Toinen luku.

Yllä kerrottu tapahtumasarja saattaisi antaa aihetta melkoiseen
rikosromaaniin asiaankuuluvine salapoliiseineen, jälkineen ja
johtolankoineen. Tässä yhteydessä on se kerrottu vain sen vuoksi, että
noiden tapausten nojalla Heikki Alava eräältä taholta on tahdottu
leimata saksalaisten valtiolliseksi asiamieheksi. Kun Suomen jääkärit,
palattuaan kotimaahan, vakuuttivat, ettei hän koskaan ole kuulunut
Kuninkaalliseen Preussilaiseen Jääkäripataljoonaan n:o, ei se
suinkaan parantanut, vaan päinvastoin pahensi asiaa.

— Siinäpä se — sanottiin — ei olisi mitään puhumista, jos Alava
olisi ollut jääkäri ja sotilas. Mutta sitä hän ei ole ollut, vaan
jotakin kokonaan toista: palkattu vakooja, jolla on ollut omat salaiset
tehtävänsä.

Tällaisten väitteiden kumoamiseksi on pakko kertoa Alavan seikkailu
sellaisena, kuin se todellisuudessa tapahtui. Kirjoittaja tuntee
katkerasti, mitä se merkitsee, että vasta virinnyt salaperäisyys
hälvenee, jännitys katoaa ja asiat esiintyvät kaikessa
vähäpätöisyydessään. Sensijaan jää tekijälle lohdutukseksi se seikka,
että nyt ensi kertaa julkisuudessa ilmituodaan puhdas ja
yksinkertainen totuus.

                                                  ⸻

On jo mainittu, että kruununvouti Östling oli ankara ja jyrkkä
virkamiestyyppi. Piirteiltään kulmikkaana, vartaloltaan tanakkana ja
kunnioitusta herättävänä hän lakkaamatta teroitti alaisilleen
velvollisuuden tärkeyttä, samalla kun velvollisuudentunto oli hänen
oman elämänsä ojennusnuora. Olisi väärin sanoa häntä ahdasmieliseksi,
mutta hän vihasi kaikkea huikentelevaisuutta ja kasvatti lapsiaan
melkoisen ankarien periaatteiden mukaan.

Anna, hänen vanhin tyttärensä, tuskin kahdeksantoista täyttänyt,
kaunis, pikemmin tumma kuin vaalea, oli luonteeltaan suuresti isästään
eriävä. Hänen ruskeissa silmissään, jotka välkkyivät kuin tummat
helmet, kyti kätkettyjä mielihaluja, rohkeita haaveita ja taas hentoja,
tyttömäisiä unelmia, mutta niistä salamoi myös hillittyä ylpeyttä.
Hänen notkean vartalonsa kaarteista ja kauniilta huulilta huokui
terveen aistielämän puhdas sulo.

Ja nyt oli niin, että nuori Heikki Alava rakasti Anna Östlingiä.

Annan kuva oli väikkynyt hänen unissaan jo kouluajoilta asti, ja jo
koulun toverikunnan viattomissa tanssiaisissa oli veri polttanut hänen
valtimoissaan, kun hän oli laskenut kätensä silloin vielä lapsimaisen
Annan vyötärölle ja vienyt hänet valssin pyörteeseen. Valkea lakki oli
sitten tuonut Heikille suurempaa rohkeutta ja ”maailmanmiehen”
alotekyvyn. Ja niin tapahtui, että eräänä suvisena iltana, uneksivan
riippakoivun himmeässä hämyssä Annan kaunis pää kaartui taaksepäin
Heikin käsivarren nojaan, tummaripsiset silmät sulkeutuivat ja
ensimmäinen suudelma lehahti ohi kuin yön sielu tai kuin uni, jonka
koskaan palaamaton ihanuus säilyy mielessä läpi elämän.

Tämä kaikki oli aivan tavallista, aivan tervettä. Se oli tuota kaikille
tuttua ensi lemmen hurmaa, josta runoilijat laulavat ja joka on
nuorison yksinomainen etuoikeus.

Ja kaikkihan olisi ollut oikealla tolallaan, jos Heikki Alava olisi
ollut toisenlainen. Hän oli pitkä ja vaalea, hänen harmaissa, mantelin
muotoisissa silmissään oli salonkimiehen raukeus ja hänen suunsa oli
herkkä kuin taiteilijan. Hänen kätensä olivat sirot ja pienet kuin
naisen, niin että hän häpesi niitä ja raivostui, jos niistä
huomautettiin, mutta ne olivat lujat kuin teräs, eikä suinkaan ollut
leikin asia joutua noiden hentojen sormien pihtiin.

Mutta nyt oli eräänä Mikonpäivänä, kun Perälahden kartanon ruusut oli
leikattava pois pakkasen käsistä, nähty Heikki-herran ratsastavan läpi
kaupungin valtakadun isänsä säyseän, hirmuisen sonnin seljässä, ja
sonnin kummastakin sarvesta riippui suunnaton ruusuvihko, josta nuori
ratsastaja heitteli kukkia jokaiselle vastaantulevalle neitoselle. —
Toisen kerran oli hän syöttänyt viinassa liotettuja jyviä kauppias
Merilän ankoille ja ajanut sitten koko parven toriämmäin ja
kauppasaksain sekaan. — Kolmannen kerran, kuutamoisena syys-yönä, hän
laittoi ristin pitkän seipään nenään, teki kuparikattilasta hatun,
lakanoista käsivarret ja vaipan, pystytti haamun keskelle toria,
kätkeytyi itse vaipan laskoksiin ja puhalsi metsästystorvea kuin
tuomiopasuunaa ainakin — juosten vikkelästi lipettiin poliisin ja
maailmanloppua voivottelevan ihmisjoukon lähestyessä. — Ja vieläkin
kerran: Hän oli ypöyksinään antanut selkään kahdelle ikäiselleen
katupojalle, pelkillä pienillä nyrkeillään, vieläpä niin pahasti, että
toinen oli autettava pois paikalta. — On selvää, että Annan silmät
sädehtivät kuin tähtien kuvajaiset tällaiselle nuorukaiselle; yhtä
selvää kuin kruununvouti Östlingin kulmain rypistys ja pään pudistus.

Nuorten rakkaussuhde oli mahdollisimman salainen. Kruununvoudilla ei
ollut siitä mitään tietoa; tuomari Alavalla korkeintaan aavistus.
Yliopistoon jouduttuaan hoiti Heikki erinomaisesti lukunsa. Mutta
hänellä näytti olevan aikaa paljoon muuhunkin. Lienee tullut jo
mainituksi, että hän toisinaan esitti isälleen melkoisia laskuja
hummauksistaan — kiitettävällä suoruudella kylläkin. Mutta tällaisissa
olosuhteissa täytyi hänen yhä edelleenkin hyvin salaisesti lähennellä
ankaran kruununvoudin tytärtä.

Ja sitten syntyi tuo tavanmukainen välienkatkeaminen, josta monikaan
lemmensuhde ei tahdo välttyä. Heikki Alava kertoi siitä itse:

— Se oli niin jonnin joutavaa, suorastaan koulupoikamaista, että
hävettää mainitakin. En ollut edes tosissanikaan. Mutta Anna oli ihana
ja ylpeä tyttö. Hänen loukkaantumisensa oli niin vakavaa, etten olisi
voinut aavistaakaan.

— Sinä tietysti mielistelit toisia tyttöjä?

— Jopahan! Silloinhan tässä sopisi miehevästi ja salaperäisesti
hymyillä. Mutta mitään sellaista siinä ei ollut. En viitsi tässä
ruveta asiaa selvittämään. Riittää, kun mainitsen, että kaikki sattui
heinä-elokuun taitteessa, eikä Anna vielä syksyllä, minun yliopistoon
lähtiessäni, ollut leppynyt, minä en ollut edes tavannut häntä.

— Etkö sinä yrittänyt lähestyä häntä?

— Aluksi minäkin olin ylpeä. ”Sisutelkoon nyt, kylläpähän leppyy ajan
tullen”, ajattelin. Mitään rauhaa ei minulla kuitenkaan ollut, ja
niinpä soitin. Sain lyhyitä, nykiviä vastauksia ja sitten: ”isä on
juuri tässä ja lähettää terveisiä sinun isällesi.” Ja minä kun olin
varma, että siinä ei ollut mitään isää, loukkaannuin ja heitin
hyvästit. Sitten kirjoitin, panin vähän leikkiäkin joukkoon — enkä
saanut vastausta. Silloin todella tulin onnettomaksi ja huomasin, mitä
Anna minulle merkitsi. Olimmehan me suudelleet, nauraen suudelleet,
tekisi mieleni sanoa, oli tainnut olla rakkaudestakin puhetta, mutta
tuo sana oli liukunut yli huuliemme kuin keveä ja suloinen laulu. Mutta
nyt! Niin, kyllä sen jokainen omasta kohdastaan tietää ilman turhaa
selittelyä. Minä laihduinkin, veikkoset, silmänäössä. Mutta kun
syyskuussa, vähän ennen Helsinkiin lähtöä, vihdoin nöyryytin ja samalla
rohkaisin itseni ja vakavissani menin Annaa tapaamaan, oli tyttö
jossakin jumalan nimessä, tätinsä tai setänsä tai jonkun semmoisen
luona.

— Ja niine hyvinesi sait lähteä Helsinkiin?

— Minä lähdin sinne täydellisenä surullisen hahmon ritarina. Nöyrryin
vieläkin kerran: lähetin osoitteeni ja ”pyytäisin pienintä
tervehdystäsi”. Mutta äläpä luule, että tippui. — Selvää on, että minä
tässä mielentilassa olin kypsä jääkäriliikkeen mies. Olin saanut jo
keväällä kuulla tuosta puuhasta, mutta minulla oli silloin muita
harrastuksia: oli Anna ja oli medikofilitutkinto aivan kämmenellä,
parin puolikypsäksi luetun tentin takana. Mutta kun Anna meni, niin
luvuista ei tullut mitään, ei sitten, vaikka... Olin tuumiskellut vähän
siihen tapaan, että suoritan pois medikofilin, niin sitten olen valmis
Saksaan minäkin; eihän siellä kuulunut mitään kiirettä olevan. Mutta
kun nyt tutkinnot jäivät — kun Anna jäi — muutin mieltä ja päätin
lähteä heti. Menin erään ”tietomiehen” luo saamaan matkaneuvoja ja
sieltä ovat nyt peräisin nuo onnettomat etappitien merkkipaikat
muistikirjassani.

— Mutta se etappitiehän oli saatu selville ja mahdoton kulkea.

— Aivan, mutta ei vielä silloin, kun se minulle neuvottiin. Minä en
näet voinutkaan niin vain lähteä. Sellainen tietämättömille teille
sukeltaminen on totinen paikka ja minä väsyin viikoksi miettimään.
Näiden pitkien mietteiden ja epäilyjen tulos ja ydin on helposti
ilmaistavissa yhdellä sanalla: Anna. Minä rakastin häntä, hyvä jumala,
kuinka häntä rakastin; nyt kun olin hänet kadottamassa. Ja tällainen ei
käynyt. Minun oli selvitettävä suhteeni häneen ennen lähtöäni,
selvitettävä vakavasti ja miehekkäästä; moinen lasten riita ja
oikuttelu ei saanut jatkua. Joko selvä ero tai selvä rakkaus; sitten
olin valmis vaikka mihin. Ja tokihan teki mieleni puristaa kunnon
isä-ukkoni kättä ennen lähtöäni, vaikka olinkin päättänyt olla hänelle
mitään ilmoittamatta. Näissä merkeissä minä sitten lokakuussa matkustin
kotiin, enkä suinkaan missään vakoilupuuhissa.

— Mutta sinuthan tuotiin kotoasi aamujunalle. Kuinka sitten kuitenkin
jäit hotelliin?

— Mitä kummaa siinä on? Kotona en tietysti voinut tavata Annaa ja
isälle en viitsinyt mainita jääväni pikkukaupungin tanssiaisiin.
Ilmankin näennäisesti asiaton kotiintuloni isää ihmetytti. Minä ajoin
kyllä aamujunalle, mutta palasin sieltä hotelliin, tilasin huoneen ja
päätin lähteä vasta seuraavana aamuna.

                                                  ⸻

Kruununvouti Östlingin puhelin soi. Palvelija vastasi ja ilmoitti
sitten:

— Anna-neitiä pyydetään puhelimeen.

Anna otti kuulotorven.

— Halloo!....

— Halloo. Onko Anna? Tämä on Heikki.

— ...

— Hyvää päivää, Anna.

— Hyvää päivää.

Hetken tauko.

— Minä haluaisin tervehtää sinua, Anna.

— Kiitos. On hauskaa, että entiset tuttavat muistavat.

— Olen täällä hotellissa, Anna.

— Niinkö. Toivottavasti siellä on hauskaa.

— Olen lähdössä Helsinkiin.

— Vai niin.

Taas tauko.

— Sinä vastaat niin lyhyesti, Anna. Äänesi on niin omituinen. Se ei
ole oikea.

— Anteeksi, etten voi mitään äänelleni. Mutta sitä ei ole kenenkään
pakko...

— Älä jatka, Anna! Älä loukkaannu, äläkä pane pois torvea... Enkö
sitten koskaan saa anteeksi? Oletko yhä minulle vihainen?

— Ei minulla ole syytä olla kenellekään vihoissani.

— Anna!

— ...

— Anna. Minä pyytäisin tavata sinua.

— Minä olen kyllä kotona nyt päivällä.

— Kiitos sanoistasi, Anna. Mutta täällä on illalla tanssiaiset. Etkö
antaisi minulle lupaa pyytää sinua?

— Minä... Kiitos kohteliaisuudesta. Mutta minä olen jo lupautunut.

— Hahhahhah! (Tämän naurun siivoojatar oli kuullut.)

— Mikä naurattaa?

— Älä loukkaannu, Anna. Mutta sinä hämmennyit. En toki luullut, että
minulle tekisit verukkeita; suora kielto ennemmin.

— Minulla ei ole mitään syytä tehdä verukkeita, sinulle eikä
kenellekään. Hyvää vointia. Hyvästi!

— Ei, ei, ei, Anna. Suo anteeksi. Älä pane pois torvea. Rukoilen
sinua...

Mutta nuorukainen kuuli selvästi rapsahduksen, joka syntyi siitä, että
torvi laskettiin pitimilleen, ja tuskan repiessä rintaa hän poistui
puhelinkomerosta huoneeseensa.

”Turhaa, turhaa, turhaa”, sanoi hän itsekseen miltei ääneen ja pää
painui käsien varaan. ”Hyvä jumala, mitä minä sitten olen hänelle
tehnyt?” Viiltävä tuska ja katkeruus ahdistivat sydänalaa ja
aavistamaton onnettomuuden tunto turrutti kaiken ajatustoiminnan.

Hetken aikaa oli hänellä mielessä viipymättä lähteä matkalle. Synkkiä
kuvia siitä, kuinka taistelun tuoksinassa lemmen tuska katoaisi ja
armelias kuula vihdoin tekisi lopun hänen toivottomasta elämästään,
väikkyi jo hänen nuoressa mielessään.

Mutta sitten hän tyyntyi. Yhtäkkiä palasi hänen muistiinsa, että Anna
oli ”lupautunut”. Hän tulisi siis kuitenkin. Vielä kerran hän saisi
nähdä Annan suloiset, nyt elämää kalliimmat kasvot. Ja saisi nähdä
hänetkin, jolle Anna oli lupautunut... joka oli syrjäyttänyt hänet,
Heikin, ja jota Anna siis rak...

Hän painoi kämmenellä ohimoitaan tuskasta ja mustasukkaisuudesta. Hoo,
mikä estäisi häntä katsomasta sivulta rakastettunsa uutta onnea! Mikä
estäisi häntä tanssien ja hymy huulilla jättämästä hyvästiä
koulukaupunkinsa rakkaille ihmisille lähtiessään tuolle toivottomalle
matkalle, jolta ei koskaan enää palaisi!

                                                  ⸻

Illan tullen pukeutui nuori Alava huolellisesti, suki vaaleat hiuksensa
ja tarkasteli surumielisenä kaitaisia, herkkiä kasvojaan.

”Mitä sillä nyt on väliä, miltä näytän”, hymähti hän katkerasti
kuvalleen. ”Kunhan en olisi niin kalpea. Mitään haikailevaa petetyn
osaa minä en halua näytellä.”

Hän valeli vielä kasvojaan vedellä ja hieroi niitä hiukan. Valssin
sävelet kantausivat jo alhaalta korviin, ja kun herkisti kuuloaan,
saattoi eroittaa ihmisjoukon sekavan pauhun.

Hän tunsi sydämensä kiihtyvän, ja hänestä olisi ollut mahdotonta nyt
antautua puheisiin kenenkään entisen toverin kanssa. Hän viipyi ja
viipyi. ”Mitäs sinne menenkään, suotta itseäni kiusaamaan.” Mutta
sitten hän yhtäkkiä puri hampaansa yhteen ja suorastaan syöksyi
portaita alakertaan.

Aluksi hän ei nähnyt mitään eikä kuullut mitään, lukuunottamatta
sydämensä lyöntejä. Mutta kun hän vihdoinkin huomasi Annan, tulvahti
käsittämätön riemun ja vapautuksen aalto hänen sydämeensä. Siellähän
Anna istui, ylikomisario Tuomen pöydässä... ja jutteli huolettomasti
Katrin kanssa. Ei siis ollutkaan ketään... ketään, johon Anna...

Tämä vähäinen huomio toi ilon säteilyn Heikki Alavan kasvoille. Hän
kumarsi jollekin ja kiiti tanssin pyörteeseen kuin juopunut. Hän ei
suinkaan aikonut tuppautua herrasväki Tuomen pöytään.

Mutta seuraava huomio synnytti taas uuden mielialan. Heikki huomasi
venäläiset upseerit, näki Bjelinskin himokkaiden huulten hymyävän
Annalle ja kiiluvien, hiukan turvonneiden silmien ahmivan tyttöä kuin
merkittyä saalista. Silloin hiipi halveksiva tyyneys Heikin sydämeen ja
hän katseli aivan kylmästi, kuinka Anna punastuneena kilisti tuon
aistillisen, pullean kapteenin kanssa. —

Ja kummallisen tyyni ja hymyilevä oli Heikki Alava silloinkin, kun hän
hoikkana ja keveänä läheni komisario Tuomen pöytää, kumarsi ja pyysi
luvan tanssittaa neitosia, mutta ei ojentanut kättä, eikä luonut
silmäystäkään upseereihin.

Ensin kiitivät Anna ja Heikki äänettöminä yli lattian, ja oudon,
paisuttavan hurmion vallassa Heikki tunsi Annan käden värähtelevän
omassaan.

— Suo anteeksi soittoni. Olisihan minun pitänyt ymmärtää, että sinulla
on velvollisuuksia upseerimaailmassa.

Isku oli niin yllättävä ja se lausuttiin niin varmalla äänellä, että
Anna silminnähtävästi vavahti. Tahdottomasti hänen katseensa suuntausi
Heikin silmiin ja hänen kasvoillaan oli sellainen ilme kuin olisi hän
puhutellut mielipuolta. Sitten kävivät huulet verettömiksi ja kalpeus
levisi yli poskien; heti sen jälkeen hän kauttaaltaan punastui.

— Mutta enhän... Hän tapaili sanoja, mutta ei vielä saanut niitä
esille.

— Mutta enhän minä ole upseerien seurassa.

— Etkö? Minä luulin sinun puhelimessa sanoneesi...

— Se oli erehdys.

— Anteeksi sitten. Sinä kilistit herra kapteenin kanssa siis vain
entisen tuttavuuden perusteella.

On mahdotonta kuvata Annan silmiä. Niistä hehkui viha, tuska, samalla
jokin kummallinen uupumus, ikäänkuin hän ei voisi vastustaa itkua.

— Ole hyvä ja vie minut paikoilleni, sanoi hän hiljaa.

Alava totteli ehdottomasti. Yhä enemmän humaltuvan Bjelinskin kiiluvat
silmät tarkkailivat Annan muuttunutta, hermostunutta ilmettä ja
välkähtivät mustasukkaisesti Alavalle, joka paraikaa kumarsi neiti
Katri Tuomelle.

— No mitä Kaisulle kuuluu?

— Kiitos, hyvää. Entä Heikille?

— Enpä sano. Tytöistäpä on kehkeytynyt täysiä maailmannaisia, näemmä.
Oikein upseerit kavaljeereina.

Katri Tuomen vaaleansiniset, lempeät ja suuret silmät muuttuivat
totisiksi.

— Heikki, Heikki, heitä pois se leikki. Älä piloillasikaan puhu
minulle tuollaisia.

— Sinäkö tarkoitat, että molemmat ovat Annan?

Mutta nyt Katri-neiti todellakin loukkaantui.

— Sinä olet sika! — tiuskasi hän, vihan kosteuden kihotessa silmiin.

Heikki Alava ei voinut estää kasvojaan jollain tavoin vääntymästä.

— Mutta hyvänen aika, enhän minä sitten ymmärrä. Jos kerran he eivät
ole teidän seurassanne, niin kuinka te...

— Sinä ymmärrät kyllä — keskeytti tyttö äänen värähtäessä. — Eihän
isä, joka on poliisi, saata heitä ajaa... Ilmankin on kiusallista ja
sinä vielä...

Nyt valahti selvä myötätunnon ilme Alavan herkille kasvoille.

— Kerrohan, Katri hyvä, äläkä pahastu.

— Mitä kertomista siinä on. Tuppautuivat joukkoon äkkiarvaamatta ja
alkoivat tyrkyttää viinejään. Harmittaa, että tänne tultiinkin. Ja
mitähän Annan isä sanoo?

Kun nuorukainen ei mitään vastannut, jatkoi tyttö:

— Tämä on vielä minun syytäni, minähän se viekottelin isän ja äidin
lähtemään. Kruununvouti ei olisi päästänyt Annaa, mutta kun isä
soitti...

Heikki Alava sävähti ja kysyi nopeasti:

— Koska hän soitti?

— Jo eilen... Mikä sinulle tuli?

Mutta Heikki tuskin kuulikaan kysymystä. Anna oli sittenkin puhunut
totta, oli lupautunut! Ja yhtäkkiä valtasi nuorukaisen niin viiltävä
katumuksen ja häpeän tuska, että se sai hänen kasvonsa kokonaan
muuttumaan.

— Mutta mikä sinua vaivaa, mies? — kysyi tyttö uudelleen, yhä enemmän
hämmästyen.

— Ei mikään, vastasi Heikki tukahtuneesti, ohjaten Katria poispäin.
Sitten hän lisäsi:

— Sano Annalle, että pyydän anteeksi. Ja sano, että hän... että hän ei
kieltäytyisi, kun vielä kerran pyydän häntä tanssiin. — Ja samassa hän
kumarsi kiitokseksi, tytön istuutuessa hämmentynein mielin paikoilleen.

                                                  ⸻

Ja nyt olivat nuoren Heikki Alavan kaitaiset kasvot kyllä aivan
verettömät, kun hän uudelleen päättäväisesti lähestyi Annan pöytää. Hän
oli kärsivällisesti odottanut kapteeni Bjelinskin ja Annan tanssin
loppua, siitä sen enempää kuitenkaan välittämättä. Jotakin hyvin
valtavaa velloi hänen rinnassaan; hänen silmissäänkin oli kuin suuren
tuskan tai hurmion kajastus.

Anna jollain tavoin tunsi hänen lähestyvän, mutta ei kääntänyt päätään.
Hän nousi kuin unessa, omituisen tenhon vallassa; tuskin hänellä olisi
ollut voimaa kieltäytyä, vaikka olisi tahtonutkin.

Taas kapteeni Bjelinskin kiiluvat silmät välähtivät nuorukaista kohti
ja hänen otsansa rypistyi.

Alavaa ahdisti niin, että hänen äänensä kuulosti käheältä.

— Minun pitäisi pyytää anteeksi... Mutta se on niin vähäistä sen
rinnalla, että rakastan sinua.

Voi olla, että Annan käsi värähteli enemmän, mutta hänen katseensa
pysyi maassa. Tuo hurmiomainen unitila ei jättänyt häntä.

— Hyvä jumala, kuinka määrättömästi minä sinua rakastan. Mutta se ei
merkitse sinulle mitään.

Oi, kyllä se merkitsi! Se oli kuin salaperäistä musiikkia tuolle
nuorelle tytölle, joka ensi kertaa kuuli nuo sanat väkevän intohimon
siivittäminä. Punertavat läikät lennähtivät hänen poskipäilleen, mutta
hänen äänensä oli kummallisen soinnuton ja väkinäinen.

— Minun olisi kuitenkin pitänyt kieltäytyä. Mutta en tahtonut sedän
vuoksi, hän sanoi.

Nuorukainen ei kiinnittänyt suurtakaan huomiota hänen sanoihinsa.

— Älä sano niin, Anna. Minä pitelen nyt kättäsi viimeistä kertaa.
Tulin Helsingistä saakka sanomaan sinulle, että rakastan sinua. Minun
oli pakko tulla, ja minä tulin sanomaan sinulle jäähyväiset. Nyt olen
valmis lähtemään.

Näytti, kuin olisi Anna herännyt; ensi kertaa hän kohotti päänsä; hänen
ihanista silmistään kuulsi säikähdys.

— Minne? — kuiskasi hän kovin hiljaa.

— Sinä tiedät kyllä.

Silloin Anna hyvin nopeasti sanoi jotakin, joka sai nuorukaisen
hämmästymään mielensä kuohusta huolimatta.

— Pidä minusta lujemmin kiinni, hän sanoi.

Ja tosiaan hän tuntui horjuvan. Heikki kiristi otettaan. Molemmat
vaikenivat. Sitten Anna jälleen nosti silmänsä ja niistä loisti kuin
autuus. Hyvin omituinen hymy karehti hänen huulillaan ikäänkuin hän ei
olisi ymmärtänyt mitään tästä kaikesta. Jos joku heitä tarkkasi, sai
hän varmasti sen käsityksen, että kumpikin oli humalassa. Nuorukainen
luki onnensa tytön katseesta.

— Anna, kuiskasi hän, mutta silmien säteily ja polttavan käden kiihkeä
puristus oli ainoa vastaus.

Anna oli kuitenkin nainen. Tunteittensa palossakaan hän ei unohtanut
ympäristöä.

— Ihmiset katsovat meitä, hän sanoi ja hymy muuttui sävyltään.

Heikki ei huomannut hymyn muutosta, ei välittänyt sanoista.

— Nyt minä olen valmis lähtemään...

— Sht! Vaikene!

Nuorukainen näki kulmien rypistyksen ja totteli ehdottomasti.

— Tanssi nyt hetken aikaa aivan ääneti ja tyynny, kuului edelleen
suloinen komento.

— Minun täytyy saada puhua sinun kanssasi, Anna.

— Kunpa se ei olisi niin vaikeata.

— Minä, tulen saattamaan sinua, kun lähdet.

Anna mietti hetken aikaa. Sitten puna kohosi hänen kasvoilleen; hän
hymyili omituisesti ja pudisti päätään.

— Miksi pudistat päätäsi? Etkö sinä tahdo?

— Se ei käy, Heikki. — Ensi kertaa hän nyt puhutteli nuorukaista
nimeltä.

— Ei käy!

— Etkö sinä ymmärrä. Up... venäläiset eivät kyllä erkane meistä ja
minun täytyy pyytää, että setä tulee perheineen meidän kautta.

Väkisinkin selitys koski Alavaan. Hän synkistyi ja puri masentuneena
huultaan.

— Ihmiset katsovat meitä, me tanssimme liian kauan, sanoi Anna hiljaa,
katse maassa.

— Mutta minun täytyy saada sinua tavata.

Anna ei vastannut.

— Sinä et tahdo, Anna!

Silloin Annan sormet puristivat jälleen hänen kättään ja ihanat silmät
loistivat syvinä ja avoimina.

— Oi kyllä kyllä.

Oli kuin olisi viinin tuli soutanut nuorukaisen suonissa. Taas hän
huumautui. Hän mietti.

— Nyt minä tiedän, kuiskasi hän kiihkeästi. — Tule hetkeksi
yläkertaan, minun huoneeseeni. Kukaan ei pane merkille poissaoloasi.

Jännitys sai tytön sieraimet värähtelemään; kuitenkin hän kielsi.

— Se on mahdotonta, hyvä ystävä. Ihmisethän näkevät minut portaissa.

Alavan otsa synkkeni. Mutta sitten hän näytti keksivän jotakin.

— Kuule, sinne on toisetkin portaat, ne lähtevät käytävän päästä,
kulmauksen takaa. Ovi on kyllä lukossa, tavallisesti, mutta minä käyn
avaamassa sen yläkerran kautta.

— Voi hyvä isä; mitä sinä ajatteletkaan, kuiskasi tyttö
säikähdyksissään.

— Ei siinä ole mitään vaaraa, Anna. Menet naistenhuoneeseen, joka on
siinä vieressä, ja yhtäkkiä puikahdat portaille.

— Me tanssimme aivan liian kauan.

Silloin nuorukainen puristi häntä rajusti ja tuijotti silmiin.

— Etkö sinä uskalla?

— Uskallan, vastasi tyttö tuskin kuuluvasti, aivan kalpeana.

— Minä menen nyt ylös... Neljänneksen kuluttua odotan portailla, sanoi
nuorukainen vavahtavin äänin.

Kevyt päännyökkäys oli ainoa vastaus. Oltiin ovella. Heikki tarjosi
Annalle käsivartensa ja saattoi hänet kumartaen paikalleen.

— Aaa! Mademoiselle Jostling! Charmant! — laverteli kapteeni
Bjelinskij liiallista iloisuutta teeskennellen ja sangen humalassa.

Alava kääntyi ripeästi ja meni suoraa päätä matkustajakerrokseen.

                                                  ⸻

Kun Heikki Alava hiljaa laskeusi alas kiertoportaita, oli hän niin
jännittynyt, että henkeä salpasi ja hän saattoi selvästi kuulla oman
sydämensä sykkeen. Varovasti kuin murtovaras hän väänsi lukkoa ja
raotti hyvin hitaasti ovea. Ketään ei näkynyt käytävässä, vain sävelten
pauhu tanssisalista kantausi korviin.

Joku tuli naisten huoneesta ja sipsutti kepein askelin käytävän
kulmauksen taa.

”Ja entä, jos joku nyt pyrkisi tänne”, välähti Heikin mieleen. ”Mutta
mitäs, itsellänihän minulla on lukko kädessä; en päästäisi.”

Nyt kuului kahinaa... Joku meni taas naisten huoneeseen. Ja sitten,
sitten tuli Anna.

”Voi sinua, rakas, kuinka poskesi palavat”, ajatteli Heikki.

Anna meni naisten huoneeseen ja viipyi siellä, nähtävästi odottaen
edellisen lähtöä; se aika tuntui Heikistä iankaikkisuudelta. Ja kas!
Siinä oli Bjelinskij, kuin vainolainen... Kassaan näkyi menevän... Kun
Anna sitten tuli, säikähti Heikki niin, että lakkasi hengittämästä.
Tyttö seisoi neuvottomana, jännittyneenä, kuunnellen. Hän epäröi, hän
viipyi paikallaan kuin ihana lintu, joka on lähtemäisillään lentoon
oksalta. ”Rakas, kuinka levoton olet minun tähteni”, ajatteli Heikki
taas. Ja kun Anna vihdoin suuntasi tuskaiset silmänsä ovea kohti,
raoitti Heikki sitä, niin että hänen kasvonsa kuulsivat pimeästä.
Salamana oli notkea tyttö portailla ja tarttui polttavin, vapisevin
käsin Heikkiä ranteeseen.

— Älä pelkää, rakas.

— Paljon, paljon parempi olisi ollut rehellisesti tulla pääportaita.

— Eihän täällä ole ketään... Ja sinähän voit palata sitä tietä, jos
pidät sen parempana.

He tulivat yläkerran käytävään ja Heikki kurkisti varovasti kulmauksen
takaa. Joku oli juuri menossa huoneeseensa käytävän tuolla päässä;
kuului, kun ovi rapsahti lukkoon. Vielä muutamia askeleita ja he olivat
Heikin huoneessa.

— Kuinka hirveätä! Kuinka järjetöntä! Minun ei olisi pitänyt tulla.
Minä ajattelin sitä alhaalla, mutta kun kiireessä tulin luvanneeksi, ja
yhtäkkiä laukesi Annan jännitys rajuun itkuun ja hän heittäysi Heikin
rintaa vasten. Heikki oli tukahduttaa hänet syleilyynsä ja suuteli
häntä, suuteli lukemattomat kerrat, hänen huuliaan, kyyneleisiä silmiä,
punaisina helottavia korvalehtiä.

— Rakastatko sitten minua kuitenkin, Anna?

Silloin Anna kohotti päänsä ja vetäysi hiukan loitommalle. Hänen
kätensä kulkivat hermostuneesti edestakaisin nuorukaisen olkapäillä ja
hänen ihanissa silmissään säteili lempeys ja hurmio.

— Oi kyllä, kyllä. Minä rakastan sinua. Minä olen aina rakastanut
sinua, koko senkin ajan, jonka olimme erossa. Voitko käsittää sitä,
Heikki? Mutta ei, en minä itsekään ymmärrä. Minä olin mieletön. Minä
olen tyhmä ja paha tyttö... Ensin, kun olin loukkaantuvinani, minä
odotin, että olisit hyvin onneton. Ja kuu et ollut, minä itkin
menehtyäkseni ja luulin, että et enää välitä minusta. Ja kun sitten
kirjoitit... Oi hyvä Jumala! Minä olisin ennemmin voinut tappaa itseni
kuin vastata sinulle, vaikka sydäntäni poltti! Ymmärrätkö sinä
sellaista! Minä päätin sata kertaa, että nyt minä vastaan ja rukoilen
sinulta anteeksi. Mutta minä en voinut, en voinut, itkin vaan. Ja kun
sinä tänään soitit, olin tietysti sinulle tyly ja itkin taas niin, että
isä kysyi ruokapöydässä... Ja nyt sinä olet kuitenkin siinä, Heikki,
rakas, rakas, rakas Heikki... nyt kun heti menetän sinut... Mutta minä
en kiellä sinua lähtemästä, en kiellä, vaikka menehtyisin, sitä sinä et
saa tytöstäsi luulla...

Tämän omituisen purkauksen aikana oli ovi avautunut ja raossa seisoi
kapteeni Bjelinskij silmät välkkyvinä ja humalaiset kasvot
punoittavina. Hieman hoippuen hän astui röyhkeästi sisään ja sammalsi
jotakin, joka lienee merkinnyt:

— Haa, sinä kavala kettu!

Vihan vimmassa Alava syöksyi hänen eteensä.

— Mitä teillä on tekemistä minun huoneessani? Menkää tiehenne. Stupai
prots, seitsas!

Mutta päihtynyt upseeri tapaili säikähtynyttä Annaa käsivarresta ja
syyti nuorukaiselle hirveän tulvan haukkumasanoja. Silloin ei nuori
Alava jaksanut hillitä itseään, vaan löi sydämensä pohjasta tunkeilijaa
poskelle, niin että tämä kellahti sohvalle.

Anna, joka naisena heti huomasi skandaalin vaaran, oli jo silloin
puikahtanut tuulena ovesta ja hiipi ketterin askelin kiertoportaita
kohti. Saavuttuaan käytävän kulmaukseen, hän näki, että muuan ovi oli
auki, säikähti hirveästi, pysähtyi. Heti hän kuitenkin huomasi, että
siivoojatar pöyhi siellä sänkyä. Silloin hän livahti notkeasti kuin
kärppä ohi ja oli jo saanut kiertoportaille johtavan oven auki, kun
kumea laukaus pamahti. Kuin itseään suojellakseen hän tempasi oven
perässään kiinni, (tämän ovenläimäyksen oli siivoojatar kuullut) miltei
putosi kiertoportaat alas ja seisoi pimeässä vavisten, polvet horjuen,
kykenemättömänä ajattelemaan, lakkaamatta hokien ”hyvä Jumala, hyvä
jumala!”

Sitten hän kuuli siivoojattaren kimeän huudon ylhäältä. Ja silloin,
pelon ja itsesäilytysvaiston ajamana, hän ponnisti viimeiset voimansa,
raotti ovea, näki käytävän tyhjäksi ja syöksähti naisten huoneeseen,
jonka sohvalle hän menehtymäisillään lysähti.

Hän sai onneksi olla yksin; ihmiset olivat kalkki rynnänneet suurten
portaitten luo. Hänellä oli aikaa tyyntyä. Ja niin huolissaan kuin hän
olikin rakastettunsa puolesta, hän kuitenkin ymmärsi, että hän ei
toistaiseksi muuta voisi tehdä kuin vaieta.

                                                  ⸻

— Sinä kysyt, mistä minä tiesin ja tunsin nuo kiertoportaat, — näin
kertoi Heikki Alava itse, hiljaa naurahdellen. — Minä voisin sen kyllä
selittää miten tarkasti tahansa. Mutta siitä tuskin koituisi minulle
mitään hyvää, pikemmin päinvastoin, ja niinpä jätänkin sen koreasti
tekemättä. Kysyisit ennemmin, mistä lemmosta se Bjelinskij tiesi ne
portaat, sillä niitä pitkin hän kaiken todennäköisyyden mukaan on
tullut. Olen sitä asiaa aprikoinut puoleen ja toiseen ja arvelen näin:
Kapteeni oli varmasti pannut merkille Annan mielialan vaihdokset. Hän
oli huomannut minun pitkän tanssini ja siitä johtuneen hermostuksen
Annassa. Kun Anna sitten ilman muuta nousi pöydästä tullakseen minun
luokseni, seurasi kapteeni Bjelinskij häntä, kenties pyytääkseen
tanssimaan, kenties vain pitääkseen silmällä, minne hän meni.
Huomatessaan Annan aikovan naisten huoneeseen, kääntyi Bjelinskij
kassaan — minähän näin oven raosta hänen menevän sinne — mistä hän
saattoi pitää silmällä Annan paluuta, tilasi luultavasti jotain
juotavaa ja jäi odottamaan. Kun Anna sitten tuli, kun hän seisoi
epäröiden käytävässä ja minä kutsuakseni avasin ovea, on kapteeni
varsin hyvin saattanut nähdä Annan pujahtavan luokseni. Ei ole mikään
kumma, jos humalainen mies lähti ottamaan lähempää selvää, mihin hänen
kiertämänsä kauris katosi — ja onhan varsin mahdollista, että kapteeni
on nähnyt vielä minutkin ovenraossa.

— Tuo on kyllä selvää, mutta sanopas, kuinka kapteeni on voinut tietää
sinun huoneesi numeron?

— Mistä peijakkaasta minä sen tietäisin! Voisi tosin ajatella, että
hän on heti seurannut Annaa ja minua kiertoportaita ylös. Kun me
hetkeksi pysähdyimme yläkerran käytävän kulmaukseen, on hän voinut
päästä niin lähelle, että on nähnyt meidät, ja kun me sitten kiirein
askelin menimme minun huoneeseeni, on hän kukaties juossut kulmauksen
takaa kurkistamaan, minne ”kana katosi”. Mutta kuinka emme olisi
kuulleet humalaisen, lihavahkon miehen kompuroimista kiertoportaissa?
Ja kuinka olisimme saaneet olla niinkin kauan rauhassa? Annahan ehti
puhua kauan aikaa. — Puolestani uskon sittenkin, että hän on tullut
myöhemmin, kävellyt taululta katsomaan, missä numerossa asuin ja sitten
vasta tullut. Mistäkö hän tiesi nimeni? Siinäpä se! Mutta Anna muistaa
komisario Tuomen venäjäksi selittäneen upseereille, kuka ja mikä olin,
silloin kun tulin pyytämään neitosia tanssiin. ”Kuinka ylioppilas Alava
tähän aikaan täällä on?” oli hän kysynyt Annalta. ”Hän on kyllä menossa
Helsinkiin, mutta on yötä täällä hotellissa”, oli Anna vastannut. Liekö
sitten komisario selittänyt tuonkin vastauksen.

— Ja sinä ampua paukautit kapteenia, kun Anna oli mennyt?

— Maltahan, ei se niin vain käynyt. Kuten sanottu, minä läimäytin sitä
tällä kätöselläni ja sen piti kyllä olla melkoinen täräys, olin siksi
vihoissani. Että Anna oli mennyt, tai juuri menossa, sitä minä en
ollenkaan huomannut. Mutta kapteeni! Sensijaan että olisi tyytynyt,
tämä turkkilainen ryntää pystyyn kuin peto, syytää sihisevää kirousta,
saa tikarin käteensä ja päälle, suoraa päätä. Se ei ollut enää leikkiä,
ei ollenkaan. Sain hyvän piston käsivarteeni ja siinä oli ajateltava
henkeään. Olin pukua vaihtaessani jättänyt revolverin pöydälle ja sain
sen käteeni. Mutta minä en tänäkään päivänä tiedä, kuinka ammuin.
Ymmärrät varsin hyvin, ettei minulla ole mitään syytä peitellä eikä
koristella, mutta olin silloin niin kiihdyksissä, että en ollenkaan
tiennyt tähtäsinkö, ammuinko tahallani, vai laukesiko ase tahtomattani.
Heräsin vasta, kun kapteeni kierähti lattialle ja verta pursui hänen
huuliltaan. Taivas, kuinka kauhistuin. Luulin, että hän oli kuollut ja
hetkisen olin kykenemätön liikauttamaan jäsentäkään. Sitten jysähti
tajuntaan kauhea tietoisuus siitä, että nyt olin auttamattomasti
hukassa, ja mitään ajattelematta minä syöksyin ulos.

— Minuahan ei kukaan yrittänytkään pidättää, mutta mitäs teit
takittomana, lakittomana pimeässä lokakuun yössä ja sellaisessa
mielentilassa. Löysin itseni pahasti läähättävänä klubin
porttikäytävästä; tottapahan jokin vaisto oli ilmaissut, että klubi oli
ainoa paikka, minne avopäin saatoin uskaltaa. Seisoin pimeässä pitkän
aikaa, jäsenet vavisten, eikä se tapahtunut kylmästä. Haavoittunutta
käsivarttani pakoitti ja siitä vuosi verta — minä olen muuten aina
ihmetellyt, ettei missään huomattu verta silloin tutkimusten aikana.
Mitä oli nyt tehtävä? Menisinkö klubiin ja sanoisin suoraan: ”Toverit,
tässä on mies, joka on ampunut venäläisen upseerin. Minulla ei ollut
tappamisen ajatustakaan, mutta niin on käynyt ja mikä nyt neuvoksi?”
Käsitin kuitenkin, että siten olisin saattanut vain toisetkin pahaan
pälkääseen. Ei, pakoon tästä oli yritettävä. Mutta minne, miten? Aivan
tuossa tuokiossa minä joutuisin kiinni. Ja entäs poliisikoirat! Nehän
ryntäisivät jälkiäni pitkin suoraa päätä kurkkuuni.

— Sinne tänne säjöilevät ajatukseni keksivät toki erään lupaavan
mahdollisuuden: Kenties pihalla on pyörä, siellähän niitä aina oli?
Menin katsomaan. Aivan oikein, siellä oli pyörä, tunsinkin, kenen se
oli. Hätä ei lue lakia, minä päätin ottaa sen. Silloin olisin ainakin
poliisikoirilta paremmassa turvassa. Mutta vielä oli minun saatava
lakki. ”Mitäpäs siinä”, ajattelin, ”ovi on vielä auki. Kukaan ei
huomaa, onko minulla lakkia vai ei kun menen sisään. Käväisen
biljardissa, tulen sitten pois ja sieppaan jonkun hatun.”

— Kun menin eteiseen, en nähnyt ketään. Biljardisalista ei kuulunut
ääntäkään, mutta vaatenaulakossa oli muutamia hattuja. Tempasin yhden
ja painuin jälleen yöhön.

— Tunsin itseni paljoa turvallisemmaksi nyt. En uskaltanut sytyttää
pyörän lyhtyä, vaan ajoin hyvin varovasti niukasti valaistuja katuja
pitkin, joka kulmauksessa tähyillen, näkyisikö poliisia. Tulin
puistoon. Mutta silloin heräsi kysymys, minne lopultakin lähtisin.
Vasta siinä minä muistin, että minulla oli juhlapuku päälläni. Kuinka
minä siinä voisin ajaa? Kiinni, kiinni minä joutuisin kaikessa
tapauksessa. Tartuin vahvan puun runkoon ja pysähdyin miettimään
pyörällä istuen — en näet uskaltanut hypätä alas, kun pelkäsin
jättäväni jälkiä koirille. Ja siinä, ankarassa ahdistuksessa, syntyi
muuan suunnitelma, jonka rohkeasti päätin toteuttaa. Ajoin varovasti
niin lähelle määräpaikkaani kuin uskalsin. Ensin ajattelin jättää
pyörän siihen, sitenpähän saisi telegrafistikin omansa takaisin, mutta
sitten muutin mieltäni. ”On kyllä parempi, ettei pyörää ollenkaan
löydetä”, ajattelin itsekseni. Menin rantaan, joka oli aivan lähellä ja
upotin pyörän hiljalleen veteen.

                                                  ⸻

Kun Anna noiden hermoillekäypien tapahtumien jälkeen vihdoin selvisi
kotiin, lysähti hän lopen uupuneena pöytänsä ääreen istumaan. Se
pingotettu tyyneys, jonka hän kuulustelun aikana oli jaksanut
teeskennellä kasvoilleen, viipyi vieläkin, mutta kuitenkin raateli
hänen sydäntään kauhea epätoivo.

Mitä tuli hänen tehdä? Oliko mentävä ja kerrottava suoraan kaikki, mitä
hän tiesi tapahtumasta? Mutta eihän hän tiennyt mitään itse
laukauksesta. Ja hyvä Jumala, Heikkihän oli joka tapauksessa itse
lyönyt ensiksi; hyödyksi hänen todistuksensa ei siis rakastetulle
ainakaan voisi olla. Aivan suottahan Anna silloin heittäytyisi ihmisten
kummasteltavaksi... Olivat saaneet vielä senkin selville, minne Heikki
oli lähdössä... Mutta silloinhan he epäilisivät myös häntä, Annaa.
Veisivät kuulusteltavaksi... ei, ei!... Mutta entäs jos kapteeni vielä
virkoaa, kertoo? Tokihan hyvä Jumala sallii hänen vielä toipua; ettei
murhaa tulisi Heikin tunnolle, tulkoon muuten mitä tahansa... Ja
Heikki, rakkahin! Missähän olet nyt, poloinen? Vangittunako,
rääkättävänä? Oi laupias isä!

Jo kostuvat kauniit silmät, jo tulvahtaa vapauttava itku ja tumma pää
painuu valkeata kyynärvartta vasten. Silloin kuuluu jotakin, kuin
hyvin, hyvin hiljaista koputusta. Annan pää kohoaa nopeasti ja
kyyneleet lakkaavat vuotamasta. Hän kuuntelee.

Taas, vieläkin hiljempaa... Ja taaskin! Varmaankin ikkunaan. Anna
kimmahtaa seisomaan. Hänen kasvonsa näyttävät vihertäviltä lampun
valossa.

On hetken aivan hiljaista. Ja sitten, jälleen tuo aavistuksena kuuluva
koputus. Mutta se on naputusta, siitä ei voi erehtyä.

Vapisevin käsin Anna vetää verhon hiljaa ylös ja tuijottaa pimeyteen.
Toivo ja pelko kuristavat hänen sydäntään, mutta mitään ei näy. Vihdoin
liukuu jotakin valkeata akkunaa pitkin alhaalta ylös. Se on
savukelaatikko ja Anna saattaa nähdä, että siihen on paksusti ja
sekavasti tuhrittu:

Heikki

Hengityksen salpaantuessa Anna avaa varovasti ikkunan.

— Sammuta valo, rakas, kuuluu hiljainen kuiskaus kivijalan rajasta.

Anna tottelee ja palaa jälleen akkunaan.

— Minä se olen, Anna. Minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin sinä,
— kuuluu nyt aivan läheltä. Aavemaiset kasvot kuumottavat heikosti
pimeästä ja kylmä käsi kurkottaa Annan polttavia sormia ikkunalaudalta.

— Hyvä Jumala, Heikki.

— Tahdotko auttaa minua, Anna?

— Tahdon, tahdon.

— Uskallatko päästää minut luoksesi?

— Nytkö?

— Niin.

— Laupias taivas! Sehän on... Mutta kyllä, kyllä minä uskallan.

— Minä riisun kenkäni. Odota.

Hiljaisuus. Kuuluu vain pimeän tuulen humu.

— Kas tässä. Ota nyt ne ja väisty sitten taapäin.

Voi tuskin kuulla rasahdustakaan, kun notkea nuorukainen oli sisällä,
sulki hiljaa ikkunan ja laski verhon.

Huoneessa oli pilkkoisen pimeä ja aivan hiljaista. Mikään ei
liikahtanut, vain kaksi levotonta sydäntä sykki rajusti.

— Inhoatko sinä minua nyt, Anna? — suhahti vihdoin pimeän läpi.

Silloin kuului hiljaista puvun kahinaa ja tytön polttavat huulet
etsivät nuorukaisen huulia. Oli äänetöntä jälleen.

— Ole varovainen, Anna. Sinä tahraat pukusi.

Tyttö perääntyi, oli kirkaista, mutta hillitsi itsensä.

— Kauhistus! Sinä olet veressä!

— Käsivarteni vuotaa yhä.

— Hyvä jumala! Oletko sinä haavoittunut? — Ja nopeasti hän riensi
vääntämään sähkönappulaa.

— Ei se ole paha haava. Mutta uskallatko sinä sytyttää valoa?

— Miksen? Eihän tänne kukaan voi nähdä... Riisu nyt takkisi, niin minä
pesen ja sidon haavan jollain tavoin. — Ja näytti, kuin olisi tytön
levottomuus ja pelko kadonnut, kun hän pääsi toimimaan.

— Se oli kyllä minun syyni, minä kiihdyin liikaa. Mutta hän hyökkäsi
päälleni ja pisti käsivarteeni. Vasta silloin minä ammuin. Minulta
laukesi, Anna. Minä en tahtonut häntä murhata.

— Mutta eihän hän ole kuollut, ei ainakaan vielä.

Heikki Alava säpsähti.

— Eikö hän ole kuollut?

— Ei. Ja Jumala suokoon, ettei hän kuolisikaan.

— Niin, niin, tietysti. Mutta...

— Mutta mitä? Ethän sinä toki toivone...?

— Ei, ei, en tietenkään. Mutta silloin, silloinhan minun on heti
paikalla lähdettävä, — kuiskasi nuorukainen tuskan hehkuessa hänen
silmistään.

— Mutta miksi juuri nyt, Heikki?

— Etkö sinä käsitä, Anna. Häntä kuulustellaan, hän kertoo. Ja silloin
ne kyllä tulevat sinun kimppuusi. Ja armahtakoon, jos minut löydetään
täältä!

Nyt selvisi tilanteen vakavuus Annallekin. Hän seisoi hetken
liikkumattomana, outo synkkyys kauniissa silmissä. Sitten näytti
jotakin juolahtavan hänen mieleensä, hän elostui, jopa hymyili ja
kuiskasi päättävästi:

— Odota!

Kovin hiljaa hän hiipi isänsä virkahuoneeseen, tarttui puhelimeen ja
pyysi sairaalaan.

— Se on eräs kapteeni Bjelinskin ystävätär. Pyytäisin tiedustella
hänen tilaansa... Sehän on ilahduttavaa. Ja milloin saa häntä
puhutella?... Eikö poliisikuulusteluakaan voida pitää vielä
huomenna?... Kiitos. Anteeksi vaiva. Hyvästi.

— Eipäs voida kuulustella, vielä huomennakaan, — sanoi Anna
palattuaan ja suuteli miltei rajusti nuorukaista. Tämä katseli häntä
kauan aikaa äänettömänä. Näytti, kuin hän olisi unohtanut vaaranalaisen
asemansa, kaikki onnettomuutensa ja ahminut vain rakastettunsa suloa
silmillään.

— Sinä olet ihmeellinen tyttö, Anna.

— Kerro nyt minulle, mitä sinä tarkoitit, kun tulit tänne... Onko
kätesi parempi nyt?

— On kyllä, kiitos... Istuhan tähän viereeni, niin selitän. Täytyy
toimia ripeästi, aikaa on niukalti ja minä saatan suotta sinut vaaralle
alttiiksi.

— Minä kuuntelen.

— Isäsi virallinen leima on luonnollisesti pöydällä ja sinun
saatavissasi?

— On kyllä.

— Ja tiedätkö, missä kruununvouti säilyttää passikaavakkeita, niitä,
joihin kirjoitetaan lupa oleskella määrätty aika muilla paikkakunnilla,
työnansiota varten?

— En osaa varmaan sanoa, mutta enköhän löydä niitä.

— Ja sitten sinulla on minun valokuvani?

— On.

— Mutta onko se, joka on otettu viime juhannuksena kalapirtillä?
Muistatko? Siinähän minä olen kuin ilmetty jätkä.

— Varmasti on sekin tallessa.

— No niin. Nyt pyytäisin, että hakisit sen esille. Ja sitten laitat
oleskeluluvan sekatyömies Matti Järviselle, tai annat minun laittaa.
Minä yritän sen turvin jotenkuten päästä pakoon.

Anna mietti.

— Kun minä en ollenkaan muista, missä ne kaavakkeet ovat. Mutta minä
koetan etsiä. Kuvasi on kyllä täällä, katsohan. Minä leikkaan siitä
pois, mikä on tarpeetonta... Ja nyt sinun täytyy kärsivällisesti
odottaa.

Sopivaan muotoon leikattu kuva kädessä hän hiipi jälleen isänsä
virkahuoneeseen. Aikaa kului. Heikki alkoi käydä kärsimättömäksi. Mutta
viimein ovi aukeni äänettömästi ja Anna palasi raukeasti hymyillen.

— Kas tässä, — sanoi hän ojentaen paperin. — Olin niin jännittynyt,
että isäni nimikirjoitus on huono. Mutta paljoa enemmän minua kuitenkin
huolettaa toinen seikka: mitä ihmeen hyötyä sinulla on tuosta jätkän
kuvasta, kun päälläsi on smoking?

— Täytyy koettaa jostakin hankkia.

— Onko sinulla rahaakaan?

— On. Lompakon minä toki olin sullonut taskuuni tanssiaisiin
tullessani, vaikka muu jäi.

Jälleen Anna mietti.

— Sinä ryhdyt ostelemaan jätkän pukua! Mutta silloinhan sinä heti
herätät epäilyä. Sinä joudut kiinni... Ei, ei, ei, tämä ei käy. Se on
aivan mahdotonta.

Hän kiihtyi omituisesti puhuessaan ja kosteus kihosi hänen silmiinsä.

— Valinnan varaa ei ole, rakkahin.

— Kun minä uskaltaisin vielä mennä etehiseen, — puhui Anna
kuin itsekseen. — Siellä on eräässä komerossa isän vanhoja
metsästystamineita. Aivan varmasti siellä on vanhat lapikkaat, joita
isä ei enää käytä... Odotahan, minä koetan.

— Mutta se on vaarallista, Anna.

— Vaarallisempaa sinun on lähteä tuollaisena... Tokihan minä isästä
aina jollain tavoin selviän. — Ja tuskansakin läpi koetti nuori tyttö
hymyillä.

— Voi sinua, rakas, — kuiskasi Heikki lämpimästi. — Sinä olet
ihmeellinen tyttö, johan sen sanoin.

                                                  ⸻

Kaikki oli valmista. Eron hetki oli esillä.

— Jos sinua vielä kuulustellaan ja jos huomaat, että kapteeni
Bjelinskij on kertonut, kerro silloin sinäkin avoimesti ja suoraan
kaiken minkä tiedät. Luulen sen olevan parasta. Mutta älä missään
nimessä mainitse, että tiesit minun lähtevän. Silloin olet hukassa.

Anna istui hiukan kumarassa, kädet helmassa, katse maahan luotuna. Hän
oli kuin kukka, jonka rajusade on pieksänyt ja kallistanut maan
puoleen, näytti, ettei hän kuullut mitään.

— Minä en voi kirjoittaa sinulle, — jatkoi nuorukainen, ottaen hänen
kätensä. — Sinun kirjeesi kyllä sensuroidaan, samoin kuin isänkin
kirjeet. Mutta jos onnellisesti pääsen yli rajan, koetan kyllä
toimittaa sinulle tiedon siitä. Minulla on sitten hyvää aikaa harkita,
mitenkä sen teen.

Nytkään ei näkynyt mitään merkkiä siitä, että Anna olisi kuullut. Hän
istui yhä liikkumattomana.

— Voitko huonosti, Anna?

— Olen uuvuksissa, — kuului soinnuton kuiskaus.

Hellästi nuorukainen otti hänet syliinsä, kätensä haavaa muistamatta,
ja nosti hänet keveästi valkealle vuoteelle. Anna ei tehnyt
liikettäkään. Hänen luomensa painuivat umpeen. Hän lepäsi siinä kuin
kaunis vahakuva, tuskin hengittäen. Sitten luomet aukenivat; hän nosti
kätensä ja haroi kapeilla sormillaan nuorukaisen vaaleata tukkaa. Hän
ei itkenyt; hänen silmissään oli kuvaamaton tuskan ja rakkauden hohto.

— Kuinka kaunis sinä olet, Heikki, tuollaisenakin, kurjissa
vaatteissa... Sinun kasvosi ovat niin kaitaiset, niin kaitaiset... Sinä
menet nyt ja sinun romaanisi alkaa... Mutta minun, minun loppuu...
ellet palaa.

Kun Heikki katsoi noihin ihaniin silmiin, niin kuuma aalto syöksyi
hänen suoniinsa. Jotakin epätoivoista, samalla hurjaa ja tuskallista
kuohui hänen sydämessään. Hän rakasti tuota tyttöä, ja nyt, tällä
viimeisellä hetkellä, tuo tyttö oli hänen, oli ruumiineen ja
sieluineen. Huomenna, viikon päästä, milloin tahansa hän saattoi olla
vanki tai vainaa, mutta nyt oli hänen rakkautensa korkea hetki.
Silmänräpäyksessä tämä kaikki kiiti läpi hänen aivojensa. Hän kumartui
polttavassa kiihkossa ja suuteli Annan huulia, korvia, kaulaa... Hän
näki tytön herpaantuvan ja luomien painuvan umpeen. Hän tunsi
hengityksen polttavan ja rinnan myrskyävän yhä tihenevin aalloin omaa
rintaansa vasten. Hänen omat jänteensä värisivät kuin kieli, joka on
katkeamalleen viritetty... Mutta silloin ylevä ja suuri kieltäymys
valahti kuin armon vuo hänen sydämeensä. Hän kohotti päänsä, katsoi
pitkään Annaa, vaipui polvilleen vuoteen ääreen, painoi kasvonsa
pielusta vasten ja nyyhkytti hiljaa, äänettömästi.

Kului pitkä hetki. Anna avasi silmänsä, jotka laajenivat omituisesti,
kuin olisi hän herännyt ahdistavasta unesta. Mahdotonta on kuvata hänen
ilmettään.

— Rakkahin, rakkahin, lähde nyt! — kuiskasi hän vaikeasti, — Nyt
tiedän, että rakastat minua... Aina, aina, kuolemaan asti ja sen yli
minä olen sinun...

Hän käännähti rajusti, hautasi kasvonsa pielukseen, eikä sitten enää
liikkunut.

Heikki nousi hiljaa, katsoi kauan aikaa Annaan, mutta ei uskaltanut
koskea häneen eikä saanut sanaakaan sanotuksi. Hän seisoi pitkän aikaa
vuoteen ääressä; sitten hän sammutti valon, hiipi hiljaa ikkunan ääreen
ja avasi sen varovasti. Vielä kerran hän vaistomaisesti katsoi pimeän
läpi vuodetta kohti. Seuraavana hetkenä hän oli ulkona, tuulisessa
syys-yössä ja painoi ruudun hiljaa kiinni.

                                                  ⸻

Kun Anna sitten myöhemmän pidätettiin kuulusteluja varten, hän kertoi
kaiken näkemänsä ja ilmoitti lapsellisella suoruudella rakastavansa
Heikkiä. Mutta Heikin antaman neuvon mukaan hän kiven kovaan kielsi
tietävänsä mitään nuorukaisen aikeista lähteä Saksaan. Saattoi olla
varsin mahdollista, että kapteeni Bjelinskij häpesi ja katui tekoaan ja
kertoi tapahtuman siinä valossa, että Anna voitiin niin pian vapauttaa.

Viikkoja vieri, kuukausia kului, mutta mitään tietoa ei Heikistä
kuulunut. Turhaan odotti vanha tuomari Alava kirjettä pojaltaan,
turhaan koetti Anna Östling lohduttaa itseään sillä lupauksella, jonka
Heikki oli lähtiessään antanut, ja yhtä turhaan harjoitti venäläinen
santarmisto salaista sensuuria edellämainittujen postiin nähden. Nuori
Heikki Alava, lääketieteen ylioppilas, tuntui kadonneen jäljettömiin.