KRISTILLINEN JÄRJESTYS PENKKISIJOISTA.

Oli aikuinen juhannuspäivän aamu päivää vuonna 1661. Kesä tuoksui tuoreimmassa
kukoistuksessaan, vehmas nurmi kylpi joen rannalla rehevänä raikkaassa
aamukasteessa ja vähän ylempänä lehikossa kylän reunassa lirittivät
laululinnut kimakoita aamusäveleitään, leikkien siellä iloisina lehvien
lomassa. Vaan väki kylässä nukkui vielä sitkeätä juhlaunta. Myöhäseen
oli juhannusaattoa vietetty nuorison kisapaikoilla kokkotulien ääressä
ja valvoen odotettu nousevaa, — siksi makuutti nyt pitempään.
Joku vanhus vain oli liikkeessä pihamailla, varuillaan herättääkseen
väet ajoissa juhannuskirkkoon.

Sitävastoin näkyi läheisessä Hämeenkylän herraskartanossa talonväki
jo olevan jalkeilla; palvelijoita ja talon naisia juoksi edestakasin
pihalla ja portaissa ja itse kartanon isäntä, jalosukuinen herra Eerik Henrikinpoika Sabelstjerna,
seisoi äänetönnä kuistilla, katsellen muka,
kuinka talon vanhoja, raskaita perhevaunuja voideltiin kulkukuntoon,
vaan todellisuudessa synkkänä ja kiihkomielisenä harkiten muuatta
mieltään rasittavaa huolta. Hän oli keski-ikäinen mies, kankean ja
juron näköinen, eivätkä hänen sileiksiajetut, lihavahkot kasvonsa tosin
ilmaisseet paljo mitään mielenliikutusta, vaan kulmakarvain alituinen
rypistyminen ja vihaiset vinkeet suunpielissä osottivat, että siellä
sisällä kävi rajuna kuohu. Vaikka selin seisoikin rakennuksen pääoveen,
tunsi hän kyllä, että sieltä joku ilmestyi hänen selkänsä taakse; vaan
hän ei ollut sitä huomaavinaan, ennenkuin vanhanpuoleinen nainen astui
aivan hänen viereensä ja virkkoi:

— No, Eerikkini, sinä seisot tässä vielä arkipuvussasi, me naiset
olemme jo lähtövalmiit. On pian aika valjastuttaa hevoset, jos mieli
meidän olla aikasin kirkossa ja saada oikeutetut paikkamme.

Eerik Henrikinpoika murahti ja vastasi päin kääntymättä ja koettaen
tekeytyä tyyneeksi:

— Äiti hourii, aurinko on vasta noin matalalla. Te naiset hätäilette
aina.

— Mutta pitäähän meidän joutua ajoissa penkkeihimme, ennenkuin
Mälkilän väki taas ehtii asettua ensimmäisille sijoille.

Jäykkä aatelismies halveksi tuota vastaväitettä siihen määrään,
ettei virkkanut mitään. Mutta samassa ilmestyi kuistille ja puuttui
keskusteluun muita sisästä juosseita, juhlapukuihin jo pyntätyitä
naisia, joista äänekkäin ja innokkain oli kartanon emäntä, Eerik Henrikinpojan
puoliso. Oli koko aamun ikäänkuin jotakin ukkosta
vallinnut pukuhuolissaan hyöriväin naisten joukossa, vaan nyt se näkyi
löytäneen loven purkautuakseen esiin tässä alkaneessa keskustelussa.

— Sieltä taas saisivat Sassit ilkkuen katsella, kuinka meidän
olisi asetuttava toiseen riviin, sillävälin kuin he istuvat meidän
paikoilla, — ei, se ei saa enää tapahtua, sitä nautintoa en suo enää
sisarelleni, varsinkaan sen jälkeen, mitä nyt viimeksi on tapahtunut.
Niin vakuutteli Hämeenkylän emäntä kiivaana ja päättäväisenä ja hänen
anoppinsa, jonka kanssa he nyt kerran olivat yhtä mieltä, jatkoi varsin
vihasena, toruen poikaansa:

— Aina sinä peräyt ja juonittelet, mikä sinä olet mies! Jotakinhan
täytyy tapahtua, tapahtua juuri tänään, jotakin selvyyttä täytyy
tulla kristilliseen penkkijärjestykseen, muuten Sassit anastavat
kansankin silmissä tässä pitäjässä ensimmäisen arvosijan, joka kaiken
oikeuden mukaan kuuluu Sabelstjernoille. Isäsi sitä ei olisi koskaan
sallinut, vaan sinä olet vetelys. Olihan asia sitäpaitse jo sovittu.

Sovittu, sovittu, te olette sen sopineet tuhmasti. — Nyt vasta kääntyi
Eerik Henrikinpoika naistensa puoleen hehkuvin katsein ja puhuen
melkein vapisevalla äänellä. — Kuinka voitte uskoakaan mahdolliseksi,
että minä, Huhdin omistaja, Sabelstjernan suvun
päämies, alentuisin ikäänkuin viekkaudella ja varkain asettumaan
isäni sijalle Perniön kirkossa, jota sukumme vaakuna koristaa. Kuinka
naurettavaa, kuinka häpeällistä olisikaan meidän kiirehtiä sinne ennen
jumalanpalveluksen alkua saamaan oikeat paikkamme, ei, kymmenen kertaa
ei, me emme saa saapua kirkkoon muuta kuin juuri sillä hetkellä,
jolloin yhteen soitetaan, — arvokkaasti ja tyynesti, niinkuin
Sabelstjernain tulee.

Tämä ankaruus ja päättäväisyys, joka oli aivan harvinaista Hämeenkylän
isännässä, näytti kovin hämmästyttävän hänen äitiään ja puolisoaan;
jälkimmäinen ratkesi itkemään, nyyhkien:

— Kaunis arvokkuus, joka sysää meidät oikeutetuilta sijoiltamme. Minä
tunnen sisareni, hän kyllä pitää huolen, että hän muukalaisen miehensä
kanssa pääsee ensi penkkiin ja minä toiseen..., sinä tahdot tahallaan
nöyryyttää minut ja sukuni.

— Surkeata, poikani, että sinulta puuttuu rohkeutta säilyttää isäsi
arvo, säesti vanha rouva.

Vaan uhkaavasti oikasi taas selin kääntynyt aatelismies vartensa ja
virkkoi:

— Sukuni kunniasta ja arvosta vastaan minä, olen kykenevä sitä
puolustamaan. Ei sanaakaan enää — hän kohotti ankaraksi äänensä, kun
naiset taas rupesivat vastaan väkättämään, — minä tässä olen käskijä,
kirkkoon lähdetään silloin kun minä määrään, ennen ei!

Hän käveli pari kierrosta portaita pitkin ja pysähtyi sitten taas
tuijottamaan yhteen kohti yhä ankarammin rypistellen silmäkulmiaan. Ja
naiset, älyten, että oli turha vastustella, hiipivät nyyhkien sisään,
juhla-asussaan odottamaan lähdön hetkeä.

Jo kauan oli tämä kysymys huolestuttavana ja hermostuttavana
painostanut Hämeenkylän hovia ja samoin koko pitäjätä, melkein siitä
asti, kuin Ruotsista tullut översti Henrik Sass, mentyään naimisiin
Mälkilän tilan entisen omistajan, Klaus Slangen nuoremman tyttären,
Sabelstjernan rouvan sisaren, kanssa, oli lunastanut mainitun tilan
ja jäänyt siihen asumaan Hämeenkyläläisten lähimmäksi naapuriksi.
Aina niihin asti oli Sabelstjernan suku ollut ensimmäisessä sijassa
Perniön pitäjässä. Ansioittensa vuoksi Venäjän sodassa Kaarlo Kustaan sodissa oli Juhana III
antanut Eerikin isoisälle, vanhalle Henrikille, aatelisarvon ja
nimen sekä laajat tilukset tässä kotipitäjässään ja niinkauan kuin
tämä jykevä soturi eli, ei paikkakunnan aatelisista yksikään häneltä
arvosijaa riidellyt, kirkossakin oli hänen suvulleen kieltämättä ensi
penkki tunnustettu. Mutta sitten tuli pitäjään tuo kirottu Sass,
mokoma raaka, pöyhkeä sotakarhu, joka 30-vuotisessa ja
oli voittanut jonkunverran mainetta ja mahtavuutta ja nyt luuli
tuon sotilasmaineensa varassa voivansa esiintyä kukkona linnan päällä
missä tahansa. Varsinkin sen jälkeen, kuin nykysen Sabelstjernan isä
muutamia vuosia sitten oli kuollut ja sukua edustamaan oli jäänyt
Eerik Henrikinpoika, joka ikänsä oli kotona maalla elänyt, kävi tuo
kilvoittelu Hämeenkylän isäntäväelle kiusalliseksi. He olivat Sassin
kanssa langokset, sisarusten kanssa naimisissa, ja molempain rouvat
koettivat varsinkin kiihottaa miehiään anastamaan etusijan, jonka
ulkonainen merkki oli ensimmäinen penkki kirkossa. Vaan nuorempi sisar
oli intohimoisempi, hän oli jo hyvällä alulla sysäämässä vanhemman
sisarensa toiseen sijaan ja se varsinkin kasvatti Hämeenkylässä
katkeruutta.

Tämän riidan johdosta olivat naapuri- ja sukulaisvälit tietysti jo
aikoja sitten olleet pilassa ja kun Sabelstjernat eivät suinkaan
tahtoneet vanhoista oikeuksistaan luopua, ei mitään selvyyttä ollut
olemassa tuossa kristillisessä arvojärjestyksessä penkkisijoista. Oli
asiaa tosin koetettu sovinnossakin ratkaista, juuri äsken, alkukesällä,
olivat lähiseudun aateliset pitäneet varsinaisen kokouksen, jossa
koettiin tutkia, mitä oikeuksia ja edellytyksiä kummallakin suvulla
olisi etevämmyyteen toisen rinnalla, vaan selvää tulosta ei oltu saatu
toimeen, — katkeroita pistoksia vain oli singahdellut molemmilta
puolin. Vanhalta muistilta olivat tosin useimmat olleet taipuvaisia
myöntämään Sabelstjernoille etusijan, vaan Sassin puolue ei tahtonut
siitä kuulla puhuttavankaan, sotainen översti oli uhannut väkisinkin
pitää sen, mikä hänelle oikeuden mukaan oli tuleva — ja niin oli
erottu.

— Oikeuksistaan kehtaa hän vielä puhua, — tuo ajatus kaiveli
Eerik Henrikinpojan mieltä, seistessään siinä portailla mustissa
mietteissään, — hän, joka korppina tahtoo anastaa toisen oikeudet.
Sassit ovat aikasemmin aateloittuja, väittää hän, mutta täällä he ovat
muukalaisia, nousukkaita, mitä lienevät mustalaisrotua! Meidänhän kilpi
kirkkoa koristaa, isäni lahjoittamat ovat sen alttarihopeat, meidän
tilukset ovat suuremmat ja alustalaisjoukot lukuisammat. Ei, tästä
täytyy tulla loppu, tulla tänään, tässä on kärsitty jo liian kauan.
Mutta miten..., miten Herran nimessä!

Perheen alkuperäisen päätöksen kiiruhtaa ennakolta kirkkoon anastamaan
ylimmät penkkisijat oli hän arvottomana hyljännyt, mutta muuta
arvokkaampaa tapaa hän ei myöskään keksinyt. Ja nyt kuuluivat jo
kirkosta aamukellot soivan — aika oli valmistautua lähtemään. Eerik Henrikinpoika
astui verkalleen ja arvokkaana sisään rakennukseen,
käveli vaatehuoneeseen ja puki siellä päälleen tekotukkansa, kankean
kaulustan, laajavartiset ratsusaappaansa ja miekan kannattimineen.
Tässä juhla-asussa ilmestyi hän taas pihalle ja huusi kovalla äänellä,
että hevoset piti panna valjaisiin. Tätä käskyä oli kuski, samoin kuin
koko talonväki, jo kauan odottanut ja tuota pikaa istui koko perhe
juhlapukimissa ja virsikirjat kädessä noissa puisevissa, raskaissa
vaunuissa, jotka verkkasta, melkein juhlallista vauhtia lähtivät
vierimään kirkolle päin.

Mälkilästä oli aivan yhtä pitkä matka, noin neljännes, kirkolle
kuin Hämeenkylästä, mutta aivan päinvastaiselta taholta. Kun siis
Sabelstjernain vanhat vankkurit ajoivat männiköstä esiin sille
aukealle, jonka keskessä Perniön kirkko joen rannalla sijaitsi,
tähystelivät vaunuissaolijain silmät mitä suurimmalla jännityksellä,
näkyisikö Mälkilän vaunuja jo kirkon edustalla. Ei näkynyt. Vauhtia
hiljennettiin siitä syystä vieläkin ja käyden noustiin vastamaata
ylöspäin väkijoukkojen keskitse, jotka jumalanpalveluksen alkua
odotellen olivat ryhmittyneet tien varrelle ja kirkon kupeelle. Samassa
soivat tapulista kellot yhteen ja väki rupesi lappamaan kirkkoon, nyt
saattoi Sabelstjernan perhekin jo arvoaan alentamatta lähteä asettumaan
sukunsa vanhoille paikoille. Vaan juuri silloin ajoivat vastapäiseltä
rinteeltä ylös myöskin Mälkilän vaunut ja pysähtyivät kirkon veräjän
edustalle melkein samalla hetkellä kuin Hämeenkylän vankkurit.
Vaunuista nousi kookas, ryhdikäs soturi, Kaarlo Kustaan aikuiseen
sotapäällikön pukuun puettuna, ja autteli naisiaan alas vaunuista.

Rahvas pysähtyi katsomaan vaunujen tuloa ja asettui kahden puolen
tietä päästääkseen herrasperheitä edellä kirkkoon. Mutta niistä
ei kumpanenkaan pitänyt kiirettä ja vasta veräjällä he yhtyivät
vastakkain, kylmällä ja kankealla kumarruksella tervehtien toisiaan.

Kirkon ovelle tultaessa vasta astui översti Sass, joka rouvaansa
käsipuolesta talutti, ikäänkuin arvonsa ja oikeutensa mukaisesti
kursailematta ensimmäiseksi sisään, teki sen aivan luonnollisena
asiana. Mutta tuosta syntyi heti liikettä ja supatusta Sabelstjernan
naisten joukossa, jotka kohta perästä taivalsivat, ja vanha rouva
tarttui päättäväisesti Eerik Henrikinpojan käsivarteen, kuiskaten:

— Näin sinä sittenkin annat heidän häväistä sukuamme ja riistää meiltä
oikeutemme!

Ja hänen vaimonsa, joka riippui toisesta käsivarresta, virkkoi itku
kurkussa:

— Näetkö, kuinka sisareni ilkkuu. Nyt he vastustamatta asettuvat ensi
penkkiin...

— Eerik, tee velvollisuutesi, varotti vanha rouva vielä, kiirehtien
askeleitaan Mälkilän herrasväen rinnalle.

Eerik Henrikinpoika Sabelstjerna oli karahtanut punaseksi kasvoiltaan
ja hänen kätensä oli vaistomaisesti tapaillut miekan kahvaa,
hoksatessaan minkä uuden häväistyksen hänen lankomiehensä hänelle
teki. Nyt hän ojensi vartalonsa uhkaavannäköisenä suoraksi, harpaten
pitkään kirkon keskuskäytävää myöten. Molempain perheiden muut jäsenet
seurasivat vähän toisiinsa sekaantuneina perästä.

Naisten penkit olivat pääkäytävän vasemmalla puolen, miesten oikealla,
sukupuolierotus oli hyvin tarkka. Omat erityiset penkkinsä oli papin
ja lukkarin perheillä ja aatelittomilla ruunun virkamiehillä, aina
arvoasteensa mukaan. Vaan lähinnä alttaria olevat penkit, kaksi
kummallakin puolella, olivat käytävän puolelta ovilla suljetut ja
niiden edustaiset virsikirjareunukset olivat puetut punasella veralla,
— ne olivat aatelisperheiden penkit, joihin rahvas ei koskaan olisi
mennyt, vaikka kuinka ahdasta olisi ollut kirkossa. Juuri tuota
ensimmäistä noista punareunaisista penkeistä olivat Sabelstjernat yli puolen vuosisataa
hallinneet, kunnes nyt Sassin perhe väitti itsellään
olevan siihen parhaan oikeuden, — kahta perhettä taas ei tietysti
yhteen sopinut. Ja sitä kohden Henrik Sass nytkin varmoilla askelilla
käveli ja ryhtyi avaamaan naisten puolen ovea vaimolleen.

Hetki oli jännittävä. Leskirouva Sabelstjerna, joka niin monasti oli
miesvainajansa saattamana astunut tuohon penkkiin kuin kotiinsa, ei
voinut suvaita, että tuollainen häväistys juuri hänen läsnäollessaan
tapahtui: puolijuoksua kiirehti hän edelle ja asettui uhkaavan
näköisänä, vihasta läähättäen, penkin oven eteen, ennenkuin översti
ennätti sen avata. Samassa oli hänen poikansakin puolisoineen siinä
hänen rinnallaan ja niin seistiin tuokion aika ääneti yhdessä ryhmässä.
Tulisina säkenehtivät katseet vastakkain, kasvonpiirteet olivat
kiukusta jännittyneinä ja asennot osottivat vihasinta uhkaa. Kuolon
hiljaisuus vallitsi koko kirkossa, rahvaskin oli huomannut jotakin
merkillistä olevan tekeillä ja pysähtynyt sitä katsomaan ja molempain
perheiden nuoremmat jäsenet seisoivat sivummalla ja pidättivät
peljästyneinä henkeään.

— Suvaitsetteko syrjäytyä, että pääsen penkkiini, virkkoi vihdoin
aatelisrouva Sass, koettaen tyyneesti pyrkiä vanhan Sabelstjernan
rouvan ohi penkin ovelle. Vaan tämä ei liikahtanut, sähisi vain vastaan:

— Penkki on meidän, on vanhastaan Sabelstjernan suvun. Olkaa hyvä, tuo
toinen penkki on joutilas.

— Se on muita, halvempia varten, meidän sukumme on paikkakunnan
aatelissuvuista vanhin.

— Ulkolainen nousukassuku, — tässä kirkossa olemme me ensimmäisiä.

— Vastaleivottu knaappisuku, se voi olla ensimmäinen siellä, missä ei
ole arvokkaampia...

Näihin asti olivat rouvat vaihtaneet sanoja verrattain hiljaisella
äänellä miesten vielä seistessä äänettöminä vastakkain. Vaan tuo
keskustelu oli yhä tulistanut heidän kiihtyneet mielensä ja nyt kääntyi
rouva Sass jyrkästi miehensä puoleen, lausuen kovalla äänellä:

— Henrik, avaa tuo ovi!

Ja översti Sass teki liikkeen lähemmäs.

— Ylemmän aatelisarvoni ja sitä seuraavain oikeuksieni nimessä saatan
minä perheeni tähän penkkiin.

Mutta pohteestaan punakkana ja vaahdossa suin hyppäsi Eerik Henrikinpoika
hänen eteensä.

— Minun ruumiini yli menet siihen penkkiin, muuten et.

Ääni oli jo käynyt kovemmaksi molemmilla puolin, yhtaikaa kirkuivat
sekä miehet että naiset, kukin koettaen saada pistoksensa ylinnä
kuulumaan. Översti Henrik Sassissa kiehui jo vanha sotilasveri, hän
huusi kuin lipullistaan komentaen:

— Syrjään, maamoukka, taikka opetan sulle sotilastapoja. Minä en ole
tottunut tottelemaan lanta-aatelisia, jotka eivät vielä koskaan ole
miekkaansa paljastaneet.

Minä voin paljastaa miekkanikin, jos sukuni arvo sitä vaatii. —
Sabelstjerna tapaili miekkaansa toisella kädellä, vaan toisella hän
tempasi voimakkaalla liikkeellä penkin oven auki ja huusi: — Sisään,
naiset, Sabelstjernain paikalle.

Hänen puolisonsa ja äitinsä rupesivatkin jo voitonvarmoina nousemaan
avattuun penkkiin. Vaan siinä oli Sassin rouvakin ääressä ja epätoivon
kiivaudessa tyrkkäsi tämä vaskireunaisella virsikirjallaan penkkiin
astuvaa sisartaan kylkeen. Mutta hän sai samanlaisen sysäyksen takasin
ja tuossa tuokiossa olivat rouvat ilmitappelussa virsikirjoilla ja
nyrkeillä, itkien ja huutaen tapellessaan.

Aatelisherrat olivat sillä välin täyttäneet uhkauksensa, paljastaneet
miekkansa, ja seisoivat nyt siinä säihkyvät säilät vastakkain yhä
viskellen synkkiä herjaussanoja toisilleen. Rahvas, jonka uteliaisuus
oli muuttunut säikähdykseksi, oli noussut penkkien päälle seisomaan,
lukkarilta, jonka jo olisi pitänyt alottaa virren, tyrehtyi ääni
kurkkuun ja kirkonvartija seisoi typertyneenä sauva kädessään,
uskaltamatta mennä palauttamaan häiriytynyttä kirkkorauhaa. Silloin
astui seurakunnan vanha, valkeapäinen kirkkoherra, Henricus Sylvanus,
sisään sakastista.

Hän pysähtyi kauhulla alttarin luo nähdessään, kuinka hänen temppeliään
häväistiin, nosti kätensä pystöön ja rupesi vapisevalla äänellä
varottamaan:

— Asettukaa, asettukaa hurjistuneet ihmiset, tämä on pyhä paikka...

Vaan ei kukaan häntä kuullut. Aatelisherrat peräysivät miekkojaan
mitellen yhä lähemmäs alttaria, pappia huomaamatta, ja tämä vaipui
typertyneenä melkein heidän jalkoihinsa alttarin reunalle. Vaan herrat
iskivät vihan vimmassa miekkoja vastakkain, säilät kimaltelivat
ikkunasta heijastavassa päiväpaisteessa ja teräs kilahteli
kimakasti... Vihdoin putosi ase romahdellen Sabelstjernan kädestä,
Sassin harjautunut miekka oli sattunut hänen kömpelömpään käteensä ja
verestävänä vetäytyi hän syrjään. Vaan Mälkilän isäntä pisti miekan
tuppeensa, astui pää pystössä, selkä suorana, penkin ovelle, jossa
rouvain kahakka jo oli päättynyt, survasi vaimonsa sinne sisälle ja
istahti itse vastapäiseen penkkiin miesten puolelle, yhä huohottaen
tuon kiivaan ottelun jälkeen.

Mälkilän suku oli voittanut, oli anastanut ensimmäisen sijan
kristillisessä penkkijärjestyksessä. Masentuneena ja kalpeana istui
Sabelstjerna erään talonpoikaispenkin kynnyksellä, jossa hänen
nyyhkivät naisensa voivotellen panivat ensimmäistä sidettä verta
vuotavalle haavalle. Haavaa kirveli, vaan vielä kipeämmin kirveli se,
että Sabelstjernan suku sittenkin oli menettänyt kunniasijansa...

Mutta vanha kirkkoherra nousi vaivaloisesti alttarin kaidepuuhun
nojaten pystöön ja hänen värisevät huulensa tapailivat kauan sanoja
ennenkuin ääni lähti kulkemaan.

Kirkkomme on häväisty, tässä huoneessa ei voida enää jumalanpalvelusta
pitää, puhui hän vapisevalla äänellä. — Ulos, ulos kaikki kansa, tämä
on saastutettu paikka!

Ja ensimmäisenä hän itse käveli ulos tyrmistyneen kansan häntä
seuratessa. Viimeisinä tulivat aatelisperheet kirkosta, astuivat
juhlallisina ja vakavina vaunujensa luo ja lähtivät toisiinsa
katsomattakaan ajamaan kukin omalle taholleen. Kirkko suljettiin
rautasilla telkeillä ja suljettuna se sitten pysyikin kesäkauden,
kunnes häväistyksen hälvettyä taas katsottiin voitavan siellä
jumalanpalvelusta pitää. Ja aatelisherrat saivat ottelustaan maksaa
pienet sakot kirkon rahastoon.

Vaan kun syksyllä taas kansa uudelleen kokoontui Perniön kirkkoon,
silloin astui Mälkilän isäntä perheineen kenenkään kieltämättä
ensimmäiseen punareunaiseen penkkiin ja Sabelstjernat tyytyivät
kiltisti toiseen. Niin oli ratkaistu kristillinen arvojärjestys
penkkisijoista.