Suuri kala.

Imatran alla Jorma ja Aslak päättivät hankkia kunnollista paistinkalaa
uistimillaan ja perho-ongillaan, joita he pitkiin aikoihin eivät olleet
käyttäneet. He olivat kuulleet, että kosken alla on hyvä lohipaikka,
varsinkin keväällä ja että presidenttikin käypi siinä kalastamassa.
Samalla he halusivat koetella uutta venettään, jonka he edellisenä päivänä
olivat ostaneet ja jolla he aikoivat laskea Laatokkaan saakka.
Aslak istui soutamaan ja Jorma heitti uistimensa koskeen huudahtaen:

”Anna Ahti ahvenia
Imatra isoja lohia.”

”Etkö muista, että ahvenet eivät ole kaloja; niiden takia ei kannata
Ahtia rukoilla. Pitäköön vedenhaltija ’piikkisikansa’. Mutta lohet
ovat meidän kalojamme; niiden tähden voit kyllä Imatran neitiä, tuota
kostonhaluista koskenhaltiatarta suostutella meille suosiolliseksi.”

Valtion kalastusvahti oli tullut rannalle nauramaan, kun kaksi outoa
poikaa koettaa muka kalastaa Imatrassa. Vanhat kalastajat ovat näet
itserakkaita; he eivät luule muiden osaavan kalapaikoille kuin he itse,
eivätkä luule muiden tietävän, mitä kalat milloinkin syövät. Mutta
miehen kasvot venyivät pitkäksi nähdessään kuinka taitavasti Aslak
luovaili veneineen, soudellen virran poikki puoleen ja toiseen sekä
antaen uistimen veneen edellä kiemurrellen solua parhaiden pyörteiden
poikki.

”Eivät nämä olekaan ensi kertaa pappia kyydissä”, mukisi mies. ”Soutaja
taitaa tietää ennestään nämä kalapaikat, koska tuossa Lohipyörteessä
kauimmin kiertelee. Jos on oikea uistin, niin pitäisi siinä jo napata.
Jopahan...”

”Pirr, pirrr... pirrrrrr... rrrrr”, särisi Jorman vaparulla.

”Löysää, löysää!” huudahti Aslak. ”Se on aika vetehinen.”

”Anna veneen laskeutua virran mukaan”, hätäili Jorma.

”Rrrrrrr... rrr... pirrrrrrrrrrr”, pärisi rulla taas pitkään.

”Olisi kelpo paistinkala, kunhan vain saisimme sen veneeseen. Näitkö,
kun se pyrstöään vedenpinnassa heilautti. Se oli ainakin kahden
kämmenen levyinen”, puheli Aslak kiiluvin silmin.

”Näin, näin... iso on.”

Sillä välin oli lohi vakautunut pyörteeseen, jossa on virran syvin
kohta ja Jorma kierti nopeasti nuoraa rullalle, ettei lohi saisi liikaa
löysiä.

”Ei se niin iso ole kuin te luulette”, ärähti mies rannalla. ”Väkevässä
virrassa tuntuu pieni ’tulikka’ miehen kokoiselta.”

Kalamiehet ovat toisilleen kateellisia. Se on esi-isiltä polveutuva
perisynti, joka puhkuilee heidän sydänalassaan silloin, kun toinen
kaikista ennustuksista huolimatta saa. Niinpä vahtikin olisi toivonut,
että poikain lohi olisi päässyt uistimesta, kimmahtanut ilmaan ja
pyrstöään heittäen painunut pyörteeseen. Silloin olisi häntä makeasti
naurattanut.

Mutta lohi oli syönyt hyvin, uistimen koukut ja perustin olivat lujaa
tekoa ja vapa oli Jorman taitavissa käsissä. Sen tähden lohi pysyi. Ja
puolen tunnin väsyttämisen jälkeen nosti Jorma sen veneeseen haavilla.

”Komea kala, ainakin kuuden kilon painoinen!” huudahti Aslak.

”Imatran neito oli meille suosiollinen.”

”Soutakaapa tänne rannalle, että katson, onko se Laatokan lohia vai
ylhäältä laskeutuneita”, kehoitti kalastusvahti.

Pojilla ja urheilukalastajilla on synnynnäinen halu näytellä saalista.
Siksipä ei Aslakia ja Jormaa tarvinnut kahta kertaa kehoittaa,
varsinkin kun mies oli moittinut lohta pieneksi nulikaksi.

Rantaan päästyään Jorma nosti saaliinsa ilmaan silmäreijistä pidellen.

”Tämmöinen se on.”

”Sehän on kojama!”

Kojama koukkuleukainen ja laihempi koiraslohi on kalamiehen
arvoasteikossa hiukan naaraslohta alempana. Sentähden Jorma kimmastui
moisesta huomautuksesta, kun hän tiesi varmaan, että hänen saaliinsa
oli pulleavatsainen ja suoraleukainen naaraskala.

”Ettehän te näy tuntevankaan kaloja!”

”Minäkö? Olen tainnut nähdä useamman lohen kuin te yhteensä. En oikein
nähnyt leukaa äsken ja siksi erehdyin. Naaras se näkyy olevan.”

Kosken rantaan käveli englantilainen seurue: vanha urheilupukuun puettu
herra rouvineen ja tyttärineen. Perhe oli jo viikon majaillut Imatralla
valtion hotellissa ja kalastellut koskessa saamatta kuitenkaan mitään.
Nähdessään poikain saaliin heräsi heissä kiihkeä kalastusinnostus.
Jorman täytyi käyttää kaikki englannin kielen taitonsa selittäessään
vieraille, missä lohi nappasi, miten he sen väsyttivät ja minkälaiseen
uistimeen se tarttui. Ja englantilaiset tahtoivat kädestäpitäen
katsella Jorman pyyntivehkeitä, varsinkin uistinta.

”Missä käytetään tämmöistä uistinta ja mistä niitä saa ostaa”, uteli
vanha herra, jonka kymmeniä tuhansia maksavassa onkilaatikossa ei ollut
yhtään sellaista.

”Utsjoella ja Enontekiön Lapissa”, vastasi Jorma. ”Uistin on alkuaan
Oulusta, mutta Utsjoella on sen lippa maalattu puoleksi veripunaiseksi
ja kirjavaksi.”

”Oletteko käyneet Lapissa?”

Seurue innostui kuullessaan, että Aslak oli oikeastaan lappalainen.
Vanha herra kertoi olleensa monta kesää Tenojoella ja Paatsjoella lohia
onkimassa.

”Osaatteko paistaa lohta nuotiotulella?” kysyi hän Aslakilta.

Ja saatuaan kuulla, että Suomen samoilijat olivat edellisenä kesänä
viikkokausia eläneet yksinomaan paistetulla kalalla, pyysi hän
hyvää maksua vastaan Aslakia paistamaan lohen heille illalliseksi.
Englantilainen oli näet vartavasten onkinut lohia näyttääkseen
rouvalleen ja tyttärelleen, kuinka hyvää on nuotiolla paistettu Suomen
lohi.

Vaikka pojilla oli jo kiire, tahtoivat he kuitenkin täyttää kaukaisten
matkustajain mielihalun. Kalastusvahti, joka oli monta päivää ollut
mainittujen englantilaisten palveluksessa, teki rannalle tulen
leppäpuista ja koivuista. Ja kun nuotio oli melkein hiilelle palanut,
paistoi Aslak lohen sen paahteessa erämiehen kaikkien sääntöjen mukaan.
Rouva ja neiti levittivät puhtaan liinan kosken pengermälle, latoivat
liinalle eväitä laukustaan ja niiden keskelle he asettivat paistetun
lohen. He pyysivät samoilijoita yhteiselle aterialle.

”Mainiota!” kehui rouva.

”Erinomaista!” ylisti neiti.

”Kyllä meidän, John, täytyy käydä Lapissa saakka, jos siellä saamme
itse hankituksi tällaisia kaloja.”

Syönnin jälkeen pyysi vanha herra Aslakia soutamaan hänen uistintaan,
sillä hän oli vahvasti vakuutettu siitä, että hänen omat uistimensa
olivat yhtä hyviä kuin poikain, mutta soutajassa oli vika. Ei hän sitä
kalastusvahdin kuullen suoraa sanonut, mutta käytöksellään sen osoitti,
kun hän käski entisen soutajansa kuljettamaan Jorman venettä.

Näin alkoi taas kaksi uistinta kierrellä Imatran alusvesiä lohen
pään menoksi: Jorman punakirjava lusikkauistin ja englantilaisen
täplikäs puu-uistin. Rantatörmältä seurasivat naiset heidän mielestään
jännittävää urheilua.

Eikä heidän tarvinnut kauan odottaa, kun englantilaisen vapa vuorostaan
särähti, ensin lyhyesti ja sitten hitaanpuolisesti ja pitkään.

”Ali right!”

Hermostuneesti piti hän vapaa kädessään päästäessään löysiä rullalta.
Toisella kädellään viittoili hän Aslakille, että hän laskisi venettä
myötävirtaan, kun kala tuntui kovin kiinnittävän.

Rouva ja neiti hihkuivat rannalla ihastuksissaan. Neiti otti
valokuvauskoneen esille ja nappasi kuvan jännittävästä hetkestä, kun
hänen isänsä tanakkana ja silmä kovana piteli luokaksi taipunutta vapaa
kädessään ja Aslak hiljakseen huopaili virtaa alas. Toisen kuvan aikoi
neiti ottaa silloin, kun kala tulee näkyviin.

Jorma keri uistimensa pois, etteivät siimat sotkeutuisi, sillä eihän
sitä lohesta tiedä, minne se milloinkin hyökkää.

”Kun olen sen väsyttänyt, niin tulkaa te nostamaan kala haavilla
veneeseen”, sanoi englantilainen Jormalle.

Kalastajain ja rannallaolijain jännitys kasvoi sitä mukaan, kun
englantilainen keri siimaa rullalle ja kun vene läheni itsepintaista
kalaa, joka yhtenään painui vain virtaa alas eikä näyttäytynytkään.

”Se taitaa olla aika otus”, sanoi Jorma, joka oli sillä välin laskenut
veneensä melkein englantilaisen veneen rinnalle.

”Älkää tulko niin lähelle”, varoitti englantilainen kädellään häristäen.

Aslak tiesi, että suurta kalaa on tyynessä pyörteessä paras väsytellä,
siksi hän soutaessaan vänkäsi venettä rannalle akanvirtaan päin,
siihen, jonka kohdalla naisväki haltioituneena seisoi ratkaisua
odotellen.

Pyörteessä siima heltisi, kun kala tuntui kääntyvän kulkemaan ylöspäin.
Ja heti sen perästä se näyttäytyi pinnassa.

”Mikä tuo on?” huudahti vanha herra pitäen luokiksi sujunutta vapaansa
vapisevassa kädessään.

”Taitaa olla itse Imatra-neiti”, kuiskasi Jorma englanninkielellä. ”Se
on itse koskenhaltijatar, joka on kujeillessaan tarttunut uistimeen.
Haltija kuuluu ennenkin näyttäytyneen kalastajille.”

Vedestä kohosi vain vettynyt koivuhalko, joka oksasta oli tarttunut
englantilaisen uistimeen. Englantilainen suuttui kovasti nähdessään
”suuren kalansa”, hän katkaisi veitsellä uistinnuoran ja lähti maalle.
Häntä näytti enimmän harmittavan se, että naiset törmällä makeasti
nauroivat.

Pojat sanoivat hyvästit ja läksivät uusia seikkailuja kohti.