Kuudes luku.

Kun Heikki Alava muutaman päivän kuluttua palasi aarrepaikalle, näki
hän saksalaisen makaavan vatsallaan lähteen luona mättäällä ja
innokkaasti tutkivan jotakin pientä kiveä. Hänen edessään oli rove,
joka oli täynnä erivärisiä ja erikokoisia kivenpalasia, ja tohtori oli
siinä määrin syventynyt tehtäväänsä, että hän tuskin huomasi tervehtää.

— Mainiota, mainiota, — puheli hän innoissaan. — Katsokaahan, mitä
kaikkea olen löytänyt. Tämä on harvinainen juttu, kerrassaan
ainutlaatuinen juttu. Minä mullistan kokonaisia geologisia teorioja,
kunhan tästä päästään...

Hänen älykkäät silmänsä loistivat kuin lapsen, koko hänen olemuksessaan
oli jotakin lapsekasta — ja sellainenhan on niin usein tiedemiehille
ominaista.

— Päästään, niin... Mutta siinähän taas olette. Hyvin on käynyt, eikö
totta? Olette onnistunut, huomaan sen ilmeestänne... Niin minäkin,
katsokaahan, katsokaahan noita kiviä.

Alava ei voinut olla nauramatta nähdessään tuon soraläjän.

— Mitä te luulette minun niistä ymmärtävän, hän huomautti.

Saksalainen tuli hämilleen, hän näytti heräävän innostuksestaan.

— Niinpä tosiaan, niinpä tosiaan.

Mutta sitten, ikäänkuin nolouttaan peittääkseen, hän veti taskustaan
paperikaistaleen, jossa näkyi varsin monimutkainen piirros, ja lisäsi:

— Mutta tätä ainakin ymmärrätte, luulisin. Tässä on koko
platina-alueen kartta ja kvartsisuonien kulkusuunta... Tietysti arvion
mukaan, käsitättehän. Minulla ei koneiden puutteessa ole ollut muuta
mahdollisuutta kuin arvata, mutta tarkoin minä kylläkin olen tutkinut
koko alueen... Sittenkään en mene sanomaan, että tähän rajoittuisi koko
tämän seudun mittaamaton rikkaus. Platinaa voi löytyä suuremmalla
alalla kuin osaamme arvatakaan.

Ja nyt oli Heikki Alavalla todellakin syytä teroittaa huomiotaan. Hän
tutki karttaa, teki kysymyksiä — ehtipä käytännön miehenä lausua
ilonsa siitäkin, että saksalainen oli tyystin pidättäytynyt
merkitsemästä mitään nimiä, jokea, vuorenhuippuja tai muuta semmoista.

Hän ojensi kartan takaisin, avasi täpötäyden selkäreppunsa, otti sieltä
eväitä esille — yksinkertaista ja vahvaa ruokaa — tarjosi
toverilleen, nauroi, niinkuin reipas sotilas konsanaan nauraa jollekin
vanhalle professorille, ja sanoi leveästi:

— Kyllä huomaan, että aikanne on täällä kulunut hupaisasti. Mutta
eiköhän nyt haukata, ja oikein miehen tavalla. Sillä...

Hän rypisti kulmiaan ja ilme muuttui tiukaksi.

— Sillä, — hän jatkoi — sitten on edessä pitkä taival.

Tuo viittaus haihdutti saksalaisen kaikki intomieliset
tiedemieshaaveet. Hän kävi hiljaiseksi ja mietteliääksi, autteli Alavaa
nöyrästi kahvipuita keräiltäessä.

Mutta kun kahvi oli juotu ja saksalainen tohtori lojui puoliunessa
mättäällä, Alavan tuoma sikari hampaissa höyryten, kuuli hän sivummalta
outoa kalkutusta.

Hän nosti päätään ja huomasi toverinsa puuhailevan jotakin
kumartuneena.

— Mitä te teette? — hän kysyi.

— Keräilen kiviä minäkin vuorostani, — vastasi suomalainen hymyillen.

Ja tosiaankin, nyt vasta saksalainen ymmärsi: nuorukainen kolkutteli
jollakin meisselin tapaisella — jonka hän varmaankin oli tuonut
tullessaan — kvartsimöhkäleistä irti noita ”Ollilan papan kuulia”,
noita salaperäisiä platinakimpaleita, joita sulloi kaikessa rauhassa
taskuihinsa.

— Kun tämä kerran on niin kallisarvoista ainetta, — jatkoi
nuorukainen hymyillen, — kun meiltä saattaa loppua raha, niin eiköhän
tuota jaksane kilon vertaa kantaa mukanaan.

Jotain hiljaista, miltei surumielistä ihailua kuulsi saksalaisen
katseesta.

— Voi nuoret, kuinka te olette käytännöllisiä, hän lausui hiljaa
huokaisten.

Sitten hän miettiväisenä tuijotti tuohirovettaan ja lisäsi:

— Ei, kyllä nämä ovat sittenkin minulle rakkaampia. En raski luopua
niistä. Minä käärin ne johonkin kankaanpalaan ja pistän selkäreppuun.
Jos matkamme onnistuu ja minä pääsen vielä kerran kotimaahani, on
minulla niistä puuhaa loppu-ijäkseni ja suurempaa iloa kuin koko
maailman platinasta.

Mutta sillä aikaa kun saksalainen tohtori miltei lapsellisella
huolellisuudella pani talteen tuon mitättömältä näyttävän soran ja
kivenmuruset, joiden tieteellinen merkitys hänestä oli niin huomattava,
istui Heikki Alava kivellä ja kirjoitti jotakin muistikirjaansa.

”Tämän suunnattoman rikkauden ovat ensinnä löytäneet tohtori Friedrich Walder,
saksalainen pakolainen, ja ylioppilas Heikki Alava, suomalainen
henkipatto. Kun olosuhteet ovat sellaiset, ettei minkäänlaatuinen
lakiin perustuva löytöalueen valtaaminen nyt voi tulla kysymykseen, ja
kun molemmat olemme sitä mieltä, että kaiken tämän rikkauden tulee
joutua yksinomaan Suomen ja suomalaisten haltuun, emme tällä kertaa
katso voivamme tehdä muuta kuin jättää tämän erämaan salaisuuden
kätköönsä odottamaan onnellisempaa ajankohtaa.”

Hän merkitsi päivämäärän ja nimensä, käänsi sitten kirjoitelmansa
saksaksi ja ojensi paperin saksalaisen tohtorin allekirjoitettavaksi.
Kun tämä oli piirtänyt nimensä, kääri Alava paperin huolellisesti
kokoon ja hautasi sen lähelle lähdettä, kvartsikimpaleidea joukkoon,
sillä tavalla, että se kivien väliin litistettynä mahdollisimman hyvin
säilyi kosteudelta.

— Mitä te tällä tarkoitatte, ystäväni? — kysyi saksalainen hänen
puuhaansa tarkaten.

— En sanottavasti mitään. Tämä on vain päähänpisto. Mutta kuitenkin...
Jos kumpikin nyt näemme tämän paikan viimeisen kerran, jos joutuisimme
tuhon omiksi ja jos sitten kohtalo sallisi jonkun uudelleen löytää
tämän aarteen ja vielä tuon paperipalasenkin, silloin meidänkin nimemme
liittyisivät tämän löydön historiaan... Mutta sehän on loppujen lopuksi
yhdentekevää...

Vielä kerran hän hyvin huolellisesti tutki ympäristöä, vuorenhuippuja,
jokea, ikäänkuin lähtemättömästi painaakseen muistiinsa tämän seudun,
sitten hän heitti selkärepun harteilleen ja vaikea matka alkoi.

                                                  ⸻

Parin päivän vaivalloisen marssin perästä he saapuivat uupuneina
Korialle, kuljettuaan ensin Vaatsimenojaa alas Tuntsalle ja siitä
kairan poikki Muotkalahteen. He hommasivat nyt soutajan, joka
kuljettaisi heidät veneellä Tenniöjokea pitkin Savukoskelle.

— Mika se on tämä vieras miehiään? — kysyi yksivakainen soutaja
mälliään pyöritellen.

— Se on ruotsalainen vuori-insinööri, — vastasi Alava kerkeästi. —
Oli hallituksen palkkaamana tutkimassa Tuntsan vartta, mutta kääntyi
sairaaksi. Muu retkikunta jäi vielä sinne, mutta minun piti lähteä
oppaaksi.

Soutajan silmissä päilyi epäusko.

— Taitaa olla aivan ummikko?

— No kerrassaan. Se on niitä riikin ruotsalaisia.

Enempää ei juro soutaja kuitenkaan kysynyt ja matka sujui ilman
minkäänlaisia vaikeuksia. Vene lipui tasaisesti tyvenen Tenniöjoen
uomassa, kesäisen päivän paahtaessa ja kaukaisen, kauniin Sallatunturin
siintäessä silmään milloin miltäkin taholta, sillä joki oli mutkikas.

Tultiin Savukoskelle; uusi soutaja laski koskirikkaan Kemijoen
Pelkosenniemeen saakka; siitä oli noustava laivaan.

Ken on vaarassa, hän pelkää silloinkin kun aihetta siihen tuskin on
olemassa; niinpä oli pakolaisillemmekin tuo sinänsä kutakuinkin
vaaraton laivamatka ensimmäinen kireä koettelemus. Saksalainen tohtori,
jonka Alava oli pukenut ikä-jätkän asuun, makasi kaiken aikaa näköjään
mitä sikeimmässä unessa laivan kansipenkillä; hän oli niin takkuinen,
likainen ja uninen, että hyvällä syyllä saattoi hänen uskoa olevan
humalassa.

Kemijärven kirkonkylään ei Alava katsonut viisaaksi poiketa, vaan
matkaa jatkettiin laivalla Luusuaan, Kemijärven eteläpäähän, mistä
koskivenheellä lähdettiin painumaan Kemijokea alas Rovanientä kohti.

Kaiken aikaa oli Alava ollut siitä vakuutettu, että kun hän pääsee
Kemiin asti, niin siellä entiset neuvonantajat ja jääkäriliikkeen
etappimiehen auttavat häntä eteenpäin. Hieman uhkarohkeasti pakolaiset
astuivat Rovaniemellä junaan. Mutta kun he olivat ehtineet Kemiin,
kohtasi heitä surkea pettymys: Alava ei tavannut enää ainoatakaan
niistä miehistä, joihin hän oli luottanut. Venäläisiä vilisi kaikkialla
ja kiinnijoutumisen vaara oli ilmeinen. Tosin nuorukainen sai kuulla,
että tinaa, antimonia ja muuta salakuljetustavaraa vietiin ahkerasti
Ruotsin puolelle venäläisten vartio-aluksista piittaamatta, mutta hän
piti tällaisia ”liikemiehiä” kovin epäluotettavina ja päätti yrittää
rajan yli Tornion lähettyvillä. Ja niinpä ajoivat pakolaisemme
hevoskyydillä Kemin ja Tornion välisen maantien, uskaltamatta enää
käyttää junaa. —

Oli sateinen ja melkoisen pimeäkin elokuun ilta, kun erään
Tornionjokivarren talon isäntä astui pirtistä portaille ja tähyili
pilvistä taivasta niinkuin maamies sitä konsanaan tähyilee. Hyvin
tarkkaavasti hän kuunteli hetken; astui sitten yli pihamaan, kiersi
ulkohuone-rakennukset ja pujahti salavihkaa polkua pitkin läheisessä
metsänreunassa sijaitsevan ladon ovelle.

— Nyt minusta olisi sopivin hetki yrittää, — sanoi hän matalalla
äänellä yli ladon kynnyksen.

Ja heti kuului heinistä kahinaa: sieltä sukeltautui esiin saksalainen
tohtori ja vanha ystävämme Heikki Alava.

— Minä olen jättänyt veneen tuon tuuheaviitaisen niemekkeen kupeelle
ja näytän teille tien sinne... Varovainen on oltava ja hiljaa pitää
liikkua. Kun vain ehditte virran keskiuomaan, niin sitten ei enää
hätää; eivät ne sitten enää ammu. Silloin sopii soutaakin minkä voimia
riittää, mutta siihen asti on koetettava päästä eteenpäin aivan ääneti.

— Liikkuuko siellä paljon ryssiä, — kuiskasi Alava hiljaa.

— Sekä ryssiä että suomalaisia, — kuului vastaus. — Eivät ne
nykyisin teikäläisistä, mutta nyt on niin paljon salakuljettajia, että
ne vahtivat niitä. Ja suomalaiset ovat siinä puuhassa kohta kamalampia
kuin ryssä konsanaan.

Polku johti kasteesta kostuneiden leppien välitse sille kohtaa, mihin
pieni vene oli piilotettu pajupensaitten kätköön. Noin sata metriä
rannasta isäntä pysähtyi, puristi sanaakaan sanomatta kättä ja lähti
sitten harmaana kuin varjo samaa tietä, jota oli tullutkin.

Alava komensi saksalaisen viittaamalla veneeseen, kuunteli hetken, ja
oli juuri sysäämässä aluksen vesille, kun matalan keskustelun
hajanaisia sanoja kantautui hänen korviinsa.

— Alas pohjalle pitkäkseen! — sai hän paremmin viitatuksi kuin
kuiskatuksi saksalaiselle toverilleen...

Askeleet lähenivät, metsä rytisi selvästi.., Kuului venäjänkielisiä
sanoja, ja viisimiehinen partiojoukko vaelsi melkoisen huolettomasti
jokirantaa ylöskäsin. Sanomattakin on selvää, että pakolaistemme
sydämet olivat sykkyrällä.

Juuri se, että tuo partiojoukko oli tekeytynyt näennäisesti
huolettomaksi, sai Heikki Alavan pahasti erehtymään. Kun näet kaikki
äänet olivat vaimenneet ja syytä oli uskoa, että pahin vaara oli
ohitse, sysäsi Alava rohkeasti veneen vesille ja alkoi kiihkeästi meloa
Ruotsin rantaa kohti, saksalaisen yhä maatessa liikkumattomana veneen
pohjalla.

Puitten pimennossa pysyäkseen Alava seurasi niemen rantaviivaa, eikä
ollenkaan osannut aavistaa, että juuri tuon samaisen niemen kärkeen
venäläiset olivat keksineet sijoittaa kaksoisvartioa. Mutta kun vene
oli ehtimässä virran vuolaaseen keskiuomaan, kuului läpi hiljaisen
jyrkkä venäläinen komento:

— Seis, ken siellä?

Sekunnit, sekunnin osatkin olivat nyt kalliit.

Kuitenkaan ei Heikki Alava hetkeäkään siekaillut — asemansa vuoksi
hänellä ei ollut minkäänlaista antautumisen mahdollisuutta. Kärppänä
hän hypähti airoihin... Ne painuivat rajusti veteen ja kohina alkoi
kuulua kevyen veneen keulan tiessä.

— Seis, taikka ammumme! — kajahti huuto jälleen rannalta, mutta
Heikki Alava tuskin kuulikaan sitä, hän ajatteli vain pääsyä eteenpäin.

Kaksoislaukaus pamahti ja vesi syöksähti korkealle veneen vieressä,...
Jälleen kaksoislaukaus!... Jokin risahdus ilmaisi luotien osuneen
veneeseen, mutta kun Alava ei tuntenut mitään kipua ruumiissaan, jatkoi
hän hurjaa soutamistaan, osaamatta enää ajatella muuta kuin:
eteenpäin!... Taaskin laukaukset ja saksalainen äännähti hiljaa...
Oltiin jo yli keskiuoman... Silloin Alava huomasi veneen olevan miltei
puolillaan vettä... kuula oli katkaissut kaaren ja reväissyt suuren
kaistaleen irti ohuesta pohjalaudasta.

— Veteen, veteen, Jumalan tähden! — huusi hän toverilleen. Ja jälleen
kajahtivat laukaukset, jälleen vingahtivat kuulat heidän päittensä
ympärillä.

Oli omituista, ja se on nuoren Alavan kaikkein kunnioitettavimpia
tekoja, hän ei jättänyt selkäreppuaan, jonka lähdettäessä oli asettanut
veneen keulaan, vaan pujotti sen kantohihnoistaan nopeasti airoon ja
ojensi airon toisen pään veden varaan joutuneelle toverilleen.

— Tarttukaa tuohon, jos olette huono uimari, hän huusi.

Saksalainen kahmaisi kiinni airon lappeesta; virta tempasi venheen
mukaansa; mutta nuori Alava ui voimainsa takaa toisella kädellään,
toisella puristaen airoa ja vetäen siten saksalaista mukaansa. Ruotsin
kaivattu, pelastava ranta häämöitti usvaisena edessä.

Laukauksia ei onneksi enää jatkunut.

Arvattavasti venäläiset vartijat luulivat, että luoti oli sattunut ja
syössyt virtaan tuon rohkean ylimenijän (he eivät voineet nähdä
pohjalla makaavaa saksalaista). Yhtä mahdollista on sekin, että he
eivät enää uskaltaneet ampua, kun vene läheni Ruotsin rantaa ja kuulat
olisivat voineet ammuttaessa kiitää vieraan valtakunnan puolelle.

Mutta Alava sai nyt kokea, kuinka huono uimari hänen toverinsa
todellakin oli. Saksalainen puuskutti, sylki vettä, räpiköi jaloillaan
ja koetti kantamattoman airon varassa kaikin mokomin kohottaa
ruumistaan niin ylös vedestä kuin mahdollista.

— Älkää, älkää sillä lailla, — neuvoi Alava kiihdyksissään. —
Antakaa ruumiinne painua ja olkaa aivan hiljaa, aivan rauhallisena.
Parempi, jos voisitte kääntyä selällenne. Pitäkää airosta kiinni ja
kurkoittakaa vain sen verran suutanne ylös, että voitte hengittää...
Mutta kuuletteko ollenkaan! Teidän on nyt oltava aivan hiljaa, muuten
hukumme molemmat.

Vähitellen saksalainen tottui veteen ja huomasi parhaaksi seurata
neuvoa. Hitaasti läheni tuo muodottoman eläimen kaltainen ryhmä Ruotsia
sumuista rantaa, mutta se läheni kuitenkin. Ja kun vihdoin jalka tapasi
pohjan, oli Heikki Alava niin uupunut, että töin tuskin pysyi pystyssä.

Ruotsalainen tullimies, joka arvattavasti oli kuullut laukaukset,
seisoi rannalla vastassa, suuri revolveri kädessä.

— Keitä te olette? — kysyt hän tiukasti.

— Suomalaisia valtiollisia pakolaisia.

Syntyi äänettömyys. Jännitys oli niin vienyt saksalaisen voimat ja
vaikuttanut hermostoon, että hän lyyhistyi maahan, vaikeroi
omituisesti, ikäänkuin olisi nyyhkyttänyt, syleili Alavan polvia ja
hoki yhä uudestaan:

— Poikani, poikani, taaskin te olette pelastanut minut.

— Mitä te teette meille nyt? Vangitsetteko? — kysyi Alava hyvin
tyynesti tullimieheltä.

— Jaa, onko teillä salakuljetustavaraa?

— Ei kerrassaan mitään, ei muuta kuin tämä reppu, jossa on vähän
vaatteita ja evästä. Nekin ovat nyt kastuneet.

Mutta tullimies ei katsonut tarpeelliseksi tarkastaa reppua.

— Toverinnehan puhuu saksaa. Onko hän saksalainen?

— On. Onnettomia Muurmanin sotavankeja, joka on pakomatkallaan päässyt
tänne asti. Minä olen hänen oppaansa, suomalainen ylioppilas.

— Ah, ah! — huudahti tullimies kulmiaan kohottaen, mutta ilmeisellä
ystävällisyydellä. Sitten hän mietiskeli kotvan ja sanoi hyvin
osaaottavasti:

— Niin, kyllä te saatte mennä. Valitettavasti minä en voi toimittaa
teille yösijaa. Mutta tuossa lähistöllä, tuon tiheikön takana, on pieni
mökki. Luullakseni saatte sieltä ruokaa ja lämmintä.

Ja ihmeteltävän avuliaasti hän tuki uupunutta saksalaista kainaloista,
kun tämä horjuvin askelin yritti tehdä taivalta. —

Mökki oli pieni, kutakuinkin kurja, mutta ihmiset ystävällisiä ja
uteliaita. Takkaan tehtiin tuli, kahvi pantiin kiehumaan, ja kun
lattialle levitettiin nahkaset ja loimi annettiin peitteeksi, kelpasi
pakolaisten lojua siinä ja kertoilla seikkailuistaan. Alava ei puhunut
itsestään, mutta kuvaili sitä hartaammin toverinsa kärsimyksiä
pakkotyössä. Kunnes hiilos hiipui ja uni painoi hiljalleen sekä
kuuntelijain että kertojan silmät umpeen.

                                                  ⸻

Seuraavana päivänä istuivat pakolaisemme kaikessa rauhassa Haaparannan
hotellissa.

Viimeisillä varoillaan oli Alava, joka jääkärien etappitoimistosta
tiesi saavansa uutta rahaa, ostanut uuden puvun kummallekin; he olivat
peseytyneet, käyneet parturissa, ja aterioivat nyt siisteinä ja
iloisina.

Saksalainen tiedemies, jonka omituinen lapsellisuus on kyllä tullut
esille jo ennemminkin, oli aivan haltioissaan.

— Pelastettu, pelastettu, — toisti hän tuon tuostakin. — Ja te
olette pelastajani, ei vain kerran, vaan kahdesti, kymmenesti! Sillä
mihin minä olisinkaan joutunut tämän pitkän matkan varrella ilman
teitä! Varmasti venäläisten käsiin.

Alava nyökytteli päätään ja tunki suuhunsa suoranaisia kuormia
siankyljystä, jota he paraikaa söivät.

— Ja nyt on myöskin aika miettiä, kuinka me turvaamme ihmeellisen
platinalöytömme — jatkoi saksalainen. — Ja se on teidän tehtävänne;
minä jätän sen kokonaan teille, niinkuin henkenikin jätin teidän
käsiinne. Kun pääsen Saksaan en ole enää missään puutteessa, ja vähät
minä muusta. Sitäpaitsi tiedän, että te kyllä muistatte minua, kun aika
tulee.

Liikutus — ja, rohkenisimmeko sanoa, pari pientä ryyppyä — olivat
nostaneet kyyneleet saksalaisen silmiin. Mutta Heikki Alava vilkuili
levottomasti ympärilleen ja kuiskasi hiljaa:

— Sht!

On todellakin syytä palauttaa mieliin, minkälainen pesä Haaparannan hotelli
oli näinä aikoina. Siellä majailivat ensinnäkin kaiken maailman
salakauppiaat, myyden tinaa, antimonia, aspirinia, venäläisiä ruplia ja
Herra ties mitä kaikkea. Sitten se oli eri valtakuntain valtiollisen
poliisin suosituimpia väijytyspaikkoja. Siellä vilisi saksalaista,
venäläistä, englantilaista vakoojaa kaikissa eri muodonvaihdoksissaan,
hienosta maailmannaisesta rantajätkään saakka. Lautasten helinän ja
lasien kilinän seasta erotti korva sekavia, monen eri kielen sanoja.
Oli tuo kevytmielinen ja raharikas gulashauksen ja vakoilun aika:
röyhkeä, puolijuopunut keinottelija saattoi missä tahansa ja keneltä
tahansa kysyä: ”mitä sinulla on?”, ”mitä sinä kauppaat?” — Tästä
syystä suomalaiset etappijääkärit mieluummin väistivät Haaparannan hotellin
meluisia ja vaarallisia saleja. Ystävämme tilasivat kahvin
yläkertaan, yksityishuoneeseensa.

Alava makasi vuoteessa selällään, kädet ristissä niskan alla, ja mietti
miettimistään. Mitä oli hänen nyt tehtävä? Hänellä oli suuri salaisuus,
mutta hän oli vieraan valtakunnan alueella ja vieraan käskettävänä. Jos
saksalaiset saisivat vihiä siitä, mitä hän tekisi! Varmaankin he
silloin yrittäisivät kaikin keinoin kiristää häneltä tuon
salaisuuden... Entäs toveri tuossa? Omalta kohdaltaan kylläkin
vilpitön!... Mutta annapa, että hän tulisi maininneeksi jotakin
varomatonta, silloin... Parasta, kun saisi hänet matkaan niin pian kuin
suinkin, kotiseudulleen, tieteellisen työnsä pariin, jossa kukaan ei
arvaisi häntä urkkia...

Ovelle koputettiin, ja Alava kehoitti astumaan sisään.

Kaksi hymyilevää miestä harppasi siekailematta yli kynnyksen; he
kysyivät sillä röyhkeydellä, joka ajalle oli ominaista:

— Anteeksi, ovatko herrat saksalaisia? Kuulimme teidän puhuvan saksaa
ruokasalissa ja uskalsimme sisään. Mekin olemme saksalaisia. — Heti
paikalla Heikki Alavan mieleen välähti, että nuo saksalaiset olivat
kuulleet jotakin myöskin platinalöydöstä, jota tohtori Walder oli
kosketellut.

Tohtori Walder kimmahti pystyyn sydän iloa tulvillaan ja riensi lyömään
kättä.

— Ah, maanmiehiäni, maanmiehiäni! — hän huudahti.

Mutta Heikki Alava toimi kenties vieläkin ripeämmin. Epäilyksestä,
pelosta ja tottumuksestakin hän oli merkinnyt väärät nimet hotellin
vieraskirjaan, saksalaisen tohtorin pudistellessa päätään tuolle
varovaisuudelle. Ja nyt hän riensi mitä vikkelimmin ja monin
kumarruksin esittämään:

— Jakob Baum, kauppias Berlinistä. — Alfred Johansson, suomalainen
ylioppilas.

Vastatulleet sanoivat myöskin nimensä, ja tohtori Walder, joka kyllä
hämmästyneenä vilkaisi toveriinsa, älysi toki vaieta.

— Ja mitä te sitten myytte? — kysyi toinen tulokkaista savukkeita
tarjoillen.

— Mitä te haluaisitte ostaa? — kuului Alavan vastaus.

— Oh, kaikkea! Tinaa, ruplia, aspiriinia. — Onko teillä jotakin.

Mutta nyt vei poikamainen, äkkiä herännyt toimintahalu Alavan ansaan ja
sai hänet unohtamaan kaiken varovaisuuden. Hän tunki nopeasti kätensä
naulassa riippuvan selkäreppunsa taskuun, viskasi pari tummaa, raskasta
”Ollilan papan luotia” pöydälle ja kysyi hymyillen:

— Mitä te tuosta maksatte?

Saksalaiset tietysti punnitsemaan kivien painoa, tutkimaan, koputtamaan
veitsellä, arvailemaan ja ihmettelemään.

— Mitä tämä metalli on?

— Niin, sanokaahan.

— Jokin lyijyseos. Mutta ei, ei sittenkään. Hyvä Jumala, ei suinkaan
tämä ole...

— Platinaa! Sitä juuri sen pitäisi olla.

— Ja varmasti on, — vakuutti tohtori Walder tiedemiehen
arvokkuudella.

— Mutta, mutta, — sanoi toinen tunkeilijoista viivytellen. —
Luonnollisestikaan tämä ei ole puhdasta platinaa. Mutta ei tavallinen
platinamalmikaan ole minun tietääkseni tämän näköistä.

— Väri johtuu siitä, että siinä on harvinaisen paljon rautaa, —
selitti tohtori Walder vakuuttavasti. — En minäkään ole koskaan ennen
nähnyt tällaista platinamalmia.

Saksalainen katsoi häneen pitkään ja terävästi. Heikki Alavan mieleen
tuli taaskin, että nuo gulashit olivat ruokasalissa kuulleet jotakin,
ja hän riensi kysymään, kääntääkseen puheen pois vaarallisesta
löydöstä:

— No, sanokaahan, mitä tarjoatte?

Saksalaiset miettivät hetken.

— Tuhat kruunua, jos tuo todella on platinaa. Mutta siitä on ensin
otettava selko.

Tohtori Walder läiskäytti kätensä yhteen innostuksesta.

— Mitä minä sanoin teille, nuori ystäväni! Tuhat kruunua, ja tuossa on
vain muutama pala! Maanne rikkaus on määrätön, määrätön...

Kalveten oli Alava astunut askeleen taaksepäin ja kohottanut sormen
varotusmerkiksi huulilleen. Tohtori Walder näki sen, huomasi itsekin
tehneensä tyhmyyden ja lopetti niin äkkiä, että se ei voinut olla
herättämättä vieraiden huomiota.

— Onko teillä tätä enemmän? — kysyi toinen gulasheista.

— Kuka tietää, — vastasi Alava hymyillen.

— Teillä ei ole minkään laboratorion todistusta siitä, mitä tämä
oikeastaan on?

— Ei ole.

— No mutta mistä ihmeestä sitten olette saanut tätä? — kysyi vieras
äkkiä ja terävästi tohtori Walderilta.

Tämä räpytteli silmiään ja vastasi epämääräisesti:

— Se on nuoren, suomalaisen ystäväni salaisuus.

— Älkää udelko, vaan ostakaa jos ostatte, — sanoi Alava tiukasti,
kulmiaan rypistäen. — Ettehän te kysele, mistä kaikki ne ruplat ja
tinat ovat peräisin, joita täällä kaupittelette kädestä käteen.

Saksalaiset vetäytyivät sivummalle ja supisivat hetken keskenään.

— Meidän pitäisi saada tutkia tuota metallia.

— Se käy kyllä päinsä, — vastasi Alava kerkeästi. — Te annatte
hovimestarille tuhat kruunua ja saatte kivet. Elleivät ne ole oikeaa
ainetta, te tuotte kivet huomenna hovimestarille takaisin ja saatte
pois rahanne. Jos taas metalli teitä tyydyttää, saatte meiltä lisää
sitä... sanokaamme kello kymmenen aamulla. Sopiiko tämä?

— Ah, ah! — huudahtivat saksalaiset kuin yhdestä suusta. — Se sopii
erittäin hyvin.

Hovimestari kutsuttiin, hänelle selitettiin asia ja annettiin tuhat kruunua
säilytettäväksi. Sitten saksalainen sujautti metallinpalat
taskuunsa ja kysyi aivan kuin sattumoisin:

— Tuletteko Suomesta, kauppias Baum?

— Miksi sitä utelette? — vastasi Alava vihaisesti, ennenkuin tohtori
Walder oli ennättänyt sanoa mitään.

— Suokaa anteeksi, en tahtonut olla nenäkäs, — ehätti saksalainen
kumartaen. — Minusta vain tuntui, että tämä platina on niin
harvinaista laadultaan. Kun teillä ei ole mitään
laboratoriotodistuksia, kuten platinan myyjillä tavallisesti, niin
ajattelin, että te kenties olette löytänyt sitä jostakin, vuoristosta,
erämaasta... Siinä tapauksessa voisi luonnollisesti syntyä huimaava
sopimus meidän välillämme. Mutta siihenhän ehdimme palata myöhemmin,
jos suvaitsette.

Ja kummallisesti hymyillen ja silmiään siristäen saksalainen ojensi
kätensä, toverin seuratessa esimerkkiä, ja perääntyi takaperin, monia
kumarruksia tehden ovelle.

Heikki Alava oli nyt vakuutettu siitä, että noilla salaperäisillä
vierailla oli jotakin vihiä platinalöydöstä, ja hän katsoi miltei
kauhuissaan tohtori Walderia.

                                                  ⸻

Kun vieraat olivat menneet, heittäytyi Alava jälleen vuoteelleen ja
mietiskeli kiihkeästi noin tunnin ajan. Hän tiesi velvollisuudekseen
käydä ilmoittamassa läsnäolostaan ja paluustaan jääkäriliikkeen
etappitoimistoon; mutta kun hänellä myöskin oli selvillä parin
etappijääkärin yksityisasunto, piti hän parempana käydä ensin näiden
luona, päästäkseen hieman selville asioiden yleisestä kulusta.

Nämä seikat eivät kuitenkaan nyt askarruttaneet hänen aivojaan, vaan
platinalöytö, tuo kiusallinen kysymys, joka ei suonut hetkenkään
rauhaa. Mitä oli hänen tehtävä? Hän vilkaisi saksalaiseen toveriinsa,
mutta tämä oli syvässä unessa... Jos hän nyt lähtisi jääkäreitä
tapaamaan, jäisi tohtori yksinään. Mutta entä, jos saksalaiset gulashit
sillä aikaa palaisivat? Entä jos heidän onnistuisi viekoitella tuolta
hyväsydämiseltä ja avomieliseltä tohtorilta hänen salaisuutensa!

Ja yhtäkkiä Alava kimmahti vuoteeltaan. Jokin nopea mieleenjohtuma
pakoitti hänet toimintaan. Hän meni alakertaan, kierteli salit,
vaanivin silmin tähyillen vieraita. Sitten hän puhutteli vahtimestaria:

— Muuan toverini tulee tänne illalla myöhään. Minä varaisin hänelle
huoneen.

— Jaha. Olkaa hyvä.

Alavalle osoitettiin huone, ja hän teki vieraskirjaan väärän merkinnön.
Sitten hän palasi saksalaisen tohtorin luo ja herätti hänet.

— Kuulkaahan, — sanoi hän kuiskaten. — Olen saanut selville, että
täällä on paljon venäläisiä vakoojia. Olemme kaikkea muuta kuin
turvassa. Minun täytyy nyt lähteä asioilleni, mutta olen varmuuden
vuoksi tilannut teille toisen huoneen. Pyydän teitä heti muuttamaan
sinne, mutta tavaranne saavat kyllä jäädä tähän.

Saksalainen tuijotti häneen säikähtynein silmin, osaamatta mitään
vastata. Hän nousi kuitenkin nöyrästi vuoteeltaan.

Alava kurkisti varovasti käytävään. Se oli tyhjä. Sitten johti hän
kiireisin askelin toverinsa uuteen huoneeseen.

— Pysykää täällä ja nukkukaa, kunnes tulen takaisin, hän kuiskasi
hymyillen.

— Kyllä, kyllä varmasti, — vastasi saksalainen peloissaan.

Alava nyökkäsi hymyillen ja katosi sitten ovesta yhtä varovasti kuin
oli tullutkin.

”Kas niin”, mutisi hän itsekseen, ”nyt eivät nuo gulashit ainakaan saa
häntä käsiinsä minun poissa ollessani.”

Hyvin rauhallisesti Alava astui ulos, sytytti portailla savukkeen,
korjasi palttoonsa kaulusta ja lähti verkkaisin askelin kävelemään.
Mutta kun hän oli ehtinyt erään syrjäkadun kohdalle, vilkaisi hän
levottomasti ympärilleen ja kiihdytti yhtäkkiä tavattomasti kulkuaan.
Muutaman minuutin kuluttua hän määrätyllä tavalla kolkutti erään
vähäisen kammion ovelle; tässä kamarissa asui, ”kaksi suomalaista
opiskelijaa, jotka rauhattoman ajan vuoksi odottelivat täällä lähempiä
tietoja.”

Alava tiesi kyllä tämän majan, mutta hän ei tiennyt, kutka tällä kertaa
siellä asustivat. Sen vuoksi oli hän ääneen huudahtaa riemusta, kun
ovea oli avaamassa sama jääkäri, joka kerran syksyisenä yönä oli ollut
Seittenkarissa häntä vastaanottamassa.

— Alava, eikös totta? — huudahti jätkä kättä paiskaten. — Terve
mieheen!

— Terve, terve!

Toinen, pöydän ääressä istunut jääkäri nousi nyt myöskin kättelemään.
Sitten ovenavaaja alensi äänensä kuiskaukseksi ja jatkoi.

— Kuinka selviydyit Suomesta?... Niin, me olemme kaikki sinuja,
ymmärräthän. Minut tunnetaan nimellä Poro.

Alava kertoeli Suomenmarkastaan, minkä katsoi uskaltavansa; sai
vuorostaan kuulla jääkäripataljoonan vaiheista Saksassa; ja noiden
kolmen henkipaton kesken oli tuota pikaa syntynyt ystävyyssuhde.
Sähkökattilassa alkoi vesi porista ja pian höyryili nuorukaisten edessä
kirkkaat totilasit.

— Minun tehtäväni ei vielä ole päättynytkään, — sanoi Heikki Alava.
— Mutta tapasin erään saksalaisen Muurmaninpakolaisen, ja piti kesken
tuoda hänet tälle puolelle.

— Oletko sinä tuonut mukanasi sotavangin?

— Olenpa niinkin.

— Ja missä hän nyt on?

— Haaparannan hotellissa, nukkumassa.

— Sielläkö sinäkin asut?

— Siellä.

— Onnettomat! Ettekö enää löytäneet kurjempaa pesää. Tuo hotellihan
vilisee täynnä ryssän vakoojia, eikä siellä koskaan voi olla varma
hengestään. Niillä on valokuvat miltei kaikista meistä, kenties
sinustakin.

Alava ei vastannut ja pitkän aikaa oli aivan hiljaista, joku vain
silloin tällöin maistoi lasistaan.

— Kulkeeko täältä hyvästi posti Suomeen, nimittäin meikäläinen posti?
— kysyi Alava äkkiä.

— Kyllä, kerran vuorokaudessa. Ei ole joutunut kiinni tähän mennessä.
Olisiko sinulla jotain erikoista?

— Melkeinpä, — vastasi Alava viivytellen. Hän näytti kiihkeästi
mietiskelevän jotakin. Pitkän aikaa oli pienessä huoneessa aivan
hiljaista.

Sitten toinen jääkäreistä katsoi kelloaan, nousi ja hyvästeli lyhyesti
ja sotilaallisesti.

— Minun on nyt mentävä, — hän sanoi ja ojensi mitään lisäämättä
kätensä.

Heikki Alava nyökkäsi ajatuksissaan, puristi kättä ja jäi sitten
tuijottamaan kasvoihin sitä jääkäriä, joka oli ilmoittanut nimensä
Poroksi.

— Jollekinhan täytyy puhua, — hän alotti epäröiden, kun he olivat
jääneet kahden. — Oletahan, että käydessäsi Suomessa äkkiä löytäisit
aarteen, ei mitään tuhansia tai satojatuhansia markkoja, vaan
miljoonia miljoonia, kymmeniä, kenties satoja. Tuo aarre on sellainen,
että sinä et voi sitä ottaa mukaasi, vaan olet pakotettu jättämään sen
sekasortoiseen isänmaahasi, ainakin toistaiseksi. Sanopa minulle, mitä
sinä tekisit, jotta tuo aarre tulisi turvatuksi, eikä salaisuus
häviäisi maaltasi siinäkään tapauksessa, että kaatuisit?

— Tahdotko väittää, että sinä muka olet löytänyt tuollaisen aarteen?
— kysyi Poro naurahtaen.

— Älä huoli siitä, vaan vastaa kysymykseeni. Mitä sinä tekisit?

— Sehän on hyvin selvää, enkä käsitä, miksi sitä viitsit kysyäkään.
Minä antaisin salaisuuteni suomalaisten aktivistien komitealle, joka on
Tukholmassa, kuten tiedät. Tuo komitea kyllä pitäisi huolen siitä,
ettei ainakaan ryssä pääsisi miljoonien kimppuun.

Heikki Alava hymähti miltei katkerasti:

— Ja sinusta olisi asia sillä ratkaistu.

Kun toinen katsoi pitkään vastaamatta mitään, jatkoi Alava verkkaisesti
ja mietteissään:

— Kyllä minä olen sitäkin kohtaa ajatellut, mutta ei se minua täysin
tyydytä. Kuvittelehan sellaista tapausta, että sota äkkiä päättyisi ja
Suomen orastava itsenäisyysliike tuhoutuisi alkuunsa. Maamme jäisi
edelleen Venäjän vallan alle, tietysti entistä ankarampaan sortoon.
Silloinhan pieni suomalainen jääkäripataljoona joutuisi kokonaan oman
onnensa nojaan, eikö totta? Kukaan jääkäri ei uskaltaisi palata
kotimaanhansa, vaan hajaantuisimme ympäri maailman, mikä minnekin,
eikä meidän kohtalossamme suinkaan olisi kadehtimisen varaa. No niin,
mutta huomaahan nyt, kuinka suuri määrä mitä parhaimpien perheitten
poikia on joukossamme. Eikö ole varsin todennäköistä, että nuo perheet
yrittäisivät kaikin mokomin pelastaa poikansa takaisin kotimaahan. He
neuvottelisivat silloisen hallituksen kanssa armahduksesta ja
anteeksiannosta. Äsken mainittu tukholmalainen aktivistikomitea
pantaisiin tekemään kaikkensa jääkärien pelastamiseksi... Ja nyt tällä
komitealla olisi salaisuus, olisi sinun suunnaton aarteesi. Eikö ole se
mahdollisuus vaanimassa, että komitea möisi tuon salaisuuden
hallitukselle, möisi ryssille — sillä ehdolla, että jääkärit
armahdetaan? Mutta niin ei saa tapahtua, ei missään nimessä! Kuolemaan
tai voittamaanhan tänne on tultu, eikä armoa anomaan, kävi miten kävi.
Niin, sanalla sanoen, aktivistikomitea ei minusta ole oikea elin
salaisuutta säilyttämään. Olipa jääkärien kohtalo mikä tahansa, se ei
saa millään tavalla aiheuttaa tuon salaisuuden joutumista vieraan
käsiin.

Poro oli kuunnellut ällistyneenä tätä selitystä!

— Mutta mitä sitten on tehtävä? — hän kysyi.

— Niin, siinäpä juuri pulma. Kyllä salaisuus on talletettava Suomeen
tavalla tai toisella, minun käsittääkseni... Siksipä juuri utelin,
miten posti kulkee.

Syntyi äänettömyys.

— Sinulla siis on tuo aarre? — kysyi jääkäri vihdoin kuiskaten.

Heikki Alavan tavallisesti niin raukeat silmät olivat nyt totiset ja
pistävät.

— On, — sanoi hän matalin äänin, mutta lujasti.

— Sinä et tietenkään kerro mitään lähemmin.

— En... en voi.

— Niin, posti on kyllä varmoissa käsissä, jos sitä aiot käyttää, —
sanoi jääkäri pitkän ajan kuluttua. Sitten oli taas aivan hiljaista.

— On päivän selvää, että tämä salaisuus ei myöskään saa joutua
saksalaisten haltuun, — puhui Alava kuin itsekseen. — Ja kuitenkin
juuri saksalainen löysi tuon aarteen, se saksalainen tohtori, jonka
toin yli.

— No, mutta silloinhan...

— Ei, odotahan. Tuo saksalainen on minun ymmärtääkseni etevä
tiedemies, mutta varsin hyväsydäminen ja omituisen lapsellinen, kuten
professorit usein. Häntä kiinnostaa enemmän salaisuuden tieteellinen
puoli, ja hän on minulle rajattomasti kiitollinen pelastuksestaan. Jos
saisimme hänet Saksaan kenenkään huomaamatta, olen varma, että hän
pitäisi sen lupauksen, jonka aion häneltä pyytää... Mutta salaisuudesta
on jo vihiä muullakin taholla, ja siihen olen kyllä suureksi osaksi
itse syypää.

Ja nyt Heikki Alava kertoi toverilleen, mitä Haaparannan hotellissa
vast’ikään oli tapahtunut.

— Oliko noista saksalaisista gulasheista toinen lyhyt ja hyvin
konkonenäinen, toinen pitkä ja vaalea? — kysyi jääkäri kiihtyneesti.

— Aivan!

— Arvasinhan sen. Molemmat ovat saksalaisen valtiollisen poliisin
palveluksessa... Muuten, joko sinä olet käynyt ilmoittautumassa
etappikonttorissa?

— En vielä. Pidin parempana ensin tulla tänne.

— Onneton taulapää! Miksi sitten ollenkaan menit tuohon kirottuun
hotelliin? Miksi et suoraa päätä tullut tänne ja tuonut tuota tohtoria
mukanasi!... Täällä on nyt melkoisesti toinen järjestys kuin
lähtiessäsi. Etappikonttorissa on saksalainen päällikkö ja nuo
mainitsemasi gulashit ovat hänen alaisiaan, kuten mekin — ovat siis
tovereitamme. Voit olla vakuutettu, että sinun platina-palasiasi nyt
tutkitaan kaikin keinoin etappikonttorissa. Ja voit olla myöskin varma
siitä, että sekä sinulta että saksalaiselta toveriltasi yritetään
kiristää salaisuus viekkaudella ja kenties väkivallallakin. Omasta
puolestani en pitäisi ollenkaan ihmeenä, vaikka sinua vielä tänä iltana
käytäisiin uudestaan haastattelemassa hotellissasi.

Mutta yhtäkkiä näytti Poron valtaavan jokin uusi mieleenjohtuma. Hän
karkasi pystyyn, tuijotti Alavaan jäykin, miettiväisin silmin ja jatkoi
kiihkeästi:

— Ja, hyvä Jumala! Entä tuo tohtori, sinun saksalainen
matkakumppanisi! Tietysti he nyt ovat hänen kimpussaan, urkkimassa
lisätietoja. Kuinka saatoitkaan olla niin varomaton, että jätit hänet
yksin?

Heikki Alava naurahti ja teki kädellään ykskaikkisen eleen.

— Olin kirotun ajattelematon, kun ollenkaan tulin kaupitelleeksi
kiviäni noille vakoojille, — vastasi hän levollisesti. — Mutta sinä
ymmärrät kyllä, mitä raha merkitsee meikäläiselle; enkä minä nyt enää
saa tehtyä tekemättömäksi, vaikka kuinka katuisin. Mutta niin tyhmä
minä en sentään ole, että olisin jättänyt tuon lapsekkaan tohtorin oman
onnensa nojaan.

Ja nyt Alava kertoi, millä tavoin hän oli huomaamatta siirtänyt tohtori
Walderin toiseen huoneeseen nukkumaan.

— Niinkuin eivät he sinne osaisi! — huomautti jääkäri jännittyneenä.

Alava veti taskustaan avaimen ja näytti sitä.

— Varoitin nimenomaan tohtoria pysymään huoneessaan kunnes palaan, hän
sanoi.

Syntyi hiljaisuus.

Verkkaisesti, vähitellen Heikki Alava kertoili seikkailuistaan.
Salaisuus ikäänkuin painoi häntä; se tuntui olevan liian suuri hänen
yksin kannettavakseen. Varovasti hän paljasti osia siitä toverilleen,
tälle toverille, jonka tiesi vannoutuneen isänmaan palvelukseen ja
johon siis saattoi luottaa, minkä yleensä toiseen ihmiseen luottaa voi.

— Tuo saksalainen on saatettava täältä hiiteen ja vielä tänä yönä,
sanoi Poro hiljaa.

— Sitä mieltä minäkin olen.

— Mutta minne? — kysyi jääkäri edelleen.

— Tietysti Saksaan. Emmehän me voi häntä vankikoppiinkaan sulkea. Jos
taas siirrämme hänet muuanne, vetää ikävä häntä kotimaata kohti, ja hän
lörpöttelee ummet ja lammet päästäkseen omaistensa luo. Mutta jos
toimitamme hänet Saksaan, syventyy hän tieteelliseen työhönsä ja on
hiljaa kuin kala. Niin minä arvelen.

— Voit olla oikeassa, sanoi Poro mietteissään. Ja pitkän, hiljaisen
hetken kuluttua hän jatkoi:

— Mutta sinä itse... Sinä et nyt mitenkään voi antautua jääkäriksi,
etkä panna henkeäsi vaaraan. Sinun hallussasi on asioita, jotka eivät
saa joutua hukkaan. Senvuoksi sinun on vetäydyttävä syrjään ja
odoteltava kaikessa rauhassa tapausten kehittymistä ja maamme kohtalon
ratkaisua.

Omituinen, suorastaan kauniskin hymy väikkyi Alavan huulilla, kun hän
hitaasti pudisteli vaaleata päätään ja vastasi viivytellen:

— Olen kyllä itsekin sitä ajatellut, mutta se ei käy. Vaikka tietäisin
taivaan aarteet, en sittenkään saata vetäytyä syrjään ja katsella
tyhjäntoimittajana teidän kamppailuanne. Kyllä minun on astuttava
riveihin; salaisuus on koetettava turvata toisin keinoin.

Sanaakaan vastaamatta jääkäri nousi ja puristi miehen kouralla Alavan
pientä, mutta lujaa kättä. Sitten alkoi pitkä, kuiskaavin äänin pidetty
neuvottelu, jonka aiheuttamat ensimmäiset toimenpiteet voimme varsin
lyhyesti mainita:

Noin tunnin ajan Heikki Alava kirjoitteli kirjeitä, edessään jääkärien
salamustevarastot ja merkkikielen avain. Hän osoitti niistä yhden
isälleen, kaksi neiti Anna Östlingille ja vielä yhden Haaparannan
hotelliin. Sitten hän antoi tarkat ohjeet siitä, että kirjeet oli
saatettava perille jääkärien salaista postitietä käyttäen, ei
kuitenkaan yhtaikaa, vaan eri päivinä ja eri lähettejä käyttäen.

Tällä välin oli Poro järjestänyt auton määrättyyn paikkaan ja antanut
luotettavalle ohjaajalle mitä täsmällisimmät neuvot matkasta. Sitten
oli hän ottanut magnesiumivalolla pikakuvan Alavasta ja valmistanut
hänelle passin ylikulkua varten Tornioon.

Vielä yhteiset savukkeet, vielä muutamia kuiskaavia sanoja; sitten luja
käden lyönti, luja katse... Seuraavana hetkenä oli Alava kadonnut
pimeään iltaan.

                                                  ⸻

Kun Heikki Alava hetkeä myöhemmin nousi Haaparannan hotellin portaita,
kiintyi hänen huomionsa kahteen mieheen, joista toinen antoi tulta
toisen savukkeeseen. Alava ei kääntänyt päätään, ei yleensä ollut heitä
näkevinäänkään, mutta kuitenkin hän ikäänkuin tunsi kahden silmäparin
seuraavan tarkasti pimeästä hänen kulkuaan.

Etehisessä vahtimestari heti riensi kysymään:

— Herra Johansson, ellen erehdy? (Tuon nimenhän Alava oli merkinnyt
hotellin matkustajakirjaan.)

— Aivan.

— Täällä on kaksi herraa, joka ovat kysyneet teitä. He odottavat
ruokasalissa.

Alava ei ennättänyt vastata sitä eikä tätä, kun molemmat äskeiset
gulashit seisoivat jo salin kynnyksellä hymyssä suin ja kohteliaasti
kumarrellen. He pyysivät seuraansa ja Alava näki parhaaksi riisua
päällysvaatteensa alakertaan.

— Olemme odottaneet teitä, — alotti toinen saksalaisista. —
Metallinne on todellakin oikeata ja hovimestarille annetut tuhat kruunua
ovat teidän. Sallittehan, että pyydän viinurin tuomaan ne
teille?

Ja painaessaan soittokellon nappulaa saksalainen jatkoi:

— Varmaankin teistä tuntuu ihmeelliseltä, että nyt jo teitä
häiritsemme, sillä sovimmehan nimenomaan tapaamisesta aamulla. Mutta me
olemme kauhean uteliaita. Haluamme kaikin mokomin kuulla, paljonko
teillä on tuota ainetta. Toivoaksemme ymmärrätte, että jännitys on
pakottanut meitä kiirehtimään.

Mutta Alava oli tällä kertaa varuillaan; hän vastasi rauhallisesti
hymyillen:

— Hm, ajattelenpa, että olen myönyt kiveni teille liian halvalla, ja
te kiirehditte nyt kauppoja, ennenkuin pääsen hinnasta täysin
perille... Mutta ettekö ole kääntynyt toverini puoleen?

— Ei kauppias Baum ole kotona.

Alavan sydän sykähti riemusta: eivätpähän olleet löytäneet tohtori
Walderia, joka varmaankin nukkui. Mutta saksalaisille hän sanoi
hämmästystä teeskennellen:

— Eikö hän ole kotona? Vai niin. No, sitten hän kyllä pian tulee.

Ja hetken viivyteltyään hän jatkoi:

— Herrat siis haluaisivat tietää, paljonko minä voin myydä tuota
metallia... Vähän vaikea sanoa, riippuu ehkä hinnastakin. Mutta herrat
suonevat anteeksi, että käyn hiukan peseytymässä. Palaan sitten
takaisin haukkaamaan illallista... ja sopimaan lähemmin kaupoista.

Hän nousi, taittoi huolellisesti viinurin tuoman tuhat kruunua, pisti
sen taskuunsa, kumarsi hymyillen ja meni.

Päätään kääntämättä hän levollisesti nousi portaat ja astui
huoneeseensa. Parin minuutin kuluttua hän kuitenkin raotti tuskin
huomattavasti ovea, kurkisti varovasti käytävään, ja havaittuaan sen
tyhjäksi, pujahti nopeasti kuin kärppä tohtori Walderin huoneeseen.

Saksalainen nukkui sikeästi täysissä pukimissaan, mutta Alava herätti
hänet ja kohotti varoittaen sormen huulilleen.

— Olkaa hiljaa, ystäväni, ja kuunnelkaa tarkoin, mitä sanon!

Alava puhui kuiskaten ja harvaan:

— Vakoojat ovat kintereillämme ja väijyvät salaisuuttamme. Olemme
kenties suuremmassa vaarassa kuin milloinkaan tätä ennen. Meidät
voidaan siepata kiinni minkä tekosyyn varjolla tahansa, meitä saatetaan
kiduttaa, henkemmekin voi olla kyseessä. Siitä syystä on välttämätöntä,
että tiemme nyt erkanevat. Te matkustatte Saksaan, suoraa päätä, olen
järjestänyt sen asian, ja minä... kenties palaan jälleen Suomeen.

Saksalaisen älykkäät ja samalla lapselliset silmät synkkenivät
ihmetyksestä. Hän kohosi istumaan vuoteellaan ja kysyi levottomana:

— Mitä on sitten tapahtunut?

— Ei ole aikaa selittelyyn, vastasi Alava, kaivaen tuhat kruunua
taskustaan ja ojentaen sen toverilleen.

— Ottakaa tämä raha. Kuten näette, olen ottanut tavaranne ja
kokoamanne kivet repustani ja tehnyt niistä paketin. Laittautukaa
viipymättä kuntoon. Teitä tulee täältä noutamaan mies, joka
tunnusmerkiksi kuiskaa minun nimeni. Seuratkaa häntä. Hän vie teidät
autoon ja sitten etelää kohti. Teillä ei hänen hoivissaan ole mitään
vaaraa, ja parin päivän kuluttua olette onnellisesti Saksassa.

— Ah! — huudahti saksalainen yhä enemmän kummissaan. — Ja te! Miksi
ette seuraa mukana?

— En voi. Minulla on muita velvollisuuksia! vastasi Alava hiljaa.

Syntyi äänettömyys. Alava mietiskeli jotakin; hänen kasvonsa näyttivät
omituisen liikutetuilta. Hitaasti hän veti lompakon taskustaan, otti
erään valokuvan esiin, katseli sitä kauan ja hartaasti ja kuiskasi
sitten vavahtelevin huulin:

— Sanotte, että olen pelastanut henkenne useamman kuin yhden kerran,
ja tällä hetkellä haluan lisätä, että juuri nyt pelastan teidät
kaikkein pahimmasta. En tahdo kerskua, enkä muistuttaisi tästä itseni
tähden, kiitollisuutta tavoitellakseni. Minä teen sen maani tähden.
Jalomielisesti te ilmoititte minulle ihmeellisen löytönne ja yhtä
jalosti te tunnustitte, että tuo salaisuus kuuluu minun maalleni. Ja
nyt pyydän hartaasti, ettette yhdellekään kuolevaiselle kerro tuosta
löydöstä, ennenkuin sota on päättynyt. Kun rauha tulee, silloin etsin
minä teidät, taikka te minut käsiinne; sitten katsomme, mitä on
tehtävissä. Lupaatteko sen?

— Minä vannon sen, sanoi saksalainen kätensä ojentaen.

Miltei epäröiden, silmissä omituinen haikeus, Alava ojensi toverilleen
esilleottamansa valokuvan.

— Tämä on minulle rakkain olento maailmassa, sanoi hän vaikeasti. —
Annan teille tämän sitä varten, että... että jos minua ei enää sodan
loputtua ole, jos olen kaatunut... että etsisitte Suomesta tämän naisen
käsiinne... ja kertoisitte hänelle kaiken, minkä minullekin olette
kertonut... Neuvottelisitte hänen kanssaan, sillä hänellä on mahtavia
ja jalosydämisiä ystäviä.

Nuorukaisen vavahteleva, katkonainen pahe sai kosteuden kihoamaan
saksalaisen silmiin.

— Kuvan alla on nimi, muuta ei tarvita... Älkää unohtako häntä, kun
joskus palaatte Suomeen... Minä... minä etsin teidät kyllä... kun aika
tulee... jos elän. Ja nyt hyvästi!

Herkkäsydäminen saksalainen syleili nuorukaista kuin isä poikaansa.

— Olen niin ymmällä, — hän sammalsi, — etten tiedä, mitä sanoisin.

— Älkää sanokokaan enää mitään. Odottakaa täällä, kunnes mainitsemani
henkilö tulee teitä noutamaan. Ja luottakaa sitten häneen, kuten
minuunkin olette luottanut. Olkaa varma siitä, että kaikki käy hyvin...
Hyvästi.

Ja samassa oli Heikki Alava ovella, kurkisti taas varovasti käytävään
ja puikahti sitten omaan huoneeseensa.

Hetken kuluttua hän oli jo puhelinkopissa ja sanoi hiljaa:

— Niin, minä se olen... Noin puolen tunnin päästä... Kun olen mennyt
kahden herran seurassa ruokasalista yläkertaan, omaan huoneeseeni,
silloin on aika... Herran haltuun.

Hän palasi nyt alakertaan, saksalaisten gulashien seuraan, niin
iloisena kasvoiltaan kuin ei mitään olisi tapahtunut.

— On todellakin hiukan ihmeellistä, missä toverini viipyy näin
myöhään, — hän sanoi. — No, ehkäpä hän on tavannut tuttavia, koska
täällä näkyy olevan niin paljon saksalaisia. Missään tapauksessa hänen
läsnäolonsa ei ole välttämätöntä meidän kaupanteollemme... Mutta
luvallanne, hyvät herrat, tilaan itselleni annoksen, koska minun on
nälkä. Sitten voimme siirtyä minun huoneeseeni; täällä ei mielestäni
sellaisen kaupan hieronta oikein käy laatuun.

— Sallikaa, sallikaa toki, että me... Luonnollisesti on meidän asiamme
tarjota — ehätti toinen gulashi, kiiruusti painaen soittokelloa. —
Pyydämme vaan anteeksi, että olemme jo syöneet.

Kiitoksia mutisten Alava tarkasteli ruokalistaa, tilasi omeletin, eikä
tyrkyttelystä huolimatta halunnut muuta; mutta häneltä ei jäänyt
huomaamatta, millä innostuksella saksalainen tilasi tarjoilijalta
viinaa ja sitten kahvia ja konjakkia. ”Koettakaa vain veikkoset sitä
tietä, ei se tällä kertaa vetele”, hän naureskeli itsekseen. Ja kun
ruoka oli tuotu, kaatoi hän hymyssä suin pikarinsa täyteen, piti huolta
siitä, että saksalaisten konjakkilasit olivat piripintanaan, ja
ehdotti:

— Juon maljan isänmaani onneksi.

Tällainen malja oli saksalaisten tyhjennettävä viime pisaraan, siitähän
ei mihinkään päässyt; mutta Alava täytti lasit uudelleen ja sanoi pari
palaa haukattuaan:

— Juon maljan Saksan onneksi.

Saksalaiset vilkuilivat toisiaan, mutta tyhjensivät jälleen lasinsa.
Eikä kestänyt kauan, ennenkuin Alava esitti kolmannen kerran:

— Juon maljaa kauppojemme menestykseksi.

Pohjaan oli otettava tälläkin kertaa, mutta Alavalta ei jäänyt
huomaamatta salattu virnistys saksalaisten huulilla. Eivät
ulkomaalaiset yleensä kestä tällaista vauhtia, ja Alava naureskeli
sydämessään: ”Vieläköhän tekee mielenne väkijuomilla narrata minulta
salaisuuksiani.”

Puna kohosi nopeasti saksalaisten kasvoille ja kieli alkoi laulaa.
Alavasta ei voinut huomata mitään; hän söi rauhallisesti, mutta samalla
nopeasti, katsoi pari kertaa kelloaan, ja kun puoli tuntia oli kulunut,
hän nousi.

— Nyt, hyvät herrat, luulen olevan parasta, että siirrymme minun
huoneeseeni, hän sanoi. — Tarjoilija voi tuoda sinne, mitä meillä
vielä on jälellä.

Portaita noustessaan hän hätäisesti vilkaisi kahvilan puolelle, luuli
huomaavansa Poron ja tunsi sydämensä sykähtävän.

Kun tarjoilija oli tuonut kahvin ja jälleen mennyt, astui Alava ovelle,
väänsi sen lukkoon ja pisti avaimen taskuunsa. ”Kas niin, nytpä ette
voi olla vakoilemassa tohtori Walderin lähtöä”, ajatteli hän itsekseen,
mutta saksalaisille hän sanoi välinpitämättömyyttä teeskennellen:

— Vai niin, herrat olivat tyytyväisiä minun kiviini. Sehän on
ilahduttavaa. —

— Me olemme hyvin tyytyväisiä, metalli on todellakin platinaa. Ja me
palamme halusta saada tietää, kuinka paljon teillä sitä on, tai kuinka
paljon voitte sitä hankkia.

Alava ei vastannut mitään, mutta otti selkäreppunsa naulasta ja
tyhjensi pöydälle kaikki platinakimpaleet, mitä siellä oli.

— Enempää minulla ei ole, tällä kertaa. Paljonko maksatte noista?

Muistamatta hillitä itseään saksalaiset hyökkäsivät aivan
silmiinpistävän ahneesti tämän omituisen saaliin kimppuun.
Suurennuslasit lennähtivät taskusta niin nopeasti ja yhtaikaa kuin
preussilaisella sotilaalla ainakin, ja lyhyen saksalaisen konkonenä ja
pitkän gulashin oudosti vaaleat kasvot painuivat miltei kiinni noihin
harmaihin, mitättömiin kivenpalasiin.

— Ah, ah! Ilmeisesti samaa merkillistä metallia, huudahtivat gulashit.
— Ei voi olla epäilystäkään siitä, että tämä on raakaa platinamalmia,
suoraan maasta löydettyä... Ja te sanotte, ettei teillä ole sitä tämän
enempää.

— Aivan... Mutta minä en sanonut, etten voisi sitä hankkia lisää.

Saksalaiset vilkaisivat nopeasti toisiinsa, mutta Heikki Alava toisti
tyynesti, ikäänkuin ei olisi mitään huomannut:

— Niin, paljonko tarjoatte noista?

— Vaikea sanoa, alotti saksalainen epävarmasti. — Meillä ei ole
täällä vaakaa, eikä rahaakaan. Meidän tarkoituksemmehan oli vain tulla
neuvottelemaan. Mutta jos te voisitte aamulla... niin, jos sovittaisiin
siitä, että heti aamulla menemme meidän konttoriimme... Siellä
punnitaan, maksetaan, ja siellä myöskin neuvotellaan lisähankinnasta,
koska kuulostaa että teillä on siihen mahdollisuuksia.

Mutta — nyt ajatteli Heikki Alava itsekseen: ”Vai niin. Te viettelette
minua saksalaiseen vakoojakonttoriin, missä tietysti joutuisin
suorastaan hirvittävän ristikuulustelun uhriksi. On vain kaksi
mahdollisuutta: joko te tiedätte, että olen erikoistehtäviin komennettu
jääkärikokelas ja teidän päällikkönne käskettävissä ja koetatte saada
minut äkkiarvaamatta hänen käsiinsä, taikka sitten ette sitä tiedä,
mutta haluatte kuitenkin johdattaa minut saksalaisen vakoojapäällikön
tutkittavaksi ja keinolla tai toisella pidätettäväksi — voidaksenne
sitten pumpata mielenne mukaan tohtori Walderia, jonka oletatte
saavanne täältä käsiinne. Mutta tällä kertaa taitaa nuotta kuitenkin
olla liian harva, hyvät herrat kalastajat.”

Mutta näin ajatellessaan säilytti Alava kasvonsa perin totisina,
rypisti kulmiaan ja mietiskeli äänettömänä.

— Niin, mitä näihin kiviin tulee, sanoi hän vihdoin, — ehdimme kyllä
huomenna sopia niistä... Mutta jos on kysymyksessä lisähankinta,
silloin olisi kyllä syytä toimia ripeästi. Olisi kenties parasta, että
viipymättä palaisin Suomeen. En osannut antaa täyttä arvoa näille
kiville ja kilpailu on kova, ostajia vilisee joka taholla. Tunti tai pari
ja kaikki voi olla myöhäistä...

— Siis Suomessa on joku, jolla on tätä metallia? Ja varmaankin hyvin
runsaasti?

Alava nyökkäsi välinpitämättömästi.

— Mutta minulla pitäisi olla rahaa, sanoi hän verkkaisesti. — Mutta
sitähän en voi saada ennenkuin huomenna... Kunhan ei vaan silloin
kaikki olisi myöhäistä.

Silminnähtävästi saksalaiset hätääntyivät ja jälleen vilkaisivat
toisiinsa. Yhtäkkiä pisti lyhyt konkonenäinen mies käden poveensa.

— Kyllähän minulla on muutamia tuhansia kruunuja taskussani, mutta ne
ovat liikkeen rahoja ja minun on tilitettävä ne aamulla varhain. Joudun
tavallaan väärintekijäksi, jos nyt luovutan ne; mutta asia on tärkeä ja
kysymyksessä on poikkeustapaus. Toivottavasti herrat todistavat
puolestani, jos tulisi ikävyyksiä... Mutta sanokaahan, millä hinnalla
te myötte nämät kivet?

Alavan oli vaikeata pidättää hymyään. ”Tiesinhän, että teidän
lompakkonne on kyllä pullollaan”, ajatteli hän itsekseen. Mutta
saksalaiselle hän vastasi:

— Jos niistä palasista, jotka saitte varemmin, kannatti maksaa tuhat kruunua,
niin tuossa on platinaa vähintään viidentuhannen kruunun
arvosta, vai kuinka.

Saksalaiset eivät vastanneet mitään, mutta heidän silmänsä loistivat.
Ja viivyttelemättä konkonenäinen mies laski summan pöytään.

— Me pyydämme vain sanoa, että olemme halukkaat ostamaan tätä metallia
miltei kuinka paljon tahansa, jos hinnoista sovitaan. Ja me kykenemme
myöskin kilpailemaan, jos siitä tulisi kysymys.

Heikki Alava nyökkäsi ja alkoi hiljalleen laittaa reppuaan kuntoon.
Kaiken aikaa hän jännittynein korvin kuunteli, tapahtuisiko käytävässä
mitään ja pääsisikö tohtori Walder onnellisesti lähtemään. Mutta sama
tohtori Walder näytti jännittävän myöskin saksalaisten mieliä, he
vilkuilivat toisiinsa, koettivat rupatella sitä ja tätä, ilmeisesti
vain nähdäkseen, tulisiko Alavan huonetoveri kotiin ja olisiko heillä
mahdollisuutta Alavan poissaollessa saada hänet käsiinsä.

— Kun on suurista asioista kysymys, on aina paras toimia
mahdollisimman ripeästi, sanoi Alava hymyillen. — On kyllä viisainta,
että kävelen suoraa päätä Tornioon. Sittenkin on syytä pelätä, että
tulen liian myöhään. Joka tapauksessa toivon olevani huomenna jälleen
täällä ja pyydän, että herrat käyvät minua tapaamassa täsmälleen kello kaksitoista
.

Hän soitti kelloa, pyysi tarjoilijaa ilmoittamaan asuintoverilleen,
että hän palaisi vasta huomenna ja hankkiutui sitten lähtöön.
Uteliaiden saksalaisten oli nyt pakostakin poistuttava, saamatta
tietää, missä tohtori Walder näin myöhään viipyi.

                                                  ⸻

Mutta tällä välin oli jääkäri Poro huomaamatta lähtenyt Haaparantaan
hotellin kahvilasta ja kiivennyt yläkertaan tohtori Walderin huoneeseen.

Tervehtimättä hän kuiskasi Heikki Alavan nimen hieman hämmästyneelle
tohtorille, pani sitten sormen varoittavasti suulleen, kokosi
saksalaisen vähäiset tavarat kainaloonsa ja viittasi seuraamaan
mukanaan.

Nopeasti ja äänettömästi he sujahtivat yläkerran käytävästä portaille;
sitten alkoi jääkäri vilkkaasti viittoillen ja huomattavan
kovaäänisesti jutella saksankielellä viimeisistä sotatapahtumista.

Ulkoportailla seisoivat yhä nuo kaksi miestä, jotka Heikki Alava oli
tullessaan tavannut muka tupakansytytyspuuhissa. Nytkin he juttelivat
siinä aivan muina miehinä, eivätkä olleet huomaavinaankaan tohtori
Walderia ja hänen seuralaistaan. Mutta kun viimemainitut olivat jonkun
matkaa edentyneet, lähti toinen mies varjona seuraamaan heidän
kulkuaan.

Poro jatkoi yhä innokasta haasteluaan sodasta, ollenkaan välittämättä,
ehtikö hämmentynyt tohtori vastata vai ei. Päätään kääntämättä he
kulkivat pari ristiä, poikkesivat eräälle syrjäkadulle ja pysähtyivät
suuren talon ovelle, jonka Poro avaimellaan aukaisi.

Mutta tuskin oli ovi loksahtanut jälleen kiinni, kun Poro tarttui
seuralaistaan käteen ja kiidätti häntä miltei juoksujalkaa eteenpäin.
He eivät nousseet portaita ylös, vaan kiiruhtivat läpi mutkaisen
käytävän piha-ovelle, siitä pihaan, sitten särkyneen lankkuaidan raosta
toiseen pihaan ja suoraa päätä portista ulos kadulle, jossa kuomuauto
syksytti täysin lähtövalmiina.

Poro teki äänettömän merkin kuljettajalle, avasi oven saksalaiselle,
puristi nopeasti hänen kättään ja kuiskasi hiljaa:

— Olkaa kaikessa rauhassa ja luottakaa ohjaajaan. Onnellista matkaa!

Seuraavana hetkenä hän oli kadonnut johonkin läheiseen porttikäytävään
ja auto kiisi täyttä vauhtia etelää, Tukholmaa kohti.

Mies, joka salakähmäisesti oli hiipinyt heidän perässään, astui nyt
esiin pimennosta, koetti ensin turhaan avata ovea, jonka taakse hänen
saaliinsa oli kadonnut, merkitsi sitten talon numeron muistikirjaansa
ja kiiruhti suoraa päätä takaisin hotelliin.

Mutta kun hän ilmoitti saksalaisille gulasheille, että kauppias Baum
oli vastikään lähtenyt hotellista, oli hämmästys melkoinen. — Kuinka?
Oliko tuo kirottu kauppias kuitenkin ollut täällä, vaikka he eivät
olleet häntä tavanneet!

— Oletteko aivan varma, että se oli hän?

— Kyllä. Hän ei edes yrittänyt millään tavalla kätkeä kasvojaan.

— Ja missä te tapasitte hänet?

— Hän tuli ovesta ulos erään herrasmiehen seurassa. Tunsin hänet heti
ja lähdin perään käskyn mukaan.

— Ette tiedä, mistä huoneesta hän tuli?

— En, sitä en voi tietää. Minähän olin koko ajan portailla.

Konkonenäinen gulashi tuijotti ällistyneenä vaaleatukkaiseen toveriinsa
ja tämä mulkoili yhtä ihmeissään takaisin. Tottuneina vakoojina he
vainusivat tässä jotakin juonta.

— Te palaatte viipymättä tuon talon luo ja pidätte sitä herkeämättä
silmällä. Kun kauppias tulee ulos, seuraatte häntä askel askeleelta.

Ja tämän sanottuaan saksalaiset riensivät puhuttelemaan vahtimestaria
ja hotellin palvelijoita, saadakseen selville, missä tohtori Walder eli
kauppias Baum oli piileksinyt, ja kuka oli se herrasmies, jonka
seurassa hän oli poistunut.

Mutta ennen pitkää tapahtui hotellissa jotakin vähintään yhtä
ihmeellistä: Heikki Alava, joka hyvästellessään oli sanonut käyvänsä
nukkumaan, asteli reppu selässä ja palttoo päällä kaikessa rauhassa
portaita alas, ollenkaan koettamatta piilottaa itseään. Hän nyökkäsi ja
hymyili saksalaisille ja katosi sitten ulko-ovesta — varsin hyvin
tietäen, että hänen jokaista askeltaan tultaisiin seuraamaan.

Ja kun ulko-ovi oli paukahtanut kiinni hänen jälkeensä, alkoi
saksalaisten kesken suorastaan kuumeinen kuiskutus ja supina. Vaalea
vakooja jäi hotelliin, mutta konkonenäinen sieppasi kiiruusti
päällysvaatteensa ja tavoitti miltei juoksuaskelin toisen ulkoportailla
vaanineista miehistä, joka luonnollisesti oli heti lähtenyt Alavaa
seuraamaan.

Mutta Heikki Alava, saksalaisille tuttu nimellä Johansson, ei vähääkään
kiirehtinyt, ei myöskään suotta vilkuillut taakseen. Verkkaisesti hän
käveli rantaan, tullivartioitten kamariin, näytti, ettei hänen
repussaan ollut kiellettyä tavaraa, ja lähti sitten siltaa pitkin
Tornion puolelle. Keskivälillä hän pysähtyi, meikein kuin odottaen
vainoojiaan, katseli hetken yön hiljaista kauneutta, mutta jatkoi
sitten matkaa, esittäen Suomen puolella sen passin, jonka jääkäri Poro
oli hänelle vastikään valmistanut.

Sellaista passia ei saksalaisilla ollut ja heidän täytyi tällä kertaa
pettyneinä palata takaisin.

                                                  ⸻

Suomen puolella Alava etsi jääkäri Poron ilmoittaman miehen ja
pysytteli sitten kaiken aikaa tämän asunnossa, niin piilossa kuin
mahdollista, ollenkaan näyttäytymättä ulkona.

Heti seuraavana aamuna hän toimitti postiin sen Haaparannan hotelliin
osoitetun kirjeen, jonka muistamme hänen jääkäri Poron luona
kirjoittanneen. Tässä kirjelmässä hän pyysi hovimestaria ilmoittamaan
niille, jotka häntä todennäköisesti kysyisivät, että sattuneiden
vaikeuksien takia hän tulisi viipymään matkalla pari päivää,
korkeintaan kolme, mutta että hän senjälkeen jälleen olisi tavattavissa
hotellissa.

Suunnitelma oli aivan yksinkertainen: oli varattava tohtori Walderille
aikaa, hänen ehtiäkseen Ruotsin rajojen ulkopuolelle. Alavallahan ei
ollut enempää tuota metallia, jota saksalaiset tuntuivat niin ahnaasti
haluavan, eikä hän myöskään aikonut, ei edes voinutkaan sitä enempää
hankkia. Kun vain tohtori Walder kunnialla selviytyisi vakoojien
näköpiiristä, aikoi Alava jälleen palata Ruotsiin, ilmoittautua
etappikonttorissa ja lähteä sitten Saksaan, varsinaista päämääräänsä
kohti.

Mutta jo toisena päivänä lähetti Poro viestin:

”Palaa niin salaisesti kuin mahdollista, mieluummin veneellä, jos voit,
sillä sillalla on urkkijoita. Ehdottomasti käytävä ensin minun luonani,
minua on tutkittu. Tukholman konttorin päällikkö, pitkäkorva,
tiedäthän, on sähkötetty tänne; siis jotakin tärkeätä tekeillä.
Tohtorista ei luonnollisesti vielä mitään tietoa.”

Kolme vuorokautta Alava viipyi Torniossa. Veisi kenties liian syrjään,
jos ryhtyisimme kuvaamaan, millä tavoin hän, ei tullimiehiä, mutta
urkkijoita peljäten, kenenkään tietämättä pääsi puikahtamaan rajan yli.
Aamuyöllä, kellon käydessä kolmatta, hän seisoi kalpeana ja väsyneenä,
mutta hymyillen jääkäri Poron kynnyksellä.

— Tohtori on Tanskassa... Mikäli tiedetään kokonaan vapaana urkkijain
verkosta... Eilen saatiin viesti siitä, — kuiskasi Poro tulokkaan.
kättä puristaen.

Alava nyökkäsi tyytyväisenä ja kysyi sitten;

— Mitä täällä on sillä välin tapahtunut?

— Istuhan, niin kerron lyhyesti, — alotti Poro vakavasti. — Tietysti
ne saivat selville, että minä olin saattanut tohtori Walderin silloin illalla
hotellista. Minut luonnollisesti kutsuttiin etappikonttoriin
kuulusteltavaksi, kysyttiin, kuka oli tuo herra ja mitä tekemistä
minulla oli hänen kanssaan.

— No mitä sinä sanoit? — keskeytti Alava jännittyneenä.

— Minä yksinkertaisesti ilmoitin sinun nimesi ja sanoin toimineeni
sinun pyynnöstäsi. ”Miksi ei Alava ole käynyt ilmoittautumassa?” —
kuului etappipäällikön ensimmäinen kysymys. Mutta minä teeskentelin
ällistystä. ”Eikö hän ole käynyt. Sitä en tietänyt.” ”Ja kuka oli tuo
saksalainen?” ”Hänen nimensä oli Baum, ellen väärin muista. Hän on
karannut Muurmanin vankileiriltä ja Alava kuljetti hänet poikki
Suomen.” ”Mihin te veitte hänet?” ”Alava antoi minulle erään ulko-oven
avaimen ja mainitsi määrätyn talon. Hän pyysi minua opastamaan
saksalaisen tähän taloon, jossa piti asua muuan hänen ystävänsä. Minä
täytin hänen pyyntönsä, mutta tuo ystävä, jota minä en tuntenut, tuli
vastaan jo portissa. Hän tervehti saksalaista erittäin tuttavallisesti
ja sanoi jotakin, että siinähän te vihdoinkin olette, tai siihen
suuntaan.” ”Meidän on parasta heti mennä Fritzin luo”, lisäsi hän
sitten ja he poistuivat suoraa päätä takaovesta pihalle ja portista
kadulle. Kun en muutakaan ymmärtänyt, seurasin heitä, mutta kadulla
tuntematon mies kääntyi ja sanoi: ”Niin, te kai olitte oppaana, vai
kuinka?” Herra Baum koetti nyt esitellä minua, mutta tuntematon
viittasi: ”Emme tarvitse teitä enää, ystäväni. Saatte mennä.” Minä
palasin hotelliin, antaakseni avaimen Alavalle, mutta hän oli lähtenyt
jonnekin, enkä ole häntä sen koommin nähnyt. ”Ja missä herra Baum nyt
on?” — kysyi etappipäällikkö edelleen. ”Sitä en voi tietää, en ole
nähnyt häntä sittemmin.” Etappipäällikkö mietti vähän aikaa ja kysyi
vielä: ”Mistä numerosta te kävitte noutamassa herra Baumin?” Sanoin
hänelle numeron, ja ilmoitin samalla, etten ollut varma, muistinko sen
oikein. ”Ja tiedättekö, että hotellin kirjaan oli tuon huoneen
vuokraaja merkitty kokonaan toisella nimellä?” Koetin taas näyttää
ällistyneeltä. ”Mistä ihmeestä minä sen olisin voinut tietää! Minä
menin Baumin huoneeseen Alavan nimenomaisesta pyynnöstä. Asia oli
ilmeisesti puhuttu valmiiksi, koska herra Baum ei ollenkaan oudoksunut
tuloani.”

Heikki Alava ei voinut olla hymyilemättä tälle valheen tulvalle.

— Olet totisesti sinäkin oppisi onkinut, — hän sanoi.

— Mutta millä tavoin aiot itse selviytyä? — huomautti Poro. —
Minusta sinun on nyt suoraa päätä mentävä etappitoimistoon, mikäli
ollenkaan aiot mennä. Mutta varo visusti ilmaisemasta, että olet käynyt
täällä. Minua kyllä epäillään jo muutenkin sinun vehkeilyjesi takia.

                                                  ⸻

Kun Heikki Alava muutamaa astui etappitoimistoon,
joutui hän suoraa päätä kasvoista kasvoihin molempien saksalaisten
gulashien kanssa. Nämä ystävämme, saksalaisen valtiollisen poliisin
vakoojat, odottelivat etuhuoneessa puheillepääsyä, ja vaikeata on
kuvitella täydellisempää hämmästystä kuin heidän.

— Ah, ah! Herra Johansson. Missä ihmeessä te olette viipynyt? Ja
kuinka te tulette tänne?

Mutta Alava oli kaikkeen varustautunut. Hän hymyili, nosti sormen
huulilleen vaikenemisen merkiksi, kätteli sitten kumpaakin ja sanoi:

— Huono matka, huono onni. Tulin liian myöhään. Kilpailija oli jo
vienyt kaiken metallin, ei ollut mitään tehtävissä.

— Vahinko, vahinko, — änköttivät saksalaiset omituisesti vilkuillen
toisiinsa. He eivät voineet käsittää, kuinka tuo nuorukainen, joka
epäilemättä punoi joitakin juonia, uskalsi tulla suoraan suden suuhun.
He olivat sen johdosta sekä ihmeissään että hyvillään.

Syntyi hiljaisuus.

”Puhutelkaa te vaan minua Johanssoniksi, niinkuin ette muuta tietäisi”,
ajatteli Alava itsekseen. ”Minäkin voisin hyvin kysyä, miksi te olette
täällä ja nauttia nolosta vastauksestanne. Mutta jätän sen kauniisti
tekemättä, koska tiedän, keitä olette, yhtähyvin kuin tekin tiedätte,
kuka minä olen.”

Sitten toinen saksalaisista kutsuttiinkin jo sisään; toveri seurasi
miltei heti; sitten tuli Alavan vuoro.

Etappikonttorin uusi, saksalainen päällikkö oli Alavalle täysin
tuntematon, pieni, kalpea, varsin laiha mies.

— Ylioppilas Alava ilmoittaa palanneensa komennukselta Suomesta, —
sanoi nuorukainen sotilaallisesti.

Etappipäällikkö loi häneen tummat, terävät silmänsä, mutta ei vastannut
ainoatakaan sanaa, vaan nousi heti tuoliltaan, avasi oven
sivuhuoneeseen ja viittasi kädellään Alavaa seuraamaan. Sitten hän
sulki jälleen oven ja katosi jonnekin. Heikki Alava jäi yksin.

Ikkuna oli auki ja sen edessä kahisi seljapensas punaisine
marjaterttuineen lämpimän tuulen tiessä. Alavaa jännitti omituisesti;
jokin vaisto ilmoitti hänelle, että vaara oli uhkaamassa. Hän ponnisti
tahtoaan pysyäkseen tyynenä: eihän hänellä lopultakaan voinut olla
mitään hätää tässä valtakunnassa, joka oli yhtä vapaa ja vieras niin
saksalaisille kuin hänelle itselleenkin.

Ovi aukeni nyt äänettömästi ja sisään astui tuo salaperäinen,
suurikorvainen, kiusaavan rauhallinen mies, joka kerran Tukholmassa oli
tehnyt Alavaan niin syvän vaikutuksen. ”Kas vaan”, välähti Alavan
mieleen, ”Poro oli kuitenkin oikeassa. Ovat kuin ovatkin kutsuneet
tänne itse päämestarin. Mikähän tästä nyt tulee?”

Saksalainen tervehti kädestä ja sanoi varsin ystävällisesti:

— En ole pitkään aikaan saanut raporttia teiltä. Mutta olette kai
valmis, koska olette täällä?

— Valmis en ole, — vastasi nuorukainen vakuuttavasti. — Eihän
sellainen työ koskaan ole täysin valmis. Mutta nyt on ajankohta, joka
pakoittaa toimettomuuteen. Tapasin erään Muurmanin pakolaisen ja pidin
velvollisuutenani saattaa hänet yli rajan. Tarvitsen muutenkin uusia
ohjeita ja rahaa.

Saksalainen sytytti savukkeen ja sanoi hyvin hillitysti:

— Olen saanut kuulla, että olette oleskellut täällä Haaparannassa jo
useampia päiviä. Kuinka on mahdollista, ettette varemmin ole käynyt
ilmoittautumassa? Ettekö ehkä tiennyt, että se on yleinen tapa, niin,
suorastaan velvollisuus, jonka täyttämisestä me pidämme kiinni mitä
täsmällisimmin?

— Minulla oli yksityisiä asioita, jotka veivät aikaa, vastasi Heikki Alava
välinpitämättömästi.

Kehräävän hitain liikkein saksalainen karisti tuhkan savukkeestaan.

— Kaikki aika on valtion, hän sanoi ponnekkaasti.

— Sellaista sitoumusta minä en ole tehnyt, — kuului yhtä varma
vastaus.

Saksalainen siristi silmiään.

— Me vaadimme asiamiehiltämme kaiken ajan, kaiken tarmon — ja
uskollisuutta, joka on altis kuolemaan saakka. Meidän miehillämme ei
saa, eikä voi olla yksityisiä pyyteitä.

Mutta nyt nuori Alava alkoi tulistua.

— Kuten sanoin, sellaiseen en ole sitoutunut, — toisti hän silmät
säihkyvinä. — Otin erään tehtävän suorittaakseni ja olen parhaani
mukaan vienyt sitä eteenpäin, siinä kaikki. Ellei työni teitä tyydytä,
valitkaa parempi mies. Tehtävä ei suinkaan ole niin houkutteleva, etten
mielihyvin raskisi siitä luopua.

Saksalainen, joka hyvin huomasi nuorukaisen närkästyksen, vaikeni
pitkäksi aikaa ja kysyi sitten, ikäänkuin puheenaihetta muuttaakseen:

— Kuka oli tuo pakolainen, jonka toitte tullessanne?

— Kauppias Baum Berlinistä.

— Tarkoitan hänen oikeata nimeään.

— Ellei nimi ole oikea, en mahda sille mitään. Sellaisissa
olosuhteissa ei ihmisellä ole passeja eikä papinkirjoja.

— Ja missä hän on nyt? — kysyi saksalainen yhtä järkkymättömän
tyynenä.

— Norjassa, luulisin... Sinne kai hän ystävänsä seurassa aikoi, —
vastasi Alava epävarmasti. ”No niin”, ajatteli hän itsekseen, ”nyt on
tietysti edessä kaikki se, mitä Poro on täällä syöttänyt.”

Mutta niin ei käynyt. Saksalainen siristi jälleen silmiään, näyttipä
ivallinen, tuskin huomattava hymykin karehtivan hänen ohuilla
huulillaan. Hän puhalteli savusuihkuja mietteissään ja oli taas pitkän
aikaa ääneti.

— Selittäkäähän nyt aivan yksityiskohtaisesti pakomatkanne tuon
kauppias Baumin kanssa, — sanoi hän vihdoin, levittäen Suomen kartan
pöydälle.

Alava osoitti kartalta kulkutien ja kertoi seikkailusta kiitettävällä
täsmällisyydellä. Kun hän oli lopettanut, nyökkäsi saksalainen
hyväksyvästi, mutta otti samalla pari harmaata kivenpalaa taskustaan,
laski ne pöydälle ja kysyi yllättävästi, silmät pistävän terävinä:

— Mitä tämä on?

Alava miltei säpsähti äänen muuttunutta sävyä.

— Tietääkseni platinamalmia, mikäli nuo muruset ovat samoja, joita
minulta on ostettu.

— Mistä te saitte tätä?

— Sitä oli eräällä suomalaisella, joka kaupitteli sitä kauppias
Baumille ja minulle.

— Ja missä te tapasitte tuon suomalaisen?

Kieltämättä Alava hämmästyi. Hän koetti selitellä, mutta hänen
sanoissaan ei ollut vakuuttavaisuutta.

Saksalainen hymähti taas pilkallisesti ja puhui nyt varmalla,
määräävällä äänellä:

— Tuollaisia lasten temppuja on tarpeetonta yrittää meidän
kanssamme... Ajatelkaahan itse: keskustelumme alussa te nimenomaan
mainitsitte tarvitsevanne rahaa; se on ensimmäinen kohta.
Selittäessänne pakoanne Itä-Suomesta tänne, te väitätte kaiken aikaa
kulkeneenne syrjäisiä saloseutuja ja karttaneenne kaikin mokomin
ihmisiä; se on toinen kohta. Ja nyt te sanotte tavanneenne jossain
miehen, jolta muka olette ostanut tätä kiveä, josta teille täällä on
maksettu tuhansia kruunuja. Rahan puutteessa ja henkipattona olette
muka voinut ryhtyä sellaisiin kauppoihin! Eihän siinä ole ensinkään
järkeä.

Heikki Alava hätkähti todistelun terävyyttä ja hänen katseensa painui;
hän suorastaan tunsi, kuinka paljon tuo rauhallinen saksalainen oli
häntä voimakkaampi.

— Olemme täällä mikroskoopilla tutkineet teiltä ostetut kivet mitä
huolellisimmin, — jatkoi saksalainen samalla purevalla tyyneydellä.
— Niiden uurteissa on multaa, jonka laadusta ja sisältämistä
kasviaiheista on voitu päättää, että kivet ovat vähän aikaa sitten
olleet kätkettyinä maahan. Te olette pitkän ajan oleskellut Kuolajärven
asumattomissa erämaissa. Suomen vuorilaji on niillä seuduin monessa
suhteessa merkillistä; on ihmeellistä, mutta järjen kannalta ainoa
mahdollinen selitys tosiseikoille, että joko te tai kauppias Baum
olette löytäneet jostakin tätä platinamalmia. Eikö asia ole niin?

— Ja kun kiellän, — sanoi Alava uhmaavasti päätään kohottaen.

— On se jälleen todistus siitä, että teillä on salaisuus. Teidän
paikkansapitämättömät väitteenne ja omituinen vehkeilynne täällä on
kaiken aikaa todistanut samaa... Kauppias Baumilta pääsee vahingossa
jotakin sellaista, että Suomella nyt on määrätön aarre — sehän viittaa
ilmeisesti äsken mainitsemaani löytöön. Mitä sitten tulee kauppias
Baumiin, ei Berlinistä ole ainoatakaan sen nimistä joutunut Muurmanin
vangiksi. Tottahan toki käsitätte, että olemme ottaneet siitä selvän.

Nuorta Alavaa miltei kauhistutti saksalaisten perinpohjaisuus ja
toiminnan ripeys. Jokin epämääräinen ahdistus alkoi painaa häntä, mutta
hän vaikeni.

— Teillä on salaisuus, — toisti saksalainen. Sitten hän nousi
hitaasti, kiinnitti omituiset silmänsä hypnoottisella voimalla
nuorukaisen silmäteriin ja kuiskasi käheästi:

— Ilmoittakaa se meille.

Hämärä levottomuus kasvoi nuorukaisen sielussa, mutta hän pysyi yhä
lujana.

— Minulla ei ole mitään salaisuutta, — mutisi hän sekavasti.

Saksalainen ei ollut kuulevinaankaan hänen sanojaan, vaan jatkoi:

— Se on ensinnäkin teidän velvollisuutenne. Toiseksi se saattaa koitua
maallenne arvaamattomaksi hyödyksi, nimittäin siinä tapauksessa, että
tuota metallia on todellakin saatavissa niin runsaasti kuin kauppias
Baumin sanoista käy päätteleminen. Ajatelkaahan nyt: te olette menossa
Saksaan saadaksenne sotilaskouluutuksen ja vapauttaaksenne sitten
maanne. Ette kai uneksikaan, että suomalaiset nykyisissä olosuhteissa
pystyisivät siihen omin voimin. Saksalta toivotaan apua, eikö niin?
Tottahan toki käsitätte, että tuohon apuun käy täysin luottaminen,
jos voidaan osoittaa, että Suomi kykenee taloudellisesti
korvaamaan tuon avunannon, jota mikään valtakunta ei suo pelkästä
hyväntekeväisyydestä... Jos te olette löytänyt paljon tuota kiveä,
merkitsee se maanne vapautta. Ymmärtänette, että teidän nyt on
kerrottava kaikki.

— Ja jos sittenkin kieltäydyn, — kuului Alavan huulilta päättävästi.

— Olen jo huomauttanut, että se kuuluu velvollisuuksiinne
asiamiehenämme, — vastasi saksalainen kuivasti.

— Oho! Haluaisinpa kuulla, kuka on pystynyt sälyttämään hartioilleni
sellaiset velvollisuudet! — pääsi Alavalta poikamaisesti.

Saksalainen viivytteli vähän aikaa.

— Jääkäritoverinne siellä alhaalla ovat kaikki vannoneet valan ja
sitoutuneet puoltamaan Saksan etuja henkeen ja vereen saakka. Näitä
etuja puoltamalla he ovat katsoneet parhaiten palvelevansa myöskin omaa
maataan.

— Mahdollisesti, mutta tuo vala koskee sotaa. Tässä on kysymys
jostakin muusta.

Hetkiseksi syntyi jälleen hiljaisuus.

— Sitäpaitsi pyydän huomauttaa, että minä en toistaiseksi ole jääkäri,
enkä ole mitään vannonut.

Kärsimättömyyden häivähdys kiiti yli saksalaisen laihojen kasvojen, ja
hän huomautti purevan kuivasti:

— Voimmehan päättää tämän keskustelun koska näytätte sitä haluavan.
Viikon päästä te olette Lockstedtin leirillä jääkärinä ja olette
vannonut tuon valan, kuten muutkin. Voi olla mahdollista, että sitten
uudestaan kosketellaan teidän salaisuuttanne.

Heikki Alava hätkähti. Ensi kertaa hänessä heräsi epämääräinen tunto
siitä, ettei hän näissä olosuhteissa kenties voinutkaan mennä Saksaan,
ja hän muisti Poroa, joka oli huomauttanut että Alava nyt oli liian
kallis mies sotakentälle.

— Sehän on kokonaan omassa vallassani — huomautti hän närkästyneenä.
— En ole vielä päättänyt, milloin lähden Saksaan tai lähdenkö
ollenkaan.

Saksalaisen ohuet huulet puristuivat verettömäksi viivaksi ja hänen
silmänsä kipinöivät. Mutta hänen äänessään oli yhä sama rauhallisuus,
kun hän vastasi:

— Nuori mies, te kuvittelette vapautenne aivan liian suureksi.

— Luulen todellakin olevani vapaassa ja puolueettomassa maassa yhtä
vapaa kuin te tai kuka tahansa.

Saksalainen hymyili ivallisesti. Äänettömyyttä kesti kiusaavan kauan.

Mutta sitten saksalainen rypisti kulmiaan ja kuiskasi miltei julmasti:

— Te olette ollut meidän asioissamme... ja tiedätte liian paljon...
Ymmärrättekö, mitä se merkitsee?

Salaperäinen kauhu palautui Alavan sydämeen tämän äänen vaikutuksesta.
Hetken hän tuijotti saksalaista kasvoihin, ikäänkuin saadakseen
varmuutta epämääräisille aavistuksilleen. Sitten hän katseli ulos
avoimesta akkunasta, jonka alla aurinkoinen tuuli kahisutti
seljapensaan punaterttuisia lehvistöjä.

Saksalainen sytytti uuden savukkeen ja jatkoi kuin itsekseen.

— Vapaus tässä hommassa... se on kylläkin omituista. Se riippuu hyvin
paljon siitä, mitä tietää... Minä voin mainita teille muutamia
esimerkkejä: Kaksi kuukautta sitten nuori ja iloinen Vilhelm Skarp,
joka oli meidän asiakkaamme, joutui auto-onnettomuuden uhriksi. Muuan
silta oli mennyt rikki; kuljettaja ehti kuin ihmeen kautta hypätä
tiepuoleen; mutta Skarp, joka istui kuomussa, suistui vaunun kanssa
jokeen ja katosi sen tien... Mallikelpoinen poika muuten, mutta alkoi
tietää liikaa.

Saksalainen piti tahallisen paussin ja karisti laiskasti tuhkaa
tupakastaan.

— Englantilainen Brown teki suorastaan loistavan palveluksen, mutta
pääsi samalla silmäämään liian syvälle asioihin, jotka eivät olleet
hänelle terveellisiä. Ikävä juttu! Eräänä iltana hän palasi kotiin
klubilta, viivyttyään siellä aamutunneille saakka whiskylasien ääressä.
Seuraavana päivänä hänet löydettiin asunnostaan kaasumyrkytyksen
surmaamana.

Outo kauhu puistatti nuoren Alavan jäseniä, mutta saksalainen jatkoi
samalla tyyneydellä:

— Eikä ole vielä kolmeakaan viikkoa siitä, kun norjalainen Knudsen
suljettiin Lontoossa tyrmään. Hän oli kaikkein parhaita miehiämme,
palvellut uskollisesti kolmatta vuotta. Mutta hän oli yltiöpäinen ja
meni liiallisuuksiin. Hän ei noudattanut tarkoin määräyksiä vaan pyrki
liian pitkälle ja ajoi samalla omia asioitaan, kuten te... No niin,
joku aika sitten sai Lontoon poliisi selville, että hän oli urkkinut ja
myönyt englantilaisia sotilassalaisuuksia. Hänen asunnostaan löydettiin
tärkeitä piirustuksia ja salaisia muistiinpanoja. Hänen vapautensa on
tietysti vuosikausiksi nyt mennyttä.

Ja ikäänkuin antaakseen sanoilleen suuremman painon, saksalainen vielä
lisäsi:

— Luotatte vapauteenne puolueettomassa maassa, jossa kuitenkin
oleskelette ilman laillista passia. Kun tiedätte niin paljon kuin
tiedätte, on aina mahdollista, että asunnostanne löydetään asiakirjoja,
jotka johtavat teidät tyrmään, kuten tuon norjalaisen — asiakirjoja,
joista teillä itsellänne ei ole aavistustakaan... Niin, vaikkapa tällä
hetkellä..,.

Etappipäällikkö lopetti yhtäkkiä, aivan kuin kesken ja tuijotti kylmin,
pistävin silmin nuorukaiseen. Syntyi enteellinen, uhkaava hiljaisuus.
Heikki Alava oli jollain lailla suggeroitu. Jäätävä kauhu patoutui
hänen sydämeensä; vaikka revolveri olisi ojennettu kohti hänen
ohimoaan, ei hänen ajatustoimintansa olisi voinut olla enemmän lamassa.
Saksalaisen harkitusti tyyni kertomus olisi tehonnut kehen tahansa;
Heikki Alava, joka liiankin hyvin oli selvillä epäsuosioon joutuneiden
valtiollisten asiamiesten kohtalosta, käsitti kyllä, mikä järkkymätön
uhka piili noissa hillityissä sanoissa.

Hetken aikaa Alavan tajunnassa vilisi sekavia kuvia kahleista,
vankikopeista, kidutuksesta; ja kaiken sen keskellä välähteli
tavattoman nopeita muistoja isästä, kodista, Annasta... Hän seisoi yhä
äänettömänä, verettömin, yhteenpuristetuin huulin... Sitten
punaterttuisen seljapensaan vieno kahina avonaisen ikkunan takaa
omituisesti kiinnitti hänen huomiotaan, ja samalla ajatus ikäänkuin
vapautui jostakin lumouksesta.

Vain muutaman sekunnin hän harkitsi, punnitsi suunnitelmaansa. Tänne
oli hänen nyt mahdoton jäädä... Yhtä mahdotonta mennä Saksaan jääkärien
joukkoon... Saksalaisilla oli aavistus hänen salaisuudestaan ja he
tietäisivät kyllä keinoja pusertaakseen sen häneltä... Ei, vapaus oli
nyt elämää kalliimpi...

Salamana harppasi hän askeleen eteenpäin. Nopeana kuin ajatus oli käsi
tarttunut saksalaista kalvosimesta, tempaissut voimakkaasti eteenpäin;
ja kun saksalaisen pää nykäyksen vaikutuksesta oli retkahtanut taapäin,
oli toisen käden kämmensyrjä iskenyt leuan alle tuon tunnetun näppärän
dsiu-dsitshu lyönnin, joka silmänräpäyksessä tainnuttaa miehen.

Ripeä toiminta oli Alavan parhaita ominaisuuksia. Nytkin oli tuossa
tuokiossa kaikki äskeinen ahdistus kadonnut. Hän ei hätäillyt, ei
tehnyt varomattomia liikkeitä eikä synnyttänyt turhaa kolinaa. Hänellä
oli hermoja estää pyörtynyt saksalainen suistumasta maahan tuolilta...
Omituisen selvästi matala puheensorina kantausi hänen korviinsa
viereisestä huoneesta... Seuraavana hetkenä hän oli hypännyt notkeana
kuin kissa avoimesta ikkunasta suhisevan seljapensaan juurelle...

Hän kiiti ulos pihaveräjästä, asteli avopäin, mutta varsin levollisena
ja töllistelevistä vastaantulijoista välittämättä katua pitkin, kunnes
tapasi ensimmäisen lakkikaupan, josta hän naureskellen ja sukkeluuksia
lasketellen osti hatun päähänsä. Mutta kun hän vihdoin oli ehtinyt
autoon, osasi hän kyllä saada kuljettajan lisäämään vauhtia. Hän ajoi
umpimähkään, osti eräästä kyläkirjakaupasta kartan, pysäytti
metsäisellä taipaleella, maksoi runsaasti ohjaajalle ja heilutti
kättään hyvästiksi. —

Ja näin on ensi kertaa totuudenmukaisesti kerrottu, miksi Heikki Alavasta
ei koskaan tullut jääkäriä.