3

Erämaa ei kadottanut Petrushkaa. Se vei hänet elämän ja kuoleman
rajalle, sillä aseeton ja varusteeton mies on sen armoilla, mutta se
pelasti hänet sittenkin.

Jonkun kolttalappalaisen turvaton kevätaitta koitui Petrushkan
pelastukseksi. Tosin sen sisältämä aarre oli vähäinen, mutta se riitti.
Hän sai aitan murretuksi ja löysi kuivattua haukea, kapakalaa. Hän
löysi myös rikkoutuneen kattilan. Tulitikkuja hänellä oli mukanaan
metallirasiassa ja vapisevin käsinhän valmisti itselleen tuiman
kalakeiton. Hän söi sitä niin kauan kuin jaksoi ja nukkui sitten
nuotion ääreen. Herättyään hän tiesi voimiensa palaavan, ja samalla
heräsi elämisen halukin. Hän tunsi, ettei vielä kaikki ollut menetetty.

Hän valmisti itselleen toisen keiton, sitaisi selkäänsä vitsallisen
kuivia kaloja ja lähti jatkamaan matkaansa. Hänellä oli vain hyvin
hatara käsitys siitä, missä hän oli, mutta hän laski, että etelään
ja itään kulkien hän saapuisi seuduille, missä voisi tavata ainakin
kolttia. Sitäpaitsi oli todennäköistä, että sama kolttien perhekunta,
jonka kevätaittaa hän oli verottanut, oleskelisi jossakin melko
lähellä kesäisellä kalajärvellään. Siellä olisi mahdollisuus syödä
kunnollisesti, ryöstää ja sitten levätä.

Hän kiipesi lähimmälle tunturille ja tähysteli ympäristöä koko päivän
. Hän söi kalaa säästeliäästi. Ja illalla hän keksi sen, mitä
oli odottanutkin: ohuen savujuovan järven vastarannalla. Siellä oli
varmasti koltan kesäasumus. Hän suuntasi kulkunsa sitä kohti.

Kolmannen iltana Petrushkalla oli oivallinen asento puron
korkealla kaltaalla. Hän oli onnistunut aikeissaan. Hän oli väijynyt
koltan asumusta koko päivän. Iltayöstä, kun väki oli lähtenyt nuotan
vetoon järvelle ja siljolle oli jäänyt vain pari vanhaa naista, hän oli
hyökännyt aseenaan paksu puunkarahka. Silmittömästi säikähtyneet naiset
olivat paenneet metsään.

Hän oli löytänyt kaikkea. Hänellä oli nyt teetä ja joku pala
sokeriakin, hänellä oli lihaa ja kalaa, oli suolaa, ja mikä oli
kaikkein tärkeintä, hänellä oli ase, kivääri ammuksineen, tosin vanha
ja huono, mutta vielä käyttökelpoinen; ase, joka teki hänet erämaan
valtiaaksi, sekä kolttien että eläinten herraksi.

Totta oli, että hän oli yksin, että hänen eväänsä riittäisivät vain
joiksikin päiviksi, että hänen sen jälkeen oli ryhdyttävä hankalaan
pyyntiin ja että loppujenkin lopuksi tulevaisuus näytti synkältä.

Hänen oli varottava kaikkia ja kaikkea. Hän oli henkipatto, jolle ei
ihminen erämaassa antaisi armoa, jos hänet vain tuntisi ja voisi hänet
tuhota.

Mutta Petrushkalla oli kiihoittavia ajatuksia ja hän soimasi itseään
siitä, ettei ollut aikaisemmin, silloin kun hänellä vielä oli valtaa ja
voimaa, ryhtynyt niitä toteuttamaan.

Kymmenen vuotta sitten kauempana etelässä, pakkotyöleirillä, missä
hän toimi vartijain päällikkönä, hän oli tavannut erään suomalaisen
vangin. Tämä oli ollut Kuollaan muuttaneita uudisasukkaita. Hän oli
ollut uhmapäinen ja vaarallinen mies. Esimerkin ja rangaistuksen vuoksi
häntä oli kidutettu. Hänet oli aiottu ampua myöhemmin, mutta hän oli
ehättänyt kiusaajainsa edelle ja kuollut vammoihinsa. Mutta ennen
kuolemaansa, puolittain valveilla, puolittain houraillen, hän oli
puhunut ja ilkkunut kiusaajiaan, sanonut tietävänsä Lapin rikkaimman
kultapaikan, oikean kultakurun, summattoman hiidenkirnun, joka oli
laitojaan myöten täynnä kultahiekkaa. Mutta sitä hän ei ilmaisisi
kenellekään ja kaikkein vähimmin kiusaajilleen. Petrushka ja muut
olivat pitäneet miehen puhetta silloin houreina. Mutta sattumalta hän
oli myöhemmin saanut tietää tuolla miehellä olevan veljen ja tällä
perhettä sekä kolttien keskuudessa kerrottavan, ettei Huuhkan joukolta
kultaa puuttunut, vaan että he ammensivat sitä salaperäisestä lähteestä
mielensä mukaan. Tuo pakkotyövanki oli ollut Pekka Huuhka, ja hän oli
kuollut. Hänen veljestään ja tämän perheestä ei tiedetty enempää.
Heidän aikaisempi talonsa, joka oli ollut erään pienen Nuortijärveen
laskevan puron rannalla, oli ryöstetty ja hävitettykin jo aikoja
sitten. Mutta mahdollista oli, että sitkeät ja uhmakkaat suomalaiset
olivat muuttaneet jonnekin kauemmaksi.

Näihin asti tämä kaikki oli ollut vain olettamusta. Nyt oli toisin.
Nyt Petrushka tiesi. Pekka Huuhkan sukulaiset elivät. Heillä oli asumus
täällä erämaassa. Tuo mies, joka oli kuljettanut hänet koivun juurelle
rantalehdon aukeamalla, oli kuiskannut hänen korvaansa:

— Muistatko Pekka Huuhkaa?

Se riitti Petrushkalle. Tuo mies oli Pekka Huuhkan sukulainen, ehkä
hänen veljenpoikansa. Ja Petrushka tiesi nyt suunnilleen, mistä päin
Huuhkain taloa ja kulta-aarretta oli etsittävä. Hänen täytyi vain saada
apulaisia.

Pahalla on omat suosikkinsa. Petrushka kuului niihin. Puolentoista viikon kuluttua
hän oli osunut syrjäiseen loukkoon, entiseen kolttien
talvikylään, missä majaili joukko santarmeina toimivia sotilaita ja
päällikkyyttä piti aliupseeri Mitjka, hänen entinen kumppaninsa.
Iltakauden haastelu riitti vakuuttamaan rentoluonteisen, ikävystyneen
aliupseerin, että hän tekisi itselleen, osastolleen ja Petrushkalle
parhaiten, jos lähtisi tämän opastamana tuhoamaan luvattoman
suomalaisasutuksen — sekä ottamaan selvän tuosta kultakurusta.

Mitjka vaatetti Petrushkan, eikä sotilailla ollut aavistustakaan, että
tämä oli etsintäkuulutettu rikollinen.

                                                  ⸻

Kahden päivän kuluttua lähti vanhasta kolttien kyläkunnasta liikkeelle
aseistettu miesjoukko, selässään raskaat kantamukset. Se painui
pohjoista kohti päällikkönään Mitjka ja oppaanaan Petrushka, jonka
oikeaa nimeä sotilaat eivät tienneet.

Vain Petrushka tajusi jotenkin selvästi, että he lähtivät etsimään yhtä
tiettyä käpyä metsästä, mutta hän ei kaikkia ajatuksiaan ilmaissut.
Hän luotti siihen, että he ehkä onnistuisivat tapaamaan pohjoisempana
jonkun koltan, joka sopivasti käsiteltynä kertoisi heille kiveliön
salat ja opastaisi tuohon yksinäiseen taloon, jonka olemassaoloa
Petrushkakaan ei epäillyt.

                                                  ⸻

Sama vaistomainen tiedonhalu, se synnynnäinen uteliaisuus, joka
pakottaa pikkulapsen tutkimaan pihan salaisimmatkin sopet ja joka
vastustamattomasti ajaa rohkeat miehet rannattomiin erämaihin, oli
vallannut Isan ja Antin.

Antin huomio oli todettu oikeaksi: kaukaisella tunturiniityllä oli
valkeaa lehmikarjaa, ja sen olemassaolo taas oli järkähtämättömänä
todistuksena asutuksesta.

— Ja ne ovat uudisasukkaita, ei kolttia! selvitti Isa katsellen
jylhänkauniiseen satulaaksoon tunturinlaelta.

He eivät pysähtyneet ajattelemaan, miksi he tahtoivat paljastaa
laakson salat, miksi he tahtoivat tutustua asukkaisiin, jotka olivat
piiloutuneet tähän melkein luoksepääsemättömään soppeen. Taloa taikka
mitään muuta merkkiä asutuksesta he eivät keksineet, vaikka koettivat
tarkasti tähystellä.

Pääsy tuohon seitsemän tunturin laaksoon tuntui jokseenkin
mahdottomalta. Tunturien sisäpuoliset rinteet olivat äkkijyrkät
ylhäältä ja niin korkeat, että olisi tarvittu suhdattoman pitkä köysi,
ennenkuin laskeutumista olisi käynyt ajatteleminenkaan. Myöskin
tunturien väliset kurut olivat jyrkkyytensä ja louhuisuutensa takia
läpitunkemattomat.

— Eipä tuonne laaksoon asiattomalla olekaan pistäytymistä, Isa tuumi
tyynesti heidän koetettuaan päiväkausia etsiä jotakin solaa taikka
loivempaa rinnettä, mistä voisivat aloittaa laskeutumisensa. — Mutta
tietysti sinnekin on pääsy, vieläpä niinkin hyvä, että on voitu
lehmätkin kuljettaa. Etsitään!

Hän naurahti kuivasti. Tunturipiirissä heille olisi viikkokausiksi
kiipeilemistä ja koluamista, sitäkin enemmän kun heidän täytyi aina
laskeutua alas asentoa tekemään ja kalastamaan.

Isa lepäili rinteellä istuskellen sammal- ja jäkälämatolla. Antti
kuljeskeli maltittomana ympäristössä. Päivä oli selkeä ja raikas, ja
nuo helmiltä hohtavat järvet kilottivat kirkkaina ja sinertävinä.

Hän laskeutui vähäistä painumaa myöten alemmaksi, tähysteli ja arvioi.
Kohta oli paras, minkä he tähän asti olivat keksineet. Tuolla alempana
oli pieni tasanne. He olivat sommitelleet venenuorista lujan suopungin.
Se ehkä riittäisi tuonne tasanteelle. Sieltä käsin vasta voisi
arvioida, kävisikö laskeutuminen edemmäksi.

Hän palasi Isan luo ja kertoi huomionsa. Muutaman hetken kuluttua
suopunki oli heitettynä yli jyrkänteen reunan ja kallion ja köyden
väliin hankauskohtaan koottuna varpuja ja sammalia. Suopungin yläpää
oli kierretty kiven ympärille, ja Isa piti siitä kiinni.

Antti ryömi takaperin jyrkänteen reunalle, hivuttautui yli ja
suopungista pidellen aloitti laskeutumisensa. Se sujui nopeasti
ja reippaasti. Hän saavutti alemman tasanteen. Hän oli nyt kuin
pienellä, vuorenseinään hakatulla hyllyllä. Hänestä tuntui niinkuin ei
laskeutuminen eteenpäinkään olisi mahdotonta. Tosin rinne oli huimaavan
jyrkkä, mutta ei sentään pystysuora, ja lisäksi se oli rosoinen.

Hän huusi huomionsa Isalle ja ilmoitti aikovansa yrittää. Isa veti
suopungin ylös ja laski sitten hänelle kiväärin ja repun. Antti sovitti
repun selkäänsä ja tarttuen kivääriin, jota hän aikoi käyttää sauvan
asemesta, alkoi varovasti laskeutua.

Hän tiesi, että hänen allaan oli peloittava tyhjyys ja syvyys,
mutta häntä ei huimannut. Seikkailunhalu ja kiihko paljastaa laakson
salaisuus voittivat kaiken mahdollisen pelontunteen.

Hän oli jo laskeutunut arviolta kolmattakymmentä metriä, kun yht’aikaa
hänen toinen jalkansa ja toinen kätensä tapasivat tyhjää. Jalan
alle oli sattunut jokin irtirapautunut särmä. Hän koetti painautua
kalliota vasten ja haroi käsillään ja jaloillaan tukea, mutta ei
löytänyt, vaan alkoi nopeasti liukua alaspäin vauhdin joka
osalla lisääntyessä. Hän töytäsi johonkin, ja tuo töytäys käänsi hänet
niin, että hänen selkänsä tuli kalliota vasten, sitten hän satutti
vasemman kyynärpäänsä niin äkkiä ja niin vihlovan kipeästi, että
kivääri irtautui kädestä ja putosi jonnekin. Hän näki kaukana edessään,
äärettömän syvällä, päilyvät järvet ja kellanvihreinä paistavat
luhtaniityt, hän tunsi väliin liitävänsä ilmassa, hankautui sitten taas
kalliota vasten, näki, että vasemmalle puolen äkkiä aukeni tumma kuilu,
jonka reunaa pitkin hän itse syöksyi alaspäin. Selässä oleva reppu
suojasi häntä paljon... vaikka hän ei ehtinyt sitä ajatella, sillä hän
odotti vain joka hetki kiitävänsä tyhjään ja sitten murskautuvansa
alempana rovaan.

Mutta vauhti hiljeni äkkiä huomattavasti, rinne oli loivennut ja
hän kaatui sivuttain, kieri rajusti, vaikka ei hengenvaarallisesti
ja pysähtyi vihdoin pehmeään varvikkoon, mistä hän selviytyi
variksenmarjani, kanervain ja pajupensaitten keskeltä, huumaantuneena
ja kolhittuna, mutta täysin terveenä ja jäsenet eheinä.

Ensi hetkessä hän ei muistanutkaan, että kivääri oli syöksynyt kuiluun.

Antti makasi jonkin aikaa paikallaan, hengitti syvään ja ihmetteli,
kuinka nopeasti ja sittenkin onnellisesti hän oli selviytynyt
salaperäiseen laaksoon. Hänhän oli melkein lentänyt.

Hän käännähti ja katsahti tunturinseinämää, jota myöten hän oli
luisunut ja vasta silloin hän tunsi lievää pyörrytystä. Rinne oli
huikean korkea ja jyrkkä. Ei voinut erottaa sitä pientä tasannetta,
jonne hän oli suopungin varassa laskeutunut ja jolta hän oli aloittanut
liukumisensa. Ja jyrkänteen reuna peitti näkyvistä Isankin, joka oli
vielä korkeammalla.

Nopea harkinta selvitti hänelle, että hänen asemansa, niin onnellisesti
kuin hän oli selviytynytkin putoamisesta, ei ollut kadehdittava. Isa
tuskin voisi seurata hänen tietään. Hän oli täällä alhaalla yksinään ja
aseettomana. Hänellä ei ollut muuta kuin metsästysveitsi.

Hän kohottautui pystyyn ja asteli kuilun reunalle. Syvällä alhaalla
kasvoi metsää, ja jossakin pohjalla oli kai hänen kiväärinsä, kiviin
murskautuneena. Joka tapauksessa hänen täytyi ensiksi varmistua sen
kohtalosta.

Rinne jatkui loivana ja sileänä, helppokulkuisena. Antti tunkeutui taas
vaivaiskoivumetsän läpi, kulki kuusikon halki, missä matkanteko oli
hankalaa sammalpeitteisten, kosteitten kivilohkareitten takia, ja oli
juuri saapumassa niitylle, kun hänen korviinsa kantautui äkkiä outoa
murahtelua, mörinää ja karjahtelua, lehmän ynähtelyä ja sitten hätäinen
ihmisen kirkaisu. Temmaten veitsen tupestaan hän syöksyi pienelle
niitynpälvelle.

Hetkiseksi hän pysähtyi ja vetäisi henkeään. Tilanne oli
hänelle, erämiesalokkaalle, kokonaan uusi, mutta hän ymmärsi sen
silmänräpäyksessä. Niitty sijaitsi kallionotkelmassa ja oli melkein
suota. Tummankauhtunut kontio oli kaatanut valkoisen vasikan ja oli
kai ollut sitä raahaamassa kätkeäkseen sen suohon, kun ihmisolento oli
sattunut sen tielle. Mutta karhu ei ollutkaan jättänyt saalistaan,
vaan oli syöksynyt päin, ja syynä sen kiukkuun ja rohkeuteen oli
tumma ja pehmeä kerä, joka nyt terhenteli vasikanraadon luona. Karhu
oli naaras ja sillä oli pentu matkassaan. Ja ihminen, joka oli
sattunut sen saalispolulle, oli nainen. Ilmeisesti hän oli karhun
hyökätessä syöksynyt pakoon, mutta joko jalka oli livennyt taikka
hän oli kompastunut johonkin mättääseen, joka tapauksessa hän oli
kaatunut maahan karhun kieriessä hänen ylleen. Nyt peto mörisi hänen
yläpuolellaan käpälät hänen ympärillään. Uhri ei liikahtanutkaan, ehkä
pelosta, taikka ehkä hän oli pyörtynyt.

Ensi kerran elämässään Antti Rovanen näki villin karhun näin läheltä
ja tilanteessa, joka edellytti taistelua. Nuoren miehen jokainen hermo
värisi ja koko ruumis vapisi. Se ei ollut suoranaista pelkoa, sen
aiheutti outo jännitys, uusi kokemus ja vain vaistomaisen epämääräinen
tieto siitä, mitä hänen tuli tehdä.

Kivääriä hänellä ei ollut. Oli vain pitkä ja terävä veitsi, Isan
hankkima erikoinen lapinpuukko, jonka kahva oli raskasta, valkoista
luuta.

Antti huusi ja kiljui juostessaan eteenpäin ja hypellessään soisen
niityn mättäillä. Karhu, laihanlainen, kesälihainen, pyörähti
vikkelästi häntä kohti etääntymättä silti uhristaan. Sen pienet tummat
silmät kiiluivat ja se käänteli päätään ikäänkuin epäröiden, mikä
ratkaisu olisi paras. Se olisi ehkä paennut kohtisyöksyvää, kiljuvaa
olentoa, mutta Antin kiihkeä harkitsemattomuus muutti ratkaisun
toiseksi. Hän oli valinnut suorimman suunnan, ja sen tien varrella oli
vasikanraato ja tuo tumma villakuontalo, pentu. Tämä säikähti miestä,
vingahti ja yritti pakoon. Vingahdus riitti emolle, se jätti entisen
uhrinsa ja kieri nopeasti ja äänettömästi miestä kohti. Se hypähti
vikkelästi takajaloilleen ja syöksyi mahtavat etukäpälät levitettyinä
Anttia päin. Sen valtava kita oli auki, helmenvalkoiset hammasrivit
loistivat ja sen silmät punersivat kiukusta ja kiihkosta.

Mieletön, kaikkilamauttava pelko valtasi Antin. Kuin savuhattara
tuulessa haihtui hänen aikomuksensa käydä kontion kimppuun aseenaan
pelkkä veitsi — pitkä veitseksi, kovin lyhyt keihääksi. Karhu oli
niin nopea, niin notkea ja niin salaman vikkelä käänteissään, että
taistelu näytti toivottomalta. Antin käsi heilahti taaksepäin, puukko
välähti, käsi oikeni kaikin voimin eteenpäin, ja raskas ase kiiti
suhahtaen karhua kohti. Se oli pelkän pelon ja vaiston heitto. Ainakaan
vuosikymmeneen mies ei ollut veistä heittänyt; joskus, pikkupoikana,
hän oli sitä viskellyt riihen seinään. Hän horjahti heittonsa
vaikutuksesta eteenpäin, oli menettää tasapainonsa ja vain osittain
väisti kontion oikean etukäpälän iskun suistuessaan suohon.

Kontio seisoi hetken kahden jalkansa varassa, huojuen ja möristen
peloittavasti. Kirkasteräinen ase oli osunut siihen, jonnekin rinnan
ja vatsan väliseuduille ja uppoutui kahvaa myöten sen valkoisen pään
melkein peittyessä vaaleampiin, pitkiin vatsakarvoihin. Melkein
inhimillisin liikkein peto laski vasemman käpälänsä tuhoisan aseen
iskemän haavan ääreen, mörähti rajusti ja työnnälsi niin että
puukko irtautui heleän verivirran samalla purskahtaessa haavasta.
Kontio huojui yhä rajummin ja lysähti vihdoin mättäälle. Sen
hirveät käpälät pieksäytyivät sammaleen ja saraheiniin raivoisissa
kuolemankouristuksissa.

Melkein umpimähkäinen heitto oli sattunut ja ase oli osunut sydämeen
taikka sen läheisyyteen. Kontio oli kuolettavasti haavoitettu.

Antti makasi suossa puolittain huumaantuneena. Karhun käpälät riehuivat
vain korttelin päässä hänen kasvoistaan. Hän ponnisti voimansa,
kierittäytyi pehmeässä, märässä suossa kauemmaksi ja kompuroi pystyyn.

Karhu makasi kyljellään ja riehui vieläkin, mutta yhä heikommin. Pentu
vingahti surkeasti kauempana, ja sen pelokkaaseen ääneen sekaantui emon
käheä mörinä. Emo yritti kierähtää toiselle kyljelleen, koetti kohoutua
pystyyn, mutta raukeni äkkiä ja jäykistyi liikkumattomaksi.

Pidellen päätään, johon karhunkäpälä oli sattunut ja jonka kontion
kynnet olivat raapaisseet verille, Antti verkalleen kiersi yhäti
liikkumattoman naisen luo. Tällä oli vaalea, raitainen kesäpuku,
jalassa pieksut ja valkoinen huivi sitaistuna pään yli. Hän makasi
kasvot maata kohti.

Antti käänsi hänet ylöspäin ja silmäsi nuoria, viehättäviä, mutta
hänelle täysin tuntemattomia kasvoja. Hän kumartui alemmaksi ja
koetti kuunnella tytön hengitystä. Hän kuuli selvästi sydämen harvat,
hiljaiset lyönnit. Mitään haavaa hän ei keksinyt. Tyttö oli vain
pyörtynyt. Ei — hän irroitti huivin, ja otsassa, aivan hiusten
rajalla, oli verestävä kuhmu. Aivan oikein: mättään alla oli kivi, ja
siihen kai tyttö kaatuessaan oli lyönyt otsansa.

Hän otti tytön huivin, kasteli sen hetteessä ja alkoi virvoitella
uhria, jonka oli osunut pelastamaan, ellei kuolemasta — sillä karhuhan
ei yleensä kajoa pyörtyneisiin, ei liikkumattomiksi tekeytyviin eikä
kuolleeseenkaan saaliiseen, joka ei ole ehtinyt kylmetä — niin, ellei
ihan kuolemastakaan, niin ainakin hyvin vaarallisesta tilanteesta.

Antti tunsi pettymystä. Juuri äsken, ennenkuin hän oli nähnyt tytön
kasvot, hän oli hetken rajusti toivonut, että tyttö olisi sama, jonka
hän muisti kultaisten hiusten ja pilvimäisen sääskiverhon reunustamin
kasvoin tuolta joen vartisen mellan asennolta.

Hän oli toivonut, että tyttö olisi Sanna... vain Sanna, josta hän ei
tiennyt muuta kuin että tyttö oli erämaasta tullut ja erämaahan mennyt
ja pelastanut hänen henkensä.

Tämäkin oli nuori ja kaunis, mutta hän ei ollut Sanna.

Hän kantoi tytön kuusten katveeseen niityn reunamalle ja hauteli hänen
ohimoitaan kostealla huivilla. Lääkitys tehosi varsin pian, ja hän
kuuli tytön silmät vielä kiinni kuiskaavan:

— Eliel!

Se oli tuntematon nimi Antille. Hän keksi pienen kaltion kuusten
lomasta ja haki hatullaan kylmää vettä. Juuri kaataessaan sitä tytön
otsalle hän kuuli pehmeitä askelia takaansa, ja kääntyessään hän
huomasi kolmen vaiteliaan miehen seisovan pienessä kehässä vain parin
sylen päässä hänestä.

Antti hätkähti syytä tietämättä. Nuo miehet eivät tehneet pienintäkään
vihamielistä elettä. He seisoivat liikkumattomina nojaten
kivääreihinsä. Mutta heidän laihoista kasvoistaan uhosi sellainen
järkähtämätön päättäväisyys, umpimielisyys ja epäluuloisuus, että Antti
tunsi asemansa vaaralliseksi.

Hänen katseensa kiintyi väkisinkin yhteen heistä. Tämä oli varmasti
kookkain mies, minkä hän milloinkaan oli nähnyt, todellinen
jättiläinen. Hän oli kai ainakin kahden metrin pituinen, ja hänen
hartiainsa leveys vastasi täydellisesti pituutta. Hän oli jo vanha
mies, yllään ruskea ja käytöstä kiiltäväksi kulunut nahkapuku, tuuhea
valkoinen parta ryntäille ulottuen. Viikset olivat niinikään valkoiset,
ja sakeitten valkoisten kulmakarvojen takaa katseli kaksi eloisaa
sinisenharmaata silmää. Vanhuksessa oli voimaa ja levollisuutta,
joka sai hänet vaikuttamaan todelliselta erämaan patriarkalta, ja
keskeyttäen jo kiusalliseksi käyneen hiljaisuuden Antti tervehti häntä
luontaisen kohteliaasti.

Vanhus nyökäytti päätään hillitysti. Hän ei kiinnittänyt huomiota
tyttöön, joka jo oli avannut silmänsä, ei kaatuneeseen kontioon eikä
kuusikon reunassa kierivään pentuun, joka ei osannut ratkaista, pitikö
sen paeta vai pysyä paikalla.

— Mistä tulit tänne? vanhus kysyi Antilta, ja hänen äänensä soinnahti
tästä matalammalta ja syvemmältä kuin hän milloinkaan oli kuullut.

Antti käännälsihe ja viittasi tunturiin, joka kohosi metsän takaa.

— Tuolta! hän vastasi yksinkertaisesti.

Vanhus vilkaisi häneen. Nuoren miehen asu todisti hänen olleen
tekemisissä kallioitten ja kivien kanssa.

— Näiltäkö paikoin laskeuduit? vanhus tiedusteli edelleen.

— En minä oikeastaan laskeutunut, Antti selvitti puoleksi hymyillen,
puoleksi irvistäen. — Minä putosin.

Ja parilla lauseella hän selvitti laskeutumitapansa. Vanhus ei sanonut
mitään, viittasi vain toiselle seurassaan olevalle miehelle ja osoitti
kaatunutta kontiota. Mies, pitkä ja roteva kuin vanhuskin, vaikka ei
kuitenkaan hänen mittaisensa, käväisi karhunraadon luona, tutki sen ja
palasi mukanaan Antin puukko, jonka hän oli löytänyt kontion viereltä
puoleksi suohon uponneena. Hän näytti sitä vanhukselle.

— Tuo on paras ottaa kiinni, vanhus määräsi sitten ja osoitti
karhunpentua.

Nuoremmat miehet täyttivät käskyn nopeasti. Pentu yritti ajettaessa
suolle, mutta osui pieneen hetteeseen ja oli helppo saalis. Se
kuljetettiin niskavilloista toisten luo, minkä jälkeen seurueen kolmas
mies, kooltaan pienin ja vartaloltaan sopusuhtaisin, poistui pentua
kantaen ja samalla saattaen jo täysin tointunutta, mutta vielä ymmällä
ja puhumattomana olevaa tyttöä. Antti huomasi heidän lähtönsä vasta kun
oli käännähtänyt taaksepäin.

He olivat nyt kolmisin, ja Antilla oli peloittava tai ainakin
epämiellyttävä aavistus siitä, että pian ratkaistaisiin hänen
kohtalonsa ja ettei ratkaisu olisi hyvä. Miesten ilmeinen
epäluuloisuus, ehkä pohjaltaan suoranainen vihamielisyyskin sai
aavistukset liikkeelle.

— Nyletään karhu! käski vanhus ja vaikka hän ei kohdistanut sanojaan
Antille, tarttui tämäkin työhön. Kolmisin he saivat pedon raahatuksi
metsän laiteeseen, missä se vedettiin puuhun. Vanhus ja hänen
seuralaisensa nylkivät sitten kontion niin nopeasti ja kätevästi,
että oli ilmeistä heidän perehtyneen sellaiseen työhön. Vasikanraato
käsiteltiin samoin ja sen lihat ladottiin kivenkoloon lähelle varjoista
kaltiota.

Antti, voimatta auttaa ja tahtomatta aloittaa keskustelua, laskeutui
sammalikkoon, täytti piippunsa ja loikoillessaan seurasi miesten
toimia. Kun ne oli suoritettu, miehet laskeutuivat hekin lähelle ja
sytyttivät piippunsa.

— Sinä heitit puukolla? sanoi vanhus kysymyksen tapaan...

— Niin, vastasi Antti yksikantaan. — Kivääri on jossakin tuplia
rotkossa.

Vanhus silmäili häntä kiinteästi.

— Kuinka uskalsit heittää? Entä, ellei heitto olisi osunut? Oletko
harjaantunut heittämään veistä?

Väri vaihteli Antin kasvoilla. Hän vastasi ensiksi viimeiseen
kysymykseen.

— Olen joskus poikasena heitellyt, mutta en ole harjaantunut.

— Ja kuitenkin heitit? Se osui kyllä mainiosti, mutta se oli siis
sattuma.

Antti ei puhunut mitään hetkeen. Hän tunsi, että miehet aavistivat
asian oikean laidan. Ja mielessään jonkinlaista uhmaa näitä
salaperäisiä miehiä kohtaan, jotka esiintyivät niin varmoina, hän
tunnusti kaiken.

— Se oli ensimmäinen kerta, kun kohtasin karhun. Ja minä pelästyin
käsikähmää.

Vanhus hyrähti hiljaiseen nauruun, joka soi varsin miellyttävältä.

— Sehän on selvää. Pahannäköinen peto se on, ensi kerralla varsinkin.
Ja kun ei ollut puukkoa kummempaa! Ja reimasti tuon tunnustitkin!

Erämies paineli piipunkoppaansa ja kääntyi jälleen Antin puoleen.

— Milläs asioilla täällä kiveliössä kuljeskelet?

— Olen etsinyt helmiä ja huuhtonut kultaa kumppanini... enoni kanssa.
Helmiä olemme vähin saaneet, kultaa kovin niukalti.

— Alamaan miehiä?

— Minä kyllä, minä olen alamaista, mutta enoni on vanha kiveliönkävijä.

— Mikä sinut osutti tähän laaksoon?

— Näin täällä lehmiä laitumella. Uteliaisuus oikeastaan. Vanhuksen
kulmakarvat vetäytyivät yhteen ja otsalle muodostui tuikea ryppy. Mutta
hän puhui tyynesti ja hillitysti.

— Ellei olisi sattunut tuota kontiojuttua ja ellet olisi auttamattoman
ensikertalainen ja lisäksi taatusti suomalainen, olisimme sinut jo
aikoja sitten ampuneet. Nyt saat sensijaan olla vankinamme.

Sanoissa ei ollut mitään kiihkoilevaa eikä uhkaavaa, niiden sävy
oli pelkästään selostava, mutta juuri niissä ilmenevä kylmä
välttämättömyys vaikutti Anttiin tyrmistyttäväsi. Hän oli, asettaen
henkensä panokseksi, juuri äsken pelastanut tytön, joka varmasti kuului
miesten seurueeseen, ja nyt hän sai kuulla, että suosionosoitukseksi
ja palkkioksi häntä ei ammuttaisi, vaan ainoastaan pidätettäisiin —
vangiksi!

— Mutta miksi? hän sai käheästi kuiskatuksi.

— Pian huomaat sen ehkä itsekin. Muuten riittää päätökseni ilman
selityksiäkin.

Vastarinta oli toivotonta. Vilkaisu miesten käsiin riitti. Niissä oli
varmasti voimaa yhtä paljon kuin karhunkin käpälissä. Pakoa ei käynyt
ajatteleminen. Miehillä oli pyssyt, he olivat valppaita ja niinkuin
kotonaan täällä kiveliössä. Vastalauseet olivat naurettavia. Tietysti
miehillä oli selvät perusteet ja syyt, miksi he näin toimivat ja näin
epäluuloisesti vieraihin suhtautuivat.

Mutta syvä harmi ja viha täytti Antin mielen. Mitä he tiesivät
hänestä? Eivät mitään. Eivätkä he olleet mitään kysyneetkään. Heitä
ei kiinnostanut edes hänen nimensä, hänen aikaisemmat vaiheensa, ei
mikään. Nähtävästi riitti, että hän oli vieras, heihin kuulumaton. Mitä
he salasivat ja suojelivat?

Vanhus kopisti piippunsa tyhjäksi ja nousi.

— Lähdetään! hän sanoi ykskantaan.

                                                  ⸻

Illalla Antti havaitsi olevansa teljetty ahtaaseen, mutta siistiin
aittahuoneeseen. Sisäseinän vierellä oli puinen lavitsa, jonka pohjalla
oli ohranolkia ja niiden päällä puhdas raanu. Se oli hänen vuoteensa.
Pienelle hyllylle oli asetettu savinen vesiastia ja koivunpahkainen
kuppi. Vanhuksen seurassa ollut mies oli äsken tuonut hänelle ruokaa:
jauhovelliä ja paistettua kalaa sekä tuoretta ohraleipää. Kaikesta
epävarmuudesta huolimatta ateria maistui hänelle mainiosti.

Nyt hän oli yksin ja tutki ympäristöään. Aitta — sitä lie ehkä joskus
käytetty asuinhuoneenakin — oli tiiviisti ja lujasti rakennettu
honkahirsistä, lattiat paksuista, veistetyistä lankuista, samoin
sisäkatto. Sivuseinällä oli pieni ikkuna, jossa paitsi lasia oli myös
tiheä ja tukeva rautaristikko, kai eläinten varalta, sillä ei aittaa
liene alunperin suunniteltu vankien varalta. Sitäpaitsi oli ikkuna niin
pieni, että vain vähän kissaa kookkaampi olisi siitä sopinut.

Pakenemiseen aitta ei ainakaan tuntunut soveliaalta. Se oli liian
luja ja tämä seikka oli tietenkin ollutkin määräävänä hänelle asuntoa
suunniteltaessa.

Aitta oli keskellä metsikköä, jonka lomitse hän erotti ikkunasta
katsoessaan jonkin toisen rakennuksen päädyn. Se saattoi ehkä olla
navetta taikka muu ulkosuoja. Hän kuuli karjan ääniä, ammumista
ja vienoa kellojen helinää. Hän oli osunut kaukaiseen, salattuun
uudisasutukseen.

Alkoi hämärtää. Tunturien tuoksuva, huumaava yöilma tunkeutui
sisäänkin. Päivän raskaat kokemukset, jännitys ja kolhaisut saivat
Antti Rovasen raukeana laskeutumaan vuoteelle.

Hän nukkui ennenkuin oli ehtinyt mitään ajatella ja suunnitella
seuraavan päivän varalle, nukkui vankina salaperäisen laakson salatun
talon aitassa, ja hänen unensa oli syvää ja rauhallista.

Kulkiessaan miesten vartioimana oudan halki aitalle, hän oli ajatellut
Isaa. Hän harmitteli mielessään, että oli hänestä miehille mitään
maininnut, mutta arveli, että hänen huomautuksensa oli unohdettu.
Hän luotti Isaan. Oikeastaan Isa oli hänen ainoa mahdollisuutensa
nykyisessä tilanteessa. Hän ei osannut aavistaa, että vanhus oli heti
ryhtynyt toimiin kiveliön toisenkin vaeltajan pidättämiseksi ja että
Isaa etsittiin tuntureilta.

                                                  ⸻

Isa oli rauhallisesti kuljeskellut tunturinrinteellä, paistattanut
päivää ja tupakoinut. Hän ei ollut lainkaan huolissaan Antista. Rinne
kai oli helppokulkuisempi kuin mitä he saattoivat ylhäältä käsin
arvostella. Kun Antti ei antanut mitään merkkiä, oli siis kaikki hyvin.
Poika etsisi tietysti helpoimman tien ja palaisi sitten ilmoittamaan
tai antamaan merkin. Heidänhän olisi haettava osa tavaroistaankin joen
rannalta, ennenkuin lähtisivät lopullisesti laaksoon. Kalanpyydykset
olivat kaikki siellä.

Mutta aika kului eikä mitään elonmerkkiä ilmennyt. Isa alkoi huolestua.
Tunturilla kävi ajoittain navakka viima. Oli mahdollista, että Antin
merkkihuuto oli häipynyt tuulenkohinaan. Isa päätti laskeutua itsekin,
ainakin alemmalle tasanteelle, voidakseen tähystellä kumppaniaan.
Hän tuki suopungin kallion halkeamaan vierittämäänsä kiveen, siunasi
itsensä ja uskalsi pienen hypyn. Hetken hänen silmänsä yrittivät kutoa
juovikasta. Hän heilui tasanteen yllä. Mutta hän voitti heikkoutensa ja
hellitettyään köydestä putosi onnellisesti kalliohyllylle. Suopungin,
jota hän oli käyttänyt kaksinkertaisena voidakseen vetää sen uudelleen
luokseen, hän nykäisi vahvasta kalastajalangasta käteensä.

Hän laskeutui hitaammin, mutta myös harkitummin ja helpommin kuin
Antti. Hän valitsi huolellisesti jalan- ja kädensijansa. Missä tukea ei
kaikelle riittänyt, hän turvautui suopunkiin, kiersi sen mutkan jonkin
ulkoneman ympärille ja laskeutui köytensä varassa tunnustellen uusia
jalan- ja kädensijoja.

Varsin pian hänen pahimmat aavistuksensa toteutuivat. Antti oli
pudonnut, ainakin vierinyt. Irtautunut sammal oli selvä todiste. Se oli
paikoin lähtenyt suurina levyinä. Kammoa tuntien Isa katsahti kuiluun,
joka aukeni vierellä, mutta jälkien suunta tuntui sittenkin siitä
eroavan.

Pelko ja kiihko yrittivät kiirehtiä Isan kulkua, mutta tottumus ja
harkinta voittivat. Vain parissa kolmessa kohdassa hän hiukan vieri,
mutta löysi aina pian jalansijat uudelleen ja saapui siten, itsensä
aivan väsyneeksi raataen, melkein samoille paikoin minne Anttikin oli
kierinyt.

Jäljet kertoivat Isalle kaiken. Antti ei missään tapauksessa ollut
vaarallisesti loukkautunut. Mutta miksi hän oli jatkanut matkaansa? Ja
missä hän viipyi?

Isa noudatteli Antin jälkiä, kadotti ne osittain vaivaiskoivujen
alueella ja pitkäksi aikaa sileillä kallioilla, mutta löysi ne
uudelleen ja saapui suoniitylle.

Kierreltyään sen ja jouduttuaan nylkypaikalle, hän kyllä tiesi, mitä
oli tapahtunut: kontio oli kaadettu, mutta Antin osuutta hän ei voinut
aavistaa. Laukaustakaan ei ollut ammuttu, siitä hän oli varma, sillä
sen kaiku olisi kyllä kantautunut ylös tunturillekin.

Hän oli ymmällä, hän löysi jälkiä liikaa ja lähti sitten seuraamaan
tuskin poluksi tunnettavaa juovan tapaista, joka kulki noudatellen
oudan harvimpia osia.

Vaisto oli hereillä ja se väitti, ettei kaikki ollut oikein. Sitten
hän osui eläinten leveälle ranniolle ja — se hänen täytyi myöntää —
harvinaiselle ranniolle. Metsän läpi kulki lehmänpolku.

Isa puikahti metsään ja seurasi polkua sen vieressä kulkien. Hänellä
oli epämieluinen tunne siitä, että yöstä koituisi ikävä. Hän ikäänkuin
pelkäsi jotakin, ei mitään siitä, mitä erämaassa tavallisesti oli, vaan
sitä, mikä oli saanut Antin vaikenemaan.

Hän kyyristyi äkkiä matalaksi. Hän oli erottanut matalahkon salvetun
aitan ja sen luona kaksi miestä, joista toisen hän tunsi Antiksi. Antti
meni sisään, toinen mies sulki oven ja veti sen päälle isot salvat.

Isa kyyristyi entistä alemmaksi ja tekeytyi näkymättömäksi kuin hautova
riekko. Miksi Antti työnnettiin salpojen taa yöksi?

Hän koetti arvata ja ajatella.

Jälkiä naakiessaan Isa oli melkein unohtanut ympäristönsä. Sää oli
nopeasti muuttumassa. Oli alkanut tuulla. Raskaat kohahdukset kävivät
läpi metsän, siellä kohisi ja ulvoi, kaivomaiset hileet soivat honkien
rungoissa ja paksut oksat narahtelivat ja naukuivat tuulen kynsissä.
Laskeutuessaan Isa oli nähnyt lännen puolelta mahtavien pilvivuorien
hitaasti kohoavan tunturien ylle lähenevän rajuilman merkkeinä.

Tuulenpuuskat yltyivät vinhoiksi pyörteiksi. Metsä liikkui ja kohisi
kuin meri, tuli sankka pimeys, ja äkkiä koko tienoota valaisi keltainen
häikäisevä valo: salama oli iskenyt tunturilaaksossa. Melkein samassa
avaruus paukkui, jyrisi ja mylvi kaiun pauhatessa moninkertaisena
tunturinseinämistä kimmoten. Vesivirrat tulvahtivat alas ja hukuttivat
näkyvistä ja kuuluvista kaiken muun paitsi salamain leimahdukset ja
pitkäisen jylähdykset.

Isa, likomärkänä ja melkein kuurona paukkeesta, siirtyi nopeasti
ulommaksi isojen puitten juurelta. Siellä oli vaarallista, sen hän
tiesi kokemuksesta. Hän aikoi juuri salaman leimahtaessa laskeutua
pieneen notkelmaan, kun hän tunsi vahvojen käsivarsien tarttuvan
itseensä. Kivääri temmattiin hänen kädestään. Vaistoksi muuttuneen
tottumuksen voimasta Isa yritti rajusti hypähtää syrjään, samalla kun
hänen oikea kätensä kiivaasti huitaisi taaksepäin, mutta yllättäjä
oli hänen veroisensa. Niinkuin elävät teräsrenkaat tuntemattoman
kädet kietoutuivat hänen ympärilleen. Isa ei menettänyt malttiaan.
Ylivoimaisesti ponnistaen hänen onnistui työntää kätensä tuon
puristavan teräsrenkaan alle. Seuraavassa hetkessä se olisi murtunut,
sillä yllätyksen synnyttämä raivo antoi Isalle voimia, mutta samassa
hän tunsi jalkojensa voimakkaasta töytäisystä luistavan altaan.
Hän kaatui märkään maahan, satutti otsansa johonkin kovaan ja
makasi hetken huohottaen, ympärillään yhä edelleen nuo teräksiset
käsivarret. Kaatuminen ja otsaan sattunut kolahdus hämmennyttivät
hänet ja riistivät hänen voimansa. Hänet nostettiin pystyyn, ja
sitten lähdettiin liikkeelle. Isaa puoleksi työnnettiin, puoleksi
kannettiin, ja hän tunsi liikkuvansa melkein kuin lentäen vain
varpaitten tapaillessa rosoista maata. Lyhyen taistelun aikana ei ollut
puhuttu sanaakaan, vain käheä huohotus oli ilmaissut, että joskin Isa
oli pinteessä, hänen vastustajansa saivat hekin ponnistaa voimansa
viimeiseen asti. Sillä heitä oli ainakin kaksi, siitä Isa oli varma ja
se lievitti hänen raivoaan. Olihan hän sortunut ylivoimaan.

Ukkosilma jatkui heikentymättömän raivoisana. Isa näki salamain
välähdyksissä vettä tulvivan metsän ja mustilta kumottavat puut.
Vastustajat pysyttelivät hänen takanaan, kumpikin kiristäen hänen
ranteitaan otteella, josta ei voinut vapautua murtamatta luitaan.

Salamain leimahdukset ja yhtämittainen, huumaavan voimakas jylinä
saavuttivat huippunsa. Salamat iskivät peräperää, jopa kaksi
ja kolmekin yht’aikaa, ja niiden luonnottomalta vaikuttavassa
valaistuksessa Isa oli näkevinään kauempana omituisen synkän
näyn: jossakin puitten lomitse ja niiden yli kohosi tumma rykelmä
sateenkiiltoisia pylväitä, jokin, mikä muistutti suippoa tornia,
joukko leimahduksista välähteleviä korkeita ikkunoita... ja kaiken
tämän tumman rykelmän yläpuolella näytti loistavan musta, uhkaava
risti, jonka märästä pinnasta salamain valo heijastui. Tuo kummallinen
näky kesti vain hetken. Isa tiesi, kuinka ihmeellisiä näkyjä pimeä
tuntematon metsä voi tarjota ukkosilman riehuessa, mutta ensi hetkessä
hän oli ollut melkein varma, että hänen huomionsa oli todellisuutta.
Mutta he kulkivat edelleen sähköisessä valossa. Isalla ei ollut aikaa
tarkistaa näkyään. Ja lyhyitten tuokioitten jälkeen hän näki taaskin
salaman valossa olevansa äskeisen aitan ovella, jonne Antti oli
suljettu salpojen taa. Ne vetäistiin nyt auki, ovi avattiin ja hänet
työnnettiin pimeään oven samalla jysähtäessä kiinni hänen takanaan. Hän
oli aseettomana vankina hänkin, yhdessä Antin kanssa, joka salamain ja
jyrähdysten herättämänä katsoi häneen vuoteeltansa mitään tajuamatta.
Pimeys ja valo vaihtelivat pimeässä aitassa ukkosilman jyristessä
ylhäällä.

                                                  ⸻

Vankina!

Se oli aamulla Isan ja Antin ensimmäinen selvä ajatus. He olivat yöllä
vaihtaen sekavia sanoja yrittäneet tehdä selvää seikkailuistaan, mutta
väsymys, Isan saama isku, jännitys ja välitön toiminnan mahdottomuus
olivat tyrehdyttäneet keskustelun ja vaivuttaneet heidät uneen.

Oli vielä hyvin varhaista, mikäli pienestä ikkunasta katsellen saattoi
päätellä. Isa ja Antti istuivat lavitsan reunalla. Heidän mielensä oli
ennen kaikkea hämmentynyt, mutta he tunsivat myös pelkoa. Verkalleen
puhellen he selvittivät toisilleen seikkailunsa. Isa ei kuitenkaan
maininnut mitään yöllisestä salamanäystään, sillä nyt, kirkkaalla
päivällä, se tuntui hänestä näköharhalta. Tietysti jokin metsäinen
kallio oli kuvastunut hänelle outona ja ihmeellisenä.

— Rosvoja ne eivät ole, Isa sanoi jatkoksi ajatuksilleen.

— Eivät varmastikaan, Antti myönsi vastahakoisesti.

— Mutta minua he peloittavat enemmän kuin rosvot. Petrushkakin puhui
lunnaista, mutta näitä ei voine hyvittää niilläkään.

Isakaan ei voinut torjua mielestään kaiken salaperäisyyden synnyttämää
kammoa. Hän vaistosi, että vääjäämätön tahto johti kaikkia tapahtumia
täällä salaperäisessä laaksossa. Ja tuolla tahdolla oli käytettävissään
vankkumatonta voimaa, siitä olivat miehet, jotka Isan yllättivät,
tuoreena todistuksena.

— Eivätkä ne vaikuta karkulaisiltakaan, Antti tuumi.

— Vanhuksenkin katse oli suora ja kirkas. Missään tapauksessa emme
kykene vastarintaan. Nuo miehet ovat jättiläisiä.

Isa irvisti hiukan pilkallisesti, mutta ei vastannut mitään. Hän
tunsi syvää harmia, eikä hän ollut Antillekaan tehnyt tarkkaa selkoa
viimeöisestä yllätyksestä. Hän oli tottunut pitämään itseään vahvana ja
ketteränä, mutta se voima ja nopeus, jolla hänet yöllä oli siepattu,
ansaitsi hänenkin vastahakoisen ihailunsa. Siksi hän ei puhunut mitään,
nousi kävelemään ahtaassa vankiaitassa ja sytytti piippunsa. Samassa
kuului liikettä oven takaa, salvat kirskahtivat ja ovi avautui. Ulkona
oli kaksi miestä, samat, jotka Antti oli tavannut vanhuksen seurassa.
Molemmilla oli kivääri, ja he näyttivät tyyniltä ja yrmeiltä.

— Lähdetään, kookkaampi mies sanoi yksikantaan ja astahti askelen
verran syrjään. — Ja tässä on kaltio, jos tahdotte peseytyä.

Hän viittasi lähellä aittaa olevaan lähteeseen, eivätkä vangit
jättäneet tilaisuutta käyttämättä. Raikas lähdevesi virkisti ja
uudisti. Olo alkoi valjeta, vaikka toiveet eivät silti tuntuneet
iloisilta, sillä vartijain sotilaallisen tiukka käytös ei lupaillut
liikoja. Isa ja Antti eivät koettaneetkaan puhuttaa miehiä, sillä
sellainen menettely olisi tuntunut arkailevalta ja hätäiseltä. Ratkaisu
koittaisi pian, sen he aavistivat.

Oudan halki kiertelevä polku kohosi verkalleen. He kulkivat sitä pitkin
jonossa, vartija edellä ja toinen perässä. Miehet aistivat rajuilman
jälkeisen raikkaan, kostean tuoksun, johon sekaantui otsonia ja
pihkanlemua. Taivas näkyi korkeana ja siintävänä. Jännitys, uteliaisuus
ja pelko vaihtelivat heidän mielessään. Mihin heidät vietäisiin?
Minkälainen olisi tämän salaperäisen laakson talo, asumus, jossa nuo
jättiläiset elivät?

Polku teki jyrkän mutkan, metsä loppui äkkiä ja he astuivat aukeamalle
häikäisevään valoon. Isa ja Antti pysähtyivät vaistomaisesti. He
olivat tulleet satumaahan.

Tuntui niinkuin jokin alkuaikojen jättiläispeikko olisi suurella
veitsellä viiltänyt kappaleen harmaata tunturia, niin että
monisatametristen pahtaseinien väliin oli syntynyt syvä, kapea
laakso, kaikkien kurujen kuru. Seinämät näyttivät kaukana yhtyvän.
Ne olivat paljaat ja sileät, ne hohtivat tummanharmaina ja ruskeina,
ja niiden yläreunan vaiheilla leijaili hienoinen auer kuin sädehtivä
huntu. Laakson pohjalla luikerteli runsasvetinen, kohiseva puro
pudoten valkoisena vaahtoryöppynä pienistä könkäistä. Vastarannalla
levisivät heleät niityt, niitä kaarsivat valkorunkoiset koivumetsiköt
ja ylempänä, huimaavan korkean pahtaseinän luona ja sen suojassa,
ylenivät tummat kuuset ja kuparikylkiset petäjät. Tämä kurulaakso oli
jylhin ja villein, mitä Isa tai Antti olivat nähneet; nuo pystysuorat
kallioseinämät olivat peloittavat, mutta samalla laakso oli herttaisen
kaunis ja rauhallinen, suljettu ja suojattu satumaan loukko, jonka
kätkivät maailmalta nuo korkeat pahtaseinät ja kurunsuun metsät. Ja kun
laakso aukeni etelään, kun lumihuippuinen tunturi oli ikäänkuin avannut
tukevan sylinsä sen suojaksi pohjoista vastaan, se oli poikkeuksellisen
lämmin ja vehmas, sen ruohopeite oli mehevämpi, sen kukat korkeammat,
sen puut ja varsinkin punarunkoiset petäjät kookkaampia kuin muualla
näin pohjoisessa. Hetkessä se lumosi varsinkin Antin, joka väristystä
tuntien katseli ylpeästi nousevia pahtaseiniä.

Mutta yllätys jatkui. Oikealla puolella työntyi äkkijyrkästä
pahtaseinästä poikki laakson loivempi kumpu, joka ulottui aina puroon
asti. Sen rinteet olivat alempana niittyä ja lainehtivaa ohrapeltoa,
mutta ylempänä tunki paikoin esiin paljas kallio. Sen korkeimmalla
kohdalla yleni jykevä rakennus — salaisen laakson ihmeellisin yllätys.

Isa katsoi rakennusta mykistävän tunteen vallassa. Hänen öinen näkynsä
salamain leimahdellessa ei ollutkaan ollut mikään näköharha. Ja
vaikka rakennus nyt, kirkkaassa päivänvalossa, oli menettänyt kaameaa
tenhoaan, se sittenkin näytti enemmän jättiläisten ja peikkojen
asumukselta kuin ihmisten tyyssijalta. Se urkeni kalliosta kuin osa
siitä ja sen väri ja muodot tuntuivat sulautuvan siihen.

Talo!

Antti pidätti hengitystään. Talo! Tuo nimitys ei sille soveltunut.
Linna tai temppeli... sellaista se muistutti ja sellaiselta se
vaikutti. Metsänpeikkojen... noiden jättiläisten asumus.

Rakennus yleni korkeana ja jykevänä, perustuksenaan jykevät
kivenlohkareet. Neljä valtaista pylvästä kohosi hallitsevina sen
keskellä kannatellen isoa eteiskatosta. Korkeat, kapeat ikkunat,
jotka pyöristyivät suippokaariksi, kimaltelivat auringonvalossa
katoksen molemmin puolin. Se oli kaksikerroksinen, ja ylimmät ikkunat
olivat matalat ja leveät. Se oli rakennettu raskaista, paksuista
honkahirsistä. Päivänpaiste, tuulet ja sateet olivat aidaskoittaneet
seinät mustiksi, ja katto, paksuista paanuista rakennettu, vihersi
paikoin sammalen ja ruohojen peittämänä. Ja keskeltä rakennusta
kohosi solakka, suippo torni eteiskatoksen takaa ja yltä; senkin
pienet ikkunat välkähtelivät, ja torni päättyi yllättävästi pieneen,
tukevaan ristiin. Oli kuin sen rakentajat olisivat ottaneet oppia
pahtaseinien tyylistä. Tuo hirsinen rakennus luontui aivan tavattomasti
laakson jylhyyteen. Siinä oli ennen kaikkea vankkaa, karkeaa voimaa,
joka pahtaseinien rinnalla loi vaikuttavan vastakohdan alempana
olevien niittyjen ja metsiköitten värikkäälle ja monivivahteiselle
pikkupiirteisyydelle.

Isan silmät olivat kavenneet kahdeksi viiruksi. Hän hengitti nopeasti.
Hän ja Antti eivät enää muistaneet omaa vaaraansa. Laakso ja sen jykevä
rakennus olivat vallanneet heidän mielensä; varsinkin tuo selittämätön
mahtava rakennus, joka kohosi kaukana Kuollan kiveliöissä ja joka olisi
voinut olla minkä erämaanpitäjän Herranhuoneena tahansa. He seisoivat
ja katsoivat. Vartijat olivat myös pysähtyneet eivätkä tehneet
liikettäkään kiirehtiäkseen. Ehkä he ymmärsivät heidän liikutuksensa ja
järkytyksensä.

Seitsemän tunturin laakso oli paljastanut heille salaisimman
salaisuutensa. Tämä rakennus, kalliolta kohoten, perustuksenaan isoja
kivijärkäleitä, uhmasi heidän heikkoja ja hataroita selityksiään.
Leivon liverrys korkeuden sinestä, riemukas ja kirkas, sai heidät
heräämään.

— Lähtekäämme, taimmainen vartija sanoi, ja hänen äänessään oli pehmeä
sävy.

He jatkoivat matkaansa pitkin kohoavaa polkua, niittyjen ja ohrapellon
lomitse, ja tulivat kumpareen jyrkälle kohdalle. Kiveen oli karkeasti
hakattu muutamia askelmia ja siihen, missä kallio kahden puolen
muodosti kuin kaiteen, oli uurrettu ristejä.

Antti kompasteli, sillä hän ei jaksanut irroittaa katsettaan tummasta
rakennuksesta, joka lähempää ja kallion alta katsoen näytti yhä
mahtavammalta. Hänen silmänsä olivat kuin sumenneet, vaikka päivä
paistoi kirkkaasti, ja jossakin hänen sisimmässään kaikersi uusi
pelko, että hän tietämättään oli loukannut tämän linnan väkeä ja
että rangaistus, yhtä suurpiirteinen ja jykevä kuin linna ja sen
ympäristö, oli kohtaava hänet vääjäämättömästi. Mitä hän tiesi näistä
erämaanloukoista ja mitä Isakaan tiesi? Tuota satumaista ja jättimäistä
rakennusta lähestyttäessä hänestä tuntui kaikki olevan mahdollista. Hän
eli kuin huumeessa, jonka olivat synnyttäneet tämä jylhänkaunis kuru ja
sen jykevä linna.

He nousivat vielä pari askelmaa ja saapuivat pylväsportaikon äärelle.
Vasta nyt rakennuksen jykevyys pääsi täysin vaikuttamaan. Hämmästellen
he katselivat valtavia ikihonkain runkoja, joita kai oli kasvanut tässä
poikkeuksellisen suojaisessa ja lämpimässä laaksossa. Tuskin kahdenkaan
miehen syli olisi riittänyt katospylväitten ympäri, ja ne jatkuivat
melkein tasapaksuina latvaan asti.

Katoksen perällä oli raskas ja runsaasti raudoitettu ovi, jonka
ensimmäinen vartija avasi. He tulivat hämärään eteiseen, johon valoa
pilkisti vain muutamista pienistä, katonrajassa olevista ikkunoista.
Kahdet leveät ja vahvat portaat nousivat yläkertaan yhtyen ylempänä
puolittaiseksi katokseksi, jonka alla oli kaksipuolinen ovi perälle.
Myöskin molemmilla sivuilla ovet, ja vartija avasi oikeanpuoleisen ja
laski saatettavansa sisään.

Antti oli jo valmistautunut kohtaamaan uusia yllätyksiä, mutta
sittenkin pirtin avaruus ja jylhyys mykisti hänet. Isakin katsoi
tupaa rävähtämättömin silmin. Jos rakennus oli ulkoapäin vaikuttanut
temppeliltä, ei erehdys enää ollut mahdollinen. Tämä oli selvästi
suurtalon suurtupa, avarin ja mahtavin, mitä kumpikaan mies oli
siihen mennessä nähnyt. Tuossa pirtissä oli jotakin juhlallista ja
harrasta. Antti käsitti hämärästi, että se mahtoi johtua ikkunoista.
Toisella pitkällä sivulla oli joukko korkeita, kapeita ja suippopäisiä
ikkunoita, päätyseinällä ja toisella pitkällä seinällä oli matalat
mutta leveät ikkunat. Tuvan yläosa jäi hämärään, sillä vaikka pitkän
sivun ikkunat olivat korkeat, ne olivat hyvin matalalla. Valovaikutus
oli siten ihmeellinen ja tuvanlaki peittyi hämärään, mikä sai sen
näyttämään entistäkin korkeammalta. Sisäseinälle oli muurattu mahtava
liesirakennelma luonnonkivistä ja sen keskuksena avautui korkea
avotakka, jonka molemmin puolin oli keittoliedet. Takan kamanat olivat
täynnä kiiltäviä kupariastioita, ja muita keittokaluja riippui pitkissä
vaarnoissa lieden kahden puolen.

Ikkunoista tulviva valo leikki punahonkaisilla seinillä ja hohtavan
puhtailla lattialankuilla. Kaikki oli jykevää ja vahvaa. Seinät oli
huolellisesti veistetty ikihongista, lattialankut ilmeisesti sahattu
käsin ja silitetty. Tuon avaran pirtin melkein ainoina huonekaluina
olivat seiniä kiertävät leveät ja paksut lavitsat, päätyseinän eteen
asetettu mahtava, pitkä pöytä sekä seinille ripustetut aseet. Pöydän
takana, kahden ikkunan välissä, seisoi korkeaselustainen, veistetyin
koristein somistettu istuin ja ympäri pöydän oli säännöllisten
välimatkojen päähän asetettu joukko tanakoita ja koristeellisia
jakkaroita. Pöytä ja jakkarat olivat maalaamattomia, mutta kiiltävän
puhtaita, pinnallaan vuosien kulutuksen synnyttämä patina.

Linna! Antti Rovanen ajatteli. — Heimopäällikön sukukartano!

He astelivat aroin askelin pitkin lattiaa, joka kumisi heidän allaan.
Ensimmäinen vartija vetäisi pari jakkaraa etemmäksi pöydästä ja
kehoitti heitä istumaan.

He istuutuivat, ja Isan katse kohosi laen korkeuteen. Hän näki tukevat
orret, mutta niiden yläpuolella kaikki häipyi hämärään.

— Maistakaa ja pitäkää hyvänänne! kookkaampi vartija kehoitti
ja osoitti pöytää, minkä jälkeen hän kumppaninsa kanssa vetäytyi
sivulavitsalle istumaan. Kumpikaan ei laskenut asetta kädestään.

Peräpöydälle oli siististi katettu ateria. Siinä oli kattila, josta
uhosi tuoreen lohikeiton ruokainen tuoksu, siinä oli leipää ja voita ja
suolaa, kaksi valkoista, käytöstä säröillyttä posliinilautasta, kaksi
taitavasti vuoltua puista lusikkaa ja niinikään kaksi puista haarukkaa.
Toinen vartija katsahti asetelmaa ja läheni sitten.

— Puukkonne ovat tässä, hän sanoi ja veti taskustaan Isan ja Antin
veitset tuppeineen.

Isa oli jo hetken koettanut vapautua lumouksesta, jonka laakson
yllätykset olivat synnyttäneet. Ruoka auttoi hänet tasapainoon.
Hän pyörähti jakkarallaan, näki lieden äärellä valkomekkoisen,
korkeapäähineisen kolttavaimon, joka kai oli toiminut kokkina, ja
kurkisti kattilaan. Sitten hän sanoi puoliääneen Antille, äänessään
kevyt ja huoleton sävy:

— Oli miten oli, mutta tätä tauroa kannattaa maistella. Aletaanpas
pistellä.

Ja kaikesta jännityksestä ja lumouksesta huolimatta ateria maittoi
mainiosti. Kun he olivat lopettaneet sen, kolttavaimo kevein
askelin sipsutteli pöydän luo ja korjasi tähteet ja astiat. Antti
katsoi kiinnostuneena hänen korkeaa, punaista päähinettään, jossa
oli keltaista ja valkoista koristusta. Tähän asti hän ei erämaassa
ollut nähnyt kansallispukuisia kolttia. Ne harvat, joita he olivat
kohdanneet, olivat muistuttaneet äveriäämpien seutujen kerjäläisiä,
yllään jostakin etelästä saatuja, paikattuja ja rikkinäisiä rääsyjä.
Tämä hiljainen, valkomekkoinen ja korkeapäähineinen vaimo soveltui
hyvin omalaatuiseen pirttiin.

Isa, tietoisesti taistellen lumoa vastaan, sytytti piippunsa ja
kääntyi tarkastelemaan suurtupaa, mutta Antista tupakoiminen tuntui
täällä oudolta ja luvattomalta kuin kirkossa. Hän oli juuri keksinyt
honkaseinistä, niille ripustettujen aseitten ja tarvekalujen lomasta,
joitakin omituisia piirroksia, kun tuvan ovi kävi ja eilinen vanhus,
kookkaana, rauhallisena ja vähäliikkeisenä, astui sisään tupaan, joka
nyt oli hänen jykevän olemuksensa oikeana taustana.

Ratkaisu tulisi nyt.

— Hyvää huomenta! vanhus toivotti syvällä ja sointuvalla äänellään.
Hän käveli verkkaisesti pitkän pöydän taa ja istuutui puuveistoksin
koristettuun, korkeaselustaiseen tuoliin.

Isa ja Antti olivat vastanneet puoliääneen hänen tervehdykseensä ja
vaistomaisesti nousseet. Nyt he istuivat vastapäätä ja koettivat
vaivihkaa lukea kohtalonsa vanhuksen liikkeistä ja ilmeistä.

Hän näytti vaipuneen ajatuksiinsa. Oikea käsi haroi hitaasti valkoista
partaa sormien soluessa kiiltävien hiusten lomitse. Vartijat olivat
hiljalleen siirtyneet lähemmäksi ja kolttavaimo kadonnut.

— Nyt voimme puhua, vanhus sanoi ja laski jäntevät, suonikkaat kätensä
pöydälle.

Hän puhui tyynesti ja hillitysti, eikä hänen sävyssään erottanut mitään
uhkaa. Siitä huolimatta sekä Isaa että Anttia kouristi pelko. Ellei
olisi ollut mitään pelättävissä, heitä ei olisi vangittu, ei vartioitu
eikä istutettu tällaisissa käräjissä.

— Teidät molemmat, vanhus jatkoi ja hänen äänensä nousi hiukan,
— on tavattu hiiviskelemästä tässä laaksossa, jossa vieraita ei
suvaita. Te olette — niin sanoi tämä nuori mies — helmenetsijöitä
ja kullanhuuhtojia. Se on, luvalla sanoen, monien kehnojen miesten
ammatti, jotka käyttävät sitä tihutöittensä verhona. Ja vain kurja
uteliaisuus, niinkuin tämä nuori mies sanoi, houkutteli teidät
tänne laaksoon sen uudisasukkaita etsimään. Olitte nähnyt lehmät ja
päättelitte oikein, että täällä täytyi olla ihmisiäkin. Te löysitte
tämän asutuksen, jota ei vielä kukaan kutsumaton vieras ole löytänyt.
Mutta sanon, ettette hyödy löydöstänne mitään.

Hän teki jyrkän liikkeen ja vaikeni.

Isa yskäisi ja ryhtyi puhumaan molempien puolesta.

— On totta, että tulimme tänne uteliaisuudesta, mutta mitään muuta tai
pahaa tarkoitusta meillä ei ollutkaan. Löysimme tämän laakson, näimme
lehmät, ja lopun tiedätte. Emme osanneet aavistaa mitään, mitä olemme
täällä kokeneet. Emmekä luonnollisesti tienneet, ettei täällä suvaita
vieraita, minkäänlaisia vieraita. Mutta me olemme rehellisiä miehiä.
Jos läsnäolomme täällä on pahaksi, sallikaa meidän poistua. Kun saamme
varusteemme ja aseemme, me lähdemme oitis, eikä kukaan ole kuuleva
huuliltamme ainoatakaan sanaa, joka ilmiantaisi tämän ihmeellisen
asutuksen. Siitä voimme antaa kunniasanamme.

Isa innostui puhuessaan ja nousi seisomaan. Mutta tyyni vanhus viittasi
hänelle kädellään. Isa istuutui. Vanhus jatkoi, ja hänen äänessään oli
hiukan kiihkeää ja katkeraa sävyä.

— Aivan niin. Te lähdette täältä, mutta niin kuin minä tahdon ja
käsken. Minulla ei ole mitään velvollisuutta selittää toimiani
kenellekään, mutta koska te kuitenkin näytätte rehellisiltä miehiltä,
haluan sen tehdä.

Hän piti tauon ja jatkoi sitten matalalla, muistelevalla äänellä:

— Kaksi kertaa vieraat ovat kavaltaneet sukumme elannon. Ja minä olen
vannonut, ettei se tapahdu kolmatta kertaa, jos vain voin sen estää.
Mikään ei minua kavahduta, ei minua eikä niitä, jotka täällä ovat
kanssani.

Sanoissa soi teräksinen tahto. Vanhuksessa oli sokeaa ja jäykkää
kiihkomieltä.

— Niin pitkälti kuin tiedämme, sukumme on elänyt ja asunut ylämaissa,
mutta täälläkin, näissä isännättömissä erämaissa, jo kolmas polvi
ahertaa. Tämä on kolmas talo, jossa asumme, täällä ovat kolmannet
peltomme ja niittymme, jotka olemme raivanneet. Kaksi kertaa ovat
vieraat, joille olemme ystävällisyyttä osoittaneet, meidät kavaltaneet,
kaksi kertaa on talomme hävitetty ja meidät ajettu korpeen. Kolmatta
kertaa meitä ei yllätetä — jos vain voimme sen estää. Me taistelemme
ja rankaisemme. Meidän luotamme ei vieras lähde pettämään. Me
taistelemme kaikestamme. Vieraalle on tuhoamisemme vain seikkailu,
unohtuva pahateko, häipyvä voitto. Me rukoilemme Luojaa ja turvaamme
omaan voimaan.

Vanhus keskeytti vetoavan puheensa. Sitten hän lisäsi arkisesti, mutta
niin että nyt ensi kerran puheessa soinnahti uhkaus:

— Te lähdette pitkälle matkalle, te kaksi!

Nuo sanat naulitsivat sekä Isan että Antin paikalleen. Mitä vanhus
tarkoitti ”pitkällä matkalla”? Saattoiko hän tarkoittaa muuta kuin sitä
matkaa, jolta ei kukaan enää palaa?

Kuohahtava raivo sai valtaansa Isan.

— Surmataanko meidät ilman muuta, edes nimeä kysymättä? hän huusi
hypähtäen pystyyn. Vartijat nousivat ja lähenivät häntä.

— En tarvitse nimiänne! vanhus torjui jyrkästi. — En tunne teitä, ja
se riittää.

— Mutta minä en halua kuolla nimettömänä, Isa karjahti. — Tietäkää,
että olen Iisakki Niva, kiveliön kulkija ja rehelliseksi tunnettu, ja
tässä on sisarenpoikani Antti Rovanen, alokas näillä matkoilla, joka ei
yksinään mitenkään osaisi tänne tulla toiseen kertaan.

— Iisakki Niva! vanhus kertasi itseksiin. — Ehkä olen kuullut nimen,
ehkä en. En tiedä teistä kummastakaan mitään. Ja nimet eivät muuta
ratkaisuani.

— Eikö sekään, että Antti pelasti taloonne kuuluvan tytön karhun
kynsistä?

Vanhuksen katse painui, mutta hän pudisti päätään.

— Ei sekään. Se oli vain sattuma. Vieraat pois! se on ohje.

Isa istuutui. Hän tunsi hiestyvänsä. Hänellä oli vastassaan visainen
tahto, hän tiesi sen, ja oli vain heikko mahdollisuus, että he voisivat
välttää kohtalon, jota heille valmisteltiin. Antti oli kuin unessa.
Hän ei yksinkertaisesti jaksanut uskoa siihen, mitä heidän ympärillään
tapahtui, vaikka suurtalon uhkaava olemus painosti ja lumosi. Toista
olisi ollut, jos rosvot olisivat aikoneet viedä heidän henkensä. Se
olisi tuntunut luonnolliselta. Mutta että heidät tuhottaisiin tässä
vakaassa ja vauraassa talossa, se tuntui hänestä uskomattomalta.

Sitten vanhus hymähti katkerasti.

— Olette muuten käsittänyt minut väärin. Kun sanoin, että lähdette
pitkälle matkalle, tarkoitin sitä enkä mitään muuta. Ellei olisi
sattunut sitä karhujuttua ja ellette olisi taatusti suomalaisia,
tuomionne olisi hyvin lyhyt. Nyt annan teille mahdollisuuden. Ehkä
se ei ole suuri, mutta mahdollisuus se kuitenkin on. Teidät viedään
erämaahan, kaukaiseen paikkaan, teille palautetaan hiukan varusteita
ja aseita, ja sitten voitte koettaa löytää omille asuinpaikoillenne
parhaanne mukaan. Helppoa se ei ole, mutta siinä on sittenkin
onnistumisen mahdollisuus. Enempää en voi. Olen mennyt pitemmälle
myöntyväisyydessä kuin valani ja turvallisuutemme oikeastaan sallivat.
Tämä on päätökseni. Te lähdette aivan heti. Nämä miehet saattavat teitä.

Isa ja Antti käsittivät, että tuo päätös oli peruuttamaton. Se oli
julma ja kova, mutta samalla venyvä ja lievä. Se oli niitä keinoja,
joita epätoivoiset miehet keksivät erämaassa.

Mutta vanhemman miehen mielenkuohu purkautui taas pian ilmoille.
Isa löi nyrkkinsä pöytään ja huusi omaa ja Antin nimeä, vakuuttaen
rehellisyyttään ja kunniallisuuttaan.

Vanhus viittasi kärsimättömästi. — Ei hyödytä huutaa. Päätös on tehty.
Eliel, kutsu Ruut tänne. Hän saa huoltaa eväänne. Te lähdette aivan
pian.

— En ole nähnyt Ruutia koko aamuna, pitkä vartija vastasi.

— Et koko aamuna? Missä hän sitten on? Aaro?

— Minäkään en ole nähnyt, toinen vartija epäsi.

— Mitä ihmettä tämä merkitsee? Kysy kolttanaisilta, Eliel.

Nuori mies poistui tuvasta, mutta ilmoitti palatessaan, etteivät
koltatkaan tienneet Ruutista mitään. Isa kuunteli tarkasti. Ruut! Tuo
nimi toi mieleen koko joukon muistoja joen vartisen mellan asennosta.

Kun Ruutia ei kaikesta tiedustelusta huolimatta löydetty, isäntä antoi
määräyksen kolttanaisille eväitten varustamisesta. Hän itse ja vartijat
jäivät vankiensa luo.

Isa ja Antti istuivat tylsinä ja tahdottomina. Vain puoleksi tajuten
Antin katse kierteli omituisia piirroksia, joilla seinähirret oli
viirottu, mutta hän ei jaksanut erottaa niitä selviksi kuvioiksi.

Näinkö hänen erämatkansa loppuisi? Heidät vietäisiin ehkä jonnekin
Kuollan kulmaan ja jätettäisiin heikosti varustettuina armottoman
luonnon hoiviin. Hän ei voinut estää mieleensä tulvahtamasta kuvaa
kaukaisesta, turvallisesta kaupungista... ja Irmasta, joka oikutteli
ja teeskenteli, mutta joka saattoi olla niin hellä ja herttainenkin.
Ja tuo erämaantyttö... kultakutrinen tyttö... kuinka kaukana sellainen
suloinen ilmestys tuntuikaan olevan odotettavista kauhuista!

Sitten kuului eteisestä hälinää, ovi avattiin ja kokonainen ihmisjoukko
työntyi sisään. Vanhus, joka oli vaipunut nojaamaan tuolinsa korkeaan
selustaan, kavahti kerkeästi, ja hänen silmiinsä tuli terävä ilme.

Antti hätkähti rajusti. Kaksi tulijaa hän oli tuntenut, ensimmäiset.
Toinen niistä oli hänen karhun käpälistä pelastamansa nuori nainen,
toinen... niin, se ei saattanut olla muu kuin se sääskiverkkoinen,
kultakutrinen tyttö, jonka hän oli nähnyt ääreensä kumartuneena tuolla
kaukana joen rannalla!

Sanna! Se oli Sanna, hänen erämaantyttönsä! Hälinä hiljeni heti, mutta
tulijain katseet kertoivat ilosta heidän tavatessaan vangit ja näiden
vartijat.

— Mitä tämä merkitsee? Miksi palasitte? Ja missä olet ollut, Ruut?

Vanhuksen kysymykset kajahtivat tiukkoina ja tylyinä. Nuori
nainen lähestyi arkaillen, mutta hänen äänensä oli luja kaikessa
kunnioittavuudessaan.

— Aaretti-isäntä, minä tunsin tämän nuoren miehen ja sain tietää yöllä
vanhemmastakin. Me olemme heidät tavanneet, Sanna, Paavo, Jaakko ja
minä.

Isäntä katsoi häntä kylmästi. Lihaskaan ei värähtänyt hänen kasvoillaan.

— Entä sitten?

— Sitten... sitten päätin ilmoittaa heille asiasta... koska he olivat
nämä tavanneet... he voivat kertoa ja todistaa, sillä minä pelkäsin...
pelkäsin, että...

Hän ei lopettanut lausettaan. Isäntävanhus jyrähti:

— Että heidät ajetaan laaksosta niinkuin vieraat ja kiertolaiset on
päätetty ajaa! Tyttö, olet tehnyt pahasti. Mutta päätökseni ei muutu.
Eihän merkitse mitään, vaikka olettekin tehneet näille hyväntyön.
Sellaisen palkaksi meidät on ennenkin kavallettu. Olen päättänyt, että
heidät viedään kauaksi erämaahan.

— Pidän näitä miehiä rehellisinä ja kunniallisina, Paavo virkahti
jäykästi. — Uskoisin, että heihin voidaan luottaa. Mutta... en voi
vastustaa tuomiota, joka on aikaisemman päätöksemme mukainen.

Antti loi kiitollisen katseen tyttöihin ja miehiin. Paavon tunnustus
lievitti hänen katkeruuttaan, mutta suurinta iloa hänelle tuotti Ruutin
ripeys, jolla tämä oli yrittänyt pelastaa heidät, ja toisten aulius
rientää heidän turvakseen. Hän katseli Sannaa sumein silmin ja koetti
kuvitella hänen päänsä ympärille sääskiverkon. Nyt sitä ei ollut.

Isa oli ikäänkuin vaistonnut, ettei lisäväen saapuminen muuttaisi
heidän kohtaloaan. Hän katseli ylpein ja pilkallisin ilmein ympärilleen
ja oli tarkastelevinaan sivuseinälle ripustettuja aseita. Mutta
äkkiä hänen katseensa terästyi, ja kenenkään estämättä ja ehtimättä
estää hän harppasi seinän vierelle ja tempasi käteensä lyhyen,
isoreikäisen karhupyssyn. Hän silmäsi kiihkeästi siihen, käänteli sitä
ja päästi iloisen ulvahduksen. Oli jotakin juhlallisen ilkkuvaa hänen
käynnissään, kun hän läheni pöytää ja laski ottamansa aseen sille.

— Eikö tämä, hän kysyi korkealla ja tiukalla äänellä, eikö tämä ole
Pekka Huuhkan karhupyssy?

Vanhuksen silmät revähtivät suuriksi, kun hän kuuli Isan sanat.

— Mistä olet sen tietävinäsi? hän mutisi matalasti.

— Minäkö en tuntisi! Isa huusi. — Minäkö en tuntisi tätä asetta,
jolla Pekka on toisenkin karhun kellistänyt ja joka kerran minunkin
henkeni pelasti, minun ja Pekan. Pekka oli kompastunut lumessa, minun
pyssyni ei lauennut, ja silloin sain käteeni tämän oivan aseen, karhu
kellahti ja omin käsin vedin tähän tuon piirron, jatkoksi entisille ja
karhuluvun muistissa pysyttämiseksi!

Hän osoitti sormellaan leveää ja syvää piirtoa pyssyn tukissa, ja hänen
silmänsä tuikahtelivat ilkikurisesti ja iloisesti. Hän heitti erääseen
pöydälle, istahti rennosti jakkaralle ja purskahti kaiken juhlallisen
jännityksen jälkeen sopimattomalta kuulostavaan, karkeaan nauruun.

— Voi mettähinen sentään! Tuossa on Pekan peruja, jotka tunnen kuin
omani. Ja jos Pekka-vainaja kelpaa minun ja Antin takaajaksi, niin
tuskinpa siitä päätetystä pitkästä matkasta mitään tulee. Tässä on
käteni! Sinä olet Pekan veli, niin totta kuin nimeni on Iisakki Niva,
sinä olet Aaretti Huuhka ja minä olen velivainajasi parhain eräkumppani!

Hän ojensi kätensä pöydän yli vanhukselle. Tämä oli laskenut käden
silmilleen niinkuin liiallinen äkillinen valo olisi hänet sokaissut.
Mitään muuta liikettä hän ei tehnyt.

— Iisakki Niva... Iisakki Niva! hän toisteli muistutellen mieleensä.

— Isaksi Pekka minua nimitti niinkuin muutkin ovat nimittäneet.

Hän seisoi ja odotti käsi ojennettuna. Vanhus laski kämmenensä pöydälle
ja nousi. Hänen silmissään näkyi hämmennystä ja iloa.

— Paljon vanha tietää, vaikka ei kaikkea heti muista, hän sanoi kuin
pahoitellen ja ojensi jäntevän kätensä erämiehelle. He puristivat
lujasti toistensa kättä. Selityksiä ei tarvittu. Isa kuuli takanaan
pari vaimeaa huudahdusta ja kolahduksia, kun vartijain aseet lensivät
seinävaarnoihin.

Kaikki oli hetkessä muuttunut, ja kun Antti tajusi olevansa valveilla,
hänestä tuntui kuin kuvottavasta unesta heräämiseltä.

Hän näki Aaretti-isännän kiertävän pöydän taitse, lähestyvän häntä ja
ojentavan hänelle kätensä. Kouraisu tuntui tavattoman raskaalta ja
tiukalta. Ja seuraavana hetkenä hän tunsi olevansa oudon suurtalon
vieras, jota kaikki tungeksivat kattelemaan ja tervetulleeksi
toivottamaan. Nuo isot, jättimäiset miehet puristivat hänen kättään
niin että kipu melkein nosti kyynelet silmiin.

Ja sitten hän näki edessään Sannan, kultakutrisen erämaantyttönsä.
Hieno, aavistuksenomainen hymy väikkyi tytön huulilla, niinkuin
silloinkin, kun hän oli tytön nähnyt mellalla.

— Tässä on tyttäreni Sanna, Aaretti Huuhkan ääni jyrähti lähellä
Anttia. — Tehän tunnettekin jo toisenne, hänhän se tohtoroi sinut
siellä joen varrella.

Antti tunsi hämminkiä ja avuttomuutta noiden kirkkaitten, levollisten
silmien katsoessa häneen. Nyt hän ymmärsi auttajiensa salaperäisyyden
joen rannalla. Hänen olisi tehnyt mieli kaunopuheisesti kiittää tyttöä,
mutta nyt hän sai soperretuksi vain muutamia sanoja, hän, Antti Rovanen,
joka ei alamaissa ollut hämmentynyt minkäänlaisessa seurassa
eikä tilanteessa. Mutta tyttö ei hymyillyt hänelle pilkallisesti, ja
Antti tunsi jotakin turvallista, vakaata ja varmaa huokuvan hänen
olemuksestaan ja jykevästä, avarasta tuvasta. Lämmin kodikkuuden tunne
ailahti hänen sydämessään.

Sitten Ruut tuli hänen luokseen kevein ja sievästi arkailevin askelin.

— En vielä ehtinyt kiittää teitä, tyttö sanoi, ja hänen ruskettuneille
kasvoilleen levisi hiukan punaa. — Olen kyllä karhuja nähnyt, mutta en
näin vihaista enkä näin läheltä.

Antti aikoi vastata, kun Aaretti Huuhka naurahti leveästi.

— Kiitä vain poikaa, hän kehoitti. — Hän tappoi karhun puukolla, ja
sievästi se kävikin, yksi ainoa pisto vain. Tietysti siinä oli onnea,
mutta — onni on hyvä ominaisuus näillä main.

Antti otti vaitonaisena vastaan niin nuoren naisen kiitokset kuin
vanhuksen leikkipuheen, mutta taaskin hänellä oli lämmin tunne siitä,
että huolimatta väärinkäsityksestä, joka oli uhannut lähettää heidät
kauas tuntemattomaan erämaahan, tämän talon ihmiset pitivät hänestä
hänen itsensä ja ehkä sattuman suosiman tekonsa takia. Hän koetti
hymyillä huolettomasti.

— Missä lienee se penikka?

— Se on tuolla alhaalla pienessä aitauksessa, Ruut vastasi. —
Emon nahka on kuivamassa orrella. Sehän kuuluu teille. Siitä saatte
lattiamaton, kun palaatte etelään, vaikka eihän sellainen kesänahka
parhaimpia ole.

— Etelään? Antti torjui. — Tuskinpa palaan sinne pitkiin aikoihin.

Tytöt kiiruhtivat askareilleen, ja Antti katsoi heidän joustavaa,
äänetöntä käyntiään, jossa oli rytmiä ja suloa ja jollaista ei
milloinkaan saavuta se, joka oppii askelensa sivistyksen raivatuilla
valtateillä. Jänkien tikkatiet, metsäpolut ja kiviset kurut opettavat
omilleen tuollaisen käynnin.

                                                  ⸻

Isa ja Antti, joita Eliel ja Sanna olivat opastaneet, palailivat
kurulaakson peräsoppeen tekemältään taivallukselta. Koko päivän
he olivat käyttäneet tutustuakseen salaperäisen laakson asutuksen
jokaiseen loukkoon.

Aurinko oli lännessä, ja kurun itäinen seinämä hohti sen kuumassa
valossa, mutta läntinen sinersi syvässä varjossa. He olivat käyneet
useitten kilometrien päässä, siellä missä pahtaseinät yhtyivät ja missä
ryöppyisä puro syöksyi tunturien huimaavasta korkeudesta. He katsoivat
erämaanasumusta takaapäin. Nyt, kun he olivat nähneet rakennuksen
kokonaan, heidän ihmetyksensä vain kasvoi. Ilmeisesti oli tuntematon
rakentaja pitänyt esikuvanaan ristikirkkoa. Rakennus oli ristin
muotoinen, kuitenkin niin, että tuo pilarien kannattama eteiskatos
vastasi yhtä sakaraa, eivätkä rakennuksen jyhkeän mahtavat piirteet
olleet menettäneet ensinäkemän tehoaan nytkään.

Veljeksistä vanhin ja pisin, Eliel, ei ollut sanallakaan viitannut
tuon rakennuksen omituiseen muotoon eikä siihenkään, että tuollainen
kiveliön mitoin ottaen jättimäinen rakennus oli kohotettu tähän
syrjäiseen kurusoppeen. Antti ei ollut lopulta enää malttanut olla
kysymättä, ja silloin Eliel oli tyynesti vastannut, että hänen isänsä
kyllä kertoisi siitä. Antti, vaikka paloikin malttamattomuudesta, ei
toistanut kysymystään, sillä näissä erämaanihmisissä oli luontaisen
hilpeyden ja ystävällisyyden ohella myöskin synnynnäistä arvokkuutta,
jota ei sopinut ahdistaa.

Itsessään asutus ei ollut suuri. Väkeä oli kaikkiaan seitsemän henkeä,
isäntä Aaretti Huuhka, hänen kolme poikaansa, Eliel, Paavo ja Jaakko,
hänen tyttärensä Sanna sekä heidän ystävänsä Ruut, jonka sukunimi oli
norjalainen Hansen, ja Aaro Niemi, sama, joka oli ollut Isaa ja Anttia
yhdessä Elielin kanssa vartioimassa. Antti ei tiennyt tarkemmin näiden
suhdetta taloon ja varoi tarkasti sitä kysymästäkin. Lisäksi oli joukko
luotettavia kolttia.

Kaikki muu, paitsi Huuhkain asuma päärakennus, viittasi tavalliseen,
hyvinvoipaan uudisasutukseen, joita näissä erämaissa oli ollut
ennen, mutta jotka levottomina aikoina olivat hävinneet. Metsästys
ja poronhoito olivat Huuhkain päätehtävänä, mutta heillä oli myöskin
kuusi seitsemän valkorotuista lehmää, samoja, jotka Antti oli keksinyt
tunturilta, toisinaan enemmänkin, vähän ohrapeltoa, perunamaata ja
kasvitarhaa. Mehevistä ja rehevistä niityistä ei avarassa ”seitsemän
tunturin laaksossa” ollut puutetta.

Vain kurulaakson äärimmäisen suojainen, piiloinen ja vaikeapääsyinen
asema saattoivat selittää tämän uudisasutuksen säilymisen kaikkina
ja yhäkin jatkuvina kireinä vuosina. Jo pääsykin seitsemän tunturin
laaksoon oli tuskastuttavan hankala, mutta sinne päästyäkin oli asuttu
kuru vain sattumalta löydettävissä. Huimaavat pahtaseinät suojasivat
asumusta näkymästä lähimmille tuntureille, ja kurun matalassa avopäässä
oli taas metsää riittävästi sulkemaan näköalan tunturilaakson
kaukaisemmille keroille ja paljuille. Ja savukin, joka saattoi olla
ilmiantajana, häipyi usein yllä leijailevaan autereen. He olivat
keskustelleet laakson löytymisestä.

— Lehmät! Eliel ihmetteli. — Tosiaankin niistä voi olla vaaraa.
Se asia on järjestettävä. Nyt toistaiseksi emme uskalla viedä niitä
aukeille niityille. Vihreää ruohotaustaa vasten valkeat lehmät näkyvät
kyllä kauaksi.

— Ja ohra kypsyy ja perunat kasvavat? Isa tiedusti.

— Aina se ei ole varmaa, Sanna naurahti. — Toisinaan emme saa maasta
mitään. Halla vie elokuussa ja voi viedä aikaisemminkin, vaikka
tämä rinne on ylävä ja suojaisa. Mutta meillä on porotokka laakson
ulkopuolella, eikä metsästä ja vedestä riista tunnu loppuvan.

Antti ei uskaltanut Sannaa paljon puhutella. Eliel miellytti häntä
suuresti. Hän oli hiljainen ja harvapuheinen kuten yksinäisyyteen
tottunut erämies ainakin, mutta tuntui siltä kuin hänen
vaiteliaisuutensa olisi ollut puhuvampi ja merkitsevämpi kuin jonkun
toisen sanat, ilmeikkäämpi ja rikkaampi vivahduksista. Ja hänessä oli
jotakin, mikä sai Antin ajattelemaan kaupunkia ja sivistystä, jotakin,
mikä oli muuta kuin luontaista hienoutta ja jaloutta, jokin häive
opillista sivistystä, jota ei juuri voinut odottaa tapaavansa täällä.

— Oletteko käynyt Suomessa? Antti kysyi Elieliltä. Erämies naurahti
tyynesti.

— Jos tarkoitatte, olenko käynyt rajan toisella puolella, niin olen
kyllä montakin kertaa, mutta jos tarkoitatte Suomella sivistynyttä
asutusta, kaupunkia taikka sellaista, niin en. En ole milloinkaan ollut
suomalaisessa kylässä tai kaupungissa, en oikeastaan missään kylässä
taikka kaupungissa.

Antti ei osannut sanoa, miksi tämä tunnustus tuntui hänestä
mahdottomalta. Mutta tietystihän siihen täytyi uskoa. Miehen levollinen
ja kirkas katse ei tiennyt mitään valheesta. Eikä siihen olisi ollut
mitään syytäkään. Erämaa oli siis muovannut tällaisen luontevan
kohteliaan miehen, jonka käytös oli samalla pakoton ja hillitty.

Jatkettaessa matkaa jylhää asumusta kohti Eliel Sanna ja kertoivat
kyselemättä yhä lisää. Ruut oli heidän sanojensa mukaan puoleksi
norjalainen, puoleksi suomalainen. Hänen äitinsä oli ollut suomalainen,
isä pienen Jäämeren-purren kapteeni. Äiti oli kuollut varhain ja isän
kuollessa tyttö jo oli Aaretti Huuhkan kasvattina, jonne, ystävänsä
luo, merikapteeni oli hänet ajoissa toimittanut, kun hänellä ja hänen
vaimollaan oli vain kaukaisia sukulaisia etelässä. Aaro Niemi oli taas
Huuhkain aikaisemman naapurin poika — jos naapuriksi saattoi sanoa
sellaista, jonka talolle oli matkaa viidettä peninkulmaa. Heidänkin
talonsa oli tuhottu, ja isänsä kuollessa orpo Aaro jäi niinikään
Aaretti-isännän kasvatettavaksi yhdessä hänen omien poikiensa kanssa.

                                                  ⸻

Maittava ilta-ateria oli syöty suurtuvassa, sääsket oli palavin
katajoin savustettu ulos, ikkunat oli suljettu ja vietettiin valoisaa
iltaa auringon painuessa näkymättömiin syvän kurun yltä. Miehet
tupakoivat vaitonaisina.

— Nyt voimme näyttää vieraillemme tämän talon suojat, Aaretti-isäntä
sanoi. — Rakentajia itseään ja meitä lukuunottamatta ei kukaan ole
vielä sitä kauttaaltaan nähnyt. Jotkut luotettavat koltat tietävät
kyllä tien, mutta hekään eivät ole olleet muualla kuin tässä tuvassa.
Uskon, että tässä talossa on katsomista kaukaisillekin vieraille.

Talon väki solui verkalleen isoon eteiseen, ja Aaretti avasi portaitten
alla olevan oven. Antti ja Isa pysähtyivät kynnykselle epäröivinä ja
ihmeissään. Huone oli yhtä avara kuin suurtupa, se oli autio eikä sen
peräseinällä ollut ikkunoita, mutta molemmilla sivuilla tulvi korkeista
ja kapeista kaari-ikkunoista valoa sillalle ja huoneen alaosaan.

Keskellä takaseinää oli valtava honkapuinen risti. Sen edessä oli
paksuista lankuista rakennettu laitos, joka korokkeelta yleten vaikutti
alttarilta. Kokonaisuus oli karu mutta harras ja vaikuttava. Ja kun
Antti ja Isa silmäsivät seiniä, he havaitsivat niiden olevan aivan
täyteen veitsellä uurrettuja kuvioita, jotka hahmottuivat erikokoisiksi
risteiksi. Sakarain takaa kohosi ikäänkuin tulenliekkejä. Joukossa oli
myös palavia sydämiä ja hartaasti muovattuja käsiä, jotka näyttivät
ylentyneen rukoukseen. Ja näiden kuvien keskitse, taitse ja ylitse
luikertelivat omituiset hennot kasvit, ehkä unessa nähdyt, ja niiden
pitkulaiset lehdet ja nuokkuvat liljamaiset kukat taipuivat mitä
viehättävimpiin asentoihin. Aineena oli ollut jäykkä, halkeillut honka,
välineenä vain terävä veitsi, ja kuitenkin tuossa karussa tekotavassa
oli hartautta ja hienoutta, joka ihmetytti. Ja kun Antti pääsi täysin
käsittämään, kuinka laajat pinnat oli täten kirjailtu, hän tunsi syvää
kunnioitusta myöskin tuntemattoman taiteilijan uurautta ja sitkeyttä
kohtaan.

— Tämä on kirkkomme, Aaretti huomautti.

He seisoivat hetken erämaan omituisessa temppelissä ja palasivat sitten
eteiseen. Kolmas ovi avattiin, ja Antti näki taaskin avaran tuvan, joka
oli muuten autio paitsi että ne sinne oli koottu joukko kaikenlaisia
tarvekaluja.

— Emme tarvitse rakennusta kokonaan, isäntä selitti. — Tämä tupa
on jäänyt puolitekoiseksi, siinä ei ole uunia ja siten se on meillä
pelkkänä varastohuoneena. Mutta noustaan yläkertaan.

He lähtivät kapuamaan pitkin tukevia ja leveitä portaita, jotka
puolivälissä yhtyivät ja kääntyivät. Yläkerran huoneissa oli täydelleen
toinen sävy. Useimmat olivat pieniä, viihtyisiä ja kodikkaita, ja
ne olikin tarkoitettu pelkiksi asuinhuoneiksi. Avattuaan erään oven
Aaretti Huuhka antoi vieraittensa mennä edellä. Pitkä ja matala ikkuna
valaisi tyhjiä hirsiseiniä, kalustoa ei ollut lainkaan, vain nurkassa
oli taas puinen risti, kuitenkin paljon pienempi kuin alhaalla. Mutta
seinät olivat sananmukaisesti peitetyt kirjailuilla. Palavien ristien
rivit muodostivat neliöitä ja neliöt olivat täynnä rukoilevia käsiä,
joiden koko ja muoto vaihteli. Sormien asento oli kaikissa hiukan
erilainen. Oli niinkuin toiset sormet vain arkaillen olisivat pyrkineet
ristiytymään, ne kun taas toisissa veistoksissa olivat epätoivoisesti
puristuneet palavaan ja kiihkeään rukoukseen. Nurkassa oli liesi ja sen
vierellä sillalla vanha kauhtunut ja kulunut karhunnahka.

— Tämän talon rakentaja asui ja nukkui tässä, tuolla karhuntaljalla,
Aaretti sanoi hiljaisesti. — Hän nukkui tässä huoneessa yli kolmekymmentä vuotta
.

— Kuka ja mikä hän oikein oli? Antti ei malttanut lopuksi olla
kysymättä.

— Odotahan, nuori mies. Katsotaan ensin ja kerrotaan sitten. Ymmärrät
paremmin.

Muut huoneet olivat nykyisin talonväen asuinhuoneina, ja niiden
yhteisenä somistuksena ja omituisuutena olivat seinäpiirrokset. Mutta
edellisten huoneitten aiheet, ristit, sydämet ja varsinkin rukoilevat
kädet, eivät enää esiintyneet täällä. Oli niinkuin veistäjä olisi
tahtonut päästä omista kiduttavista ajatuksistaan, jotka pakottivat
hänet veistämään armon ja uskon tunnuksia, ja viehättynyt hetkeksi
kauniiseen ympäristöönsä.

Sannan Ruutin ja huonetta sanottiin Kukkakamariksi, ja sillä olikin
oikeus tuohon nimeen, sillä sen vankat hirsiseinät kukkivat talvet ja
kesät, syksyt ja keväät kaikkia tunturimaan kukkia, sellaisia, joita
Antti ei lainkaan tuntenut — niin eläviä, sattuvia ja tarkkoja kuin
nuo puukolla veistetyt piirrokset olivatkin. Hän tunsi sieltä kulleron
ja rentukan, kielon ja metsäntähden ja pitkän horsman; useimmat
olivat outoja, mutta luontaisen viehkeitä ja sulavia. Tekoaineessa,
hirressä, vastaan sattuneet oksatkaan eivät olleet haitanneet tekijää,
kai taltalla hän oli veistänyt niiltä paikoin, ja somat kaarreviivat
jatkuivat katkeamattomina oksien yli.

Hilpein oli ehkä sittenkin Elielin ja Aaron huone. Sen punertavia
seiniä kirjavoivat lukemattomat oravat, jänikset, ketut, näädät,
kärpät, sopulit, pikkulinnut, pöllöt ja havukat. Pirteät eläinkuvat
liittyivät toisiinsa, muodostivat hauskoja ryhmiä, ja jokaisesta
viivasta, asennosta ja ryhmityksestä kuvastui tekijän tuntemus, rakkaus
kuvattaviin sekä järeä, vilpitön huumori, jollaista ei olisi voinut
aavistaakaan rukoilevain kätten jälkeen.

Mutta taiteilijan luomispakko ei ollut pysähtynyt näihinkään. Antti
tarkasteli ihastuneena yksinkertaisia, mutta sirosti koristettuja
jakkaroita, pöytiä ja kaappeja, joita oli yläkerrassa. Niissä oli
kuvattu kokonaisia eläinsatuja, siellä oli ahmanpäitä, irvistäviä
susia, leppoisia karhuja ja joitakin ihan erinomaisia hirven-
ja poronpäitä. Myöskin porraskaiteet ja niiden päätypylväät oli
veistoksin, kaunisteltu.

Huone, joka kuului Aaretti-isännälle, oli kalustukseltaan kaikista
karuin, mutta Antti pani hämmästellen merkille kaksi pitkää hyllyä,
jotka olivat täynnä arvokkaasti ja lujasti sidottuja kirjoja. Nyt hän
alkoi käsittää, mistä oli peräisin näissä erämaaneläjissä se sävy,
joka oli häneen ja Isaan vaikuttanut erämaahan sopeutumattomalta.
Epäilemättä nuo kirjat olivat muutakin kuin koristuksia, varmasti
niiden sisällystä oli tutkittu pitkien talvipäivien verkkaan soluessa,
tutkittu ja niiden henki omaksuttu.

Viimeksi he nousivat tornihuoneeseen. Sen keskellä oli liesi ja
kalustuksena vain muutamia matalia jakkaroita, koristeltuja ja
veistettyjä niinkuin melkein kaikki muutkin huonekalut. Mutta vain
vaivoin Antti saattoi pidättää kummastuksen huudahduksen keksiessään
seinän viereltä vähäisen vanhanaikaisen pianon sekä nähdessään
vaarnoissa riippuvan viulujen ja kai muidenkin soittokoneitten
koteloita. Oliko tämä jonkinlainen musiikkihuone — kiveliössä? Mutta
Antti ei kysynyt mitään.

Näköala huoneen neljälle suunnalle avautuvista ikkunoista oli tenhoisa.
Alhaalla ryöppysi puro ja levisivät niityt, ja kahden puolen ylhäällä
kohosivat tummat pahtaseinät korkeuteen.

Tämä oli ihmeellinen rakennus, ihmeellinen rakenteeltaan, ihmeellinen
koristeiltaan ja ihmeellinen kaikkineen. Ja tämä jylhä, jättiläisten
puhdetyöltä vaikuttava rakennus kätki karkeitten seiniensä sisään
kokonaisen aarreaitan välittömän tenhoavaa taidetta. Oli tarvittu
vuosikymmenien ajat, ennenkuin nuo piirrokset oli saatu uurretuksi
kuivaan, sitkeään puuhun, joka ei oikeastaan soveltunut tällaiseen
tarkoitukseen. Antti koki äkkiä kipeän tunteen, kun hän käsitti, että
nämä aarteet oli haudattu tänne erämaahan ja että ne ehkä piankin
saattoivat tuhoutua arvaamattomissa oloissa.

Kun oli palattu suurtupaan, Aaretti Huuhka ryhtyi tarinoimaan. Vanhan
miehen äänessä soinnahti ylpeys, mutta hänen sanansa olivat kokeneen ja
kärsineen ylämaalaisen korutonta puhetta.

— Elämämme on aina ollut vaivaa ja vaaraa täällä. Seitsenkymmenluvulla
isäni muutti tänne Kuollan Lappiin. En kuullut milloinkaan hänen
kertovan perimmäisiä syitä. Hänellä oli tapana sanoa, että täällä
erämaassa oli lähempänä Luojaa. Äiti kertoi kerran, että isä oli
papiksi lukenut, mutta jättänyt sitten luvut ja lähtenyt tänne korpeen;
mutta äitikään ei selittänyt tarkasti lopullista syytä. Arvelen, että
hän huomasi kutsumuksen ja viran välisen eron olevan liian suuren.
Hän oli päättänyt, niin hän kertoi itse, matkata niin kauaksi kuin
eväät riittivät. Hän tuli keväällä, viimeisillä porokeleillä, ja
siihen, missähän honkatulen ääressä söi viimeiset eväänsä, siihen tai
lähistölle hän salvoi ensimmäisen kämppänsä, rakensi sitten vuosien
kuluessa talon ja haki äitini vaimokseen Suomen puolelta. Se asumus oli
täältä kaukana kaakossa.

— Siihen asti erämaa oli ollut vapaa. Tänne sai muuttaa kuka hyvänsä,
joka uskalsi ja pystyi. Sanottiin, että keisarit olivat suorastaan
käskeneet hankkimaan väkeä tänne. Mutta vähän ja hitaasti väkeä muutti.
Kiveliö peloitti. Ja pelkoon on syytäkin. Ei heikko, huono eikä
saamaton täältä elantoaan löydä. Aikojen kuluessa tuli korvenperkaajia
sittenkin, yksin ja kaksin, ja levisi ympäri Kuollaa.

— Ja sitten alkoivat keisarit pelätä. Säikähtivät, että suomalaiset
asuttavat nämä suunnattomat erämaat, asuttavat ja omanaan pitävät. Ja
niin keisarit pyörsivät sanansa ja erämaaneläjiä alettiin häädellä ja
ahdistella. Luvat ja lupakirjat piti olla, muuten pois.

Ei isä ollut huomannut lupakirjoja hankkia. Kovin olivat virkaherrat
hänen kimpussaan, mutta kun käsky ei ole isku, kun kukaan
virkaherroista ei jaksanut isää heittää tuvasta eikä tohtinut sellaista
yrittääkään, niin isä oli ja eli kaikista käskyistä huolimatta, lupaili
totella, lupaili kirjat hankkia ja asui talossaan. Mutta sitten kerran
talvella hän löysi jängältä miehen, puolikuolleen ja avuttoman, jolta
poro oli karannut. Toi hänet taloon, lämmitti ja syötteli, juotteli ja
lepäytti. Ja tämä mies oli joku noita venäläisiä virkaherroja... katala
ja kavala. Näki isän elannon ja kyläpaikkoihin päästyään toimitti
miesjoukon häätämään. Väkivoiman edessä oli väistyttävä. Isä lähti,
mutta ei pois, hän vain muutti syvemmäksi korpeen, siellä uuden elannon
aloitti, uuden talon rakensi ja eli ja asui. Ja kun kerran keisarit
eivät häntä ja hänen veroaan huolineet, hän osti kurjan metsäherran,
heittäytyi tämän verolliseksi ja eleli rauhassa. Kukapa tiesi häntä
kaivata, häntä etsiä! Metsäherra sai veron ja piti suunsa kiinni.
Hän sai toisiltakin. Eivätkä metsäherran esimiehet voineet lähteä
katsastamaan, sattuiko erämaassa olemaan asuvaisia, joilla ei ollut
noita kirjoja ja lupia.

— Sitten tulivat sodat ja vallankumoukset. Isä oli jo kuollut. Minä
hoidin taloa ja aavistin pahaa. Hyvissä ajoin katsastelin uusia
asuinpaikkoja. Löysin tämän laakson, jonka vain harvat koltatkin
tuntevat, se kun ei ole edes talviteitten lähistöllä. Mutta tästä
kerron myöhemmin. Uumoilin tuhoa, ja se tulikin, tuli taas kavaltavan
vieraan mukana. Ankara lumimyrsky oli silloin raivonnut kolme päivää,
kun koirat löysivät läheiseltä tievalta melkein kuolleen miehen. Hänet
tuotiin sisään ja palautettiin elämään. Pitkät ja kirjavat oli jutut
miehellä, kun puhumaan kykeni, kiveliön kävijäksi itsensä esitti,
onnettomuuksia sanoi sattuneen. Mies oleili talossa aikansa, sai uudet
varusteet ja painui korpeen, niinkuin luulimme. Mutta hän oli talossa
ollessaan nähnyt pussillisen kultahiekkaa, pienen pussin, ja se sytytti
hänessä kiihkon. Hän vei sanan komissaareille ja tarjoutui oppaaksi.
Miesjoukko lähti elantoamme hävittämään, ja vain onni ja Luojan apu
auttoivat, että itse pääsimme pakenemaan talviseen erämaahan. Ryöstivät
talon ja sen polttivat. Se oli toinen. Ja tämä on nyt kolmas, eikä
turvaa ole vieläkään, nyt vähemmän kuin milloinkaan ennen.

Isa nyökkäsi päätään.

— Tuon tiedän. Olimme Pekka Huuhkan kanssa silloin hirvenajossa. Olin
loukkautunut pahasti ja Pekka oli hoidellut minua jo useita päiviä,
kun asennollemme saapui muuan hätääntynyt koltta ja kertoi tuhosta. En
pidätellyt Pekkaa, mutta en voinut häntä seuratakaan. Silloin hän lähti
yhteisen roitovalkeamme äärestä, lähti eikä palannut.

Viha ja katkeruus soinnahti Aaretti Huuhkan äänestä, kun hän jatkoi:

— Aivan niin, hän joutui väijytykseen, vangiksi ja kuoli vankina. Sen
tiedämme nyt vuosien jälkeen. Ja tiedämme senkin, että joku komissaari,
nimeltään Petrushka, oli lähinnä hänen kuolemaansa syypäänä. Ja nyt...
nyt oli sama mies käsissämme, ja...!

Hän ei lopettanut puhettaan, vaan vilkaisi Paavoon ja Jaakkoon,
jotka painoivat katseensa alas vanhuksen leimuavien silmien edessä.
He tunsivat syyllisyytensä ja kuitenkin — rosvojen karkaaminen oli
tapaturma, ei muuta!

— No niin, vanhus sanoi tyynemmin, — ehkä kohtaamme Petrushkan vielä
kerran.

— Pekka oli oivallinen erämies, Isa virkahti. — - Jalo kerrassaan.

Vanhus myönsi.

— Sellainen hän oli eikä hän muusta välittänytkään. Eläinten retket,
niiden elämän ja tavat hän tunsi, hän oli oiva ampuja, hän osasi ansat
laittaa ja tiet löytää, mutta talossa hän ei viihtynyt eikä talontöihin
häntä saanut houkuttelemallakaan.

Vanhus huokasi.

— Entiset erämaaneläjät häviävät. Uudisasutukset on hävitetty melkein
viimeiseen asti. Kolttien kuolema sukupuuttoon on vain pienen ajan
kysymys. Syrjääneistä on enää tuskin jälkeäkään. Pakkotyöleirit tulevat
tilalle, ja niitä on jo tarpeeksi tuolla kiveliöitten laiteella. Metsät
hakataan ja raiskataan, vuorten aarteet hävitetään muutamissa vuosissa.
Tänne ei vielä ole ehditty, ja siksi uskon, että Pekka on pitänyt
salaisuutensa.

— Löysikö hän kultaa? Isa kysyi yksinkertaisesti.

— Löysi. Hän sanoi tavanneensa Lapin rikkaimman kultapaikan, mutta
luulen, ettei hän vielä ollut päättänyt mitä tekisi. Täällä erämaassa
kulta on melkein arvotonta. Se vähä, mitä täällä tarvitaan ostaa
kauempaa maailmasta, se voidaan vaihtaa nahkoihin ja lihaan. Ja
rintamaille taas ei Pekan mieli tehnyt. Hänellä ei ollut kiirettä
käyttää löytöään. Mutta salata hän sen tahtoi, sillä hän pelkäsi, että
varma vihjekin siitä voisi houkutella rauhallisille saloille kaiken
maailman väen ja levottomat roistot. Minäkin tiedän vain suunnilleen
tuon löytöpaikan. Mutta me emme kaipaa kultaa... emmekä paljoa kultaa
missään tapauksessa. Kukaan meistä ei halua muuttaa alamaihin, missä
kullalla on voimansa ja valtansa. Täällä se ei hyödytä... täällä
se vain vahingoittaisi. Tietysti, voisimme kullalla hankkia kaikki
tarvikkeemme tänne, elää työttä, mutta sellainen elo tappaisi meidät.
Ja jos huhu leviäisi, että meillä on kultaa, että me tiedämme missä
on kultaa, samassa olisi kiveliön rauha lopussa... erämaan todelliset
rikkaudet, metsät ja vesien kalat ja riista tuhottaisiin, ja kun
kultarippeet olisi kaavittu, erämaa olisi autio ja kuollut. Ei, emme
tarvitse kultaa... ja Luojan kiitos, Pekan salaisuus on mennyt hautaan.

Antti Rovanen katsoi läsnäolijoita. Miehet istuivat tyyninä ja
välinpitämättöminä. Nuo kaksi nuorta erämaantyttöä, vierekkäin
lavitsalla, olivat kuunnelleet tarkkaavina ja rauhallisina.
Kulta-aarteen mahdollisuus ei kiihdyttänyt ketään. Eikä heidän
välinpitämättömyytensä ollut teeskenneltyä asennetta, se ei ollut edes
tulosta tietoisesta ja perinpohjaisesta harkinnasta. Se oli vaistoa ja
luonnollisuutta. He eivät tarvinneet kultaa, eivätkä he himoinneet sitä
edes hyödyttömäksi aarteeksi.

— Kultaa, sanoi Eliel jonkin ajan kuluttua, — voi kyllä joskus
huvikseen huuhdella ja ottaa talteen sen vähän mitä saa, niinkuin
otamme kiveliöstä muutakin. Ja kullanhuuhtominen voi olla yhtä
rehellinen ammatti kuin mikä hyvänsä. Se on työtä ja kovaa työtä onkin.
Mutta orjuutta se on heti, jos aina toivoo löytävänsä aarteen, jonka
ryöstettyään voi sitten painua alamaitten huveihin ja leveään elämään.

Tuli hetken hiljaisuus. Sitten Aaretti-isäntä kohottautui ja jatkoi
puhettaan.

— Tämän rakennuksen tarina on tarina kiivaasta, väkevästä verestä
ja miehestä, joka koko elinaikansa katui ihmislain tuomitsematonta
rikostaan. Isäni tunsi hänet, tämän talon rakentajan, ja minäkin tunsin
hänet hänen vanhuudenpäivinään. En tiedä, miten hänen rikoksensa on
tuomittu taivaassa, mutta minusta hän oli mies, joka oli päässyt
lähemmäksi Luojaa kuin kukaan, jonka olen tuntenut tai josta olen
kuullut.

— Hänen nimensä oli Kirkko-Simo, muuta nimeä en ole milloinkaan
kuullut. Hänen sukunsa oli peräisin ylämaista, mutta alamaihin
muuttanutta, missä sen miehistä tuli suosittuja kirvesmiehiä ja
puuseppiä. Kirkko-Simon isä, jota sanottiin Kirkko-Matiksi, oli
laajalti tunnettu kirkonrakentajana ja -korjaajana, ja poika, Simo,
peri isänsä taidot ja tiedot. Hän kehaisi jo nuorena, että ennenkuin
hän täyttää kolmekymmentä vuotta, yksi kirkko ainakin on syntynyt hänen
kädestään — ja hän täytti lupauksensa, vaikka tavalla, jollaista hän
ei ollut aavistanutkaan. Isältään hän peri taidot, tiedot ja sitkeyden;
äidiltään, jonka sukua ei tunnettu — Kirkko-Matti oli pitkillä
kiertomatkoillaan häneen tutustunut etelässä ja tuonut sieltä vaimonaan
kotiin — äidiltään hän sai kiivaan, kuohahtelevan, väkevän verensä,
joka suisti hänet tyynestä elämästä tänne kauaksi kiveliöön katumaan ja
parannusta tekemään monien vuosikymmenien ajaksi.

— Hänen tielleen tuli rikos. Se oli suun sanomaton, käden tekemätön.
Melkein jokainen toinen olisi hänen asemassaan sen joko valehdellut
olemattomiin taikka unohtanut. Mutta Kirkko-Simo oli hurskas ja
rehellinen. Hän ei tahtonut väärin heittää taakkaansa. Hän sortui
siihen. Niin luulivat ihmiset. Mutta minä tiedän, että hän kantoi sen
voitokkaasti loppuun asti.

— Olen kuullut siitä puhuttavan ylämaissa Suomen puolella. Taruna
sitä pidetään, mutta totta se on, pääasiat kuitenkin. Kirkko-Simo oli
voittanut omakseen naapuritalon tytön, pitäjänkuulun kauniin, mutta
veren vika lienee ollut, joka vaikutti, että hän rupesi epäilemään
morsiantaan ja nuorempaa veljeään. Hän ei sanonut mitään, ei tehnyt
mitään. Kaikki sujui hyvin hääpäivään asti. Silloin oli ollut
kaunis alkukesän sunnuntai, kun Simo ja hänen morsiamensa vihittiin
kotipitäjän kirkossa, ja hääjoukko oli ollut iloinen ja hilpeä.
Lähdettiin sitten häätaloon — veneillä pitkin jokea, ensimmäisessä
veneessä Kirkko-Simo perämiehenä, hänen veljensä airoissa ja nuori
vaimo keulassa kukkana. Muu hääjoukko tuli pitkänä venejonona perässä.
Mutta ensimmäisessä nivassa, vuolaassa paikassa, häävene kaatui,
kaikki kolme joutuivat veteen, kolhiutuivat alempana kiviin, ja vain
Kirkko-Simon virta heitti rannalle. Vaikka apua oli lähellä, vaikka
voimia ponnistettiin, ei Kirkko-Simon vaimoa eikä hänen veljeään
löydetty ennenkuin illalla. He olivat kuolleet. Iloiset häät olivat
muuttuneet hautajaisiksi. Onnettomuutta kummasteltiin suuresti, niva ei
ollut vaarallinen ja Kirkko-Simo oli laskenut sen lukemattomia kertoja.
Veneessä ei ollut vikaa, ei kukaan ollut huomannut Kirkko-Simon
tekevän väärää ohjausliikettä, mutta mela löydettiin kyllä katkenneena
suvannosta. Lopullista selvyyttä ei saatu, oliko mela ehkä katkennut
onnettomuushetkellä, oliko se rikkoutunut kivissä vai olivatko joutavat
poikaviikarit kirkonmenojen aikana aiheuttaneet sille vaurion.

— Kun Simo oli saatu virkoamaan kolhiutumisestaan ja hänelle
kerrottiin kaikki, hän järkyttyi suunniltaan ja huusi: Minä toivoin,
mutta en tehnyt, ja kuitenkin se on synti, minä toivoin... toivoin...!

— Hän meni uudelleen tajuttomaksi, ja kun hän virkosi siitä,
havaittiin hänet mieleltään kokonaan hämmentyneeksi. Sitä ei kukaan
ihmetellyt, sillä olihan hänen kokemuksensa järkyttävä. Mutta hän
toisteli yhä uudelleen: Toivoin... toivoin sitä, mutta en tehnyt...!
Olen kuitenkin tehnyt kuolemansynnin! Ja kun läheiset tiedustelivat
häneltä, mitä hän oli toivonut, hän viimein sekavin sanoin selvitti,
että kirkkorannasta lähdettäessä hän oli nähnyt vaimonsa ja veljensä
hymyilevän toisilleen, että häneen oli silloin mennyt pahahenki ja että
hän oli kiitävän hetken toivonut, että jotakin oikein pahaa tapahtuisi
molemmille. Viisi minuuttia myöhemmin vene oli kaatunut, ja Kirkko-Simo
piti tapahtunutta ihmeenä ja omana syynään. Hän oli toivonut, vaikka
ei ollut mitään tehnyt, ja synnilliset ajatukset ovat yhtä syntiä kuin
teotkin. Kirkko-Simo piti itseään molempien murhaajana: pahahenki oli
saanut hänet aiheetta epäilemään, se oli hänet houkutellut kamalia
toivomaan.

— Hänen isänsä oli jo kuollut. Hänen annettiin olla olossaan.
Toivottiin, että hän rauhoittuisi ja kohentuisi. Mutta hän möi
talo-osuutensa sukulaisilleen, otti mukaansa joukon työkaluja ja katosi
paikkakunnalta sanoen lähtevänsä työnhakuun. Vasta monien vuosien kuluttua
kulkeutui pitäjään huhuja, että Kirkko-Simo olikin päätynyt
jonnekin Lapin perukoille ja että hän siellä rakensi kirkkoa.

— Hän tuli tänne. Kuinka hän löysi tämän piiloutuneen kurun, sitä
ei kai kukaan tiedä. Mutta tänne hän osui ja hänellä oli seurassaan
toinenkin mies, joka kyllä tunnettiin ylämaissa, tunnettiin ja
kartettiin. Hän oli omalta nimeltään Peli-Jonne, kiveliön heittiömäinen
kulkuri, pelaaja, soittaja ja näpistelijä, iloinen ja pohjattoman
kevytmielinen. Hän oli liittynyt Kirkko-Simoon, ehkä aluksi vain siksi,
että kaipasi seuraa, että Simon varusteet olivat hyvät ja että hän ehkä
toivoi voivansa ne varastaa. Mutta jokin selittämätön, jokin salattu
sävy Simossa vaikutti Peli-Jonneen, ettei hän yrittänytkään viedä
mitään, vaikka Simo, huomio kiintyneenä kokonaan toisiin asioihin,
olisi ollut mitä helpoin uhri. Näin nämä kaksi miestä yhtyivät, toinen,
joka oli omantuntonsa langettamana paennut kiveliöön, toinen huoleton
kulkuri, joka ei paremmasta elämästä tiennyt eikä siitä välittänyt. Ja
nämä miehet rakensivat tämän talon.

— Siihen, että se syntyi sellaiseksi kuin se on, vaikutti tietysti
Simo. Hänen mielessään paloi ammattikunnia ja -halu, ja se sekaantui
katumuksen ja parannuksen tarpeeseen. Koska hän ei voinut elää ja
rakentaa alamaissa, hän eli ja rakensi ylämaissa, missä kukaan ei
kieltänyt eikä käskenyt. Kirkon hän tahtoi rakentaa ja sen hän rakensi
— ja muutakin kuin kirkon. Isäni kertoi, että hän uneksi aikaisemmin,
että kunhan hän saa rakennuksensa valmiiksi, hän palaa alamaihin ja
tuo sieltä tullessaan joukon tänne, seurakunnan, syntisiä ihmisiä,
jotka voivat täällä erämaassa palvella Luojaa ja elää omissa oloissaan.
Siksi tämä rakennus on sellainen kuin näitte: sekä kirkko että
asuinrakennus. Luulen, että Kirkko-Simon aikeet tässä suhteessa olivat
epäselvät, sillä mitään luostaria hän ei suinkaan aikonut. Hän toivoi
tänne perheitä... uudisasukkaita... ja koetti siksi rakentaa talonsa
tilavaksi.

— Niin he elivät täällä, ja Peli-Jonnesta tuli uusi mies. Hän toimi
kalastajana ja riistanpyytäjänä, Kirkko-Simo kotimiehenä ja isäntänä.
Mutta molemmat rakensivat... vuodesta vuoteen, ja uskomattoman hidasta
on työn täytynyt olla, sillä tällaisia hirsiä ei leikin nostella
kahteen mieheen. He tuhlasivat aikaa siihen, missä olisi tarvittu
voimaa. Mutta rakennus kohosi... se on oikea rakennus, vaikka se
ei tullut milloinkaan valmiiksi ja vaikka mekin olemme sitä paljon
kohentaneet ja täydentäneet. Rakentaminen oli maallista ylpeyttä, sen
Kirkko-Simo itse tunnusti, mutta rakentamisen välillä, heti kun hän
vain saattoi siihen ryhtyä, hän kuvaili nuo seinät... ja koristeli
kaiken. Se oli hänen ominaisin tapansa rukoilla... hän tahtoi, niinkuin
sanoi, kättensä töillä anoa anteeksi ajatuksin tehdyn rikoksen. Ja
paljon... paljon harrasta rukousta sisältyy noihin pyytäviin käsiin,
noihin liekehtiviin risteihin ja palaviin sydämiin — hänen omaan
sydämeensä, jonka hän seinille kuvasi.

— Voisin hänestä tarinoida viikon. Kuinka lempeä ja tyyni hän oli,
kuinka uuras ja arvokas. Hän oppi tuntemaan eläimet ja kasvit...
eläimet eivät häntä vähääkään kaihtaneet... hän saattoi oleilla niiden
parissa säikyttämättä arimpiakaan, ja Peli-Jonne kertoi karhun kaksi
kertaa väistäneen Simoa outapolulla... ei paenneen, vaan väistäneen.

— Niin jatkui heidän elämänsä vuodesta vuoteen, ensin havumajassa,
sitten salvotussa kammissa ja vihdoin tässä suuressa talossa.
Rakentaminen ja veistäminen jatkui... Kirkko-Simo lepäsi harvoin,
puhui vähän ja nukkui vähän. Peli-Jonne ei milloinkaan kertonut hänen
kuolemastaan muuta, kuin että se oli ollut rauhallinen ja tyyni kuin
iltainen nukkuminen varhaiskesän päivänä, samanlaisena, jolloin hänen
vaimonsa ja veljensä olivat hukkuneet. Kirkko-Simo lepää tuolla
kuusikkokumpareella puron toisella puolen, ja hänen haudallaan on kivi,
johon Peli-Jonne kaiversi ristin. Ja Peli-Jonne lepää hänen vieressään.
Minä hautasin hänet, ja hänellä on samanlainen ristikivi kuin hänen
elinikäisellä kumppanillaan ja ystävällään. Hänen kyläaikojen viulunsa
on tuolla ylhäällä. Viime vuotensa hän aina lauloi... Kirkko-Simolta
oppimiaan virsiä ja kulkurielämänsä aikuisia viisuja, mutta niiden
sanat ja sävy olivat muuttuneet. Ja sitten, kun meidän kohtalomme
täyttyi tuolla kaakossa, muistin tämän kurun ja tämän laakson, ja me
tulimme tänne. Tämä rakennus oli autio ja isännätön, mutta minulla
oli molempien rakentajien sana, että saisin sen asuttaa itse ja että
saisin suoda täällä sijan — jos niin tarvittaisiin — rehellisille
tuntemilleni kiveliönmiehille. Niin että teilläkin on parempi ja
varhaisempi kutsu tänne kuin minun antamani.

Vanhus nousi ja katsahti ikkunaan.

— On aika mennä levolle, hän sanoi matalasti ja lähti astumaan yli
kumajavan lattian.

                                                  ⸻

Sinä yönä Antti makasi pitkään valveilla yläkerran huoneessa, jonka
seinillä tarunomaisen Kirkko-Simon metsänelävät juoksivat ja kukat
nuokkuivat ja jonka ikkunasta kurun pahtaseinä loisti öisen auringon
paisteessa. Elämyksiä oli ollut niin paljon ja niin voimakkaita, ettei
uni väsymyksenkään uhmalla tullut.

He olivat Isan kanssa kahden. Vanha erämies oli vaiteliaana laskeutunut
porontaljaiselle lavitsalle ja nukkunut heti, mutta Antti valvoi ja
hänen ajatuksensa kiertelivät paljossa.

Hän tunsi tämän talon lumon, tämän jykevän hirsirakennuksen, joka oli
samalla erämaan kirkko ja suurelle sukukunnalle tarkoitettu talo. Sen
rakentamisen tarina oli vaikuttanut häneen voimakkaasti. Hän ihmetteli
ja hän ihaili miestä, joka kuudettakymmentä vuotta oli katunut ja
rukoillut anteeksi rikosta, jonka hän oli tehnyt vain ajatuksissaan,
vilahtavana hetkenä, pahana silmänräpäyksenä, jollaisilta parhainkaan
ihminen ei välty, ja hänen mieleensä johtuivat ne monet — hän
itsekin —, jotka luulivat teolla tehdyistä synneistään selviytyvänsä
unohtamalla. Ehkä Kirkko-Simo oli liioitellut syntiään ja rikostaan,
mutta hän ei ollut ainakaan tinkinyt uskostaan ja katumuksestaan.
Vuosikymmenet hän oli veistänyt kovaa, sitkeää hirttä ja kuvaillut
ristit, kädet ja sydämet — rukouksensa mykiksi ja kuitenkin niin
eloisiksi merkeiksi.

Ja Antti ajatteli talon nykyistä väkeä, jättimäistä Aaretti-isäntää
ja hänen poikiaan, hänen tytärtään ja heidän ystäviään, ja hän tunsi
selvästi, että tämä jylhä rakennus oli joutunut oikeille hoitajille
ja omistajille. Kaikissa heissä oli samaa tinkimättömyyttä, samaa
sitkeyttä ja vääjäämättömyyttä kuin Kirkko-Simossa. He olivat hänen
henkistä sukuaan.

Hän tunsi itsensä pieneksi ja mitättömäksi tässä jylhän valtavassa
rakennuksessa ja näiden voimakkaitten, määrätietoisten ihmisten
rinnalla. Mitä hän oli ja miksi hän oli tänne tullut? Epätoivo,
masennus, häpeä... lyhyesti: heikko luonne, se oli syynä hänen
tuloonsa. Hän oli paennut vaivoja ja vastuksia, heittäytynyt suinpäin
ja epätoivoissaan seikkailuun, jossa häntä uhkasi tuho. Hänkö
ylämaahan, hän, joka ei ollut jaksanut taistella alamaissakaan, vaikka
vastukset olivatkin erilaisia? Ilman Isaa hän olisi jo aikoja sitten
tuhoutunut, painunut yhä alemmaksi. Yksinään hän olisi sortunut niihin
ruumiillisiin ja henkisiin vastuksiin, joita kiveliö tarjosi. Ja
kuitenkin: erämaa vaati miehen selviytymään yksinäänkin.

Epätoivo oli hänet tänne tuonut. Ja nyt uhma pidätteli häntä. Hän
ei halunnut palata äskeisen häpeänsä näyttämölle, häpeän, jota ei
ollutkaan, ja sen häpeän, jonka hän itse oli saattanut itselleen
miehuuttomalla paollaan. Antin täytyi tunnustaa, että epätoivo ja uhma
olivat huonoja perusteita ja syitä.

Ja mitä hän aikoi? Palaisiko hän alamaahan? Vai jäisi tänne?

Hän koetti tehdä itselleen selväksi, mitä merkitsi jääminen tänne.
Ensiksikin se merkitsi ankaraa työtä, se vaati harjaantunutta taitoa,
se vaati voimaa ja terveyttä. Ja toiseksi se vaati sielullista
vireyttä, sitkeyttä ja vastustuskykyä. Talvi tunturien erämaassa!
Isa oli häntä varoittanut. Se ei ollut leikkiä. Yksinäisyys uhkasi.
Se ei ollut sitä yksinäisyyttä, johon hän joskus, kyllästyttyään
liikeasioihin, ystäviin, naisiin ja seurusteluun, oli vetäytynyt,
yksinäisyys, jonka hän tiesi voivansa lopettaa millä hetkellä hyvänsä.
Erämaan yksinäisyys oli toista. Se oli pahempaa ja painavampaa kuin
vankilankin eristyneisyys, sillä vankilassakin oli toisia lähellä,
toisia näki ja kuulija pelkkä tietoisuus ihmisistä lievensi kolkkoutta.

Sanna!

Hän koetti olla rehellinen. Hän tunsi, ettei hän mistään hinnasta
haluaisi erota tytöstä ainakaan nyt heti. Eikä hänen kai olisi
pakkokaan. Mutta entä sitten? Mitä hän aikoi, mitä hän tahtoi? Hän ei
voinut sanoa muuta, kuin että hän oli ihastunut tyttöön. Oliko hän
rakastunut? Mahdollisesti. Mutta rakastiko hän tuota erämaantyttöä
syvästi ja vilpittömästi? Siihen hän ei voinut vastata. Mutta mitä hän
tahtoi? Ollako vain tytön luona? Se oli romanttista mielettömyyttä,
jota hän oli toisissa halveksinut. Tahtoiko hän tytön omakseen? Mutta
miten? Täälläkö vai alamaissa? Tyttö ei kai tulisi alamaihin, ja
täällä taas hän, Antti, tuskin olisi hänelle riittävän kelvollinen
ja riittävän taitava mieheksi, täällä, missä vaadittiin niin kovin
toisenlaisia taitoja kuin alamaissa. Irma... niin, Irmalle hän olisi
ollut oikea kumppani, mutta Sanna...

Hän kääntyili vuoteellaan, mutta ei päässyt mihinkään selvään
päätökseen. Olisi parasta odottaa ja katsoa, antaa ajan kulua, kulkea
sen virran mukana. Raikas öinen heinäntuoksu leijaili huoneessa.
Hän hengitti sitä mielihyvin. Ja hänen oli hyvä olla täällä erämaan
suuressa talossa. Lähin tulevaisuus oli kuitenkin taattu: he olivat
Isan kanssa lupautuneet talon heinätöihin. Heinällä Lapissa — olihan
siinä oma viehätyksensä.

                                                  ⸻

He niittivät mehevää luhtaa. Hereästi soi viikatteitten teräs ja
kevyesti kaatui aaltoileva heinä.

Naiset, Sanna ja Ruut, kokosivat luo’on ylävämmille kohdille, missä se
asetettaisiin yöksi nokkoihin.

Antti Rovasen ruumista pakotti ja särki. Kuitenkin hänen mielialansa
oli hilpeä ja tyytyväinen, sillä ruumiinkivut olivat päivä päivältä
vähentyneet, ja hänen itsetuntoaan hivelivät hänen sattumalta
kuulemansa Aaretti Huuhkan sanat: sehän on saura poika.

Tämä heinänniitto oli Antille kuin koetin. Hän ei ollut mistään
niin selvästi huomannut, kuinka paljon erämaa oli häntä kohottanut
ja voimistuttanut. Hän muisti edellisenä kesänä, paripäiväisellä
virkistysmatkalla ollessaan, niittäneensä lyhyehkön saran kertaalleen
päästä päähän. Hänen ruumiinsa oli kipeytynyt sietämättömän helläksi,
hän jaksoi tuskin vapaasti liikkua seuraavana päivänä. Hän ei olisi
millään saanut niitetyksi kokonaista sarkaa.

Nyt oli toisin. Hän oli todellakin aika saura, aika kestävä ja ripeäkin.

Aurinko paahtoi. Hiki ja pikiöljy sekaantuivat hänen kasvoillaan
tahmeaksi tahtaaksi. Sääskiverkko häiritsi. Mutta hän ei antanut
minkään masentaa itseään. Hän tunsi itsensä vahvaksi ja terveeksi.
Milloinkaan hän ei ollut nauttinut tällaisesta ruumiillisesta
hyvinvoinnista. Se oli aivan uusi nautinnon aihe ja lähde. Viime kuukaudet
olivat pusertaneet hänestä kaiken turhan hien, kaiken liian
rasvan, kovettaneet lihaksia ja jänteitä. Hänestä tuntui, että hän näki
paremmin kuin ennen, mitään kosteaa harsoa, ikäänkuin jonkinlaista
sumua, ei ilmestynyt silmien eteen. Hänen sieraimensa aistivat kaikki
tuoksut ja hajut. Hän tunsi ruumiissaan kuin raikkaita sähkövirtoja.

Ruumis oli väsynyt ja hellä, mutta se oli terve. Kipu ei jaksanut
lannistaa häntä.

Hän teroitti viikatetta. Teräs soi tahdikkaasti ja kirkkaasti. Hän
huokasi syvään, silmäsi ympärilleen, ja syvä riemu täytti hänen
mielensä. Lähellä heiluivat muitten miesten viikatteet, naisten
vaaleat puvut häilähtelivät kauempana, tuossa välkkyi järvi tyynenä ja
hopeisena, ja kaikkialla vartioivat tunturit kohosivat ympärillä ja
niiden huippujen lumet hohtivat huikaisevan kirkkaina vaaleansinistä
taivasta vasten.

Hänellä ei ollut aikaa uppoutua nauttimaan näystään. Mutta hän tunsi
olemuksessaan erämaan sulon ja lumouksen, kun hän jälleen kumartui
jatkamaan työtään.

Kuukausimääriin hän ei ollut maistanut pisaraakaan väkijuomia. Hän oli
käytellyt tupakkaakin säästeliäästi. Hän tunsi ruumiinsa puhtaaksi
kiihoitusaineista, ja kuitenkin tämä ilma, tämä liikunta ja työ,
eikö se raikkaammin ja ehdottomammin kiihoittanut kuin kaikki nuo
keinotekoiset kiihoitteet?

Hän oli pitänyt itseään urheilijana! Mutta urheilu, mitä se oli
tähän verraten? Sehän oli pelkkä vaivainen vastike kaikelle sille,
mitä ihminen kokee muokkaamattomassa luonnossa, sehän oli vain
kaupunkilaisten epätoivoinen hätäkeino. Se tarvitsi kiihoitteikseen
kilpailut ja palkinnot. Täällä, avarassa luonnossa, täällä työ ja
pelkkä olemisen riemu teetti kaiken, mitä urheilukentillä tehtiin, ja
mittaamattomasti paljon muuta. Täällä varttui ja karaistui ruumis,
mutta täällä myös sielu, täällä henki sai tyydytyksensä, kauneuden
janolla oli loputtomia lähteitä. Urheilukentillä, pölyisillä,
ihmisreunusteisilla aukeilla, siellä asui laskelmointi ja turhamaisuus;
täällä ihminen teki omaksi ilokseen sen mitä teki, vapaasti ja pakotta,
ilman mieltä myrryttäviä laskelmia ja ilman ylpistyttäviä kademielisiä
katsojia.

Viikate viuhahteli ja heinä kaatui. Pitkät luokorivit jäivät
niittäjien taa niinkuin merenmaininkien unohtamat leväkasat. Ja yhä
selvempänä alkoi Antille kumottaa ratkaisu, että tekipä hän elämänsä
suhteen lopullisesti minkä päätöksen tahansa, milloinkaan hän ei enää
etääntyisi luonnosta kauaksi, milloinkaan hän ei taipuisi työhön tai
ammattiin, joka karkottaisi hänet elävästä luonnosta. Erämaa... tätä
sanottiin erämaaksi, mutta kuinka paljon elävämpi ja kohottavampi se
oli kuin ihmiskäsin rakennetut erämaat! Voisi tulla aika, jolloin
nopeasti lisääntyvä ihmissuku olisi ottanut haltuunsa ja pilannut
kaiken alkuperäisen luonnon, mutta niin kauan kuin tunturituulet
puhalsivat, niin kauan kuin erämaiset järvet läikkyivät vapaina ja
kiveliö uhosi väkeviä tuoksujaan, niin kauan hän ammentaisi uutta ja
virkeää voimaa erämaan voimasta.

Kuitenkin hänen olemuksensa pohjalla kaikersi pelko, että hänen
asenteensa oli tunteilua ja kaiken alamaissa koetun äkillistä
vastavaikutusta. Jos suuret vastukset tulisivat — ja ne tulisivat
aikanaan —, silloin hän tuskin voisi taata itseään, sillä hän aavisti,
ettei luonto ole tunteilevaa leikkiä, vaan ankaraa työtä ankarien
lakien alaisena. Kirkko-Simo, Peli-Jonne... niin, ja Aaretti-isäntä
— heidän kaltaisekseen hänen oli kasvettava, jos hän mieli selviytyä
erämaassa.

Hän jatkoi työtään. Erämaanniityn heinä kaatui. Sitä oli loputtomasti.

                                                  ⸻

He olivat olleet lohikoskella aamuvarhaisesta alkaen kolmisin: Sanna,
Ruut ja Antti. Joki oli sama, joka laski tunturilaakson Helmijärvistä
ja joka tässä, muutamien tuntien matkan päässä laaksosta, muodosti
porrassarjan viehättävän vallattomia könkäitä, joista vesi ryöppysi, ja
tyyniä suvantoja, kosteita ja vuolaita nivoja. Noissa kosteissa lepäili
isoja merilohia, jotka eivät ylemmäksi päässeetkään, sillä könkäät,
jotka olivat joessa sen murtautuessa tunturiketjun läpi, olivat
isoimmillekin kaloille nousemattomia.

He olivat kalastaneet useita tunteja ja joki oli ollut antoisa. Moni
kookas merilohi oli viehättynyt vedenpinnalla uiskentelevaan avuttomaan
perhoon, oli notkean laiskasti syöksähtänyt sitä ottamaan ja samassa
tuntenut pienten, mutta terävien koukkujen iskeytyvän suupieliinsä.
Ja sitten oli alkanut taistelu, pitkällinen ja väsyttävä, joka kahta
tapausta lukuunottamatta oli päättynyt onkijan voittoon. Nuo kaksi
tapausta lankesivat Antin osalle. Toisen kerran hän oli hellittänyt
siimaa liiaksi ja laskenut lohen väkevään nivaan, jolloin kalan ja
veden yhteinen voima riistivät häneltä saaliin. Toisen kerran hän
oli kiirehtinyt ja kiristänyt liiaksi, ja vaikka hänellä oli kallis,
tietylle kilomäärälle taattu siima, lohi katkaisi sen ja vei mennessään
perhon perukkeineen.

Tämä päivä oli Antista ollut kiintoisa. Vastoinkäymiset — lohien
karkaaminen — eivät pohjaltaan nekään häntä harmittaneet. Ne olivat
vain kuin kirpeää maustetta. Hän oli kyllästymättä ihaillut tyttöjen
notkeaa ja varmaa liikehtimistä rantakallioilla ja louhikoilla,
heidän joustavia vartaloitaan, kun ne voimakkaasti taipuivat kaloja
väsytettäessä, ja heidän samalla hennolta vaikuttavaa ja kuitenkin
sitkeää voimaansa. Mutta voimakkaimmin häneen oli tehonnut heidän avoin
hilpeytensä ja raikkautensa, missä ei ollut mitään tavoiteltua eikä
jälkeäkään tahallisesta keimailusta. Tietysti he keimailivat: Antin,
vieraan nuoren miehen, läsnäolo sähköisti heidät, se oli selvää, mutta
he eivät laskelmoineet eivätkä huomanneet sähköistyvänsä. Heillä oli
jumalallisen hauskaa. Ja kun lohi lopetti syöntinsä ja he kokoontuivat
kallioniemelle, jonka lahdelmassa heidän veneensä oli, he tunsivat
ihanaa raukeutta ja rehellistä nälkää. Antti kyhäsi nopeasti nuotion
ja tytöt perkasivat kaloja ja ripustivat kahvipannun tulelle. Tuota
pikaa heillä oli oivallinen ateria, jonka ne nauttivat hiljaisuuden
vallitessa. Se osoitti vain, että he todella olivat nälissään.

Antti oli pystyttänyt louteen suojaksi aurinkoa vastaan. He istuivat
taikka melkein loikoivat sen varjossa Antin hiljalleen imiessä
piippuaan.

— Te olitte siis kokonaisen vuoden alamaissa? Antti kysyi kuin
saadakseen vahvistuksen aikaisemmin kuulemiinsa sanoihin. — Mitä
piditte olostanne?

Sanna oikaisi pitkäkseen ja asetti kätensä niskaan. Hän naurahti
pehmeästi.

— Olimme yli vuoden. Mitä pidimme sikäläisestä elämästä? Siihen ei ole
helppo vastata. Paljosta pidimme, mutta paljosta ja vielä enemmästä
emme pitäneet. Eikö totta, Ruut?

Ruutin myöntävässä naurahduksessa oli katkeruutta, mutta hän ei sanonut
mitään.

— Oliko teillä ikävä? Te kaipasitte tänne? Antti jatkoi.

— Tietysti, Sanna vastasi, mutta se ei johtunut siitä. Työmme...
olimme ylimääräisinä harjoittelijoina sairaalassa... ja opiskelumme...
olimme jonkinlaisina ulko-oppilaina kursseilla... se oli suurenmoista
ja hauskaa. Muistathan ylilääkärin, Ruut!

Toinen tyttö nyökkäsi. — Hän oli ihmeellinen mies.

— Mistä ette pitäneet? Antti uteli.

— Oli niin paljon sellaista, josta emme pitäneet, jota emme jaksaneet
ymmärtää... emmekä hyväksyä. Mutta kauheinta minusta oli se mieltymys
tungokseen, jota me huomasimme ihmisten osoittavan. Älkää käsittäkö
minua väärin. Ymmärsimme tietysti, että tuolla keskuksissa on
ahdasta. Eihän siellä voi olla väljyyttä ja vapautta. Mutta ihmiset
tuntuivat rakastavan tungosta, pyrkivän siihen, etsivän sitä. Jokaisen
tilaisuuden arvo mitattiin ihmispaljoudella. Ihmiset työntymällä
työntyivät toistensa viereen, oli ahdasta ja tukahduttavaa... Me
tunsimme tyhmistyvämme tuollaisissa joukoissa, eikä vain siksi,
että olimme tottumattomia... tuo ihmisjoukko yritti tehdä meidät
kaltaisikseen, lapsellisiksi ja sokeiksi ja uteliaiksi.

— Niinkö? Antti huomautti yllättyneenä Sannan voimakkaasta
kuvauksesta. — Eivätkö teihin joukot siis suuruudellaan vaikuttaneet
kohottavasti ja innostavasti?

Sanna pudisti tarmokkaasti päätään.

— Ei, ei, minä pelkään... ja luulen, että vihaan tuollaista massaa,
josta ei milloinkaan voi tietää, mitä se tekee... Ja vaikka se tahtoisi
hyvääkin, se on liian raskas ja kömpelö voidakseen sitä tehdä.

Antti, joka muisti Aaretti-isännän kirjaston, ei ihmetellyt hänen
tyttärensä huomioita. Mieltymys tungokseen — tosiaankin, se oli muuan
nykyisen sivistyselämän kasvannaisia.

— Mitä piditte tovereistanne? Antti kysäisi.

Sanna kohottautui istumaan, ja hänen silmänsä välähtivät ilkikurisesti.

— Pidimme ja emme pitäneet. Toverimme tiesivät paljon... mutta
paljon turhaakin. He puhuivat paljon naisten tasa-arvoisuudesta,
sehän on selvää. Tietysti naiset ovat tasa-arvoisia, mutta ei
minun mielestäni niin kuin he esittivät ja vaativat. He vaativat
kohtuuttoman paljon. He vaativat samoja kilpailuoikeuksia, mutta
lisäksi he vaativat entisaikaista kohteliaisuutta. Toiset yrittivät
rehellisesti... esimerkiksi opinnoissa. He lukivat... lukivat...
ja he suorittivat samoja tutkintoja kuin miehet, mutta heistä oli
harva... kovin harva enää sellainen nainen, jota me pidämme naisena...
Työ oli sittenkin heille ylivoimaista ja he menehtyivät... eivät
tosin kuolleet, mutta menettivät elämänilonsa ja -voimansa. Toiset
taas pyrkivät tasa-arvoisuuteen helpommin. Meistä näytti niinkuin
monet olisivat pitäneet itseään miesten vertaisina heti kun olivat
opetelleet miesten heikkoudet... ja pahat tavat. Se oli hyvin helppoa.
Savuke ja viini... ja yöelämä, muuta ei tarvittu... Siellä oli
kauheita. Minä ymmärrän kyllä, että naiset ovat tarvinneet vapautta
ja oikeuksia... mutta tuloksena on paljon muuta... uutta vääryyttä ja
orjuutta... Kun aikoinani luin ritarien naistenpalvonnasta, se tuntui
minusta liialliselta, vaikkakin kauniilta. Ehkä se ei ole sellaista
todellisuudessa milloinkaan ollutkaan, mutta kaunista se on — vaikka
ajatuksissa... ennen kaikkea se naisellisuuden kunnioitus, joka antoi
väriä kaikelle. Nyt..., sen näimme, nykyinen aika suojelee naista,
turvaa häntä... suo hänelle oikeuksia ja rajattomia mahdollisuuksia,
mutta se ei kunnioita häntä lainkaan, ei lainkaan, ei lainkaan... Ja
mikä on naisen asema, ellei häntä kunnioiteta?

Tytön äänessä oli kiivas sävy, ja hänen silmänsä säihkyivät.

— Mistä... mistä olitte huomaavinanne, ettei naista kunnioiteta? Antti
tiukkasi. Sannan huomiot olivat hänelle yllätys, ei niin, että niissä
olisi hänelle ollut varsinaisesti uutta, vaan siksi, että ne esitettiin
naisen puolelta.

— Se käy ilmi paljosta... kaikesta, Sanna jatkoi ja purskahti nauruun,
josta vakavuus ei kuitenkaan ollut kaukana. — Hullua se on, mutta en
voi olla mainitsematta muuatta huomiotani. Olette lukenut sanoma- ja
aikakauslehtiä! Olette nähnyt niiden ilmoitukset, joissa tarjotaan
kaikkea tavaraa, mitä maailmassa ikinä tuotetaan. Oletteko huomannut
niistä jotakin? Me huomasimme... ja meitä suututti ja nauratti. Olipa
kysymyksessä mikä tavara tahansa, uudet autot tai silitysraudat,
ihovoiteet tai pyykkisaippuat, savumerkit, viinit, sukat, apulannat,
pölynimurit, kengät, vehnäjauhot, mausteet taikka mikä ikinä hyvänsä,
aina liittyy tarjoukseen kuva naisesta... kokonaan tai osittain...
valokuva tai piirros — ja millaiset valokuvat ja millaiset
piirrokset! Nainen on muuttunut mainoksen, yhäti paisuvan reklaamin
tahdottomaksi ainekseksi... hänet tuodaan esille aina ja alituisesti
ja mitä sopimattomimmin... Nainen... lopultakin nainen merkitsee
sivistysmaailmalle mainosvälinettä... Siinä eivät auta hänen oikeutensa
eivätkä vapautensa. Ehkä tämä huomioni on uskallettu, mutta tosi se on.

Antti tunsi pienoista kauhua. Sanna -- hänen kultakutrinen tyttönsä,
erämaan kukka, Sanna -- katseli elämää avoimin ja liikoja kuvitelmia
näkemättömin silmin. Hän ja Ruut eivät olleetkaan sivistysmaailmaan
päästyään heittäytyneet sen eteen kuin tomuun ja tuhkaan, ihailemaan ja
palvomaan. He koettivat erottaa kullan kuonasta ja — kuonaa oli paljon.

Sanna, ikäänkuin lämmenneenä omista sanoistaan, jatkoi ripeästi:

— Ja paljon muuta, paljon, mitä en enää muista. Meistä tuntui,
niinkuin ihmiset kykenisivät keksimään ja hankkimaan vaikka mitä,
vaikka kuinka ihmeellistä, mutta etteivät he osaa siitä sittenkään
oikealla tavalla nauttia. Muistan esimerkiksi konsertit! Sellaista
musiikkia... sitä ei kuule täällä... mekin soitamme silloin tällöin,
mutta tuo musiikki... se oli toisinaan taivaallista, jumalallista ja
ihmeellistä! Mutta... sitäkin sai kuulla vain tungoksessa, kolkoissa
saleissa, missä jokainen vain tähysteli toistaan ja kovin harva näytti
kuuntelevankaan, mitä esitettiin. Useimmat puhelivat toistensa kanssa.
Esiintyjää kyllä tarkasteltiin, mutta häntä ei kuunneltu, ja paljon
enemmän puhuttiin siitä, miten hän oli puettu ja mitä hän oli ollut
ennen, kuin siitä, mitä hän esitti ja miten hän esitti. Ihmiset
tuntuivat niin inhoittavan kylläisiltä ja rikkailta, että he jatkuvasti
katsoivat voivansa antaa helmien joutua sioille.

Antti nyökäytti päätään. Tuo oli kyllä totta, ja hän tunsi vanhan
vastenmielisyytensä heräävän eloon. Täällä oli toista. Hän nautti
ympäristön raikkaista äänistä. Könkäiltä ryöppysi vesi, nuotio sihisi
ja suhisi hiljalleen, tuuli humisi rantakoivikossa ja sieltä kantautui
lintujen virkeä sinfonia.

— Ja siellä palvotaan voimaa, Sanna jatkoi kuin puolittain itsekseen
ja kääntyi sitten Ruutin puoleen. — Muistathan, Ruut, Hillervon?
Hän oli muuan kurssilaisista, pieni ja hento ja heikko. Hän valitti
monesti, kun hän joutui hiukankin kauemmin pitelemään lasta sylissään.
Mutta hänen ainoa intohimonsa oli voima... voima alkuperäisimmässä ja
raaimmassa muodossaan. Hän vei meidät kerran erääseen näytökseen... ne
tappelivat siellä nyrkeillä, paksut käsineet yllä... ja Hillervo oli
hurmiossa. Meitä peloitti ja nauratti. Hän itse oli niin voimaton ja
hän ihaili voimaa, ei mitään muuta kuin voimaa, ja hän oli haltioissaan
miehestä, joka iski toisen lattiaan. Hän ajatteli vain voimaa, mutta
ei lainkaan, minkälainen mies oli ja mihin hän käytti voimaansa. Ja
sellaisia oli paljon, jotka ihailivat voimaa, jotka ajoivat autolla
urheilukilpailuihin ja valitsivat itselleen istuinpaikat.

— Kävittehän te huveissa?

— Emme paljon, emme pitäneet niistä. Konsertit ja teatteri oli
tietysti toista. Elokuvat... ne olivat niin kamalan lapsellista
ja hupsua... ihmiset kirkuivat ja piipittivät kuin torvista. Ja
tanssiaiset olivat ikäviä. Ahdasta, kuumaa, savua, pölyä, tungosta
ja sitten — ei koko iltana, ei koko yönä yhtään järjellistä sanaa,
yhtään kaunista ajatusta. Olimme parissa hyväntekeväisyystanssiaisissa.
Se oli kylmää ja niukkaa hyväntekeväisyyttä. Tunsimme rouvan, joka
juhlapukuunsa tuhlasi tuhansia, joka ajoi omalla autollaan juhlaan,
mutta joka ovella näytti — vapaalippua. Se oli niin hullua, että minä
tulin naurusta ja vihasta melkein sairaaksi. Ja suuri osa ihmisistä
tuntui aina odottavan avustusta — jostakin, he pitivät työtään ja
merkitystään ainutlaatuisena ja odottivat rahallista tunnustusta, mutta
kaikki pelkäsivät työtä ja ponnistusta... suurin onni on olla rikas
työtä tekemättä... se on pienimmän työmiehenkin unelma... ja sitä,
joka ansaitsee paljon rahaa vaikka huulimaalia valmistamalla, pidetään
parempana ja arvokkaampana kuin sitä, joka tekee rehellistä työtä, joka
koettaa tehdä hyvää toisille, ajattelee kauniita asioita ja ansaitsee
juuri sen verran, että elää... Terävää älyä ja kylmää harkintaa, sitä
tapasimme paljon, mutta suuret hehkuvat sydämet... niitä oli kai vähän.

Sanna vaikeni. Näytti siltä kuin hän olisi purkanut osan sisintään,
osan kuormastaan, joka oli hänelle muuttunut taakaksi, ja purkanut
juuri sille, joka saattoi ainakin ymmärtää.

Kun he illalla paluumatkallaan soutivat jokea ylöspäin, Antti hoiti
airoja ja Sanna piteli perää. Antti hymähti ystävällisesti:

— Palataksemme vielä päiväiseen puheluumme: Sanna-neiti, voisitteko ja
tahtoisitteko te sittenkin ehkä joskus muuttaa tuonne etelään, tuonne
sivistyksen ja valesivistyksen keskelle? Ajatelkaa, mikä mukavuus,
mikä turvallisuus ja vaihtelu siellä on! Ja ajatelkaa tämän erämaan
yksinäisyyttä, pitkää talvea, vaaroja ja vaikeuksia. Olisiko valinta
teille vaikea?

Sanna katsoi kysyjään kirkkain silmin.

— Valinta tuskin tulisi kysymykseen. Tiedän, että ihminen voi olla
hyvä missä tahansa... myöskin hupsujen ja narrien joukossa... ja
tiedän senkin, että suurissa kaupungeissa, keskellä niiden loistoa
ja kurjuutta, on asunut ja asuu suuria, kirkkaita henkiä... sekä
ettei autioinkaan, kaunein ja jylhin erämaa voi lähentää ihmistä
Luojaan, ellei hän sitä itse tahdo. Mutta minä — minä olen kuin
tuntuririekko... kiiruna. Se pysyttelee aina korkeimmilla huipuilla,
köyhimmillä, paljaimmilla laeilla... vain kaikkein kovimmat
pakkasmyrskyt saavat sen etsimään suojaa joksikin aikaa alempien
rinteitten vaivaiskoivikoista. Minun kotimaani on tämä kiveliö ja minun
kohtaloni on se, mitä se tarjoaa — niin pitkälle kuin ihmiselle on
mahdollista.

Antti Rovanen oli vaiti. Hän käsitti tytön tunnustuksen vilpittömyyden
ja voiman. Sannan sydän kuului erämaalle... ja ehkä jollekulle, joka
siellä jo oli. Sanna kuului kiveliöön, ja sen, joka tahtoi hänet
voittaa, sen oli niinikään liityttävä kiveliöön. Sanna oli sanonut
oikein: hän oli paljaitten tunturilakien kiiruna, joka ei viihtynyt
alarinteillä. Ja Sannan tunnustus oli kuin varoitus hänelle, ettei hän
toivoisi turhaa ja mahdotonta.

                                                  ⸻

Petrushkan ja aliupseeri Mitjkan joukon kulku ei sujunut alkuperäisten
suunnitelmien mukaan. Erämaa otti armottomasti vastaan oudot kulkijat.

Nyt joukko ponnisteli poikki kairan. Miehet olivat kumarruksissa
taakkojensa alla. Ne olivat kuitenkin koko lailla kevyemmät kuin
päälliköt olisivat tahtoneet, mutta sitä seikkaa ei käynyt auttaminen.
Heti alkumatkasta, joen ensimmäisten könkäitten kohdalla, oli pari
venettä kaatunut ja niiden lasti uponnut veteen. Muonavarat olivat
vähissä ja mieliala kaukana hilpeästä.

Räkkä oli pahimmillaan. Vesihöyryä hohkava jänkä oli tulvillaan
metallikiiltoisia paarmoja ja ne parveilivat suoranaisina pilvinä
matkueen ympärillä. Niitä vastaan ei auttanut sääskiverkko eikä
pikiöljy. Niiden puremat olivat tuskallisia ja ärtyviä. Lisäksi
tulivat inisevät sääsket ja pikkuiset mäkärät, jotka sokaisivat näön,
tunkeutuivat kuumuudesta läähättävään suuhun ja ryömivät nenään. Puolet
tarmosta ja voimasta oli käytettävä näiden kiusanhenkien turhaan
torjumiseen.

Petrushka tunsi seudut vain suunnilleen, eikä hänellä ollut eräkulkijan
vaistoa valita parasta tietä. Nyt jokainen askel upotti ja matka
sujui hitaasti. Se kulki yli jängän tavoitellen kuivempia ja kovempia
kohtia, tievalta tievalle, ja osuihan joskus kangaskin eteen, missä
jalka tapasi lujan pohjan. Sotilaat olivat alokkaita erämaassa. Mitjka,
oltuaan jo pitkään vartiokeskuksen levossa ja mukavuudessa, menetti
rehevän hyväntuulisuutensa. Petrushka oli synkkä ja vaitonainen,
sillä sisimmässään hän pelkäsi sekä Mitjkan että sotilaitten kiukun
kohdistuvan itseensä.

— Tuhannentuhatta paholaista! karjahti äkkiä Mitjka, kun iso paarma
puraisi häntä otsaan. — Eihän tässä enää kestä mikään!

Hän katsoi ympärilleen. Näky oli toivoton. Alaston ja rannaton jänkä
levisi joka puolella käppyräisine harvoine puineen, hetteet kuulsivat
mustina tai keltaisina limasta, mättäät kohoilivat pehmeinä ja
pettävinä.

Vaatteet kiusasivat ruumista. Kiväärit painoivat. Reput raskauttivat.
Ammukset olivat kuin tykinkuulia. Jalat märkine saappaineen olivat
lyijynraskaat.

Miehet olisivat kiroilleet, jos olisivat jaksaneet taikka mäkäriltä
uskaltaneet. Mutta ei ollut miellyttävää avata suutaan. Yksi ja
toinen vaipui silloin tällöin melkein menehtyneenä mättäälle, mutta
ponnistautui viimein pystyyn uskaltamatta jäädä yksinään vihamieliseen
erämaahan. Väliin Mitjka komensi koko joukon lepäämään. Ne olivat
äänettömiä ja juroja hetkiä. Mitjka ei uskaltanut liikoja puhella
miehille. Sotilaat olivat kiukkuisia. Mutta he jaksoivat käsittää
vielä, että vastustelu ja kapinoiminen oli turhuutta. Jos matka
keskeytettäisiin, jos he pyörtäisivät takaisin, he silti saisivat
ponnistella tarpeekseen. Heidän oli kuljettava eteenpäin.

Ja he kulkivat... horjuen, muristen, kaatuillen ja nousten. Heillä
kaikilla oli raivoisa halu vapautua kivääristä ja kantamuksista,
syöksyä jonnekin turvapaikkaan, missä ei olisi kuumuutta, ei paarmoja
eikä upottavaa jänkää...

                                                  ⸻

Vihdoinkin oli päästy yli kairan. Tuossa alhaalla oli joki ja rannalla
oli veneitä, jotka oli haettu Mitjkan tietämästä piilopaikasta ja jotka
oli varattu sotilastarkoituksiin.

He itse olivat leiriytyneet ylemmäksi tunturinrinteelle, missä
tuulenhenki pääsi tuntumaan eikä räkästä ollut niin suurta haittaa.
Edessä olisi nyt jokimatka, ei vaaraton eikä vaivaton sekään, mutta
aina siedettävämpi kuin tuo kiduttava kulku yli paahtavan jängän.

Petrushkan toivomus jonkun koltan kiinnisaamisesta ei ollut toteutunut.
Kaksi kertaa he olivat nähneet ihmisen vilahtavan, mutta kaukana, ja
molemmilla kerroilla se oli häipynyt kiveliöön. Oppaita ei ilmaantunut.

Mutta silti Petrushka ei ollut toivoton. Hän laski heidän joka
tapauksessa osuvan suunnilleen niille main, missä Huuhkan asumuksen
täytyisi olla. He voisivat, kiirehtimättä, käyttää joitakin päiviä sen
etsimiseen. Ja vaikka erämaa oli laaja ja avara, niin ei kokonaista
asumusta voisi piiloittaa. Jälkiä näkyisi. Savu näkyisi. Talo löytyisi.
Ja vaikka sen asukkaat olisivatkin jäykkäniskaisia suomalaisia, niin
puolentoistakymmenen miehen suuruinen joukko, hyvin aseistettu, ei
voisi kohdata voittamatonta vastarintaa.

Pelkkä talon ryöstäminenkin korvaisi vaivat. Tuollaisen asutuksen
hävittäminen tietäisi Mitjkalle ansiota. Hän, Petrushka ehkä voisi
siihen turvaten saada henkipattoisuutensa peruutetuksi.

Tuo kaikki olisi vähintä. Entäpä jos he kykenisivät saamaan haltuunsa
Huuhkain aarteen? Jospa he saisivat kultaa! Silloin koko maailma olisi
avoinna heitä varten ja silloin ainakin hän, Petrushka, sanoisi ikuiset
jäähyväiset kiveliölle.

                                                  ⸻

Joki kulki syvässä kalliouomassa. He olivat nousseet sen itärannalle ja
leiriytyneet kohtaan, missä kallio väistyi kauemmaksi pienen lompolon
rannalla. Oli kulunut kolmatta päivää siitä, kun he olivat lähteneet
asennosta, missä Petrushka oli yllättänyt Isan ja Antin.

Jätettyään sotilaat leiripuuhiin Petrushka ja Mitjka lähtivät kapuamaan
tunturille. Petrushka tahtoi välttämättä jo katsastella ympärilleen.
Joen toisella rannalla näkyi myös tunturien jono, mutta se oli
kauempana ja korkealla. Tunturit vaikuttivat niin tylyiltä ja karuilta,
että Petrushkan mielestä oli epätodennäköistä, että niiden äärellä olisi
asutusta.

Päästyään ylemmälle aukealle rinteelle Petrushka tarkasteli ympäristöä.
Se oli kappale viileintä erämaata, autio ja suurenmoinen. Hän ei
kuitenkaan ollut altis luonnontunnelmille, hänen silmänsä tähyilivät
valppaina ja saaliinhimoisina, löytäisikö hän erämaasta haettavaansa.
Mutta kiveliö oli koskematonta. Ei näkynyt missään pienintäkään
raiviota, ei savuhattaraa, ei heinäsuovaa, ei mitään, mikä olisi
viitannut asutukseen.

Sitten hänen katseensa kiintyi puroon, joka alempana laski heidän
kulkemaansa jokeen. Se oli kapea ja jyrkkä puro, joka virtasi syvässä
kurussa. Äkkiä Petrushka kumartui ja viittasi vaitonaisena Mitjkalle.

— Mies! hän kuiskasi vaistomaisesti peläten, ikäänkuin hänen sanansa
voisivat kuulua tuonne ehkä peninkulman päähän.

Molemmat miehet katsoivat liikkumattomina. Niin, tuolla puron partaalla
oli varmasti ihminen... mies, siitä ei ollut epäilystäkään. Hetken
kuluttua he jo saattoivat päätellä, miksi ja missä puuhissa hän oli.
Hän oli kullanhuuhtoja. Hän oli osittain padonnut puron ja huuhteli sen
pohjasoraa.

Petrushka ja Mitjka tutkiskelivat tienoon. Maitse olisi yllätys varmin.

Heidän täytyi saada käsiinsä tuo mies, tuo erämaan kullanhuuhtoja.
Petrushka toivoi, että tämä olisi koltta. Hän oli kyllä oudossa puuhassa
ollakseen kolttamies, koltat kokosivat enemmän veden viljaa kuin
kultaa, mutta monet seikat, mikäli kävi näin kaukaa päätteleminen,
viittasivat siihen.

                                                  ⸻

Jaahk oli nuori kolttamies. Oli vain luonnollista, että hän joikui
ollessaan puron varrella kultaa vaskoolilla huuhtomassa.

Työ oli tärkeää ja taito vasta opittua. Ja työn tulos ratkaisisi,
saisiko hän ensi kevättalvella tuoda imandralaisen niejtansa vaimonaan
taloonsa.

Hän joikui niejtastaan, tytöstään, jonka hän oli tavannut
seikkailurikkaalla matkallaan Kannanlahteen. Nuorena ja huimapäisenä
hän oli talvella lasketellut nahkaraitoineen sinne — suoraan suden
kitaan. Hänet napattiin kiinni, hänelle tehtiin iso joukko hämmentäviä
kysymyksiä, joista hän ei mitään ymmärtänyt ja joihin hän sitäkin
vähemmän osasi vastata. Hänelle puhuttiin ihmeellisiä asioita uudesta
järjestyksestä. Tosin hän siitä oli kuullut, mutta hän ei ollut tiennyt
tuon järjestyksen itseäänkin koskevan. Hän menetti raidon nahkoineen
korvauksetta, mutta sai pitää yhden ajohärän sulasta armosta sekä
vapautensa, mikä oli tärkeintä. Paluumatkalla hän oli Imandran kylissä
kierrellessään tavannut niejtansa, jota hän nytkin ajatteli ja josta
hän joikui.

Mitään ei ollut puhuttu, oli vain päivä pari kisattu yhteisillä
lumisilla kisakentillä. Mutta keväällä hän hankkisi puhemiehen ja
kävisi kosimassa. Hän ei epäillyt tulosta. Hän oli taitava mies eikä
hän ollut köyhäkään. Kolmekymmentä poroa ei näinä aikoina ollut vähän.
Nuotta oli, oli verkkojakin, oli pyssy ja oli kalua muutakin. Ja oli
talo — taikka ei talo, vaan talvikämppä, olivat tietyt kevät- ja
kesäpaikat. Ja hän oli vilkas ja kaunis mies oman mittapuunsa mukaan,
ja hänen korkeaposkinen tyttönsä oli hänelle nauranut ja hänen kanssaan
ilakoinut.

Ja pieni, tummaihoinen koltta joikui sydämensä ilosta ja odotuksesta.
Hänen syvällä olevat silmänsä hehkuivat, kun hän heilutti vaskoolia ja
tarkkaili tulosta.

Hän tarvitsi kultaa. Häät maksaisivat. Hänen oli hankittava paljon
ruokaa ja juomaa, viinaa varsinkin, ja kulta oli siihen kätevä keino.
Hän oli nähnyt Suomen puolella ja Ruijassa käydessään kullanhuuhdontaa,
oli kuullut siitä ja oli sitä opetellut. Tämä puro oli hänen suuri
löytönsä. Hänellä oli jo hienoa kultahiekkaa kukkaronsa pohjalla
muutamien tuoreitten koivunlehtien painon verran, ja tämä paikka näytti
lupaavalta.

Jaahk joikui. Hän lauloi tytöstään, tämän punaisesta otsavaatteesta
ja mustista silmistä, ja toistuva lo-loo kaikui puron kalliorantojen
keskellä kaiun kantaessa äänen tiettömään kiveliöön. Pian koittaisi
syksy, pian porot koottaisiin tuntureilta, tulisi liha-aika, tulisi
lumi ja porokeli, ja sitten... sitten kevättalvella Jaahk ajaisi
parhailla härillään puhemiehen jäljessä kauas etelään Imandran
järvikyliin kosimaan niejtaansa.

Jaahk oli taitava joikumaan. Hänet tunnettiin kotiväen keskuudessa
ja tunnettiin kauempanakin. Pian ja näppärästi hän lauluksi laittoi
kaiken, minkä kuuli ja näki, mikä huvitti ja kiinnosti.

Hän oli kiintynyt työhönsä ja joikumiseensa. Puro solisi ja pienoinen
köngäs pauhasi, ja ylinnä kaikui hänen milloin kimeä ja iloinen,
milloin pitkäveteinen ja surullinen lo-loo’nsa. Hän oli huoleton ja
varomaton.

Siksi hän ei kuullut eikä nähnyt niitä, jotka kahdelta puolen
lähestyivät häntä, ylempää vastarannalta ja alempaa siltä rannalta,
missä oli hänen veneensä ja asentonsa. Hän taukosi työstään ja heräsi
unelmistaan karkeaan huutoon, jäi seisomaan siihen missä olikin, puron
padottuun uomaan, ja tunsi lamauttavan kauhun jäykistävän jäsenensä.

Hän näki ympärillään samanlaisia miehiä kuin ne, jotka Kannanlahdessa
olivat ryöstäneet hänen nahkansa ja turkiksensa. Sotilaita...
aseellisia sotilaita! Heillä oli kiväärit kädessään. Hänellä ei ollut
pakotietä ja hänen oma pyssynsä, vanha kerranlaukeava pienireikäinen
tussari, oli asennossa. Hän pudotti vaskoolin matalaan veteen ja
totteli hitaasti yhden tulijan vaativaa kädenviittausta.

Muutaman hetken kuluttua hän istui puolentoistakymmenen aseistetun
miehen keskellä. Häneen suhtauduttiin vihamielisesti ja epäluuloisesti.
Hänen tavaransa oli tarkastettu, osa niistä oli anastettu, ja nyt hän
sai käskyn tyhjentää taskunsa. Hän latoi verkalleen kaikki pikkutavarat
taskustaan kalliolle. Niitä ei ollut paljon. Tärkein oli tuo
kultakukkaro, vaikka vähän siinä oli saalista vielä. Tulukset, piippu
— Jaahk oli vastoin heimolaistensa yleistä tapaa oppinut polttelemaan
— sekä nahkainen tupakkapussi. Kultakukkaron muuan miehistä, joka
vaikutti päälliköltä, sujautti taskuunsa. Muut esineet eivät tuntuneet
kiinnostavan rosvoja — sillä rosvoiksi Jaahk oli miehet päätellyt.

Ja sitten häneltä ruvettiin kyselemään ihan niinkuin Kannanlahdessakin.
Nyt olivat kysymykset sentään käsitettäviä. Tiedusteltiin hänen
nimeään ja kotipaikkaansa. Nimekseen hän ilmoitti Jaahk Gaurilov ja
asuinpaikakseen Njarga-jaurin, mistä kyselijöille ei kuitenkaan ollut
pienintäkään apua, koskapa he eivät tienneet ja tunteneet sennimistä
paikkaa eivätkä etsiskelystään huolimatta löytäneet sitä kartaltakaan,
vaikka ei Jaahk tuota paperia sellaiseksi taikakapineeksi suinkaan
tiennyt.

Jaahk suhtautui kohtaloonsa tyynesti ja alistuvasti. Hän tunsi
omatuntonsa puhtaaksi, eikä sitä painanut muuan poronvasakaan, jonka
hän viikko sitten oli ampunut ja joka ei varmasti kuulunut hänen
pikkutokkansa jäseniin.

Kuulustelua hoiteli Petrushka, joka oli saavuttanut taitoa ja kokemusta
tässä toimessa. Hän arveli, että yllätetty ja mistään tietämätön
metsäläinen oli kaikessa rauhassa houkuteltava puhumaan tietonsa, ja
siksi hän kyseli ja tiedusteli paljon muutakin kuin mikä suoranaisesti
koski hänelle tärkeää asiaa, tuota salattua uudisasutusta. Mutta
harhauttavien kysymystensä lomaan hän sovitti sellaisia, jotka
paljastaisivat koltan tietojen laajuuden.

Sitten Jaahk joutui tekemään perinpohjaista selkoa perhesuhteistaan
ja sukulaisistaan, elantonsa suuruudesta ja laadusta, matkoistaan ja
tuttavistaan.

— Tunnetko paljon suomalaisia uudisasukkaita ja ketä?

Jaahkin pienet tummat silmät välähtivät, mutta hän ei paljastanut
tunteitaan.

Aikaisemmin, vielä poikasena ollessaan, hän oli isänsä kanssa erämaassa
retkeillessään tavannut uudisasukkaita Tuulomalla, Nuortijoen ja
Nuortijärven, rannalla, mutta nyt, sikäli kuin hän tiesi, nuo
suomalaiset olivat lähteneet pois, eikä hän tiennyt minne.

— Hm, eikö täällä pohjoisessa ole sitten ketään suomalaisia?

Sitä Jaahk ei sanonut tietävänsä. Joskus oli liikkunut, vaikka hän ei
itse ollut tavannut, joitakuita suomalaisia kuka kultaa huuhtomassa,
kuka metsästämässä taikka helmiä etsimässä, mutta yhtään uudisasutusta
hän ei tiennyt.

Hänen ilmeensä oli vakaa ja välinpitämätön, kun hän antoi tämän
tiedon, eikä Petrushka voinut epäillä, ettei koltta puhunut tottakin.
Ja kärsimättömänä rosvo tiedusti vihdoin suoraan, oliko täällä missään
milloinkaan tavattu jotakuta Huuhka-nimistä miestä.

— Huuhka! toisti Jaahk hitaasti. — Ei, en tunne sellaista nimeä.

Petrushka ei voinut olla päästämättä kirousta. Heillä oli nyt käsissään
koltta, kaikin puolin sopiva oppaaksi, mutta mitä he tekivät
opastajalla, jolla ei päämäärästä ollut aavistustakaan?

Nuoren koltan mikään sana, mikään liike taikka ilme ei ollut ilmaissut,
että hän olisi valehdellut, että hän olisi tahtonut tietoisesti pettää
ja harhauttaa. Mutta toiselta puolen tuntui Petrushkasta mahdottomalta,
etteivät erämaan kaikkitietoiset pojat aavistaneetkaan isohkon
suomalaisasutuksen olemassaoloa, asutuksen, jonka täytyi sijaita
lähellä, aivan käden ulottuvilla, kiveliön mittojen mukaan laskien. Ei,
koltat retkeilivät joka sopen, joka erämaankolkan. Jotakin tietoa
täytyi tällä Jaahkillakin olla.

Petrushka ei päätellyt niinkään huonosti, sillä melkein heti hän
sai epäsuoran todistuksen, että Jaahk oli kuin olikin ollut
tekemisissä Huuhkain kanssa. Hän otti, ajatuksissaan, käteensä koltan
tupakkapussin ja käänteli sitä. Silloin hän huomasi, että tähän sirosti
nahkasuikaleita punottuun pussiin oli vaaleammalla nahkalla kirjailtu
nimi: J. Huuhka.

— Mistä olet saanut tämän pussin? Petrushka kysyi vangiltaan matalasti.

— Naapuri Ruijasta toi, Jaahk selitti.

— Valehtelet, koira! huusi Petrushka iskien aavistamatonta kolttaa
kasvoihin. — Valehtelet! Vai Ruijasta! Etkö osaa lukea? Et kai, ja
niinpä puhuit itsesi pussiin. Näetkö, tässä on nimi, tässä on Huuhkan
nimi! Puhu!

Iskusta ja pelästyksestä typertynyt Jaahk tuijotti kiemurtelevaa
vaaleaa nahkaa, jota hän oli pitänyt koristeena, mutta joka olikin
aavistamatta paljastanut hänet ja ilmaissut syvän salaisuuden.

Mutta silti Jaahk päätti olla puhumatta. Hän olisi voinut, jos olisi
tahtonut, kertoa Petrushkalle, että Huuhkan Jaakko oli kerran, muutamia vuosia sitten,
yöpynyt hänen kotikammissaan keskitalvella, oleillut
siellä vuorokauden verran lumimyrskyn raivotessa ja lähtiessään
unohtanut tupakkapussinsa. Ja kun Jaahk taas monien kuukausien kuluttua
hänet tapasi ja hänelle tarjosi pussia, Jaakko oli sen lahjoittanut
hänelle sanoen, että hänen sisarensa oli jo punonut hänelle toisen ja
paremman pussin.

Petrushka toisti kysymyksen ja vaatimuksen.

— Naapuri toi Ruijasta, koltta intti itsepäisesti.

Hän ei ilmiantaisi Huuhkia. Hänellä oli monta ja hyvää syytä pysyä
lujana ja alistua ennemmin melkein millaisiin kärsimyksiin tahansa kuin
kertoa salaisuudet.

Kyllä, kyllä he koltat tunsivat Huuhkat. Oli mahdotonta kohottaa
talo erämaahan niin että naapurit ainakin
päähän eivät siitä mitään tietäisi. Mutta totta oli, että vaikka he
tiesivätkin paljon Huuhkista, he tunsivat silti varsin vähän heidän
asumustaan. Ja niitäkin, jotka Huuhkia tunsivat, niitä oli vain vähän
toistakymmentä perhekuntaa pohjoisimpia kolttia.

Ja heillä kaikilla oli syytä kiitollisuuteen Huuhkia kohtaan,
kiitollisuuteen, joka elävimmin tunnetaan armottomassa kiveliössä,
vaikka tietysti kiitollisuuskaan ei voisi velvoittaa mihin hyvänsä.
Huuhkat olivat vähäisen koltta-asutuksen hyväntekijöitä. Keltäpä
apua saisi, ellei heiltä, milloin mikin loppui, milloin puute,
sairaus ja kuolema uhkasi? Kymmeniä kertoja Huuhkain naiset olivat
pelastaneet heidän lapsensa vaikeista sairauksista ja kuolemasta,
kortoista ja metsän vihoista. Kymmeniä kertoja he ja miehet olivat
hoitaneet haavoittuneita ja loukkaantuneita. Huuhkat olivat antaneet
ampumatarvikkeita, olivat luovuttaneet aseita ja työkaluja ja jakaneet
neuvoja, silloin kun heidän omat viisaansa olivat vaiti ja avuttomina.

Kiitollisuuteen oli syytä, mutta kiitollisuus ei velvoittanut kaikkeen.
Etua heillä oli Huuhkista, etua ja apua, mutta ei sitäkään etua käynyt
pysyttäminen kuoleman hinnalla.

Mutta Huuhkilla oli mahtava liittolainen, ja se oli pelko. Se ei ollut
tavallista pelkoa, jota pienet ja heikot koltat tunsivat vahvoja,
jättimäisiä naapureitaan kohtaan, vaan se oli salaperäistä, taikamaista
ja masentavaa pelkoa, sillä Huuhkat vallitsivat henkiä ja haltioita
ja heidän asumukseensa mentiin sen hirveän kurun kautta, jonka nimeä
koltat eivät milloinkaan kiveliössä retkeillessään lausuneet.

Huuhkat vallitsivat tuon pahtakurun henkiä ja haltioita.

Seita seisoi heidän laaksonsa ovella, ja kamala oli sitä seitaa
vihoittaa. Mutta vielä peloittavampi seita oli laaksossa, kurussa...
tuo tumma ja korkea rakennus... sekin oli seita ja kaikista pahin.
Noiden seitojen vihoittamisesta seuraisi ainainen onnettomuus, vaurio
ja paha. Jokaisen koltan, jonka olivat laskeneet laaksoon, Huuhkat
olivat pahtakurun jylhimmässä paikassa vannottaneet vaiteliaisuuteen.

Jaahk oli myös vannonut valansa, ja tuon hetken muisto karmi vieläkin
hänen herkkää ja taikauskoista mieltään ja enemmän kuin Petrushkan
ja hänen aseistettujen apulaistensa läsnäolo. Kiveliö oli täynnä
henkiä ja haltioita, useimmat pahoja ja varottavia, mutta pahin ja
varottavin kaikista oli Huuhkain oma seita, missä he itse asuivat. Se
ei milloinkaan antaisi anteeksi loukkausta. Olivathan he sen nähneet
ja kokeneet. Kuka asettui Huuhkia vastaan ja teki pahaa, hänen itsensä
kävi vielä pahemmin.

Siksi Jaahk pysyi puhumattomana ja tietämättömänä. Hän ei säikähtynyt
edes viritettyä kivääriä eikä välittänyt, vaikka hänen kätensä
sidottiin niin tiukalle, että kipu sai hänen silmistään tähtiä
lentelemään. Hän oli kiitollinen Huuhkille, hän oli alamainen heille,
ja ennen kaikkea hän pelkäsi heitä ja heidän salaperäisiä mahtejaan.

Mutta Petrushkalla oli omat synkät kokemuksensa. Hän tiesi, kuinka tuli
kohdella vaiteliaita ja itsepintaisia vankeja. Koltta kertoisi kyllä
tietonsa.

Jaahk saatettiin omalle asennolleen. Nuotiosijan vierellä yleni tukeva
petäjä, jonka alaoksat olivat kuivuneet ja katkeilleet, mutta jossa
parin miehenmitan korkeudella oli vankka oksa. Petrushka katseli sitä
miettivästi ja antoi käskyn nuotion sytyttämisestä.

— No, Jaahk Gaurilov, etkö vieläkään tiedä mitään Huuhkista?

Jaahk kielsi, vaikka hänen silmänsä seurasivat levottomina miesten
liikkeitä. Mitä nuo roistot oikein aikoivat?

Hän sai tietää sen varsin pian. Nuotio loimusi kohta — Jaahk oli
itse hakannut riittävästi kelopuuta — ja miehet katsoivat odottavina
Petrushkaan, joka viittasi kolttaan. Tuota pikaa oli tältä riisuttu
poronnahkaiset kengät ja kirjaillut sukat. Sitten hänen olkapäittensä
alitse pujotettiin vahva köysi ja kiinnitettiin selän puolelta
vetosilmukkaan. Jaahk saateltiin nuotion ääreen, ja muuan sotilas
heitti köyden vapaan pään petäjänoksan yli nuotion toiselle puolelle.
Pari kolme sotilasta kiiruhti sitten tarttumaan siihen. Petrushka antoi
merkin, miehet vetivät köyttä voimakkaasti ja Jaahk heilahti nuotion
yli ilmaan. Köysi kiristi häntä, puristi häntä kainaloista, häneen
koski ja hän heilui maan ja taivaan välillä, allaan liekehtivä ja
kuumuutta hohkava nuotio.

Ja hänen jalkansa olivat paljaat.

Petrushka katseli kidutusta tyynenä ja kylmänä. Hän ei ollut ensi kertaa
mukana tällaisessa, ja hänen sairaalloisen julma luonteensa nautti
kaikesta.

— Alemmaksi! hän määräsi, ja sotilaat hellittivät hitaasti köyttä,
niin että koltan jalat lähenivät tulta.

Jaahk oli seisonut vedessä koko päivän ja hänen jalkansa olivat kylmät.
Ensi hetkessä tuli tuntui miellyttävän lämpimältä, sitten kuumalta
ja vihdoin sietämättömältä. Jaahk veti vaistomaisesti jalkojaan
ylemmäksi ja tarjosi siten, räpistellessään siinä köyden päässä,
julman naurettavan näyn kiusaajilleen. Sotilaat hohottivat ääneensä ja
Petrushka katseli uhriaan pilkallisesti.

— Vielä alemmaksi!

Jaahkin jalat alkoivat tapailla korkeimpien liekkien latvoja. Hänen
korvissaan humisi, jalat tuntuivat hehkuvan ja puoliksi hirttäytyneenä
hän oli jo vähällä menettää tajunnan.

Seita ja Huuhkat! Ja hänen oma niejtansa kaukana Imandran rannalla!
Ei, kaikki olisi mennyttä, jos nuo roistot tässä hänet elävältä
korventaisivat, jos he tekisivät hänet raajarikoksi taikka kerralla
tappaisivat.

— Minä puhun! hän kiljaisi äkkiä koettaen vetää jalkansa käppyrään.

Petrushka viittasi, ja hänet hinattiin ylemmäksi, sitten hänen polviinsa
tartuttiin, köydestä hellitettiin ja parin miehen auttamana hänet
laskettiin maahan siljolle lähelle nuotiota.

Petrushka naurahti tyytyväisenä. — Tiesinhän minä, että puhuisit. No?

Jaahk viittasi reppuunsa, joka oli jonkin matkan päässä kivellä. Se
tuotiin hänelle, ja hän kaivoi siitä tuohella peitetyn pahkakupin,
jossa oli jotakin rasvaa. Se oli poron munuaisrasvaa, jota
Jaahk kuljetti mukanaan lääkkeenä. Hän voiteli sillä paahtuneet
jalkapohjansa, sitaisi niihin puolipuhdasta räsyä, jota hän niinikään
otti repusta, pyysi vettä ja juotuaan alkoi kertoa.

Kun hänen vastuksensa oli kerran murrettu, hän kertoi kyselemättä,
kertoi paljon ja perusteellisesti. Niin, hän tiesi kyllä, missä Huuhkat
asuivat, vaikka sen paljastamisesta häntä uhkasikin seidan ja kiveliön
haltioitten ikuinen kosto. Huuhkat asuivat syrjäisessä laaksossa, jonne
päästiin vain yhtä, vaikeaa ja vaikeasti löydettävää tietä pitkin.
Hän ei ollut milloinkaan käynyt talossa, ei ollut sitä nähnyt, mutta
tiesi missä se oli, ja ne, jotka olivat siellä käyneet, kertoivat, että
se oli iso ja vahva talo, että Huuhkilla oli paljon miehiä ja paljon
aseita. Tietä hän ei voinut neuvoa, se oli liian monimutkaista, mutta
hän voisi opastaa, kun vain hänen jalkansa paranisivat sen verran, että
sietäisi kävellä.

Niin että kultaako? Kyllä, Huuhkilla oli kultaa, se oli varmaa, ja he
kyllä tiesivät, missä sitä oli enemmänkin. Siitä koltat olivat aivan
varmoja.

Petrushka kyseli tarkemmin. Jaahk ei sekaantunut puheissaan, ja jos
hänen puheensa milloin yritti takaltaa, riitti Petrushkan silmäys
äskeiseen petäjään saamaan hänet jälleen kiinni juonesta.

Mitjka hörähteli tyytyväisenä kuullessaan koltan puhetta. Oli Petrushka
sittenkin oiva toveri, nokkela ja näppärä, ja hän, Mitjka, tekisi
kaikkensa, että Petrushka löytäisi armon.

Jaahk sai jäädä makaamaan nuotion äärelle sen jälkeen kun hänen kätensä
oli varmuuden vuoksi sidottu. Mitjka ja Petrushka siirtyivät syrjemmälle
keskustelemaan, ja heidän puhelunsa tuloksena Mitjka ilmaisi nyt
sotilaille retken tarkoituksen ja päämäärän.

Vallata ja ryöstää iso suomalaistalo, sitä vastaan ei kellään ollut
muistuttamista, ja miehet ryhtyivät aterioimaan hilpeän mielialan
vallitessa. Viisaasti ja kaukonäköisesti kyllä aliupseeri ei
sanallakaan maininnut mahdollisesta vastuksesta ja talon varusteista.
Sotilaat eivät olleet ymmärtäneet Jaahkin koltan, suomen ja venäjän
sekaista kertomusta.

                                                  ⸻

Oli satanut jo pitkään, sumuhuurut leijailivat joen yllä ja tunturit
olivat näkymättömissä, kun retkikunta solui veneissään myötävirtaa.
Ensimmäisessä veneessä oli Petrushka ja Jaahk sekä muuan sotilas, Jaahk
oli varsin vaivainen ja hän istua kyhjötti veneen pohjalla vastaillen
auliisti Petrushkan kysymyksiin. Tihkusade ja sumu vaikeuttivat
Petrushkan suunnitelmia ja olivat esteinä hänen kiireelleen, mutta Jaahk
vakuutti, että muutaman tunnin kuluttua ilma varmasti selkenisi ja sade
lakkaisi. Tuuli oli kääntymässä itään, kuivan puolelle tähän aikaan
vuodesta.

Jaahkin ilmoituksen mukaan he olivat nyt vajaan puolen päivän matkan
päässä Huuhkain laaksosta ja asumuksesta. Petrushka uskoi halukkaasti
koltan sanoihin, sillä ei tuntunut otaksuttavalta, että mies haluaisi
uudistaa tuttavuutensa petäjän ja nuotion kanssa.

Koltan osoittamassa paikassa, vähäisen mellan kohdalla, he laskivat
maihin ja leiriytyivät. Päivä alkoi olla puolessa ja osoittautui,
että Jaahk oli ennustanut oikein. Sade lakkasi ja heikko tuuli alkoi
hajoitella sumupilviä.

Nyt Jaahk sai tehdä tarkempaa selkoa kuljettavasta reitistä. Se oli
yksinkertainen. Heidän tuli kulkea tuon lähimmän tunturin ylitse
muutamaa kapeaa rotkokurua pitkin. Vastarinteeltä näkyisi Huuhkain talo,
ja sitten he voisivat itse päättää, mitä ja miten oli edelleen
tehtävä. Mutta Jaahk vakuutti, että pääsytie kurun halki oli vaikea ja
vaivalloinen.

Se seikka ei kuitenkaan enää peloittanut enempää miehiä kuin
päälliköltäkään. Retken päämäärä oli jo melkein näkyvissä, ja
silloin jaksettaisiin kiivetä pahankin tunturin ylitse. Jaahk
saisi valmistautua oppaaksi perille asti. Jaahk koetti innokkaasti
vastustaa. Hän pääsi tuskin kävelemään. Ja vaikka hän pääsisikin,
hänen kulkunsa olisi hidasta. Mutta hänen vastaväitteitään ei otettu
huomioon. Kivusta irvistellen hän sai kiskoa jalkoihinsa sekä sukat
että poronnahkakengät, hänelle luovutettiin reppu ja muut esineet
lukuunottamatta pyssyä ja kultakukkaroa.

Petrushkan ja Mitjkan sotaneuvottelu oli lyhyt. Heillä oli kiire ja
heidän mielensä oli kiihkeä. Odottamalla ei voitettaisi mitään. Oli
tarjona vaara, että valppaat metsäläiset huomaisivat heidän oleskelunsa
ja ehtisivät varustautua. Hyökkäyksen täytyi perustua yllätykseen, jos
kerran miehiä ja aseita oli niin paljon kuin koltta oli kertonut.

Veneet vedettiin maihin ja piiloitettiin rantapensaikkoihin. Sotilaat
sälyttivät selkäänsä kantamukset ja ottivat kiväärit olalleen. Niin
lähdettiin nousemaan pitkänä jonona loivaa rantarinnettä outaa pitkin,
edellä vaivainen Jaahk, jonka oikea ranne oli sidottu nahkahihnaan.
Sitä piteli Petrushka. Hän tahtoi olla varma.

Aurinko alkoi paistaa ja helle kävi hiostavaksi. Rinne jyrkkeni ja
muuttui vähitellen vaikeakulkuiseksi rovaksi, missä jalkavaivainen
Jaahk kompasteli ja noitui hiljaa ja tuskaisesti. Pari kertaa hän
kaatui ja veti toisella kerralla äkkinykäisyllä nurin Petrushkankin,
joka ei ollut älynnyt ajoissa hellittää hihnasta. Kivet olivat kosteita
ja liukkaita, sammal ja jäkälä irtosi helposti. Kulku oli etanamaisen
hidasta, niinkuin Jaahk oli ennustanut, ja kuitenkin raskasta.

Petrushka hellitti hihnan.

— Kulje vapaana, mutta...!

Hän heilautti merkitsevästi pistoolia, jonka hän oli lainannut
Mitjkalta.

Jaahk irroitti hihnan ranteestaan mitään puhumatta ja jatkoi
kompuroimistaan ylöspäin.

Jälleen muistui mieliin äskeinen kulku jängän yli. Oli kuumaa ja
hiostavaa, askel tahtoi lipsahdella, kaatumisia sattui runsaasti, kivet
vierivät ja irtosivat, ja ennenkuin päästiin ylemmäksi, minne tuuli
kävi vapaammin, kiusasivat sääsket, paarmat ja mäkärät.

Vähitellen alkoi selvästi hahmottua näkyviin ahdas ja syvä rotko, joka
ikäänkuin halkaisi tunturin. Matka suuntautui sen oikeanpuoliselle
seinämälle.

Mutta varsinaiseen rotkoon oli vielä pitkälti. Rakka jatkui, oikein
pirunpelto, missä jokainen askel oli otettava hyppäämällä. Miehet
väsyivät tavattomasti raskaine taakkoineen ja aseineen. Ihme oli, että
kidutettu koltta jaksoi kaikesta huolimatta ponnistella eteenpäin. Hän
valitti ja lepäsikin joskus, mutta silti hän kulki eteenpäin. Hänen
kantamuksensa olikin kevyt, eikä hänellä ollut vastuksellista asetta.

Petrushka noitui joka kolmannella askelella, ja mielessään hän lupasi
koltalle kamalan koston, ellei yritys onnistuisi. Oikealla tiellä he
olivat, se oli kyllä varmaa. Olivatpa Huuhkat todellakin osanneet
valita asuinpaikkansa. Jos tämä oli ainoa sinne johtava käyttökelpoinen
kesätie, niin totisesti he silloin voivat tuntea olevansa aika hyvässä
turvassa.

Aliupseeri Mitjka turpeine olemuksineen läähätti, noitui ja nauroi.
Hänellä oli täysi työ seurata vaivaista kolttaa hänelläkin, ja joka
puolen tunnin kuluttua hän tiedusti, eikö kirottu irtokivialue jo
loppuisi.

— Kurupolku alkaa kohta, Jaahk selvitti. Hänen ilmeensä oli voipunut,
mutta tummat silmät liekehtivät iloisesti. Hän oli omalla alueellaan,
omissa oloissaan, tämä rakka oli hänelle tuttua.

Väliin rinne nousi korkein, jyrkin hampain, niin että täytyi tarttua
kiviin kaksin käsin ja vetämällä vetää itsensä ylemmäksi. Petrushka oli
jo aikoja sitten pistänyt pistoolinsa koteloon. Jaahk oli koko ajan
pysytellyt hänen lähistöllään ja auttanutkin häntä omista vaivoistaan
huolimatta.

Koltta oli masennettu.

                                                  ⸻

Muutamat pienet syyt pelastivat Isan ja Antin joutumasta melkein
sotilasjoukon jalkoihin, silloin kun se rantautui jokimellalle ennen
tunturikiipeilyä. Tihkusateinen ilma kantoi äänen hyvästi, sotilaat
puhuivat kovaäänisesti veneissään, ja Isalla oli tarkka eräkorvansa.

He olivat vain muutamien satojen metrien päässä mellasta, pitkähköllä
niemellä, joka vastarannalta pisti jokeen. Selviydyttyään
seikkailustaan Petrushkan kanssa Isa noudatti horjumatonta
varovaisuutta. Lujat, huolettomat äänet olivat niin harvinaisia
erämaassa, että Isa päätti kätkeytyä. Vene vedettiin kauas rannalle
läpipääsemättömään pajupensaikkoon, ja sinne, vaikka toiselle kohtaa,
miehetkin piiloutuivat.

Aamulla varhain he olivat lähteneet Huuhkain talosta. Heinänteko
oli loppunut — hehän olivat tulleetkin sen loppupuolella — ja
vaikka heillä ei ollutkaan tarkoituksena lähteä lopullisesti, he
olivat päättäneet jatkaa helmenpyyntiä joella, missä raakkuja piti
olla runsaasti. Paavo Huuhka, joka ehkä parhaiten veljeksistä tunsi
kiveliön, oli niin heille neuvonut.

Nyt he odottivat liikkumattomina ja äänettöminä kuin kaksi vaanivaa
metsänpetoa.

Isa ei ollut erehtynyt, vaikka kuluikin melkoinen aika, ennenkuin hänen
huomionsa todistautui oikeaksi.

Joenmutkasta tuli näkyviin vene ja siinä kolme miestä, toinen vene,
kolmas, neljäs ja viides. Isa laski tulijat ja sai kuusitoista henkeä,
mikä olikin tarkka määrä. Hän ei ollut erehtynyt, vaikka välimatka oli
tuntuvan pitkä.

— Sotilaita! Ryssiä! Isa kuiskasi hetken kuluttua tuntiessaan puvut ja
merkit. — Nyt on kumma! Mitä ne täältä autiomaasta etsivät?

Vaistomaisesti molemmat miehet sormeilivat kiväärejään.

Enempää ei veneitä tullut, ja nuo viisi venettä rantautuivat melkein
vastapäätä, vain hiukan ylempänä. Eräretkeilijät tarkkailivat tiukasti
tulokkaita.

Isa päästi muutamia ääniä, jotka kuuluivat melkein noitumiselta, ja
kumartui sisarenpoikansa ja kumppaninsa puoleen.

— Ellen nyt pety, niin tuossa joukossa on mukana sinun lyöjäsi, hän
sanoi. — Tuossa ensimmäisessä veneessä oli upseeri tai aliupseeri, en
tosiaankaan osaa sitä varmasti päätellä. Sitten siinä on sotilas. Ja
kolmanneksi siinä on koltta. Ja tuo, joka vaikuttaa aliupseerilta tai
upseerilta, eikö hitossa, ei se ole kumpaakaan, sillä on aivan sekava
puku... mutta olkoon mikä hyvänsä, mies joka tapauksessa muistuttaa
tuota Petrushkaa. Mutta millä lemmon asioilla ne täällä retkeilevät, ja
vielä tuollaisella armeijalla?

Siinä oli pulma, jota Isa ei osannut ainakaan vielä ratkaista. Mutta
hän ja Antti tarkkasivat valppaasti ja herkeämättä uhkaavan joukon
liikehtimistä ja toimia. He näkivät kaiken, ja Isa puheli kumppanilleen
taikka melkein itsekseen.

— Vai leiriydytään! Yöksikö jo ..? Jopa olisi aikaista. Mutta
ehkäpä ryssäraiskoja väsyttää... ovat tulleet muutaman peninkulman
myötävirtaan...!

Leiriytyminen ei tullut kuitenkaan pitkäaikaiseksi. Isa tarkkasi
outojen kulkijoitten jokaista liikahdusta.

— Tuo koltta on varmasti vanki, hän päätteli jonkin ajan kuluttua. —
Ja vaivainen lisäksi. Onkohan Petrushka siltäkin tahtonut helmiä? Kas
vain, taidetaan lähteä jo... Koltta vetää sukat ja kengät jalkaansa
ja... oikeassa olin... vanki se on ja se kiinnitetään hihnaan niinkuin
koira kuunaan... ja tuo Petrushkalta näyttävä mies ottaa hihnan
toisen pään... Kas... kas..., veneet vedetään maihin... ylöshän ne
kiskotaankin! Minne ihmeessä tuo matkue aikoo? Huuhkat sanoivat, että
tienoo on täälläpäin autiota korpea. Olisivatko ehkä löytäneet kultaa?
Heipä hei, miekkosethan piilottavat veneensä! Aikovat siis viipyä
jonkin aikaa!

Isa ja Antti joutuivat siten olemaan Petrushkan ja Mitjkan joukkion
lähdön todistajina, kun miehet hävisivät oudan syliin.

— Minä en tule tästä kaikesta hullua hurskaammaksi, Isa valitti. —
Minne nuo lähtivät?

— Kun olisi koko joukkio nitistää! tuumi Antti.

— Ei käy, ikävä kyllä! nauroi Isa. — Ei, koko joukkiota emme kykene
hävittämään, ja jos niistä jäisi yksikin, hän voisi hälyttää tänne ties
vaikka rykmentin. Sellainen keino ei kävele. Mutta jos keksisi tavan,
millä saisi joukon lähtemään näiltä main, niin kyllä minä koettaisin
sitä käyttää.

Odotettuaan pari tuntia he näkivät miehet kaukana ylhäällä rakkaa
kiipeämässä. Isa puhkesi kiukutteluun:

— Mitä asiaa saattaa puolellatoistakymmenellä sotilaalla olla autiolla
tunturilla? Miksi ne sinne lähtivät? — Mutta katsastakaamme niiden
leiripaikkaa. Jos hiivimme tuonne niemeen, voimme sieltä lähteä yli
joen. Metsä suojaa näkymästä.

He kuljettivat veneen niemennenään ja soutivat joen yli. Isa kävi
katsastamassa sotilaitten piilottamia veneitä.

— Olisi maailman helpoin asia tehdä noista kiertolaisista jalkamiehiä,
hän tuumaili. — Käyttelisi hiukan kirvestä, ja veneistä syntyisi
paremmanpuoleista nuotiopuuta. Mutta ei... antakaamme niiden olla,
sillä jos veneet rikotaan, joukkion on pakko viipyä täällä ehkä
kauemmin kuin muuten olisivatkaan. Mutta voimme odotella... ja pakkokin
on odotella, sillä ei tule helmenpyynnistäkään mitään, jos koko ajan
täytyy varoa moista rosvojoukkoa.

He siirtyivät takaisin yli joen ja odottivat uskaltamatta sytyttää
tavallista honkatultakaan, sillä tunturilta käsin olisi helppo havaita
sekä tuli että savu.

                                                  ⸻

Hämärä oli jo tiheä, mutta kun taivas oli selkeä, ei pimeys kovin
paljon haitannut. Isa kyyristeli pensaikon suojassa valppaana kuin
väijyvä ilves. Erämaa oli hiljainen ja autio, ja sittenkin täynnä
yhtämittaisia ääniä, kahahduksia, kolahduksia, hiljaista vihellystä,
narinaa ja surinaa, jonka kaiken alkuperää ja syytä Isakaan ei voinut
selvittää.

— Shsh! Liikkuuko joku tuolla? hän äkkiä kuiskasi Antille, jota
pitkällinen odotus jo raukaisi ja kyllästytti. Hän osoitti joen
vastarantaa.

Antti koetti terästää aistimiaan, mutta hän ei kuullut eikä nähnyt
mitään, joka olisi poikennut erämaanyön rauhasta.

— On, siellä on jotakin, Isa vakuutti, ja hetken kuluttua Anttikin
kuuli oksain taipumista, kahinaa ja sitten karskahtelua. Kimppu
hopeisia juovia näyttäytyi kohta joenpinnalla lähellä toista rantaa,
kuului matala loiskahdus, ja tumma esine liukui vesille.

                                                  ⸻

Jaahk oli elämänsä suurimmassa seikkailussa. Mitä hän, luonnostaan
heikko ja heiveröinen mies, saattoi asettaa etelän miesten voiman ja
aseitten vastapainoksi? Hän saattoi luottaa vain erätaitoihinsa ja
turvautua viekkauteen, millä heikko voi puolensa pitää vahvaa vastaan.

Jaahk oli aikoja sitten tehnyt päätöksensä ja eräeläjän sitkeydellä ja
itsepintaisuudella sen tähän asti toteuttanut. Hän ei kyllä tiennyt,
mikä sai hänet tuohon päätökseen, Huuhkain ja seitojen pelko, muisto
omasta niejtastaan, kostonhalu vai mikä, mutta hän oli päättänyt
uhmata näitä taarlajta, näitä venäläisiä, joitten hän itse oli kuullut
pilkkaavan omaa uskoaan, ristinmerkkiä ja pyhää Pedaria.

Ei olisi synti pettää näitä. Ja niin Jaahk oli päättänyt taistella
taistelun, jossa hänen puoleltaan oli panoksena henki. Voitto tietäisi
vapautta, tappio kuolemaa.

Mutta puolentoistakymmenen miehen raaka ja kiroileva joukko ei
aavistanut heppaisen kolttakääpiön ajatuksia ja päätöksiä, jotka
todistivat erakkomaitten entisten eläjien kovasta ja sisukkaasta
hengestä.

Rakka loppui vihdoinkin ja koko miesjoukko lepäsi, ennenkuin lähti
kapuamaan kalliopolkua, jyrkkää ja kapeaa, mutta kuitenkin sellaista,
missä irtonaiset kivet eivät olleet vastuksina.

Näky oli suurenmoinen ja ahdistava. Rotko oli satoja metrejä syvä. Se
halkaisi tunturin lähes puoliväliin. Polku — jos sitä siksi saattoi
sanoa — kulki rotkon oikeanpuoleista seinämää. Sen toisella sivulla,
vasemmalla, oli pohjattomalta vaikuttava pimeä syvyys. Oikealla kohosi
tunturinseinämä pystyjyrkkänä korkeuteen, satoja metrejä ylemmäksi. Ja
väliin palas kapeni niin kaitaiseksi, että joka askelella oli jalansija
etsittävä ja tarkastava.

Äsken, rakkavyöryä kiivetessään, matkaajilla oli ollut helle. Nyt kammo
ja pelko kylmäsi heitä samoinkuin syvästä, kapeasta rotkosta kohoavat
vesihuurutkin, jotka olivat kylmiä kuin manalan kaltiosta nousevia.

Kuitenkin kulku oli helpompaa, ja vaikka miehet vaistomaisesti
sivusivat oikealla olevaa seinämää kuin tukea etsien, vauhti parani.
Pian he sivuuttivat palkaan korkeimman kohdan ja alkoivat hiljalleen
laskeutua. Rotko ja polku kääntyivät oikealle, ja Jaahk pysähtyi
kohdalle, missä vuorenhylly oli melko leveä.

— Näettekö tuolla? hän kysyi ja osoitti itään, missä tunturintakainen
laakso jänkineen, niittyineen ja järvensilmineen levisi. — Tuolla on
Huuhkain talo.

Petrushka katsoi. Hän ei erottanut mitään. Mitjka katsoi. Ei hänkään
nähnyt, eivätkä miehet keksineet, ennenkuin Jaahk oli ihan tarkkaan
neuvonut kohdan, minne heidän tuli katseensa kohdistaa.

— Siellä on, on tosiaan! huudahti viimein Petrushka. Hän näki harmaan
asumuksen päädyn ja osan kattoa, mitkä pilkoittivat esiin metsästä
tuolla kaukana alhaalla. Ja kun hän vihdoin oli neuvonut muutkin,
kaikki näkivät talon.

— Eteenpäin! komensi Petrushka, ikäänkuin hän olisi ollut päällikkö
eikä Mitjka. Mutta niinkuin tällaisissa oloissa aina, ohjakset
luisuivat sen käsiin, joka oli tarmokkain ja aloitekykyisin. Mitjka
vain hymyili. Hän piti mukavuudesta, ja hänen puolestaan Petrushka sai
määräillä. Kyllä hän, Mitjka, sitten aikanaan tietäisi rajat.

Joukko lähti eteenpäin. Koltta nilkutti etumaisena.

Polku kapeni jälleen. Miehet painautuivat vuorenseinämää vasten.
Heitä hirvitti, ja Mitjka vapisi. Hänestä tuntui mahdottomalta, että
hänenlaisensa tukeva, melkein lihava mies saattoi läpäistä moisella
kulkutiellä. Jaahk itse kehoitti varovaisuuteen, mutta vakuutti, että
polku pian paranisi.

Petrushka epäröi.

— Kuules, koltta, hän sanoi, — tätäkö polkua myöten Huuhkat tavaransa
tuovat?

Hän tapaili pistoolinsa koteloa.

Jaahk pudisti tyynenä päätään. — Ei, ei tätä. Tämä on vain kesäpolku.
Laakson toisella puolella on kivinen, virtaava joki. Sitä ei nouse
kesällä, mutta talvella sitä pitkin ajetaan. Sitä tietä Huuhkat
itselleen tavarat kuljettavat. Ja sanoinhan minä, että tie on paha.

Nilkku koltta vaikutti uskottavalta. Matkaa jatkettiin.

Jännitys vapisutti Petrushkan ruumista. Monien tuntien ajan hän oli
saanut yhteen mittaan ponnistella, ryömiä, kiivetä ja nyt viimeksi
tuskallisesti varoa kuiluun syöksähtämistä. Hänen tarkkaavaisuutensa
herpautui pakostakin.

Ja Jaahk, tietämätön, oppimaton koltta, vailla kaikkia muita paitsi
erätaitoja, hän oli laskenut ja suunnitellut tämän kaiken jo silloin,
kun hän killui nuorassa liekehtivän nuotion yllä. Hänen laskunsa
olivat olleet ihan oikeat.

He kulkivat nyt kahden. Mitjka, aliupseeri, oli ainakin parikymmentä metriä
kauempana, ja vasta hänen takanaan hiivittyivät sotilaat
alituisessa tuntumassa vuorenseinään.

Yht’äkkiä polku tuntui ikäänkuin katkeavan. Sen keskellä oli syvä
repeämä, ainakin kolmen metrin levyinen, ja toisella puolella polku
jatkui ehkä puolitoista metriä alempana.

Jaahk ja Petrushka pysähtyivät muutamien metrien päähän repeämästä.

— Entä nyt? Petrushka kiljahti sekä raivosta että pelosta.

Mutta Jaahk oli äkkiä ottanut muutamia nopeita juoksuaskelia, hyppäsi,
putosi polun jatkuvalle osalle, kapealle kallionkielekkeelle, nousi
joustavasti ja oli samassa kadonnut polun äkilliseen mutkaan, kallion
suojaan.

Pitkä, kimeä, ilkkuva nauru kajahti syvässä rotkossa. Nauraja oli
Jaahk. Hänen naurunsa jatkui sittenkin, kun Petrushka silmittömässä
raivossa ampui pistoolinsa tyhjäksi kallioseinämään.

Jaahk oli laskenut oikein. Koko pitkän jokimatkan, leiriytymisen,
nousun ja kaiken aikana hän oli ajatellut vain tätä rotkotietä. Kerran
hän oli jo tuon hypyn uskaltanut; nyt, kuolemanhädässä, hän uskalsi sen
toistamiseen.

Loikkaus vain, ja hän oli vapaa.

Petrushka tunsi ruumistaan hervottavan. Raivo ja pelko olivat
voivuttaneet hänet. Hän ei osannut laukausten säikäyttämälle Mitjkalle
kertoa mitään, hän vain osoitti halkeamaa, jonka yli jalkavaivainen
koltta oli loikannut ja jonka yli häntä, Petrushkaa, selvä kuolemakaan
ei olisi saanut yrittämään.

Ensimmäisen tyrmistyksen mentyä ohi heidän valtasi sokea raivo, mutta
ei kuitenkaan niin sokea, että kumpikaan heistä olisi uskaltautunut
hyppyyn. Mitjka haukkui Petrushkan kamalasti, koska hän oli vapauttanut
koltan rannehihnasta, ja Petrushka linkosi syytöksen takaisin väittäen
tehneensä sen Mitjkan, päällikön, kehoituksesta.

Sotilaat olivat, laukausten innoittamina, kiirehtineet kulkuaan, ja
etumaiset heistä saapuivat paikalle parhaiksi kuullakseen molempien
päälliköittensä raivoisasti soimaavan toisiaan.

Vihdoin viimein äly ja harkinta voittivat. Mitjka lupasi tuntuvan
palkkion sille sotilaalle, joka uskaltaisi hypyn ja lähtisi
tavoittamaan aseetonta kolttaa, joka ei voinut vielä olla kaukana.

Sotilaat kävivät vuoron perään silmäämässä poikkirotkoa, ja jokainen
heistä kieltäytyi hypystä, olipa sitten kysymyksessä palkinto taikka
rangaistus. Väsyneinä, voipuneina heistä ei yksikään kyennyt tuota
kuolemanharppausta suorittamaan.

Koltta ei ollut kaukana. He kuulivat hänen joikumisensa, ja hänen
lo-loo’nsa kaikui voittoisana ja varmana jylhien kallioitten keskellä.

Taitava sanaseppo Jaahk joikui parhaillaan uusinta ja julminta
seikkailuaan. Hänenkö jalkansa kärventyneet? Ei toki, lämminneet olivat
vain, ja hyvään tarpeeseenkin se oli vedessä seisomisen jälkeen. Ne
olivat vasta alkaneet punoittaa niinkuin ruumiskin Huuhkain saunassa.
Lo-lo-loo, hän oli pettänyt kokonaisen joukon, narrannut heidät
pääsemättömään paikkaan, hän, yksinään ja aseetonna! Kyllä hänen
niejtansa ihailisi ja ihmettelisi häntä, Jaahkiaan, kunhan hän joskus
hänen joikunsa kuulisi. Ja paha ja tunturinhaltiat saisivat periä
kumppanukset, jotka nyt kyköttivät kapealla kurupolulla.

Oli onni, etteivät hänen kiusaajansa ymmärtäneet koltanlappia
täydelleen, mutta Jaahkin joiun sävy riitti heille. He tiesivät, että
heitä pilkattiin.

Mitjka sai äkillisen tarmon puuskan. Rotkopolun alkupäässä hän
muisti nähneensä irrallisen puunrungon. Hän ei ollut siihen silloin
kiinnittänyt huomiota.

Nyt hän antoi puolellekymmenelle sotilaalle käskyn raahata rungon tänne
ylös. Se ehkä kelpaisi hätäsillaksi tuon halkeaman yli, ja silloin...
silloin koltalla olisi vaara takanaan.

Mutta rungon raahaaminen vei aikaa — ja polun kapeimmalla kohdalla
se luiskahti kantajilta, syöksyi kuiluun ja oli vähällä viedä yhden
sotilaan mukanaan.

Hämärä oli jo tullut, kohta olisi pimeä ja — muuta ratkaisua ei käynyt
ajatteleminen — heidän oli yövyttävä siihen, missä olivat. Rotkopolku,
rakka ja rova olivat aivan liian vaarallisia pimeällä kuljettaviksi. He
kokoontuivat polun leveimmälle kohdalle, samaan paikkaan, missä Jaahk
oli näyttänyt heille Huuhkain talon.

Petrushka epäili, ja täydellä syyllä, että hän jo siinä oli heidät
pettänyt. Hän oli ollut näkevinään ikäänkuin talon päädyn, mutta yhtä
hyvin se saattoi olla sileän kallion kylki, joka näkyi metsän keskeltä.

Ja häntä raivostutti enimmin toteamus, että tuo koltta, Jaahk, että hän
sittenkin oli tiennyt Huuhkain talon paikan ja lienee tiennyt paljon
muutakin.

                                                  ⸻

Sekä Isa että Antti virittivät kiväärinsä äärimmäisen varovasti.
Henkeään pidättäen he tähystivät hämärälle joelle.

Nyt tumma esine tuli keskijoelle, missä oli valoisinta. Se oli vene ja
siinä oli yksi mies. Vene suuntautui vinosti yli joen.

— Se tulee tänne! Isa kuiskasi niin heikosti, ettei hänen äänensä
voittanut rantalehdon suhinaa heikossa yötuulessa. — Älä ammu
ennenkuin viime hädässä... kun käsken! Otetaan selvä kulkijasta!

Vene kulki nopeasti ja aivan äänettömästi joen yli. Tulija meloi
sitä, eikä mela kertaakaan loiskauttanut vettä kuuluvasti. Isa hiipi
kyyristellen paikalle, jota kohti veneen keula suuntautui. Hän antoi
tulijan rauhassa laskea rantakivien lomaan ja hypätä maihin, ennenkuin
läheni miestä ja kuiskasi:

— Hiljaa! Tule tänne!

Kivääri oli laukaisuvalmiina, ja sivulla oli Antti niin ikään ase
kädessään.

Tulija päästi pienen, tukahdutetun huudon, mutta astui epäröimättä
pensaikkoon. Isan kädet kopeloivat hänet nopeasti, totesivat hänet
aseettomaksi ja vetivät häntä mukaansa ylemmäksi rannalle, missä ei
ollut puita ja missä pimeys oli vähäisin.

— Kuka olet? tulija kuuli kuiskattavan suomeksi.

— Jaahk olen.

— Kolttako... lappalainen?

— Niin olen.

— Istu maahan!

Jaahk totteli. Hän oli äärimmäisen pelokas. Kestettyään huiman
seikkailunsa rosvojen kanssa, hypättyään kuolemaa uhmaavan hyppynsä
ja kierreltyään rosoisen tunturin vain itse tuntemiaan polkuja pitkin
hänestä ja hänen hermoistaan oli jo todellakin liikaa, että hänet vielä
kerran ja hämärissä yllätettiin, hämärissä, mikä hänelle, puoleksi
yösokealle miehelle, oli melkein täyttä pimeyttä.

Hänen kuulemansa ääni oli karski, mutta rauhallinen. Ja nyt siihen
ilmaantui myhäilevä sävy.

— Vai Jaahk. Katsotaan! Tulepa tänne... kas niin, tänne näiden puiden
suojaan. Tässä voi vaaratta hetkiseksi tulenkin tehdä.

Jaahk opastettiin pienelle tiheikköaukeamalle. Hän kuuli tulusteräksen
iskevän piikiveen, taula hehkui, ja seuraavassa hetkessä kuiva
heinätukko leimahti tuleen, joka valaisi hänen kasvonsa ja oli sokaista
hänet. Hän erotti kuitenkin, että hänen vierellään seisoi kaksi miestä,
molemmat tavallisissa erämiespukineissa ja molemmilla kiväärit. Hän
melkein tunsi... Ääni nauroi.

— Jaha, jaha... taidetaankin olla omaa väkeä.

Isa ja Antti olivat muutamia päiviä aikaisemmin käyneet eräällä
järvellä, jonka rannalla oli parikin kolttien kesäistä tönöä, ja
siellä he olivat nähneet Jaahkin. He tiesivät siten, että Jaahk kuului
Huuhkain tuntemiin ja luottamiin kolttiin. Mutta Isa oli samalla
melkein varma, että Jaahk oli sama koltta, jonka hän oli nähnyt
äskeisen joukkion mukana.

— Tunnemme sinut! Tunnetko meidät?

— Olitte Huuhkain kanssa, Jaahk vastasi.

— Hyvä muisti, kiitti Isa. — Entä mistä tulet?

— Voi! sanoi Jaahk, ja sitten seurasi kertomus, josta ei puuttunut
enemmän vilkkautta kuin väriäkään. Jaahk kertoi uskollisesti kaikki,
kullanhuuhdonnan kalliopurolla, vangiksijoutumisensa, killumisensa
köydessä nuotion yläpuolella, kidutuksensa ja sen lopun. Sitten
hän kuvasi jokimatkan ja lähdön tunturille. Mutta päästyään sitten
kohtaan, missä hän kertoi hirveän hyppynsä yli ammottavan syvyyden,
hänen sanansa saivat vauhdin ja lennon, jota molemmat suomalaiset
vaitonaisina kuuntelivat. Jaahk nauroi, itki, noitui ja melkein huusi,
kun hän koetti kuvailla rosvojen ällistystä ja kiukkua hänen päästyään
pujahtamaan suojaavan kallion taa.

— Ampui, se paha mies ampui... monta... monta kertaa ampui... ja
kiroili... niin kirvotteli että hirvitti siinä pahassa paikassa... ja
minä Jaahk sitten joiun laitoin ja joiuin niille heti... tuoreeltaan
niille lauloin... Ja jotta totta olen puhunut, katsokaa, tästä nähnette
ja uskonette...

Nopeasti ja kätevästi hän riisui kenkänsä ja sukkansa, ja sytytettyään
toisen heinäsoihdun Isa tarkasteli koltan jalkapohjia. Ne eivät olleet
suinkaan hauskannäköiset, mutta Jaahk vain nauroi.

— Ei mitään... ei mitään! Hiukan hellät vain. Minä niille olin kovin
kipeä olevinani... nilkuttelin koko päivän... uskoivat ja laskivat
hihnasta irti. Ja nyt äijit siellä kurupolulla istuksivat... istuksivat
ja odottavat päivän koittoa ..!

Jaahk sylkäisi ja nauroi. Isa ositteli hänelle syötävää repustaan,
leipää, voita ja kuivattua poron jalkaa. Kalaakin olisi kyllä ollut,
mutta tulenteko oli liian uskallettua. Niinpä niin, Jaahkin osalta
seikkailu oli sujunut onnellisesti. Mutta entäpä muu?

Antti Rovanen tunsi sydäntään kouristavan kuullessaan koltan kertovan,
että joukkion päämääränä oli Huuhkain talo, sen tuho ja asujainten
hävittäminen.

Isalle tilanne oli vielä selvempi, mutta hän käsitti myös, mitä
voitiin ja mitä ei voitu tehdä. Jos Huuhkan Aaroon miehet olisivat olleet
tässä, kaikki vanhasta isännästä Niemen asti, he olisivat
hyvin voineet pitää puolensa erätaitoisten Isan ja koltan sekä
taisteluinnosta hehkuvan Rovasen Antin auttamina. Heitä olisi ollut
kahdeksan, vastustajia viisitoista, mikä olisi ollut enemmän kuin
tasaväkistä. Mutta kolmeen mieheen yritys oli uskallettua. Tappion
he ehkä saattaisivat joukkiolle tuottaa, ajaa sen pakoon, mutta oli
otaksuttavaa, että jäljellejääneet palaisivat moninkertaisin voimin.

Joka tapauksessa: vakava vaara uhkasi laaksotaloa. Oli tehtävä sen
torjumiseksi mitä voitiin.

Jaahk vietti vain yön pimeimmät hetket Isan ja Antin luona. Aamun
alkaessa aavistuksentapaisesti sarastaa hän lähti taipalelle, mukanaan
Antin kirjoittama kirje. Huuhkain, kaikkien, jotka olivat läsnä, olisi
saavuttava heidän luokseen. Jaahk opastaisi.

Isa ja Antti odottivat ja odottaessaan purivat leipää ja sitkeää lihaa.
Nuotio oli edelleenkin vaarallinen.

Päivä, lämmin ja kirkas, oli jo varsin pitkällä, kun odottavat miehet
näkivät ensimmäisten rosvojen ilmestyvän oudasta ranta-aukealle. Heti
Jaahkin lähdettyä Isa oli käynyt viemässä hänen käyttämänsä veneen
takaisin piilopaikkaansa. Sotilaat tuskin huomaisivat, että sitä oli
liikuteltukaan.

Tulijat vaikuttivat väsyneiltä ja haluttomilta. Mutta silti he yhtyivät
kiireesti leiripuuhiin ja osa lähti joelle kalaan. Heillä näkyi olevan
sekä verkkoja että onkivehkeitä. He laskivat verkot suvantopaikkaan
pitkin rantaa, soutivat niiden ja rannan välitse ja ajoivat kalat
verkkoihin. Jokseenkin samaan aikaan kuin vesikattilat nuotioitten yllä
alkoivat kiehua, kalastajatkin palasivat saaliineen. Joki oli ollut
antelias, ja puolen tunnin kuluttua koko joukko oli maittavan aterian
ääressä.

Isa noiduskeli hiljaa.

— Nuo pakanat ja puplikaanit pistelevät suihinsa makoisaa kalakeittoa,
taimenia saivat... ja me kristityt ihmiset saamme tässä paastota. Mutta
odottakaa, odottakaa... vuoro se on meilläkin!

Aterian jälkeen joukko otti pitkän ettoneen. Mikäs siinä, eihän heillä
lopultakaan ollut mihinkään kiirettä, ja edellisen yön uni oli jäänyt
vähäksi ja huonoksi hirvittävän kuilun partaalla. Kohtalainen tuuli
oli alkanut puhaltaa ja ilma oli nyt mainio. Helle ei päässyt liiaksi
tuntumaan ja hyönteisparvetkin vähenivät.

Ettoneen jälkeenkään ei miehillä tuntunut olevan kiirettä, ja Isa
alkoi jo hiljalleen toivoa, että Huuhkat ehtisivät yhtyä heihin
hyvissä ajoin. He tarkkailivat rosvojen puuhia. Miehet kuljeskelivat
lähistöllä ja harhailivat ja istuskelivat niinkuin joutilaat ainakin.
Viimein muuan heistä tuntui huutavan jotakin toisille ja viittoilevan
vähäiselle niemekkeelle, joka oli mellan yläpuolella. Miesjoukko alkoi
riisuutua siljolla.

— Ne juuttaat lähtevät uimaan! Isa totesi seuraillen rosvojen puuhia.
— Uimaanhan ne ..!

Niemekkeen toisella puolen oli hyvä hiekkainen ranta, matala ja sopiva.
Tuota pikaa koko miesjoukko oli häipynyt näkymättömiin. Kovaääninen
ilakointi niemekkeen toiselta puolen ilmoitti, että joukko oli
virvoittamassa itseään suvannon tyynessä vedessä.

Isa katseli mietteissään niemekettä ja murahti sitten jotakin ikäänkuin
tyytymättömänä itseensä.

— Mitä? Antti kysäisi.

— Sitä vain, että kun pitääkin olla vanha ja vaivainen! vastasi
erämies. — Ei, minusta ei ole siihen.

— Mihin? tiedusti Antti kiihkeänä. Hän uumoili jotakin tärkeää Isan
sanoista.

— Uimaan tuon lätäkön poikki! Isa marmatti ja viittasi jokea.

— Uimaanko? ihmetteli hänen sisarenpoikansa. — Mitä ihmettä! Ah,
tarkoitatko, eno, että...

Hän teki kuvaavan kädenliikkeen ja Isa nyökäytti päätään. Antti nauroi
jännittyneenä ja kiihkeänä.

— Eno, olet nähnyt, että olen vain keskinkertainen erämies, ampua
osaan vain kohtalaisesti ja senkin mieluimmin liikkumattomaan maaliin.
Mutta etpä taidakaan tietää, että jotakin osaan minäkin. Minä osaan
uida... voin sanoa olevani vedessä kotona kuin kala... Ja tuollainen
matka, sehän ei merkitse mitään!

— Sepä olisi melkein vastavirtaa! Isa penäsi.

— Mutta virta on heikko.

— Köngäs on lähellä.

— Tarpeeksi kaukana kuitenkin. Ei, Isa, minä lähden .. Sinä saat
vartioida ja suojella. Vihellä, milloin vaara alkaa pilkistää, ja ammu,
milloin se suoraan uhkaa! Minä lähden.

Vanha helmenpyytäjä purskahti hiljaiseen nauruun, hyrähteli ja
kierteli, mutta Antti ei kuunnellut enonsa kieltoja. Pensaikon turvissa
hän riisuutui ja laskeutui sopivassa paikassa syvään virtaan.

Vesi tuntui kolakalta, mutta virta ei tässä kohdin ollut enempää kuin
noin kolmeasataa metriä leveä. Veden paine oli kaikesta huolimatta
tuntuva, ja Antin oli ohjattava kulkunsa jyrkän vinosti joen poikki.

Alkumatka oli vaarallisin, sillä joku vihollisista saattaisi niemen
kärjestä hänet huomata. Siksi hän kulki pitkän matkaa sukeltelemalla ja
ponnistautui pintaan vasta puolivälissä jokea.

Hänen vähäaikainen näkymättömyytensä oli suuresti hermostuttanut
Isaa, mutta sitten helmenpyytäjä saattoi todeta, ettei Antti ollut
liioitellut. Hän ui tosiaankin keveästi ja nopeasti kuin kuikka joen
poikki. Isa vartioi hänen kulkuaan kivääri poskella ja tähysteli
tarkkaan. Jos joku uivista rosvoista palaisi, niin...!

Mutta Antti pääsi onnellisesti vastarannan pensaikkoon, ja miehet,
valvottuaan yön peloittavassa kurussa, käveltyään ja syötyään,
leikittelivät mielihalusta tuolla ylemmässä poukamassa.

Antilla oli ainakin joitakin hetkiä käytettävissään.

Hän nousi varovasti rannalle, silmäsi ympärilleen ja juoksi sitten
autiolle siljolle, jonka keskellä hiiltyvät nuotiot hiljalleen
savusivat. Hän kahmasi syliinsä kokonaisen kantamuksen sotilaitten
vaatteita, juoksi mellan toiseen päähän ja heitti kantamuksen jokeen.
Pyörre vetäisi vaatteet mukaansa, ja tuossa tuokiossa ne jo katosivat
näkyvistä pieneen könkääseen.

Antti syöksyi takaisin siljolle ja uudisti äskeisen temppunsa. Uusi
kantamus vaatteita sukelsi erämaanjokeen, ja mies palasi vieläkin
leiripaikalle. Lyhyessä ajassa hän sai ajetuksi virtaan koko joukkion
pukimet... ja sitten hän alkoi raahata sinne aseitakin. Hän oli juuri
ehtinyt heittää jokeen ensimmäisen kiväärikantamuksensa, kun virran yli
kuului hiljainen vihellys.

Se oli Isan varoitus, eikä Antti siekaillut yhtään. Hän hyppäsi
takaisin jokeen.

Niemekkeellä olevan metsikön reunaan oli ilmestynyt muutamia sotilaita.
Mutta Antti ehti uida näkymättömänä joen yli ja kavuta pensaikon
kätköön. Hän oli jo pukeutumassa, kun hämmästyksen ja raivon huuto
kajahti vastaiselta rannalta.

Miehet olivat huomanneet vaatteittensa katoamisen. Niemekkeeltä juoksi
lisää miehiä, ja muutaman hetken ajan leiripaikka muistutti villien
tanssiaukiota, missä alastomat, kirkuvat ja noituvat miehet pyörivät
huimassa vauhdissa.

Vaatekasat olivat kadonneet. Vain joukko saappaita, lakkeja ja muita
pieniä kapineita oli jäljellä. Aseitten lukukin oli vähentynyt.

Juuri äsken kaikki oli ollut tallella, ja nyt...?

Miehet olivat kuulleet, niin vähän kuin olivatkin ylimaissa olleet,
kolttien kertomuksia taioista ja haltioista, metsänväestä ja veden
väestä. Ensi hetkessä nuo taikauskoiset kuvitelmat juontuivat mieleen.

Aliupseeri Mitjka oli koko joukosta ainoa, joka oli säilyttänyt
vaatteensa. Hän oli mennyt vain katselemaan miestensä uintia, sillä
hänellä oli synnynnäinen vastenmielisyys vettä kohtaan. Hän nauroi
aluksi vaatteettomille miehilleen, jotka painiskelivat sääskien ja
paarmojen kanssa, mutta tuli varsin vakavaksi käsitettyään tilanteen
outouden.

Erämaassa ei leikiten olla alastomana. Ja vaikka päivin olikin lämmin,
yöt eivät enää olleet hiottavia. Sitäpaitsi: päivin oli räkkää
tarpeeksi.

— Koltta! hän kiljahti ja hypähti Petrushkan eteen, joka niin ikään
oli narrautunut uimaan ja menettänyt pukimensa. — Koltta se on! Mutta
missä se nyt on?

Kukaan ei mielinyt lähteä ajamaan takaa kolttaa rantalehdoista, sitäkin
vähemmän, koska mies nyt oli aseistettu. Noin puolet kivääreistä oli
poissa.

Petrushka vain kiristeli hampaitaan. Niin, tietysti se oli koltta.

Mutta ei ollut aikaa raivota ja kiukutella. Kuolema uhkasi alastomia
miehiä. Oli laittauduttava matkaan ja kiireesti sittenkin.
Jäljellejääneet saappaat ja lakit otettiin ylle, muun ruumiin verhoksi
katkottiin koivunlehviä ja nuoranpätkillä kiedottiin ne ”hameiksi”
ja ”puseroiksi”. Puolentoista tunnin kuluttua lähti outo matkue
mellalta jokea ylöspäin, joukko lehdespukuisia miehiä, jotka olivat
kuin trooppisten maitten villejä juhlapukimissaan, ja ne, joilla oli
aseet, vartioivat ja tarkkailivat joen rantoja keksiäkseen armottoman
vihollisen, joka tämän tekosensa oli heille tehnyt.

Mutta vastarannalla Isa Niva kieritteli itseään nurmikolla ja oli
tikahtua nauruunsa.

— Ei, ei... tämä on jotakin, tämä... saavat ne sauvoa tätä jokea
pitääkseen pyllynsä lämpiminä... saavat ne... ja voi mäkäriä, voi
sääskiä ..! Minä, vanha erämies, minä en olisi tähän temppuun
kyennyt... en sitten millään! Ja sinähän uit kuin saarva!

Hän taputti innoissaan sisarenpoikaansa, joka loistavin silmin
seurasi poistuvia. Ainakin tämän kerran oli torjuttu Huuhkain taloa
uhkaava vaara... ja torjuttu laukaustakaan ampumatta, pisaraakaan
verta vuodattamatta. — Kun Eliel ja Jaakko Huuhka myöhemmin Jaahkin
opastamina saapuivat joelle, he tapasivat kaksi naurusta väsynyttä
miestä, jotka kuitenkin, kerrottuaan tapauksen, jaksoivat vieläkin
nauraa pitkän tovin.

Ja vanha Aaretti Huuhka, saatuaan kuulla miesten seikkailusta ja Antin
oudosta urotyöstä, kiitti tätä lämpimästi ja miehekkäästi.

— Se oli oiva työ. Kovia ja karkeita me täällä kiveliössä olemme,
mutta vasta viime hetkessä, suorastaan oman henkemme lunnaiksi, me
lähimmäisemme verta vuodatamme. Olet nokkela ja rohkea, alamaitten
mies. Olet nyt kuitannut Sannan hoidon monin kerroin... hätistit karhun
Ruutin kimpusta ja nyt melkein pelastit koko talon... Muista, että se
on kotisi, milloin vain sitä tarvitset. Tätä Kirkko-Simon lupaa ei ole
vielä kellekään annettu.