KOLMASTOISTA LUKU.

Yrjö herää tuvan oven narahdukseen. Hän katsoo kelloaan ja naurahtaa.
Tämä tapahtuu jo kuudentena aamuna peräkkäin aivan samaan aikaan,
niinkuin vahdinvaihto presidentin linnassa. Kello viideltä ukko menee
pihamaalle aamuasioitaan hoitelemaan, koira pääsee ulos ja kissa sisään.

Kalliolle rakennetun asuinrakennuksen kaikuvaisuus on erinomainen.
Vinoiksi venähtäneiden oviaukkojen ja avonaisten uuninsolien ansiosta
on ilmayhteyskin rakennuksen kolmen asuinhuoneen kesken mitä
kiitettävin. Oikeastaan voisikin puhua vain yhdestä huoneesta, joka
kattoon ulottuvilla väliaidoilla on jaettu kolmeen karsinaan. Ukko,
muori ja ulkopäivystyksestä vapaa kissa tai koira nukkuvat tuvassa,
tytär ja hänen poikansa kapeassa keittiöhuoneessa ja vieras kamarissa,
jolle rakentaja on varannut liian suuren tilan keittiön kustannuksella.

Ulkoa palattuaan ukko tuhrailee piippunsa kanssa ja keikahtaa
siitä vielä puoleksi tunniksi muorin viereen sänkyyn. He ovat
kuiskuttelevinaan keskenään. Mutta kumpikaan heistä nähtävästi ei osaa
aavistaa, miten äärettömän herkkä kuuluvaisuus vieraskamarin sängyn ja
tuvan peränurkan välillä on.

He keskustelevat pienistä arkiasioista, alkavan tai eilispäivän töistä.
Miten monta lanttukasaa tehtäisiin pellolle ja miten monta kasaa
ajettaisiin kotikuoppaan. Miten salakavala kanto täräytti auran kärkeen
ja ukon käsivarteen, että kaiken yötä jomotteli. Milloin pojan saappaat
viedään suutariin? Joko Tähikki lähipäivinä tulee kuljetettavaksi
härkiin?

Sopuisasti luistaa juttu päivän juoksevista asioista, kunnes
vuorolauseet lyhenevät, hiljenevät ja vihdoin sammuvat sanoihin: joopa
joo niinpä niin... niin aina... Ukon piippukin jo sammuu.

Mutta pian he virkistyvät uudelleen, ja alkaa toinen juttu. Siitä he
kuiskivat aluksi hiljaa, milteipä puolisanoin. Keskustelun jatkuessa
ukko kiihtyy, muori suhittelee häntä, kunnes huomaamattaan itsekin
kiihtyy. He korostavat kilpaa ja joutuvat kohta täyteen ääneen. Silloin
hellakamarin ovi narahtaa, he vaikenevat. Hetkisen kuluttua tytär
virittelee tulta hellauuniin.

Taloon töihin jäänyt kulkumies on edelleen muorille ärsyttävä arvoitus.
Mikä hän on miehiään? Mistä hän on kotoisin ja minne menee? Mitä
tarkoituksia hänellä on, kun tällä tavoin poikkeaa syrjäkylän pieniin
paikkoihin? Muorin mielikuvitus kasvattelee kaikenkokoisia sienihattuja
nopeammin kuin ukon veitsi ehtii katkoa. Tähän tapaan heidän
keskustelunsa juontuu:

— Ei se ole mitään tavallisia kulkumiehiä.

— Ei olekaan. Lanttukasan seinä on tasaisesti tehty kuin kirkon
paanukatto.

— Kirkon... eikö ja...

— Onpa! Harjaviivakin on kuin ojanarulla vedetty. Parempaa
juurikasaumaa ei kartanon pehtori saa aikoihin koulun käyneillä
harjoittelijoillaan.

— Mistä tiedät, vaikka olisi tämäkin koulunsa käynyt?

— Lanttukasojen tekemiseenkö, kulkumies?

— Kulkumiehet ne hyviä ovatkin kaikkeen, on se nähty!

— On se nähty! Ja tuota sinä jamaat joka jumalan päivä! Se on sitten
vasta...

Ukon ääni nousee ja kovenee. Kulkumiehellä on edessään eräs ihmetyksen
aihe. Mistä ukko aamuisin ottaa tämän voiman ja puhdin. Päiväiseen
aikaan katsastellessa luulisi, että mies on auttamattomasti akkavallan
alla. Mutta nyt ei vähään aikaan kuulu muuta kuin seinäkellon
naksahtelu, kunnes muori kuiskaisee:

— Sinä olet kuin tupakki, suutut heti jos sanankin asiasta sanoo.

— Asiasta!

— Olisi aikoinaan tarpeeksi puhuttu, niin ei oltaisikaan siinä, missä
ollaan.

— Ja missä sitä sitten ollaan?

— Kyselee vielä.

— Mitä kun... se on yks’ peräänantamaton paikka, kun vanha
naiseläväinen jotakin saa päähänsä. Niinkuin talossa olisi tapahtunut
jokin ennen näkemätön Petleheemin ihme! Sattuuhan tällaista monta
kertaa vuodessa peltohiirellekin ja kerran maailmassa itselleen neitsyt,
herrajumala!

Muori hiljentää ja vaikenee, kunnes unohtaa ja törkkäisee:

— Hänellä on vielä paha aika, pane se mieleesi!

— Hänellä ja hänellä.

— Ja pahat tottumuksetkin...

— Tottumukset!

— Veressä on perintöjäkin.

— Minun puoleltani, olisit sanonut senkin. Meiltä päin ovat iän kaiken
lähteneet kaikki vuohipukit. Sinun sukupuusihan on pumpulin puhdas
kuin...

Ukon kiihkeämpi purkaus katkaistaan jälleen. Kuuntelija tuntee itsensä
kiusautuneeksi. Miksi hän on jäänyt tänne heidän perhesalaisuuksiaan
urkkimaan? Mitenkähän tyttökin tästä kaikesta kärsii? Hän päättää
tänään lähteä matkoihinsa, kuten eilisaamunakin päätti.

Mutta kun hän tuntia myöhemmin unisena ja haukotellen astuu kamarista
tupaan, juo muori jo kahvia ja kiiruhtaa kohta ulos lypsinämpäreineen.
Ukko, senpäiväinen tallukkavaari, hipsottelee sukkasillaan pöydän
päästä hellan ääreen tulta piippuunsa noutamaan. Housun takapuoli
roikkuu rempsallaan, kaulus putoamassa vyön alta. Vaikea on uskoa häntä
tämänaamuiseksi pippuriäijäksi.

— Tulkaa ottamaan kahvia!

Tämä oli taas sienitytön sävähdyttävän ehjä ääni. Kummalle se oli
tarkoitettu? Kummallekin, kaksi kupillista kahvia odottaa pöydän
kulmalla. Mutta sanoissa on jotakin, mikä ei heti häviä. Se liihottelee
huoneessa kuin näkymätön lintu istuinpaikkaa etsien. Se on harvinainen
vieras talossa, kerran päivässä se äännähtää muutaman kirkkaan sanansa,
sitten on vaiti vuorokauden. Kertaakaan tytär ei ole vieraalle
suoranaisesti mitään puhunut, tuntuu kuin se olisi hengen uhalla
kiellettyä.

Hän kaataa toiset kupit, vartalo hiukan eteenpäin taipuneena ja katse
pöytään luotuna. Kuppeja pitelevä käsi vavahtaa ja kahvia läikähtää
tippanen pöydälle. Kohottamattomilla kasvoilla välähtää nopea
värihäivähdys. Hän ei kehoita ottamaan enää toistamiseen, vaan astuu jo
keveästi pannuineen uunisolan hämärään.

Ukko tupakoi, tihrailee ja puuhailee saappaittensa rasvaamista.
Työstä ei kuitenkaan tahdo tulla mitään, koska miehellä on housujen
nostamista, juttuamista ja kaikenlaatuista lerputtamista. Mutta
tehtävä, jota hän siinä yrittelee, on paremmankin harrastuksen
arvoinen. Kulkumies kaivaa selkärepustaan oman voidepurkkinsa.

— Häh, onko sinulla kenkärasvatkin mukana?

— Täytyy olla.

— Minä kun luulin, ettei tuollaisia sällin jalkineita milloinkaan
rasvata.

Kinastellaan kotoisen tervavoiteen ja tehtaan hyljerasvojen
paremmuudesta. Väittelyn innoissa lääppäisee ukko huomaamattaan
kärpäsen kokoisen kipenen mustaa voidetta nenänsä päähän ja hieraisee
sen kämmenselällään levälleen. Kulkumies johtaa juttua uuteen asiaan.

— Oletteko milloinkaan ajatellut vesioinasta tuonne pellon lähdeojaan?

— Vesioinasta? Mikä otus se on?

— Se on vedennostolaite, kaikkein sopivin käytettäväksi, milloin
tuollainen jäätymättömänä virtaileva lähdejuoksu on talon lähellä.

Muori on joutunut tupaan ulkoaskareiltaan ja kuuntelee miesten
jatkuvaa keskustelua. Käytännöllisenä toimen ihmisenä hän tajuaa
heti asian ja puuttuu vierasta kannattaen puheeseen. Tässä talossa
ovat naiset vedettömyydestä kärsineet jo kyllin kauan. Ei ukollakaan
oikeata vesijohtoa vastaan mitään olisi, hän on itsekin jo sellaista
suunnitellut. Tietää hänkin niin paljon näistä asioista, että hyvällä
pumpulla, jota sähkövoima tai tuulimoottori käyttelee, saadaan vesi
nousemaan vaikka kirkon katolle. Mutta tuulimoottorissa onkin näköä
ja kokoa ja voiman rytinää. Mitä sellaisessa oinaassa on? Koiran
kokoinenko, sanoit? Ei, poika, ei se konsti vetele! Pane Matin
tuuliväkkärätä pyörittämään, sinun oinaasi!

Yrjö naureskelee. Mitäpä hän turhiin kiistelyihin pienen oinaansa
puolesta, näyttäköön itse, mihin pystyy. Kun ukko lähtee kynnöilleen,
kiiruhtaa hän alas lähteelle, mittelee ja punnitsee vielä uudelleen
puron vesivoimaa ja sen putouksen jyrkkyyttä. Hänen uskonsa vesioinaan
mahdollisuuksiin vahvistuu yhä, sillä ylös metsään ja kuusikkomäkeen
juontuu voimakas maanalainen vesisuoni monissa kohdin kuohuvina
avolähteinä maan pinnalle pursuten.

Hänelle on kerrottu, että kirkonkylässä on hyvin varustettuja kauppoja
ja seppiä, jopa pienehkö konepajakin. Enempää hänen ei tarvitsekaan
tietää. Kolmipenikulmainen taival kauniina päivänä on sopiva
juoksumatka. Aamiaista odotellessaan hän ehtii vesijohtopuuhansa
merkeissä vielä uusiin tutkimuksiin.

Pihamaan reunassa kalliolla, korkeammalla kuin asuinrakennus ja
navetta, on vanha pikkutupa. Sitä pidetään kaikenlaisen pienen sälyn
varastoimispaikkana. Sen permanto on lahonnut, mutta seinät ja katto
ovat kyllin vahvat kestääkseen vielä parin miespolven iän, takkauuni
on suurista kivistä muurattu ja käyttökelpoinen. Yrjö tekee nopeita
johtopäätöksiä ja iloitsee huomioistaan.

Myöhäinen teeri kukertelee kalliolla männyn latvassa. Tuulenviri
ajaa lammenpintaan vihurilaineita. Viettävien rinnemaiden lähdevedet
rientävät vallattomina puroina lampeen. Se on peilityyni illoin,
aamuin, mutta sen pinnan alla käy taistelu. Ukko on kertonut, että
suuret kalat, hauet ja ahvenet, jopa lahnatkin nousevat keväisin
lampeen kutemaan ja jäävät usein koko kesäksi sinne. Mikäpä hätä
niillä lammessa olisikaan. Rantaruohikot kuhisevat pientä kalaa,
ja pohjamudassa möyrii lihavia ruutanoita. Siellä taistellaan
parhaillaankin, hyökätään ja paetaan, eletään ja kuollaan, mutta
lampi välkyttelee auringon kultaa ja kuun hopeaa. Ulkomaailma vain
aavistelee, mitä loistavan pinnan alla tapahtuu.

— Tule syömään!

Matti on tapansa mukaan hiipinyt kivellä istuvan mietiskelijän viereen
ja paukauttaa sanottavansa puolen metrin päästä korvaan. Yrjö hätkähtää
epämieluisasti. Poika on jo ennenkin herättänyt hänet kuvitelmista kuin
haluaisi tiedustaa: Mitä tahdot minun lammestani, minun äidistäni ja
koirastani? Olen vain tämmöinen pikkuinen poika, mutta paikkani minä
pidän tässä talossa! Yrjö nousee ja pojan käsivarsiin tarttuen heittää
hänet hartioilleen ratsastamaan. Poika kiertää käsivartensa vanteeksi
hevosensa pään ympärille ja paukuttelee häntä jaloillaan rintaan. Vapun
selässä ratsastaminen ei hänen mielestään ole mitään tämän rinnalla, —
jospa tupaan vain olisi pitempi matka!

Kirkonkylän konekauppiaalla ei ole vesioinasta varastossa, mutta
puhelimella se voidaan tilata kaupungista viimeistään ylihuomiseksi.
Samassa lähetyksessä luvataan toimittaa tarvittavat putket, raanat ja
yhdistelykappaleet sekä sementtiä, maalia ja ensoliittia, joita on
kauppiaan omissa varastoissa. Tarvittavat ammattimiehet lupautuvat
tulemaan vesijohtotarvikkeita tuovan auton mukana.

Kaikki asiat toimiteltuaan Yrjö lähtee juosten kotimatkalle. Hän
on puuhaillut taas kuin isäntä oman talonsa asioita ja milteipä
harmittelee sitä. Tämä on hulluutta, jota hänen itsensäkin on vaikea
ymmärtää. Pitääkö hänen loppuiäkseen jäädä hyvittelemään tuota
yrmäkkätä muoria kaikenlaatuisilla ansiotöillä? Ja miksi hän ei jo
lopultakin pääse eroon tuntemattomasta tytöstä, jonka hän on sattumalta
tavannut vuosia sitten?

Miksi tyttö ei mitään selitä? Tosin muori epäluuloisesti paimentaa
häntä, mutta nainen sentään aina keksisi tilaisuuden muutaman sanan
vaihtamiseen, jos itse haluaisi. Tyttö ei tahdo sitä. Naisellisella
kekseliäisyydellään hän päinvastoin varoo kahdenkeskisiä tapaamisia,
vaistoaa herkästi toisen liikunnatkin. Kertaakaan he eivät ole
joutuneet kapeilla pihateillä vastakkain.

Yrjö juoksee pitkiä mäkiä ylös ja alas, hiestyy kohtuullisesti, harmin
sykkyrät sulavat siimoiksi, ja mieli kirkastuu, kuten niin usein ennen.
Hän on valmis yhä uusin keinoin lepyttelemään muoria, sietämään poikaa,
väittelemään ukon kanssa joutavista asioista, kun vain edes kerran
päivässä näkee välähtymän entisen sienityttönsä silmistä tai kuulee
hänen ehjänä heläjävän äänensä: Älä sammuta kynttilää! Tulkaa kahville!

Hiestyneenä, mutta virkeänä hän pääsee taloon, peseytyy rannassa
ja ryhtyy viipymättä vesijohdon valmistelutöihin. Muori häärää
toimekkaasti mukana. Pienen tuvan roju kannetaan latoihin ja
ullakoille, savet, sammalet ja permantotäytteet navetan taakse
tunkioon. Ukkokin kutsutaan avuksi. Hän rähisee vastaan, mutta lähtee
kuitenkin hevosella soraa noutamaan.

Ammattimiehet tulevat seuraavana aamuna. ”Nuoren isännän” ohjeiden
mukaisesti he ryhtyvät valamaan sementtistä vesiallasta pienen tuvan
peräseinälle. Ukko raaputtelee piipun hammasluulla päätään ja jupisee
yhä epäuskoisesti vastaan: Pääpelin tornin rakentajilla ennen muinoin
oli paremmat piirustukset, ja kumminkin tekeleestä tuli suuri susi!

Miehillä on kova kiire. Sahat sihisevät ja vasarat paukkuvat. Yrjö
juoksuttaa vettä pelto-ojaan padotusta lätäköstä. Hän juoksee ja
joutuu. Käpälät hänellä on kuin kaksivuotisella hirvellä! Saattaapa hän
hyvinkin käydä oinaansa avuksi ja juoksuttaa ämpäreillään säiliön vettä
täyteen illoin aamuin!

Ukko pohtii ja tuskittelee selviämättömän arvoituksensa vuoksi. Älkää
rakentako itsellenne kaivoja, joissa ei vesi pysy! jamailee hän
puoliääneen.

— Täällä kaivossa pysyy vesi! Ei tippaakaan vuoda, kunhan ehditään
hiertää puolentoista sentin kestopinta soraseoksen päälle! Muutaman päivän perästä
vanha isäntä saa sen omin silmin nähdä! Näin
vakuuttelevat ammattimiehet peräänantamattomasti.

Tätä puolta ei ukko ole epäillyt alkuunkaan. Veden nousemisesta nyt
on kysymys, kuten varmaan oli vanhanajan aikoina. Mutta
kun asia kerran nyt on kehitelty näin pitkälle ja noin erinomainen
kaivonpaikkakin keksitty, niin kustannetaan pois tuulimoottorit lammen
rantaan kahdenkymmenen kyynärän korkuiseen jalkaan.

Vesisäiliö joutuu valmiiksi. Ukko rakentelee ajatelmissaan
tuulimoottoriaan ja katselee lammen rannasta sille paikkaa. Mutta
kesken hänen suunnitelmiensa porhaltaa auto pihaan tuoden pienen
oinaksen putkineen ja muine tarvikkeineen.

Se ei ole edes koirankaan kokoinen. Yksi mies kanniskelee sitä
kainalossaan kuin kissan poikaa. Ukko tuhahtaa ääneen ja lähtee
lopultakin kynnösmaalleen. Iltapuolella hän kuitenkin kiistelee jo
putkiojaa kaivavien miesten kanssa, koska punainen kissa ei anna
hänelle hetken rauhaa. Edelleenkin hän on vahvasti vakuutettu siitä,
että koko oinasjuttu on kulkupojan keksimää pilaa, miehet ovat
ennakolta puhuttuina hänen juonessaan mukana. Mutta kaivakoot ojansa
puron rantaan. Tuulimoottori voidaan pystyttää sinnekin...

Miehet kaivavat ojaa, toiset hääräilevät putkipihteineen vesikuopassa
purolla. Työ joutuu valmiiksi. Äijä kutsutaan niityltä ihmettä
katsomaan. Hän murahtelee, mutta lähtee kuitenkin.

Pikkutuvan suuri vesiallas on laiteillaan mitä kirkkainta lähdevettä.
Ukko huutelee muoria ja tytärtä: Hei, akat, tulkaa tuota kummaa
ihmettelemään! Konstiko tästä on lasketellessa vedet tupaan ja
navettaan, vaikka alas saunan kiukaaseen päästettäisiin! Johan tepposet
teki tuo kulkuripojan sarveton oinas, pakana!

Onnellisen ratkaisun jälkeen ukko on niin vesihenkeä täynnä, ettei
muutamaan viikkoon muusta osaa puhua. Välttämättä hän tahtoisi vetää
johdot alas saunaan, mutta putket eivät riitä. Jospa tuo pässi olisi
keksitty akkojen avuksi kaksikymmentä vuotta aikaisemmin!

Yrjö maalailee pikkutupaa kuunnellen ukon rupatuksia. Tuli
palaa rattoisasti vanhassa kivitakassa, ja oinas sytkäyttelee
vesisuihkauksiaan tasaisin väliajoin. Huoneessa on riittävästi
tilaa toiseenkin tarkoitukseen, joka vesisäiliötä rakennettaessa on
selviytynyt itsestään. Neljän lehmän talossa tarvitaan myös maitohuone,
sementtityö tehtiin tätä tarvetta silmällä pitäen. Katto ja seinät
maalataan valkoisiksi. Lähdevesi juoksee altaasta altaaseen ja
maitokannujen alitse pellonojaan. Sementtimiehet ovat sanoneet, että
siitä tulee pitäjän parhain maitohuone.

Illat käyvät pitkiksi, kuu kapenee puolikkaaksi ja siitä sirpiksi
kiertäen vetisten pilvien alla. Maitohuoneen maalattu seinä ei näytä
kynttilätuikun valossa kovinkaan valkoiselta. Täällä mies yhä hääräilee
ventovieraitten ihmisten nurkissa tuhertaen. Mikä on tällainen nuori
isäntä, jonka vielä nuorempi isäntä työntää maantielle milloin haluaa?
Monien ansiotöiden jälkeenkin hän on talonväelle vain Yrjö niminen
kulkuripoika, jonka askeleita muori vaanii, tytär taitavasti välttelee.
He ovat saavuttaneet siinä ihailtavan taidon ja osaavat järjestää
kaikki askareensakin kuin tätä seikkaa silmällä pitäen. Yhteensattumia
ei vahingossakaan tapahdu; ei ainakaan sen jälkeen, kun henkilö, jota
kartetaan ja vakoillaan, itsekin pyrkii samaan päämäärään.

Mitä varten hän on jäänyt tänne tuikkulamppujen hämärään pimeätä
syyskautta viettämään? Eikö Niemelästä löytyisi kylliksi tällaisia
töitä, tai Lehtolan metsästä paperipuutöitä? Onko hän, maailmaa
liikuskellut aikuinen mies joutunut sydänmaan talon ja lammen
kiroukseen kuin jänis kierrokseensa?

Iltapäivisin hän juoksee kierrostaan lammen rantapolkua. Se on
likipitäen kilometrin mittainen, mutta matka sen ympäri juostessa
venähtää helposti kolmeksi, viideksi, jopa kymmeneksituhanneksi metriksi
. Se on ihmeellinen rata. Se kiskoo voimat, mutta lataa samalla
uutta. Siinä ei ole yhtään askeltuntumaa, joka iskisi täräyttämällä
vastaan. Väsyneenä saunarantaan joutuessaan on juoksijalla kiusaus
ylimääräisiin kierroksiin.

Joskus hän lähtee lampikierrokselleen muistojensa ajamana tai jaloissa
pyörivää poikaa paeten. Poika katselee hänen menoaan ja juoksee
perässä rantaan. Hän asettuu päättävästi polulle ja pyytää niskaan
ratsastamaan. Juoksija ottaa hänet ja tarpoo ylimääräisen taakkansa
kanssa raskaan kierroksen. Pojan riemulla ei ole rajoja. Neva hyllyy
laajoilta aloilta, ja lampi läikähtelee sen johdosta. Tavattoman
jännittävää on joen ylittäminen. Siinä on siltana vain kaksi pitkää
puuta, jotka huojahtelevat kovasti. Viisainta olisi kävellä niitä
pitkin toinen toisensa kädestä pitäen. Sellainen ajatus ei kuitenkaan
tule kummankaan miehen mieleen. Poika luottaa kantajaansa rajattomasti,
vaikka otsavanteeksi kiertyneet pienet kädet kovasti vapisevat.
Kantajan taakka on raskas, sydäntä painava, mutta hänen on vietävä se
perille. Saunamäkeä taloon noustaessa on tie jo kestävä ja kantajan
mieli keveä. Hän tuntee kuuluvansa jälleen hiljaisen talon vakinaisiin
asujamiin.

Hän valmistelee maitohuoneen hyvään kuntoon, kuokkii putkiojat peittoon
ja kaivelee pellonojat auki. Pientä kujettakin hän keksii, milloin
mieli pyrkii synkkenemään. Uuden maitohuoneen ja navetan välivaiheelle
on aikoinaan laudoista kyhätty pikkuinen puolikaskattoinen huone,
jonka paikka on huonosti valittu, uuden vesisäiliö- ja maitohuoneen
vieressä se on tuiki sopimaton. Tuskinpa talonväki sitä keksisi, koska
vuosien kuluessa, ovat siihen tottuneet, vieras tällaiset epäkohdat
paremmin huomaa. Eräänä päivänä, jolloin ukko ja poika ovat myllyssä
ja naiset marjassa, pyytää Yrjö naapurin kuokokselta kolme miestä
avukseen. Hullutellaan hiukan ja nostetaan koko rakennus navetan taakse
varatuille kulmakiville. Muutaman minuutin työ se vain on, mutta siitä
tulee kuokkamiehille pitkäksi aikaa hauskuutta. Yrjö selvittelee jälkiä
ja istuttaa metsästä noutamansa kuusen huoneen paikalle. Talonväen
iltapäivällä kotiutuessa ei tuttua pikkukamaria näy missään, kuusi
vain kasvaa pihapolun päässä, ja kasvaakin komeasti, ellei siirtäjä
hätäpäissään ole juuria vikuuttanut.

Ukolla on vanha suustaladattava luodikkorapa. Hän on pitänyt sitä
kunnossa kolmisenkymmentä vuotta vain sen vuoksi, että talon pari
syöttösikaa syksyisin saataisiin kunniallisesti hengiltä. Yrjö
tiedustelee, voisiko sillä pudottaa yhtä lintua niistä kymmenistä,
jotka mäntyjen ja kuusien latvoissa joka aamu kukertelevat. Ukko
innostuu vanhojaan muistelemaan: Sillä raudalla on pudotettu kymmeniä
teeriä ja ukkometsoja syksyllä ja keväällä. Entä ne pari kettua,
jotka haaskalta on ammuttu! Jos muorin välihuomautukset ottaisi
täydestä, niin yhdeksän lintua kymmenestä voisi huoletta tinkiä,
ehkäpä lopulliseksi saaliiksi jäisi vain ne kaksi liikuntakyvytöntä
sikaa. Kuuluisa reikärauta puhdistetaan perin pohjin, irroitetaan ja
rasvataan sen kaikki osat. Ukko neuvoo tarkasti, miten on tähdättävä ja
laukaistava. Metsämies kyttäilee kallioilla kajeina pakkasaamuina ja
saakin pari kukkoteertä monien juoksujensa palkaksi. Koira haukahtelee
ja ukko touhuaa.

Eräänä yönä lampi vetäytyy jääkuoreensa. Pihamaalta katsoen
se kiiltää kuin suuren mahonkipöydän kansi. Talon nuoret miehet
lähtevät kolkkakalaan ja saavat muutamia mateita saunarannasta ja joen
suusta. Sunnuntaiaamuna syödään kalakeittoa.

Toisen pakkasyön jälkeen rakennetaan saunarantaan jääkelkka.
Matti on kuullut puhuttavan siitä, mutta luulee, että se tehdään
jäänkappaleista. Se tehdäänkin riu’uista. Hän seuraa tavattoman
jännittyneenä kelkan valmistumista ja viilettää pian siinä riemusta
punoittavin poskin, vaalea tukka oikoisenaan hulmuten.

Sauna lämmitetään joka keskiviikko ja. Se on talon
vanhin rakennus, sisältä ja ulkoa mustaksi pikiytynyt kiuassauna.
Lammenpuoleisella päätyseinällä on suojakatos saunapuita varten. Ne
ovat puolimittaisia, erikoisella huolella pilkottuja honkahalkoja,
jotka ukko talvikelien aikana on ajanut metsäpalstalta lammen takaa. Ne
ovat alkuaankin olleet täysin palamiskelpoisia, mutta sen jälkeen on
kesäahava niitä vielä pinossa kypsyttänyt. Saunan lämmittäjän ei tulta
virittäessään tarvitse muuta kuin sormin lohkaista puusta pari sälöä
ja raapaista niihin tuli. Iloinen liekki nuolaisee tervaisia puita,
näyttää kuin se samassa riemussa haluaisi nielaista koko uunin täyden
tyhjäksi.

Mutta vanhalla saunalla ja sen kymmeniä kertoja uusitulla mustalla
kiuasuunilla on omat lakinsa, joita riehakkaampienkin nuorukaisten
on noudatettava. Hyppivä räiske ei kuulu savusaunan perintätapoihin,
täällä täytyy pyrkiä eteenpäin vähitellen hiostuen, syvemmälti lämmeten.

Määräys lienee riipustettu kiuaspesän rosoisiin seiniin, vaikka
riehakka tulen poikanen ei koettelematta usko sitä. Räiskivän voimansa
tunnossa se ryntää arvelematta eteenpäin. Tie auki, taikka leväytän
hajalle koko roskan! se rätisee. Hajoittamatta jäisi paremmaltakin
mieheltä. Kylmä, nokinen kivenmukura on vastassa, puske mihin
pusketkin, yhtä kiiluvaa avosilmää ei näy missään. Ensi henkäyksen
jälkeen ei ole edes ilmaa, se kaikkein tuskallisinta tässä kirotussa
nokipesässä onkin, lyö sankaripoikasen sanattomaksi ja niskan
hervakaksi siihen paikkaan.

Ylpeä uhma nöyrtyy. Tuittupää palautuu alas pilkkeitä nuoleskelemaan
sinistä savua sieraimistaan pihistäen. Ankarana on hänen edessään nyt
elämisen pulma, ellei tästä kohta jollakin tavoin eteenpäin päästä,
niin tulee selvä tukehtumisen tuska.

Liekki madaltuu ja heikkenee. Harmaa savuvaate kiertyy tulen ja
puidenkin ympärille läpäisemättömäksi kuolinvaatteeksi, jonka lävitse
sininen savupilli puhaltuu kuin katkaistun valtimon suihku. Katselijan
tulee aivan sääli elämänsä puolesta kamppailevaa. Tukehtuuko raukka
tuohon jo lopullisesti?

Ei tulisielu tukehdu. Vaivan pinteessä se on pusertanut esiin
elämänuskonsa ja voimiensa ytimen. Rauniokasa siinä vain on! Mutta
raunioissa on aina rakoja! Ellei ole, niin tehdään! Tästä näin, tuonne,
tänne! Raunion lävitse ovat edeltäjätkin tiensä etsineet. Eteenpäin
pojat, painakaa, puskekaa!

Hupsis! Voitokas savuvirta pöllähtää mustan kiukaan selästä, kiirii
kattoon, hajoaa ja tunnustelee, kunnes keksii seinässä pienen
ikkuna-aukon. Vauhtiaan kiihdyttäen, iloisesti hypähtäen se pyörähtää
siitä taivastuvan ilmaviin avaruuksiin.

Taistelijalla ei ole enää tukehtumisen vaaraa. Tämä tietoisuus antaa
uutta väriä sen koko elämälle. Kiihtyvällä vauhdilla työntyy savuvirta
avattua tietä pitkin. Tiivistyvä paine etsii tuota pikaa uusia teitä.
Iloisia kihauksia kuuluu joka puolelta: Täällä on entiset jäljet! Ja
täällä! Täällä! Täälläpä ei ole! huudahtaa joku rohkeimmista. Kaikkien
tiet johtavat omia teitään kiertäen ikkunaluukulle ja siitä taivaan
avaruuksiin.

Alhaalla uunissa on pesäpohjan tuliliekki jälleen kirkastunut.
Sen äskeinen räiske ja tuiskiva hapuilu on tyyntynyt tasaisesti
liekehtiväksi paloksi. Lämpöinen loimu leviää ja laajenee, kunnes koko
puukasa on rauennut sen sulattavaan syleilyyn. Muutama itsepäinen
oksankyhmy pitää kauan aikaa puoliaan. Jopa nuokkuu, horjahtelee sekin
ja lysähtää armoille. Uunin yhdessäkään kulmassa ei näy enää mustaa
mukuraa, ei törkkivää oksaa tai sinisenä suhistavaa savupilliä. Elämän
häviämätön alkuaine, yhteinen palava liekki on täyttänyt koko pesän.

Ensikertalainen lämmittäjä tarkkailee tätä taistelua nokisaunan
leveälankkuisella permannolla maaten. Kun yksi sylyys puita on hiilille
riutunut, noutaa hän toisen ja kolmannenkin. Hän unohtuu katselemaan
uunin paloa kuin ihmeellistä näytelmää, monivivahteista ihmiselämän
juoksua.

Mutta viimeisen pesäntäyden riutuessa on hänen kannettava vedet.
Kahdella ämpärillä juoksuttaen se on vain hetken työ. Hän pulpauttaa
ämpärit suoraan lampiavantoon. Vesijohdon lisäputket ovat jääneet
hankkimatta ja lähdevedet saunan katolle juoksuttamatta.

Saunassa ei ole mitään näkyväisiä vedenlämmityslaitteita. Suuri
pyykkipata on tiloitettu rantaan kivien varaan. Sillä voisi
saunavedetkin lämmittää, mutta sitä ei vielä tähän mennessä ole tehty,
sillä ukolla on siihen omat patenttikonstinsa.

Hän köpittelee saunaan ennenkuin viimeinen puulisäys uunissa on ehtinyt
hiilille raueta, ottaa nurkasta mustapäisen hiilikoukun ja kierittelee
sillä uunin solasta esiin joukon pyöryläisiä kiviä. Niitä on siinä jo
hänen edessään kymmenkunta, kuin kurjen munista koottu kananpesä. Ukko
raaputtaa päätään, kallistelee ja killistelee: Minkä noista ottaisi?
Minkä jättäisi? Mitkä olivat käytännössä viime kerralla? Hän noppii
valitsemansa kivet uuniin ja peittelee ne visusti hiilillä. Loput hän
kierittelee takaisin säilöön vuoroaan odottamaan.

Kivien kuumetessa ja saunan kylpykuntoon joutuessa ukko riisuskelee
hiljalleen, tupakoi ja jutustaa. Jumala ei ole luonut kiirettä
saunailtoja varten.

— Taitaapa tulla säänmuutoksia, koska kihtihiiri taas napertelee
tuolla oikeanpuoleisen polvikupin alla.

— Onko se jokin tunnusmerkki?

— Merkkipä hyvinkin. Toistakymmentä vuotta se on jo minulle säitä
ennustellut.

— Ennustaako yhtä tarkasti kuin ilmatieteellinen keskuslaitos?

— Luottaisinko minä siihen, jos huiputtaisi yhtä monta kertaa.

Hän riisuu housunsa lähes puolitiehen, mutta kesken kaiken hän
hivuttautuu takkinaulan luokse ja täyttää piippunsa perusteellisesti,
minkä jälkeen housujen valuttaminen jatkuu.

— Sään muutoksien edellä rupeaa aina nakertelemaan, kuten jo sanoin.
Tämä sauna sille on poikaa. Sen jälkeen juoksee taas kolme päivää
iltikseen.

— Mikä juoksee?

— Häh?

Hän nousee koppaisemaan uunista piippunsa koristeeksi punaisena
hehkuvan hiilen pöyhäisten samalla päältä päin paljastuneita
vesikiviään peittoon. Hän näkee hiiltyvän uunin lieskassa elämänsä
niin selvästi kuin se olisi hiiri sopivan kokoista lasiputkea pitkin
ripsittelemässä.

— Mikäkö juoksee, kysyit sinä. Veripä tietenkin, elämän punainen
rieskamaito. Näes, ihminen ei ole mikään valuraudasta puserrettu
vesioinas, vaan elävä olento, jonka Luoja pykäsi viimeiseksi ja puhalsi
hänen sieraimiinsa elämän hengen.

Piipun imeminen keskeyttää hänet hetkeksi.

— Minä olen jo vuosikymmeniä seuraillut puron virinöitä tuolla
niityn alla. Se on vain pieni lähdejuoksu meidän pellon alla, mutta
eipä juoksekaan samalla tavalla joka vuodenaika. Toiset pirinät käy
keväällä, toiset kesällä, mutta talven pakkasilla ei henki käy kuin...

Piippu on päässyt väsähtämään. Sitä täytyy pitkään ja hartaasti imeä ja
peukalollakin moneen kertaan paineskella, kunnes sen hakkelus jälleen
hehkuu punaisena.

— Kaikki menee hyvin niin kauan kuin on kevät ja kesä. Nuoruuden
juoksevaiset veret sylkkivät suonissa ja liikkuvaa voimaa on joka
paikka tulvillaan. Puskeehan sitä silloin vaikka kynnyksen läpi, hyppää
ylitse, ellei alitse pääse.

Yksi vesikiven pää toljottelee jälleen paljaana. Ukko köpsii peittämään
sitä nostaen samalla uuden hiilen piippunsa pesään.

— Joutuu siitä syksy vuorollaan, ja pakkanen panee rapakot jäähän.
Hiljaiseksi käy nesteiden lirinä, liikkuvia voimia ei ole enää missään
päin. Silloinpa tuo vaivattu heräsi. Vähitellen se alkaa kerätä
sammalentörkyä, jäänhilettä ja kaikennäköistä ryönää pajupuskiin ja
muihin kynnyspaikkoihin. Ilmatkin yhä kylmenevät. Läpivetoa pitäisi
saada, kynnyspäät auki vaikka pirkules perisi. Muutoinhan koko niitty
on kohta hulasvesillä ja ruokamullat huut’hemmetissä! Usko, jos tahdot,
ei löydy enää muuta kuin yksi keino.

— Sauna!

— Justiinsa!

Ukko laskee piipun viereensä penkille, riisuu jo liivinsä ja
villapaitansakin, mutta panee tämän jälkeen lakin uudelleen päähänsä ja
köpsii kaivelemaan tulipunaisiksi paistuneita vesikiviä tarkoitukseensa
käytettäviksi. Hänellä on varta vasten tehty puinen pyttyastia, noin
kahden ämpärin vetoinen. Ensimmäisenä upotetaan kylpyvihdat vesipyttyyn
ja sen jälkeen yhteen menoon uunin suuhun vieritetyt kivet erikoisella
kauhalla, jonka pää on pitkäaikaisesta käyttämisestä mustalle karrelle
palanut. Veteen putoavat kivet porahtelevat hirmuisesti, ja huuru
nousee kattoon asti. Permantoa täristävä kumina kuuluu vesiastian
pohjalta. Pytyn luulisi levähtävän hajalle joka hetki.

Kun porina astiassa lakkaa, kuorii ukko paidanhihansa ja onkii kivet
yksitellen ylös. Vesi on lämmintä, mutta ei polttavaa. Kahdeksan kiveä
lienee koettu määrä, jonka hänen käsivartensa kohtuudella sietää.

Ensimmäisillä saunakerroillaan on Yrjö ymmärtämättömyydessään tullut
esittäneeksi, että kiukaan viereen sovitettaisiin vanha sillitynnyri
ja siitä kiertävä rautaputki uunin lämmitystulella kuumennettavaksi.
Näin saataisiin helposti koko tynnyrillinen kiehuvaa vettä. Tällaisen
vedenlämmityslaitteen Yrjö on nähnyt uloslämpiävien saunojen
rautapeltiuunien kupeessa. Ukko nousee heti jyrkästi takajaloilleen.

— Vääristetty rautaputki peltiuunin kupeessa! Luuletko sinä, että
ruostunut rautaputken rapa lämmittää vesikivien veroista saunavettä?

Tällaiseen kysymykseen maineikas oinasmestari ei tietenkään osaa sanoa
sitä eikä tätä. Ukko jatkaa.

— Ja mitä saunassa yhtenä tehtäisiin sillitynnyrillisellä kuumaa
vettä? Hyvää ainetta pärsäämäänkö akat pitäisi opettaa kädestä pitäen,
niinkuin heillä ei luontonsa mukaisesti siihen ilmankin olisi halua.

Tähänkään ei poika osaa lausua omaa mielipidettään. Ukko ei
pitkiä aikoja odota, vaan alkaa puhella vesikivien parantavista
ominaisuuksista.

— Näes, vesikivi ei ole mikään romuraudan kappale. Se on likipitäen
kuin pyhän kasteen sakramentti. Tuhansien vuosien kuluessa se on
imenyt itseensä kaiken elämän siunauksen, mitä maavesi ja taivaanvesi,
koirassammakot ja maitikalat parhaastaan ovat antaneet. Tällaisia kiviä
kun sitten paistetaan savusaunan uunissa riudutettujen hiilien alla ja
porautetaan ne puukauhalla vesipyttyyn, niin siitä syntyy lääkettä.
Haistappas!

Ukko nostaa kylpyvihdan pytystä ja haistattaa sitä. Tosiaan siitä
tuoksahtaa maan ja veden virkistävä henki, ennen kaikkea tietenkin
kesäisen raudaskoivun pihkan tuoksu. Tämän jälkeen ei Yrjö tee ukolle
enää ehdotuksiaan sillitynnyreistä eikä rautaputkista. Ainoa, mistä
hänen leikillään tekisi mieli huomauttaa, on ukon epäjohdonmukaisuus
veden valinnassa. Kuinka hän olisi pehmeän ja monia sakramenttiaineksia
sisältävän lampivetensä vaihtanut kovaan ja kylmään lähdeveteen.
Erehdys lienee luettava vesijohtoinnostuksen tiliin. Mahdollisesti
hän olisi havahtunut ennenkuin rautaputki olisi saatu saunan mustan
seinähirren lävitse.

Saunan hiillostan sinertävät lieskat ovat rauenneet. Hikevässä ilmassa
ei nenä enää haista savukituran tuntua. Ukko riisuu paitansa ja
lakkinsa ja kiipeää vesipytty sylissään lavoille. Löylynheittovesi
viedään sinne ämpärillä. Pikimustina kiiltävät penkit ovat liiankin
lämpöiset. Ilma ylhäällä lavoilla on hyvin kuuma, mutta kuitenkin
tuore, kuin tärpätillä ja tervalla kostutettu, savuntuntuinen.

Ukko istuu löylyämpäreineen kiukaan vieressä olevalle penkille,
ottaa vettä kippoon ja alkaa kädellään ripsitellä sitä kiuaskiville.
Kiuas sähisee ja kihisee, porahteleekin, milloin kiposta sattuu
läikähtämään enemmän vettä. Oho! äännähtää ukko kuin pyytäen anteeksi
varomattomuuttaan. Löyly nousee hallavana ryöppynä seinää pitkin
ja tunnustelee nopeasti nurkat ja katon. Näistä asematutkimuksista
selviydyttyään se syöksähtää miesten kimppuun.

Mielihyvästä ähisten ottaa ukko ensimmäiset hartialöylynsä. Yrjökin
tempaisee pytystä vastansa, mutta painuu samaa menoa alas penkille.
Ukko iskee arkailematta hartioitaan ja hankaa kylkiään.

— Totta vissiin lyödään lisää löylyä?

Vastausta odottamatta hän ropsii vettä kiuaskiville. Uusi löylypilvi
tiivistyy entisen sisään, nuolaisee kuumalla kielellään penkkiin
painautunutta miestä jalkapohjista niskaan ja sormien päihin saakka.
Mutta pilven takaa kuuluu ukon vastanläiske ja mielihyväinen ähinä. Hän
on ryhtynyt käsittelemään polviaan, joissa kihtihiiret nakertelevat.
Ellei tuolla kurituksella pienet jyrsijät pakene ja kynnyspaikkojen
jäähileet häviä, niin ei millään muullakaan ihmiskeinolla.

Kolmannen löylytyksen jälkeen on poika saanut kyllikseen. Hän
pudottautuu penkiltä permannolle ja yhteen menoon ulos jäähdytyksille,
kylmän veden huuhteluille lampiavantoon saakka. Hänen on kiiruhdettava
kohtapuoliin tupaan, että naiset ja Matti pääsevät osallisiksi
saunan riemuista. Mutta ukko istuu peräpenkillään järkähtämättömänä
kuin löylynjumala. Tomerasti hän hoitelee kiuastaan vielä toisenkin
kylpyvuoron aikana. Eihän naisten pää kestä löylyä enempää kuin
kananpää tuvanuunin häkää.

Kun Yrjö naisten palattua lähtee jälkilämpöisille saunaan, hääräilee
ukko yhä kiukaansa kimpussa. Se on tasautunut jo leppoisaksi, ei
kiukkuisesti räiski eikä äkäisesti paukahtele, vaikka kipontäysi kylmää
vettä niskaan loiskahtaisi. Ukko makaa penkillä vatsallaan ja pyytää
pojan hankaamaan selkäänsä. Sieltä vähän ylempää, hartioista! Kas, kas!
Alempaa ristiluiden kohdalta! Ääh! Tuo se tekee vanhoille luille hyvää!
Tämän päälle otetaan pienet hivutuslöylyt!

Rauhoittunut kiuas saa taitavan ja tasapuolisen kastelun koko lämpöisen
vyöhykkeensä ylitse. Löylypilvi irtautuu laiskasti kieriskellen ja
pääsee vielä kattoon asti. Sieltä on helppo painua alaspäin seiniä
pitkin, jopa suoraankin tipautellen. Ukko toteaa viimeisen löylyn
hyväksi, koska se kestää kauan. He loikovat pehmeät kylpyvastat
päänaluisina pitkät ajat, ukko juttuaa ja Yrjö myöntelee.

— Mitä iloa ihmisellä olisi tässä murheen laaksossa, ellei hänellä
olisi saunaa? Se virvoittaa sielun ja ruumiin kuin ohrankylvön aikainen
kevätsade metsän ja maan.

— Niinpä vain!

— Ensi helluntaina siitä tulee kuusikymmentä ajast’aikaa. Varhainen
kevät kuului olleen, koska uusilla vihdoilla kylvettiin. Talon aikuinen
väki oli kirkossa, äitimuori yksinään vain kotona, ei ollut matkaan
lähtijää enää, koska aikansa oli lähestymässä. Hänelle sattui tämä
kuudes kertansa keskellä helluntaipäivää. Mitäpä muori tuosta, itse
lämmitti saunansa, pihakoivun lehdistä taitteli kylpyvihtansa, tuttua
työtä tämä kaikki hänelle jo oli. Minä olen sitä monta kertaa tässä
hivutuslöylyjä hikoillessani tuumiskellut, ajattele nyt kerta sinäkin:

Tuossa penkillä hajalleen riipaistun kylpyvihdan päällä makaa
puolileiviskäinen rääsy punaiset räpylät kippurassa. Emopaha katselee
vieressä, haikailee ja vähän itkeskeleekin. Kovat on juur’ikään ollut
muorilla oltavat, mutta eipä hän niitä enää muistele. Kokonaan hän
on jo unohtanut oman resuisen itsensä ja luonnon ankarat kouraisut,
mokomankin sammakon pojan takia. Koko elämänsä vaivaisuuden monissa
vaivoissa rähjätty eukkopaha unohtaa tämän kuudennen ja vähäisimpänsä
vuoksi. Mitähän tekee tämä rääpiskäinen itse, osaatko sanoa?

Kun mitään ei kuulu, vastaa ukko omaan kysymykseensä.

— Silmiään sipristelee! Tuossa juuri räpyttelee hyväkäs pihkalehtien
päällä, selällään maata kajottaa kuin parempikin allakantekijä. Kohta
se jo vetää siinä löylyn henkeäkin sisäänsä kaikki tassut kierteellä
seinäikkunaan päin. Äitimuori ripsii vettä kiuaskiville hervakoilla
sormillaan ja pihkavalla vihdalla pientä rääpyskäänsä hieroo ja
lepsii. Mutta tuolla alhaalla keskipäivän aurinko kajastelee päreillä
paikatusta ikkunaruudusta. Ulkopuolella rapistelee Herran kyyhkynen,
koska on kesäinen helluntaipäivä.

Ukko vaikenee pitkäksi aikaa. Kiukaan viimeinen anti on tasautunut
helluntaipäivän lämmöksi. Sen kesäinen henki leyhkii hiostuneen
kylpyvihdan sisältä, juoksentelee kyyhkynä penkin pihkaista rakoa,
kujeileekin vähän kekkavarintaisena veitikkana. Nyt se rapsaisee
jo penkillä loikoilevan miehen kylkeä, mutta kun ei siitä mitään
seurausta kuulu, niin rohkaisee mielensä ja rivauttaa pitkän taipaleen
kantapäästä niskaan saakka.

Ukko on liukunut omissa mietteissään kaikki nokiseen saunaan kiertyvän
elämänsä juoksut. Tällä kertaa hän on valmis lopettamaan, viruu
kuitenkin vielä penkillä hetkisen vastaisiaan ääneen kuvitellen.

— Täällä synnyin ja täällä kuolenkin, jos Luoja sen sallii. Muori
sanoo synniksi tällaista puhetta. Mistäpä hän sen asian niin varmasti
tietää. Ne ovat miestä myöten nämä tällaiset rikkeet. Mikä yhdelle on
synti, saattaa toiselle olla hyväkin autuus. Miksikä ei minun lähtöni
voisi tapahtua täällä lämpöisessä saunanlöylyssä yhtä hyvin kuin
kylmässä tuvan nurkassa, paljon helpomminkin vielä. Tässä penkillä,
juuri näin. Hiukkaista ennen lähtöä raottaisin ikkunaa, että minussa
asuva herranhenki, se vähäinen kipene, viimeisen löylyn matkassa
pääsisi taivaalle livahtamaan. Kaikki muu, mikä jäljelle jää, on
pesunkin puolesta valmista arkkuun nostettavaksi. Jospa muistaisivat
pistää vielä kylpyvastan päänalaiseksi.

Hän nousee ja kapsahtaa vastoineen ketterästi alas. Ellei musta kiuas
äkiinny tämän vihaisemmaksi, kestää vahva ukko ja pikiytynyt sauna
vielä kymmenien vuosien löylytykset.