Kun taidekauppias Bergin auto saapui pihaan, oli Volmarson kaikessa
rauhassa seisomassa portailla ja tervehti tuttavaansa kättään
huiskauttamalla. Berg, erittäin hienosti puettu, vanhanpuoleinen laiha
herra, astui hänen kanssaan sisälle.
Helinä oli siihen mennessä suorittanut ensimmäisen tehtävänsä. Hän oli
mennyt rouvien luo ja työnnellessään heidän rullatuolejaan
puutarhahuoneeseen, hän huomasi tuon käsilaukun jääneen toiseen
huoneeseen. Pienen tekosyyn nojalla hän pujahti takaisin, sieppasi
avaimen ja seurusteltuaan vielä hetkisen rouvien kanssa, kiiruhti alas
ja luovutti saaliinsa Volmarsonille, joka otti sen vastaan pohjattoman
kiitollisen näköisenä.
— Teistä, neiti Vuopio, teistä teidän tiedoillanne ja taidoillanne,
tulisi mainio rikospoliisi, hän kuiskasi.
Helinä kavahti. Ei, syrjästä kuullen ja katsellen sellainen
poliisitoiminta saattoi olla kiintoisaa, mutta käytännössä... Ei, ei
milloinkaan!... Volmarson saattoi vieraansa jäljennöstyönsä ääreen ja
herrat jäivät kahden kesken galleriaan.
Helinä odotti seuraavan tehtävänsä alkamista. Hän ei jaksanut käsittää,
mihin komisario Auer ja Volmarson oikein pyrkivät. Mitä tekemistä
tauluilla ja koruilla oli metsänhoitaja Kurun kuoleman kanssa, ja mitkä
olivat ne vaarat, jotka moisiota uhkasivat?
Taaskin hän koki jännitystä, mitä hänen aikansa täällä moisiossa oli
ollut tuskastuttavan täynnä. Milloinkaan hän ei olisi tullut tänne, jos
olisi aavistanut, mihin salajuoniin hän melkein tahtomattaan
sotkeutuisi.
Herrat viipyivät ainakin kolmatta tuntia galleriassa, ennen kuin
tulivat halliin ja Volmarson tapasi Helinän.
— Niinpä niin, nyt on aika koittanut, hän virkahti hiljaa. — Me
tulemme sinne vanhaa käytävää pitkin. Hm, teillä helisee avaimia
taskussanne. Pudottakaa ne lattialle, kun tilaisuus on otollinen. Minä
takaan, ettemme viivyttele. Helinä nyökkäsi lyhyesti ja lähti sitten
hallin portaita pitkin nousemaan yläkertaan. Hän tiesi olevansa
vaarallisessa seikkailussa, joka saattoi kääntyä hänelle häpeälliseksi.
Mutta hän ei ymmärtänyt, miten hän voisi enää väistyä vastuuta.
Rouvien luo tultuaan hän tapasi nämä ilokseen ja tyydytyksekseen
puutarhahuoneesta, mikä oli kahden huoneen erottama siitä, missä
salalokero sijaitsi. Rouvilla olivat kirjat käsillä ja he nauttivat
lukemisesta, kukkien katselemisesta ja auringonvalosta, jota tulvi
huoneeseen.
Helinä meni ovelle ja kuin vahingossa ainakin heläytti avainkimppunsa
lattiaan, nosti sen kiireesti, sulki oven ja istahti jakkaralle ryhtyen
lukemaan rouville.
Se ei ollut niinkään helppoa. Vaistomaisesti hän koetti terästää
kuuloaan, erottaakseen Volmarsonin tulon ja toimet, mutta ei voinut, ja
luku kävi katkonaiseksi.
— No, mikä nyt neitiämme vaivaa? ihmetteli rouva Jully. — Vaikka
tottahan se on, että on ihan julmaa vaatia nuorta ihmistä tällaisena
kevätpäivänä, tuollaisen hehkuvan auringon alla, lukemaan vanhoja
hupsutuksia vanhoille rouville! Pistäkää kirja pois! Ei, ei, minä en
toru, mutta jutelkaamme mieluummin.
Helinä tiesi kyllä, ettei rouvien kanssa ollessa puheenaiheet suinkaan
ehtyneet, ja hänkin kiintyi keskusteluun niin tiiviisti, että heräsi
vasta yhtäkkiä tajuamaan hetkien kuluneen nopeasti, niin nopeasti, että
aikaa oli kulunut lähes tunti.
Nyt, jos kerran Volmarsonin sanat pitivät paikkansa, oli kalleuksien
tarkastus jo suoritettu. Hän johdatti rouvat saamaan päiväunta ja
laskeutui itse alas.