”Anni hyvä! Sen jälkeen kuin tapasin sinut pikimmältään
kertoakseni tohtorin paljastuksen ja sitä seuraavat dramaattiset
kohtaukset, ei täällä ole tapahtunut mainittavia. Mikäli
tiedämme, on tohtori Verner ollut neuvotteluissa professori
Vairin kanssa leikkauksista, ja tohtori on tällöin vaatinut
niitä lykättäväksi myöhemmin keväällä suoritettaviksi. Tähän
lienee professorikin ollut suostuvainen. Tohtori on nimittäin
pelännyt kylmiä kevätilmoja. Rouviemme, jotka ovat vuosikausia
oleilleet sisällä, siirto kaupunkiin ei ole suinkaan vaaratonta.
He ovat nyt odottavan iloisia ja heidän kanssaan on sula nautinto
seurustella.
Muuten on minua uhannut vaara. Se pehtori, josta olen maininnut,
Oiva Salla, yritti nimittäin todennäköisesti kosia minua. Ja
koska tämä on ehdottomasti ensimmäinen tämänlaatuinen tilaisuus,
joka on osakseni tullut, voit kai kuvitella järkytystäni. Voi,
miehiin ei ole luottamista. Päättele itse.
Minulla, jolla on herkät vaistot ja tunteet — jotakin sellaista
olet itsekin väittänyt — ei olisi voinut olla aavistustakaan
tapahtuvasta. Juttu kävi näin:
Kirkonkylän seurojentalolla antoi muuan laulajatar konsertin.
Hän ei ollut ehdoton tähti, mutta täällä, missä musiikki on
harvinaisempaa kuin vesi Saharassa, hän herätti poikkeuksellista
huomiota. Päätimme lähteä sinne kaikki, mainittu herrasmies,
neidit Rantonen ja Valli sekä minä. Ilta kului hupaisesti ja
hauskasti. Konsertti loppui, mutta kuinka ollakaan, jotkut
laulajattaren tuttavat järjestivät konserttipaikalle pienen
iltaistunnon tansseineen ja vaatimattomine tarjoiluineen. Mekin
jäimme sinne, tanssimme, lauloimme ja pidimme hauskaa. Ja niin
tapahtui, että pieni seurueemme hajosi. En rupea selittelemään
yksityiskohtia, mutta lopputulos oli, että tapasin itseni
kävelemässä kuulaana kevätyönä pehtorin rinnalla kohti moisiota,
jonne matkaa kertyi neljättä kilometriä. Ilma oli ihana, raikas
ja tuoksuva, aivan tyyni ja taivaalla tuo ihmeellinen sinen ja
harmaan sekoitus, mikä tekee öisen kevättaivaan niin pohjattoman
alakuloiseksi, vienoksi ja runolliseksi.
Tämä on nyt tarpeettoman yksityiskohtaista, mutta en halua
pyyhkiä yli. Saisin sen kuitenkin tavatessamme kertoa sinulle
uudelleen. No niin, puhelimme kaikenlaista, mitä voi otaksua
nuoren pehtorin ja nuoren taloudenhoitajattaren puhelevan
kevätyönä. Mutta ehdittyämme kävellä vajaan kilometrin, pehtorin
käytös ja äänensävy muuttui. Siihen tuli jotakin runollista ja
minä pelkään runollisuutta sellaisissa tapauksissa. Hän alkoi
tulla avomieliseksi ja kertoili itsestään. On varma merkki, että
mies ryhtyessään puhelemaan itsestään — ellei hän ole runoilija
tai pohjattoman itserakas — sillä ilmaisee rakastuneensa. Sen,
jolle hän siten puhelee ei kyllä tarvitse olla se ainoa, vaan
voi olla syrjäinenkin. Niin kuin huomaat, olen tehnyt itsenäisiä
sielutieteellisiä huomioita. Hän puheli ensiksi Esteristä ja
Raijasta ja minä arvelin, että hän aikoi ottaa minut uskotukseen,
mutta kun hän sanoi, että minä olin ihan erilainen kuin he,
jopa ihan erilainen kuin kaikki, mitä hän oli kohdannut, tulin
todella levottomaksi ja koetin kääntää puheen muualle. Oh,
minua naurattaa! Hän on iso, vahva ja voimakas mies, mutta hän
tuskin älysi viekkauttani. Aloin kysellä häneltä puista, kivistä
ja kuloisista kasveista, tiedustelin maatöitten joutumista,
ja minä näin selvästi hänen taistelevan oman kiinnostuksensa
ja kohteliaisuuden välillä ja kohteliaisuus voitti. Hän alkoi
minulle selostaa ja ollakseen yksinkertainen pehtori, hän tiesi
hyvin paljon.
Ja minä kuljin koko matkan hänen vierellään ollen kuin tulisilla
hiilillä tai terävillä neuloilla taikka miten sen kuvaisi. Hänen
selostuksensa eivät olleet innostuneita, ja hän vaani ilmeisesti
tilaisuutta päästäkseen omalle alalleen. Nuo kilometrit olivat
jännittäviä.
Vihdoin hän aivan julkeasti alkoi puhua itsestään ja elämästään.
Sain tietää, että hän oli kaikkea muuta kuin tyytyväinen oloonsa
Tamminiemessä, ja hän ilmaisi avoimesti, ettei tohtori Verner
ollut hänen ystävänsä. Hän ei moittinut palkkaa taikka muita
etuja, vaan sitä, että tohtori pakotti hänet hoitamaan tätä
ensiluokkaista tilaa niin kuin joku epätoivoinen mies olisi
hoitanut omaansa, tietäen sen päivän parin kuluttua joutuvan
pakkohuutokauppaan.
— Hän ei luovuta penniäkään välttämättömiin korjauksiin,
uudistuksista puhumattakaan, hädin tuskin saamme tänäkin keväänä
edes siemenen. Viime vuonna jäi kesannoksi muuankin pelto, kun
ei ollut siementä. Maasta imetään kaikki, mitä se voi antaa, ja
enemmänkin, mutta maalle ei anneta mitään. Tohtori Verner voi
olla oivakin kurkunleikkaaja, mutta maan tohtoroimisesta hän
ei ymmärrä mitään, eikä anna niidenkään toimia, jotka jotakin
ymmärtävät. Vain puutarhaa hoidetaan kohtuullisesti, ehkä
siitä syystä, että rouvat näkevät osan siitä ikkunoistaan. On
oikeastaan häpeä ammattimiehen sallia tällaista, mutta tohtorille
ei uskalla sanoa mitään ja rouvia ei taas meikäläinen saa
nähdäkään, eikä heille osaisi puhuakaan, vaikka saisikin.
Niin nurjalla mielellä oli pehtorimme tohtoria kohtaan, ja
minä koetin yllyttää hänen nurjamielisyyttään, en siksi, että
ymmärtäisin asiasta mitään, vaan saadakseni kulumaan nuo pitkät
.
Hän kertoi edelleen ja pääsi kuvailemaan suunnitelmiaan ja minä
tiesin hetken lähenevän, jolloin hän sijoittaisi minut niiden
keskelle. Se oli vaistoa, mutta sellaista, josta olisin voinut
mennä vaikka valalle.
Olin epätoivoissani. Hän on hyvä poika, mutta onhan mieletöntä
kosia tyttöä, jonka on tuntenut vasta kuukauden verran. En
tahtonut laskea häntä niin pitkälle, että hän olisi pakottanut
minut ratkaisuun. Ja sitten keksin keinon. Se oli yksinkertainen
ja nerokas, ainakin omasta mielestäni. Sanoin, että oli kylmä.
Jos kyseessä olisi ollut vanha mennyt aika, olisi huomautukseni
ollut vaarallinen itselleni. Hän olisi tietysti yrittänyt pukea
minut takillaan ja puristanut syliinsä. Mutta elämme uutta
aikaa ja niinpä ehdotinkin heti tuon ilmoituksen jälkeen, että
juoksisimme kilpaa. Tiedän, että kosinta voidaan suorittaa mitä
erilaatuisimmissa tilaisuuksissa, mutta en usko olevan sellaista
miestä, joka kosisi juostessaan kilpaa. Hän meni ansaan ja me
juoksimme. Minä luulen, että juoksimme lähes puoli kilometriä.
Se lämmitti ja samalla se hävitti kaiken runollisen tunnelman,
ja sitten me kävelimme ja läähätimme, minä enemmän, hän vähemmän
ja saimme näkyviimme moision portin. Suoritin jäähyväiset perin
nopeasti ja livahdin karkuun.
Niin kuin näet, Anni, on täällä mielenkiihoketta tarpeeksi.
Milloin ei ole suoranaisia murhenäytelmiä taikka salajuonia
tohtoria vastaan, silloin on romanttista keväistä rakkautta. Olen
nyt varoitettu ja tiedän rajat, joissa pehtoriamme on käsiteltävä.
Tulen muuten kai piakkoin kaupunkiin. Näkemiin siihen mennessä.
Helinä.”