Yhdestoista luku.

Heikki Alavan jälkiselvitys.

”Luulenpa, että minun on kerrottava kuin mikäkin romaaninkirjoittaja”,
alotti Heikki Alava, tarjoten sikarin. ”Tämä suureksi kehuttu maailma
on sittenkin varsin pieni ja kohtalon tiet ovat ihmeelliset.

Kuvittelehan: maaliskuussa vuonna 1918, armon keinuu kaukana
eteläisellä merellä pieni laiva. Se ei ole paljoa suurempi tavallista
hinaaja-alusta, mutta on muodoltaan erikoinen, erittäin kuperakylkinen,
pysyäkseen paremmin aalloilla. Masto on korkea ja sen huippuun on
kiinnitetty tynnyri tähystäjän olinpaikaksi. Kannella on suusta
ladattava, omituisen mallinen kolmen tuuman kanuuna ja pari voimakasta
höyryvintturia. Asiantuntija on heti selvillä siitä, että kysymyksessä
on valaanpyyntilaiva.

Meri on syksyisen kalsea ja lyijynharmaa — eteläisellä
pallonpuoliskolla vastaa maaliskuu syyskuuta — ja kaukana hohtaa
lumihuippuisia vuoria. Ollaan Etelä-Georgiassa, norjalaisen
pyyntisataman Oceanin edustalla; mutta pyyntikausi lähenee loppuaan ja
miehet ovat haluttomia ja uupuneita.

Laiva kulkee hiljalleen merta kohti kohtalaisessa aallokossa. Valaat
ovat vähentyneet, ei ole juuri toivoa saaliista; tähystäjä on kuitenkin
tynnyrissään ja kanuunan viereen on tuotu kymmenkunta harppuunaa, noin metrin
pituista, satasen kiloa painavaa rautaesinettä ja muutamia
kranaatteja.

On kuljettu monta tuntia tapaamatta ainoatakaan valasta, ja täällä, 54 asteella
eteläistä leveyttä, alakuloiset miehet muistelevat kaukaista
kotimaataan, kun tähystäjä äkkiä antaa merkkejä. Näemme edessämme
keskikokoisen sillivalaan, n.s. muurahaiskarhun, jota on tavattoman
vaikea pyytää sen vuoksi, että se uidessaan tekee nopeita,
aavistamattomia mutkia, eikä päästä lähelleen. Harppuuna työnnetään
kuitenkin kanuunaan, keihäänterän muotoinen kranaatti ruuvataan sen
päähän; valasköysi, n.s. etujuoksija, kiinnitetään harppuunan raksiin
ja laivan päällikkö, ampuja, asettuu paikoilleen.

Ajoa kestää tunnin, kaksi, mutta valas ei päästä ampumamatkan päähän.
Tähystäjä seuraa sen liikkeitä ja ohjaa laivaa; joka ainoan miehen
huomio on kiinnittynyt valaan liikkeisiin. Ampuja kynsii korvallistaan
ja sadattelee kauhistuttavia rivejä, kunnes muuan mies voimakkaasti
riuhtaisee häntä kädestä ja osoittaa sormellaan merelle, miltei
taaksepäin. Ampuja käännähtää, luimauttaa mieheen julman katseen
rypistyneiden kulmiensa alta, mutta huomaa samassa korkean suihkun
nousevan osoitetulta suunnalta. Kaskelotti! Kaskelotti siellä puhaltaa,
siitä ei epäilystäkään! Ja kun kaskelotti kerran nousee puhaltamaan,
viipyy se paikoillaan siksi kauan, että sen miltei aina saa. Laivan
suunta muuttuu heti ja ampuja kiittää kiroillen ’peijakkaan
suomalaista, jonka silmät itse hiisi aina kääntää saalista kohti’, —
mikä ’peijakkaan suomalainen’ ei kuitenkaan ollut kukaan muu kuin
vähäpätöinen ystäväsi Heikki Alava.

Kuinkako olin joutunut Etelä-Georgin jäävuorten sekaan?... Maltahan,
kerron ensin, mitä valaalle tapahtui. Laiva läheni lähenemistään tuota
suurta eläintä, joka mistään välittämättä jatkoi ruiskutustaan. Näimme
ampujan tähtäävän ja pidätimme henkeä... Nyt hän veti liipaisimesta...
Pamaus...! Harppuuna lensi tykin suusta etujuoksijaköyden kiitäessä
viuhuen mukana... Seuraavassa tuokiossa se oli uponnut valaan selkään
ja muutamien sekuntien kuluttua kuului toinen pamaus, kun kranaatti
räjähti valaan ruumiissa... Peto kiiti syvyyteen veden kuohuessa sen
pyrstön tiessä kuin valtaisessa kattilassa ikään. Valasköysi purkautui
suristen, miehiä riensi jarruihin pidättämään sen kulkua, laiva vapisi
kuin kaarnavenhe ja kulkeutui valaan mukana, vaikka kone pantiin
käymään taaksepäin. Vähitellen valas väsyi, pysähteli hengittämään. Se
antoi jo myötä, kun höyryvintturi kiskoi sitä lähemmäs. Vihdoin puhalsi
se korkean veriruiskeen ilmaan, lakkasi vastustamasta ja oli tuota
pikaa laivan kupeella. Se kellotti nyt selällään, sen kylkeen
pistettiin ilmakeihäs, jonka onttoa vartta pitkin pumpattiin ilmaa sen
nahan alle, jotta se ei vaipuisi pohjaan. Häntäraudoilla katkottiin
pyrstön ohuimmat osat, jotta tuuli ei pääsisi niihin vastaamaan,
ilmakeihäs vedettiin pois ja reikä tukittiin tervatampuilla. Nyt
kiinnitettiin valaaseen mahtava poiju, etujuoksijaköysi katkaistiin,
annettiin eläimen jäädä ajelehtimaan ja lähdettiin uudestaan äskeistä
sinivalasta tavoittamaan... Oli myöhäinen, pimeä yö, kun laivamme
vihdoin saapui satamaan, hinaten perässään kahta suunnatonta valasta
kuin mitäkin lastiproomua.

Uupuneena myöhäisen ajankin vuoksi olin juuri menossa hyttiini
makuulle, kun soutuvene laski laivamme kylkeen ja muuan suomalainen,
jota tavallisesti sanottiin vain Janneksi ja joka palveli matruusina
toisella pyyntilaivalla, tuli minua tapaamaan. Janne oli kotoisin
Turusta, oli käynyt viisi luokkaa lyseota ja sen jälkeen purjehtinut
maita mantereita. Olin päällimmittäin tuntenut hänet jo Suomessa, ja
täällä olimme tulleet ystäviksi. Minua ihmetytti, mitä asiaa hänellä
mahtoi olla minulle näin myöhään.

— Olen sinua kovasti odotellut, — hän sanoi, kun olimme sytyttäneet
rasvalampun. — Aivan äsken tuli norjalainen laiva Buenos Airesista
hakemaan pois niitä, jotka lähtevät kotiin talven tullen. Se toi postin
mukanaan. Ja katsohan, mitä tässä sanotaan.

Hän veti englantilaisen lehden povestaan ja osoitti muuatta uutista.
Kumarruin lukemaan:

”Meille sähkötetään Vaasasta, että Suomessa on työväenpuolue
väkivallalla ottanut hallitusvallan käsiinsä. Maa on ilmi kapinassa. Se
on jakautunut kahteen puolueeseen, valkoisiin ja punaisiin. Vanha
hallitus on paennut Vaasaan, joka on valkoisten hallussa. Kenraali
Mannerheim on ottanut käsiinsä valkoisten päällikkyyden; punaisia
auttavat venäläiset bolshevikit. Kapina tietää ilmi sotaa Venäjän
kanssa. Valkoiset toivovat Saksan apua. Sanotaan, että suomalainen jääkäripataljoona,
joka on Saksassa taistellut Venäjää vastaan, on
lähetetty kotimaahan.”

Näepäs, kuinka elämä on kummallista! Kuka olisi uskonut, että ystäväsi
Heikki Alava sai maaliskuun lopulla ensimmäisen viestin Suomen vapaussodasta
kaukaisen Etelä-Georgian valaanpyyntisatamaan... Lehti
oli helmikuun alkupäiviltä ja minä luin uutisen yhä uudestaan ja
uudestaan. Ja selvää on, ettei minulla, enempää kuin Jannellakaan,
ollut enää mitään rauhaa. Meitä poltti Suomeen. —

Tämän samaisen Jannen seurassa minä olin Etelä-Georgiaan tullutkin. Kun
silloin, tohtori Walderin kanssa Suomesta palattuani, hyppäsin
saksalaisen vakoojakonttorin ikkunasta ulos ja pakenin pohjoista kohti,
en tietenkään ollut selvillä, minne mennä. Sivuutin Norjan rajan, mutta
minulla ei ollut passia, joka olisi oikeuttanut matkustamaan Norjassa.
Pelkäsin takaa-ajajia, ja minulla oli syytä heitä peljätä. Tunsin
liiankin hyvin saksalaisen vakoojajärjestön järkähtämättömyyden, jos
milloin tuli rankaisu tai kosto kysymykseen, ja minun hallussani oli
salaisuus, jonka tärkeys liiankin hyvin oivallettiin. Kuljin eteenpäin
alituisen levottomuuden vallassa. Jokaisessa vastaantulijassa vainusin
vakoojaa, jokaisessa pimennossa odotin tikarinpistoa suoraan sydämeeni.
Kuitenkin olin kaiken aikaa täysin selvillä siitä, että minun nyt oli
päästävä saksalaisista niin kauas kuin mahdollista, ja rauhallisesti
odoteltava sodan päättymistä.

Kyllästyneenä samoiluun, nousin eräällä asemalla Narvikin junaan. Mutta
rauhaa en saanut. Lähettyvilleni asettui kaksi miestä, jotka salavihkaa
tarkastelivat minua. Sydäntäni kuristi. Luulin joka hetki, että
passiani tultaisiin kysymään, että minut vangittaisiin ja
lähetettäisiin takaisin saksalaisten käsiin. Voi olla, että luulottelin
jännityksen vaikutuksesta, mutta tosiaankin uskoin olevani vakoojien
ympäröimä, enkä tänäkään päivänä tiedä, oliko asianlaita niin vai ei.
Mitä lähemmäs Narvikia tultiin, sitä tukalampi minun tuli olla.
Kuvittelin elävästi, että Narvikin asemalla kiinnijoutumiseni
välttämättömästi tapahtuisi. Kunnes levottomuuteni kävi niin suureksi,
että eräällä kohtaa — juna kulki silloin ylämäkeä ja hieman hiljemmin
— nousin paikaltani, astuin veltosti ja haluttoman näköisenä
pesuhuonetta kohti, mutta heti, kun ovi oli sulkeutunut jäljessäni,
hyppäsin hetkeäkään arvelematta junasta tiepuoleen. Tein kyllä pari
komeata kuperkeikkaa, mutta en kuitenkaan loukannut itseäni. — Illan
tullen ehdin jalkapatikassa ja varovasti kaarrellen Narvikiin.

Poikkesin muutamaan merimieskapakkaan, ensi kädessä saadakseni ruokaa,
mutta myöskin kuullakseni, olisiko minulla mahdollisuutta päästä
meritse jonnekin, ja juuri tässä kapakassa tapasin Jannen. Hän tunsi
minut ja tuli tervehtimään; minä puolestani ensin säpsähdin enkä
muistanut hänestä mitään, mutta vähitellen hänen piirteensä palasivat
mieleeni ja minä aloin tulla avomielisemmäksi. Minullahan oli
rahaa, noista kivistä saatua, kuten muistanet. Vein siis Jannen
yksityishuoneeseen, kestitsin häntä parhaani mukaan ja uskoin hänelle
huoleni. Sanoin, ettei omallatunnollani ollut mitään rikosta, vaan että
olin lähtenyt Suomesta ryssiä pakoon ja kuljeskelin nyt ilman passia,
etsien jotakin turvapaikkaa. Ja silloin, Jannen ehdotuksesta,
päätettiin yrittää, enkö minäkin pääsisi mukaan valaanpyyntimatkalle
Etelä-Georgiaan, jossa Janne oli ennenkin käynyt ja jonne hän taas oli
pestautunut. Soudimme norjalaiselle laivalle, joka parin päivän päästä
oli lähdössä tuolle pitkälle matkalle, Janne esitti asiani kapteenille,
ja kun minulle, rahojeni vuoksi, palkkakysymys ei ollut kaikki
kaikessa, lupasi ystävällinen kapteeni, jolle kerroin ihan hirvittäviä
juttuja ryssien vainosta, järjestää paperini ja ottaa minut mukaan.

Niin kului joulu-aika — eteläisen pallonpuoliskon kesä-aika —
ahkerassa valaanpyynnissä napameren äärillä. En uskaltanut kirjoittaa
kotiin, enkä antaa mitään tietoja itsestäni, kun pelkäsin kirjeitteni
kautta saattavani omaiseni ryssien vainon alaiseksi, vieläpä
mahdollisesti päästäväni saksalaiset taka-ajajani uudelleen jäljille.
Oli tullut maaliskuu, etelän syksy. Pyyntikausi oli päättymässä ja
miehet ikävöivät kotiin. Vain muutamia jäi saarelle yli talven,
vartioimaan pyyntisatamien rakennuksia ja laitoksia. Ja näiden harvojen
joukkoon olin minäkin halunnut jäädä, koskapa minulla ei ollut
muutakaan täysin turvallista pakopaikkaa.

Etelä-Georgiaan tulee posti perin harvoin ja aivan sattumoisin. Matka
on pitkä, sanomalehdet ja kirjeet ovat perille saapuessaan
vanhentuneita. Olin kuitenkin, mikäli mahdollista, seurannut
maailmansodan päätapahtumia. — Ja nyt, äkkiarvaamatta, toi laiva, joka
oli tullut noutamaan pyyntimiehistöä, sen yllättävän uutisen, että
isänmaani oli ilmi sodassa ja jääkärit, asetoverini, palaamassa
kotimaahansa taistelemaan vapauden puolesta. On selvää, että kaikki
haluni jäädä talvehtimaan saarelle oli samassa hetkessä pois
pyyhkäisty. Siitä ei enää edes puhuttu. Me pohdimme vain Jannen kanssa,
millä keinoin kaikkein nopeimmin voisimme selviytyä Suomeen.
Kumpaisessakin kyti voimakas halu päästä mukaan taistelutantereelle.

”Jos minä nyt”, jatkoi Alava sikaarinsa sytyttäen, ”yksityiskohtaisesti
kertoisin kaikki ne mutkat ja vaiheet, jotka oli koettava, ennenkuin
taival Etelä-Georgiasta Suomeen oli katkaistu, taitaisit hyvinkin
rustata niistä jännittävän merikertomuksen, ’kotiutuvan merimiehen
seikkailut’, tai jotain sinne päin. Ne saanevat nyt kuitenkin jäädä,
eiväthän ne tähän juttuun sen lähemmin kuulukaan. Taitaa riittää, kun
sanon, että saavuin Suomeen paria päivää ennen tohtori Walderin
kuoleman.

Saavuin Suomeen Haaparannalta käsin maitse, ja oli suorastaan siunattu
asia, että älysin tiedustella Oulussa jääkäri Poron olinpaikkaa,
ennenkuin lähdin etelään päin. Tiesin niin vähän asiain yleisestä
kulusta ja tilasta, että pidin viisaimpana antaa Poron perehdyttää
itseni päätapahtumiin, hän kun tiesi minunkin vaiheistani enemmän kuin
yksikään muu. Samalla olin peräti varovainen. Saksalaiset olivat nyt
maassa, he melkein isännöivät täällä; minun oli siis varottava
joutumasta heidän käsiinsä, mikäli halusin yhä säilyttää salaisuuteni
yksinomaa Suomea varten.

Poro oli kalpea ällistyksestä kun tapasin hänet Tampereella.

— Taivasten tekijä! Olethan kuitenkin elossa sinä jumalan mieliharmi
— hän huudahti kätensä ojentaen.

— Miksikä minä en olisi, koska olet sinäkin, sodassa mukana ollut.
Terveisiä etelänavalta.

Mutta äkkiä Poro muuttui vakavaksi, vilkaisi varovasti ympärilleen, ei
puhunut sen enempää, vaan jätti työnsä siihen paikkaan ja lähti viemään
minua asuntoonsa.

Kun olimme päässeet lukittujen ovien taakse, alotti hän kiihkeästi:

— Kuulehan, mies! En tahdo tässä ruveta ruikuttamaan, mihin tuhannen
pinteeseen sinä jätit minut, karatessasi silloin Haaparannassa
etappitoimiston ikkunasta. Tietysti arveltiin minun tietävän sinun
salaisuutesi ja olevan selvillä kauppias Baumin henkilöllisyydestä.
Vähältä piti, etteivät sulkeneet minua tyrmään. Mutta meikäläisiltä
postimiehiltä saatiin kyllä tietää, että olit lähettänyt kirjeitä
Suomeen ja niitä on nyt etsitty. — Ja sitten et ilmoittanut niin
hiiren hiiskausta itsestäsi! Mitä se semmoinen on? Luulimme lopulta
kaikki, että olet menettänyt henkesi tai joutunut saksalaisten käsiin.
Nyt sodan aikana ovat saksalaiset ilmoittaneet isällesi, että sinä olet
kaatunut jollakin vakoilumatkalla Venäjän rajalla, ja udelleet häneltä,
oletko jättänyt hänen säilytettäväkseen mitään papereita. Aluksi en
ensinkään uskonut tuohon juttuun. Mutta sitten kertoi isäsi, että
tohtori Walder oli Norjasta käsin tiedustellut osoitettasi, ja silloin
minä aloin pelätä pahinta, jos kerran Walderkaan ei tiennyt sinusta
mitään, silloin saattoi todellakin olla huonosti kanssasi. Ehkä
todellakin olit karatessasi palannut Suomeen ja täällä joutunut tuhon
omaksi. — Saksalaiset isännöivät nyt täällä ja minä olen katsonut
parhaaksi tyystin vaieta. Mutta varovaisuuteen minä sinua neuvoisin.
Kirottua salaisuuttasi etsiskellään yhä, minun luullakseni.

— Isältänikö tohtori Walder on minua kysellyt?

— Ei, morsiameltasi.

Vavahdin ajatellessani Annaa. Saksalaiset olivat syöttäneet hänelle
uutisen kuolemastani ja siten kenties saaneet hänet luovuttamaan
paperin, jonka kerran olin hänelle lähettänyt. Ja tohtori Walder parka!
Hänen kai oli onnistunut puikkia Norjaan vainoojiaan pakoon. Olisipa
kumma, jos hän lapsellisuudessaan olisi ollut kyllin ovela säilyttämään
salaisuutensa viekkailta urkkijoilta.

En saanut enää hetkenkään rauhaa. Oli selvää, että minun nyt oli mitä
kiiruimmin päästäviä salaisesti tapaamaan Annaa, varottaakseni häntä —
ellei kaikki jo ollut myöhäistä. Annoin Poron selittää itselleni Suomen sodan
päävaiheet ja valmistausin aamulla lähtemään Annan luo.

Kun seuraavana päivänä, uupuneena valvotun yön jälkeen,
välinpitämättömänä silmäilin junassa sanomalehteä, sattui silmiini tuo
uutinen, jossa kerrottiin tohtori Walderin äkkiä kuolleen Helsingissä
ja jättäneen Annalle joitakin papereita. En tiedä koskaan maailmassa
niin kauhistuneeni. Oletin, että Walder oli surmattu ja pidin varmana,
että Anna poloinen nyt oli satimessa — ja salaisuuteni luonnollisesti
saksalaisten käsissä. Muutin suunnitelmaa ja matkustin suoraa päätä
Helsinkiin, saadakseni selville, oliko Anna vielä siellä.

Kun muutakaan neuvoa ei ollut, soitin siihen majakotiin, jossa Walder
oli asunut.

— Halloo, asuuko neiti Östling vielä teillä?

— Ei asu.

— Eikö hän ollut yötä teillä?

— Ei.

— Mutta minä luulin varmasti...

— Hän kävi täällä kyllä illalla, mutta matkusti heti yöjunalla kotiin.

— Jaha. Kiitos.

Oli kuitenkin onni, että Anna oli ehtinyt matkustaa. Ainahan
kruununvouti oli hänen turvanaan kotosalla. — Ja nyt johti
luonnollisesti minunkin matkani Annan jälkiä pitkin — monestakin
syystä.

Olin liian tunnettu kotikaupungissani, näyttäytyäkseni missään,
uskaltaakseni mistään soittaa Annalle, enkä sitä jostain syystä
erikoisemmin halunnutkaan. Junan saapuessa perille oli ilta jo. En
tahdo tässä ruveta runoilemaan tunteistani, mutta arvannet hyvin,
minkälaisessa mielentilassa minä hiivin sen ikkunan alle, josta kerran,
syksyisenä yönä, olin raskain sydämin mennyt sisään ja ulos jälleen...
Oli hiljaista, ei näkynyt ketään. Annan ikkuna oli auki ja minä kuljin
puitten suojassa sen alle, sydän pakahtumassa, kuten kerran ennenkin...
Aluksi en kuullut mitään; sitten ovi kävi ja minä sain olla kapteeni
Schlangenbergin ja Annan keskustelun todistajana.

Varovasti, hyvin varovasti kohotin päätäni ja silmäsin verhojen läpi —
vain nähdäkseni Annan kurkoittavan huulensa tuolle kirotulle
saksalaiselle... Annan, josta kaiken aikaa olin uneksinut, pakoretkeni
seikkailuissa etelä-meren kipeässä yksinäisyydessä... Hetkeen en
tiennyt mitä tehdä, missä edes olin. Anna, jonka uskollisuutta olin
pitänyt lautaa lujempana, petti minua omien silmieni edessä. Eikä yksin
minua, vaan isänmaansa. Sillä minä näin hänen nyt astuvan laatikolleen
ja antavan sieltä minun lähettämäni paperin tuolle kirotulle
kapteenille... Sitten he molemmat poistuivat etehiseen. Kun heitä ei
kuulunut ulos, päättelin heidän menneen toiseen huoneeseen. Ja yhtäkkiä
minulle väläyksessä selveni asian todellinen tila: olihan ilmeistä,
että kapteeni asui kruununvouti Östlingin talossa.

Sitten tulin katkeraksi, kylmäksi ja välinpitämättömäksi. Minut valtasi
toimintahalu, joka ei ollut tarkemmin harkittua. Sen enempää
siekailematta kiipesin Annan ikkunasta sisään — ja tarvitseeko minun
mainitakaan, kuinka sydäntäni kaihersi muisto siitä kerrasta, jolloin
varemmin oli kulkenut tätä samaa tietä. Hiivin läpi Annan huoneen
etehiseen ja kuuntelin... Matalaa, saksankielistä puhetta... Lasin
kilinää sekoitettaessa. Ilmeisesti siellä valmistettiin liuosta, jolla
kirjoitus saataisiin näkymään minun salaisessa kirjelmässäni...

Aikaa ei ollut hukattavissa; ja vaikea minun on selittää, mistä
vaikutteista oikein toimin. Mielessäni kuohui katkeraa pettymystä,
ehkäpä kostonhalua, mutta ennen kaikkea palava halu saada käsiini
tohtori Walderin asiakirjat ja pelastaa salaisuuteni tuolta viekkaalta
kapteenilta. Nopea suunnitelma syntyi aivoissani. Peräännyin jälleen.
Annan huoneeseen, kirjoitin varoittavat ja uhkaavat sanat eräälle
paperipalaselle, asetin sen mahdollisimman näkyvälle paikalle ja
livahdin jälleen ikkunasta ulos.

Suunnitelmaani kuului, että kapteenille oli nyt heti soitettava, jotta
hän lähtisi hetkiseksi tiehensä kruununvoudin talosta. Mutta kuka sen
tekisi! Minulla ei täällä ollut ainoatakaan toveria, en ollut edes
yrittänyt ketään tavata... Onneksi muistin rakkaan isä-ukkoni ja
pistäysin erääseen puhelinkojuun... Ja minulla oli ”tuuria”, sillä sain
kuin sainkin isän puhelimeen.

— Tuomari ei nyt säikähtäisi, jos kuuluu kummia, — aloitin varovasti.
— Ettehän hämmästy... et säikähdä, eikö totta... Minä se vain olen...
minä vain, isä... Heikki... ja voin hyvin.

— Hyvä Jumala, — kuului isän vastaus, mutta varsin levollisesti.

— Nyt ei ole aikaa selittelyyn, isä, se saa jäädä myöhempään.
Tunnethan minut äänestä?

— Tunnen, tunnen.

— Katso nyt kelloasi, isä. Ja kuuntele tarkoin, mitä sanon. Tasan kymmenen minuutin kuluttua
sinun pitää soittaa sille saksalaiselle
kapteenille, joka asuu kruununvouti Östlingiliä, saksankielellä,
ymmärräthän.

Minä sanelin sitten isälle, mitä hänen oli soitettava: että
komppaniassa oli sattunut tappelu ja että kapteenin heti oli tultava
esikuntaan. Isä lupasi täyttää pyyntöni, kyseli, koska tulisin kotiin,
olisi mielellään udellut yhtä ja toista, mutta tyytyi kuitenkin
niukkoihin vastauksiini kokeneen kunnianmiehen alistuvaisuudella.

Ja minä riensin takaisin samaa tietä, jota olin tullutkin. Kiipesin
jälleen Annan ikkunasta sisään, hiivin etehiseen, kätkeydyin
kruununvoudin virkahuoneen oven taakse ja odotin henkeä pidättäen...
Aivan oikein, puhelin kilisi... Vilahdukselta näin Annan, kun häh tuli
vastaamaan, ja sydäntäni kouristi... Sitten tuli kapteeni puhelimeen,
kiroili suutuksissaan, koetti tehdä verukkeita, mutta isä hoiti asiansa
hyvin, koska kapteeni lähti kuin lähtikin... Anna saatteli häntä
etehiseen ja meni sitten omaan huoneeseensa... Minulla oli edessä
toiminnan hetki ja sydämeni oli pakahtua jännityksestä.

Kun olin hiljaa hiipinyt kapteenin huoneeseen, näin rajattomaksi
ilokseni, ettei mitään oltu korjattu, vaan kaikki jätetty pöydälle
täydessä luottamuksessa. Kapteeni aikoi luonnollisesti pian palata,
eikä muistanut varovaisuustoimenpiteitä. Minun kirjeeni oli kostutettu
liuoksella ja levitetty; kuivamaan... sieppasin sen heti taskuuni.
Mutta kuinka sydämeni sykähtikään, kun huomasin pinkan paperia ja sen
päällä ystäväni Friedrich Walderin nimikirjoituksen. Ilmeisesti tässä
olivat ne asiakirjat, jotka tohtori Walder oli perintönä antanut
Annalle... En malttanut olla selailematta lehtiä. Mutta kuinka
hämmästyinkään, kun heti nimilehden alla näin kellastuneen
paperin, jossa oli samat salaperäiset merkit kuin kerran eräässä
tuohikäärylässä, Kuolajärven kaukaisessa erämaassa.

Saadessani nyt Walderin asiakirjat vihdoinkin käsiini, tunsin niin
vapauttavaa riemua, että poikamainen halu valtasi minut: kirjoitin
nopeasti paperille noiden merkkien selityksen ja piirsin nimeni alle...
Käärin sitten kalliin teoksen kainalooni. Hiivin Annan huoneeseen
epäröimättä, enkä enää ollut hänelle katkera, vaikka hän oli pettänyt
minut.”

Kun Heikki Alava oli kertomuksessaan ehtinyt tähän saakka, ilmestyi
ovelle kaunis nainen, taluttaen kiharatukkaista lasta kädestä. Hän oli
Anna -- nykyjään rouva Alava — ja hänen kaksivuotias poikansa.

Hänen poskillaan hehkui omituinen puna ja hänen ihanat silmänsä
salamoivat. Jotain kuohui hänen mielessään, mutta hän hillitsi itsensä
ja sanoi varsin kohteliaasti:

— Saanko pyytää herroja kahville.

Ilmeisesti hän oli kuullut Heikin viimeiset sanat pettämisestä. Ja
Heikki puolestaan huomasi sen, mutta ei huolinut yrittää lievennystä,
pikemmin päin vastoin.

— Niin, varsin lupaavalta ei silloin näyttänyt, — hän sanoi. — Mutta
naimisiin me kuitenkin jouduimme.

Kirjavia värivivahduksia kiiti Annan kasvoilla.

Naisena häntä luonnollisesti loukkasi, että hänen miehensä kertoi
tällaisia asioita minulle, vieraalle.

— Hyvä herra, — sanoi hän mielipahoillaan minulle, kirjoittajalle. —
Koska salaisuuksille uskollinen mieheni näin tekee selkoa minun
edesottamisistani, niin pyytäisin teitä tuomitessanne muistamaan,
kuinka yksin silloin olin jätetty.

— Anna-rouva. Kuka teitä tuomitsisi, — huomautin.

— Niin, — lisäsi hän. — En ole sankariluonne... en valitettavasti
isänmaallisuudessa, enkä onneksi rakkaudessa.

Minä muistelin Heikki Alavan nuoruudenseikkailuja ja ajattelin, että
Annan viimeiset sanat olivat melkoisen kärkevät. Heikki nauroi, yritti
tarttua Annaa kädestä, mutta se vedettiin hillitysti pois.

Silloin Heikki sieppasi poikaansa kainalosta, heitti hänet ilmaan ja
otti syliinsä jälleen.

— Onhan sinulla toki yksi rakkauden sankariteko, tämä tässä! — hän
huudahti ja laski poikasen äitinsä syliin.

Sinä silmänräpäyksenä, jolloin poika hurjan isänsä käsistä sinkosi
ilmaan ja jälleen varmasti syliin, oli Anna täydellisesti muuttunut.
Hänen ihanissa silmissään oli nyt vain äidin lempeä huoli lapsestaan,
ja kun hän jälleen sai rakkaimpansa käsivarrelleen, oli kaikki muu
unohtunut.

— Mennään nyt kahville, — hän sanoi, nostaen kapean kätensä miehensä
olkapäälle. Ja Heikki sipaisi nopeasti, hyväillen, miltei salavihkaa
hänen tummia kiharoitaan.

Minä, kirjoittaja, joka näin tämän kaiken, ajattelin liikutettuna, että
tässä oli kaksi nuorta, kaunista, hyvin onnellista ihmistä.

”En ole mikään saksalaisystävä”, kertoi Alava kahvipöydässä.
”Tosinhan he ottivat osaa Suomen vapaussotaan, mutta kyllä siinä
piili alla melkoisia itsekkäitä pyyteitä. Tohtori Walder oli
poikkeus; minä siunaan häntä aina. Mutta muuten — varjelkoon
jos Saksa olisi voittanut sodassa, mihin olisimmekaan joutuneet
kiitollisuudenvelassamme. Nytkin tänne työntävät enemmän kuin tarpeeksi
itsekkäitä teollisuusmiehiään ja röyhkeitä kauppamatkustajiaan.

”Ainakin sen, joka niin monet vuodet kuin minä on saanut kierrellä maita
mantereita aina vainottuna, aina uhattuna pakolaisena, on vaikea tulla
muuhun käsitykseen. Sinulla ei ole aavistustakaan kuinka pirullisen
taitavia urkkijat voivat olla. Tuskin eläimelläkään on sellaista vainua
kuin heillä. Voin kerskumatta sanoa, että henkeni on monet kerrat ollut
hiuskarvan varassa. Mutta tässä tilaisuudessa minun ei ole tarvis,
tuskinpa oikein lupakaan, selvitellä harharetkiäni. Niistä tulee, jos
niin tahdot, vaikkapa kokonainen romaani.

”Minkäkö tähden näin kauan olen piileskellyt? Etkö sitä käsitä!
Platinalöytöhän tehtiin Suomessa ja kuuluu Suomelle. Mutta tohtori
Walderin teos on saksalainen. Se on kuitenkin sellainen, että sitä ei
voi antaa vieraan käsiin; sen teoissa piilee salaisuus, jota on
mahdoton paljastaa. No, siihen aikaan, kun olimme Saksasta
riippuvaisia, saksalaiset, jotka kapteeni Schlangenbergin kautta
tiesivät tuosta teoksesta, vaativat sitä Suomen hallitukselta. Ja
hallitus sanoi, että muuan Alava oli sen varastanut — ja että tuota
kirottua Alavaa ei löydy mistään. Ymmärrätkö nyt, että minun oli
pysyteltävä piilossa — näihin asti, jolloin asia lopultakin on saatu
järjestykseen.

”Tahtoisin vain lopuksi viitata niihin saksalaisiin geologisiin
retkikuntiin, joita parveili vuonna 1918 ja 1919 Kuolajärven erämaissa.
Kyllä siellä on jokainen neliömetri tutkittu — ja meidän löytömme
uudelleen löydetty. Ja huomaa: nämä retkikunnat ne levittivät sen
sanomalehtiuutisessa mainitun huhun, että jokin saksalainen
pakolainen muka oli löytänyt ”Ollilan papan” kiveä ja puhunut siitä
kuolinvuoteellaan. Siten he toivoivat pääsevänsä salaisuuden perille.
Sattui vain huvittavasti, kun meidän alueemme yritettiin vallata: sen
oli jo vallannut Suomen valtio. Saksalaiset väittivät, että heidän
löytönsä on aikaisempi. Silloin matkusti paikalle kolme suomalaista ja
kolme saksalaista hakamiestä. Osoitettiin erästä kiveä, jonka ympärillä
turve oli siinä määrin ruohoittunut, että sen oli täytynyt kauan olla
liikuttamatta. Kun kivi nostettiin ylös, oli sen alla kellastunut
paperipala, johon oli kirjoitettu, että löydön ovat tehneet ja alueen
vallanneet tohtori Walder ja Heikki Alava. (Tokihan muistanet, että
minä, lähtiessäni Walderin kanssa Ruotsin rajaa kohti, olin pistänyt
tuon paperin maahan).

”Niin”, lopetti Heikki Alava harvinaisen totiseksi muuttuen. ”Suomen ja
Saksan välienselvittely tässä asiassa on kestänyt harvinaisen kauan ja
on vaatinut valtaisen pinkan salaisia kirjelmiä ja asiakirjoja. Mutta
se on nyt päättynyt, ja vähäpätöinen ystäväsi Heikki Alava on
vihdoinkin löytänyt rauhan sataman. ’Erämaan salaisuutta’, siinä
mielessä kuin olen siitä kertonut, ei enää ole olemassa, siitä on
tullut ’Suomen valtion salaisuus’. Mutta kun teemme tämän
nimenmuutoksen — silloin myöskin katkeavat sanat, vallitsee vaitiolo,
hiljaisuus...”

Loppu.