12

Kaksi saanivaljakkoa ponnisteli yli upottavan aavan, ja kaksi pitkää
ohjaussauvaa nousi ja laski kalahdellen ajohärkien sarviin tai sattuen
niiden lautasille. Aaretti Huuhka oli liikkeellä Miikla-koltan kanssa.
Heidän suuntansa piti suoraan lounasta kohti. Matka oli pitkä ja
vaikea. Porot tolvasivat ja saaloivat, mutta ne saivat menehtyäkin jos
niikseen tuli: Aaretti Huuhkalla oli kiire, tuskallisempi kiire kuin
milloinkaan ennen elämässään, ja Miiklan saanin taa oli kollostettu
kuorimattomia varaporoja.

Lumi ryöppysi matkueen kiitäessä yli pimeän erämaan.

Kiveliön taistelu oli taisteltu, ja he, laaksotalon väki, olivat
jääneet voittajiksi. Yksikään ainoa rosvojoukosta ei ollut jäänyt
henkiin. Ne, jotka eivät kaatuneet kurupolulla ja rinteellä, ne
saavutettiin aukealla jängällä. Armoa ei pyydetty eikä annettu.

Mutta voiton hinta oli kallis, ja Aaretti Huuhka tunsi tuskan kiihtävän
mieltään.

Jaahk, tuo nokkela ja vikkelä koltta, oli kaatunut. Hän oli sortunut
voiton jo ollessa varman tasapääottelussa Petrushkaa vastaan. Jaahkin
kädestä tämä erämaan pahahenki sai ansaitun surmansa, mutta Jaahk
itsekin tapasi kohtalonsa.

Laakson väki oli taistellut niinkuin Aaretti oli odottanut ja toivonut
sen taistelevan. Kukaan heistä ei ollut haavoittumaton. Taistelun
viimeisissä, sekavissa vaiheissa, kun Sanna ja Ruut olivat käskyttä
uskaltautuneet haavoittuneiden ystäviensä luo, hekin olivat saaneet
osansa. Sannalla ei ollut kuin nirhama, mutta Ruutin jalkahaava oli
paha. Aaretti, Eliel ja Jaakko olivat lievemmin loukkaantuneet, mutta
Antti Rovanen ja Aaro Niemi olivat jääneet laaksotaloon häilymään
elämän ja kuoleman välille.

Ja Paavo — hän oli oikeastaan jo kuollut. Aaretti Huuhka uskalsi hänen
puolestaan rukoilla, mutta ei uskaltanut enää toivoa. Juuri voiton
hetkellä hän oli saanut tietää Paavon, sillan ensimmäisen ylittäjän,
sortuneen kuiluun. Mitä luodit eivät ehkä tehneet, sen köngäs kivineen
täydensi. Se oli järkyttävän selvää. Mutta taistelu jatkui ja muiden
täytyi ponnistaa. Sen päätyttyä he lähtivät joen jäätä pitkin lähelle
kurukuilua, sulan reunalle asti, missä vihainen virta painui jään alle.
He löysivät sieltä monta rosvon ruumista, mutta Paavoa ei ollut näiden
joukossa. Oli hyvin mahdollista, että hänen ruumiinsa oli solunut
jääpeitteen alle ja kadonnut ehkä iäksi tietämättömiin. Mutta ei, he
saivat huomata erehtyneensä. Palatessaan menehtymäisillään kurupolkua
pitkin he tähystelivät vastaista rantaa, josta viholliset olivat heidät
yllättäneet ja minne he itse olivat aikoneet siirtyä. Kuu valaisi
kirkkaasti, ja Aaretti pysähtyi äkkiä.

— Mikä tuolla on? hän kysyi ja osoitti vavisten pientä halkeamaa
vastaisen pahtaseinän pengermän alla.

He katsoivat ja tarkkailivat. Ja heistä alkoi näyttää varmalta, että
joku oli siellä. Huolimatta uupumuksestaan he kaatoivat puun yli
kuilun, Eliel Jaakko ja kiipesivät toiselle rannalle, ja puolentoista tunnin
sitkeän työn jälkeen heidän onnistui nostaa ja kantaa omalle
puolelleen Paavon hengettömältä näyttävä ruumis. Se oli ollut tuolla
halkeamassa. Paavo ei sittenkään ollut suistunut kuiluun. Nähtävästi
hän aluksi oli vain lievästi haavoittunut, tarrautunut sitten kiinni
latvukseen ja kai harkiten syöksynyt tuohon tasapohjaiseen halkeamaan,
missä hän, vaikka aivan lähellä vihollisiaan, oli jyrkän törmän alla
täydessä suojassa. Nämä olivat tietysti vain arveluita.

Aaretti Huuhka oli kiihkeästi heittäytynyt Paavon viereen ja tutkinut
hänet, ja hiljainen, palava kiitos oli kuulunut hänen huuliltaan. Paavo
hengitti vielä, hän oli vielä elossa, mutta oli aivan liian uskallettua
toivoa enempää.

                                                  ⸻

Niin olivat nyt asiat laaksotalossa. Vain Sanna, Eliel ja Jaakko
saattoivat olla pystyssä. Paavo makasi täysin kuolemankaltaisessa
unessa. Hänen pahimmat haavansa Sanna oli sitonut, mutta tyttö tiesi
kyllä, että hänen vähäiset ja pinnalliset tietonsa olisivat tässä
tapauksessa riittämättömät. Myöskin Antti ja Aaro makasivat kuumeisina
ja tuskaisina, ja Ruutkin, vaikka hänen haavansa olikin lievin, oli
kahlehdittu vuoteeseen. Saadut vammat, ennen kaikkea Paavon, Antin ja
Aaron, ylittivät laaksoväen taidon.

Apua oli saatava — vaikka mistä.

Siksi Aaretti Huuhka oli nyt kiireisellä matkalla. Hänen täytyi saada,
hänen täytyi tuoda asiantuntevaa apua laaksotaloon, missä kamppailtiin
kuoleman kanssa.

Ja hänen oli saatava apua oman itsensäkin takia, sillä Aaretti Huuhka
oli suuressa sielun ja sydämen tuskassa. Niinkuin miekan terävä tutkain
oli häneen sattunut tieto Paavon sortumisesta, eikä pojan löytyminen
ollut hänen tuskaansa lieventänyt, vaan piinallinen, syyttävä jännitys
täytti hänen mielensä.

Oliko hän syyllinen Paavon tuhoon? Niin hän kai oli, sillä lahjomaton
omatunto ei antanut hänelle rauhaa.

Eliel oli tarjoutunut ylittämään kuilun ensimmäisenä. Isänä, isäntänä
ja sukunsa päämiehenä Aaretti Huuhka oli sen kieltänyt. Paavo oli
mennyt hänen sijastaan ja sortunut.

Jos Aaretti Huuhka olisi voinut esittää menettelynsä tueksi pätevän
syyn, sellaisen, että omatuntokin olisi sen hyväksynyt, hän olisi
voinut olla rauhallinen. Tietysti hän olisi tuntenut tuskaa ja surua,
mutta omatunto ei olisi häntä soimannut. Paavon kohtalo olisi silloin
ollut sallimus, jota vastaan he eivät voineet eivätkä saaneet nureksia.
Mutta hän oli sekaantunut korkeihin voimiin. Hän oli valikoinut. Hän ei
ollut tahtonut mistään hinnasta menettää Elieliä. Ja kuitenkin Paavo
pohjaltaan oli hänelle yhtä rakas. Paavo oli hänen poikansa, hänen hyvä
poikansa, eikä hänellä olisi ollut oikeutta estää Elieliä ja ikään kuin
työntää Paavoa surman suuhun.

Ja pimeästä huolimatta hän tunsi paljastavan ja häpäisevän veriaallon
nousevan kasvoilleen. Hän ei ollut menetellyt suorasti.

Hän muisti arvannoston ennen lunnaitten vientiä. Hän ei tahtonut sallia
kilpailua, jonka Eliel olisi voinut helposti voittaa. Hän järjesti
arvannoston — rehellisesti muuten, paitsi ettei Elielillä ollut
mahdollisuutta.

Hän oli pitänyt pienenä ja ymmärrettävänä heikkoutena omalta puoleltaan
kiihkeää haluaan suojata Elieliä, esikoista ja ensimmäistä perillistä.
Ja vain tuo halu oli saanut hänet kurupoluilla turvautumaan tekosyyhyn,
jotta joku toinen ylittäisi vaarallisen sillan Elielin sijasta.

Nyt omatunto ei antanut hänelle rauhaa. Jos Paavo kuolisi... hän sanoi
ajatuksissaan kun — hänkin olisi syyssä ja vastuussa. Maailma ja
ihmiset eivät voisi häntä syyttää, mutta hänellä oli omatunto. Nyt
hän tunsi sen vallan ja mahdin, ja nyt vasta, vanhana miehenä, hän
täydelleen käsitti Kirkko-Simon katumuksen ja parannuksen. Siten oli
Kirkko-Simoakin kiusannut vuodesta vuoteen ajatus tuosta salaisesta
syyllisyydestä. Eihän hän, tietysti, ollut toivonut Paavon sortumista,
niinkuin Kirkko-Simo vaimonsa ja veljensä, mutta toiselta puolen hän
oli tavallaan rikkonut enemmän kuin Kirkko-Simo: hän oli lähettänyt
Paavon kuolemaan.

Aaretti Huuhkalla oli ollut unelmansa, ja se kävi sitä rakkaammaksi,
mitä suuremmat vastukset kasautuivat sen tielle. Suuri ja mahtava
sukutalo, se oli hänen unelmansa, oma vankka ja laajeneva uudisasutus,
joka muodostuisi näiden erämaitten valtakeskukseksi. Talo... sukulinna
hänellä oli, ja vaikka hänellä ei siihen ollutkaan kirjoja, hän tiesi
sen omistavansa rehellisesti. Ja hänellä oli perillisiä, jotka voisivat
asutuksen kerran laajentaa ennen näkemättömäksi. Tuon talon ja kaiken
vallan, mikä siihen liittyi, sen tuli kulkea perintönä isältä pojalle.
Siksi Eliel oli hänelle tärkein, rakkain ja läheisin lapsistaan, ei
siksi, että hän olisi häntä enimmin rakastanut, vaan näiden salaisten
ylpeitten unelmien takia. Hän rakasti jokaista lastaan, mutta nuo
ylpeät suunnitelmat olivat saaneet hänet suojaamaan toista ja
työntämään toisen vaaraan ja kuolemaan.

Raskas oli se tilitys, minkä hän sai nyt sisimmässään tehdä napaseudun
pimeydessä, porojen läähättäen rientäessä yli lumilakeuksien ja
kevyen saanin heilahdellessa rajusti. Apua, apua oli saatava... ehkä
hänen taakkansa vielä otettaisiin pois ja se jäisi painavaksi, mutta
sovitetuksi synnin muistoksi...

Hän kiihti poroja. Niiden oli juostava. Rohto-Niilan kammille oli vielä
peninkulmia...

Rohto-Niilan pikku tupa, hirsinen, suomalaistyylinen, kohosi aution
tunturijärven puuttomalla, laakealla rannalla. Se näytti toivottoman
synkältä ja avuttomalta painostavassa valaistuksessa. Järven toisella
puolen, tunturien lomassa, pilkoitti kapea juova punertavaa valoa, joka
ei paljonkaan valaissut, vaan teki vain oudon ja synkän vaikutuksen
luontoon.

Aaretti tunsi ilon ailahtavan mielessänsä nähdessään pienen
savuhattaran nousevan kammin savupiipusta. Rohto-Niila oli kotona.
Muita siellä ei ollut. Niila oli jo vuosia ollut leskenä.

Kerran, siitä oli aikaa jo parikymmentä vuotta, Niila oli pelastanut
Aaretin hengen, kun haavoittunut kontio oli tehnyt melkein lopun
hänestä. Aaretti oli ollut tavanmukaisella Suomen-matkallaan. Niila,
joka oli puoleksi suomalainen, puoleksi lappalainen ja koltta, oli
ollut paikalla ja omin keinoinsa lääkinnyt Aaretin ammottavat haavat.
Hän oli tunnettu parantajana ja lääkitsijänä, niinkuin oli tunnettu
myös poppamiehenä ja loitsijana, ja pelättykin sen takia. Aaretti
ei häntä pelännyt eikä hänen loitsimistaidoistaan välittänyt, mutta
hän oli itse kokenut, että kiveliön mies osasi hoitaa ja parantaa
haavoja. Jonkinlaista vastentahtoista katkeruutta Aaretti ei voinut
pidättää lasketellessaan kammia kohti. Hänellä oli kultaa, mutta se oli
hyödytöntä nyt, kun sen avulla ei voitu hankkia apua. Lääkäri, sehän
saattoi merkitä kymmenien peninkulmien matkaa ja kuka, kuka Lapinkaan
vähistä tohtoreista lähtisi hänen mukanaan rajan toiselle puolelle?
Rohto-Niila oli ainoa apu, jos hänestä jotakin apua oli.

Pieni, karvainen ja musta ukkopaha pyörähti kammista ulos Aaretin
porojen tolvatessa siljolle asti. Vuosia, monia vuosia oli kulunut
miesten viime kohtaamisesta, mutta Niila tunsi tulijan oitis.

— Pitkä-Aaretti, tierv!

— Tierv! oli Aaretin lyhyt, mutta iloa ilmaiseva vastaus. Aaretti Huuhkan
olemus mahtavissa peskissä täytti Niilan kammin oviaukon, ja
astuessaan sisään pieneen, savuiseen ja tuoreilta nahkoilta tuoksuvaan
tupaan laaksotalon isäntä alkoi kiireesti selvittää asiaa. Se oli
vastoin kaikkia tapoja ja perinteitä, mutta Aaretilla oli kiire.
Hän kertoi tapahtumat lyhyesti. Niila ymmärsi. Hän tiesi paljon
rajantakaisten ja varsinkin Huuhkien elannosta.

— Sinä olet lääkemies. Tule mukaan ja käytä taitoasi. Saat valita
porotokasta parhaita vaatimia ja lisäksi saat mukaasi pussillisen,
painavan pussillisen puhdasta kultaa.

Ovela ja tyytyväinen vilahdus näkyi erämaan tohtorin silmissä. Mutta
hän pudisti päätään.

— Minä en osaa.

— Et osaa? Paransit minutkin! Aaretti huudahti.

— Se oli toista. Se oli kontio. Minä osaan... minä tiedän... tuota...
kontion tunnen ja sen haavat... paljon muuta myös. Mutta tämä on
toista. Ampumahaava on vaikea... En tule, sillä miksi tulisin? Jos he
ovat kuollakseen, he kuolevat. Minun apuni ei auta. Voisin vielä saada
viat päälleni.

— Niila! Aaretti karjaisi hirmustuneena. — Sinä lähdet, jos et
hyvällä, niin sitten pahalla. Sinua ei kukaan syytä, jos lähdet, mutta
apuasi on saatava.

Aaretti näytti niinkuin hän olisi valmis hyökkäämään pienen
ylämaanmiehen kimppuun. Mutta Niila siirrähti hiukan taakse ja alkoi
puhua nopeasti ja rauhoittavasti.

— Kuule minua, Aaretti Huuhka, hän pyysi. — Saatan lähteäkin, saatan
taitoani koetella, mutta mitään en lupaa enkä takaa. Eläinten ja
teräaseitten haavat... niistä minä tiedän jotakin, mahtia on, mutta
ampumahaavat... ne ovat toista. Mutta voithan, Aaretti-isäntä, hakea
oikean alamaan tohtorin Jäkkälästä.

Aaretti Huuhka tuskin uskoi korviaan. Alamaan tohtori! Oikea lääkäri!

— Mistä Jäkkälästä? hän huusi.

— Niin, sinä et taida sitä tietääkään. Tänne muutti muuan
Jäkkälä-niminen uudisasukas... sillä on nyt iso talo tuolla...
Jäkkälälompoloksi sitä sanotaan... rannalla. Poromies ja maamieskin.
On poroja ja lehmiä ja talossa tupa ja kaksi kamaria. Siellä on nyt
tohtori.

Aaretti istuutui ja koetti tyyntyä tästä yllättävästä uutisesta,
jota hän ei vielä oikein uskonut. Rohto-Niila oli ehkä erehtynyt ja
joku muu kuin lääkäri majaili tuolla Jäkkälässä. Hän alkoi kysellä
tarkemmin ja varmistui lopultakin, että Niila puhui totta ja että hän
oli oikeassa. Tohtorin sanottiin kulkevan pitkin Lappia ja mittailevan
ihmisten päitä ja pituutta ja tutkivan ja kyselevän, ja nyt hän oli
ollut jo toista viikkoa Jäkkälässä, missä hänen luokseen oli saapunut
eläjiä kauempaakin saatuaan tietää hänen tulostaan. Niilakin oli
käynyt hänen luonaan, pääasiallisesti uteliaisuudesta, ja hänetkin
tuo alamaan herra oli tutkinut ja mittaillut. Niilan kuvauksen mukaan
hän oli pieni, hyvin lihava ja kärtyisä herra, jolle ei puhtauden
puolesta kelvannut mikään, vaikka Jäkkälä olikin ihan maanmainio siinä
suhteessa. Ja tohtorilla oli mukanaan nainen, nuori nainen, joka oli
hänen apulaisenaan ja autteli häntä hänen puuhissaan. Melkein varmuuden
veroinen toivo välähti Aaretti-isännän mielessä. Saisiko hän todella
oikean lääkärin käsiinsä? Se tuntui näissä oloissa uskomattomalta.
Mutta oli toimittava kaiken uhallakin.

— Niila, lähdet mukaan ja opastat meidät Jäkkälään! hän sanoi — Onko
sinne pitkälti?

Niila naurahti huolettomasti. — Sehän on ihan naapurissa. Ei ole kuin
vähän päälle peninkulman.

Muutaman hetken kuluttua porot nulkkasivat yli järven. Niila istui
Aaretin saanissa. Ja puolivälissä järveä Aaretti kiihti väsyneet
eläimet parempaan vauhtiin. Tolvaten porot kaaloivat kinoksissa.

                                                  ⸻

Aaretti Huuhka ei ollut kiihkon ja kiireen, vaan maltin ja harkinnan
mies. Niinpä hän lyhyellä ajomatkalla uteli Niilalta tämän kaikki
tiedot ja luulot tuosta tuntemattomasta tohtorista. Aaretti ei
tietänyt, miten hän oikein kävisi asiaansa käsiksi. Hän epäili, ettei
tohtori suostuisi hänen pyyntöönsä. Olisihan se aivan luonnollista.
Kysymyksessä ei olisi mikään tavallinen lääkärimatka, vaan rajan
ylittäminen ja vaarallinen seikkailu. Mutta Aaretti päätti koettaa
kaikki keinonsa. Kultaa hänellä oli, kaikki, mitä heiliä oli säästöä —
lukuunottamatta Petrushkan saamaa kiloa —, ja hän toivoi, että kulta
edes tällä kertaa näyttäisi mahtinsa. Tohtorin oli tultava mukaan ja
pelastettava laaksotalon haavoittuneet. Ellei se olisikaan tohtorin
virallinen tehtävä, niin ainakin se oli inhimillinen velvollisuus.

Jäkkälänkin talo oli järvenrannalla, missä kasvoi harvaa metsää, ja
täälläkin ehätti isäntä, laiha, pieni ja suonikas mies, tulijoita
vastaan. Rohto-Niila kuiskasi hänelle muutamia sanoja, ja Jäkkälä,
joka häneltä oli kuullut tarinoita rajantakaisista Huuhkista, tiesi
heti, kenen kanssa hän oli tekemisissä. Aaretin kiihkeään kysymykseen
tohtorista hän vastasi myöntävästi ja todisti Niilan antamat tiedot
oikeiksi. Kysymyksessä oli oikea lääkäri, vieläpä isännän kuulemien
puheitten mukaan tavallista etevämpi ja ansioituneempi. Hänen
nimensä oli Matti Auer ja hän oli kotoisin pääkaupungista. Nyt hän
liikuskeli Lapissa yksityisellä tieteellisellä tutkimusmatkalla,
jonka tarkoitusta isäntä ei tiennyt eikä osannut selittää. Hänellä
oli mukanaan apulainen, joku neiti Vuolle, joka oli sairaanhoitajatar
ja toimi tohtorin assistenttina ja hänen taloudenhoitajattarenaan.
Jurosti hymyillen isäntä myönsi senkin Niilan tiedon oikeaksi, että
tohtori oli kärtyisä. Hänelle ei kelvannut mikä vain, mutta muuten hän
oli kohtelias ja vilkas mies. Pahimmin tohtoria hermostutti se, että
hänen luokseen tultiin kaikkialla valittamaan minkä mitäkin vaivoja,
ja tohtori murisi, että hän kipeitten hampaitten, nivelkolotuksen ja
silmänkipujen takia menetti kaiken aikansa hänelle kuulumattomaan
lääkitsemiseen ja tutkimukset viivästyivät.

Aaretti-isäntä selosti sitten muutamin sanoin tilanteen uudistalon
isännälle. Luuliko isäntä, että tohtori suostuisi lähtemään tuonne
tietämättömälle taipaleelle, jos häntä pyytäisi ja hänelle lupaisi
hyvän palkkion?

Isäntä pudisti päätään.

— En sano mitään. Parastahan on kokeilla. Kolmen miehen henki... ja
neljäs on vielä nainen... luulisin sen jotakin merkitsevän, mutta matka
on pitkä ja vaarallinen.

— Vastaan kaikesta, Aaretti tokaisi jäykästi.

— Ja minä uskaltaisin kaikki kanssanne, isäntä vastasi
yksinkertaisesti, mutta tohtorihan ei tiedä teistä mitään eikä oloista
ymmärrä paljonkaan. Neuvoni on, että koettakaa pyytää... ja sitten
tehkää niinkuin haluatte.

Aaretti Huuhka katsahti uudistalon isäntään. Miehen kasvot olivat
ilmeettömät. Hänen viimeisten sanojensa sävyssä oli kuitenkin ollut
outo vivahdus, jota Aaretti jäi ajattelemaan ja jonka merkityksen hän
luuli arvaavansa. No niin, hyvä niinkin!

— Tohtori on kai tuvassa? Aaretti kysyi siirtyäkseen toimintaan.

— Ei tällä hetkellä. Hän on kamarissa nukkumassa, ja neuvoisin teitä
odottamaan hänen heräämistään. Hän voi ärtyä ihan suotta.

Mutta siihen Aaretti ei taipunut. Tohtorin uni ei merkinnyt monen
ihmishengen ollessa kysymyksessä. Tohtori sai luvan herätä ja nousta.
Jäkkälä kohautti hiukan olkapäitään. Hän ymmärsi erämaan miehen.
Aaretti sai tehdä hänen puolestaan mitä halusi.

Aaretin työnnyttyä tupaan hänen huomionsa herätti ensiksi lähellä
liettä istuva nuori nainen, jonka vaateparsi oli outo ja hienosteleva.
Nainen luki kirjaa häilähtelevässä valossa, ja hänen kalpeat, mutta
vilkkaat ja miellyttävät kasvonsa jäivät kiinteästi tuijottamaan
tulijaan, jollaista hän ei ollut vielä nähnyt täällä kiveliössä.
Aaretti arvasi hänet tohtorin apulaiseksi eikä tuhlannut aikaa.
Hän riisui turkislakkinsa ja kintaansa, kumarsi jäykästi paksuissa
tamineissaan ja tervehti.

— Pyytäisin teitä, hyvä neiti, herättämään tohtori Auerin.
Kysymyksessä on monta ihmishenkeä ja minulla on kiire.

Nainen — hän vaikutti melkein tytöltä — hypähti kerkeästi pystyyn.
Epätietoinen ja epäröivä hymy häivähti hänen huulillaan, mutta
nyökättyään kevyesti hän päättävästi astui toisen kamarin ovelle,
koputti ja vastausta saamatta astui sisään. Hän viipyi siellä pari
hetkeä, joitakin ääniä kuului tupaan — ja sitten ovi lennähti auki
ja pieni, paksu mies, puolittain lappalaispukineissa, puolittain
villahuovan peitossa, siristeli silmiään kynnyksellä ja ärähti
kiukkuisesti:

— Kellä täällä kellottomassa erämaassa on niin lemmon kiire, että ajaa
minut pystyyn kesken unien?

— Minulla, Aaretti vastasi ja siirrähti keskilattialle. Tohtori Auerin
kasvot olivat näkemisen arvoiset. Hän katsoi jättiläiskokoista miestä,
joka matalassa tuvassa ja mahtavissa tamineissaan näytti entistäkin
isommalta ja leveämmältä. Ja olipa hän kuka tahansa, hänen näkönsä ja
kokonsa pakotti kyllä kuuntelemaan.

— Mistä on kysymys? tohtori paukautti ja rupesi asettelemaan
silmälasejaan paikoilleen.

— Minulla on kotona neljä haavoittunutta, joista yksi on varmasti
kuoleman partaalla, kaksi kamppailee siitä ja elämästä ja
neljännelläkin, tytöllä, on vakava haava.

— Mutta miten kummassa sellaista on sattunut? Neljä haavoittunutta
samassa talossa yht’aikaa?

— Tappelu, Aaretti selitti yksikantaan.

Tohtori ikäänkuin kiehahti. Ja sitten hän puhui nopeasti ja
suuttuneesti:

— Tietysti, tietysti... olisihan minun pitänyt se arvata. Olemmehan
Suomessa... vaikka olemmekin Lapissa. Olivatko ne häät vai hautajaiset?
Minä en ole täällä tohtorina, vaan yksityisenä matkamiehenä,
tiedemiehenä, jos ymmärrätte, eivätkä minuun kuulu tappelunne.
Hoidelkaa ne itse! Se on vain oikein teille.

Aaretti tukahdutti syvän harminsa. Tohtori oli kokonaan väärillä
jäljillä. Ja sitten hän, hilliten mieltään ja valiten sanansa, kertoi
tohtorille kaikki, lyhyesti ja selkeästi. Tohtorin apulainen huudahteli
välillä muutamia vertoja — kai myötätunnosta ja osanotosta. Tohtorikin
tyyntyi hiukan ja istahti lautsalle Aaretin istuessa jakkaralla
keskellä tupaa. Rohto-Niila, Miikla ja Jäkkälän isäntä väkineen
kuuntelivat sivulla. Aaretin selitys tehosi tohtoriinkin, mutta hänen
haluttomuutensa ei siitä suinkaan vähentynyt. Päinvastoin hän murahteli
itsekseen pudistellen päätään.

— Niin ovat asiat, herra tohtori. Teitä tarvitaan. Ja minä vakuutan,
että saatan teidät koskemattomana talooni ja sieltä takaisin tänne.
Minä en pyydä sitä ilmaiseksi, jos siitä tulee kysymys. Tässä on
melkein viisi kiloa puhdasta kultaa, ja se on teidän, herra tohtori,
jos nyt lähdette mukaani!

Aaretti nousi ja poimi taskuistaan viisi pientä nahkaista pussia, jotka
hän laski pöydälle. Tohtori tuijotti häneen kummissaan ja pelästyneenä.
Summan suuruus ei häneen vaikuttanut, mutta kylläkin se, että se
laskettiin pöydälle niin sanoaksemme alkuperäisenä, puhtaana kultana ja
että tarjoajana oli jättiläinen, joka tuntui ainakin näiden tunturien
kuninkaan hovimestarilta.

Mutta sitten tohtori hypähti pystyyn ja kielsi jyrkästi. — Minä en
voi... minä en mitenkään voi. En halua joutua selkkauksiin. Toista
olisi, jos haavoittuneet olisivat edes rajan tällä puolen. Mutta
ylittää raja salaa... ei, ei, se on liian uskallettua, ja matkahan on
hirmuinen. Ja sitäpaitsi... anteeksi että nyt vasta muistin... minulla
on seuralainen, josta olen vastuussa. Hän ei ainakaan voi tuota matkaa
tehdä eikä voi jäädä yksikseenkään tänne.

Mutta samassa neiti Vuolle hypähti tohtorin eteen. Hänen silmänsä
säihkyivät ja hänen kätensä vapisivat.

— Minä voin... minä voin, herra tohtori! Ja ettekö tekin voi?
Ajatelkaa noita ihmisraukkoja tuolla ..! Lähtekäämme, tohtori Auer!

Neitosen sanat olivat täydellinen yllätys tohtorille. Hän menetti
hetkeksi malttinsa ja syyti suustaan joukon epäselviä sanoja, joista
voi erottaa vain ”hupsu” ja ”mieletöntä”.

Kun kultapusseihin ei kukaan ollut hetkeen koskenut, Aaretti poimi ne
takaisin taskuihinsa. Sitten hän siirtyi Miikla-koltan ja Rohto-Niilan
luo ja kuiskutteli hetkisen heidän kanssaan. Nämä pujahtivat sukkelasti
ulos.

Aaretti kääntyi tohtorin apulaisen puoleen.

— Hyvä neiti, kiitos noista sanoista. Tunnustan, että epäröin itsekin
pyytää tohtoria näin vaaralliseen yritykseen. Hänen syynsä ovat kyllä
päteviä ja ymmärrettäviä. Mutta hätä ei lue lakia. Me tarvitsemme apua.
Ja kun emme sitä saa, me otamme sen itse.

Tarvittiin vain yksi Aaretin askel, ja hän oli tohtorin vierellä.
Seuraavassa hetkessä tohtori tunsi teräskäsien kiertyvän ympärilleen,
hänet kohotettiin ilmaan kuin lapsi, ja ennenkuin hän ehti
äännähtääkään, hän oli jo matkalla ovea kohti.

— Neiti, tuokaa tohtorin ulkovaatteet! Aaretti pyysi ohimennessään.

Jäkkälän väki seisoi sanattomana, mutta kukaan heistä ei tehnyt
liikettäkään estääkseen Aarettia. Huuhkan isäntä oli aivan oikein
käsittänyt uudisasukkaan painokkaat sanat. Hän sai tehdä mitä halusi.

Tohtori oli kuin lamautunut. Hän alkoi uskoa, että uskomatonkin oli
totta: hänen oli tehtävä tuo mahdoton matka. Kiveliössä toimittiin
nopeasti ja suorasukaisesti. Hän ei yrittänytkään vastarintaa. Hän
osasi arvioida tuon erämaan jättiläisen voimat ja taidon.

Hänet istutettiin saaniin, nostettiin vielä apulaisen tuotua vaatteet,
puettiin perusteellisesti ja istutettiin jälleen pieneen rekeen.
Miikla-koltta ja Rohto-Niila olivat hänen luonaan.

Aaretti meni tupaan, sirotti runsaan määrän keltaista kultajauhoa
lautaselle ja pyysi Jäkkälää luovuttamaan kuusi parasta ajohärkää. Hän
saisi pitää korvaukseksi sekä kullan että Aaretin entiset ajokkaat.
Edullinen vaihtokauppa solmittiin sanaakaan sanomatta, ja tuskin
tuntiakaan oli kulunut kiveliön isännän tulosta, kun saanimatkue
jälleen lähti liikkeelle. Nyt heitä oli kaikkiaan viisi, ja kummankin
saanin edessä oli neljä porohärkää. Rohto-Niila ja tohtori Auer
istuivat yhdessä Aaretin kanssa, Miikla-koltta piti seuraa tohtorin
apulaiselle toisessa saanissa. Ja kesken kaiken kiireen ja hädän,
tuskan ja toivon Aaretin mielessä välähti vastentahtoinen leikillinen
ajatus, että kaipa hänen matkansa nyt onnistuu, kun hänellä on
saanissaan kaksi tohtoria, toinen alamaan tutkinnot suorittanut, toinen
kiveliön kokemukset kestänyt. Ehtisivätkö he vain ajoissa? Kysymys oli
nyt siitä.

                                                  ⸻

Kaikista omituisista pikkuheikkouksistaan huolimatta tohtori Matti Auer
oli sekä järkevä että hyväntahtoinen mies. Järki neuvoi häntä
mukautumaan ja alistumaan. Ihmisrakkaus kehoitti häntä auliisti
auttamaan. Ja hän päätti noudattaa kumpaakin kehoitusta.

Nopea ajo hurmasi häntä aluksi. Hän oli ollut porokyydissä, mutta
ei tällaisessa, ja hän pidätti monesti hengitystään pitkissä
loivissa maissa, kun saani tuntui kiitävän kuin ilmassa. Vähitellen,
huomaamatta, tohtori alkoi pitää seikkailustaan, ja kaikki, mitä
hänessä oli vilkasta ja poikamaista, heräsi eloon.

Tohtori Auer oli kuuluisa mies omalla alallaan ja omalla tavallaan.
Lääketieteen alkuopinnot hän oli suorittanut nopeasti ja ilmiömäisen
helposti, ja sitten, omien varojen myöntäessä, hän oli hankkinut
syvällisen erikoiskoulutuksen ulkomaisissa yliopistoissa ja suurissa
klinikoissa. Kotimaahan palattuaan hänet nimitettiin suuren sairaalan
ylilääkäriksi hämmästyttävän nuorena. Sitä virkaa hän oli hoitanut
jatkuvasti tähän asti. Hänellä oli tunnettu nimi tiedemiespiireissä ja
hänelle annettiin arvoa.

Mutta mikään varsinaisesti suosittu mies hän ei ollut. Hänellä
oli omat tapansa, jotka ehkä ärsyttivät hänen ympäristöään. Hänen
työtaakkansa oli suunnaton, eikä hän tahtonut menettää aikaa. Siksi
hän oli kärtyisä potilaille, jotka yrittivät kuluttaa hänen aikaansa
puhelemalla omista luuloistaan, ja samasta syystä hän oli ehdottoman
jyrkkä hoitajia kohtaan, elleivät nämä kirjaimellisen tarkasti
noudattaneet hänen määräyksiään. Hän ärsytti ja terrorisoi, sanottiin,
mutta hän paransi myös. Tuhannet kiitolliset potilaat muistivat häntä,
hän tiesi sen, mutta ei sitä ajatellut, ja sadat hoitajattaret ja
oppilaat, jotka olivat työskennelleet hänen sairaalassaan, ylistivät
itseään onnellisiksi, että olivat saaneet nauttia hänen ohjaustaan,
ja ylpeilivät, että, olivat olleet hänen oppilaitaan. Sairaalassa
kerrottiin hoitajien kesken, että kyynelillä, joita hoitajat ja
oppilaat olivat vuodattaneet tohtori Auerin ”ilkeyden” takia, olisi
voitu sammuttaa kohtalainen tulipalo, mutta siitä huolimatta kaikki
jälkeenpäin, asioitten yhteyden ymmärrettyään, pitivät hänestä suuresti.

Niin hän työskenteli vuodesta vuoteen. Käytännöllinen lääkärinammatti
oli tukahduttanut hänen puhtaasti tieteelliset harrastuksensa,
mutta silti ne eivät olleet kuolleet. Hän ei suonut paljon eikä
riittävästikään lepoa itselleen, ja nyt hiljattain hän huomasi
tarvitsevansa, niinkuin sanoi, perusparannuksen. Hänen virkatoverinsa,
jotka tutkivat hänet, määräsivät hänelle ehdottomasti lepoa.
Vaikutusvaltaiset voimat toimivat niin, että hänelle annettiin
tieteellinen matkaraha. Ajateltiin, että hän sen varjolla voisi
rauhassa matkustaa etelämaihin ja levätä perusteellisesti.

Mutta tohtori Auer oli omalaatuinen mies. Stipendi ei häntä
velvoittanut mihinkään ehdottomasti määrättyyn. Eikä hänellä ollut
mitään halua etelään. Päinvastoin hän arveli, että raikas pohjola
ja suhteellinen yksinäisyys tekisi hänelle hyvää. Ja koska hän jo
aikaisemmin oli innostunut eräisiin rotuopillisessa tutkimuksessa
tarvittaviin fysiologisiin ja anatomisiin mittauksiin, hän ostikin
lipun rautatien päätekohtaan pohjoiseen ja matkusti sinne yhdessä
neiti Vuolteen kanssa. Sekin oli hänen oikkunsa. Hän ei valinnut
ketään hoitajista, jotka hän oli tuntenut vuosikausia ja joihin tiesi
voivansa luottaa. ”Ei yksikään noista itkupilleistä tulisi päivääkään
toimeen ilman sähkövaloja ja lämmintä vettä”, sanoi tohtori Auer ja
laati sanomalehti-ilmoituksen, joka ei suinkaan ollut houkutteleva. Hän
sai yhden vastauksen, ja se ”lujahermoinen, reipas ja käytännöllinen
sairaanhoitajatar”, joka oli halukas lähtemään vaivalloiselle matkalle
Lapin erämaihin tuntemattomaksi ajaksi, oli neiti Vuolle. Varsinaista
hoitajatarkoulutusta tämä ei ollut saanut, mutta hän oli harjoitellut
sairaalassa pari kuukautta, oli vilkas ja näppärä — ja loppujen
lopuksi tohtori Auer halusikin mieluimmin apulaisen, jonka hän saisi
kouluttaa alusta alkaen oman järjestelmänsä mukaan.

He olivat olleet neiti Vuolteen kanssa nyt yhdessä koko syksyn ja
retkeilleet Lapissa. Tyttö oli hyvä apulainen, vaikka tohtori ei
suinkaan sitä hänelle sanonut. Hän oli taitava ja kätevä omissa
töissään, sekä tieteellisissä että taloudenpidossa, hän oli mukautuva
ja järkevä, ja hän oli loppujen lopuksi hyvin reipas ja vilkas
seuralainen.

Ja nyt he molemmat olivat joutuneet seikkailuun, johonkin sellaiseen,
mitä tohtori oli salaa toivonut poikavuosinaan, seikkailuun, jossa oli
tarjolla mitä hyvänsä. Hän... tohtori Matti Auer... jolle professorin
arvonimi lankeaisi automaattisesti muutaman vuoden kuluttua, hän istui
samassa pororeessä ties minkä erämaanseikkailijan ja jonkin lappalaisen
kanssa, ja häntä kiidätettiin neljän poron voimalla kohti tuntematonta
erämaantaloa... yli rajan jonnekin ulkomaille...!

Mutta itse asiassa hänen oli hyvä ja hauska olla. Hän ei ollut
oikeastaan koskaan elänyt: vuosikymmenien opinnot ja sitten heti
vastuunalaisuus, joka ei sallinut mitään omia mielitekoja. Kissa
sentään, nyt saivat tulla sairaalassa toimeen ilman häntä! Hän
oli omilla matkoillaan, jollaisista sairaalamaailmassa ei voitu
kuvitellakaan.

Tohtori ei ottanut pahakseen Aaretin kovakouraisuutta eikä
omavaltaisuutta. Tohtorin mielestä sellainen kuului tyyliin maassa,
missä lääkärille yritettiin maksaa pelkällä kultahiekalla. Ja niinpä
Aaretti Huuhka ensimmäisessä pysähdyspaikassa huomasi sanomattomaksi
helpotuksekseen ja ilokseen, ettei hänen väkivaltaisesti kaappaamaansa
auttaja tuntunut lainkaan olevan nyreä.

Aterioitaessa puhe itsestään siirtyi kurulaakson tapahtumiin.

— Ne haavoittuneet ovat siis poikianne? tohtori Auer tiedusti.

— Yksi heistä on poikani, toinen on kasvattipoikani ja kolmas on
ystävämme, jota mielelläni sanoisin pojakseni. Me kaikki muut siellä
olemme vanhoja kiveliöneläjiä, mutta hän on tulokas alamaasta, reipas
ja rohkea mies. Meillä on kaikilla osuutemme voittoon, mutta ilman
häntä olisimme olleet hukassa. Hän puolusti pitkän aikaa polkua
yksinään, kunnes apua ehti. Hänellä oli enonsa mukanaan, kun he
saapuivat, mutta eno sai surmansa muutamassa onnettomuudessa. Enon nimi
oli Iisakki Niva ja pojan on Antti Rovanen.

— En kylläkään tunne, tohtori virkahti miettiväisesti ja jäi
kuuntelemaan Aaretin jäyhää kuvausta taistelusta. Myöskin
Miikla-koltta, Rohto-Niila ja tohtorin apulainen kuuntelivat. Mutta
miehistä ei kukaan huomannut vavahdusta, joka sai tohtorin apulaisen
liikahtamaan, kun Aaretti mainitsi Antti Rovasen nimen.

Antti Rovanen! Ja nuo isännän, erämiehen, ylistyssanat! Ja hän, neiti
Vuolle, hän oli sama Irma Vuolle, jonka Antti oli jättänyt.

Nyt hän, Irma, oli matkalla tuomaan apua Antille, joka makasi
hengenvaarallisesti haavoitettuna jossakin erämaanloukossa, rajan
takana.

Pelko, toivo ja vastustamaton, rajaton riemu hämmennyttivät kokonaan
tytön. Hän ei enää jaksanut kuunnella Aaretti Huuhkan kertomustakaan.

                                                  ⸻

Taivalta tehtiin, kiireistä taivalta erämaan halki, ja pysähdykset
olivat sekä harvoja että lyhyitä. Aaretti Huuhka ei säälinyt ihmisiä
enempää kuin porojakaan. Viimeksimainittuja tuli kuitenkin käyttää
järkevästi.

He eivät puhelleet. Oli liian kylmä, ja jäinen viima ehkäisi
keskustelunhalun. Vain nuotioilla ja levähdyspaikoilla vaihdettiin
muutamia sanoja.

Rajan he olivat jo sivuuttaneet. Sen Aaretti ilmaisi vasta myöhemmin,
ja he kaikki henkäisivät helpotuksesta. Rohto-Niila olisi jätetty
kammilleen, mutta hän vaati päästä mukaan, koska Aaretti oli häntä
alun perin pyytänyt, ja erämaatalon isäntä ymmärsi kiveliönmiehen
halun ja uteliaisuuden. Ampumahaavat olivat Niilalle olleet tähän asti
outoja. Hän tahtoi tietysti päästä oppineemman kolleegansa keinoista
perille. Tohtorilla ei onneksi ollut aavistustakaan erään seuralaisensa
ammatista, muuten tilanne olisi voinut muuttua kerralla humoristiseksi.

Pitkällä, puhumattomalla taipaleella Irma Vuolteella oli hyvää aikaa
valmistautua kohtaamaan Anttia. Hän vain rukoili palavasti, että hän
näkisi Antin hengissä. Mistään muusta ei ollut väliä. Hän ei tahtonut
toivoa mitään. Tulevaisuus saisi tuoda mukanaan mitä toisi.

Vasta Antin kadottua hän oli käsittänyt, kuinka hän, elettyään velttoa
ja hyödytöntä elämää, oli sittenkin ankkuroinut kaiken toivonsa
paremmasta juuri Anttiin. Mutta Antti oli hänen odotuksensa murskannut.

Hän ei syyttänyt Anttia, mutta hän surkutteli ja ihmetteli häntä. Oli
totta, että hän oli ollut tyly ja ynseä hänelle viime kerralla, mutta
Antti oli käsittänyt hänet kokonaan väärin, jos hän otaksui Irman
halveksivan häntä sattuneen häpeän ja köyhyyden takia. Oli jotakin,
jota Irma hänessä halveksi, se veltto ja saamaton hyvänahkaisuus,
jolla hän suhtautui liiketovereihinsa. Anttia oli vakavasti varoitettu
liikekumppanistaan, eikä hän tehnyt mitään. Sitä... sitä Irma oli
vihannut ja halveksinut hänessä, että hän, lupaava ja hyvä nuori mies,
ehdoin tahdoin sotkeutui hulttiomaisten miesten juoniin ja sai kärsiä
seuraukset.

Mutta Antti olisi tuskin silloisessa mielentilassaan, pitäessään
koko maailmaa vihollisenaan, häntä edes kuunnellut, jos hän olisi
koettanut asian selittää. Eihän Antti jättänyt hänelle edes selityksen
tilaisuutta. Hän pakeni... katosi jonnekin erämaahan. Irma oli
kirjoittanut hänelle kirjeen, jonka osoitteen hän sai Antin ystävältä.
Siinä ei ollut oikeastaan kuin yksi sana, mutta Irma oli ollut varma,
että se palauttaisi Antin. Tule! Niin siinä oli — eikä mitään muuta.
Mutta joko ei Antti ollut kirjettä saanut taikka hän ei ollut siitä
välittänyt.

Irman tunteet Anttia kohtaan eivät olleet muuttuneet. Hän rakasti
tätä entistä syvemmin tuotettuaan hänelle kärsimystä ja kestettyään
itsekin paljon enemmän kuin oli luullut voivansa kärsiäkään. Ja Antin
poistuminen oli kerralla muuttanut Irmankin elämän. Kotonakin oli
ikävyyksiä. Isän liiketoimet kohtasivat vastatuulta, tuli niukkuuden
aika, Irmalle muistutettiin, että hän oli ajanut Antin luotaan, vaikka
perheen suhtautuminen oli tehostanut hänen omaa käytöstään, ja hän
huomasi itsensä kuolettavan haluttomaksi, hyödyttömäksi ja elämäänsä
tuhlaavaksi naiseksi, jolla ei ollut mitään kiinnekohtaa.

Ikävystymisensä ajamana ja jotakin tehdäkseen hän otti harjoittelijan
paikan pienessä sairaalassa. Työ oli aluksi tuntunut raskaalta,
kädet olivat halkeilleet ja kovettuneet, lihakset olivat kipeytyneet
painavien vesisankojen kannossa, mutta päivien touhuisassa, ajavassa
kiireessä haluttomuuskin oli kaikonnut. Ja se Irma Vuolle, joka
paria kuukautta myöhemmin lähti tohtori Auerin kanssa pohjoiseen,
oli luja, reipas nuori nainen, täynnä uskallusta. Hän tiesi Lapin
laajaksi, hän tiesi oman toiveensa rohkeaksi ja mielettömäksi — ja
kuitenkin, kuitenkin hän jo lähtiessään oli tuntenut löytävänsä Antin
rajattomista, rannattomista erämaista.

Nyt hän kohtaisi Antin. Ja hän tiesi... hän aavisti, että ensimmäinen
silmäys, ensimmäinen kohtaus ratkaisisi kaiken. Joko kaikki olisi
niinkuin ennen — siihen hän ei uskaltanut luottaa — taikka sitten ei
olisi mitään.

Antilla oli kyllä ollut oikeus paeta. Myös Irma oli ollut saamaton
ja veltto. Hän ei ollut tarmokkaasti ja vakaasti tarjonnut Antille
apuaan silloin, kun tämä olisi sitä kipeimmin kaivannut. He olivat
molemmat rikkoneet toisiaan vastaan, ei pahasta tahdosta, vaan veltosta
penseydestä, mikä oli oikeastaan vielä pahempaa.

Mutta Irma ei tuntenut katkeruutta Anttia kohtaan. Pitkien kuukausien
aikana hän oli koettanut tottua ajatukseen, että Antti oli hänen
elämästään kadonnut. Nyt nousi uusi toivo ja tuska.

Ratkaisu olisi Antin. Irma tyytyisi siihen. Hän ei tekisi puolestaan
vaikeuksia suuntaan eikä toiseen. Mutta tuo ensimmäinen mahdollisuus —
se riemastuttaisi hänet, se lahjoittaisi hänelle elämän, — ja toinen,
niin, hän tyytyisi siihen, mutta silloin tulisi hänen elämänsä olemaan
autio ja iloton.

Irma tunsi kuumenevansa tuskallisesta jännityksestä, vaikka
pohjoisviima puhalsi sivulta, vaikka pakkanen oli ankara ja vaikka
sädehtivät revontulet näyttivät niin korean kylmiltä.

Loppuisiko tämä matka... ja ennen kaikkea, vieläkö he tapaisivat
haavoittuneet siinä kunnossa, että heille apu jotakin merkitsisi? Hän
näki joskus vilahdukselta Aaretin kiihtävän poroja, ja tuon jäyhän
miehen kasvoilla oli kuoleman vakavuus.

                                                  ⸻

Kun tohtori Matti Auer astui kurulaakson ihmeellisen talon kynnyksen
yli, hän muuttui samassa hetkessä vaativaksi ja tunnontarkaksi
sairaalanlääkäriksi. Hän salli auttaa yltään raskaat ja lämpimät
”ulkovaatteet”, mutta hän ei halunnut levätä eikä aterioida, ennenkuin
oli tarkastanut potilaat.

Sannan muutamat sanat, jotka hän oli huutanut ulkoportailta, olivat
hetkessä nostaneet raskaan kiven kaikkien sydämeltä: kaikki olivat
vielä hengissä.

Tohtori siistiytyi kiireesti ja meni sitten Sannan saattamana
potilaitten luo, joiden vuoteet oli laitettu suurtupaan. Auer ei
kiinnittänyt katsettakaan ympäristöönsä. Hän näki vain potilaat.

Paavo oli tullut tajuihinsa, mutta hänen tuskansa olivat niin
polttavat, ettei hän jaksanut puhua sanaakaan. Aaro ja Antti olivat
entisellään, heidänkin tuskansa olivat suuret, mutta eivät sentään
ylivoimaiset. Ruut sensijaan kalpeana, mutta pirteänä tarkasteli
vuoteestaan käsin vieraita.

Irma Vuolle oli sanonut muutaman sanan tohtorille ja pyytänyt, ettei
hänen tarvitsisi seurata tätä ensimmäisen tarkastuksen aikana. Hän
oli vihjannut, että hän kai tunsi yhden haavoittuneista eikä tahtonut
tuottaa tälle mielenjärkytystä ilmestymällä niin äkillisesti. Tohtori
oli vain nyökäyttänyt päätään, mutta hänen silmissään oli ollut tutkiva
ilme.

Hän tarkasti jokaisen, ensin Paavon, sitten Antin ja Aaron ja lopuksi
Ruutin, jonka haavalle hän vain naurahti. Hän ei muuten sanonut mitään
vammojen vaarallisuudesta, mutta lopetettuaan tarkastuksensa hän
virkahti kevyesti:

— Hm, hullumminkin näitä olisi voitu hoitaa.

Sanna hämmentyi kokonaan, mutta kun hän oli joutunut sitten kauemmaksi
tohtorista, Irma sai hänet käsiinsä ja selitti, että niin suurta
kiitosta kuin tohtori Auer tälle oli antanut, hän ei tietänyt vielä
kenenkään häneltä saaneen.

Nopeasti suurtupa muutettiin sitten tilapäiseksi leikkaussaliksi. Iso
vanhanaikainen kuparilamppu puhdistettiin ja kirkastettiin, ja pari
kolme pienempää lamppua sytytettiin avuksi. Tuvan suuri pöytä sai
kelvata leikkauspöydäksi, ja se sekä sitä valaisevat lamput eristettiin
muusta tuvasta vaateverhoin.

Paavon vuoro oli ensiksi, ja Aaretti ja Eliel siirsivät hänet varovasti
vuoteesta pöydälle. Irma ja Sanna saivat olla tohtorin apulaisina.

Koko kurulaakson väki oli tuskallisen, piinaavan jännityksen ja
odotuksen vallassa. Leikkaukset olivat vaarallisia muutenkin ja
varsinkin siksi, että kun kuoletus oli välttämätön, oli tarjolla vaara,
että kuoletusaineet kaasuuntuessaan saattaisivat öljylamppujen lämmöstä
räjähtää. Mutta napaseudun yö oli synkeimmillään ja täytyi uskaltaa.

Aaretti oli vetäytynyt pimeään tornihuoneeseen. Hän oli kuin ilkeässä
unessa. Hän pelkäsi... pelkäsi Paavon puolesta... poika näytti hänestä
kuolleelta... Nyt hän kai saisi varmuuden.

Hän käveli pimeässä tornihuoneessa, jonne ei näkynyt muuta valoa kuin
kalpea kuudan ja revontulet. Ja hän tunsi syntinsä... ylpeyden ja
omahyväisyyden synnin, kipeämpänä kuin milloinkaan ennen.

Hän oli lähettänyt Paavon turmioon ja säästänyt Elielin...

Hänellä ei ollut käsitystä ajan kulusta. Hän ei tahtonut kuunnella.
Hän vain toivoi ja rukoili, hän laskeutui ikkunan ääreen polvilleen ja
vajosi rukoukseen. Tästä asennosta hänet Eliel löysi tullessaan hänen
luokseen lyhty kädessään.

— Isä, hän sanoi, ja hänen äänensä oli juhlallinen ja sointuva. —
Tulkaa alas. Kaikki on ohi. He... he jäävät kaikki henkiin. Ja tohtori
sanoo, että jos on vähänkin onnea, Paavo ei jää edes raajarikoksi.

Mutta Aaretti Huuhka ei noussut. Hän liitti äskeisiin palaviin
pyyntöihinsä nöyrän ja hartaan kiitoksen Sille, joka sittenkin oli
kaiken hyvin johdattanut. Hän oli kuin uusi mies, kun hän asteli
Elielin jäljessä portaita alas, mutta ylpeyttä hän ei tuntenut.