XII.

Seuraavan päivän aamulla Mäntyvaaran isäntä, Lauri sekä Vanhalan Matti
lähtevät loukkaan tekoon. He astuvat karhun vahtuun vuoksi jo
usein kulettuja seutuja, ensin rantatietä myöten ja kääntyvät sitten
vasemmalle ja kulkevat tiheän metsikön kautta sitä suuntaa kohti, missä
haaskat ovat. Etummaisena astuu Lauri, sitten isäntä ja takimmaisena
Matti. Enimmästä keskustelutta kuluu matka ja varsinkin Matti, joka on
harvapuheinen, jäykkäluontoinen vanhus, ei monta sanaa sano.

Miehet valitsevat metsässä paikan likelle niitä seutuja, missä lehmäin
raadot ovat, vaan vähän ylemmäksi, kuivemmalle maalle. Siellä he
rupeavat puita jystämään ja hakkaavat sylen pituisia hirtten tapaisia
palkkeja joko kasvavista puista tai osaksi myös siellä täällä olevista
kaatuneista hongista. Isännän ja Laurin kirveet enite jälkeä tekevät ja
Matti vaan tekee pienempiä veistotöitä sekä antaa toisille tarvittaessa
neuvoja ja auttaa heitä isompia puita kuljetettaessa. Kuuluu nyt
kirveitten kalketta ja puitten pauketta palkkeja tehdessä; sillä
semmoisessa työssä ei jyskettä saateta välttää; ja metsän kuningas,
jos vaan mailla lienee, saapi kummissaan kuunnella ja ajatella, jotta
mikä se nyt semmoista jytäkkää pitää sen ennen rauhaisan ruokapaikan
läheisyydessä. Kuluu aikaa melkonen palkkeja tehdessä, niitä kun
tarvitaan koko joukko, vaan kun arvellaan niiden riittävän, ruvetaan
niistä loukkaalle seiniä tekemään. Ne ladotaan pystyyn maata vasten
ihan toistensa viereen kolmeksi seinäksi eli sivuksi, niin että kaksi
seinää tulee yhtäsuuntaisiksi toistensa kanssa ja kolmas yhdistää
niiden päät toisiinsa, vaan yksi sivu jääpi siis avoimeksi. Tälle
neljännelle sivulle vedetään iso kokonainen hirsi ja asetetaan maata
pitkin ikäänkuin kynnykseksi loukkaalle, niin että tyvipuoli koskettaa
molempia yhtäsuuntaisia seiniä, vaan latvapuoli ulottuu kauas niiden
ulkopuolelle. Vielä tarvitaan tätä loukkaan etusivua varten hirsi tai
kaksi; mutta, ennenkuin ne hakataan ja tuodaan määräpaikkoihinsa, on
Matti ukko ruvennut vivun tekoon. Hän veistelee kaikenlaisia palukoita,
jotka tarvitaan vipua varten, ja on työhönsä niin kiintynyt, ett’ei
paljon jouda ympärilleen silmäellä eikä sekaantua isännän ja Laurin
puheisiin. Nämä kun tuumaavat ja miettivät, mitenkä mikin on tehtävä,
niin ukko vaan äänetönnä työtään toimittaa, eikä hän muulloin kuin
toisten jotain kysyessä lyhyesti jonkun sanan vastaukseksi ärähtää, ja
vaikka hän näkee, ett’eivät aina älyä, mitä varten hän mitäkin tekee,
niin ei hän kuitenkaan ennen aikojaan selityksiin rupea; hän olla
jöröttää vaan vakavana ja totisena ja tekee työnsä varmana kuin kokenut
mestari ainakin.

Matin veistäessä ja vuollessa vipulaitokseen tarvittavia kaluja, ovat
isäntä ja Lauri puuhassa isoa hirttä valmistaessaan. Kun se on valmis
kuljetettavaksi, tuumaa isäntä Laurille, hirttä kohottaessaan: ”Tuskin
tämä kahden miehen saadaankaan paikoilleen.”

”Näkyy tässä painoa olevan”, vastaa Lauri, hänkin hirttä kohottaessaan.

”Raskas tämä raato on”, huutaa isäntä Matille. ”Etköhän Matti tulisi
avustamaan!”

”Vai raskaalta tuntuu”, vastaa Matti. ”No, minä tulen täältä heti.”

Kolmen miehen vedetään sitten hirsi loukkaan eteen ja siinä kantajat
eli vetäjät heittävät taakan käsistään ja niin pudota romahtaa hirsi
maahan toisen viereen. Siihen se sitten jätetään vähäksi aikaa,
ennenkuin se nostetaan siihen paikkaan, mihin se on pantava.

Ennenkuin nyt isäntä ja Lauri muihin töihin rupeavat, käyvät he toisen
haaskan purkamassa ja tuovat sitten koko haisevan lehmänraadon loukkaan
lähelle, jotta Matti saisi siitä syöttiä ottaa loukkaaseen karhua
varten pantavaksi.

Matilla alkaa nyt vipulaitos olla lopulleen valmis. Loukkaan sisälle
peräseinään on hän kiinnittänyt puukoukun, johon syötti tulee
pantavaksi, ja siitä johtuu vipu etusivulle, siinä olevan hirren
tyvipuolen kohdalle. Kun lehmän raato on tuotu siihen likelle, niin
Matti leikkaa raadosta pään erilleen, jonka hän vielä halkaisee ja
panee sitten toisen puoliskon, johon myös kieli on jäänyt, puukoukkuun.
Isännälle ja Laurille, jotka katselevat hänen hommaansa, sanoo hän:
”Päällystäkäähän loukas kokonaan havuilla ja katsokaa, että joka paikka
tulee niin hyvin peitetyksi, ett’ei vieras katsoja voi ollenkaan tietää
niiden peitossa minkään rakennuksen olevan!”

Niin ruvetaankin loukasta havuilla peittämään ja sillä aikaa Matti
lehmän raatoa silpoilee sekä syytää siitä palan palan perästä loukkaan
sisälle ja etupuolellekin. Ne ovat sitä varten, että karhu, jos se
kerta sille mieluisesta hajusta vieteltynä tulisi loukkaalle, rupeaisi
nuuskimaan ja syömään siellä täällä olevia paloja, joista se pääsisi
hyvään makuun, eikä sitten malttaisi olla syömättä syöttiä puukoukusta.

Vihdoin, kun loukas on kokonaan havuilla peitetty, niin että se on
aivan kuin havumaja, viritetään vipu. Se hirsi, joka äsken tuotiin,
nostetaan toisen hirren päälle, joka oli pantu loukkaalle kynnykseksi,
siten että latvat tulevat päällekkäin, vaan ylemmäisen hirren tyvipuoli
kohotetaan, joten aukko tulee hirtten väliin, ja tähän väliin asettaa
nyt Matti kepin oli palukan pystyyn päällimmäistä hirttä kannattamaan.
Tämä palukka on yhteydessä vipulaitoksen kanssa, joka on sillä lailla
laitettu, että, jos se sattuu liikahtamaan, silloin heti hirttä
kannattava palukka kaatuu ja samalla hirsi alas romahtaa.

Kun nyt loukas on valmis ja vipu viritetty, tuumaa isäntä, loukasta
ja vipua katsellen: ”Tämmöinen se nyt tuli ansa metsän kuninkaalle.
Nyt ei puutu muuta kuin että se metsän peto tulisi tähän ansaan, niin
sittenhän ne tulisivat jo vaivat palkituiksi.”

”Ka, sehän tässä on toivottava”, vastaa Lauri, hänkin vipulaitosta
tarkkaan katsoen. ”On tämä somanen laitos, ja tässä se salojen eläjä
pian saattaa surmansa saada.”

”Hetihän sen täytyy henkensä heittää, kun se tulee tuohon syöttiin
koskemaan.”

”Niin, ensin se tästä ulkopuolelta syöpi mitä löytää ja tuolta sisältä
se tietysti myöskin rupeaa lihapalasia maistelemaan, pistäen turpansa
tästä välistä tuonne sille. No, sitten sillä tekee mieli tuota pään
puoliskoa tuolta puukoukusta. Mutta sinne ei sen kuono uletukaan.”

”Silloin se toisella jalallaan astuu tästä alushirren yli ja nyt se
saattaa suullaan koskettaa syöttiä.”

”Vaan kun syötti on lujasti kiinni sidottu, niin se rupeaa sitä
retuuttamaan, irti saadakseen.”

”Mutta eipä irtaukaan syötti helposti; se näkyy hyvin lujaan olevan
nuoralla sidottu.”

”Ja kun se sitä retuuttaa, niin silloin puukoukku liikahtaa ja vipu
laukeaa. Tämä palukka tässä paikoiltaan solahtaa ja samalla tämä vankka
hirsi mörön niskaan pudota romahtaa.”

”No, se vasta rymäystä on!”

”Ka, siinä tulee semmoinen paino mörkö paran päälle, jotta —”

”Heh! Paikallahan se kuoliaaksi litistyy.”

”Ei auta sillä voimain ponnistukset enää.”

”Ka, hetihän tuommoinen paino siltä hengen viepi.”

”Se on tietty”, puuttuu puheeseen Matti. ”Sen päälle tulee niin raskas
paino, ett’ei se ennätä parahtaakaan. — Mutta hyvä on kuitenkin, että
pannaan paljon painoa. Otetaanpa tuolta viellä tuo vanha hirsiremu,
joka tuossa likellä näkyy, ja pannaan se lisäpainoksi!”

”No, so kun vielä pannaan”, sanoo isäntä, ”niin kyllä sitten —.”

”Kyllä sitten jo tulee painoa”, lausuu Lauri.

Tuodaan sitten se vanha jo melkein lahonnut hirsi ja nostetaan sekä
kiinnitetään lisäpainoksi painohirren päälle.

Sittenpä se loukas vihdoin saadaan semmoisekseen jättää. Mutta Matin
palasiksi silpoma lehmän raato on johonkin korjattava.

”Mihinkä ne nämä pannaan?” kyselee Lauri raadon paloja kosketellen.
”Eihän näitä metsälle suinkaan syötäviksi jätetä?”

”Ei toki”, vastaa Matti. ”Kyllä ne pois korjataan.”

”Poishan ne ovat korjattavat”, sanoo isäntäkin. ”Maahan niitä olisi
hyvä kätkeä, mutta sanotaanpa metsän niitä ylös kaivavan.”

”Ei niitä maahan panna”, sanoo Matti. ”Sieltä kyllä metsä ne pian ylös
kaivaa.”

”No, puuhun ne vissiin pannaan”, sanoo Lauri. ”Mutta kyllähän se mörkö
ne sieltäkin saattaa saada.”

”Pääseehän se puuhun kyllä vähän matkaa”, myöntää Matti. ”Vaan kun ne
viedään korkealle ylemmille oksille, niin kyllä pysyvät siellä.”

”Niinpä luulisi”, arvelee isäntäkin.

Kun sitten lehmän raadon palaset ovat ripustetut läheisten puitten
oksille niin korkealle kuin mahdollista sekä loukkaan teossa syntyneet
lastut huolellisesti havuilla peitetyt, niin miehet, tyytyväisinä
työnsä päättymisestä, lähtevät kotia päin astumaan.

Peräkkäin he astuvat taas, samassa järjestyksessä kuin olivat
tulleetkin, mutta nyt he ovat iloisemmalla mielellä, isäntä varsinkin,
joka nyt näkyy olevan hyvin puhetuulella, ja Lauri, vaan Matti ei näytä
iloisuuttaan sanoilla; on vaan yhtä jörö ja harvapuheinen kuin ennenkin.

”Kun nyt vaan”, sanoo isäntä ja kääntyy Lauriin päin, ”mörkö jonain
päivänä sattuisi loukkaaseen eksymään, niin silloin mahtaisi sydän
vähän sykähtää.”

”No, jo se tuntuisi hyvälle”, myöntää Lauri, isännän puhuessa jäätyään
melkein seisomaan, ”semmoinen asia. Kyllä silloin Mäntyvaarassa ilo
nousisi.”

”Ka, siitä nousisi semmoinen ilo ja riemu, mesikämmenen peijaita
pidettäessä, jotta se vasta olisi! Kunpahan vaan menisi mörkö
loukkaaseen! Eikähän semmoinen tapaus mahdoton ole. Onhan aina joskus
ennenkin sattunut, että joku metsän pörhökarva on loukkaassa surmansa
saanut.”

”Onhan toki”, äännähtää Matti.

Siinä kun astutaan metsämaita, muistelee isäntä, mitä lapsuutensa
ajoilla oli kuullut puhuttavan metsän kuninkaasta.

”Kerrankin”, sanoo hän, ”kun minä vielä olin pahanen poikaressu —
olisinko ollut kolme- tai nelivuotias — niin mörkö oli kaatanut yhden
lehmän meiltä ja sammalilla peittänyt, niinkuin se tavallisesti tekee.
Oli sitten monta yötä vahattu sitä mörköä, vaan turhaan; ei saatu sitä
sillä keinoin. Sitten laitettiin loukas — tottapa se oli semmoinen
kuin meidän tekemämme; en minä kyllä ollut sitä katsomassa.”

”Semmoinenpa se tavallisesti tehdään”, sanoo Matti.

”No niin. Siinä loukkaassa oli puukoukku ja siinä koukussa syötti —.
luultavasti lehmän päästä sekin niinkuin nyt — ja siitä koukusta,
tietysti lähti vipu.”

”Se on tietty”, vakuuttaa Matti.

”Niin”, jatkaa isäntä. ”Se oli loukas viritetty; ja miehet ne vaan
kotona odottelivat, eikö ala kuulua pamausta, ja kävivät tuon tuostakin
katsomassa, jotta eikö ollut lau’ennut loukas.”

”No, menikö mörkö loukkaaseen?” kysyy Lauri.

”Älähän! Muuanna sitten, kun kaikki talon väki oli kotosalla,
kuului metsästä, juuri sieltä päin, missä loukas oli, aika romahdus.”

”Se oli vissiin —” arvelee Lauri.

”Enhän minä”, keskeyttää isäntä, ”älynnyt sitä miksikään, vaan muistan
selvään, kun isäni sanoi, jotta nyt loukas laukesi.”

”No?” äännähtää Matti.

”No, siitä innostui kaikki talon väki, innostui niin, että, kun isäni,
pyssyä seinältä ottaessaan, sanoi, jotta lähdetäänpä nyt katsomaan,
mikä otus loukkaaseen on mennyt, niin eivät ainoastaan miehet vaan myös
kaikki vaimosetkin lähtivät loukkaalle päin juoksujalassa rientämään;
mutta minä ja toiset paitaressut jäimme pirttiin seisoa tollottamaan,
ihmetellen, jotta minnekkä ne nyt semmoisella kiiruulla menivät.”

”Oliko loukkaassa mitä?” kysyy Lauri.

”Kun joukko oli loukkaalle ehtinyt, niin — aivan oikein — siellä oli
vipu lauennut, ja hirsien väliin oli litistynyt itse metsän kuningas.”

”Ka se!” lausuu Matti. ”No, se oli tietysti kuolleena siinä?”

”Niin; eihän siinä henkeä ollut enää, siltä kun oli maha revennyt.”

”No, kyllä mahtoi aika ilo nousta semmoisen tapauksen johdosta?”
kyselee Lauri.

”Se on tietty. Kyllähän siitä riemu nousi ja pidettiinkin sitten kemut
semmoiset, jotta ne vasta olivat; ei puuttunut niistä ruokaa eikä
viinaa.”

”Kyllähän sitä mesikämmenen peijaissa iloa pidetään”, sanoo Matti.

”Olisipa nyt toivottava”, sanoo Lauri, kun on taas matkaa kappale
kulettu ja kohotaan jo rantatietä ylöspäin, ”että menisi mörkö
loukkaaseen, jotta sitten saataisiin mesikämmenen peijaat pitää ja
minäkin saisin niissä kerran olla.”

”Ka, olisihan se mieluinen asia”, lausuu isäntä. ”Hyvinhän se mieli
menisi hyväksi, kun sattuisi metsän kuningas jonain päivänä loukkaassa
olemaan; mutta eihän kukaan voi ennakolta tietää, mitä vastaisuudessa
on tapahtuva.”

”Eihän sitä voi tietää”, myöntää Matti. ”Sillä möröllä on oma päänsä
ja kyllä se monesti osaa henkensä varoa, eikä tulekaan semmoisille
paikoille, missä se pahaa aavistaa.”

”Onhan se viisas eläin”, myöntää Lauri, ”mutta pettyy se välistä sekin.”

”Ka, pettyyhän se joskus”, selittää Matti, ”varsinkin kun sillä on hyvä
ruoka tarjona.”

”Kyllä onkin loukkaassa semmoinen syötti”, sanoo isäntä, ”jonka pitäisi
makialta maistua sen suussa.”

”Ka, onhan siinä semmoinen syötti, jotta, jos se ei kelpaa, niin ei
kelpaa muukaan.”

”Eiköhän mahtane sillä suu vettyä, sitä nähdessä!” naurahtaa Lauri.

”No, niin luulisi”, arvelee isäntäkin.

Jo ovat loukkaan rakentajat ehtineet matkansa päähän ja astuvat nyt
Mäntyvaaran pirttiin, jossa he tyytyväisin mielin heti rupeavat
illallista syömään, ja hajauvat sitte kukin vuoteillensa, ainakin
ensi yön kotona rauhassa nukkuakseen. Yövahtuuhomman he ovat jo
melkein kokonaan mielestään jättäneet, kun ei kuitenkaan näy koskaan
vahtuu onnistuvan; eikä karhu ainakaan aivan pian haaskalle tule,
arvelevat sekä isäntä että Lauri; kyllä sitä päivällinen möyke on vähän
säikyttänyt, vaan moniaitten perästä se kyllä taas tulee, kun
lie tullakseen, ja onhan sillä silloin loukas tarjona — menköön siihen.