9

Petrushka ja hänen apulaisensa eivät olleet kyenneet oikein arvioimaan
erämaantyttöjen päättäväisyyttä ja aloitekykyä. Kun tytöt olivat
toipuneet ensimmäisestä kauhustaan ja yllätyksen synnyttämästä
hämmingistään, he alkoivat heti kiihkeästi miettiä keinoja, joista
olisi apua toivottomalta näyttävässä tilanteessa. Varsinkin Ruut,
Jäämeren uljas tyttö, terästi huomiokykynsä ja kekseliäisyytensä, ja
vaikka paon mahdollisuutta ei ilmennytkään, tytöt hänen toimestaan
hankkivat itselleen varman, joskin äärimmäisen uskalletun turvan.

Toinen rosvoista, tuo iso mustapartainen mies, joka Jaahkin kammilla
oli esiintynyt varsinaisena kauppiaana ja jota Petrushka nimitti
Grigoriksi ja Grisaksi, loukkaantui nimittäin pahasti. Hän oli metsässä
ajettaessa kaatunut kumoon ahkioineen ja satuttanut jalkansa lumen
alla piilleeseen, terävään ja kovaan oksantynkään. Kun Petrushka jo
silloin oli tarkastanut tyttöjen tavarat ja huomannut heillä olevan
lääkintätarpeita mukana, hän vaati tyttöjä hoitamaan ja sitomaan
apulaisensa vammat. Tuntien toiselta puolen vastenmielisyyttä ja inhoa,
toiselta puolen pakon, tytöt ryhtyivät työhön myös inhimillisten
tunteittensa kannustamina. Ruut etsiskeli tavaroittensa joukosta
siteitä, jodia ja vanua. Tällöin sattui hänen käteensä repusta muuan
pieni käärö, ja nopea, värisyttävä ajatus pälkähti hänen päähänsä. Hän
sulloi käärön huomaamatta taskuunsa.

He hoitivat vaiteliaan ja irvistelevän rosvon haavan ja onnistuivat
työssään niin hyvin, että rosvo loi heihin melkein kiitollisen katseen.
Ilkeännäköinen viiltohaava oli pitkä ja syvä, ja pakkasilma olisi
voinut piankin aiheuttaa kylmän vihat. Nyt rosvo kompuroi pystyyn ja
vakuutti, että jalka paranisi muutamissa päivissä.

Asennossa aterioitaessa, tyttöjen istuessa syrjemmällä, Ruut sujautti
Sannan käteen muutamia pieniä esineitä... kuin litteitä pallosia,
ja käski kuiskaten Sannaa piilottamaan ne sisätaskuunsa. Sanna,
uskaltamatta katsoa niitä rosvojen pelossa, tunnusteli niitä hiljaa, ja
äkillinen kalpeus levisi hänen kasvoilleen. Hän melkein aavisti... hän
tiesi nyt, mitä urhea Ruut tarkoitti... ja hän hyväksyi Ruutin teon.

— Jos... jos meille aiottaisiin tehdä pahaa... jos joutuisimme
väkivallan uhreiksi, silloin tämä on viimeinen keino... ja se on varma,
Ruut kuiskaili hitaasti ja matalasti.

Tytöt katsoivat toisiaan silmiin. He olivat molemmat rohkeita ja
pelottomia, ja kuitenkin heitä kammotti tämä keino. Mutta sekin olisi
uskallettava, jos... jos jotakin tapahtuisi. Heillä oli nyt joka
tapauksessa turva.

Sanna tiesi nyt, mitä Ruut oli hänelle antanut. Ne olivat
myrkkykapseleita, joita he olivat tuoneet Suomesta ja jotka olivat
tarkoitetut susien, kettujen ja ahmojen surmaksi. Aaretti-isäntä
oli käskenyt viedä niitä Jaahkillekin. Mutta Jaahk ei ollut kotona,
kapselit unohtuivat, ja nyt, nyt nuo strykniinipalloset voisivat olla
heidän viimeinen epätoivoinen keinonsa, sillä ennen he kuolisivat
kuin alistuisivat. Molemmat tytöt värisivät asemansa kaameasta
varmistumisesta, mutta samalla tietoisuus siitä antoi heille rohkeutta
ja voimaa. He eivät sittenkään olleet aivan avuttomia. Ja jos rosvojen
tarkoitus oli hankkia heistä lunnaat, niinkuin he jo tiesivät, ja
pitää heitä jossakin tuntemattomassa autiotalossa, silloin täytyisi
rosvojen jo oman etunsa takia käyttäytyä heitä kohtaan siedettävästi.
Ja siinä nuotion äärellä kuiskaillessaan he päättivät varoa ja valvoa.
Aina toisen nukkuessa toinen valvoisi. Rosvoihin ei voinut hetkeäkään
luottaa. Järjestys oli vaivalloinen, mutta vain se takasi edes
suhteellisen turvan. Matka jatkui, ajettiin ja levättiin, ja suunta oli
aina itää kohti.

                                                  ⸻

Autiotalossa tyttöjen oli kuitenkin taivuttava eräisiin rosvojen
vaatimuksiin. Petrushka ei voinut luottaa heihin, jotka hän tiesi
synnynnäisiksi kiveliöneläjiksi. He eivät kaihtaisi pakenemista
yksinäänkään erämaahan, jos vain keino ja tilaisuus ilmaantuisi.
Niinpä rosvot toimittivat porot kauemmaksi ja sukset hyvään säilöön.
Lisäksi tyttöjen oli luovuttava poronnahkakengistään ja tyydyttävä
ahkiossa olleisiin, sisällä käytettäviin huopatossuihin. Ja varmemmaksi
vakuudeksi Grisa tekaisi vanhoista lehmänriimuista ja eräistä
rautapaloista jonkinlaiset pitkät kahleet, jotka kiinnitettiin tyttöjen
nilkkoihin. Ne eivät juuri ollenkaan haitanneet liikuskelua sisällä,
mutta matkanteko talvisessa luonnossa ei niitten ollessa jaloissa
sujuisi kovinkaan helposti.

Tämä alentava ja kiusallinen varokeino oli kuitenkin jossakin määrin
käsitettävä, sillä tytöt saivat paljon oleskella kahden kesken.
Rosvoilla tuntui olevan puuhia ulkosalla, ja niinpä Petrushkakin oli
yhteen mittaan poissa lähes kaksi viikkoa.

Ruokatarvikkeista ei ollut puutetta, vieläpä voitiin varastoja sanoa
ylellisiksikin, ja tytöt ihmettelivät, mistä rosvot monia laatuja
olivat saaneet. He jättivät ruokapuolen hoitamisen kokonaan vankiensa
huoleksi, ja Sanna ja Ruut olivat iloisia voidessaan edes siten
lyhentää auringottomien, pimeitten painavaa yksitoikkoisuutta.
He koettivat pitää pirttiä mahdollisimman siistinä, laittoivat maukasta
ja vaihtelevaa ruokaa ja saivat jöröiltä rosvoiltakin osakseen ynseää
kiitosta. Ulkonaisesti ei ollut mainittavia häiriöitä. Mutta aseman
epävarmuus, outous ja pitkällinen jännitys koettelivat tyttöjen mielen
lujuutta.

He pelkäsivät lunnaitten suuruutta.

— Niin, setä Pekka tiesi aarteen, mutta isä ei sitä tiedä muuta kuin
suunnilleen, Sanna aprikoi. — Ja nyt on talvi. Hän ei löydä... hän ei
löydä sitä... eikä meillä kotona ole niin paljon kultaa.

Ruut kuitenkin avoimesti tunnusti luottavansa miehiin, joiden
keskuudessa hän oli kasvanut.

— Kyllä ne keksivät keinon, hän vakuutti. — Onhan siellä isä...
niin, isäksi minä sanon häntä... siellä on Antti Rovanen... ja kaikki
pojat... ja Isa Niva, hänhän osaa etsiä kultaa...

— Niin, siellä on Eliel, eikö niin? Sanna kysyi katsoen
lapsuusystäväänsä kostein, kirkkain silmin.

— On, on, Ruut vakuutti terhakasti. — Ja Aaro Niemi, eikö niin?

Sanna huokasi. Ruut muutti äkkiä puheenaihetta.

— Mitä oikein pidät Antista... Antti Rovasesta? hän tiedusti.

— Kuinka niin? Mitä tarkoitat? Sanna vastasi luoden katseensa alas.

— En muuta kuin että hänen silmänsä aina etsivät sinua. Olen nähnyt
ainakin kymmenen kertaa, että hän muuttuu kokonaan, kun sinä tulet
paikalle. Etkö ole huomannut?

Sanna olisi tahtonut kieltää, mutta Ruut oli vanha ystävä ja hänellä
oli vaistomainen kammo epärehellisiä tai edes kierteleviä vastauksia
kohtaan.

— Olen ehkä huomannut, hän sanoi hiljaa. — Mutta sehän ei merkitse
mitään. Hän... hän on vieras... hän on etelästä... ja... ja...

— Ja sinulla on Aaro, Ruut täydensi. — Olet oikeassa. Niin tekisin
minäkin. Aaro on ollut aina...

— Ja Eliel, hymyili Sanna kyynelten lomitse.

Ja ollessaan pirtissä kahden tytöt heittäytyivät toistensa syliin ja
kertoivat sydämiensä salat, onnellisina, että heillä oli joku, jolle
uskoa onnensa ja toivonsa, ja lohduttomina, koska tulevaisuus näytti
synkältä ja toivottomalta. Näkisivätkö he milloinkaan enää Elieliä ja
Aaroa?

— Mutta kuule, Sanna... minua niin kiinnostaa... ajattele, ellei olisi
Aaroa... niin, voisitko silloin... ajattelisitko silloin ehkä Anttia?

Uneksuva, verhottu katse ilmestyi Sannan silmiin.

— Ehkä... ehkä... hän on sulautumassa kiveliöön... hän alkaa tajuta,
mitä erämaa vaatii... Hän alkaa siihen lumoutua. Ja ehkä... ehkä hän
jääkin erämaahan... vain sen vuoksi, ei kullan ja helmien himon,
ei seikkailun hetkellisestä viehätyksestä, ei pakosta... eikä edes
rakkaudesta... ja silloin, silloin hänestä voisi tulla mies... oikea
miesten mies. Mutta en halua sitä ajatella... hän on minulle kuin
nuorempi veli... Ja Aaro, hän on jo kaikkea, mitä Antista ehkä voi
tulla...!

— Ja Eliel myös, Ruut muistutti hiljaa.

Päivät kuluivat, pimeät ja harmaat, samoin loppumattomilta tuntuvat
yöt, jolloin revontulten kajo loisti heikkona aavistuksena jäisten
ikkunanruutujen takaa. Lunnaitten maksuaika läheni, ja tyttöjen tuska
ja jännitys kasvoi päivä päivältä.

Rosvot eivät heille paljonkaan puhelleet, ja puhellessaankin vain
talousasioista. Mutta keskenään he toisin ajoin juttelivat aika
vilkkaasti. Aluksi tämä juttelu oli melko hiljaista ja kuiskaavaa,
mutta nähtävästi miehet lopulta vakuuttautuivat, ettei heitä ymmärretä
eikä heidän siksi tarvitse varoa. He puhuivat venäjää. Mutta Sanna
ymmärsi sitä, ei tosin erittäin hyvin, mutta kuitenkin niin paljon,
että hän, milloin halusi kuunnella, sai selvän rosvojen ajatuksesta.
Näin hän sai tietää, että jossakin Muurmanin radan varrella oli
joitakin aikoja sattunut junaonnettomuus, minkä jälkeen juna
oli ryöstetty. Hän käsitti nyt, mistä Petrushka oli saanut tavaroita
voidakseen esiintyä kauppamiehenä, ja tiesi myös, mistä olivat peräisin
heidän syömänsä jauhot, ryynit ja muut ruokatavarat. Kävi niinikään
ilmi, että jossakin kiveliössä, hylätyssä parakkirakennuksessa,
majaili kokonainen hylkyjoukko, joka oli ottanut osaa junanryöstöön,
ja rosvojen viittauksista saattoi päätellä, että Petrushka oli tähän
joukkoon suhteissa ja aikoi joskus käyttää sitä hyväkseen. Rosvot
tuntuivat toiselta puolen näitä miehiä pelkäävän, toiselta puolen
olivat hyvillään heidän olemassaolostaan. Mutta sitten toisinaan miehet
alensivat ääntään, vilkaisivat vankeihin ja kuiskuttelivat aivan
hiljaa. Sanna ei voinut päästä varmuuden veroisesta aavistuksestaan,
että miehet suunnittelivat jotakin uutta ja tärkeämpää.

Päivien lasku oli tytöiltä mennyt osittain sekaisin. He eivät olleet
kyenneet huomioimaan hirveän seikkailunsa ensimmäisiä päiviä, ja
sittemmin ainainen pimeys oli sekoittanut heidät. Mutta arviolta
noin viikkoa ennen lunnasaikaa tytöt näkivät rosvojen varustautuvan
pitkähkölle matkalle, ja vihdoin Petrushka ilmoittikin heidän lähtevän
hakemaan lunnaita. Hän sanoi jättävänsä tytöt yksin ja varoitti heitä
pakenemasta. Poroja ei ollut paikalla. Miehet ottaisivat sukset
mukaansa. Viitaten kahleisiin Petrushka arveli niiden olevan hankalana
esteenä taivalta tehdessä. Ruokatarvikkeita jätettiin kosolti,
polttopuita oli varattuna ulkona ja vettä he voisivat itse käydä
noutamassa.

Tytöt jäivät kahden.

Ja sittenkin he heti aluksi keskustelivat pakomahdollisuuksista. Mutta
ne olivat niin epätoivoiset ja pienet, että heidän täytyi myöntää
rosvon varoitus oikeaksi. Jalkaisin erämaassa — tähän aikaan vuodesta
ja kahleitten estäessä vapaata kulkua — se saattoi merkitä kuolemaa ja
parhaimmassakin tapauksessa ylivoimaisia ponnistuksia ja kärsimyksiä.

Oli sittenkin parasta odottaa. He jäivät autiotaloon. Eivätkä he
sillekään mitään voineet, että erämaan hiljainen yksinäisyys, sen
loppumaton pimeys, tutkimattomuus, alkoi saada heidät pelon valtaan.
Miesten — rosvojenkin — poistuminen huojensi heidän mieltään toiselta
puolen, toiselta puolen he taas tunsivat olevansa avuttoman yksin,
ilman sitäkään turvaa, minkä rosvot saattoivat taata vangeilleen. He
alkoivat kuulostella kiveliön outoja ääniä, he olivat kuulevinaan
enemmän kuin oli aihettakaan, he säikkyivät, ja lumimyrskyn alkaessa he
painautuivat toisiinsa makuulavitsallaan uskaltamatta toisin ajoin edes
päätään kohottaa. Kuinka kauan tämä tuska ja piina jatkuisi...?

Koltta Eljin kesävarastot olivat riittäneet tasan viikon yli juhannuksen
. Siitä lähtien Elj oli eukkoineen ja kaksine lapsineen
ollut ilman jauhoja, sokeria, teetä, ja viinaa. Suola oli ollut
ainoa mauste ja ylellisyys, jota oli ollut käytettävänä. Elj oli
köyhä koltaksikin, eikä ehkä heimonsa parhaita pyyntimiehiäkään.
Kevättalviset ansiot olivat supistuneet vähiin, ja siksi
kesävarastotkin olivat jääneet riittämättömiksi.

Kaikesta huolimatta kesä oli puurrettu kalan varassa ja syksyllä
lyöty taas lihaa pataan, tuoretta poronlihaa joka päivä. Ajokeli
oli jo tullut, eikä Elj enää mitenkään malttanut viivytellä. Täytyi
lähteä hakemaan muonaa lisää ja vaihtelua kauempaa, joko Norjasta
taikka Petsamosta, jauhoja leiväksi ja hutuksi, sokeria ja teetä sekä
viinaakin. Olihan Eljillä varastossa lintuja, oli turkisnahkoja, oli
porontaljoja ja -lihaa, oli kuivattua ja suolattua kalaa. Raitokuormien
hinnalla hän saisi kaikkea, kunhan käväisisi mennen tullen yhteensä
tuhatvirstaisen matkan. Perhesyistä hän ei kuitenkaan voinut
jättää eukkoaan yksin syyskammiin. Perhe oli vietävä matkan ajaksi
sukulaisiin. Palatessaan hän heidät sitten sieltä noutaisi.

Ja innokkaana, touhukkaana Elj pyöriskeli raitoaan kuormaten, hyppeli
lumessa parhaassa purkapeskissään, käppelehti kevyenä ja nopeana kuin
karvainen peikko, ja vihdoin raito nytkähti liikkeelle, Elj viimeisessä
ahkiossa pitääkseen silmällä, ettei vahinkoa tapahtuisi ja että kaikki
pysyisi matkassa. Eukko ajeli edellä, lapset keskellä ja muu osa oli
kuormaraitoa.

Yli lumisen, aavemaisen erämaan kävi kolttien kulku nopein poroin.
Syvä ura painautui lumeen. Se juoksi yli jänkien ja selkosten, poikki
jokien ja järvenselkien, kierteli tunturinrinteitä ja piti suuntanaan
luoteista.

Sitten alkoi myrsky, alkoi hiljaa, mutta koveni pian myllertäväksi
lumimereksi, ja samoihin aikoihin kuului raidon etupäästä huuto, kimeä
kirkaisu, ja raito pysähtyi levottomana paikoilleen.

Elj riensi etupäähän. Hän melkein arvasi asian, ja hänen mieleensä
juolahti, että itse asiassa hän olisi voinut lähteä matkaan
aikaisemminkin ja että se, mikä tapahtui, olisi voinut tapahtua
sopivammassa ympäristössä.

Mutta näistä edes selviksi ajatuksiksi kiteytymättömistä arveluista
ei ollut apua. Uusi elämä oli pyrkimässä lumiseen, autioon erämaahan,
kamppailemaan, kärsimään ja kuolemaan. Ja tuon uuden elämän tulo oli
tapahtumassa myrskyisellä lumilakeudella, pimeässä tuiskussa. Lumi
ja kylmyys toivottaisivat tulijan turvetulleeksi. Lumi ja kylmyys ja
pimeys olisivat olennon ensimmäiset aistimukset, sen vähän mitä se
kykeni aistimaan.

Mutta Elj ei ollut arvannut täsmälleen. Mitään ei vielä ollut
tapahtunut, mutta sitä voitiin odottaa milloin hyvänsä. Ja kolttavaimo
ehdotti miehelleen, eikö olisi syytä poiketa joksikin aikaa
autiotaloon, jonka molemmat tiesivät sijaitsevan parin tunnin
päässä syrjään heidän reitiltään. Sen asukkaat, suomalaiset, olivat
jättäneet talon kylmilleen jo vuosia sitten.

Elj yhtyi vaimonsa esitykseen, ja pororaito sai poiketa syrjään. Se
alkoi sisukkaasti ja sitkeästi polkea melkein myötäiseen lumiaaltojen
ajellessa sitä takaa.

                                                  ⸻

Ulkona napsoivat porojen koparat, kuului huutoja ja noitumista, kajahti
naisen ääni ja lasten itkua. Yllättyneinä, ihmeissään ja peloissaan
Sanna ja Ruut seisoivat lavitsansa äärellä ja pitelivät käsissään
palavia päreitä.

Autiotaloon oli kesken lumimyrskyn eksynyt vieraita. Ja he alkoivat
lappautua sisään nahkoissaan, karvaisina ja muodottomina, kylminä ja
viluisina, ja. ääni, josta ei voinut erehtyä, pieni, kimeä ja vaativa,
ilmaisi uuden elämän äsken syntyneen ulkona erämaassa.

— Vieraita, vieraita! tytöt hokivat ja riensivät vastaan kahleiden
kilistessä lattialla.

Mutta meni pitkä hetki, ennenkuin tulijat olivat selviytyneet
hämmästyksestään ja pelostaan löytäessään autiotalosta kaksi naista,
kaksi nuorta tyttöä... suomalaisia lisäksi... Sanna sai moneen kertaan
selvittää jokaisen yksityisseikan, ennenkuin tilanne vähitellen valkeni
Eljille.

Mutta Sanna ja Ruut olivat käsittäneet asemansa paljon nopeammin.
Pikkukoltta, joka tunti sitten laskettuna pehmeälle poron vasantaljalle
oli tuntenut ulkomaailman ensimmäisen kylmän kosketuksen, sai nyt
kaiken sen ruhtinaallisen hoidon, mikä lämpimän lieden ja hirsisen
tuvan suojassa oli mahdollista antaa, eikä hänen siten tarvinnut huutaa
ensimmäisiä huutojaan lumimyrskyn säestykseksi rakovalkean äärellä
jossakin metsänlaiteessa. Hän sai hoidon, niin myös hänen erämainen
äitinsä, joka urheasti oli jatkanut matkaansa kohti autiotaloa.

Meni pitkät hetket, ennenkuin pienokainen nukkui, ennenkuin äiti oli
sovitettu lavitsalle ja tytöt saattoivat ajatella omiakin asioitaan.

Tässä saattoi olla heidän pelastuksensa. Koltat olivat tulleet heidän
luokseen kuin heidän rukoustensa kutsumina ja taivaan lähettäminä.

Sanna ja Ruut ryhtyivät puhuttelemaan Eljiä, joka ahneesti ja
tyytyväisesti söi leipää ja maisteli sokeria teen ohella. Hänhän
voisi viedä heidätkin mukanaan... minne hyvänsä, kunhan he pääsisivät
rosvojen ulottuvilta.

Päästyään täydellisesti perille, miten asiat olivat, Elj osoittautui
varovaiseksi ja araksi. Se oli luonnollista. Varovaisuus, arkuus ja
viekkaus olivat näiden kiveliönasukkaiden ainoat keinot selviytyä
epätasaisessa taistelussa paremmin varustettuja tunkeilijoita vastaan.

Jos Elj olisi saanut pitää tahtonsa, hän olisi jatkanut matkaa jo
parin kolmen tunnin kuluttua. Hän ei halunnut kohdata rosvoja,
joiden toimista ei ollut mitään takeita. He voisivat pitää Eljin
kuormaraitoakin saaliinaan. Ja vaikka Sanna ja Ruut todella nyt
pelastuksen jo ollessa käden ulottuvilla pelkäsivät rosvojen paluuta,
he eivät voineet hyväksyä Eljin kiirettä. Vaimon ja lapsen oli saatava
levähtää.

Tyttöjen mukaantuloa vastaan Eljillä sensijaan ei ollut mitään. Raito
voitiin kuormittaa siten, että tytöt sopisivat ahkioihin. Ja sitten,
kun Elj olisi päässyt poroineen kiveliöön, sitten hän kyllä osaisi ja
tietäisi varoa rosvoja. Erämaassa hän ei pelkäisi, hän osaisi kyllä
pujahtaa pakoon.

Mutta vajaata vuorokautta pitempään Elj ei suostunut millään puheella
viipymään, ja siihen oli taivuttava. Lapsi ja äiti jaksoivat hyvin.
Matkalle oli lähdettävä.

Tyttöjen nilkkarenkaita Eljkään ei kyennyt irroittamaan, mutta riimut
häh, epäitsekkäästi turmellen kirveensä, hakkasi poikki.

Poislähdettäessä Ruut sieppasi liedestä hiilen ja kirjoitti sillä
muutamia sanoja seinälle.

— Ehkä pojat osuvat ja näkevät, hän huudahti Sannalle. — Ja olkoon
Petrushkan kiusaksi.