Kolmas luku.

Varmaankin kymmenettä kertaa Heikki Alava katsoi kelloaan lyhyen ajan
kuluessa. Hän lojui erään majakodin vuoteella vähäisessä Kemin kaupungissa,
poltellen levottomana savukkeen toisensa jälkeen ja
odotellen määrähetkeä.

Oli jo yö. Ei kuulunut muuta kuin rajun pohjatuulen tohina ja vihellys
venttiilin aukossa. — Vielä puolituntinen, ennenkuin sopi lähteä
sovitulle paikalle satamaan.

Rauhattomat ajatukset risteilivät nuoren Alavan aivoissa. Tänne asti
oli hän onnellisesti, vaikka alituisessa jännityksessä eläen ehtinyt
Annan väärentämällä passilla. Mutta nyt oli edessä vaikein koetus: oli
selviydyttävä rajan yli. Hän oli aluksi tehnyt turhan ja rohkean matkan
Tornioon ja suurella vaivalla saanut siellä käsiinsä henkilön, jonka
tiesi jääkäriliikkeen mieheksi. Mutta tämä oli käynyt kalpeaksi kuin
palttina ja selittänyt hermostuneesti:

— Onneton, ettekö tiennyt, että tämän kautta on tie tukossa?

— Mistäpä minä sen olisin saattanut tietää.

— Eikö lähettäjä sitä ilmoittanut? Pitäisihän niillä etelässä olla
siitä tarkka tieto.

— Minä olen tullut vähän poikkeuksellisia teitä, enkä ole pitkään
aikaan ketään lähettäjää nähnytkään.

— Ei ole muuta keinoa kuin kiirehtimän kaupalla palata Kemiin. Täällä
on joka toinen ihminen kohta urkkija. Kemistä toki kuljetaan vielä
meritse Seittenkariin.

Ja niine hyvineen oli Heikki Alava saanut palata Kemiin; hänelle oli
kuitenkin annettu erään kemiläisen ”tietomiehen” osoite.

Mutta silloin tulivat nuo kovat ja varhaiset pakkaspäivä, jotka
vieläkin saattavat olla monen muistissa. Oli tyyntä ja kirkasta. Meri
lepäsi kuin peili; tuota pikaa uskalsi joku luistelija rantajäille.
Uskomattoman nopeasti riittyi myöskin aava ulappa. Ihmiset kulkivat
potkureilla ja luistimilla jäätä pitkin; nähtiinpä siellä täällä jo
hevosellakin uskallettavan saaresta toiseen. Tämä varhainen pakkanen
teki luonnollisesti lopun siitä salamyhkäisestä ja vaarallisesta
liikenteestä, jota oli harjoitettu Kemin ja Seittenkarin välillä
milloin moottori-, milloin purjevenettä käyttäen.

Ja sitten tuli jälleen leutoja, usvaisia päiviä. Jää oli kuitenkin
ennättänyt jo siinä määrin vahvistua, ettei se enää särkynyt tuulen
tiessä, mutta sen päälle nousi vettä, tuli uhku, joka rannassa ulottui
polviin saakka ja vieläkin ylemmäs.

Tällä välin oli Kemiin kertynyt yhä useampia nuoria miehiä, jotka
kaikin mokomin oli toimitettava Ruotsin puolelle. Toimihenkilöt tulivat
yhä levottomammiksi ja hyvin ymmärrettävän hermostuksen vallassa
odotettiin jään vahvenemista. Mutta kun leuto sää sitten tuli, oli
ryhdyttävä nopeaan toimintaan. Ei voitu kauemmin pitää kätkössä näitä
vaarallisia nuorukaisia, vaan oli yritettävä yli jään, miten vaikeaa se
sitten saattoikin olla. Ja niin oli opas määrätty, ja tänä yönä kello yksi
oli Saksaan aikovien yksitellen hiivittävä Kemin satamaan,
tarkoin sovittuun paikkaan, josta pitkä ja rohkea matka yhdessä
alotettaisiin. —

Taas Heikki Alava vilkaisi kelloaan, kimmahti sitten vuoteeltaan, veti
pitkävartiset, yli polven ulottuvat lapikkaat jalkaansa ja nahkaliivit
villapaitansa päälle ja niin oli hän valmis, sillä matkatavaraa hänellä
ei ollut muuta kuin ohut selkäreppu, jossa oli pari alusvaatekertaa,
sukkia ja hiukan evästä.

Voimakas pohjatuuli oli niin purevan kylmä, että verraten hyvästä
vaatetuksesta huolimatta se pani puistatuksen kiitämään läpi ruumiin.
Pylväät humisivat ja langat soivat myrskyn enteenä, mutta tuota kaikkea
Heikki tuskin huomasi. Hän astui nopeasti ja samalla ihmisiä joka
nurkkauksesta vaanien syrjäkatuja rantaa kohti, löysi viimein sovitun
paikan ja tapasi siellä oppaan, joka oli varustanut kaksi potkukelkkaa
ja tarpeelliset potkinraudat mukaan. Yhä useampia tummia ja
salaperäisiä olentoja ilmaantui pimeästä kojun suojaan, kunnes joukko
oli täysi: kahdeksan nuorukaista ja opas. Ja niin alkoi tuo
vaivalloinen matka yli veden peittämän sileän jään, läpi syksyisen
pimeän, josta ei kuulunut muuta kuin kylmän tuulen ujellus.

Oli omituista: vaikka tuuli oli niin voimakas, ajelehti ulapalla
usvapilviä. Pimeässä ei niitä tosin voitti nähdä, mutta tuo kylmä sumu
antoi kyllä merkin itsestään, se tunkeusi niskaan ja pisti ihoa kuin
neuloilla. Kuusiluodon sahan tulet saattoivat toisinaan näkyä, mutta
toisinaan usva kietoi ne harsoihinsa ja matkan suunta oli määrättävä
yksinomaan oppaan kompassista.

Kulku edistyi hitaasti. Ei saata arvata se, joka ei ole itse sitä
kokenut, kuinka vaivalloista ja voimia kysyvää on yrittää eteenpäin
sileällä, uhkuveden vallassa olevalla jäällä, kun tuuli lisäksi tekee
haittaa. Lyhyet, hiihtämistä jäljittelevät askeleet, jotka aluksi
tuntuvat hupaisilta, rasittavat tavattomasti ajan mittaan ja jokainen
kompastus merkitsee vaatteiden kastumista. Parin tunnin kuluttua ei
meidänkään joukkueessamme ollut enää ainoatakaan kuivaa miestä, mutta
yksi ja toinen alkoi jo näyttää uupumuksen merkkejä. Kun muuta ei ollut
ympärillä kuin pimeää, syntyi tuo tavallinen pelko siitä, että oltiin
eksyksissä. Ainoastaan opas, keski-ikäinen, peräti harvasanainen ja
vakava mies, tarkkasi kompassiaan yhtä tyynenä kuin alussakin.

Aamun lähestyessä alkoi sumu hälvetä, koska sekä Röytän että
Kuusiluodon sahojen tulet näkyivät selvästi; tuuli sensijaan tuntui
yltyvän. Mutta silloin syntyi telki tielle: yhtäkkiä oli edessä musta,
aaltoileva railo, joka jatkui niin pitkälle kuin pimeässä saattoi
eroittaa. Kovin leveä se tosin ei ollut, mutta yli oli mahdoton päästä,
ja kotvan mietittyään opas kääntyi oikeaan, Tornion jokisuuta kohti ja
alkoi seurailla railon rantaa, siinä toivossa, että etäämpänä olisi
ehyttä jäätä. Kompassin ja sahojen mukaan määritellen oltiin
kutakuinkin lähellä Ruotsin rajaa ja oppaan arvelun mukaan piti
läheisyydessä olla muuan pieni saari. Toivottiin, että railo loppuisi
saaren kohdalla ja että saaren takaa päästäisiin jatkamaan matkaa,
mutta kun saari vihdoin kuumotti pimeän läpi miesten silmiin,
huomattiin railon kulkevan monta sataa, metriä saaren editse ja
jatkuvan yhä Torniota kohti. Silloin oli selvä pulma edessä.

Juro ja harvasanainen opaskin oli nyt ilmeisesti ymmällä.

— Railoa emme voi kauemmin seurailla, — sanoi hän yksikantaan. — Jos
jäämme Suomen puolelle, olemme aamun sarastaessa ryssien käsissä, jos
taas railo suuntautuu Ruotsin vesille, ovat tullimiehet meitä vastassa.
Yli tästä pitäisi kaikin mokomin päästä.

Kuvaamattoman masentava oli se vaikutus, minkä nämä oppaan sanat
tekivät tuohon uupuneeseen, viluiseen joukkoon. Tässä oli nuorukaisia,
jotka olivat lähteneet hyvistä kodeista, melkeinpä hemmoteltuina; ensi
kertaa olivat he elämässään joutuneet tällaiseen voimainkoetukseen.
Nurkua ei tosin kuulunut, mutta tuo synkkä äänettömyys puhui enemmän
kuin sanat. Kellään ei ollut antaa neuvoa.

Mutta silloin syttyi huimapäisen Heikki Alavan veri.

— Pankaapas ne potkukelkat tähän näin rinnattain, — hän sanoi.

Ja kun kehoitusta oli seurattu, hän istahti kelkkojen päälle ja alkoi
riisuutua.

Opas, joka vanhana hylkeenpyytäjänä heti oli tajunnut hänen
aikomuksensa, ehätti sanomaan:

— Eiköhän olisi parasta, että minä menisin.

— Ei mitenkään. Teidän on pysyttävä joukon turvana... Mutta
luuletteko, että saaressa on ajopuita tai tukkeja.

— Mennäpä tuota nyt varmuudella sanomaan, mutta kyllä luulisin.

Tuota pikaa oli Heikki Alava ilkoisen alasti ruoskivan pohjatuulen
syleilyssä. Toiseen lapikkaaseen hän kiireesti sulloi sukat ja paidan,
toiseen housut ja villapaidan, opas pisti taskumattinsa villapaidan
sisään ja saappaan varret sidottiin lujasti kiinni suusta, ettei vesi
niihin pääsisi. Ja sitten heitettiin jalkineet yli railon.

Kursailematta Alava hyppäsi hyytävään veteen, ui yli railon ja kapusi
toiselle rannalle; hän teki tuon karmivan, reippaan tempun, jonka moni
hylkeenpyytäjä on saanut suorittaa pelastuakseen halkeilevien jäitten
takaa rannan suojaan. Opas, tällaiseen tottuneena, oli sillä välin
sitonut nuoran toisen potkurin nokkaan ja heitti nyt köyden toisen pään
Alavalle.

— Vetäkää tämä ensin yli, niin on jokin kuiva paikka pukeutuaksenne,
hän huusi.

Sinisenä, hampaat kalisevina jäisessä vedessä seisoen Alava kiskoi
potkurin yli railon, pyyhkäisi kädellään pahimman veden sen istuimelta,
tempasi saappaansa, hypähti kelkan penkille seisomaan ja pukeutui
”nopeammin kuin koskaan elämässään”, kuten hän itse väitti.
Taskumatista hän otti pari vankkaa ryyppyä ja lähti sitten kiireesti
saarta kohti, köysi ja kelkka mukanaan. Kun hän pitkän ajan kuluttua
palasi, raahaten suunnatonta riukua mukanaan, alkoi pelastus väikkyä
väsyneitten nuorukaisten katseista.

Ei ollut suuri vaiva laittaa riuku sillaksi yli railon kapeimman
kohdan, mutta perin vaikeata oli väsyneille miehille uskaltautua
sellaista porraspuuta pitkin yli mustan syvyyden. Miehissä pideltiin
puuta kiinni, ettei se päässyt pyörimään; köyden toinen pää nakattiin
jälleen yli ja kahden miehen pingoittaessa sen kireälle railon poikki,
saatiin siitä jonkinmoinen, vaikka huonokin kaide. Kun vihdoin kaikki
muut olivat onnellisesti selviytyneet yli ja toinen potkurikin oli
köydellä kiskottu vastarannalle, ei viimeiseksi jääneeni oppaan
auttanut muu kuin riisua vaatteensa, hänelle kun ei voitu laittaa
mitään köysikaidetta ja hän pelkäsi putoavansa. Hän siis riisuutui
alasti, heitti vaatteensa railon yli toisten syliin ja juoksi
ketterästi, horjahdellen, mutta kuitenkin puulla pysyen toiselle
puolen.

                                                  ⸻

Tämän samaisen edellisenä päivänä oli Haaparannan etappitoimistoon,
joka rahoitti ja lähetti edelleen Suomesta tulevat jääkäri-alokkaat,
saapunut salainen tieto siitä, että Kemistä oli lähdössä kahdeksan
miestä yli jään. Viipymättä toimitettiin kaksi vastaanottajaa matkaan
ja illan hämärtyessä nämä vastaanottajat — Saksasta komennettuja
jääkäreitä muuten — olivat Seittenkarin tutussa kalastajasaunassa.

Tuo rantakallioitten kätkemä sauna, johon tavallisen kiukaan tilalle
oli rakennettu oikea takka, voisi kertoa lukemattomia seikkailuja
kalastajien, jääkärien ja nyt viime vuosina pirtunkuljettajien
elämästä. Sen seinähirret ovat täynnä nimikirjoituksia ja vuosilukuja
ja sen vähäisestä, merelle tähtäävästä ikkunapahaisesta on moni terävä
silmä odotuksen tuskassa tuijottanut myrskyiselle ulapalle.

Pimeän tultua sytyttivät odottajat merkkilyhdyn näkyvimpään paikkaan
rantakalliolle.

— Tämä on kuitenkin kaameinta, mitä meidän aikanamme on sattunut,
sanoi toinen. — Olihan tosin avoveden aikanakin syysmyrskyt ja ryssien
vartiolaivat, mutta miehillä oli toki aseet ja hyväkulkuinen alus. Nyt
ei ole muuta kuin veden peittämä jää — tokko se edes on kyllin
kestäväkään ulapalla.

Vuorotellen, tunti tunnin jälkeen, he pitivät vahtia, toisen torkkuessa
lämpöä hehkuvan takan ääressä tai keittäessä kahvia. Pitkiä hetkiä he
viipyivät merkkilyhdyn ääressä tuijottaen pimeälle merelle, jännittäen
korviaan, jotka kuitenkaan eivät voineet muuta eroittaa kuin purevan
tuulen kolkon ujelluksen.

Aamu alkoi jo sarastaa, eikä vieläkään mitään. Yhä etemmäs ja etemmäs
saattoi nähdä meren tuulista, veden vallassa värehtivää aavaa, mutta
tulijoista ei jälkeäkään.

— Taitaa olla turhaa kauemmin odottaa, sanoi toinen.

— Se on kuitenkin ehdoton velvollisuutemme.

Ja kolkkoja muistoja siitä, kuinka moni oli aikaisemmin jäänyt
Merenkurkun ulapalle, paleltuneena tai väsymyksestä nääntyneenä,
sukelsi jääkärien mieleen.

On varsin hyvin käsitettävää, että jääkärit, jotka itsekin olivat
valvomisesta uupuneita, menettivät aamun vaaletessa kaiken toivon ja
tähyilivät merelle vain velvollisuutensa pakoittamina. Mutta silloin,
kellon lähetessä kymmentä, ilmaantui erään pienen saaren takaa tummia
pisteitä kuin jäälle nousevia hylkeitä. Vaivalloisesti ne pyrkivät
eteenpäin, mutta ne pyrkivät kuitenkin. Kiikarilla saattoi jo nähdä,
että siinä taivalsivat kaivatut tulijat. Tuon tuostakin joku kompastui
ja kaatui veteen. Pari istui potkurissa toisten lykätessä heitä.

Viipymättä jääkärit sytyttivät muutamia katajan oksia kalliolle
savuamaan ja heiluttivat savun vaiheilla nenäliinojaan. Ja näyttipä
todellakin, että tulijoihin syttyi uutta eloa, kun he huomasivat nämä
merkit. Matka edistyi ripeämmin, mutta siitä huolimatta oli se monine
kaatuilemisineen, kastumisineen surkeinta, mitä ajatella voi.
Rantajäällä oli vettä vieläkin enemmän kuin ulapalla, se ulottui
polveen asti, ja kun tulijat vihdoinkin saavuttivat kaivatun rannan,
olivat he loppuun nääntymässä.

Saunassa, suloisesti loimottavaa takkatulen ääressä riisuttiin märät
vaatteet ja uupuneet miehet vaipuivat lämmön vaikutuksesta uneen, aivan
siihen paikkaan, missä olivat, jäi vain kaksi valveille. Toinen oli
opas, yhtä tyynenä ja vakavana kuin koska tahansa, mutta hirvittävän
kalpeana; toinen oli nuori Heikki Alava, jonka kasvoista oli vaikea
huomata mitään erikoista, mutta jonka väsymys ilmeni siten, ettei hän.
voinut syödä jääkärien tarjoamaa ruokaa. Vasta kun hän puoli väkisin
oli ottanut pari siemausta tarjotusta pullosta, kohosi nopeasti heleä
puna hänen kasvoilleen ja hän joi kahvia maukkaiden voileipien kera.

— Pitäisi teidän tuosta pojasta saada sopiva mies sinne alas, sanoi
opas yksikantaan jääkäreille Alavaa osoittaen.

Sitten hän kertoi Alavan uinnin railossa ja lisäsi:

— Se olisi tuo hentoinen, nuori poika, joka tuossa nyt kuorsaa, vallan
jäänyt tielle, ellei tämä herra olisi minun kanssani vuoroin lykännyt
sitä potkurilla.

Jääkärit katselivat Alavaa, hänen solakkaa ruumistaan ja miltei
liiankin siroja ja heikonnäköisiä jäseniään ilmeisellä mielenkiinnolla;
ja Alava, joka vasta nyt ensi kertaa kuuli, että nämä vastaanottajat
olivat jääkäreitä, tutki heitä vieläkin jännittyneemmällä tarkkuudella.
Käsiä puristettiin ja nimet sanottiin.

— Kuinka olikaan nimenne? — kysyi toinen jääkäri uudelleen.

— Alava.

Kysyjän katse terävöityi.

— Oletteko Heikki Alava, lääketieteen ylioppilas?

— Olen kyllä, vastasi Alava hiukan ihmeissään. — Mistähän tuo jääkäri
tunsi hänet? Hän ei kuitenkaan kysynyt sitä, eikä toinenkaan enää
puhunut mitään.

Vasta kun oli kylliksi nukuttu, miehet virkistyneinä heräilivät yksi
toisensa jälkeen, joivat juomasta päästyään kahvia ja rupattelivat
vitsaillen yön vaikeuksista, vasta silloin vinkkasi jääkäri Alavan ulos
ja sanoi hänelle kahden kesken:

— Kun tullaan mantereelle, niin te seuraatte minua ilman uutta käskyä,
oletteko ymmärtänyt?

— Mutta minkä tähden?

— En tiedä. Minulle on annettu sellainen määräys. Te joudutte
Tukholmaan ennemmin ja eri junassa kuin toiset. Teitä on jo muutamia päiviä
odotettu.

                                                  ⸻

Tämä jossain määrin yllättävä eristäminen toisten toverien joukosta ei
suinkaan ollut omiaan tekemään rauhoittavaa vaikutusta Heikki Alavaan,
Varsin sekavin tuntein hän istui Tukholmaan kiitävässä junassa ja
vakavan, vaiteliaan jääkärin evästyssanat palasivat yhä uudestaan hänen
mieleensä:

— Tukholman asemalle päästyänne te ostatte sanomalehtimyymälästä kolme
samaa numeroa jotakin lehteä ja sanotte sen myyjälle selvästi. Kun
olette saanut lehtenne, huomaatte lähellänne miehen, jolla on
paketoimaton kirja kädessä. Älkää puhutelko häntä, mutta seuratkaa
häntä tarkoin.

Alava ei oikein voinut käsittää, mistä tämä salaperäisyys johtui ja
mitä tässä oli tekeillä. Varmaankin täällä tiedettiin hänen ampuneen
kapteeni Bjelinskiä. Kapteeni oli ehkä kuollut haavaansa, vaikka aluksi
toiselta näytti. Täällä ehkä kuulusteltaisiin häntä... Varsin hyvin
saattoi olla mahdollista, että suomalaiseen jääkäripataljoonaan ei
haluttu henkilöä, jota voitaisiin syyttää törkeästä rikoksessa...

Tukholmassa Alava määräyksen mukaisesti osti lehdet ja huomasi heti
pienen, kirjaa kädessään pitävän miehen, joka loi häneen omituisen
katseen.

Mies ei tehnyt elettäkään, mutta lähti heti verkkaisesti kulkemaan
katuja, joiden nimiä Alava ei levottomuutensa vallassa tullut
tarkanneeksi, kääntyi muutamissa kulmauksissa, avasi vihdoin erään oven
ja vilkaisi ensi kerran taakseen, nähdäkseen, oliko Alava pysynyt hänen
kintereillään. Kun Alavakin oli ehtinyt ovesta porraskäytävään, ojensi
pieni mies yhtäkkiä kätensä ja kysyi suomeksi:

— Terve mieheen, Mitä Suomeen kuuluu?

— En osaa mainita mitään erikoista, vastasi Alava ihmeissään, mutta
oli niin levoton, että jatkoi heti:

— Mihinkä minua viedään?

— Joudutte erään saksalaisen kanssa juttusille. Hän on kyllä meidän
miehiä, enempää, en voi sanoa.

Tästä vastauksesta Alava arvasi, että hänen oppaansakin oli jääkäri.

Tultiin eräänlaiseen toimistoon ja Alava johdettiin viipymättä johonkin
peremmällä sijaitsevaan huoneeseen, jossa hän sai yksinään odotella
muutaman minuutin. Sitten muuan ovi aukeni ja sisään astui pitkä,
teräväsilmäinen, hyvin hontelo, mutta tavattoman tyyni mies, jonka
tavallisuutta suuremmat ja ulospäin taipuneet korvat pistivät heti
silmään. Mies tervehti rauhallisesti, tarjosi tuolin ja tarttui
asiakirjapinkkaan. Vaikeata oli huomata hänessä mitään sotilaallista
ripeyttä, mutta kuitenkin Alava vaistosi olevansa tekemisissä sotilaan
kanssa.

— Puhutteko saksaa? — kuului ensinnä.

— Huonosti, mutta minä ymmärrän sitä hyvin, jos puhutte harvaan.

— Hyvä.

Sitten oli pitkän aikaa hiljaista ja pitkä mies silmäili papereitaan.

— Niin, tietystihän olette Heikki Alava, lääketieteen ylioppilas? —
kuului jälleen ja terävät silmät tähtäsivät nuorukaista.

— Olen kyllä.

Saksalainen tiedusteli nyt tavallisia syntymäpäivää, kotiseutua y.m.s.
koskevia asioita. Mutta sitten hän yhtäkkiä ja terävin äänin kysyi
jotakin sellaista, jota Alava ei luullut kenenkään ihmisen tietävän.
Nuorukainen hätkähti. Hän tajusi kuitenkin, että täten tahdottiin
lopullisesti todeta hänen henkilöllisyytensä.

Kun kuulustelu oli päättynyt ja saksalainen tehnyt asianmukaiset
merkinnöt papereihinsa, sanoi hän tuttavallisemmin:

— No, teillä oli jotakin alkukahinaa lähtiessänne? Riitelitte
venäläisten upseerien kanssa.

Kas niin, siinä sitä nyt kuitenkin oltiin! Tuo onneton revolverin
laukaus otettiin kuitenkin vatvottavaksi.

— Ei aivan niinkään, — vastasi Alava hieman nolona. — En ole koskaan
henkilökohtaisesti tuntenut ketään venäläistä upseeria, enkä siis
varsinaisesti riidellyt kenenkään kanssa, vaikka jouduinkin
aiheuttamaan eräälle kuoleman.

— Kuoleman?

— Ainakin on syytä pelätä pahinta.

Saksalaista tuntui nuorukaisen avomielisyys tyydyttävän.

— Ei sattunut mitään kuolemantapausta, — hän sanoi silmiään
siristäen. — Voitte siinä suhteessa olla rauhallinen... Mutta
jättäkäämme tämä, me tunnemme täällä nuo seikat aivan tarkoin.

Jälleen oli Heikki Alava ymmällä: häntä siis ei ahdistettukaan tuon
onnettoman laukauksen tähden. Mutta mitä tämä kuulustelu sitten
lopullisesti tarkoitti?

Kului kiusallisen pitkiä hetkiä täydellisessä äänettömyydessä.
Saksalainen luki jotakin paperia. Sitten hän pani sen syrjään, sytytti
miltei laiskalla levollisuudella savukkeen, kääntyi katsomaan
nuorukaista ja tiirotti häntä silmiin pitkän ajan. Vihdoin hän
verkkaisesti pani pois savukkeen ja ojensi paperin Alavalle.

— Lukekaa tämä.

Tuota lukemista ei häirinnyt mikään, saksalainen teki tuskin
liikettäkään. Mutta ei hän myöskään hetkeksikään kääntänyt katsettaan
nuorukaisesta.

Kirjoitus oli sisällöltään sellainen, että Alava, ehdittyään loppuun,
heti rupesi lukemaan sitä toiseen kertaan; eikä saksalainen siinäkään
häntä häirinnyt; otti vain lyijykynän ja työnsi sen suuren ja
hullunkurisen korvalehtensä taakse.

— Oletteko ymmärtänyt tekstin? — kuului kysymys, kun Alava oli pannut
paperin takaisin pöydälle.

— Täydellisesti.

— Ja mitä sanotte siitä?

Hetken nuorukainen epäröi.

— Siinä esitetään, että minä palaisin takaisin Suomeen. Ja kuitenkin
täällä tiedetään, missä olosuhteissa olen päässyt pakoon kotimaastani.
Minun on tavattoman vaikeata siellä nyt liikkua, kun luonnollisesti
olen peräänkuulutettu.

Tuskin huomattava hymy väikkyi saksalaisen ohuilla huulilla. Hän ei
vastannut nuorukaisen sanoihin, vaan teki uuden kysymyksen:

— Ja tehtävä, jonka tuo paperi sisältää! Olisitteko suotuisammissa
oloissa valmis siihen ryhtymään?

— Kyllä, ehdottomasti.

— Mutta te voisitte silloinkin joutua kiinni. Vieläpä enemmän, te
voisitte tulla hirtetyksi, jatkui yhtä rauhallisesti.

Puna karahti Heikki Alavan poskipäille.

— Sitä minä en äskenkään ajatellut, hän sanoi. — Mutta minä olen nyt
niin epäilyksen alainen, että luulen tehtävän tuottavan minulle
ylivoimaisia vaikeuksia. Minä joudun vangiksi kenties ennemmin kuin
pääsen alkuunkaan... Jos vaan toivoisin voivani suorittaa tehtävän, en
enää pitäisi niin tarkkaa lukua, kuinka minun sitten kävisi.

Saksalainen nyökäytti päätään ja tarjosi savukkeen. Näytti siltä, että
nuorukaisen vastaus tyydytti häntä. Taas oli kauan äänetöntä.

— Minä selitän teille, kuului vihdoin. — Tuota tehtävää
suorittaessanne teidän täytyy piileskellä. Jos joudutte kiinni, täytyy
teillä olla luonnollinen syy tuohon piileskelyyn, sellainen syy, joka
ei vähintäkään viittaa tänne, meihin. Ja teillä on sellainen syy — tuo
laukaus. Siksi olemme valinneet juuri teidät, ymmärrättekö? Jos täältä
lähetetään joku muu, niin kiinni joutuessaan hänelle käy vaikeaksi
selittää piileskelynsä syitä paljastamatta todellista tehtäväänsä.
Teille se käy helpoksi — vaikka henkilökohtaisesti vaaralliseksi.

Nyt Heikki Alava ymmärsi täydellisesti ja hänen rohkeat silmänsä
kiiluivat. Taitavasti ja perin varovasti oli täällä toden totta asia
harkittu.

Sitten saksalainen kysyi hiljaa:

— No?

— Olen valmis.

Saksalaisen kasvoilta ei voinut nähdä mitään mielihyvää. Hän ojensi
paperin uudelleen Alavalle.

— Lukekaa se vielä kerran ja tarkoin.

Kun nuorukainen oli täyttänyt tämän kehoituksen, kuului edelleen:

— Toistakaa nyt minulle niin täsmälleen kuin voitte tuon kirjoituksen
sisältö.

Niin mielenkiintoinen oli asiapaperi, että Alava selviytyi varsin hyvin
tuosta tehtävästä, hän muisti sisällön miltei sanasta sanaan ulkoa.

Saksalainen ei sanonut mitään, otti vain paperin, kääri sen kokoon,
rusenteli mykkyrälle ja pani suureen, jostakin kiventapaisesta aineesta
tehtyyn tuhkakuppiin; sitten hän kaatoi pöydällä olevasta pullosta
jotakin ainetta paperimykkyrän päälle, väänsi sähkötuulettajan
surisemaan ja kohotti kupin kuin uhrimaljan tuulettajan vetopiiriin.
Vain muutama sekunti ja kupissa ei ollut mitään.

Tuo salaperäinen katoaminen, tuo äänettömyys ja nuo verkkaiset liikkeet
tekivät Heikki Alavaan miltei juhlallisen vaikutuksen; hänestä tuntui,
kuin hän olisi tehnyt uhrin tai valan. Saksalainen ei nytkään sanonut
mitään, ojensi vain kätensä ja määräsi kuivasti:

— Huomenna, täsmälleen kello kymmenen, tulette tänne uudestaan.

Nuorukainen kumarsi ja meni.