen seisattuivat pelloillaan työskentelevät talonpojat
katsomaan, kun tietä pitkin ratsasti herttuan loistava seurue kullalla
ja hopealla kirjailtuihin samettitakkeihinsa puettuina.

Ei ollut ennen, ei Tuomas-piispan aikoinakaan nähty niin loistavia
kulkueita.

— Mutta herttuaparin onnenaika Suomessa oli lyhyt, muisteli Jorma.

— Niin oli, jatkoi maisteri — Jo kesällä v. 1563 alkoi valtiollinen
taivas lännessä synkistyä, ukkonen jyrisi ja vihan salamat
leimahtelivat kohta rauhaisen Turun linnankin yläpuolella.

— Tarkoitat kai niitä sotatoimenpiteitä, joilla Eerik XIV tuhosi
veljensä Juhanan lyhyen onnenajan Suomessa, sanoi Aslak.

— Sitä juuri. Eerik-kuningas oli ensin ollut suostuvainen veljensä
naimapuuhiin, kun oli toivoa, että veljestä voisi tulla kerran
Puolan kuningas. Mutta kun hän sai kuulla, että Juhana oli antanut
tämän Puolan kuninkaalle, Ruotsin viholliselle, niin hän suuttui
silmittömästi ja antoi säätyjen tuomita veljensä menettämään
kruununperimysoikeutensa ja henkensä. Juhana-herttua kutsuttiin
Ruotsiin, mutta hän ei mennyt, koska hän luuli saavansa apua Puolasta,
jos Erik ryhtyisi sotatoimiin häntä vastaan.

— Sotahan siitä sittenkin tuli — veljessota, muisteli Aslak.

— Kauhistuttava veljesten kamppailu, Vaasain suvun häpeäpilkku —
valtataistelu, jossa kruunut putoilivat ja vankilan ovet avautuivat
vuoroon Juhanalle, vuoroon Eerikille, lisäsi Jorma.

— Sen aikaisen historian lehdet ovat kuin verellä kirjoitettuja,
myönteli maisteri. — Mutta käykäämme taas jatkamaan kertomusta siitä
kuinka ”laulu ja soitto muuttuivat tykkien jyskeeksi”. Kuvitelkaamme,
että sinä kesänä olisimme seisoneet juuri tässä linnan
edessä.

Mikä touhu ja hyörinä linnan ympärillä? Sadoittain sotamiehiä jousin,
pyssyin, pertuskoin ja miekoin aseistettuina marssii linnaan,
hevosmiehet vedättävät sinne muonaa, kirvesmiehet tekevät venesiltaa
Aurajokeen linnan kohdalle ja sen vastapäätä Korpolaisvuorella on myös
vilkasta touhua — siellä Juhana-herttuan päälliköt tekevät kuumeisella
kiireellä varustuksia, jotta voitaisiin linnaa paremmin suojella
vihollisen Eerik-veljen joukoilta.

Turhaan odottaa herttuapari apua Puolasta. ”Eikö jo näy Puolan laivojen
purjeita merellä?” kysyy herttua joka aamu lähetiltään. ”Ei vielä,
Teidän Armonne”, on säännöllinen vastaus.

Ruotsalaisten piiritysarmeija lähenee linnaa. Se on jo valloittanut
Korpolaisvuoren, asettanut sinne tykkejä ja alkanut pommituksen
lyhyeltä matkalta. Pahasti räsähtelevät panokset linnan seinissä
puhkoen niitä ja sortaen raunioiksi yhden tornin.

Mutta kamarissaan rukoilee Katarina Jumaläidin kuvan edessä, rukoilee,
että hän taivuttaisi Puolan kuninkaan lähettämään apua. Mikään ei
auta. Kanuunan kuula lentää hänenkin huoneeseensa. Varusväki horjuu
ja kehoittaa antautumaan. Viimein Juhana siihen suostuu, astuu
ulos linnastaan puolisoineen jättäen loistavan kotinsa sotamiesten
ryöstettäväksi. — ”Näin katoo maailman kunnia”, huokailevat kaupungin
porvarit, kun herttuaparin on astuttava voittajan laivaan ja lähdettävä
Tukholmaa kohti.

Maisteri Vainio piti hetken tauon ja näytti taas syventyvän näihin
vanhoihin muistoihin.

— Miten kävi herttuaparille Tukholmassa? kysyi Aslak.

— Täällä Suomessa kyllä arveltiin, että oikullinen ja julma
Eerik-kuningas mestauttaa veljensä, mutta niin ei käynyt. Sen sijaan
hänen palveluskuntaansa ja kannattajiaan antoi julma veli mestata ja
ripustaa heidän päänsä ja jäsenensä teilirattaisiin rannalle, jonka
ohi herttuapari vietiin Gripsholman linnaan. Tukholman edustalla
Eerik-kuninkaan ”pahahenki”, hänen neuvonantajansa Yrjö Pietarinpoika
kehoitti Katarinaa eroamaan miehestään, jolloin hän saisi loistavan
eläkkeen, mutta Katarina näytti hänelle sormusta, johon oli
kaiverrettu: ”Ei muu kuin kuolema”.

Vähän myöhemmin Eerik XIV itse syöstiin valtaistuimelta ja Juhana
lähetti hänet vankeuteen tähän Turun linnaan.

Kaarle-herttua valloitti linnan ensikerran v. 1597 ja toisen kerran
1599. Te kai näitte Helsingissä Ateneumin kokoelmissa suuren taulun,
Kaarle-herttua häpäisemässä Klaus Flemingin ruumista ja ehkä olette
nähneet joskus runoilija Josef Julius Wecksellin näytelmän Daniel Hjort
. Ne kuvailevat tapahtumia Turun linnassa näinä aikoina.

Kaarle-herttuan jälkeen ei linnaa ole piiritetty. Kustaa II Adolf asui
täällä kuusi viikkoa. Isonvihan aikana tämä oli venäläisten hallussa,
ja he käyttivät sitä vankien säilytyspaikkana. Myöhemmin se on ollut
m.m. kruunun makasiinina, mutta nyt on osa museona ja vanhinta osaa
parasta aikaa korjataan.