Ei sijoitettavia paikkoja.
Teokset Kirjailijat Paikat Sanahaku
Paikat teoksessa

Ladataan paikkoja...




    I

    BOLSHEVIIKKI TOHTORI

    1.

    Sanomalehtimiehen on aina oltava valmiina, eikä hän saa hämmästyä
    mistään.

    ”Annan sinulle viisitoista minuuttia aikaa pukeutua vanhoihin
    kenttävaatteisiin, ei sotilasmallisiin. Ota mukaan kaikki käsillä
    olevat rahasi. Browningi ja kaikki patruunat. Sadetakki ja saappaat.
    Tupakkaa. Mars, mars! Me lähdemme aivan heti.”

    ”Me?” kysyi Kivinen hiukan hämmästyneenä.

    ”Niin, me. Etkö ole sanomalehtimies?”

    ”Toistaiseksi.”

    ”Hankit uutisia?”

    ”Elämäntehtäväni.”

    ”Siis valmistaudu silmänräpäyksessä. Me lähdemme nyt uutisia
    hankkimaan, ei lääninhallituksen pikkumoskaa, vaan sellaisia
    jymyuutisia, joitten otsakkeet ulottuvat yli sivun.”

    ”Soo! Vai lähdemme! Me, Akseli Kivinen, me lähdemme heti
    sonnijalostusliiton syyskokoukseen. Siitä ei saa tosin jymyuutista,
    mutta sen hankkimiseksi ei tarvitse myöskään kenttäpukua, kapitaalia
    eikä browningia.”

    Koskela muutti hiukan leikillisen sotilaallista sävyään
    kiusoittelevaksi.

    ”Me lähdemme hankkimaan uutisia bolsheviikeista.”

    Nyt ei Kivinenkään enää malttanut näytellä välinpitämätöntä.

    ”Mitä sinä niistä tiedät?” hän kysyi.

    ”Toistaiseksi jokseenkin yhtä vähän kuin sinäkin. Mutta minä tiedän,
    mistä saa enemmän tietää. Älä kysele, vaan laittaudu valmiiksi!”

    Kivinen kiirehti alkoovin taa ja sieltä alkoi kuulua laatikoitten
    aukomista ja sulkemista. Koskela ojentautui mukavasti nojatuolissa ja
    sytytti savukkeen. Hän oli vähän alle keskipituinen, mutta hartiakas,
    tanakka. Kasvot olivat jyrkkäpiirteiset, leuka voimakas, iho
    ahavoittunut, silmät kirkkaan ruskeat, tukka lyhyeksi sotilasmaisesti
    leikattu. Kasvojen ilme ja suun juonne ilmaisi uhmaa ja rohkeutta.
    Jääkäri, pääsi katsojalta väkisinkin, ja jääkäri hän olikin.

    Kivinen ei vitkastellut. Muutaman minuutin kuluttua hän ilmestyi verhon
    takaa, vanhoissa kuluneissa metsästysvaatteissa, toisessa jalassa ja
    toisessa kädessä saapas. Hän alkoi kiskoa sitäkin jalkaansa, mutta
    vasta pienen voimasanan lausuttuaan onnistui hänen vetää hiukan
    kuivunut ja kutistunut saapas jalkaansa.

    ”Valmis!” ilmoitti hän asennossa, pistettyään kirjoituspöydän
    laatikosta taskuunsa browningin ja pari makasiinia sekä muutamia
    savukelaatikoita.

    ”Hyvä. Oletko syönyt ja juonut?”

    ”Syönyt kyllä, mutta en juonut.”

    Koskela vilkaisi kelloon. ”Ehdimme käydä kahvilassakin.”

    ”Kestääkö retkemme kauan?” rohkeni Kivinen kysyä.

    ”En tiedä. Pari päivää ainakin, korkeintaan kaksi viikkoa.”

    ”Soo, vai pari viikkoa. Sitten täytyy minun soittaa toimitukseen.
    Pistävät vielä koko maailman nurin narin luullessaan minut ehkä
    varastetuksi.

    ”— Prr! Saanko 11 50! Kiitos. Onko toimituksessa? Kivinen puhuu.
    Laittakaa joku toinen sinne härkäpäitten kokoukseen. Minä lähden oikein
    extra-uutisia hankkimaan. Älkää huolehtiko, vaikka viipyisin parikin viikkoa
    . Prr! — Hahhaa, toimitussihteeri aikoi kai jotain kysyä, mutta
    minä soitin korvaan. Miettikööt! Siis, me olemme valmiit lähtemään,
    mutta minä haluaisin tietää, minne me oikeastaan lähdemme. Viipuriin,
    Helsinkiin, Ouluun, Kajaaniin?”

    ”Me lähdemme Ruotsiin”, virkkoi Koskela tyynesti.

    ”P—na! Ruotsiin? Uimallako? Passitta?”

    ”Sinä älä huolehdi siitä, vaan usko olemuksesi minun huomaani. Me
    lähdemme purjeveneellä, ja mitä passeihin tulee, niin täytyy sinun
    vallan hyvin tietää, että suomalainen passi on riikinruotsalaisten
    keskuudessa täydellisesti arvoton kapine. Jos tahdomme, että meille
    osoitetaan jonkunlaista arvonantoa, niin on meidän mentävä sinne
    papereitta. Avosylinhän otettiin siellä vastaan ahvenalaiset
    asevelvollisuuskarkurit ja kaikennäköiset punikkipäälliköt.”

    ”Niinpä niin, mutta mepä emme olekaan asevelvollisuuskarkureja emmekä
    punikkipäälliköitä emmekä aio sellaisiksi tullakaan.”

    ”Me aiomme tulla ja me matkustamme Ruotsiin pakoon täällä Suomessa
    vallitsevaa hirmuista valkoista terroria”, lausui Koskela
    pilkallisesti.

    Kivinen vihelsi iloisen säveleen. ”Sillä tavalla. Me siis lähdemme
    toden teolla seikkailemaan.”

    ”Just vissist! Muuten, talar ni svenska?”

    ”Joo!”

    ”Speak you english?”

    ”Yes, very well!”

    ”Ali right sitten. Lähtekäämme kahvilaan, niin minä annan sitten
    sinulle hiukan tietoja, mutta muista, sanaakaan ei saa hiiskua. Te
    sanomalehtineekerit ette malta milloinkaan olla vaiti.”

    ”Olen hiljaa kuin kala.”

    Kivinen heitti ylleen sadevaippansa, painoi lierihatun silmilleen,
    sammutti sähköt, ja ystävykset astuivat kadulle.

    ”Minäpä en jätäkään palamaan sähköä viikkomääriksi, niinkuin se Phineas Foggin
    palvelija jätti kaasun kolmeksi kuukaudeksi.”

    Ulkona vihmoi syyssade, vanha Turku näytti ylen autiolta ja kuolleelta
    ja tuomiokirkontorni häipyi pimeyteen, kun salapoliisi ja
    sanomalehtimies kiiruhtivat muutamaan tuttuun toisen luokan kahvilaan,
    kaulukset ylösnostettuina, kädet syvällä taskuissa ja hatut painettuina
    silmille.

    — Kaksi bolsheviikkia, — arvelivat vastaantulijat ja poliisikin
    kiinnitti heihin katseensa.

    Koskela lopetti kertomuksensa.

    ”Summa summarum: Onnellisen sattuman avulla olemme päässeet
    bolsheviikkien ’postilaitoksen’ jäljille. Ainakin yhdestä
    ’postikonttorista’ olemme täysin selvillä. ’Ekspeditööri’ joutuu
    kiinni, kunhan ensin on kuljettanut meidät Ruotsiin. Mutta kaiken
    todennäköisyyden mukaan ei keksimämme ’postikonttori’ ole ainoa. Niitä
    on useampia, mutta ne ovat täydellisesti tietämättömiä toisistaan. Se
    kyllä haittaa niitten toimintaa, mutta turvallisuus on paljon suurempi.
    Ne tiedetään vain keskuksessa, ja sellainen on varmastikin Tukholmassa.
    Sieltä käsin hoidetaan kiihoitustyötä etupäässä Suomessa. Venäjällä on
    tietenkin pääkeskus, mutta yhteys sinne on vaikea ja vaarallinen.
    Senvuoksi on Tukholman keskus, joittenkin yleisten ohjeitten
    mukaan, itsenäinen laitos. Sieltä kulkevat langat muuallekin.
    Bolsheviikkijärjestöjä on joka maassa, yksinpä Etelä-Ameriikan
    valtioissa, Kiinassa ja Intiassa. Se on kuin jättiläishämähäkki, joka
    on kutonut limaisen verkkonsa yli koko maapallon. Minulla on tietoja,
    että kohtapuoleen bolsheviikit yrittävät. Ja Tukholmassahan nähdään.
    Bolsheviikkien järjestötoiminta on koko lailla hyvässä vauhdissa.
    ’Myyrät’ toimivat, Mutta mekin toimimme, ja saammepa nähdä, kumpi
    voittaa. Meillä on ainakin tällä hetkellä se etu, etteivät bolsheviikit
    tiedä meidän aikovan tunkeutua heidän salaisuuksiinsa.”

    Koskela vilkaisi kelloonsa. ”Nyt on aika lähteä. Minä maksan kahvin.”

    ”Niin sitä mennään”, tuumi Kivinen fatalistisesti. ”Aikomukseni oli
    mennä ensin sonnijalostusliiton kokoukseen ja sitten saunaan, mutta
    nyt...”

    ... ”lähdetäänkin kukistamaan suurta valtakuntaa ja mahtavaa
    hallitusta. Sanomalehtimiehen on aina oltava valmiina, eikä hän saa
    hämmästyä mistään.”

    Ystävykset painuivat iltapimeille kaduille.

    2.

    Vallankumouksellinen ja kaksi vastavallankumouksellista matkustavat
    hyvässä sovussa Pohjanlahden yli.

    Matkalla virkkoi Koskela: ”Sinulla on siis punakaartilaisen paperit
    taskussasi. Ja muista nimesi, se on Backberg. Minä taas olen Luotola.
    Keskusteluihin älä antaudu, vaan anna minun hoitaa se puoli. Minulla ei
    todellakaan ole ollut aikaa selittää tilannetta sinulle perinjuurin.
    Ole vain salaperäinen ja umpimielinen, se sopii hyvin ja on vaaratonta.
    Ja merkin muistanet: anna miehelle Mannerin markanseteli ja lausu
    samalla kolme sen ensimäistä numeroa.”

    ”Selvä on.”

    Miehet jatkoivat kulkuaan äänettöminä, painuen rantaa kohti,
    poikkesivat muutamaan kivitaloon, kulkivat takapihalle ja nousivat
    pimeitä keittiörappusia myöten toiseen kerrokseen. Ovella ei ollut
    nimikilpeä, mutta kahden lyhyen ja yhden pitkän soittopainalluksen
    jälkeen avattiin ovi ja aukkoon ilmestyi keski-ikäinen, levottomasti
    vilkuileva mies. Suu vetäytyi irvistyksen tapaiseen hymyyn, kun hän
    tunsi Koskelan.

    ”Päivää, toverit!” Tervehdys oli kysyvä.

    ”Strastvui, tavarish!” Koskela vastasi oikein, ja miehet astuivat
    sisään. Eteisessä paloi himmeä sähkö, ja pieni huone, johon
    seikkailijamme johdettiin, teki siisteydestään huolimatta ikävän ja
    vieroittavan vaikutuksen.

    ”Jaha, te olette siis täällä. Entä sitten?”

    Mies oli äärimmäisyyteen saakka epäluuloinen. Mutta kun miehet olivat
    ojentaneet hänelle markan setelin ja lausuneet tunnuksen, oli hän
    vakuutettu.

    ”Onko kaikki kunnossa?” kysyi Koskela levottomasti.

    ”On”, vastasi mies yksikantaan.

    ”Hyvä, että pääsemme lähtemään tänä iltana. Me emme halua viipyä
    päivääkään liian kauan. Sitten: mikä on hintanne?”

    Miehen silmät välähtivät ja hän mietti hetken ennenkuin vastasi.

    ”Kolmetuhatta.”

    ”Oletteko hullu? Me emme ole mitään kapitalisteja.”

    ”Ette, sen tiedän hyvin”, virkkoi mies ilkeästi. ”Kapitalistit pääsevät
    Ruotsiin vähemmälläkin. Mutta tehän olettekin punakaartin...”

    ”Hiljaa, ne asiat eivät teitä liikuta. Maksan kaksituhatta.”

    ”Ei riitä.”

    ”No emmehän me voi Ruotsiin tulla pennittöminäkään. Viimeisen kerran:
    kaksituhatta viisisataa.”

    Mies jäi tuumimaan. Kivinen istui kuin tulisilla hiilillä, mutta
    Koskela oli kylmä ja tyyni.

    ”Hm. Olkoon, vaikka luulenkin, ettette ole aivan tavallisia
    punakaartilaisia...”

    Kiviseltä salpautui hengitys. Olisiko mies...?

    Mutta Koskela hymähti pilkallisesti: ”Luuletteko meitä ehkä
    venäläisiksi kansankomisarioiksi?”

    ”Sinne päin...”

    Kiviseltä pääsi helpotuksen huokaus, kun taas Koskela virkkoi
    käskevällä äänellä:

    ”Luulkaa mitä luulettekin, mutta muistakaa pitää luulonne omina
    tietoinanne.”

    Mies ei virkkanut mitään, mutta kun Koskela veti kohtalaisen
    viinapullon pohjattomista taskuistaan, palasi äskeinen irvistys miehen
    kasvoille.

    ”Ryypätään!” kehoitti Koskela tehden leveän sakilais-eleen. Mies kiitti
    ja maistoi.

    ”Miten asiat menevät?” tiedusteli Koskela huolettomasti.

    ”Mikäpäs tässä. Hoitaa postia ja siinä kaikki.”

    ”Järjestötoiminta lienee vaikeaa?”

    ”Kai se on, minä en tiedä, kun en ole päällikkömiehiä ja kaikki
    toimivat salaa, tietämättä toisistaan. Tulee postitse määräys, et tiedä
    mistä, täytät sen ja sitten tulee maksu. Se on hiljaista hommaa.”

    ”Joo, nyt sitä osataan. Hyvästi on järjestetty. Muuten, voin sen sanoa,
    tulee kohta parempaakin. Alkaa olla aika toimia.” Koskela virkkoi tämän
    niin salaperäisesti ja varmasti, että mies hätkähti.

    ”Jokohan. Mutta rahaa lähetetään edelleenkin?” Ilmeisesti piti mies
    rahojen saamista tärkeimpänä ”toimintana”.

    ”Tietysti. Nyt kai voimme lähteäkin.” Koskela pisti viinapullon
    takaisin taskuunsa, sillä liikaa ei sopinut miehelle antaa.

    ”Lähdetään vain. Ruokaa on veneessä.”

    Mies kiskoi päälleen ijänikuisen palton, sammutti sähköt, ja sitten
    seurue pilkkopimeässä kompuroi rappuja alas, tullen kadulle, joka johti
    rantaan. Varovaisesti ja ympärilleen vilkuen kulkivat miehet rantaa
    pitkin jonkunverran ulos kaupungista, ja muutaman valkaman luona antoi
    opas pysähdysmerkin. Kolmisin työnnettiin raskas ja suuri vene vesille,
    purjeet, jotka peitettyinä olivat valmiiksi asetettuina pohjalle,
    nostettiin ylös, ja navakan pohjoistuulen kiidättämänä alkoi vene
    rientää etelää kohti. Mies istui perässä ohjaamassa.

    ”Tämähän käy mutkattomasti”, kuiskasi Kivinen toverilleen.

    ”Toistaiseksi, mutta odotahan, kun päivä valkenee ja me tulemme
    saaristoon. Vene kyllä kestää myrskyäkin, mies tuntuu olevan tottunut
    purjehtimaan, mutta tullimiehet ovat pahana paikkana. No, eiköhän se
    onnistu meille, mikä on niin monelle punikille onnistunut.”

    Tuuli oli kohtalainen, samoin sade, ja pimeys täydellinen. Pakoilmaksi
    oli ilma mainio, mutta purjehtimiselle vaarallinen. Koskela virkkoi
    tästä miehelle, mutta tämä vakuutti osaavansa ja tuntevansa väylät.
    Äänettömänä kuin aave kiiti vene eteenpäin, hyppien aalloilla. Miesten
    savukkeet hehkuivat punaisina pilkkuina harmaassa vihmassa. Kivistä
    puistatti vilu.

    Niin jatkui kulku tunti tunnilta. Miehet kyyröttivät äänettöminä,
    hengittäen meren raikasta suolailmaa ja kuunnellen tuulen tohinaa
    mastossa ja laineitten loiskutusta laitoja vastaan.

    ”Ette suinkaan tule merikipeiksi?” tiedusti äkkiä punainen perämies.

    ”Ei toki, kyllä olemme merta maistaneet!” vakuutti Koskela.

    Alkoi vähitellen sarastaa aamu, ja viimein nousi itäiseltä rannalta
    näkyviin aurinko, saaden meren välkkymään kaikissa väreissä. Taivaalla
    ajelehti tummia ja synkkiä pilviä. Lakkapäinen meri tarjosi mahtavan
    näyn. Vene kiiti nuolena, ilmeisesti tuuli oli yltymässä.

    ”P—na, näyttää tulevan myrsky ja majakkaan on vielä matkaa”, tuumi
    perämies tarkastellen taivasta.

    Mutta matka joutui. Miehet aterioivat äänettöminä, syöden suolakalaa,
    leipää, sekä ryypäten tynnörissä säilytettyä vettä. Kiviseltä ei syönti
    sujunut.

    Puolenpäivän aikaan, kun oli jo täysi myrsky, päästiin vihdoinkin
    majapaikkaan, muutaman pienen kalliosaaren eteläiseen suojaiseen
    lahteen, jonne perämies oli osannut ilman karttoja, vain kompassin
    avulla, lukemattomien saarien ja salmien välitse. Vene karahti loivaan
    hiekkarantaan, ja miehet hyppäsivät tyytyväisinä kovalle kamaralle.
    Kivinenkin tuntui muuttuneen toiseksi mieheksi saatuaan kiinteää
    jalkojensa alle. Vedettyään veneen ylös rannalle miehet läksivät
    pieneen majaan, jonka isäntä oli jo tullut heitä vastaan. Paljoa ei
    puhuttu, opas teki muutamia merkkejä, ja Koskela ja Kivinen
    ojentautuivat heti makaamaan tuvan penkille; opaskin seurasi heidän
    esimerkkiään. Ulkona pauhasi syysmyrsky. Iltapäivällä miehet heräsivät,
    söivät vahvasti ja paneutuivat uudelleen nukkumaan. Vasta hämärissä,
    kun myrskykin oli hiljentynyt, lähdettiin uudelleen liikkeelle, kun
    Koskela oli ensin perämiehelle maksanut puolet kuljetusmaksusta. Vene
    halkoi Pohjanlahden vihreitä vesiä. Taakse jäivät saaret ja salmet.
    Avoin, rajaton ulappa aukeni eteen. Tullilaivoja ei näkynyt, ja kohta
    peitti täydellinen pimeys aaltoilevan meren.

    Vallankumouksellinen ja kaksi vastavallankumouksellista matkustivat
    hyvässä sovussa yli Pohjanlahden Riikinruotsia kohti muutaman ohuen
    lautakappaleen varassa.

    ”Tuttu tie, mutta outo seura”, virkkoi jääkäri Koskela toverilleen.
    Kivinen hymähti.

    3.

    Kivinen lausuu mielipiteensä merimatkasta ja osoittautuu
    reportterimaisen tiedonhaluiseksi.

    ”O, mamma-Svea, suloinen olet ainakin merimatkan jälkeen!” Kivinen
    lausui paatosmaisella, jos kohta hiukan vapisevalla ja väsyneellä
    äänellä, kun toverukset, selvittyään kahden päivän harhailusta
    oikukkaalla Pohjanlahdella, olivat viimeinkin päässeet Ruotsin
    kamaralle ja eronneet perämiehestään, joka, odottamatta mahdollisia
    uteliaita kysymyksiä ruotsalaisten viranomaisten taholta, oli jo
    kääntänyt venheensä keulan kohti Suomen rantoja. Merimatka oli ollut
    kohtalaisen vaiherikas, kun sumussa oli eksytty suunnalta, mutta kaikki
    oli kuitenkin lopulta sujunut hyvin, vaikka Kivinen saikin maksaa
    runsasta veroa ahventen valtakunnalle.

    Aamu oli vielä aikainen, ilma tyyni ja ihana, kuuraa puissa ja maassa.
    Toverukset kulkivat autiota ja mutkittelevaa polkua sisämaahan päin,
    sivuuttivat vielä nukkuvan huvilayhteiskunnan ja päätyivät pieneen,
    tien varrella olevaan havupuumetsikköön. He tunkeutuivat kuusten
    suojelevaan syliin ja istahtivat, molemmat yhtaikaa kuin käskystä,
    sammaltuneelle ja jääriitteiselle kivelle. Sanaakaan puhumatta Koskela
    kaivoi pienestä repustaan ruokaa, ja kulautettuaan vanhasta
    taskumatista viimeiset pisarat ryhtyivät seikkailijat vakavin naamoin
    syömään, joka toimitus ainakin Kiviseltä näkyi käyvän kuin tanssi. Hän
    olikin jo paastonnut kohtalaisen rupeaman.

    Toverusten ulkonäkö viittasi kestettyihin vaivoihin. Kivinen, pitkä ja
    solakka keski-ikäinen mies, näytti voipuneelta, ja kasvot olivat
    merimatkan ja nälkäkuurin vaikutuksesta muuttuneet sinisenkalpeiksi.
    Mutta silmissä alkoi jo liekehtiä entinen eloisa veitikka, vaikka ne
    nyt olivatkin tähdätyt nopeasti hupeneviin evästähteisiin. Kasvojen
    soikea muoto, siniset silmät ja vaalea iho samoin kuin koko olennossa
    ilmenevä vilkkaus ja eloisuus viittasi karjalaiseen sukuperään.
    Koskela, jäykkä pohjalainen, ei näyttänyt niin paljon kärsineen
    merimatkasta, vaikka siniset juovat silmien ympärillä kyllä kertoivat
    valvonnasta.

    ”Kaikki loppuu aikanaan”, Kivinen virkkoi, pistettyään poskeensa
    viimeisen palan. — ”Kiikutteleepa, kissa vie, kohtalo poikiaan. Mutta
    soromnoo! sanoo ryssä.”

    Kivinen kaivoi taskustaan savukelaatikon, tarjosi toverilleen, ja
    mielihyvin ystävykset vetelivät sauhuja. ”Nyt kelpaa!” Koskela
    lausahti. ”Olisipa vain kunnollinen vuode, mutta nämä kivet ovat yhtä
    kylmiä kuin mamma-Svean vastaanotto. Ei edes poliisi osunut tiellemme.”

    ”Eipä ollut väliäkään — eikä yleensäkään poliisia ole milloinkaan
    siellä, missä tarvitaan. Muuten, minä olen kyllästynyt tällaiseen. Minä
    protestoitsen. Sinä narraat minut lähtemään suinpäin kotoani, jättämään
    saunamatkan, kiikutat parin lahon laudankappaleen varassa yli
    Pohjanlahden, ja mitä varten? Jaa, minulla ei ole oikeastaan siitä
    mitään tietoa. Tämä on melkein kuin suurpolitiikkaa. Mutta minäpä en
    aio olla nappulana, en, vaikka olenkin tähän saakka seurannut sinua
    kuin lammas. Minä olen täysi-ikäinen ja äänivaltainen kansalainen enkä
    aio alistua minkäänlaiseen holhoukseen. Siis, lyhyesti ja ytimekkäästi,
    ilman sarvia ja hampaita, kirkas ja selvä totuus: miksi, minne ja
    kuinka?”

    ”Siis”, alotti Koskela. ”Kuuntele. Kuten tiedät, kuulun valtiolliseen
    poliisiin, kun haavoittumiseni tähden en voi olla aktiiviupseeri. Me
    nappasimme tässä tuonnottain kaikessa hiljaisuudessa pari ’toveria’,
    kaksi Rajajoen uimakandidaattia. Ja samaan aikaan saimme selville
    ’postikonttorin’. Kävi ilmi, että nappaamillamme miekkosilla oli ollut
    aikomus Ruotsiin. Heidän oli määrä tavata Tukholmassa joku
    bolsheviikkijärjestäjä. Tälle oli osoitettu kirje, ja se oli muutamassa
    postipaketissa, jossa lisäksi oli kiihoituskirjallisuutta.
    Perämiehemme, jolle paketti oli osoitettu, Sundströmin, oli määrä
    saattaa toverit yli Pohjanlahden. Kirjeessä mainittiin, että miehet
    osaavat ruotsia ja englantia. Myöskin Sundströmille oli kirje, jossa
    ilmoitettiin miesten saapumisesta, mutta kai varovaisuuden vuoksi ei
    ilmoitettu tuntomerkkejä...”

    ”Siis me...?” yritti Kivinen.

    ”Niin juuri”, jatkoi Koskela. ”Saimme selville koko jutun. Paketin,
    ilman kirjallisuutta, annoimme saapua Sundströmille. Minä sain
    tehtäväkseni itse näytellä toista vangituista miehistä ja hankkia
    toisen. En osannut kääntyä muitten kuin sinun puoleesi. Tiesin sinun
    osaavan sekä ruotsia että englantia ja olevan hiukan sekä
    tiedonhaluinen että kevytmielinen, mitä tämän tapaisiin
    pikkuseikkailuihin tulee. Minulla ei ollut aikaa selittää sinulle
    kaikkea enkä sitä tahtonutkaan, sillä erinäisissä suhteissa en luota
    sanomalehtineekerien vaiteliaisuuteen. Meillä on taskussamme kaikki
    toverien paperit, minulla on heiltä saatua rahaa, joka siis joutuu
    palvelemaan kokonaan toisia tarkoituksia kuin mihin se oli määrätty,
    matkustamme Tukholmaan Venäjän neuvostohallituksen salaisina
    lähettiläinä ’erityisiä tehtäviä varten’, ja Sundström ja se majapaikan
    isäntä joutuvat päivän tai parin kuluttua kauniisti kiinni. Me taas
    käymme tuntemattomia kohtaloita kohti, minä viran puolesta, sinä taas
    luonteenomaisesta seikkailuhalustasi, joka kyllä minuunkin vaikuttaa,
    sekä kohtalon oikusta. Lähtiessämme olivat nimemme Backberg ja Luotola,
    vaikka emme niitä tarvinneetkaan, täällä on sinun nimesi Dahlberg ja
    minun Svensson, siis mahdollisimman tavallisia ruotsalaisia nimiä.
    Bolsheviikkijärjestäjä on kai saanut kirjeen, jonka hänelle on
    välittänyt ennen pitkää kiinni joutuva höyrylaivan lämmittäjä, eikä
    postipaketin avaamisesta ja oikeitten toverien kiinnijoutumisesta
    ole mitään tietoa muilla kuin meikäläisillä. Tämä on kyllä
    summamutikkapeliä, mutta rohkeus auttaa. Eteenpäin, silmät ja korvat
    avoinna! siinä tunnuslauseemme.”

    ”Mutta maitse, sillä merellä olen epävarma”, virkahti Kivinen.
    Toverukset nousivat ylös, heittivät repun kiven juurelle, siistivät
    hiukan itseään ja asuaan ja painautuivat varovaisesti maantielle.

    Oli noita raikkaan seesteisiä aamuja myöhäisellä syksyllä, jolloin
    pohjolan seudut ovat niin kauniita. Mäennyppylälle noustua avautui
    matkailijoittemme eteen tyypillinen ja hiukan idyllinen ruotsalainen
    maalaismaisema siisteine taloineen, navettoineen, puutarhoineen ja
    peltoineen. Taivas kaartui korkeana ja kirkas ilma lähensi välimatkoja.
    Hiljaisuus oli täydellinen, raikas tuulonen hiveli poskipäitä ja reipas
    kulku verrytti merimatkan jäykistämiä jäseniä. Utumaiset savupilvet
    talojen yllä ilmaisivat heräämisen oireita kyläkunnassa.

    ”Minne me oikeastaan kuljemme?” kysyi Kivinen, ystävyksien asteltua
    muutamia minuutteja täydellisessä äänettömyydessä. ”Ja missä me muuten
    olemme?”

    ”Jälkimäistä en tarkalleen tiedä. Tukholma on tietenkin päämäärämme,
    mutta sitä ennen täytyy meidän saada nukkua ja syödä kunnollisesti.
    Etsiskelen kyläravintolaa.”

    Matkailijat kulkivat kylän läpi, joutuivat laajalle viljelysalueelle ja
    sitten pieneen metsikköön. Pysähtyessään tupakoimaan kuulivat he
    edessäpäin rattaiden räminää, ja hetken kuluttua ajoi mutkan takaa
    näkyviin maitokuski.

    ”Anna minun hoitaa keskustelu. Minä opin aikoinani, ollessani Tukholman
    ’konttorissa’, täkäläisen murteen aika hyvin”, selitti Koskela.

    Rehevällä, katkonaisella ruotsilla hän kertoi maitokuskille heidän
    olevan vähän liikeasioissa täällä ja tiedustavan jotakin ravintolaa.
    Mitään epäluuloa ei miehessä herännyt ja kernaasti hän antoi pyydetyn
    tiedon. Tuolla noin, vajaan kilometrin päässä. Suuri talo maantien
    varrella.

    Entistä reippaammalla vauhdilla painautuivat seikkailijamme matkaan ja
    löysivät pitemmittä kyselyittä neuvotun, pienen siistin majatalon.
    Tilasivat syötävää ja juotavaa, Koskela puhui kaupoista isännän kanssa,
    tuskastuttavan kauan ja turhaan Kivisen mielestä, jota huoneen lämpö
    vastustamattomasti raukaisi. Viimein alkoi Koskelakin haukotella, ja
    toverukset vetäytyivät makaamaan, ensin tiedusteltuaan, milloin ja mitä
    kautta oli mahdollisuus päästä Tukholmaan.

    Tultuaan huoneeseen Koskela kysyi ensi työkseen Kiviseltä, oliko tällä
    savukekoteloa.

    ”Mitäs sillä?” kysyi Kivinen.

    ”Minä jo pelästyin, kun ehätit tarjoamaan isännälle tupakkaa
    suomalaisesta laatikostasi, mutta tämä ei toki sitä huomannut, kun
    ehdin väliin koteloni kanssa. Pikkuseikat ovat tärkeitä, ja
    näyttelemisen pitää olla perinpohjaista.”

    Kivinen ei vastannut mitään, ja hetken kuluttua matkaili kaksi
    vastavallankumouksellista höyhensaarilla.

    4.

    Sananlaskulla toisinaan on ihmeellinen vaikutus, mutta Kivinen huomaa,
    että kaksi kettua ajaa samaa jänistä.

    ”Tuntuu aivan siltä kuin menisi matematiikan tenttiin”, tuumi Kivinen,
    kun ystävykset illan hämärissä, onnellisesti selvittyään Tukholmaan,
    riensivät melkein autioita sivukatuja pitkin.

    ”Mutta tenteistäkin selvittiin pienillä juksuilla ja pienillä
    tiedoilla, ja nyt koetamme uudestaan. Rohkeasti vain. Meitä ei osaa
    epäillä kukaan, ja merkit luulen osaavani. Osoite oli mainitsemassani
    paketissa selvään ilmoitettu ja merkeistä oli mainittu, että
    ’tavalliset’. Ja ne ’tavalliset’ luulen osaavani. Bolsheviikit ovat
    äärimmäisen varovaisia. He eivät ilmoita lopullisia osoitteita, vaan ne
    tiedetään vasta paikalla. Siellä kahvilassa ne kai tietävät
    ’tohtorinkin’ osoitteen, mutta ennenkuin me saamme sen tietää, täytyy
    meidän käydä läpi pieni kiirastuli. No, yritetään. Jos hullusti käy,
    niin onhan meillä browningit, ja ampua me osaamme. Mutta kun pitää
    kielen suorana suussaan, niin menee vaikka leijonan kitaan.”

    Koskela, joka tunsi hyvin kaupungin, kulki tietoisesti eteenpäin,
    pysytellen enimmäkseen sivukaduilla, sillä ystävykset olivat
    edelleenkin merimatkaisissa pukimissaan. Noin puolen tunnin kuluttua
    Koskela pysähtyi muutaman kadun kulmaan, sytyttäen savukkeen. Parin kolmenkymmenen metrin
    päässä lankesi hämärälle kadulle valojuova
    kahvilan ikkunasta, ja raolla olevasta ovesta virtasi valkoista höyryä.

    ”Tuossa se on. Siis, vielä kerran: menemme reilusti ja vilkuilematta
    sisään. Toivon, että jokin pöytä on vapaana. Ellei, niin anna minun
    toimia. Tilaamme jotakin ja koetamme antaa merkit. Lopusta koetamme
    selviytyä järkemme mukaan. Eteenpäin mars!”

    ”Perässä tullaan!” Kivinen murahti, ja päättävästi astuivat ystävykset
    sisään kahvilan ovesta.

    Aluksi eivät he tahtoneet mitään eroittaa, sillä kirkas valaistus teki
    kadun hämärään tottuneet silmät sokeiksi, mutta muutaman hetken
    kuluttua he saattoivat huomata olevansa tavallisessa, tupakansavuisessa
    ja huolimattomassa kolmannen luokan kahvilassa. Huoneita oli kaksi,
    niissä yhteensä noin parikymmentä pöytää. Yleisöä oli kahvila
    puolillaan. Toisessa huoneessa oli myymäläpöytä, jonka takana lihavahko
    nainen hoiti kassaa ja pari lyhythameista ja avokaulaista neitosta piti
    huolta tarjoilusta. Kahvila teki epäsiisteydestään huolimatta
    kirkkaassa valaistuksessa verrattain vaarattoman vaikutuksen.

    Koskela pysähtyi kylmäverisesti ovelle ja loi silmäyksen vieraitten
    yli, tarkastellen samalla sopivaa pöytää. Vapaa pöytä olikin mukavassa
    nurkkauksessa lähellä ovea. — Ainakin karkuun päästään, — mietti
    Koskela mielessään, istuutuen pöydän ääreen, Kivisen noudattaessa
    esimerkkiä, kun he ensin olivat heittäneet lakkinsa naulakolle, mutta
    päällystakit jättäneet avattuina ylleen.

    Koskela istahti rennosti takakenoon ja tarjosi toverilleen savukkeen,
    jättäen laatikon, juuri ostamansa ruotsalaisen, pöydälle. Muuan
    neitosista astui heidän luokseen ja Koskela tilasi kahvia. Kahvilan
    muihin vieraisiin ei ystävysten saapuminen ollut näköjään tehnyt mitään
    vaikutusta. Koskela tarkasteli yleisöä, mutta ei huomannut mitään
    erikoisempaa. Tavallista kolmannen luokan kahvilayleisöä.

    Saatuaan kahvia ryhtyivät ystävykset sitä kaikessa rauhassa hörppimään.
    Gramofooni narisi ja puhisi jotakin, joka ennen oli ollut kai
    marseljeesi, mutta ylettömästä käyttämisestä muuttunut joksikin
    käsittämättömäksi epäsointujen kokoelmaksi.

    ”Kas siinä kuvaavaa”, kuiskasi Kivinen. ”Marseljeesi gramofoonilla on
    marseljeesin irvikuva, samoin kuin bolshevistinen ’’ on
    kurja ryssäläinen mukaelma Ranskan suuren vallankumouksen hetkistä.”
    Koskela hymähti, alkaen ajatuksissaan piirrellä savukelaatikon kanteen
    jotakin, hörppien kahvia ja tupakoiden. Kivinen tupakoi ja tarkasteli
    yleisöä. Kuin huomaamatta napautti Koskela muutamia kertoja sormillaan
    pöydänlaitaan. Lihava kassanhoitajatar muuttui heti tarkkaavaiseksi ja
    kun Koskela kutsui neitosta luokseen, riensi kassanhoitajatar pöydän
    luo. Koskela siirsi savukelaatikon nurkalle ja pyysi sangen
    välinpitämättömällä äänellä virvoitusvettä. Nainen ei näyttänyt
    kiinnittävän mitään huomiota tilaukseen, mutta katseli sensijaan
    savukelaatikkoa, jonka kanteen Koskela sangen tyylittömästi oli
    tekstannut sananlaskun: ”Pyri eteenpäin, menestys varma.”

    Kivinen koetti näyttää välinpitämättömältä, vaikka jännitys kohosikin.

    ”Jaha, kaksi pulloa! Saahan sitä, saa, kun on millä maksaa ja jaksaa”,
    koetti nainen laskea leikkiä, mutta kumartui äkkiä ja kuiskasi: ”Mitä?”

    ”Tohtori!” kuiskasi Koskela.

    ”Odottakaa! Merkki?”

    ”Kaksi. Turku. D.N.”

    ”Hyvä. —katu 19. D. 3. 2 l. 1 p. 2 l.”

    Koskela merkitsi luvut huomaamatta savukelaatikon kanteen, pistäen sen
    sitten taskuunsa. Kuiskaava keskustelu ei vienyt kuin silmänräpäyksen
    ajan. Nainen korjasi pois kahvivehkeet ja toi hetken kuluttua
    virvoitusvettä. Ystävykset huoahtivat, kun hän poistui.

    ”Selvä sitä myöten!” virkkoi Kivinen hiljaa. ”Mitä nuo luvut
    merkitsivät?”

    ”Ensin osoite ja sitten soittopainallukset: kaksi lyhyttä, yksi pitkä
    ja sitten kaksi lyhyttä. Järjestelmä ei ole kovinkaan nerokas, mutta
    huonopa on tietämättömän ja tuntemattoman lähteä yrittämään. Juokaamme
    ja lähtekäämme sitten matkaan, sillä meidän täytyy hankkia vielä
    yösijakin. Ahaa, kysytäänpä täältä. Totta kai voivat sellaisen neuvoa,
    jossa ei tarvita passeja.”

    Koskela nousi laiskasti ylös ja astui myymäläpöydän luokse, pyytäen
    laatikon savukkeita. Lähellä olevat pöydät olivat tyhjät. Nainen katsoi
    kysyvästi.

    ”Yösija?” kuiskasi Koskela.

    ”—katu 85.”

    ”Merkki?”

    ”Rehellisyys maan perii.”

    Koskela sai savukkeensa, maksoi, ja ystävät aikoivat poistua
    kahvilasta. Silloin nousi muutaman pöydän äärestä pieni ja pyöreähkö,
    keikailevasti, mutta rappiolla olevaan pukuun puettu herrasmies ja
    riensi heitä kohti.

    ”Anteeksi, mutta herra taisi ottaa minun hattuni”, virkkoi hän
    Kiviselle.

    Koskelan silmät välähtivät ja käsi sukelsi salamannopeasti taskuun.
    Kivinen jähmettyi ja vavahti.

    ”Anteeksi, kyllä tämä on minun omani”, sai hän soperretuksi, kääntyen
    samalla niin, että joutui selin yleisöön.

    Pikku miehen silmät vilkahtivat. Hän pujahti nopeasti vaatenaulakon luo
    ja tarkasti sen. Sitten hän kääntyi Kivisen puoleen, koko naama
    autuaassa hymyssä.

    ”Pyydän todellakin anteeksi, että erehdyin, mutta minulta on jo viety
    kokonainen varasto lakkeja, palttoita, kalosseja ja kävelykeppejä.”

    Kivinen oli nauruun purskahtamaisillaan, mutta hän hillitsi itsensä ja
    väänsi kasvonsa mitä happamimpaan irvistykseen. Yleisö ei sitä nähnyt,
    koska hän oli selin.

    Pikku mies kumarsi, mutta kuiskasi samassa, niin että Koskelakin kuuli:
    ”Odota. Vanha osoite.”

    Ystävykset astuivat kadulle, mutta vasta kuljettuaan jonkun matkaa
    kysyi Koskela hämmästyneenä:

    ”Kuka se oli?”

    ”Olle, vanha Olle, sanomalehtimies, salapoliisi, pakinoitsija ja —
    orpolasten huoltoyhdistyksen puheenjohtaja. Hänet opin tuntemaan
    muutamalla Ruotsinmatkallani, mutta hän näkyy tuntevan minut vaikka
    minkälaisessa asussa. Meidän täytyy mennä hänen asuntoonsa, sillä hän
    ei voi lähteä heti kahvilasta. Muuten ihmeteltävä mies, kuten aina. Hän
    on juuri siellä, mistä langat lähtevät. Hän ei ollut siellä sattumalta,
    eikä tuollaisessa puvussa ilman syytä. Hänkin on jäljillä. Kaksi kettua
    ajaa samaa jänistä, ja luulen, että meidän on erittäin hyödyllistä
    hiukan vaihtaa tietoja hänen kanssaan. Hänelle voi uskoa mitä tietoja
    tahansa, ei hän niitä julkaise. Haa, haa, vanha Olle oli siis
    ensimäinen tapaamani tuttava. Olisihan minun pitänyt se arvata.”

    5.

    Jääkäri, sanomalehtineekeri ja orpolasten huoltoyhdistyksen
    puheenjohtaja suunnittelevat punaisen ruton hävittämistä ja
    vallankumoustehtailun lopettamista.

    Ystävykset kulkivat verkalleen hämäriä katuja pitkin, sillä Kivinen ei
    halunnut ruveta odottelemaan ruotsalaisen ystävänsä asunnon seutuvilla,
    kun tämä ei kuitenkaan voinut pienen välinäytöksen jälkeen heti poistua
    kahvilasta, ellei tahtonut herättää epäluuloja punaisen kahvilan
    punaisessa yleisössä. Seikkailijat kulkivatkin juuri sellaisella
    nopeudella, että he saavuttuaan Ollen asunnon edustalle huomasivat
    pyöreän ruotsalaisen rientävän vastaan toiselta suunnalta. Olle oli
    varovaisuudessaan valinnut toisen tien.

    ”O, sinä täällä! Ja olet ollut Tukholman punaisimmassa kahvilassa!!
    Salaperäisenä! Terve, terve, mutta käykäämme sisään! Ystäväsi tehnee
    samoin, jos saan luvan pyytää. Kadulla ei ole oikein sopivaa
    esittäytyä, ei ainakaan meikäläisten. En luule, että kahvilassa olisi
    mitään epäluuloa herännyt, mutta varovaisuus ei monta kertaa ole
    haitaksi. Olkaa hyvä!” — Ruotsalainen puheli vilkkaasti ja eloisasti
    rappuja noustaessa ja kiivettäessä viidenteen kerrokseen.

    ”Katsokaas, minä olen vieläkin pirteä, vaikka on jo muutamia vuosia
    hartioillani, sillä saan joka päivä useitakin kertoja harjoitella
    vuorilla kiipeilemistä. Se vahvistaa sydäntä ja keuhkoja. Hissi on
    monen sairauden alku.”

    Olle Nordgrenin poikamiehen-asunto oli hauska ja aistikas, vaikka
    hiukan omituinen kaikenmoisine kokoelmineen, suunnattomine
    kirjahyllyineen ja tupakkavehkeineen. Värit ja muodot olivat
    sopusointuisia ja viihtyisiä, ja koko asunto antoi aavistuksen vanhasta
    miespolvien sivistyksellisestä ilmapiiristä.

    Astuttuaan isännän työhuoneeseen, joka samalla oli kirjasto ja
    tupakkahuone, Kivinen kääntyi Ollen puoleen ja esitteli Koskelan,
    mainitsematta kuitenkaan tarkemmin hänen tointaan ja ammattiaan.

    ”Kautta vanhan maineeni, jääkäri, luultavasti ainakin luutnantti ja
    varmasti salapoliisi ja silloin tietenkin valtiollinen”, puhkesi Olle
    puhumaan puristaessaan sydämellisesti Koskelan kättä. ”Tervetuloa!”

    ”Mutta kuinka...?” Koskela tunsi joltistakin hämmästystä.

    ”Oh, ei mitään ihmeellistä”, Olle naureskeli. ”Teidän uhkailmeenne ja
    ryhtinne — niistä ei voi erehtyä. Näin sitäpaitsi, teidän
    heittäessänne päällystakkia yltänne, jääkärimerkin melkein kainaloitten
    kohdalla. Te salaatte sitä ja kukapa muu kuin salapoliisi sitä
    piilottelisi, samoin kuin mitä syytä jääkärillä olisi kuljeskella
    salapuvussa ja istua punaisissa kahviloissa. Te olette siis
    salapoliisi, eikä taas jääkäriä voi ajatella tavallisena salapoliisina.
    Ulkomuodostanne päättäen olette sivistynyt, anteeksi, jos niin
    sanon, ja niin ollen upseeri, ja luutnantin arvo parhaiten sopii
    teidän iällenne, sillä jos olisitte ollut korkeampi, olisitte
    haavastanne huolimatta, joka vaivaa vasenta kättänne, voinut jäädä
    sotilaspalvelukseen. Siinä ovat päätelmäni. Niistä ei kuin yksi ole
    varma, mutta toinen tukee toistaan, ja lopputulos on huudahduksestanne
    päättäen oikea. Pyydän anteeksi, mutta minulla on toisinaan heikkouteni
    saattaa ihmisiä hiukan hämille.”

    Ystävykset nauroivat katketakseen pikkumiehen loistavalle
    johtopäätöskyvylle ja vajottautuivat mielellään isännän osoittamiin
    syviin ja pehmeisiin nojatuoleihin. Vieraanvarainen isäntä asetti
    ulottuville sievän tupakkapöydän ja kiirehti sivuhuoneeseen, kai
    antamaan määräyksiä taloudenhoitajattarelle illallisesta. Sitten hän
    palasi huoneeseen, hykerrellen käsiään, kasvot autuaassa hymyssä ja
    miehen kokoon verraten suhteeton sikaari röyhyten suupielessä.

    ”No, suomalaiset ’lahtarit’ ovat siis tulleet tänne. Mitä varten ja
    millä tavalla?”

    Kivinen vilkaisi Koskelaan. Olle hymähti ja virkkoi:

    ”Valtiosalaisuuksia, vai? Kivinen, sinä tiedät uteliaisuuteni, mutta
    myös vaiteliaisuuteni. Muuten, me olemme samoilla asioilla, te
    luultavastikin viran, minä oman huvini vuoksi. Vaihtakaamme tietoja.”

    Koskela nyökkäsi hyväksyvästi. — ”Olkoon menneeksi, kun me olemme
    kuitenkin jo melkein paljastetut. Ja hyötyä lienee siitä meille.
    Anteeksi imarteluni, mutta luulenpa, että teidän kanssanne on hauska
    työskennellä.”

    ”Minä melkein luulisin, että minä voisin sen sanoa teistä, sillä
    katsokaas, minulla lienee todellakin hiukan enemmän praktiikkaa tällä
    alalla”, Olle pisti viattomasti väliin.

    ”Minä kerron”, virkahti Kivinen. Hän teki lyhyesti ja selvästi selkoa
    matkasta ja omista tiedoistaan, Koskelan täydentäessä kertomusta omilla
    havainnollaan ja tiedoillaan. Olle seisoi kahareisin vieraittensa
    edessä ja savuutti hirmuista sikaariaan, nyökkäillen väliin.

    ”Hyvä”, lausui hän painokkaasti, kun Kivinen oli lopettanut. — ”Sangen
    hyvä. Te tiedätte osaltanne enemmän kuin minä, mutta jotakin minäkin
    sentään tiedän. Meidän on koottava ja tarkasteltava tietomme ja
    sitten ryhdyttävä toimimaan. Mutta ennen tätä kansainvälistä
    bolshevismivastaista konferenssia maistelkaamme, jos sallitte minun
    tarjota, mitä tukholmalainen nykyään kykenee hankkimaan ruumiillisen
    olemuksensa ylläpitämiseksi.”

    Taloudenhoitajatar oli tuonut illallisen pöytään, ja seurue ryhtyi
    innolla ja antaumuksella sitä kuluttamaan. Koskela söi hartaasti kuin
    sotilas ja Kivinen innostuneena kuin suomalainen kortillaeläjä, kun
    taas Olle nautti vieraittensa hyvästä ruokahalusta. Kun tukholmalainen
    illallinen, joka sivumennen sanottuna ei ollut huonoimpia, oli
    nautittu, ryhtyivät miehet vakavaan keskusteluun.

    ”Ergo”, alotti Olle, ”ensiksi on selvitettävä, mitä me tiedämme ja
    mihin me pyrimme, ja sitten keskustelemme tavasta.”

    ”Tjah, tarkoituksemme ei ole enempi eikä vähempi kuin bolsheviikkien
    kiihoitustoiminnan ja kumousvalmistelujen lopettaminen Suomessa, sekä
    mahdollisuuden mukaan muuallakin. Langat lähtevät Tukholmasta, ja siksi
    me olemme täällä”, virkkoi Kivinen.

    ”Niin, me yritämme paljastaa bolsheviikkien myyräntyön Ruotsissa, josta
    käsin sitä harjoitetaan myöskin Suomessa. Meillä on toiveita
    onnistumisesta, sillä, kuten Kivinen kertoi, meillä on punaisten
    ’lähettiläitten’ paperit taskussamme ja koetamme salaperäisen tohtorin
    avulla päästä kunnollisille jäljille. Mitään yksityiskohtaista
    toimintasuunnitelmaa ei voida laatia, vaan menettely kussakin
    tilaisuudessa täytyy suurimmaksi osaksi jättää vapaan harkinnan varaan.
    Se on minun mielipiteeni”, lopetti Koskela.

    ”Hyväksyn täydelleen teidän näkökohtanne”, lausui Olle.
    ”Mutta punaisten toiminnassa on monta eri puolta, ja ne kaikki
    olisivat paljastettavat. Ensiksikin asiamiesverkko, siten että
    ainakin pääjohtajat tehdään vaarattomiksi, sitten postikulku,
    kiihoituskirjallisuuden painattaminen ja levittäminen, salainen
    kiihoitus, lakkojen järjestely ja sitten varsinaiset kumoushankkeet
    asehankintoineen j.n.e. Tukholmassa on ainakin kiihoituskirjallisuuden
    painatus- ja levityskeskus ja sitten jonkunlainen keskuspostiasema.
    Täällä yhtyy monia lankoja, mutta luulen, että meidän on kiinnitettävä
    huomio pääasiallisesti suurimpiin johtajiin ja kiihoituskirjallisuuden
    painattamiseen. Siten riistettäisiin vaikuttava ase bolsheviikkien
    käsistä, sillä Tukholmasta lähetetään kirjallisuutta useampiin maihin.
    Asiaintila on muuten omituinen täällä Tukholmassa. Kaikki tietävät,
    että punaista kumouksellista toimintaa täällä harjoitetaan sangen
    laajassa mittakaavassa, mutta kukaan ei koeta sitä paljastaa.
    Bolsheviikkilähetystö on kaiken pahan pesä. Sen siipien suojassa toimii
    täällä lukemattomia enemmän tai vähemmän hämäräperäisiä ja
    kirjavamaineisia olioita. Siihen on vaikea päästä käsiksi ulkoapäin,
    mutta te, jotka pääsette salapuvussa tunkeutumaan roistojen keskuuteen,
    teillä on suuremmat mahdollisuudet. Vaikka ei mitään yksityiskohtaista
    toimintasuunnitelmaa voidakaan laatia, on kuitenkin kuljettava
    tietoisesti jotakin erityistä päämäärää kohti. Diplomaattisesti on asia
    varsin arkaluontoinen, mutta meidän on koetettava, jos tahdomme
    veijarit todella paljastaa, tehdä paljastuksemme niin, että
    poliittisiin syihin liittyy suoranaisia rikosoikeudellisia syitä.
    Bolsheviikit on saatava syytteeseen myöskin tavallisista törkeistä
    rikoksista, ja tämän seikan en luule olevan vaikeaa. Mutta varovaisesti
    on toimittava ja päästävä mahdollisimman pitkälle ennenkuin
    paljastuksiin ryhdytään. Bolsheviikit ovat liukkaita kuin ankeriaat.”

    6.

    Olle kertoo sanomalehdestä, joka ylevästä ohjelmastaan huolimatta on
    huonossa taloudellisessa asemassa, ja tekee selvää bolshevistisen
    kumoustehtailun yleisistä liikeperiaatteista.

    Syntyi hetken hiljaisuus, jonka Olle kuitenkin lopetti, jatkaen:

    ”Minulla on omat rautani tulessa. Ensimäisille jäljille pääsin
    muutamassa kuvaavassa tilaisuudessa. Oli joku työläisten kokous, ei
    varsinaisten työläisten, vaan tuollaisten ikuisten työttömien.
    Huomiotani kiinnitti muuan puhuja, joka, vaikka puhuikin ruotsiksi,
    äänsi oudolla tavalla. Jälkeenpäin totesin hänet Suomesta paenneeksi
    Suomen ruotsalaiseksi, joka kai oli ottanut osaa talviseen kapinaan.
    Hän puhui kiihoittavasti, mielettömän kiihoittavasti, mutta puhe näytti
    tekevän vaikutuksensa, ja huippuunsa kohosi kiihko, kun puhuja äkkiä
    hyppäsi lavalta ja ryntäsi muutaman hiukan sivussa seisoneen miehen
    kimppuun, huutaen: ’Kuolema lahtareille! Hän on brigadisti!’ Mutta
    ennenkuin puhuja oli päässyt väkijoukon läpi, oli mieskin kadonnut, ja
    totisesti se ei tapahtunut hetkeäkään liian aikaiseen. Arvasin silloin
    puhujan bolsheviikiksi ja päätin seurata häntä. Kun tilaisuus oli
    loppunut ja väkijoukko hajaantunut, lähti puhujakin pois muutaman
    miehen kanssa, jonka kadunkulmassa sähkövalossa tunsin erään
    ruotsalaisen maaseutulehden, vasemmistososialistisen, aputoimittajaksi.
    Mielenkiintoni kasvoi entisestään ja seurasin miehiä varovaisesti. He
    menivät samaan kahvilaan, jossa tekin äsken olitte, ja antautuivat
    pitkään keskusteluun, josta en kuitenkaan kuullut muuta kuin että se
    koski raha-asioita ja jotakin avustusta. Ja tämä avustus, se on
    tietenkin avustusta sanomalehdelle. Toimittajat aikovat myydä itsensä
    bolsheviikeille. Ja nyt, kun olen kuullut teidän tietonne, käsitän
    senkin lauseen, jonka ohimennessäni kuulin kahvilassa: ’ei voi päättää
    ennenkuin tohtori...’ enempää en kuullut, mutta siihen lienee lisättävä
    sana tulee. Avustusta ei voida siis antaa ennenkuin tohtori tulee. Ja
    nyt hän on tullut ja te voitte omien asioittenne ohella ottaa selvän
    tästäkin ’avustuksesta’. Se olisi aikamoinen julkinen tappio
    riippumattomille, jotka kulkevat käsikädessä bolsheviikkien kanssa.”

    ”Milloin tämä tapahtui?” kysyi Kivinen innokkaasti.

    ”Kahdeksan.”

    ”Etkö seurannut miehiä enemmän?”

    ”Minut petettiin ja niin yksinkertaisesti, että suututtaa. Kahvilasta
    on neljä, sanoo neljä uloskäytävää, kaksi yleisön puolelta ja kaksi
    keittiön puolelta. Miehet menivät takahuoneeseen. Minä odottelin, ja
    kun heitä ei alkanut kuulua, läksin katsomaan. Ei ketään! He olivat
    menneet, ja senjälkeen en ole heitä tavannut, vaikka olenkin joka päivä
    joko käynyt kahvilassa erilaisissa salapuvuissa tai vakoillut
    lähistöllä.”

    ”Hyvä”, virkkoi Koskela. ”Me koetamme tehdä voitavamme. Muuten, minä
    olen kiinnittänyt huomioni muutamaan seikkaan ja luulen, että se voi
    hyödyttää meitä. Tarkoitan passitehtailua. Suomeen tulee punikkeja,
    jotka ovat varustetut mainioilla passeilla, suomalaisilla,
    ruotsalaisilla, venäläisillä, saksalaisilla j.n.e. Niitä valmistetaan
    täällä ja luultavasti jossakin kirjapainossa, jonka yhteydessä on
    leimasintehdas ja kuvalaattalaitos sekä valokuvaamo. Jos näin
    onnellisesti olisi, voisimme paljastaa koko laitoksen selvien
    rikosoikeudellisten syitten nojalla, tarvitsematta kiihoittaa
    ruotsalaisia bolsheviikkeja ’poliittisella vainolla’. Bolsheviikit
    eivät uskalla hiiskuakaan siinä tapauksessa.”

    ”Hyvä!” Kivinen, Koskela ja Olle huudahtivat yhtaikaa, ja edellinen
    jatkoi:

    ”Meillä on niin ollen nyt toimintasuunnitelma likimain selvä. Tulemme
    ’tohtorin’ luo, koetamme varovasti päästä kosketuksiin paikallisten
    johtajien kanssa ja jollakin tekosyyllä yritämme päästä kirjapainoon.
    Siellä voimme tehdä havaintoja. Muuten, minä luulen bolsheviikkien
    vartioivan ja pitävän kirjapainoaan salassa tarkasti, ja hyvin
    vastenmielisesti paljastavan sitä vähänkin asiattomille. Meidän pitää
    menetellä harkitusti. Olle voi auttaa ulkoapäin. Huomenna alotamme
    tutustumalla ’tohtoriin’.”

    ”Niin teemme”, lausui Koskela. ”Mutta muuan seikka. Me joudumme
    epäilemättä tekemisiin useitten henkilöitten kanssa. Ne tietenkin
    esiintyvät salanimillä. Meille on kuitenkin tärkeätä tietää, kenen
    kanssa todella olemme tekemisissä. Tavallinen kuvailu ei riitä.
    Täytyisi saada tarkka kuva, mutta me emme osaa piirtää emmekä voi ottaa
    valokuviakaan.”

    ”Valokuvia voitte ottaa”, virkkoi Olle painokkaasti. Hän meni
    kirjoituspöytänsä luo ja otti laatikosta pienen esineen, joka
    osoittautui kelloksi. ”Tämä on sarjavalokuvakone pienoiskokoa. Käyttö
    on helppoa, ja valokuvaaminen voi tapahtua aivan huomaamatta.”

    Ystävykset tarkastelivat kapinetta. Se oli erehdyttävästi kellon
    näköinen, mutta vetonappulan kohdalla oli aukko, jonka kautta voitiin
    ottaa pikkukuvia, suurenpuoleisten postimerkkien kokoisia. Kivinen
    pisti sen taskuunsa, opittuaan sitä käyttämään.

    ”Mitenkäs me menettelemme yösijaan nähden?” kysyi Koskela. ”Minulla ei
    olisi mitään halua mennä sinne bolsheviikkipesään tänä iltana.”

    ”Eikä teidän suinkaan tarvitse mennäkään. Pyytäisin jäämään luokseni”,
    kiiruhti isäntä selittämään.

    ”Ja sen me teemmekin Ollen luvalla. Jos bolsheviikit jotakin
    epäilisivät, niin voimmehan ilmoittaa että me olimme vähän
    huvittelemassa. Sen ne kyllä ymmärtävät.”

    ”Siis päätetty!” lausui Olle. Hän meni toiseen huoneeseen, ja hetkisen
    kuluttua toi taloudenhoitajatar teetarjottimen. Voimakas, miellyttävä
    tuoksu levisi huoneeseen.

    ”Ainoa, missä minä olen samaa mieltä ryssien kanssa, on se, että tee on
    hyvää”, pilaili Koskela, maistaen tuoksuvaa juomaa.

    Juonnin lomassa Olle alkoi haastaa:

    ”Bolsheviikit ovat omaksuneet itselleen aivan järjestelmälliset
    ’liikeperiaatteet’ vallankumoustehtailussaan. Tämä järjestelmä on niin
    kyynillinen, niin petomainen, että tsaarivallankin menettelytavat ovat
    kunniallisempia. Ne ovat vähitellen paljastuneet, ja nyt niiden pitäisi
    olla selvillä jokaiselle järkevälle ihmiselle. Bolshevismilla on
    mahdollisuuksia joka maassa, toisissa enemmän, toisissa vähemmän, mutta
    kaikkialla niitä on, sillä missään maassa eivät ihmiset ole tyytyväisiä
    oloonsa. Bolshevismi on aasialainen lupaus-uskonto. Se lupaa kaikki. Se
    pesiytyy sinne, missä on kurjuutta ja köyhyyttä, tietämättömyyttä ja
    pimeyttä, sortoa ja taantumusta. Sen toimintaohjeena on: mitä pahempi,
    sen parempi. Se koettaa salaa auttaa ja tukea taantumusta kaikissa
    maissa saadakseen syytä kumoukselle, mutta todelliset edistyspuolueet
    ovat sen pahimmat viholliset. Taantumus kerää joukkoja bolshevismille,
    edistys niitä riistää. Bolshevismi koettaa kärjistää tilannetta joka
    maassa. Nälkä ja työttömyys ovat sen parhaita aseita. Niitä se yrittää
    kaikin tavoin lisätä. Sen tarkoitus saavutetaan lakoilla, jotka
    synnyttävät työttömyyttä ja nälkää, sekä lisäksi maatalouslakot
    suoranaisesti nälkää. Bolsheviikit koettavat lisäksi tehdä voitavansa
    sotkeakseen eri maitten diplomaattiset välit, joista nykyään, mitä
    tulee eurooppalaisten valtioitten suhteisiin esim. Ameriikkaan, riippuu
    suuressa määrin elintarpeiden saanti. Lakkoja saavat bolsheviikit
    aikaan kiihoituksella, maanalaisella toiminnalla. Suoranainen suurten
    kumousten valmistelu on myöskin muistettava, vaikka sillä voi tietenkin
    olla merkitystä vasta silloin kun muut seikat ovat suotuisia. Mutta
    bolsheviikit ovat huomanneet, ettei heidän asiansa onnistu, jos
    yritetään maa kerrallaan muuttaa bolshevistiseksi. He pyrkivät nykyään
    todenteolla maailmanvallankumoukseen ja järjestävät yhtaikaisia
    levottomuuksia kaikkialla. Kuumeinen työ on käynnissä, ja me olemme
    toimivan tulivuoren kraaterilla. Punainen hämähäkki kutoo verkkoaan yli
    koko maapallon. Sillä on käytettävissään paljon rahaa, on miehiä ja
    kykyä. Mutta yksi seikka on vaikea, ja se on yhteys. Me, jotka nyt
    yritämme vaikeuttaa heidän toimintaansa, meidän on kiinnitettävä
    päähuomiomme ’postinkulun’ lakkauttamiseen. Bolshevikeilla on ketju,
    jossa rengas liittyy renkaaseen, mutta kun yksi rengas on kunnolleen
    hävitetty, silloin ketju katkeaa. Itse poliittista ja yhteiskunnallista
    maaperää emme me kolme kykene ratkaisevasti muuttamaan, mutta meidän on
    tehtävä voitavamme postinkulun, lakkojärjestelyn ja kiihoituksen
    lopettamiseksi. Ja siinä onkin meillä työtä tarpeeksi. Jos saamme edes
    ruotsalaiset bolsheviikit jossakin määrin paljastetuiksi ja, mikä olisi
    suurenmoista, ryssäläisen bolsheviikkilähetystön karkoitetuksi, eivät
    vaivamme olisi menneet hukkaan. Siten me myös ratkaisevasti
    vaikuttaisimme Suomessa harjoitetun maanalaisen toiminnan
    hävittämiseksi. No, ken elää, se näkee!”

    7.

    Vastavallankumoukselliset tutustuvat vallankumoustohtoriin, mutta eivät
    suo hänelle jälleentuntemisen iloa.

    ”Nyt vasta oikea näytteleminen alkaa, ja sen onnistumisesta riippuu
    paljon”, lausui Kivinen, kun seikkailijat seuraavana aamuna kulkivat
    tohtorin asunnolle.

    ”Riippuu, muun muassa kokonaisuudelle verrattain yhdentekevät, mutta
    meitä sitä enemmän koskevat henkemme”, lausahti Koskela kuivasti.

    Ystävykset olivat Ollen välityksellä saaneet hankituksi itselleen
    siistit, käytetyt puvut, eikä heissä enää näkynyt mitään merkkejä
    merimatkasta. He olivat puetut mahdollisimman jokapäiväisesti, ei ollut
    ainoatakaan vaatekappaletta, joka olisi millään huomattavalla tavalla
    eronnut tuhansien keskisäätyisten tukholmalaisten puvuista.

    ”Voitko keksiä, mikä meidän tarkoituksemme ’virallisesti’ voisi olla?”
    kysyi Kivinen. ”Meidän on osattava ruotsia ja englantia. Ruotsin taidon
    ymmärrän, mutta englanti?”

    ”Tjah, vaikea sanoa”, tuumi Koskela. ”Luultavastakin joitakin
    järjestelytoimenpiteitä, ehkä kiihoitusta. Englanninkielen osaamista en
    ymmärrä. Olisiko joitakin henkilöitä, joitten kanssa on keskusteltava
    englanniksi, asiakirjoja englanniksi kirjoitettava tai englannista
    käännettävä? En tiedä, mutta kai siitä pian selvän saamme. Täytyy
    varustautua yllätysten varalta. Emme saa antaa huomata, että mistään
    hämmästyisimme.”

    ”Tästä matkasta taitaa tulla pitempiaikainenkin”, arveli Kivinen.
    ”Hyvä, jos parissa viikossa selviydymme. Ka, odottakoot siellä Turussa.
    Ja täällä ei meillä toistaiseksi ole mitään hätää...”

    ”Ei ainakaan rahojen vuoksi”, hymähti Koskela, ”sillä bolsheviikit ovat
    kyllä varustaneet meidät tarpeellisella matkakassalla. Me harjoitamme
    jonkun Rahjan ’stipendiaatteina’ bolshevismitutkimuksia.”

    Talo, jossa ”tohtori” asui, oli komeatyylinen, viisikerroksinen
    kivirakennus puiston laidassa. Käytävä oli aistikkaasti somistettu
    veistoksilla ja freskoilla.

    ”Ei tämä ’roletääri’ näy roletäärisesti asuvan”, virkahti Kivinen
    ystävysten noustessa kolmanteen kerrokseen.

    Merkkisoitot kajahtivat ja hetken kuluttua lakeijamaisesti puettu mies
    avasi oven, luoden tutkivan silmäyksen odottajiin. Seikkailijat
    asettivat sormensa määrättyyn asentoon.

    ”Astukaa sisään!” kehoitti palvelija.

    Ystävykset astuivat eteiseen, jonka ainoana kalustuksena oli
    vaatenaulakko.

    ”Onkohan tohtori kotona?” kysyi Koskela ja teki merkit, Kivisen
    noudattaessa esimerkkiä.

    ”Odottakaa! Keitä olette?” lausui palvelija hillityllä äänellä.

    ”Turku. Kaksi. D N.”

    ”Hyvä. Odottakaa!” toisti palvelija ja poistui sivuovesta, palaten
    hetken kuluttua ja ilmoittaen:

    ”Tohtori ottaa vastaan. Riisukaa päällysvaatteenne!”

    Palvelijan ohjaamina saapuivat seikkailijamme pitkän käytävän toiseen
    päähän, kulkivat muutaman erittäin ylellisesti kalustetun huoneen läpi
    ja astuivat toiseen. Palvelija poistui, neuvoen hetkisen odottamaan.
    Ystävykset jäivät kahden.

    ”Istukaamme! Älä tee liikettäkään, älä heitä uteliasta katsettakaan!”
    kuiskasi Koskela Kiviselle, ja matkailijat laskeutuivat
    vanhanaikaiselle sohvalle. Syntyi täydellinen hiljaisuus, jännittävä
    odotus.

    Huone oli, vastakohtana edelliselle, sangen yksinkertaisesti
    kalustettu: kirjoituspöytä, muutamia tuoleja, sohva, kaappi ja pari
    suurta kirjahyllyä. Kaikki näytti hyvin järjestetyltä, rauhalliselta
    tiedemiehen asunnolta, ja viihtyisyyttä loivat utumaiset ikkunaverhot
    ja muutamat vihreät huonekasvit.

    ”Hyvää päivää!” Tervehdys kaikui niin oudolta, niin kumealta, että
    ystävykset säpsähtivät ja käänsivät päätään. Sivuovesta oli tullut
    tohtori. Ystävykset nousivat ylös, jääden odottavaan asentoon, ja
    heidän katseensa koettivat tutkia tohtorin jokaisen piirteen ja painaa
    sen muistiin.

    Molemmat vavahtivat melkein yhtaikaa. Tuoko?

    Heidän edessään oli pieni, näivettynyt, kalpea mies. Silmät olivat
    tummat, samoin tukka, ja pään takaosa oli suhteettoman korkea. Piirteet
    olivat säännölliset, mutta niissä oli jotakin selittämätöntä, joka teki
    ne vastenmielisiksi. Ohuet, yhteenpuristetut huulet ja jyrkkä leuka
    antoivat kovan ilmeen. Nenä oli suora ja säännöllinen, mutta ehkä liian
    pieni. Tohtori oli puettu tavalliseen seurustelupukuun.

    ”Jaha, esitelkää itsenne!” virkkoi hän lyhyesti ja käskevästi ja
    kasvoille ilmestyi ilkeä epäluuloinen hymy. Toverit ojensivat hänelle
    ”lähettiläspaperinsa”. Tohtori tutki niitä ääneti ja kauan.

    ”Hyvä. Olen tohtori Kurt Ralphston.”

    Ystävykset kumarsivat ja istuutuivat jälleen tohtorin viittauksesta.
    Hän itse asettui nojatuolille kirjoituspöydän edessä, silmäillen
    tovereita läpitunkevasti selittämättömän värisillä silmillään.

    ”Missä olitte viime yönä?” laukaisi hän aivan äkkiarvaamatta,
    hellittämättä katsettaan.

    ”Grand Hotel Monacossa”, vastasi Koskela kylmästi.

    Tohtori ei vastannut mitään. Ystävykset alkoivat tuntea tilanteen
    muuttuvan epämiellyttävän yksitoikkoiseksi.

    ”Mitkä ovat ohjeenne?” kysyi tohtori, nojautuen eteenpäin.

    ”Me asetumme tohtorin käytettäviksi, ei muuta”, lausui Koskela.

    ”Mistä tiedätte minut oikeaksi henkilöksi.”

    ”Te teitte merkin, astuessanne huoneeseen?”

    ”Riittää. Olen tyytyväinen. Te tulette tänne uudelleen tänä iltana klo 8
    . Missä asutte?”

    ”Meillä ei ole vielä asuntoa, mutta aiomme sen heti hankkia.
    ’Hotelliin’ emme halua muuttaa erinäisistä syistä.”

    ”Menkää. Minulla ei ole aikaa.” Tohtorin ääni kävi äkkiä kiihkeäksi ja
    kärsimättömäksi, ja pienet silmät leimahtivat. Ystävykset poistuivat.
    Käytävässä oli palvelija odottamassa ja tämä saattoi heidät
    ulko-ovelle, auttaen ensin päällysvaatteet heidän ylleen. Kadulle
    tultuaan ystävykset aivan vaistomaisesti huoahtivat.

    ”Hänkö se olikin!” virkkoi Kivinen hämmästyneenä ja vapautunein mielin
    sytytti savukkeen.

    ”Niin kuka?” tiedusti Koskela odottavasti.

    ”Tohtori Sergei Altdorff-Danin-Selski, pietarilainen ihmeparantaja,
    spiritisti ja tsaarivallan santarmikätyri.”

    ”Hänkö? Ei, tämä on puolalais-saksalainen, mielisairas lakimies Max Zombiewski,
    joka karkasi hullujenhuoneesta ja sittemmin Köpenhaminasta
    käsin harjoitti kumouksellista kiihoitusta Saksassa!”

    ”Mistä sinä hänet tunnet?” kysyi Kivinen.

    ”Minä opin tuntemaan hänet komennuksillani.”

    ”Ja minä näin hänet Pietarissa puhumassa vallankumouspäivinä. Sitten
    hän katosi, mutta bolsheviikkivallankumouksen aikana luin jonkun
    uutisen hänestä, en muista missä ja mitä siinä kerrottiin.”

    ”Hän lienee kuitenkin yksi ja sama henkilö, vallankumousaikojen
    ’harhailevia sieluja’, sillä ainakin pari uutista hänen kuolemastaan
    olen jo lukenut.”

    ”Kuka hän lienee?” tuumi Kivinen.

    ”Jaa, siihen on kai mahdoton antaa vastausta. Hänen isänsä oli
    saksalais-juutalainen, äiti itävaltalais-puolalainen, ja hän lienee
    syntynyt Venäjällä, elänyt likipitäin kaikissa maissa, opiskellut ja
    tehnyt rikoksia kaikkialla. Olen kuullut häntä syytettävän sekä
    kavalluksista että ainakin parista murhasta. Saksassa hänet pistettiin
    hulluinhuoneeseen, mutta anarkistit kai hänet aatetoverinaan
    vapauttivat.”

    ”Sen tiedän varmasti, että hän oli tsaarivallan salaisessa
    palveluksessa. Hän on mies, jolla ei ole isänmaata, ei moraalia, ei
    mitään käsitystä suhteista ja suhteettomuudesta, ei...”

    ”... järkeä eikä sydäntä. Ja sellaiset rakentavat nykyään
    ihannevaltakuntaansa verellä, raudalla ja tulella, miljoonien
    kärsimyksillä ja kuolemalla. Hyvä on, ettei tohtori saanut kokea
    jälleentuntemisen iloa meidät kohdatessaan. Hän on vaarallisempi
    käsitellä kuin silmälasikäärme. Muuten, huomasitko, kuinka omituista
    oli hänen käyttäytymisensä etenkin lopussa? Hän hermostui aivan ilman
    mitään syytä. Hän on hullu, mutta hänen hulluutensa on sellaista
    laatua, että se voi olla vaarallista täysjärkisellekin ihmiselle. Nyt
    rientäkäämme Ollen luo ja tehkäämme tiliä hänelle huomioistamme.”

    8.

    Ystävykset keskustelevat siistissä seurassa toimenpiteistä
    vallankumouksen jatkamiseksi ja syventämiseksi.

    Ystävysten saavuttua Ollen asuntoon ilmoitti taloudenhoitajatar hänen
    poistuneen toimitukseen, mutta luvanneen pian palata. Koskela ja
    Kivinen päättivät odottaa, etenkin kun heillä ei ollut mihinkään
    kiirettä. Koskela ryhtyi tutkimaan aamulehtiä ja Kivinen alkoi
    kirjoittaa matkakuvausta seikkailijoitten tähänastisista vaiheista,
    pahoitellen mielessään, ettei voinut lähettää lehdelleen riviäkään,
    ellei tahtonut saattaa vaaraan kaikkia tulevia tutkimuksia.

    Olle saapui tunnin kuluttua, uteliaana ja vilkkaana kuten tavallisesti.
    Kivinen teki selvää ”audienssista” tohtorin luona ja lausui heidän
    molempain arvelut tohtorin henkilöllisyydestä. Olle, joka tunsi
    likipitäin kaikki joko hyvää tai pahaa mainetta saavuttaneet henkilöt,
    vahvisti ystävysten olettamukset ja antoi lisätietoja. Tohtori oli
    tunnettu kosmopolitikko, — mielisairas, mutta siitä huolimatta tai
    juuri sentähden mitä vaarallisin seikkailija ja rikollinen. Koskela
    ehdotti silloin äkkiä, että tohtori ilman muuta vangittaisiin
    tavallisena rikollisena ja että hänen luonaan pidettäisiin
    kotitarkastus. Olle vastusti ehdotusta sillä perusteella, ettei
    tohtoriin nähden oltu esitetty mitään vaatimuksia hänen
    pidättämisekseen eikä hän Ruotsissa ollut tehnyt mitään rikosta.
    Kotitarkastus ei mitään hyödyttäisi, sillä sellaiset ketut eivät
    pitäneet kotonaan mitään todistuskappaleita. Kivinen yhtyi Olleen, ja
    Koskela peruutti ehdotuksensa. Iltapäivällä hankkivat matkailijat Ollen
    välityksellä huoneen muutamasta hotellista, kun ensin Koskela oli
    salaperäisenä pistäytynyt kaupungilla ja tullut takaisin, mukanaan
    leimatut passit sekä Kiviselle että itselleen. Illan viettivät kaikki
    kolme yhdessä Ollen luona, harkiten menettelytapoja ja koettaen
    arvailla tohtorin aikomuksia ystävyksiin nähden ja näille annettavien
    tehtävien laatua.

    Kellon lähetessä puolta seitsemää nousi Koskela ylös, tarkasti
    revolverinsa, varmisti sen ja pisti takaisin taskuunsa, Kivisen
    tehdessä samoin. Ystävykset pukeutuivat, ja Ollekin läksi mukaan,
    eroten kuitenkin heistä jo rappusissa. Ilma oli kylmä ja kolakka.
    Mitään puhumatta riensivät ystävykset eteenpäin, varjontapaisen miehen
    seuratessa heitä toisella puolen katukäytävää, kuitenkin niin, että
    elleivät toverit olisi tienneet Ollen seuraavan, eivät he olisi sitä
    arvanneet, sillä vanha reportteri osasi tehtävänsä.

    ”Perillä!” virkkoi Kivinen, kun he olivat saapuneet tohtorin
    rappukäytävän luo.

    ”Ja Olle on toisella puolella katua. Hyvä, jos meille kävisi hullusti,
    emme ainakaan kostamatta kaadu.”

    Lakeija laski miehet pitemmittä kyselyittä sisään, johtaen heidät tällä
    kertaa tohtorin työhuoneen vieressä olevaan, ylellisesti kalustettuun
    huoneeseen. Paksut matot ja lattiatyynyt, heleäväriset verhot seinillä,
    matalat, omituisen tyyliset huonekalut ja hajuvedet antoivat huoneelle
    itämaisen leiman. Mutta jyrkkänä vastakohtana tälle puolittain
    runolliselle ympäristölle olivat huoneessa olijat: tohtori ja kolme
    muuta, jotka lattiatyynyillä lojuen tupruttivat sakeita sauhuja. Ne
    olivat ilmeisiä roistontyyppejä. Kaksi heistä oli puettu tavalliseen,
    siistiin pukuun, mutta kolmas oli aito sakilainen, uskollinen jäljennös
    jostakin siltasaarelaisesta ihannetyypistä.

    Tohtori tervehti lyhyesti ja viittasi vapaalle sohvalle. Ystävykset
    istuutuivat, ja sattui niin, että Kivinen joutui istumaan puoleksi
    varjoon muutaman huonekasvin ja pikkupöydän taa. Salamannopeasti
    sukelsi Kivisen käsi liivintaskuun ja sieltä puikahti esiin pienoinen
    muistikirja ja kynä. Kivinen oli pikakirjoittaja.

    ”Nämä toverit ovat lähettejä, ja tässä on koolla Tukholman johtava
    kolmikko”, esitteli tohtori, viitaten ystävyksiin ja sitten kolmeen
    jätkään. Koskelan silmät leimahtivat, mutta tuli sammui siinä samassa
    hetkessä.

    ”Tehkää selkoa matkastanne ja kertokaa oloista Suomessa!” käski
    tohtori, ja Koskela, joka oli varustautunut tapauksen varalle, alkoi
    tehdä selvää ennen laatimansa suunnitelman mukaan, värittäen kertomusta
    melkein huomaamatta. Suomessa hän kertoi toiminnan olevan koko vaikeaa,
    ja monien toverien oli ollut poistuttava maasta, sikäli kuin hänelle
    oli kerrottu. Tohtori kuunteli ääneti, mutta Tukholman kolmikon jäsenet
    murahtelivat väliin hyväksyvästi.

    ”Hyvä on. Ettekö kuulleet mitään Axelinista?”

    ”En”, virkkoi Koskela varovaisesti.

    ”P—na!” kirosi muuan tukholmalaisista. — ”Mies on hävinnyt kuin tuhka
    tuuleen ja pettänyt asian. Vastustin jo silloin koko aietta. No,
    lähetettiin kuitenkin, juoppo, ja annettiin mukaan 50,000 kruunua. Nyt
    kai kittaa jossain nurkassa Suomen viinaa kitaansa eikä välitä tämän
    taivaallista koko asian järjestämisestä. Hän on ansainnut tuomion,
    mutta, lempo soikoon, kuka sen panee täytäntöön, kun ei häntä löydy!”
    Koskela nauroi sisimmässään. Vallankumouksellisten joukossa oli
    nähtävästi heikkoja sieluja, jotka pitivät iloista elämää tärkeämpänä
    kuin vallankumouksen menestymistä.

    ”Ryhtykäämme asioihin. Te saatte olla mukana, koska teidän tehtävänänne
    on toistaiseksi järjestellä asioita täällä minun ohjeitteni mukaan.
    Öhberg pyytää avustusta, vai kuinka?” — Tohtori kääntyi toisen
    siististi puetun miehen puoleen.

    ”Niin, avustusta ’Kansan Voimalle’. Aluksi 15 tuhatta kruunua
    valmistuksia varten ja sitten 10,000 kuukausittain.”

    Kivinen oli seuraavinaan tarkkaan keskustelua, mutta hänen sormensa
    liikkuivat nopeasti ja joka sana tuli merkityksi.

    Tohtori teki muutamia merkintöjä muistikirjaansa. Syntyi äänettömyys.
    Kivinen pisti välinpitämättömästi kätensä taskuun ja veti esille
    savukekotelon. Senjälkeen hän vilkaisi kelloonsa, nosti sen pöydän
    kulmalle ja veti vireeseen. Koskela pidätti hengitystään. Kivinen pisti
    rauhallisesti kellon taskuunsa takaisin.

    ”Öhberg pyytää mahdottomia. Voimme myöntää aluksi 10,000 ja sitten
    sanokaamme 8,000 kuukausittain. Ja sitten, muistakaa, ei mitään
    vastaväitteitä, vaan on kirjoitettava, mitä käsketään. Ja lehteä on
    levitettävä. Se käy paremmin päinsä kuin lentolehtisten levittäminen,
    ja vaikutus on myöskin suurempi. Huolehtikaa asiamiesten
    hankkimisesta.” Tohtori puhui ja käskevästi.

    ”Ja te”, hän kääntyi Kivisen puoleen, ”te saatte matkustaa Upsalaan ja
    liittyä toimitukseen. Onko teillä passit?”

    Kivinen hätkähti, mutta hillitsi itsensä. ”On kyllä. Me saimme kaikki
    tarpeelliset paperit jo Suomessa”, hän vastasi.

    ”Nyt on saatava työ käyntiin. Ei saa enää viivytellä. Mielialaa on
    valmisteltava. Päämääränä olkoon ensiksi pienempien, sitten yleislakon
    aikaansaaminen. Tukholman osaston on toimittava tarmokkaasti.
    Asiamiesverkko täytyy saada tehokkaammaksi. Ja te”, tohtori viittasi
    Koskelaan, ”teidän on alettava täällä harjoitukset. Olettehan sotilas?”

    ”Olen toki!” Koskela saattoi myöntää omantuntonsa mukaan olevansa
    sotilas. Kunhan ei vain kysyttäisi arvoa ja hän siten joutuisi kiinni.
    Mutta ei, tohtori näkyi tyytyvän vastaukseen.

    ”Kaikki on alettava alusta. Kymmenen miestä kerrallaan. Ensin
    päälliköt, ja nämä saavat harjoittaa sitten miehet. Pitäkää huoli, että
    saadaan huone ja että miehet saapuvat vuorollaan.” Tohtori puhui maassa
    lojuvalle jätkälle.

    Koskela harmitteli mielessään. Kaikki oli niin varovaista ja
    salaperäistä. Ei mainittu nimiä eikä paikkoja.

    ”Muuten, mitä takeita on meillä siitä, että ’Kansan Voima’ pysyy
    meikäläisenä?” uskalsi Koskela kysyä.

    ”Öhbergin kirje”, vastasi tohtori ja ojensi kirjeen Koskelalle. Kivinen
    kumartui lukemaan ja nopeasti samalla kirjoitti. Hetken kuluttua
    Koskela ojensi kirjeen takaisin.

    ”Ja nyt lopetetaan. Annan ohjeet teille huomenna klo 9 aamulla.
    Keskustelemme nyt tukholmalaisten kanssa.”

    Ystävykset nousivat ja Kivinen veti toisen kerran kylmäverisesti kellon
    taskustaan. Pieni napsaus ja kello sukelsi takaisin taskuun. Ystävykset
    poistuivat. Kadulle tultuaan he läksivät kulkemaan Ollen asuntoa kohti,
    mutta jo jonkun päässä laskeutui käsi Kivisen olalle ja
    Olle huudahti:

    ”Teilläpä on kiire! Näinkö pian istunto päättyikin?”

    9.

    Molempi parempi eli kuinka yllätyksellisissä tilanteissa voidaan
    selvitä vain nopealla päätöskyvyllä ja jääkärimäisellä rohkeudella.

    Seurue harkitsi taas menettelytapoja. Koskela, jota tohtorin kysymys,
    missä ystävykset asuivat, hiukan epäilytti, ehdotti, että he Kivisen
    kanssa menisivät hotelliinsa, jotta, jos tohtorin päähän pälkähtäisi
    ottaa selvä, asuivatko he todellakin ilmoittamassaan paikassa, he
    olisivat saapuvilla. Päätettiin, että Olle valmistaisi kaksi Kivisen
    napauttamaa valokuvaa ja tulisi senjälkeen hotelliin.

    Toverien väliaikainen asunto, jossa he olivat vain pistäytyneet, oli
    siisti ja valoisa hotellihuone muutaman syrjäkadun varrella. Miehet
    tilasivat syötävää ja heittäytyivät lepäämään ruokailun jälkeen.

    ”Minua ei oikein miellytä koko tähänastinen meno”, virkkoi Koskela,
    savuuttaen sikaariaan.

    ”Missä suhteessa?” kysyi Kivinen raukeasti.

    ”Kaikki on liian salaperäistä. Minä uumoilen, ettei esim.
    asiamiesverkosta saa tietää mitään tarkempaa. Jokainen päällikkö tuntee
    vain lähimmät miehensä eikä ylöspäin ketään, kun taas ylemmät päälliköt
    tuntevat vain suoranaisesti heidän komennuksensa alla olevat päälliköt,
    mutta ei varsinaista ’miehistöä’. Postinkulkukin lienee samoin
    järjestetty. Tietenkin, kun kerran ’seuraan’ pääsee, niin saahan kaiken
    urkituksi, mutta siihen menee liian paljon aikaa. Ja välillä täytyy
    hosua täydessä pimeydessä, umpimähkään. No, yritetään! Sinä voit
    selvittää vasemmistososialistien yhteyden ryssäläisiin bolsheviikkeihin
    ja minä koetan ottaa selville aseellisen toiminnan. Totisesti,
    Tukholman ’johtava kolmikko’ on valioväkeä alallaan. Saa nähdä,
    kykeneekö Olle määrittelemään herrojen henkilöllisyyden.”

    Ystävykset jatkoivat keskustelua ensin puolihorroksissa ja sitten
    molemmat nukahtivat, heräten vasta Ollen koputukseen.

    ”Kuvat ovat onnistuneet kohtalaisesti. Katsokaa!” Ja Olle toi
    sähkölampun luo kaksi pienoiskuvaa.

    ”Tunnetko miehet?” kysyi Kivinen.

    ”Kyllä. Toinen on Gröhn, entinen metallityöläinen ja varas, joka neljä kuukautta sitten
    pääsi vankeudesta, toinen, Laxström, on tunnettu
    välittäjä ja asioitsija, kahdenkertaisesta kavalluksesta tuomittu
    yhteensä neljäksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Hän sai rangaistuksensa
    suorittaneeksi vuosi sitten.”

    ”Kolmannesta on vielä kuva saamatta”, virkkoi Koskela.

    ”Tuskinpa tarvinneekaan”, lausui Olle. ”Eikö hän ollut pieni, tumma,
    kumaraharteinen mies? Nenä omituisen muotoinen, niinkuin olisi sitä
    lyöty hiukan altapäin?”

    ”Oli”, virkkoi Koskela hieman kummastuneena.

    ”Arvasinhan minä. Hän ja Gröhn ovat aina yhdessä. Hänen nimensä on
    Norrvall, ammattipeluri ja vääränrahantekijä tai oikeastaan
    setelinväärentäjä.”

    ”Kaunis kolmikko!” huudahti Kivinen. — ”Varas, kavaltaja ja
    vääränrahantekijä! Ja johtajana hullu! Eläköön bolshevismi!”

    ”Emmekö pääsisi miesten ansioluetteloitten perusteella heihin käsiksi?”
    kysyi Koskela.

    ”Ei”, vastasi Olle. ”He ovat kyllä rikollisia, mutta tällä hetkellä ei
    heitä syytetä mistään ja entiset ovat kuitatut. Muuten, minä olen
    antanut ottaa selvän ’tohtorista’ ja voin ikäväksemme ilmoittaa, että
    hän on täysin turvattu. Hänen paperinsa ovat kunnossa.”

    ”Tehtävämme alkaa muuttua melko vaikeaksi. Me olemme tekemisissä
    bolsheviikkien kanssa, mutta emme sittenkään voi syyttää heitä mistään.
    Meillä ei ole mitään todistuksia. Jeeveli sentään!” menosi Koskela.

    ”Yksi keino voi auttaa”, sanoi Kivinen. ”Meidän on yritettävä ottaa
    selville salainen kirjapaino ja passitoimisto. Niistä voidaan herrat
    vetää vastuuseen.”

    ”Se lienee ainoa keino”, yhtyi Ollekin. ”Minä muuten...”

    Puhelinsoitto keskeytti Ollen. Koskela tempasi kuulotorven.

    ”Svensson.”

    Olle ja Kivinen huomasivat, kuinka Koskela vain vaivoin saattoi
    pidättäytyä huudahtamasta.

    ”Mitä?... niinkö?... Niin, tietysti! Molemmat? Jaha, jaha... Klo 4.08
    ... hyvä on, hyvä!”.

    Koskela soitti kiinni ja kääntyi jännitettyneinä odottavien toverien
    puoleen.

    ”Nyt on tarpeen nopeita päätöksiä ja rohkeita tekoja. Tohtori soitti ja
    ilmoitti, että meidän on matkustettava hänen kanssaan huomisaamuna klo 4.08
    — Lontooseen.”

    ”P—na”, pääsi Kiviseltä väkisinkin. — ”Lontooseen?” Ollekin seisoi
    kysymysmerkkinä.

    ”Niin, Lontooseen.”

    ”Meidän on siis jätettävä tutkimukset kesken täällä Tukholmassa?” kysyi
    Kivinen.

    Koskela vilkaisi kelloonsa. ”Kello on nyt puoli kaksitoista. Meillä on
    siis neljä ja puoli tuntia aikaa. Neuvotelkaamme nyt nopeasti ja
    toimikaamme sitten vielä nopeammin. Ensiksi on ratkaistava, lähdemmekö
    Lontooseen vai ei. Odota! Jos me lähdemme, jäävät tutkimukset täällä
    aivan kesken. Se olisi todellakin vahinko. Mutta vahinko olisi jättää
    myöskin käyttämättä näin mainio tilaisuus tutustua maanalaiseen työhön
    Englannissakin. Piru vieköön koko tohtorin! Mitä teemme?”

    ”Minä otan puheenvuoron”, virkkoi Kivinen. — ”Meidän on lähdettävä
    mukaan, maksoi mitä maksoi. Muuten, lähdetkö sinä mukaan?” hän kääntyi
    Ollen puoleen.

    ”En voi.”

    ”Ikävää toiselta puolen, mutta toiselta puolen hyvä. Olle voi jatkaa
    työtämme täällä. Hei pojat, minulla on suunnitelma! Meidän täytyy vielä
    tänä yönä löytää kirjapaino. Olle saa pitää huolen lopusta. Tiedätkö
    muuten, onko tohtori asunnossaan?”

    ”Luultavasti.”

    ”Meidän on päästävä hänen välityksellään jonkun tekosyyn varjolla vielä
    tänä yönä kirjapainoon.”

    ”Hyvä!” huudahti Olle. ”Tehän olette kertoneet, että Suomessa on
    punaisten vaikea toimia ja että monen on ollut paettava. Painattakaa
    passilomakkeita. Kai teillä on joku näytteeksi.”

    ”On. Tämä on hyvä ehdotus. Päätetty. Me menemme siis tohtorin luo ja
    pyydämme päästä kirjapainoon, ilmoittaen, että meille on annettu
    tehtäväksi hankkia lomakkeita. Ja luonnollista on, että meidän täytyy
    itse valvoa työtä. Luulen, ettei tohtori epäile.

    ”Mutta meidän lienee vielä päätettävä muistakin asioista. Emme voi
    lähteä Lontooseen suinpäin, vaikka tohtori hankkineekin passit. Meidän
    on säilytettävä yhteys viranomaisten kanssa ja saatava joku, joka
    tuntee Lontoon ja voi työskennellä kanssamme. Kuulkaas nyt! Kivinen
    menee tohtorin luo ja pyytää päästä kirjapainoon. Aavistan, että vaikka
    sinne päästettäisiinkin, pidetään paikka salassa. Voidaan viedä
    suljetussa autossa. Se on vanha tapa. Niin ollen täytyy herra
    Nordgrenin auttaa. Teidän olisi saatava auto valmiiksi lähistölle ja
    sen avulla seurattava Kivistä. Jos Kivinen menee jalan, niin sitä
    parempi. Voitteko hankkia auton?”

    ”Kyllä. Neljännestunnin kuluttua on auto hotellin edustalla.”

    ”Hyvä. Minun täytynee käydä vähän asioilla”, virkahti Koskela ja iski
    silmää. ”Diplomaattien kanssa on hyvä olla tuttavuudessa. Jos tohtori
    kysyisi minua, niin sanokaa, että järjestän omia yksityisiä asioitani,
    mutta että tulen kyllä ajoissa asemalle. Meidän on tehtävä niin, että
    yhdymme vielä kerran täällä, voidaksemme vaihtaa tietoja. Siis,
    Kivinen, tohtorilla käytyäsi saavu tänne jonkun syyn nojalla.
    Ymmärrättekö?”

    ”Kuten käskette!”

    ”Näin me olemme keksineet keinon, jonka avulla lyömme kaksi kärpästä
    yhdellä iskulla. Molempi parempi. Mutta kiire meillä on. Jaa, ei tässä
    ole todellakaan aikaa aprikoida.”

    ”Jaa, summamutikassa Lontooseen! Voi jee, minun saunamatkani se vain
    lykkäytyy lykkäytymistään. Mutta olkoon! Uutiset ennen kaikkea! Sitten
    vasta huvitukset!”

    10.

    Työnjaon avulla saa kolme miestä kolmessa tunnissa isketyksi aikamoisia
    aukkoja vallankumouksen teräslujaan muuriin.

    Kivinen tunsi lievää hermostusta, astuttuaan kadulle. Tehtävä, vaikka
    näyttikin verrattain helpolta ja vaarattomalta, saattoi kuitenkin
    muodostua mitä kohtalokkaimmaksi. Ystävykset eivät ollenkaan tienneet,
    ketkä tunsivat kirjapainon olopaikan ja voitiinko siitä millään tavoin
    antaa tietoja vähänkin tuntemattomille. Siinä tapauksessa, että hän
    herättäisi epäluuloja, olisi kaikki mennyttä ja hän saisi kiittää
    onneaan, jos selviäisi yleensä hengissäkään koko leikistä. Mutta kun
    kerta näin pitkälle oli jouduttu, niin täytyi yrittää eteenpäin, tuli
    mitä tulikin. Kivinen tiesi, ettei hän ollut mikään uhkarohkea, mutta
    viime aikojen kokemusten ja seikkailujen jälkeen hän oli saavuttanut
    kunnioitettavan kylmäverisyyden ja tuollaisen puolittain huolettoman ja
    välinpitämättömän suhtautumiskyvyn vaaroihin. Vielä muutamia vuosia sitten
    hän ei olisi näin tyynesti mennyt tutkimaan mitä vaarallisinta
    rikollispoliittista järjestöä. Mutta nyt hän oli elänyt jo Venäjän vallankumoukset,
    svabooda-ajat, punaiset viikot ja vapaussodan. Ne
    olivat hänessä, samoinkuin lukemattomissa muissakin, kasvattaneet
    itseluottamusta ja kylmäverisyyttä.

    — Yhdentekevää! — mietti Kivinen ja sytytti savukkeen.

    Tohtori oli kotona ja hänen kanssaan yksi ’kolmikosta’. Tohtori tuntui
    sangen epämiellyttävän hämmästyneeltä, nähdessään Kivisen.

    ”Mitä te täällä nyt?” kysyi hän mahdollisimman töykeästi.

    ”Tulin saamaan määräyksiä”, virkkoi Kivinen kylmästi.

    ”Sanoinhan jo: matkustatte toisessa luokassa, yhdessä. Minua ette
    tunne. Ymmärrättekö?”

    ”Kyllä, mutta kuinka on passien laita?”

    ”Ne ovat tässä. Kai teillä on molemmilla valokuvat?”

    ”On. Entä leimat?”

    ”Tässä.” Tohtori ojensi Kiviselle täytetyt passilomakkeet ja
    leimasimen. ”Se on tuotava ohimennessä takaisin.”

    Kivinen tarkasti passit ja huomasi ne kirjoitetuiksi heidän
    ruotsalaisille nimilleen.

    ”Nyt menkää!” Tohtorin ääni oli kiivas.

    ”Heti. Tässä jätän vain suomalaisen passilomakkeen. Tällaisia olisi
    painettava muutamia satoja. Kuten kerroimme, on toiminta Suomessa
    vaikeaa ja passeja tarvitaan paljon. Niitä ei kuitenkaan saada, sillä
    ei ole mitään varsinaista kirjapainoa eikä varastaminenkaan onnistu.
    Meitä pyydettiin toimittamaan tämä epäkohta korjatuksi. Kai täällä
    pidetään huoli niitten lähettämisestä.”

    Kivinen puhui rauhallisella, hiukan välinpitämättömällä äänellä, mutta
    tohtori tarkasti häntä tiukkaan. ”Hyvä on, toimitetaan. Ei suinkaan
    teillä ole muuta?”

    ”Ei.” Kivinen kääntyi, kiroten mielessään jo, ettei häntä itseään
    pyydetty viemään paperia painoon. Ei, tohtori pysäytti hänet kuitenkin.

    ”Mutta eihän täällä kukaan osaa varmasti painaa samanlaisia, ellette te
    tarkasta työtä.”

    ”Niin”, Kivinen virkkoi, ”minä ajattelin sitä, mutta minulla ei olisi
    oikeastaan aikaa odottaa”.

    ”Menkää itse kirjapainoon. Seuratkaa häntä!” Tohtori puhui ”kolmikon”
    jäsenelle, poistuen viereiseen huoneeseen hetkeksi.

    Kivinen riemuitsi mielessään. Tohtori oli joka tapauksessa petetty,
    sillä Kivinen ei ollut vähimmässäkään määrin osoittanut halua päästä
    itse kirjapainoon. Muuten oli tuskin luultavaa, että tohtori oli mitään
    aavistanutkaan. Kaikki tuntui menevän mitä parhaiten.

    ”Odottakaa muutamia hetkiä”, virkkoi tohtori, palaten huoneeseen. ”Auto
    saapuu heti.”

    Noin viiden minuutin perästä saapuikin palvelija ilmoittamaan, että
    auto odotti, tuoden samalla Kivisen päällysvaatteet. Tukholmalainen
    komisario johti sanomalehtimiehen pimeille keittiörapuille, jotka
    päättyivät porttikäytävään.

    — Suljettu auto! — huudahti Kivinen mielessään. Verhot oli vedetty
    auton ikkunoitten eteen, joten Kivisellä ei ollut aavistustakaan, minne
    ajettiin. Matkaa kesti neljännestunnin. Sitten auto pysähtyi, ja
    Kivisen vaitelias seuralainen hyppäsi ulos autosta, lausuen: ”Tänne!”

    Kivinen painui pimeään rappukäytävään, ehtien hämärästi sivuilleen
    vilkaisten huomata, että auto oli pysähtynyt porttikäytävään. Enempää
    ei voinut keksiä, sillä seuralainen kiirehti. Miehet laskeutuivat
    parikymmentä askelmaa alas ja kulkivat pitkää käytävää pitkin. Viimein
    mies pysähtyi, koputtaen muutamia kertoja, Kivisen kuitenkaan ehtimättä
    eroittaa, millä tavalla. Ovi aukeni, ja miehet astuivat öljynhajuiseen,
    pieneen ja epäsiistiin huoneeseen. Joku huoneessa ollut henkilö poistui
    juuri, Kivisen voimatta eroittaa häntä tarkemmin.

    ”Odottakaa!” virkkoi mies, otettuaan Kiviseltä passilomakkeen ja
    poistuen sivuovesta. Kivinen jäi yksin. Huoneessa ei ollut mitään
    muuta, ei kerrassaan mitään muuta kuin pöytä, penkki ja kolme tuolia.
    Kai korehtuurihuone, arveli Kivinen mielessään.

    Seikkailijamme alkoi jo pahoitella laihaa saalistaan, kun samalla
    kuului tuttua ääntä. Latomokone rämisi. Puolen tunnin kuluttua palasi
    tukholmalainen takaisin, tuoden paperinäytteen, jonka Kivinen hyväksyi.
    Hetken perästä tuli mies uudelleen kädessään korehtuuri. Kivinen luki
    sen ja korjasi, jättäen tahallaan muutaman virheen. Siitä tunnettaisiin
    lomakkeet joka tapauksessa väärennetyiksi. Ja laivamies, joka ne toisi
    Suomeen, oli joutuva varmasti kiinni. Se asia oli jo järjestetty.

    Oli kulunut noin tunti, kun mies tuli taas huoneeseen, kädessään pieni
    paketti.

    ”Tässä on 300 kappaletta. Lähtekäämme!”

    Taas kuljettiin pilkkopimeää käytävää pitkin, mutta kun
    porttikäytävästä alkoi näkyä heikkoa kajastusta, oli Kivinen
    kompastuvinaan ja pudotti paketin sekä hansikkaansa. Hieman karkeasti
    kiroten sytytti hän äkkiä tulitikun ja vilkaisi ympärilleen. Tikku
    sammui heti ilmanvedosta, mutta Kivinen oli nähnyt tarpeeksi.
    Tukholmalainen katsoi pitkään, mutta kun Kivinen nosti paketin maasta,
    ei hän virkkanut mitään. Puhumatta sanaakaan astuivat miehet jälleen
    odottavaan autoon, joka peräydyttyään ensin takaperin kadulle lähti
    vinhaa vauhtia kiitämään pimeään yöhön.

    Erottuaan tukholmalaisesta komisariosta Kivinen lähti painumaan
    hotelliin, mutta ehdittyään melkein sen portille, kuuli hän takaa auton
    suhinaa. Hiljaa ja pehmeästi liukui auto hänen luokseen ja pysähtyi
    kappaleen matkan päässä hänen edessään. Mies hyppäsi siitä ja riensi
    häntä vastaan. Tulija oli Olle.

    ”Tiedätkö, missä paino sijaitsee?” kysyi ruotsalainen kiihkeänä.

    ”Missä?”

    ”—katu 85!”

    ”Siis —.”

    ”Samassa talossa kuin punaisten ’hotelli’.”

    ”Tämä on mainio veto! Muuten, lähtekäämme sinne heti. Me voimme
    pysäyttää kirjapainon toiminnan.”

    ”Miten?”

    ”Saat nähdä! Joudu!” Toverukset kiiruhtivat auton luo, joka heti lähti
    liikkeelle.

    Jonkun matkan päässä ”hotellista” auto pysäytettiin ja miehet nousivat
    pois. ”Hotelli” oli suuri rakennus, takaseinän vieressä pari matalaa
    puista varastorakennusta. Kivinen vihelsi iloisesti, huomattuaan sen.
    Hän kulki portin luo, kääntyen sitten kulmassa takaisin, ja seuraili
    silmillään sähkölankoja. Sanottuaan pari sanaa Ollelle hän hävisi
    varastorakennusten sekaan. Olle käveli edestakaisin ja piti silmällä
    autioita katuja. Kerran poliisin lähetessä hän hiukan vihelsi, mutta
    järjestysvallan edustaja pysähtyikin ja kääntyi takaisin. Noin neljännestunnin
    kuluttua palasi Kivinen, ja miehet kulkivat auton luo,
    joka oli ajanut läheiselle syrjäkadulle.

    ”Nyt hotelliin ja nopeasti!” huudahti Kivinen ohjaajalle. ”No, ei
    hätää, meillä on vielä toista tuntia aikaa. Hip, hei, bolsheviikkien
    kirjapaino seisoo, ja se tulee seisomaan hyvän rupeaman!”

    Ja seikkailijat heittäytyivät tyytyväisesti nauraen pehmeille
    istuimille, sytyttäen savukkeet.

    11.

    Kaksi viisasta seuraa yhtä hullua kohti tuntemattomia kohtaloita.

    Koskela painoi soittokellon nappulaa ovessa, jossa oli mitä hienoin ja
    komein nimikilpi: Petter Vaaranheimo. Jääkäri kyllä tunsi, että oli
    hiukan epäkohteliasta häiritä kunniallista kansalaista ja virkamiestä
    kesken parhaimman unen, mutta vaellusmatkoillaan oli hän melkein tyyten
    unhoittanut tehdä eroa yön ja päivän välillä. Ja olihan sitäpaitsi
    Petter hyvä ystävä ja vanha tuttava, eikä asiakaan ollut
    turhanpäiväinen.

    Sisältä ei kuulunut hiiskaustakaan. Koskela soitti uudelleen, mutta
    yhtä laihalla tuloksella. Hra Vaaranheimo tuntui nukkuvan sikeästi.
    Viimein Koskela hermostui ja painoi nappulaa yhtäpäätä pari minuuttia.
    Jopa kuului liikettä, tassuttelevia askeleita, väliovi avattiin ja
    kiukkuinen ääni kuului kysyvän:

    ”Kuka siellä?”

    ”Hänen Majesteettinsa Preussin kuninkaan ent n:o 27
    vääpeli Koskela”, vastasi jääkäri kiusoitellen.

    ”Ei mutta, sinäkö...?” Ovi avautui kiireesti, ja aukkoon ilmestyi
    puolipukeissa oleva, leveästi hymyilevä pyylevä herrasmies.

    ”Sinä täällä?” huudahti Vaaranheimo hämmästyneenä.

    ”Kuten näet. Mutta pyytäisin että kutsuisit minut sisään, sillä asiani
    ei ole sitä laatua, että voisin sen selittää tässä rappukäytävässä”,
    lausui Koskela ja nauroi tuttavansa hämmennykselle.

    ”No jo toki! Käy sisään ja ole kuin kotonasi!”

    Ystävät puristivat toistensa kättä pitkään ja sydämellisesti. Koskela
    johdettiin työhuoneeseen, jossa pehmeät nojatuolit ja sohvat sekä
    hillityt värit kertoivat isännän mukavuuttarakastavasta luonteesta,
    joka ei millään tavoin vastannut romanttisen komeaa nimeä. Petter
    pistäytyi makuuhuoneessa ja heitti kaikessa kiireessä muutamia
    vaatekappaleita ylleen.

    ”Milloin tulit Suomesta?” kysyi Vaaranheimo.

    ”Muutamia päiviä sitten.”

    ”Millä asioilla liikut?”

    ”No enpä voi oikein sanoa.”

    ”Hm. Sinä tunnut olevan yhtä salaperäinen kuin ennen komennusten
    aikana. Minne aiot?”

    ”Sitä en tiedä.”

    ”Ei, mutta tämä on jo liikaa. Kerro veikkonen jotakin!”

    ”Hyvä, minä kerron jonkunverran, sillä siihen minulla kai on pakko.
    Mutta kesken kaiken, sinä kai palvelet lähetystössä?”

    ”Kyllä.”

    ”Luin lehdistä nimityksesi. Olet kai hyvissä väleissä täällä?”

    ”No, jotakuinkin.” Virkamiehen ilme oli hiukan itsetietoinen.

    ”Hyvä. Siinä tapauksessa pyydän apuasi. Kuule!”

    Koskela kertoi muutamalla sanalla heidän retkensä tarkoituksen ja
    selvitti nykyisen tilanteen. Vaaranheimo kuunteli jännittyneenä.

    ”Katsos, Petter, meidän täytyy saada aikaan yhteys sikäläisten
    viranomaisten kanssa ja joku mies avuksemme. Se voitaneen järjestää
    täältä käsin?”

    ”Jaa, koetetaan! Onhan tämä kyllä vähän epämukava aika diplomaattisille
    visiiteille, mutta tarkoitus pyhittää keinot. Minä lähden lähettilään
    luo, ja sinun lienee nyt paras odottaa täällä. Muuten, onko sinulla
    valtuudet?”

    ”On kyllä, vaikka kai lähetystössä ne jo tunnetaan. Hain sieltä passit
    itselleni ja Kiviselle. Tässä ne ovat.”

    Vaaranheimo kiirehti makuuhuoneeseensa ja palasi neljännestunnin
    kuluttua täysin pukeutuneena. Hän lähti ulos, ilmoittaen palaavansa
    viimeistään tunnin tai puolentoista kuluttua. Koskela, joka
    sotilaselämänsä aikana oli oppinut käyttämään kulloinkin tarjoutuvaa
    tilaisuutta lepoon, nukahti nojatuoliin heti hänen mentyään.

    Oli jo kulunut kaksi ja puoli tuntia, ennenkuin Vaaranheimo palasi.
    Koskela heräsi, kun hän aukaisi ulko-ovea.

    ”Kaikki on selvänä. Muista vain, että kaikki on järjestetty näennäisen
    epävirallisesti.”

    ”Siis salaista diplomatiaa!” nauroi Koskela.

    ”Juuri niin. Lontoolaisen nimi on John Cotter. Osoite on papereissa.
    Tässä on varapassit, jotka lieneekin paras näyttää. Ja jos jossakin
    paikassa joutuisitte vaikeuksiin, niin esittäkää tämä salainen valtuus.
    Se tehoaa, mutta muistakaa, että vain kaikkein täpärimmissä tilanteissa
    turvaudutte siihen.”

    Vaaranheimo ojensi jääkärille muutamia papereita, jotka Koskela
    huolellisesti pisti liivin povitaskuun.

    ”Ja nyt suuret kiitokset! Minulla ei enää ole paljonkaan aikaa. Vielä
    kerran kiitokset!” Koskela puristi lujasti terhakan diplomaatin kättä.

    ”No mitäpä turhista!” esteli Vaaranheimo. ”Onnea matkalle! Olisihan
    hauskaa olla mukana, mutta luonteeni ei oikein sovellu niin
    epävakaiseen elämään.”

    Diplomaatti huokasi, ja Koskela kiirehti ulos.

    Aika oli jo täpärällä, kun ystävykset saapuivat asemalle. Saatuaan
    matkaliput he astuivat junaan ja löysivät melkein tyhjän vaunun,
    asettuen mukavaan asentoon ikkunan viereen. Koskela levitti iltalehden
    polvelleen ja vilkaisi poliittisia uutisia. Hänen huomionsa kiintyi
    verrattain vaatimattomasti painettuun uutiseen, jonka otsakkeena oli:

    ”Englannin työriitaisuudet.

    Rautatieläisten ja kaivostyöläisten keskuudessa harjoitetaan
    lakkokiihoitusta.”

    Jääkäri ei virkannut mitään, mutta vihelsi pitkään. Juna lähti
    liikkeelle. Tohtoria ei näkynyt, mutta kai hänkin oli mukana.

    Kun Tukholma esikaupunkeineen oli sivuutettu ja pikajuna painautui
    täyteen vauhtiin, kiitäen maalaiskylien ohi, kääntyi Koskela toverinsa
    puoleen ja kysyi:

    ”Miten sinä keksit pysäyttää kirjapainon? Selitähän nyt, kun on aikaa.”

    ”Onnellinen sattuma auttoi. Istuessani kirjapainon korehtuurihuoneessa
    huomasin sähkölangan, joka tietenkin johti painoon. Pimeässä käytävässä
    en nähnyt, minne se kulki, mutta käytävän suulla sytytin tulitikun,
    etsiäkseni tahallani pudottamani hansikkaan. Silloin näin, että
    sähkölanka yhtyi kahteen muuhun, kulkien alimmaisena. Palattuani sitten
    Ollen kanssa paikalle seurasin sähkölankaa ja huomasin sen kulkevan
    hiukan yläpuolella puisen varastorakennuksen kattoa. Kiipesin katolle
    ja katkaisin langan.”

    ”Mutta senhän voi korjata!”

    ”Voi kyllä, mutta bolsheviikit eivät keksi, mistä se on poikki. Lanka
    ei ollut yksinkertainen kuparilanka, vaan yhdistetty kaapeli. Katkoin
    varovasti langat, mutta päällyksen jätin puoleksi eheäksi ja aukkoon
    pistin edeltäpäin valmiiksi vuolemani puupalasen eristäjäksi. Kiersin
    kaapelia hiukan, niin että aukko peittyi kokonaan. Paino seisoo, siksi
    kunnes Olle sen muutaman päivän kuluttua paljastaa. Bolsheviikit
    tutkivat tietenkin kaikki paikat, mutta tätä temppua on mahdoton
    huomata. He tulevat siihen tulokseen, että koneissa on jotain vikaa,
    mutta sitä he saavat kyllä etsiä. Ja varsinaisia sähkötyömiehiä he
    eivät voi kutsua, sillä sitenhän voisi paljastua kirjapainon
    olemassaolo. Bolsheviikeilla on kirjapaino, mutta latoa he eivät voi
    kuin käsin ja painaa eivät ensinkään.”

    ”Hyvä!” huudahti Koskela. ”Se oli mainio temppu. Tämä on aikamoinen
    aukko bolsheviikkien laskelmissa. Tukholma jäi kyllä keskeneräiseksi,
    mutta kun Olle on paljastanut kirjapainon ja ’Kansan Voiman’ myynnin ei
    Tukholmasta liene nyt taas suurtakaan vaaraa. Ja muuten, minä luulen,
    että kirjapainon tarkastuksessa kyllä löydetään sellaisia
    todistuskappaleita, että bolsheviikkilähetystö Vorowskineen ja muine
    herroineen alkaa tuntea maaperän polttavan jalkojensa alla. Jos
    lähetystö karkoitetaan, taittuu ruotsalaiselta bolshevismilta kärki. Ja
    Olle kai hoitaa asiansa.”

    ”Kyllä, siitä saa olla huoletta. Saavat Turussakin komean jutun, sillä
    tein Ollen kanssa sopimuksen, että hän antaa täydellisen selostuksen
    asioista lehdelleni samaan aikaan kuin omalleen. Kunnianhimoisena
    harmittaa vain, ettei nimeäni voida mainita selostuksessa!”

    Ja kaksi viisasta, jotka seurasivat yhtä hullua kohti tuntemattomia
    kohtaloita, ojentautuivat nukkumaan, pikajunan kiitäessä pimeässä
    syysaamussa etelää kohti.

    12.

    Ystävykset tapaavat muutaman henkilön omituisissa olosuhteissa jo
    ennenkuin aavistavatkaan.

    Maisemat vilahtelivat ohitse, matkailijoittemme vaipuessa junamatkojen
    tavalliseen tylsyyteen. Vaunusta poistui pari henkilöä, muutamia tuli
    sijaan, mutta mitään merkittävämpää ei tapahtunut. Ei maittanut
    lukeminen eikä liioin keskustelukaan, vaan ystävykset torkkuivat
    puolihorroksissa vastapäätä toisiaan puhumatta juuri sanaakaan.
    Aamupäivällä pysähtyi juna suuremmalle asemalle, ja ystävykset
    riensivät ravintolaan aterioimaan.

    ”Tohtori kulkee edellä”, kuiskasi Kivinen kääntämättä päätään.

    Tohtori oli puettu hienoon englantilaismalliseen matkailupukuun, ja
    käyttäytyi kuten suuren maailman mies ainakin. Koskela seurasi tarkoin
    hänen toimiaan, mutta tohtori ei tavannut ketään eikä vaihtanut
    sanaakaan muitten kuin ravintolapalveluiden kanssa. Nautittuaan
    tilaamansa aterian hän maksoi ja poistui. Koskela, viitattuaan
    Kiviselle, että tämä odottaisi, riensi jälkeen ja huomasi tohtorin
    poikkeavan sähkölennätinkonttoriin. Jääkäri harmitteli mielessään,
    mutta se ei auttanut. Sähkösanomasta ei voinut saada selkoa, sillä
    matkailijoillamme ei ollut mitään sentapaisia valtuuksia.

    Syötyään ja juotuaan aamukahvit, ystävykset palasivat vaunuosastoonsa,
    Koskelan ostettua ensin paksun pinkan sanomalehtiä. Junan lähdettyä
    liikkeelle syventyi hän niitä tutkimaan, Kivisen hiukan kummastellen
    tarkatessa Koskelan innokasta puuhaa, sillä hän tiesi, että jääkäri oli
    verrattain laiska lehtiä lukemaan. Koskela ei puhunut mitään, mutta
    hymähteli toisinaan itsekseen ja vihelteli.

    Lähellä Kristianiaa antoi tohtori Koskelalle huomaamatta kirjelapun,
    johon oli merkitty tohtorin osoite kaupungissa sekä se hotelli, johon
    seikkailijoiden oli muutettava. Mitään muuta yhteyttä ei koko matkalla
    tapahtunut. Kun illalla juna saapui Kristianiaan, ajoivat ystävykset
    neuvottuun hotelliin, puhdistautuivat ja söivät kunnollisen aterian.
    Senjälkeen he lähtivät kävelemään ympäri kaupunkia, Koskelan
    ilmoitettua, että hän kyllä osaa jonkunverran opastaa.

    ”En ole tiennytkään, että myöskin Kristiania on sinulle tuttu”, virkkoi
    Kivinen heidän päästyään kadulle.

    ”Aina vähän”, vastasi Koskela lyhyesti, silmäin välkähtäessä hiukan
    omituisesti.

    ”Mitä, oletko sinäkin ollut mukana siinä?” kysyi Kivinen hämmästyneenä.

    ”No niin, jättäkäämme tämä aihe, sillä se on vieläkin liian läheinen,
    voidakseni siitä antaa tarkempia tietoja. Mutta totisesti, ellen olisi
    nyt virkamatkalla niin koettaisin kyllä saattaa itseni tekemisiin
    norjalaisten viranomaisten kanssa ja koettaisin tutkia, kuinka kestäviä
    ovat norjalaiset vankilat. Siellä istuu muutamia suomalaisia poikia ja
    puoleksi ilman omaa syytä. Olisi hauskaa avustaa kerran karkaamista,
    kun tässä on saanut tottua avustamaan vangitsemista. Mutta nyt ei
    sovi.”

    Istuttuaan parissa kahvilassa toverit palasivat hotelliinsa ja
    paneutuivat nukkumaan. Merimatka oli alkava seuraavana päivänä.

    ”Kuule, Koskela, huomasitko sitä miestä, joka sivuutti meidät
    noustessamme tänne kerrokseen?”

    ”Mitä sitten?”

    ”Hän oli myöskin niissä kahdessa kahvilassa, joissa kävimme.”

    ”Hm, enpä todellakaan tullut panneeksi merkille. Mitähän tuo voisi
    merkitä?”

    ”Kuka hänet tiesi, ehkä ei mitään. Ei meissä ainakaan ole mitään
    urkittavaa”, tuumi Kivinen väsyneellä äänellä.

                                                      ⸻

    Pohjanmeri oli välkkyvän vihreä, kun komea matkustajalaiva halkoi sen
    vesiä. Taivas oli siintävän kirkas, vaikka navakka tuuli puhalsikin
    pohjoisesta. Ystävykset istuivat päällysvaippoihinsa kietoutuneina
    yläkannella ja tarinoivat poltellen tupakkaa.

    ”Minne saakka me oikein matkustamme?” kyseli Kivinen teennäisen
    ärtyneenä. ”Minun saunamatkani taitaa jäädä ikuisesti tekemättä.”

    ”Ken tietää, ken tietää. Ei kai sinusta muuten tämä niin ikävää liene?”

    ”Eipä sen puolesta. On tämä toki hauskempaa kuin sonnijalostusliiton
    kokouksissa istuminen. Ja minussa kun on hiukan karjalaista
    kulkuriverta suonissani. Meilläpäinhän eletään tai ainakin elettiin
    rahdinvedolla ja Piitterinmatkoilla, vaikka nyt eivät nämä jälkimäiset
    himoita.”

    Aaltoilu ei ollut ankaraa, ja Kivinenkin oli jo voittanut meritaudin.
    Matka sujui niin ollen miellyttävästi, eikä edes tohtorin seura
    hermostuttanut, sillä hän sulkeutui hyttiinsä eikä ilmestynyt näkösälle
    edes ruokailuajaksi. Koskela otti selville laivakirjasta, missä
    ominaisuudessa hän matkusti. Tohtori oli englantilainen liikemies,
    paluumatkalla Skandinaviasta.

    ”Paljonkohan lienee tavaraa tämänkin meren pohjassa?” kysyi Kivinen
    nojaten laivan parrasta vasten.

    ”Mene ja tiedä. Kyllä saksalaiset upottivat erinäisiä tonneja.”

    ”Ne olisivat nyt tarpeen, kun liikeyhteys alkaa elpyä.”

    ”Olisivat totisesti, mutta pohjassa ne ovat. En mene ratkaisemaan,
    kumpi oli oikeassa, Saksa vai Englanti, mutta luulen, että molemmat
    olivat yhtä väärässä, toinen ylläpitäessään nälkäsaartoa, jota ei
    vieläkään ole lopetettu, toinen tuhotessaan mitä välttämättömintä
    tonnistoa. Ja eihän mieletöntä sotaa voi järkevästi käydä!”

    Illalla laskeutui sumu merelle, tuuli vaimeni hiukan, mutta pimeä
    kosteus teki kannellaolon epämiellyttäväksi. Ystävykset vetäytyivät
    hyttiinsä ja nukkuivat koneiden jyskytyksen yksitoikkoiseen tahtiin.
    Laiva kiiti halki Pohjanmeren, yli tuhansien upotettujen laivojen ja
    niiden hukkuneitten miehistöjen, kuljettaen kahta, jotka olivat
    päättäneet tehdä kaikkensa niiden mustien voimien tuhoamiseksi, jotka
    sydämettömästi tahtoivat käyttää mielettömän sodan kaameita seurauksia
    omiin itsekkäisiin ja kaikkituhoaviin tarkoituksiinsa.

    Höyrylaiva liukui jo hitaasti ylös Thamesia, ohi lukemattomien
    hinaajien ja proomujen, höyrylaivojen ja purjelaivojen, sivuutti
    sotalaivasto-osaston ja kulki muutamien haukimaisten sukellusveneiden
    ohi. Joki vyöryi verkkaan raskaan sumuvaipan alla, joka kaupunkia
    lähestyttäessä tiheni tihenemistään, peittäen koko ympäristön
    täydelliseen pimeyteen. Kellot ja sumusireenit soivat ja ulvoivat
    lakkaamatta, ja ohi liukui tummia laivojen haamuja.

    Viimein laiva poikkesi keskivirralta syrjään ja pitkään viheltäen
    hiljensi vauhtiaan entisestäänkin, pysähtyen lopuksi laiturin viereen,
    johon se kiinnitettiin. Matkustajat alkoivat virrata maalle,
    kulkien vartioketjun muodostamaa kujaa pitkin tulliasemalle ja
    passintarkastuslaitokseen. Ystävykset tungeksivat ihmisjoukossa, sillä
    molemmat tahtoivat päästä kunnollisesti nukkumaan tohtorin heille
    neuvomaan hotelliin.

    Tuli Koskelan vuoro. Matkatavarat oli pian tarkastettu, mutta kun
    jääkäri näytti passinsa, virkkoi tarkastaja kylmästi:

    ”Teidät pidätetään! Olkaa hyvä ja seuratkaa tänne! Te myös!” Hän
    kääntyi Kivisen puoleen. — ”Näyttäkää passinne! Jaha, aivan oikein.
    Seuratkaa minua tänne!”

    Ystävykset tunsivat todellakin hämmästystä. Tarkastaja johti heidät
    viereiseen huoneeseen, jossa pari poliisikonstaapelia odotti.

    ”Viekää nämä miehet tutkittaviksi!”

    Seikkailijamme mukautuivat virkkamatta sanaakaan. Koskela oli
    poislähteissään luonut katseen taakseen, mutta tohtori oli kylmänä ja
    välinpitämättömänä. Mitähän pidätys oikein merkitsi?

    Ystävykset vietiin autoon, ja puolen tunnin kuluttua se pysähtyi
    kivimuurien ympäröimään pihaan, kai poliisilaitoksella. Ystävykset
    johdettiin toiseen kerrokseen. Poliisikonstaapeli koputti ovelle.
    Sisältä vastasi syvä miesääni:

    ”Sisään vain!”

    Ystävykset astuivat tyypilliseen virastohuoneeseen, poliisin antaessa
    lyhyen raportin.

    ”Jaha”, virkkoi huoneessaolija, soikeakasvoinen englantilainen,
    ”pyytäisin saada tietää herrojen oikeat nimet?”

    Nyt vasta jääkäri päästi puhekykynsä valloilleen.

    ”Anteeksi, mutta tahtoisin panna vastalauseeni tällaista pidätystä
    vastaan. Meillä on passit täydessä kunnossa. Kenen kanssa saan kunnian
    puhua?”

    Koskelan ääni oli loukkautunut, mutta kohtelias.

    ”Nimeni on John Cotter.”

    Ystävykset huudahtivat yhtaikaa. Hra Cotter aukaisi silmänsä
    hämmästyksestä sepposen selälleen.

    ”Sepä sattui mainiosti, suorastaan suuremmoisesti!” huudahti Koskela.
    ”Teitä meidän piti juuri tavatakin. Mainiota!”

    Hra Cotter huudahti vuorostaan. Olivatko vangit hulluja?

    13.

    Tohtori valmistelee hätäisiä pelastuspuuhia, vaikka olisi huoletta
    saanut hiukan odottaa.

    ”Mi... minuako tavata?” soperteli englantilainen.

    ”Aivan oikein, mutta emme todellakaan osanneet odottaa, että näin pian
    jo onnistuisimme saamaan teidät käsiimme”, jatkoi Koskela
    kiusantekoaan.

    ”Mitä tämä oikein merkitsee?” jyrähti englantilainen. ”Vaadin lähempää
    selvitystä!”

    Ystävykset kaivoivat mitään puhumatta Tukholmassa saamansa suositukset
    taskustaan ja ojensivat ne hra Cotterille. Tämän ilme muuttui heti.

    ”Tämäpä sattuma, tämäpä sattuma”, hoki hän yhtämittaan. ”En olisi
    todellakaan osannut aavistaa! Asia on nyt sikäli selvä!”

    Ja englantilainen nauroi hiljaista, pidätettyä nauruaan.

    ”Tehkää hyvin ja istukaa! Tässä, saanko tarjota!” Poliisimies ojensi
    savukekotelon, ja pian puhaltelivat ystävykset kunnollisia sauhuja.

    ”Nyt, kun asiamme lienee selvä, vastannette hyväntahtoisesti
    kysymykseeni: miksi ja miten meidät pidätettiin?” tiedusti Kivinen.

    ”Tjah, se oli oikeastaan vain epäluulo. Te olitte Kristianiassa, eikö
    totta?”

    ”Kyllä!”

    ”Te esiinnyitte siellä varomattomasti!”

    ”Kuinka niin?”

    ”Katsokaas, meidän täytyi pitää silmällä, ketä maahamme tulee ja ketä
    ei. Kristianiasta päin tulee eniten vaarallista väkeä. Meillä on siellä
    miehiä. Teidät keksittiin sattumalta. Te puhuitte bolsheviikeista ja
    muutamasta tohtorista, jonka me hyvin tunnemme. Miehemme seurasi teitä
    hotelliinne ja otti selvän nimestänne. Hän oli kuullut teidän
    keskuudessanne puhuttelevan toisianne toisilla nimillä. Hotellissa sai
    hän tietää teidän aikovan matkustaa Englantiin. Hän sähkötti nimenne ja
    tuntomerkkinne, ja tässä te nyt olette.”

    ”Aavistin jo matkalla, että jotakin sellaista oli sattunut. Muuten, me
    huomasimme teidän miehenne siellä Kristianiassa. Hän seurasi meitä kuin
    varjo, mutta näkyvä varjo”, virkkoi Kivinen.

    ”Kas, hän on vasta aloittelija. Ei voi liikaa vaatia. Joka tapauksessa
    ei hän kovinkaan väärillä jäljillä ollut. Ja häntä saamme kiittää
    siitä, että tapasimme toisemme näin pian.”

    ”Me tarvitsemme teitä, sillä kun nyt tohtori on saapunut tänne meidän
    seurassamme...”, alkoi Kivinen, mutta hra Cotter ponnahti kuin
    vietereiltä ja kimposi pystyyn.

    ”Tohtori! Onko tohtori saapunut Lontooseen?” huudahti hän.

    ”On kyllä, tavallaan meidän seurassammekin”, vastasi Koskela
    rauhallisesti, aivankuin asia olisi ollut mitä luonnollisin.

    ”Ja me emme tiedä siitä mitään. Missä hän nyt on? Hänet on heti
    vangittava!”

    ”Ei missään tapauksessa”, virkkoi Kivinen nopeasti. ”Anteeksi, mutta
    meidän täytynee selittää teille tilanne perinjuurin.”

    ”Olkaa niin hyvä, sitä olen minä tässä muuten odotellutkin”, sanoi
    englantilainen ja istuutui.

    Kivinen selitti heidän asemansa ja tarkoituksensa. Englantilainen
    kuunteli hievahtamatta, jännittyneenä, mutta Kivisen lopettaessa ei hän
    enää malttanut olla huudahtamatta:

    ”Weil, well, very well! Tästä tulee hauska juttu! Istukaamme ja
    tarinoikaamme!” Salapoliisi painoi soittokelloa. Ovi aukeni ja sisään
    astui toinen saattajakonstaapeli, joka vähän ällistyi, nähdessään
    vangitsemansa bolsheviikit istumassa täydessä rauhassa tarinoiden ja
    tupakoiden.

    ”Tuokaa meille, olkaa hyvä, vähän juotavaa! Teetä ja leivoksia!”
    virkkoi englantilainen.

    ”Kuinka monelle?” Poliisi oli vähän ymmällä.

    ”Kolmelle”, naurahti hra Cotter. ”Oh, ei tarvitse olla huolissaan, nämä
    herrat ovat täysin vaarattomia.”

    Ystävykset jäivät keskustelemaan hra Cotterin kanssa.

                                                      ⸻

    Tohtori oli vaivoin pidättynyt huudahtamasta, kun hän huomasi molempain
    auttajainsa vangitsemisen. Vain monivuotisen seikkailijaelämän aikana
    saavutettu tottumus pelasti hänet. Selvittyään passitarkastuksesta,
    hyppäsi hän vuokra-autoon, antaen kuljettajalle muutaman Cityssä
    sijaitsevan talon osoitteen. Auto liukui hiljalleen pitkin katuja,
    joita ajoneuvot täyttivät tungokseen saakka. Katkeamattomana,
    liikkuvana, kiemurtelevana ja meluavana jonona luikertelivat autot,
    ajurivaunut, kuormarattaat ja raitiotievaunut eteenpäin tiheässä,
    paksussa sumussa, ja voimakkaimmatkin huudot ja vihellykset
    kuoleutuivat tuohon raskaaseen aineeseen.

    Tohtori puri huuliaan kärsimättömyydestä ja hermostumisesta.
    ”Nopeammin, nopeammin!” huudahteli hän kuljettajalle, vaikka näkikin,
    että vauhdin lisääminen oli tälle mahdotonta.

    ”Sivukaduille!” käski tohtori viimein, ja kuljettaja ohjasi auton
    syrjään. Tungosta ja liikettä oli täälläkin, mutta ei niin paljon, ja
    kuljettaja lisäsi vauhtia tuntuvasti, kiihdyttäen sen viimein yli
    laillisen sallitun määränkin. Tohtori heittelehti edestakaisin
    pehmeillä istuimilla, kun auto kääntyi kadunkulmissa. Saavuttuaan
    päämääräänsä hyppäsi tohtori nopeasti autosta, maksoi kuljettajalle
    runsaasti ja kiirehti eteenpäin, kääntyen seuraavassa kadunkulmassa
    toiselle kadulle ja kadoten ensimäiseen rappukäytävään. Kiireesti hän
    nousi ylimpään kerrokseen ja avasi oven omalla avaimellaan. Hän astui
    pimeään eteiseen ja sulki oven jälkeensä.

    Sytytettyään sähköt tohtori riensi eteisen nurkassa olevan puhelimen
    ääreen ja soitti.

    ”Missä?... Jaha... onko tuomari Hall tavattavissa? Tekö? Puhuu tohtori
    Ralphston. Tulkaa heti tänne minun luokseni. Heti, hetipaikalla! Onko
    selvä?”

    Vasta nyt tohtori riisui vaatteet yltään, sammutti valon eteisestä ja
    astui huoneeseen, josta ovi johti toiseen. Huone oli kalustettu
    tavalliseksi työhuoneeksi. Kaikesta näkyi, että siinä oli asuttu.
    Tohtori heittäytyi väsyneenä nojatuoliin, sytytti sikaarin ja vaipui
    syviin mietteisiin, joita vähän väliä keskeyttivät hermostumuksen
    puuskat.

    Noin puolen tunnin kuluttua ovikello soi, ja tohtori riensi
    aukaisemaan. Tulija oli pienenpuoleinen, nukkavieruun palttooseen ja
    ahtaisiin housuihin puettu herrasmies, joka teki täysin rappeutuneen
    vaikutuksen.

    ”Mikä on hätänä, tohtori?” kysyi mies ensimäisiksi sanoikseen, heittäen
    palttoonsa naulaan.

    ”Apulaiseni pidätettiin passintarkastuksessa. Heidät täytyy saada
    vapautetuiksi!” Tohtori puhui kiivaasti ja hermostuneesti.

    Hra Hall teki hämmästyneen eleen.

    ”Pidätetyt! Kuinka se on mahdollista? Oliko heillä paperit?”

    ”Luonnollisesti, ja juuri se seikka tekee pidätyksen omituiseksi.
    Oletteko täällä jotenkin joutuneet epäillyiksi?”

    ”Emme tiettävästi, sillä toimintamme on ollut sangen varovaista. Mitä
    nyt olisi tehtävä?”

    ”Miehet on saatava vapautetuiksi. Teidän täytyy hankkia joku lakimies,
    joka menee poliisilaitokselle ja ottaa selvän asianlaidasta. Voitteko
    mennä itse?”

    ”En mene mielelläni, sillä minulla... no niin, mitäpä siitä. Minä en
    voi mennä eikä minun läsnäoloni voi olla ainakaan miksikään hyödyksi,
    vaan pikemminkin päinvastoin. Mutta minä voinen järjestää asian. Millä
    nimellä miehet tulivat tänne?”

    Tohtori antoi vaaditut tiedot, ja mies oli juuri poistumaisillaan, kun
    ovikello soi uudelleen. Tohtori meni aukaisemaan.

    ”Mitä, joko olette täällä?” huudahti hän hämmästyneenä, kun
    ystävyksemme astuivat sisään.

    ”Kuten näette. Pääsimme melkein heti vapaiksi”

    ”Mikä oli syynä pidättämiseen?”

    ”Sitä ei suvaittu ilmoittaa. Lopuksi, kun meitä oli hiukan tutkittu,
    ilmoitettiin, että oli sattunut erehdys ja anteeksi pyydellen
    vapautettiin.”

    ”Tässä voi piillä jotakin. Seurattiinko teitä?”

    ”Emme ainakaan voineet sitä huomata.”

    ”Hyvä on. Nyt on meidän joka tapauksessa mentävä kokoukseen. Kaikki en
    valmiina.”

    Seurue läksi ulos.

    14.

    Ystävykset saavat aavistuksen siitä, kuinka avuton maailman
    suurkaupunki voi olla muutamaa häikäilemätöntä miestä vastaan.

    Kahvilahuoneusto syrjäkaupungilla, jonne seikkailijat astuivat, teki
    todella salaliittomaisen vaikutuksen otsatukkatyyppeineen, savuisine
    huoneineen ja rämäjävine gramofooneineen. Seurue ohjattiin yksityiseen
    sivuhuoneeseen, jossa jo ennestään oli noin parikymmentä miestä.

    Suomalaiset hymähtivät itsekseen. Bolsheviikkien kantajoukot olivat
    kaikkialla samanlaisia. Näissä parissakymmenessä miehessä olivat
    edustettuina kaikki nykyisen yhteiskunnan pohjasakan eri kerrokset.
    Siellä oli tavallisia renttuja, noita ikuisesti työttömiä, jotka aina
    vaikeroivat työnpuutetta, mutta jotka eivät vahingossakaan eksy työtä
    tekemään, siellä oli rappeutuneita asioitsijoita ja välittäjiä, joiden
    ammatilla ja varastamisella ei ole paljonkaan eroa, entisiä
    virkamiehiä, jotka enemmän tai vähemmän kauniiden kepposten takia
    olivat joutuneet syrjään, katulehtien juopottelevia reporttereita, ja
    lisäksi muutamia intoilijoita, joiden paikka olisi ollut paremminkin
    mielisairaalassa kuin kansakuntien kohtaloita sotkemassa. Lisäksi oli
    kolme palveluksesta poispäässyttä sotilasta, joten seurue oli
    täydellinen ”työ- ja sotamiesneuvosto”.

    Tohtori asettui pöydän päähän ja ystävyksemme hänen vierelleen. Tohtori
    kuiskaili hetkisen muutaman miehen kanssa, mutta niin hiljaa, etteivät
    seikkailijat kuulleet mitään. Senjälkeen hän nousi ylös ja alkoi puhua,
    miesten tarkkaavaisesti ja jännittyneinä kuunnellessa.

    ”Toverit! Vallankumous edistyy. Se levittää mahtavat siipensä ja lähtee
    lentoon. Punaisen kotkan siipien suhina kuuluu kaikkialla. Joka maassa
    nousee köyhälistö taisteluun sortajiaan vastaan. Voitto on varma,
    mutta taistelu ei ole kaikkialla helppo. Siinä tarvitaan koko
    köyhälistöluokan lujuus, siinä kysytään jokaisen sen jäsenen kaikki
    voimat, koko into ja uhrautuvaisuus.

    ”Me tulemme Venäjältä. Se on vallankumouksen esitaistelija-maa. Siellä
    on köyhälistö katkonut kahleensa ja muodostanut neuvostovallan, jossa
    vapaus ja veljeys asustavat...”

    Suomalaiset saattoivat tuskin pidättäytyä nauramasta. Vapaus ja veljeys
    Ryssäinmaalla! Mutta tohtori jatkoi yhä kasvavalla innolla ja
    kiihkeydellä. Hänen sanansa olivat kuin huumaavaa myrkkyä, — ne
    sekoittivat ajatukset, sumensivat järjen ja kiehtovina viittoivat
    ihannevaltakuntaan, jossa sai mielinmäärin ryöstää ja murhata.

    ”Venäjällä on vallankumous voittanut, voittanut täydellisesti, mutta
    muualla se on vasta kapaloissaan. Teidän, toverit, teidän on määrä
    omalta osaltanne katkoa nuo kapalot ja auttaa vallankumous voittoon
    omassa maassanne. Se on tärkeä sekä teille itsellenne että muitten
    maitten köyhälistöveljille, ennenkaikkea venäläisille. Länsivaltojen
    imperialistien pakotuksesta on Venäjän vallankumous eristetty muusta
    maailmasta, ja se saa käydä epätasaista kamppailua koko maailmaa
    vastaan. Sen joukot etenevät voittoisesti, mutta kaikella on rajansa.
    Voi tulla hetki, jolloin Venäjän köyhälistöluokan käsi väsyy nälästä ja
    epätoivosta, kun toiset eivät sitä auta. Vallankumous sortuu, ja
    kaikkien maiden imperialistit ja kapitalistit saavat täydellisen
    voiton, ei vain venäläisistä, noista vallankumouksen horjumattomista
    ja uljaista esitaistelijoista, vaan myöskin omien maittensa
    köyhälistöistä. Taantumus riemuitsee silloin ja köyhälistöluokka sortuu
    taas vuosisataiseen orjuuteen.

    ”Toverit, tämä on estettävä, tämä täytyy estää! Kaikkien maiden
    köyhälistöjen on noustava taisteluun, ei kirotulla parlamentaarisella
    tavalla, vaan asekädessä. Punainen armeija on muodostettava jokaiseen
    maahan, sillä punaisen pistimen kärjessä välkkyy köyhälistön
    vapautuksen ja uuden ajan aamunkoitto. Ensin yleislakko, jolloin
    köyhälistö voi vapaasti koota voimansa, ja sitten kumous. Tämä on
    päämäärämme, eikä se ole kaukana, jos jokainen tekee tehtävänsä.
    Keinoja emme voi emmekä tahdo valikoida. Alas riistäjät, alas
    kapitalistit ja imperialistit! Niitten ruumiitten yli kulkee
    köyhälistöluokan vapautuksen tie. Ei armoa, ei sääliä!
    Köyhälistödiktatuuri, ja vain se, takaa köyhälistöluokan onnen. Ja
    kavahtakaa niitä työväenluokan pettureita, jotka suostuvat
    sovitteluihin, jotka taistelevat vain kynällä ja papereilla, mutta
    joita peloittaa todellisen vallankumouksellisen välkkyvä miekka.

    ”Ne ovat pettureita, kavaltajia, jotka ovat säälimättömästi
    tuhottavat.”

    Tohtori pysähtyi hengästyneenä, huohottavana. Miehet istuivat
    liikkumattomina, leimuavin, kiihkoisin silmin. Tohtorin sähköinen puhe
    oli tehnyt vaikutuksen. Vallankumoushumala, selittämätön, sokea ja
    mieletön vihan-oppi tarttui kuin kulkutauti.

    Suomalaistenkin ilmeestä oli pilkallisuus kadonnut. Melkeinpä kauhua
    kuvastui Kivisen katseesta. Bolshevismi oli tarttuvaa, se veti uhrinsa
    mukaansa yhtä varmasti kuin oopiumi polttajansa, ja se tuhosi yhtä
    täydellisesti sekä sielun että ruumiin.

    Tohtori oli ihmeellinen puhuja, joka ei niin paljon vaikuttanut
    sanoillaan kuin äänenpainollaan, ilmeellään ja värityksellään, sekä
    sokealla, ehdottomalla kiihkollaan. Seikkailijat muistivat ne
    venäläiset sotamiehet, jotka olivat kiihoittaneet tovereitaan, nuo
    intoilijat, joiden puhe oli mitä epäjohdonmukaisinta, suoranaista
    aatteiden ja käsitteiden sekasotkua, mutta jotka kuitenkin
    vastustamattomasti tempasivat kuulijat mukaansa. Bolshevismin oli
    mahdoton olla vaikuttamatta sivistymättömiin, kurjuudessa eläviin
    ihmisiin. Se veti luokseen kuin lamppu perhosia, hitaasti, mutta
    varmasti, ja perhoset polttivat siipensä.

    Syntyi hetken hiljaisuus, jonka tohtori itse keskeytti.

    ”Meidän on ryhdyttävä käytännöllisiin toimenpiteisiin. Täällä on
    saatava syntymään lakkoja, jotka auttavat suoranaisesti sekä teitä että
    etenkin saksalaisia veljiänne. Työväestöä on valistettava. Maa on
    jaettava piireihin, ja tämä lienee nyt jo suoritettukin. Nyt on saatava
    työ käyntiin. Kunkin on omalla paikkakunnallaan toimittava täältä
    annettujen ohjeitten mukaan. Päähuomio on kohdistettava niihin
    työväenluokan pettureihin, jotka eivät käsitä tai eivät tahdo käsittää,
    että nyt on ainoa otollinen aika toimia, toimia epäröimättä ja
    väkivaltaa käyttäen. Hyväksytäänkö ehdotukseni?”

    ”Kyllä!” kuului yksimielinen vastaus.

    ”Kas tässä, tässä on ohjeita!” Tohtori veti taskustaan pinkan lehtisiä
    ja jakoi ne läsnäolijoille.

    Koskela puri huultaan harmista. Tätä hän ei ollut keksinyt ja paperit
    olisi ollut hävitettävä keinolla millä hyvänsä. Nyt se oli liian
    myöhäistä.

    ”Kuten ohjeista näette, täytyy lakot saada syntymään sellaisilla
    aloilla, jotka kerrallaan horjuttavat tämän kapitalistisen
    yhteiskunnan. Kivihiilikaivokset on saatava lakkoon, samoin rautatiet,
    sähkölaitokset ja vesijohdot. Eikä yksitellen, vaan yhdessä. Kaikki on
    valmisteltava perinpohjin ja vasta sitten iskettävä, mutta silloin
    niin, että tämä laho yhteiskunta hajoaa.”

    ”Hyvä, hyvä!” ulvoi miesjoukko.

    ”Jokainen ilmoittaa nimensä ja osoitteensa tälle toverille”, virkkoi
    tohtori ja osoitti ”tuomari” Hallia.

    ”Ne ovat jo minulla”, huomautti tämä.

    ”Hyvä, niin ollen saatte te hankkia kukin itsellenne pari apulaista.
    Näiden nimet ja osoitteet ovat vain teidän tiedossanne, ja niin
    edelleenkin. Silloin ei meitä voida paljastaa. Jos toiset kaatuvat,
    astuvat toiset tilalle. Ymmärrättekö?”

    ”Kyllä!”

    ”Tämä on oleva toinen keskuspaikkamme, ja toinen perustetaan myöhemmin
    ilmoitettavaan paikkaan. Sitä tulevat hoitamaan nämä toverit”, sanoi
    tohtori ja viittasi ystävyksiin. ”He perustavat täällä kahvilan. Merkit
    tiedätte.”

    Koskela hymyili mielessään. He saisivat kaikki langat käsiinsä ja
    hoitaisivat hra Cotterin kanssa kahvilaa kyllä oikealla tavalla.

    Kokous loppui, ja ystävykset kiiruhtivat hotelliinsa. Nautittuaan
    illallisen he vetäytyivät ulkonevalle parvekkeelle, sumun ja pimeyden
    keskeen. Suunnattoman maailmankaupungin kohu kiiri vaimennettuna heidän
    korvissaan, ja tuhannet valot väikkyivät himmeinä alhaalta kadulta.
    Talojättiläiset olivat kietoutuneet harmaaseen, raskaaseen vaippaan, ja
    vain epäselvinä eroittuivat niitten ääriviivat ympäröivästä
    sumumerestä. Öinen maailmankaupunki oli kuin tarjottimella heidän
    edessään, tuhansine iloineen ja suruineen, miljoonine asukkaineen ja
    lukemattomine pyrintöineen. Ja kaiken yllä tuntui leijailevan uhkaava
    myrskypilvi, joka läheni lähenemistään. Se oli bolshevismin mieletön
    hyökyaalto, joka aikoi saattaa kaupungin ensin pimeyteen,
    liikkumattomuuteen ja nälkään, sekä sitten veriseen kumoukseen ja
    kauheaan joukkoterroriin. Ja tämä tuntui niin helpolta tehdä. Tarvitsi
    vain pysäyttää muutamat koneet, ja silloin olisi miljoonainen kaupunki
    lukemattomine sokkeloineen ja äärettömine välimatkoineen avuton,
    suojaton jokaista rosvojoukkoa tai villitsijää vastaan. Pimeys ja
    nälkä, nehän olivat bolshevismin liittolaiset.

    15.

    Myyräntyö täydessä vauhdissa.

    Jo seuraavana päivänä toverimme muuttivat kahvilaan, josta oli tuleva
    heidän ”työpaikkansa”. Se oli vilkasliikkeisen syrjäkadun varrella ja
    oli nähtävästi jo aikaisemmin suunniteltu tämäntapaisiin tarkoituksiin.
    Siinä oli neljä uloskäytävää, joista yksi oli todella erinomainen ja
    sellainen, ettei sitä kovinkaan helposti olisi saattanut keksiä.

    Kahvilassa oli kolme yleistä huonetta, keittiö sekä sen vieressä kaksi
    asuinhuonetta, jotka ystävämme ottivat käytettävikseen. Palveluskunnan
    hankki ”tuomari” Hall ja se oli ”luotettavaa”, paitsi mitä tuli
    raha-asioihin, sillä jo ensimäisen päivän iltana huomasivat
    suomalaiset, että kassassa oli tuntuva vajaus. Kivinen päätti pitää
    kassanhoitajattarelle moraalisaarnan siitä, ettei omassa keskuudessa
    saa varastaa, mutta luopui kuitenkin tarkemmin ajateltuaan koko
    aikeesta, sillä se ei kuitenkaan olisi auttanut mitään, eikähän asia
    ystävyksiä liikuttanut. Kivinen muisti sen ryssäläisen komisarion, joka
    kaksi miljoonaa ruplaa kähvellettyään istuutui lentokoneeseen ja
    seilasi tietymättömiin. Tällaiset pikkuheikkoudet olivat niin yleisiä
    ihannevaltakuntalaisten keskuudessa.

    Muuten ei ollut erikoista valittamista. Tohtori pistäytyi melkein joka
    päivä, antaen ohjeita, joita ystävämme noudattivat omalla tavallaan,
    kuitenkin niin, ettei mitään epäluuloja herännyt. Kahvilassa kävi
    lakkaamatta ”kundeja”, joilla oli hyvinkin monenlaisia asioita
    toimitettavanaan. Toiset toivat toimintaraportteja, toiset pyysivät
    rahaa, eikä siitä todellakaan ollut puutetta. Lentolehtisiä ei painettu
    eikä jaettu, sillä se olisi kiihoittanut poliisin tarmokkaampaan
    toimintaan.

    Ainoa, mikä Koskelaa tuskastutti, oli se, etteivät he voineet kylliksi
    tarkoin seurata tohtoria. Kahvilan yliviinuri oli kiihkeä bolsheviikki
    ja piti kaikkea visusti silmällä, niin etteivät ystävykset voineet olla
    liian usein eikä liian kauan ulkona. Cotter yritti kyllä seurata
    tohtoria, mutta tämä osoittautui vaikeahkoksi tehtäväksi eikä hän
    kuitenkaan päässyt kuulemaan keskusteluja. Mutta seikkailijamme
    lohduttivat itseään sillä, että kaikki tärkeimmät langat juoksivat
    heidän käsiensä kautta.

    Kiihoitustyö tuntui kaikesta päättäen kantavan tyydyttäviä hedelmiä.
    Lakkaamatta saapui tietoja uusista työriitaisuuksista etupäässä
    kaivos- ja rautatietyöläisten keskuudessa. Tilanne kärjistyi
    kärjistymistään.

    Bolsheviikit tunsivat kyllä oman asemansa kaikesta huolimatta
    epävarmaksi eivätkä siksi uskaltaneet esiintyä avoimesti
    bolsheviikkeina, vaan yllyttivät ainoastaan palkkalakkoihin. Mutta
    hiljaisuudessa ja huomaamatta he horjuttivat maltillisten ja
    uudistusystävällisten puolueitten valtaa, etenkin työväenpuolueen ja
    porvarillisen vasemmiston, selittäen näitten vaatimukset liian pieniksi
    ja menettelytavan liian hitaaksi.

    Vallitseva tilanne oli parhain auttaja. Saksan rannikkojen jatkettu
    saarto synnytti työttömyyttä ja valloitettujen alueitten miehittäminen
    vaati edelleenkin armeijan aseissapitämistä. Toisia joukko-osastoja
    laskettiin kyllä kotiin, mutta tämä vain lisäsi tyytymättömyyttä, sillä
    sotilaat joutuivat melkein kaikki työttömiksi, kun ei oltu osattu sodan
    äkkinäisen lopun vuoksi järjestää demobilisatsionia eikä hankkia työtä
    sotilaille. Nämä sotilasjoukot esiintyivät yhteiskunnan suurimpana
    vaarana, sillä sodan aikana olivat ne oppineet häikäilemättömiksi ja
    aseita käyttämään. Muutamin paikoin oli jo tapahtunut ryöstöjäkin.

    Seikkailijamme olivat kaikesta selvillä, mutta he olivat päättäneet
    yhdessä hra Cotterin kanssa antaa tapausten kehittyä melkein
    polttopisteeseen, ennenkuin ryhtyivät ehkäisemään. Tähän päätökseen
    vaikutti myöskin se seikka, etteivät toverukset olleet selvillä
    tärkeimmistäkään bolsheviikkien toimihenkilöistä. He otaksuivat, että
    kun kaikki olisi likimain valmiina, tekisivät he täyden rynnäkön ja
    yllättäisivät bolsheviikit. Kun johtajat olisi pistetty telkien taa,
    olisi asia selvä.

    Työriitaisuuksissa herätti seikkailijoittamme huomiota se, etteivät
    työnantajat tahtoneet ryhtyä mihinkään sovitteluihin ja hylkäsivät myös
    jyrkästi hallituksen välitysyritykset.

    Muutamana iltana tuli ”tuomari” Hall käymään kahvilassa,
    vahvanpuoleisesti liikutettuna. Toverukset vaihtoivat merkitsevän
    silmäyksen. Nyt täytyi yrittää, niin ilkeää kuin se olikin, mutta
    miljoonien kohtalo saattoi siitä riippua.

    ”Tuomari” oli erinomaisella tuulella ja suostui kernaasti tulemaan
    asuinhuoneisiin. Koskela haki heti wiskyä ja leikkeleitä; Hall maistoi,
    kiitti ja maistoi uudelleen. Seurue keskusteli vallankumouksesta, ja
    Hall oli erittäin toivorikas. Koskela ja Kivinen koettivat kietoa hänet
    kysymyksillä, mutta tuomari oli varuillaan ja vastasi varsin niukasti.
    Koskela ei hermostunut, vaan haki lisää wiskyä. Hall joi ja tuli yhä
    puheliaammaksi.

    Alkoi olla jo puoliyö, mutta vielä eivät ystävykset olleet päässeet
    mihinkään tuloksiin. Hall vain antoi merkitseviä viittauksia ja oli
    kovin salaperäinen. Mies ilmeisesti tiesi jotakin.

    Viimein Koskela päätti yrittää. Hän teeskenteli juopunutta ja läheni
    tuomaria, puhuen samalla äänekkäästi. Salamannopeasti sukelsi hänen
    kätensä Hallin povitaskuun. Siinä oli nappi, mutta kylmäverisesti avasi
    jääkäri senkin ja hetken kuluttua piteli hän lompakkoa ja muistikirjaa
    kädessään. Työ oli puoleksi tehty eikä Hall ollut huomannut mitään.
    Koskela antoi merkin Kiviselle, mutisi jotakin ja poistui toiseen
    huoneeseen.

    Kivinen jatkoi puhelua ja juotti yhä Hallia. Jääkäri palasi noin kymmenen minuutin kuluttua
    takaisin, ja Kivinen huomasi heti, että hän
    oli saanut tärkeitä tietoja. Lompakon ja muistikirjan takaisin
    pistäminen ei tuottanut enää suuriakaan vaikeuksia, sillä ”tuomari” oli
    jo aivan sekaisin. Hän ei kyennyt edes lähtemään kotiinsa, vaan
    toveruksien oli majoitettava hänet omaan huoneeseensa. Hän nukkui jo
    ennen kuin oli kunnolleen päässyt vuoteeseenkaan.

    ”Nyt nopeasti Cotterin luo!” virkkoi Koskela, kun bolsheviikki
    kuorsasi.

    ”Mitä sait tietää?”

    ”Paljon ja tavattoman tärkeää. Lakon on määrä alkaa kahden päivän kuluttua,
    ensin maaseudulla ja sitten heti täällä Lontoossa. Nyt ovat
    hyvät neuvot kalliita.”

    ”Saitko selville osoitteet ja nimet?”

    ”Kaksikymmentä nimeä ja osoitetta. Kaiken hyvän lisäksi on
    tekeillä myöskin täydellinen roistotemppu. Siellä N-kaivoksen työväenyhdistyksessä
    on kaikesta päättäen muuan järkevä ja maltillinen
    puheenjohtaja ja hänellä on muutamia samanmielisiä tovereita, jotka
    jyrkästi vastustavat lakkoon ryhtymistä. Nämä aiotaan toimittaa tieltä
    pois.”

    ”Mitä? Ei suinkaan...?”

    ”Ei, vaikka sitäkin voisi odottaa. Mutta tässä tapauksessa ei siitä
    olisi mitään apua. Katsos, he aikovat toimittaa tämän johtajan
    vangituksi muka bolsheviikkina, mutta yhdistyksessä he tietenkin
    ilmoittavat, että viranomaiset vainoavat työväen luottamusmiehiä.
    Tällaisina kiihkoaikoina ei tällainen ilmoitus voi olla tekemättä
    vaikutusta, ja bolsheviikeilla on täysi syy otaksua, että saavat
    enemmistön puolelleen. Kun tämä kaivoslakko puhkeaa, on asiat
    järjestetty niin, että toiset seuraavat mukana. Lontoo aiotaan saattaa
    kokonaan anarkian valtaan. Sähkölaitos on määrä saada yhtymään lakkoon,
    ja ellei se onnistu, koetetaan se tuhota. Siten valtaisi pimeys koko
    tämän miljoonaisen kaupungin ja samalla pysäyttäisi sähköraitiotiet. Se
    olisi lopun alkua.”

    ”Mutta eikö kaiken tämän estäminen ole helppoa, kun meillä nyt on
    tiedossa johtajien osoitteet ja nimet? Vangitsemme ne ja sillä hyvä.”

    ”Ei missään tapauksessa. Etkö muista tohtorin sanoja: jos toiset
    kaatuvat, astuvat toiset tilalle. Me voisimme näiden pääjohtajien
    vangitsemisella korkeintaan hiukan viivästyttää loppukatastroofia,
    mutta emme voisi sitä estää. Ei, meidän täytyy keksiä toiset keinot.
    Aika on täpärällä. Nyt englantilaisen luo!”

    Seikkailijat kiiruhtivat ulos, saivat auton jo aivan läheltä ja
    lähtivät kiitämään keskikaupungille.

    ”Meillä on Englannin, melkeinpä maailman kohtalo käsissämme.”

    ”Ei minun käteni kuitenkaan vapise”, virkkoi Kivinen, ja auto katosi
    pimeään syysyöhön.

    16.

    Bolsheviikit heittävät pommin, mutta vastavallankumoukselliset
    heittävät toisen, jolla on ratkaisevasti parempi vaikutus.

    Puheensorina täytti suuren kokoushuoneen, jonne muutaman Clevelandin
    hiilikaivoksen työmiehet olivat kokoontuneet. Väiteltiin pikkuryhmissä,
    kolmittain, parittain. Näkyi jykeviä kaivosmiehiä, joiden kasvot
    kivihiilen musta tomu oli aikojen kuluessa lähtemättömästi
    rusketuttanut. Ilmeistä kuvastui odotus ja jännitys. Oli päätettävä,
    aloitetaanko lakko.

    Lakosta oli keskusteltu jo pitkät ajat ja se oli jakanut työmiehet
    kahteen leiriin, niihin, jotka sitä kiihkeästi vaativat ja kannattivat
    ja joita oli suhteellisen vähän, sekä niihin, jotka katsoivat ajan
    sopimattomaksi sellaiseen ja pelkäsivät lakon seurauksia, työttömyyttä
    ja kurjuutta.

    Muutamat miehet kulkivat ryhmästä ryhmään ja selittelivät jotakin.
    Työmiehet kuuntelivat heidän sanojaan, mutta pudistelivat päätään ja
    ryhtyivät kiivaasti väittelemään, unhoittaen kokonaan englantilaisen
    juroutensa ja vaiteliaisuutensa. Erittäinkin herätti huomiota muuan
    pikkumies, ruumiiltaan kokonaan epämuodostunut. Hän puhui kiivaasti ja
    kiihoittavasti, huitoi käsillään ja sanat tulvivat hänen huuliltaan.

    ”Katsos Länkisääri-Smithiä, kuinka hän on innostunut!” virkkoi muuan
    vanhanpuoleinen kaivosmies vierustoverilleen.

    ”Sehän se täällä pitää suurinta suuta, vaikka ei ole koko kaivoksessa
    ollut kuin pari viikkoa”, vastasi tämä hiukan pilkallisesti ja
    katkerasti.

    Muuan mies astui samalla huoneen perällä olevalle korokkeelle ja
    viittasi kädellään, vaatien hiljaisuutta.

    ”Kokous alkaa. Puheenjohtajamme ei ole jostakin syystä vielä saapunut,
    mutta me emme voi enää odottaa. Varapuheenjohtaja astukoon hänen
    tilalleen.”

    Ensimäisen puheenvuoron pyysi ja sai Länkisääri-Smith. Hän kiipesi
    korokkeelle ja alkoi puhua.

    Lakko oli aloitettava. Nyt siihen tarjoutui otollinen tilaisuus, eikä
    ollut mitään syytä luulla, että tämä kaivos joutuisi yksinään
    taistelemaan. Muutkin yhtyisivät myötätuntoaan osoittamaan. Koko
    kivihiilenlouhiminen lakkaisi, ja jokaiselle täytyisi olla selvä, että
    silloin olisi työnantajain suostuttava kaikkiin vaatimuksiin, joita
    lakkolaiset esittäisivät.

    Vaatimuksina olisi palkkojen koroittaminen, 8-tunnin työpäivän
    käytäntöönottaminen ja kaivosneuvostojen tunnustaminen. Mihinkään
    sovitteluihin ei sais antautua, ei lykätä lakon alkamista. Työnantajain
    kanssa ei saisi ryhtyä mihinkään neuvotteluihin, vaan kaikki
    vaatimukset olisi ajettava läpi lakolla. Ne, jotka esittivät muita
    keinoja, ne olivat työväenluokan pettureita, joita oli kaikkialla
    varottava. Nopea, päättäväinen toiminta yksistään voisi taata
    työväenluokalle sille kuuluvat oikeudet.

    Länkisääri-Smith sai jo kohta alussa havaita, ettei hänen puheensa
    saavuttanut jakamatonta kannatusta. Välihuudahduksia kuului yhtämittaa,
    ja pilkallisia huomautuksia sateli lakkaamatta. Mutta puhujalla oli
    kuitenkin kannattajajoukkonsa, joka, vaikka pieni, piti sitä suurempaa
    melua, ja jokainen sana ja lause otettiin vastaan huumaavilla
    suosionosoituksilla.

    Smith lopetti, ja korokkeelle astui toinen mies hänen kannattajistaan.
    Hänen puhetapansa oli tyynempää ja vakuuttavampaa, ja hän yritti
    myöskin todistaa väitteitään. Välihuudahdukset harvenivat.

    Kolmantena puhujana oli maltillisempi työläinen. Hän puhui, kuinka
    vaikeassa asemassa kaivosmiehet olivat pienine palkkoineen ja
    ylettömine menoineen, kuinka asema oli parannettava, mutta hän epäili
    äkillisen, tarkemmin järjestelemättömän lakon tuottavan vain pettymystä
    ja yhä suurempaa kurjuutta. Työnantajain kanssa oli neuvoteltava
    kiihkotta, jos kohta lujasti, ja vasta sitten, kun kaikki muut keinot
    olivat osoittautuneet hyödyttömiksi, turvauduttava lakkoon.

    Puhe herätti voimakkaita suosionosoituksia, mutta Länkisääri-Smithin
    joukkue ulvoi.

    ”Siltasaarelaiset ovat kaikkialla samanlaisia”, virkkoi muuan
    kaivostyöläisen puvussa oleva mies toverilleen. He istuivat
    takimmaisessa nurkassa, hiukan erillään muista.

    ”Koettavat rajattomalla kurkullaan peloittaa muut”, vastasi toveri.

    ”Luuletko, että suunnitelmamme onnistuu?”

    ”Olen melkein varma.” Tämän omituisen keskustelun osanottajat eivät
    millään tavoin eronneet muusta joukosta, mutta tarkkaavainen katsoja
    olisi huomannut, että heidän kasvojensa tummuus johtui äsken sivellystä
    kivihiilentomusta eikä ollut vuosikausien lähtemätöntä likaa. Miehet
    istuivat laiskassa ja välinpitämättömässä asennossa, suussaan
    englantilaiset äkkiväärät, ja olisi tarvittu todellakin harvinaisen
    suurta kekseliäisyyttä ja huomiotarkkuutta, jotta nämä englantilaiset
    kaivosmiehet olisi saattanut tuntea suomalaiseksi sanomalehtimieheksi
    ja jääkäriksi.

    Väittely salissa jatkui kiivaana ja kiihkeänä. Lakon vaatijat puhuivat
    lakkaamatta, käyttivät kaikki keinot, uhkasivat, moittivat, kuvailivat
    lakon tuottamia etuja, maalasivat nykyisen kurjuuden mustimmilla
    väreillä. Maltilliset koettivat puolustaa kantaansa, mutta puolustus
    heikkeni heikkenemistään, ja alkoi käydä selväksi, että kiihkeimmät,
    kuten tällaisissa tilaisuuksissa yleensä, saavat tahtonsa toteutetuksi.

    ”Milloinkahan ne aikovat heittää ’pomminsa’?” kuiskasi Kivinen.

    ”Odotahan, ne koettavat leipoa ensin seurakunnan mahdollisimman
    kuumaksi ja heittävät sen vasta sitten. Ne kyllä osaavat temppunsa,
    mutta luulenpa, että mekin ne osaamme, ja meidän ’pommimme’ on ainakin
    yhtä tehoisa kuin heidänkin.”

    Länkisääri-Smith kuiskutteli joukossaan ja astui sitten uudestaan
    korokkeelle.

    ”Minun ja minun tovereitteni huomiota herättää se, ettei
    puheenjohtajamme ole saapunut kokoukseen, vaikka hän hyvin tiesi,
    kuinka tärkeä tämä on. Olen melkein varma siitä, ettei hän omasta
    tahdostaan ole jäänyt pois. Olen lähettänyt miehen ottamaan selvää
    hänestä.”

    Kokouksessa herätti Smithin ilmoitus kohtalaista hämmästystä. Alettiin
    odottaa. Noin parinkymmenen minuutin kuluttua palasi mies kiireesti
    saliin, kuiskasi Smithille pari sanaa. Pikku mies hypähti ylös
    hämmästyneenä ja riensi korokkeelle.

    ”Osaa pakana näytellä, vaikka kaikki on hänen itsensä järjestämää!”
    murahti Kivinen.

    ”Toverit! Puheenjohtajamme on vangittu. Poliisit ovat hänet
    vanginneet.”

    Ääretön melu täytti huoneen. Ilmoitus oli tehnyt tarpeellisen
    vaikutuksen.

    ”En tiedä vielä, mistä mahdollisesta syystä hänet on vangittu, mutta
    varmastikin siitä, että hän on meidän luottamusmiehemme. Tarvitaanko
    enempää vakuuttamaan teille, että taisteluun on ryhdyttävä, että
    lakkovaatimuksiin on lisättävä vaatimus hänen pikaisesta
    vapauttamisestaan. Lakkoon, lakkoon!”

    ”Lakkoon, lakkoon!” Huoneen täytti huumaava melu. Bolsheviikit olivat
    täydellisesti voittaneet.

    Länkisääri-Smith jatkoi puhettaan ja määritteli lakkovaatimukset.
    Lakko päätettiin alottaa heti, kaikki kannattivat sitä. Vanhat ja
    vakavat työläisetkin tuntuivat menettäneen koko hillitsemis- ja
    arvostelemiskykynsä.

    ”Nyt olisi aika meidänkin ’pommin’ räjähtää”, virkkoi Kivinen hiljaa.

    ”Se räjähtääkin tuossa tuokiossa”, vastasi Koskela ja viittasi ovelle,
    josta muuan mies juuri astui sisään. Kukaan ei häntä huomannut,
    ennenkuin hän oli melkein korokkeen luona. Vasta silloin huone mykistyi
    ja Länkisääri-Smith huudahti rajattoman hämmästyneenä:

    ”Puheenjohtaja! Te täällä?”

    ”Niin, minä olen täällä!” Puheenjohtajan jyrisevä ääni katkaisi hetken
    hiljaisuuden. ”Minä olen täällä ja uskon, että se hämmästyttää teitä.
    Toverit! Tuo mies tuossa on petturi! Minut vangittiin tänä aamuna. Olin
    aivan ymmällä. En tiennyt mitään syytä. Kuulustelussa minua syytettiin
    maankavaltajaksi, vallankumoukselliseksi ja bolsheviikiksi. En
    osannut vastata mitään. Kielsin vain. Silloin minulle näytettiin
    ilmiantokirjelmä. Ja tiedättekö, kuka sen oli allekirjoittanut? Sen oli
    allekirjoittanut tämä herra. Minä käsitin, miksi. Hän on itse
    bolsheviikki, joka koettaa syöstä meidät turmioon, ja minut, joka
    vähäiseltä osaltani olen koettanut vastustaa mielettömiä suunnitelmia,
    minut hän tahtoi raivata tieltään, ja vangitsemisellani kiihoittaa
    teidät harkitsemattomiin tekoihin. Mutta yritys ei ole onnistunut. Minä
    olen täällä ja vaadin nyt: Valitkaa! Joko hän tai minä, joko petturi
    tai rehellinen työläinen? Ajakaa ulos minut tai hänet!”

    ”Ulos Smith! Ulos, ulos!” Joukon äänessä oli suunnatonta vihaa, ja
    Länkisääri-Smith hävisi silmänräpäyksessä lavalta, juoksi ovelle, mutta
    silloin astui siitä sisään kolme poliisia.

    ”Seis! Lain nimessä: kuka on täällä mies, jonka liikanimenä on
    Länkisääri-Smith?”

    Smith vietiin ulos lainvartijain tukevissa käsissä.

    17.

    Punainen hämähäkinverkko hajoitetaan, mutta Kivinen joutuu äkkinäiselle
    matkalle.

    Lakonuhka leijaili ilmassa ja teki Lontoon sakean sumun entistä
    sakeammaksi ja synkemmäksi. Ei sodanuhkakaan vaikuta niin masentavasti,
    synnytä niin kaameaa ja turvatonta tunnelmaa kuin lakon odotus
    suurkaupungissa, jossa koko elämä riippuu muutamien koneitten ja niiden
    käyttäjäin keskeytymättömästä toiminnasta. Niin mahtavalta, niin
    voittamattomalta ja järkkymättömältä kuin monimiljoonainen, kuhiseva ja
    kihisevä maailmankaupunki suunnattomine kivierämaineen, kuohuvine
    liikeväylineen, huolettomine huvituksineen saattaakin tuntua, on se
    turvaton ja suojaton muutamia satoja tai tuhansia ammattimiehiä
    vastaan, oikeammin muutamia häikäilemättömiä johtajia vastaan, jotka
    keskeyttävät siltä valon ja voiman saannin, Nykyaikainen tekniikka,
    joka on täydelleen tai melkein täydelleen tehnyt ihmisen luonnon
    ehdottomaksi herraksi, on tehnyt hänet samalla orjakseen. Hän ei voi
    enää hallita luomaansa koneistoa. Kun ”pyörät seisovat”, silloin on
    maailmankaupunki avuton leikkikappale lakkolaisten käsissä.
    Liikeyhteyden pysähtyminen riistää siltä elintarpeet, sähkön ja kaasun
    puute tekee sen sokeaksi suurimmaksi osaksi vuorokautta, luo tunnissa
    miljoonia työttömiä ja keskeyttää yhteyden laitakaupunkien ja
    ympäristöjen kanssa, joissa suurin osa sen työväestöä asuu, kymmenien kilometrien
    päässä työpaikoiltaan. Lakko merkitsee näissä olosuhteissa
    aivan samaa kuin anarkia, vähemmistöjoukkojen hillitön diktatuuri,
    joka päivässä tai parissa muuttaa äsken vielä kukoistavan,
    elämänhaluisen ja järjestyneen yhteiskunnan yön pimeydessä raivoisasti
    taistelevaksi oliojoukoksi. Ja voitti kumpi hyvänsä, on yhteiskunnan
    hienorakenteiseen elimistöön isketty useimmassa tapauksessa
    parantumaton haava, jonka seurauksista saavat kaikki, eivätkä suinkaan
    vähimmin lakon alottajat, kärsiä.

    Lontoon poliisiasemalla vallitsi kuumeinen, korkea jännitys. Kaikkiin
    varokeinoihin oli ryhdytty. Patrulleja liikkui kaduilla, voima- ja
    valolaitokset sekä rautatiet olivat miehitetyt, ja poliisiasemilla
    olivat varamiehistöt aina valmiina.

    Epäedullisesta säästä huolimatta liikkui kaduilla tavallista suurempia
    väkijoukkoja. Mitään epäjärjestyksiä ei vielä sattunut, mutta selvää
    oli, että jännitys ja kiihko kohosivat. Työväenyhdistyksen lähistöllä
    seisoskeli sankkoja ihmisparvia, odottaen sähkö- ja rautatietyöläisten
    luottamusmiesten päätöstä. Neuvottelut kokouksessa jatkuivat tunti tunnilta
    . Oli jo pidetty kaksi väliaikaakin, mutta jyrkemmät eivät
    vieläkään olleet uskaltaneet toimittaa äänestystä, vaan koettivat saada
    kannatuksensa mahdollisimman vahvaksi. Lontoon sumu taajeni
    taajenemistaan.

                                                      ⸻

    Cotter alkoi hermostua. Hän soitti vähänväliä siihen pieneen
    maaseutukaupunkiin, josta ratkaisu riippui ja jonne ystävyksemme olivat
    matkustaneet. Siellä ei osattu antaa varmaa ja lopullista tietoa.

    ”Onhan suunnitelmanne vain kylliksi tehoisa?” tiedusti poliisipäällikkö
    hiukan huolestuneena ja epäilevänä.

    ”Suunnitelma on kyllä hyvä ja olen varma sen onnistumisestakin, mutta
    sitä en voi vakauttaa, ehtiikö se onnistua tarpeeksi ajoissa. Kysymys
    on vain tunneista tai ehkäpä minuuteista. Bolsheviikkien syötti joutuu
    tietenkin kiinni. Hän on mies, jota nämä epäilevät hiukan ja tahtovat
    senvuoksi toimittaa pois tieltä. Siitä ei ole mitään vaaraa heille,
    sillä mies tietää liian vähän. Hänellä on taskussaan tekaistu kirje,
    joka todistaa syylliseksi työväenyhdistyksen maltillisen
    puheenjohtajan. Hänet vangitaan. Mutta me lisäämme juttuun hiukan.
    Tälle vangitulle puheenjohtajalle esitämme me vuorostamme väärennetyn
    ilmiantokirjelmän, jonka allekirjoittajana on bolsheviikkien johtomies.
    Puheenjohtaja tietenkin selittää silloin tämän itsensä syylliseksi. Me
    vapautamme puheenjohtajan, ja hänen ilmoituksensa sikäläisessä
    kokouksessa on kyllä tekevä vaikutuksensa. Maltillisten voitto on
    varma, ja bolsheviikkien johtaja Länkisääri-Smith vangitaan. Tieto
    suunnitellusta roistontyöstä on varmastikin vaikuttava jäähdyttävästi
    täkäläisiin lakkokiihkoilijoihin. Heillä ei senjälkeen ainakaan
    toistaiseksi ole mahdollisuutta saada työväestön maltillista osaa
    puolelleen. Lakko vältetään, kuinka pitkäksi aikaa, se ei kuulu minuun,
    sillä se riippuu siitä, minkälaisia myönnytyksiä työnantajat tekevät.
    Toivon heidän käsittävän tilanteen oikealla tavalla ja myöntyvän
    kohtuullisiin vaatimuksiin, jos sellaisia esitetään.”

    Cotter vaikeni ja sytytti savukkeen. Poliisipäällikkö katsoi kelloaan
    ja vajosi sitten ajatuksiin, jotka eivät liene olleet ruusuisinta
    lajia. Häiriintymättöminä he eivät saaneet kauaakaan olla, sillä joka
    hetki tuotiin raportteja tilanteen kehityksestä, kyselyjä miehistön
    sijoituksesta ja ilmoituksia patrullien havainnoista. Työläisten kokous
    jatkui kiivaana ja myrskyisenä: puhuttiin lakon puolesta ja vastaan,
    mutta mitään päätöstä ei toistaiseksi tuntunut syntyvän, joka seikka
    rauhoitti Cotteria ja poliisipäällikköä.

    Viimeinkin! Puhelin soi maaseutukaupungista, ja Cotter huudahti ilosta.

    ”Selvä? Niinkö... hyvä... hyvä... Missä ovat suomalaiset? Matkalla?
    Jaha... sanelkaa siis... niin... edelleen... jaha, jaha, hyvä...”

    Cotter merkitsi pikakirjoituksella pitkähkön ilmoituksen,
    poliisipäällikön äärimmäisen jännittyneenä seuratessa hänen
    kirjoitustaan. Viidessä minuutissa oli ilmoitus kirjoitettu,
    neljännestunti meni sen puhtaaksikirjoittamiseen. Cotter painoi
    sähkökelloa ja pyysi päivystävän poliisin kutsumaan sisään virallisen
    uutistoimiston edustajan. Hän antoi tälle paperin, ja minuutin kuluttua
    porhalsi poliisilaitoksen parhain auto kiivainta mahdollista vauhtia
    toimistoon.

    Kymmenessä minuutissa oli uutinen ladottu ja siitä vedetty tarpeelliset
    oikaisuvedokset Lontoon eri sanomalehtiä varten.

    Noin tunnin kuluttua siitä, kun Cotter oli vastaanottanut tiedonannon
    lakkoaikeen epäonnistumisesta maaseutukaupungissa, kiljuivat
    poikaviikarit lisälehtiä. Yleisö taisteli niistä.

    Sanomalehtipojat ehtivät kokouspaikan läheisyyteen. Lisälehdet
    ryöstettiin heiltä tai maksettiin niistä huimaavia summia. Tieto
    tunkeutui sisäänkin.

    Nyt alkoi jännittävin odotus, mutta tunnin kuluttua se laukesi
    vapautuneeseen huokaukseen. Lakkokokous oli päättänyt, että ryhdytään
    sovitteluihin, ja samalla pannut jyrkän vastalauseen bolsheviikkien
    myyräntyötä vastaan. Kaupunkia uhannut punaisen anarkian pilvi väistyi,
    eikä sekuntiakaan liian aikaiseen.

    Cotter lähetti tukun salasähkösanomia, joissa parikymmentä
    bolsheviikkien johtomiestä määrättiin vangittaviksi ja ilmoitettiin
    heidän nimensä ja osoitteensa. Voitto olisi ollut täydellinen pitkin
    linjaa, jos vain ”tohtori” olisi saatu käsiin. Mutta hän oli kadonnut.
    Hän ei ollut asunnossaan eikä bolsheviikkien kahvilassakaan. Cotter
    toivoi ystävyksiemme ehkä mahdollisesti voivan antaa hänestä hiukan
    tietoja ja odotti kärsimättömästi heidän saapumistaan.

    Cotter katsoi kelloaan. Juna oli jo tullut, joten suomalaisten täytyi
    viimeistään puolen tunnin kuluttua olla hänen luonaan. Oli odotettava.

    Kahdenkymmenenviiden minuutin kuluttua avattiin ovi, ja Koskela astui
    sisään, loistavana ja hyväntuulisena.

    ”Kaikki on selvä, vai?”

    ”Selvä on. Tiedättekö muuten, missä tohtori on?”

    ”En. Siellä hän ei tietääkseni ollut. Kaikki on kotonaan.”

    ”Ei ollut, eikä kahvilassakaan. Hänet on määrätty vangittavaksi.”

    ”Niinkö? Me arvelimme, että häntä voitaisiin edelleenkin käyttää
    hyväksi. Kivinen riensi juuri senvuoksi kahvilaan, hälventääkseen
    mahdollisesti syntyvät epäluulot.”

    ”Hän joutuu niin ollen kiinni, sillä kahvilaa vartioidaan. Minäpä
    kysyn.”

    Cotter soitti, mutta sai kieltävän vastauksen.

    ”Hm. Missäs Kivinen sitten on?” tuumi Koskela. — ”No ajakaamme joka
    tapauksessa ’tohtorin’ asuntoon. Me olemme kai unhoittaneet ilmoittaa
    teille, että saimme pari kolme päivää sitten selville ’tohtorin’
    vara-asunnon.”

    ”Lähtekäämme sinne. Ja pari poliisikonstaapelia mukaan.”

    Mutta ”tohtorin” vara-asuntokin osoittautui tyhjäksi. Tarkastellessaan
    esineitä Koskela huomasi äkkiä kirjeen muutamalla nurkkapöydällä. Hän
    sieppasi sen käteensä ja huudahti hämmästyneenä. Se oli osoitettu
    hänelle. Hän repäisi kuoren auki ja veti esille pienen paperipalasen.
    Vilkaistuaan siihen huudahti hän äärimmilleen hämmästyneenä:

    ”Olemme myöhästyneet! Lintu on tipotiessään! ’Tohtori’ on matkustanut
    Ameriikkaan. Ja vienyt Kivisen mukanaan!”

    ”Soo!” oli Cotterin ainoa vastaus.

    18.

    Kuinka preussilainen jääkäri joutuu matkustamaan englantilaisella
    sotalaivalla.

    ”Mitä me nyt teemme?” kysyi Koskela, luettuaan Kivisen jättämän
    kirjeen.

    ”Mietitään!” virkkoi Cotter.

    Cotter lähetti takaisin poliisit, joita ei enää tarvittu, ja miehet
    ryhtyivät senjälkeen perusteellisesti tutkimaan tohtorin asuntoa,
    toivoen löytävänsä jonkun jäljen. Aherrettuaan kokonaisen tunnin täytyi
    heidän kuitenkin tunnustaa, etteivät he voineet keksiä mitään
    huomionarvoista.

    ”Istukaamme”, ehdotti Cotter hikisenä, ja seikkailijat sytyttivät
    savukkeet.

    ”Tohtori on siis paennut Ameriikkaan.”

    ”Ja Kivinen hänen mukanaan”, lisäsi Koskela.

    ”Hyvä. Nyt on meidän ensiksikin päätettävä, ryhdymmekö ollenkaan
    tohtoria vangitsemaan, vai yritämmekö vain takaa-ajoa?”

    ”Niin, miten lienee! Mutta se Kivinen, se sanomalehtineekeri! Mitä
    h—oa hän läksi tohtorin mukana?”

    ”Se on todellakin hieman kummallista! Ja noin äkkipäätä!”

    ”Kivinen ei ole tyhmimpiä, ja varmastikin hän tarkoitti teollaan
    jotakin erikoista. Mutta mitä? Kirjeessä ei anneta mitään vihjausta.”

    ”Odottakaas! Kirje on luultavastikin kirjoitettu tohtorin käskystä.
    Eikö siinä ole mitään ohjetta teille?”

    ”On kyllä. Minun täytyy pysyä toistaiseksi näkymättömissä ja odottaa
    tarkempia ohjeita tällä osoitteella.”

    ”Silloin on otaksumani varma. Kivinen ei ole voinut kirjoittaa mitään
    liikoja, sillä tohtori on ollut läsnä.”

    ”Hm. Voidaan olettaa, että Kivinen on ehkä saanut tietoonsa joitakin
    asioita, joista hän on tahtonut ottaa tarkemman selvän tohtorin
    seurassa. Mutta onko tämä otaksuma oikea?”

    ”Sitä emme voi sanoa, mutta sangen todennäköinen se on.”

    ”Mitähän tietä tohtori on lähtenyt?”

    ”Sitä lienee mahdoton ratkaista, sillä ainakin neljästä satamasta
    pääsee nykyään länteen, ja tohtori on tietenkin taas vaihtanut sekä
    nimeä että passia, ulkomuodosta puhumattakaan.”

    ”Me emme voi siis saada tohtoria kiinni täällä Englannissa?” kysyi
    Koskela.

    ”Tuskinpa vaan! Voisin kyllä hankkia luvan kieltää valtamerilaivojen
    lähdön, mutta tohtori arvaisi heti ja pysyisi näkymättömissä.”

    ”Hm. Jospa Kivinen kirjoittaa meille jotakin. Hän kyllä muistaa teidän
    osoitteenne.”

    ”Mahdollista, ellei tohtorin läsnäolo tee sitä mahdottomaksi.”

    ”Jeeveli! Me tiedämme, että he ovat lähteneet länteen, mutta emme voi
    ehtiä heidän jälkeensä emmekä voi poistua senkäänvuoksi, että Kivisen
    kirjeet menisivät niin ollen hukkaan.”

    Cotter ei vastannut mitään, vaan tuprutteli tyynenä ja flegmaattisena
    sakeita savuja, puoleksi vajonneena nojatuoliin. Koskela veti esiin
    Kivisen kirjeen ja luki sen uudelleen. Hän ei löytänyt siitä mitään
    uutta. Mutta käännellessään sitä hän äkkiä huudahti. Viimeisellä
    sivulla oli muutamia tuskin huomattavia merkkejä. Hän tarkasti niitä
    kiinteästi. Cotter seurasi jännittyneenä.

    ”No mutta, kun en heti huomannut. Tässähän on morsea. Suomeksi kai!
    Oikein! Nyt on asia selvä! ’Älä vangitse! Seuraa!’ Hiphurraa!”

    Cotter murahti tyytyväisenä.

    ”Akseli ei ollut tyhmä. Hän arvasi, että me mahdollisesti ja hyvin
    todennäköisestikin ryhtyisimme joihinkin toimenpiteisiin tohtoria
    vastaan, ja senvuoksi hän varoitti meitä tekemästä tyhmyyksiä. Hänellä
    on varmastikin jokin suurempi otus kierroksessa. Heitä on seurattava,
    mutta miten?”

    ”Ystävänne on erehtynyt. Meidän ei ole tohtoria seurattava, vaan
    ennätettävä hänen edelleen ja oltava vastaanottamassa Ameriikan
    rannalla. Se on meidän tehtävä.”

    ”Hyvä, mutta haluaisin tietää, millä keinoin luulette meidän ennättävän
    valtamerilaivan edelle?”

    ”Kysymykseen ei ole helppo vastata, mutta vastattava siihen on.
    Lähtekäämme valmistautumaan ja valmistelemaan!”

    Palattuaan poliisiasemalle ryhtyi Cotter tutkimaan valtamerilaivojen
    lähtötaulukkoa, huomaten tällöin, että kolme laivaa lähti melkein
    samaan aikaan. Ei voinut päätellä, missä tohtori oli lähtenyt, ja
    selvää oli myöskin, etteivät he voineet käyttää ainoatakaan, jos
    mielivät ehtiä ennen tohtoria Ameriikkaan.

    Cotter lähti poliisipäällikön puheille, ja Koskela jäi yksin.

    Hänen ajatuksensa liikkuivat ystävässään, eikä hän voinut olla
    hymyilemättä kohtalolle, joka heitteli Kivistä kuin koulupojat
    kumipalloa. Ja Kivisen saunamatka se lykkäytyi lykkäytymistään!

    Mitä oli kaikesta vielä tuleva? He olivat kyllä saaneet selville
    paljonkin, mutta ei lähimainkaan tarpeeksi. Bolsheviikkien verkko oli
    suurin piirtein katsoen vielä ehjä ja paljastamaton. Heidän
    suunnitelmansa olivat kyllä tuhotut, mutta kuinka kauaksi aikaa?
    Tohtoriin ei ollut helppo päästä käsiksi ja hänen liikkuvaisuutensa
    teki tutkimukset monta vertaa vaikeammiksi. Mutta olkoon! Hän koettaisi
    tehdä voitavansa. Ameriikassa saataisiin yhtä ja toista selville, sillä
    sielläkin oli tekeillä jotain bolshevistista. Kunhan he nyt vain
    ehtisivät tohtoria vastaanottamaan!

    Cotter viipyi kauan, niin että aamu jo sarasti, ennenkuin hän palasi.

    ”Ali right!” huudahti hän iloisesti. ”Kaikki on selvänä. Nyt matkaan,
    kun ensin olemme hiukan haukanneet. Ovatko tavaranne jo täällä?”

    ”Ovat, eikä niitä minulla liikoja ole. Mutta millä tavalla me aiomme
    päästä Ameriikkaan? Ei suinkaan lentämällä?”

    ”Ei aivan, mutta sotalaivalla, torpeedoveneellä. Se lähtee muutaman tunnin kuluttua
    .”

    ”Ja yksistään meitä varten?”

    ”Ei, sillä sattuu olemaan asiaa, ja me pääsemme mukaan. Paperit ovat
    kunnossa. Ryhtykäämme syömään!”

    Cotterin huoneeseen katettiin englantilainen aamiaispöytä, ja miehet
    kävivät innolla ja antaumuksella sen kimppuun.

    ”Onko laiva nopeakulkuinen?” kysyi Koskela.

    ”Se tekee kahdeksankolmatta solmuväliä tunnissa.”

    ”Kyllä sitten tohtori jälkeen jää!”

    Lopetettuaan ateriansa miehet pukeutuivat ja laskeutuivat
    poliisilaitoksen pihalle. Siellä odotti heitä katettu auto. He nousivat
    siihen, ja se painui aamupimeille kaduille.

    Päästyään ulos varsinaisesta kaupungista, jossa varhaisesta
    aamuhetkestä huolimatta oli melkoinen liike, peninkulmien laajuiseen
    esikaupunkivyöhykkeeseen ja viertotielle, lisäsi auto vauhtia ja lensi
    nuolena kovaa ja sileää tietä pitkin, sivuuttaen hämärän peitossa
    olevat talot, tehtaat ja varastorakennukset, kulkien yli
    rautatielinjojen ja kanavien.

    Tuuli kävi mereltä, ja sumu hälveni. Miehet ahmivat sisäänsä raikasta
    ilmaa, auton kiitäen liukuessa halki tummien peltojen ja lakastuneitten
    niittyjen.

    Noin puolentoista tunnin kuluttua saapui auto pieneen rantakaupunkiin
    ja ohjasi kulkunsa satamaan.

    ”Perillä!” huudahti Cotter; ja auto pysähtyi. Miehet hyppäsivät alas ja
    lähtivät kulkemaan rantaa kohti, auton kääntyessä paluumatkalle.

    Koskela ja Cotter astuivat pitkin kivilaituria. Muutamien
    vesiportaitten luona odotti moottorivene, ja ulompana satamassa oli
    ankkuroituina pari purjelaivaa sekä kolme matalaa sotalaivaa.

    Cotter tarkasti moottorivenettä, ja huomattuaan sen keulassa numeron
    348 hyppäsi hän kevyesti siihen ja koputti kajuutan ovelle.
    Sotalaivaston matruusi, unisena ja väsyneenä, astui ulos. Cotter
    virkkoi hänelle pari sanaa ja matruusi irroitti ääneti veneen
    laiturista, väänsi moottorin käyntiin ja vene suhahti ulapalle.
    Muutaman minuutin kuluttua oli moottori solakan ja pitkän
    torpeedolaivan kupeella. Nuoraportaat viskattiin alas, ja
    seikkailijamme kiipesivät rivakasti kannelle.

    ”Hehheh, nyt on siis preussilainen jääkäri englantilaisessa
    sotalaivassa!” huudahti Koskela hilpeästi.

    Tunnin kuluttua halkoi torpeedovene Englannin kanaalin vihreitä vesiä,
    seikkailijoittemme heittelehtien nukkuessa alhaalla kajuutassa,
    koneitten yksitoikkoisessa jyskeessä.

    19.

    Keskellä Atlanttia alkaa Cotterille ja Koskelalle selvitä
    bolsheviikkitohtorin matkan päämäärä ja tarkoitus.

    Nousten ja vaipuen, heittelehtien ja vaappuen liukui torpeedovene
    Atlantin pitkillä mainingeilla, jotka loistivat tuhansin värein
    ilta-auringon säteissä. Teräksenharmaat aallot nuolivat laivan sivuja,
    nousivat kannelle ja huuhtoivat sen keulasta perään, niin ett laiva
    toisinaan näytti melkein aaltoihin vajonneelta! Mutta keveästi ja
    liukkaasti, vaivattomasti kuin kala, jota sen sukkularunko muistutti,
    kohosi laiva jälleen laineitten harjalle, vettä valuvana, kimallellen
    joka kohdassaan, märkien kylkien loistaessa häikäisevinä peileinä.

    Ulappa aukeni silmien eteen äänettömänä, rajattomana laineitten ja
    maininkien valtakuntana, kuohuvana, kohisevana. Vaimeneva, mutta silti
    voimakas tuuli kävi lounaasta, viheltäen ja humisten laivan
    radiolennättimen mastossa ja langoissa.

    Ylhäällä komentosillalla seisoivat Cotter, Koskela ja torpeedolaivan
    päällikkö, nuorehko, voimakaspiirteinen ja ahavoittunut meriupseeri.
    Vesi pärskyi heidänkin kasvoilleen ja aina väliin hypähti joku lainekin
    kastellen heidän jalkojaan. Miehet seisoivat hajasäärin ja Cotter
    samoinkuin Koskelakin pitelivät tarkkaan ja lujasti kiinni
    rintanojasta, sillä laivan vaappuminen oli vielä varsin voimakasta.

    Myrsky oli raivonnut jo pari päivää ja seikkailijoittemme matka oli
    viivästynyt, sillä kulkunopeudestaan huolimatta oli torpeedovene,
    kevyenä ja heikkona, jonkun verran ajautunut pois suunnaltaan. Mitään
    suurempaa häiriötä ei myrsky kylläkään ollut tuottanut, mutta
    nukkuminen oli keinumisen takia käynyt melkein mahdottomaksi, ja
    matkailijoittemme oli täytynyt tyytyä olemaan kajuutassa, toisin sanoen
    alituisesti kieriskelemässä hiukan ummehtuneessa ilmassa, sillä
    kannelle ei ollut menemistä. Syömisestä ei ollut paljon puhetta.

    Nyt olivat matkailijat ensimäistä kertaa kannella. Alhaalla oli ensin
    syöty kunnollinen illallinen ja senjälkeen oli noustu ylös hengittämään
    raitista ilmaa ja polttamaan muutamia sikaareja.

    Keskustelu ei ottanut oikein sujuakseen, sillä aaltojen kohina,
    koneitten jyskytys ja tuulen tohina tekivät puhelun mahdottomaksi.
    Viiltävinä, pistävinä ulvoivat langattoman lennättimen mastonlangat
    tuulessa.

    Sotalaiva halkoi kahdenkymmenenviiden solmunvälin nopeudella Atlantin
    aaltoja, rientäen länteen.

    Tuli pimeä, ja olo kannella kävi epämiellyttäväksi kosteudessa ja
    kylmässä. Seurue laskeutui kajuuttaan. Laivan vaappuminen oli nyt
    siedettävää, ja alhaalla tuntui hyvin kodikkaalta aistikkaassa
    huoneessa sähköjen valossa.

    Kapteeni tilasi kahvia ja hiukan konjakkia, ja Koskela laittoi
    itselleen mielihyvällä kunnollisen todin, kapteenin ja Cotterin
    noudattaessa hänen esimerkkiään.

    ”Mitä on ihminen?” kysyi Koskela hiukan pilkallisesti. — ”Tällaisessa
    asemassa lentää ajatus melkein väkisin tuollaisiin korkeampiin
    asioihin. Onko hän kohtalon leikkipallo vai voiko hän itse määrätä
    tiensä?”

    ”Enpä tiedä enkä välitäkään tietää”, virkkoi Cotter yksikantaan.

    ”Tuntuu siltä kuin ei ihminen voisi mitään kohtalolleen. Minä, jos
    menen nyt itseeni, olen todellakin ollut vähän kaikkialla ja melkein
    aina noin sattumalta Itärintamalla, vakoilumatkoilla, vankina,
    sukellusveneellä, pommarina, sotilaana Suomessa, ryssäläisenä upseerina
    punaisten keskellä, valtiollisena poliisina, nyi olen bolsheviikkien
    lähettiläänä, suomalais-saksalaisena jääkärinä englantilaisella
    sotalaivalla matkalla Arneriikkaan tekemään tyhjäksi ryssäläisten
    bolsheviikkien suunnitelmia.”

    ”Hm!” virkkoi kapteeni. ”Onhan teillä seikkailuja, ja kelläpä niitä ei
    olisi. Me, meidän aikakautemme on kokenut muutamissa vuosissa enemmän
    kuin toiset vuosisadoissa.”

    ”Ja siitä huolimatta me tunnemme itsemme tyhjemmiksi, sisällöttömiksi.
    Kaikki on niin jokapäiväistä, niin harmaata, mikään ei herätä eikä
    voi herättää enää mielenkiintoamme. Me suhtaudumme kaikkeen
    välinpitämättömästi, kylmästi, mikään ei voi meitä innostuttaa. Me
    hymyilemme pilkallisesti ja ylimielisesti kaikelle, mikä muistuttaakin
    ihanteita, aatteita, itseuhrautuvaisuutta. Vain sitä, mikä tuottaa
    meille etua, sitä me vain pidämme arvossa, mutta kun olemme sen
    saavuttaneet, on sekin meille yhdentekevää. Materialismi on tunkeutunut
    kaikkeen. Meillä on vastaus valmiina kaikkeen, me puhumme aina ja
    jokapaikassa aatteista ja ihanteista, vaikka tiedämme, ettei kukaan
    niihin usko, niin, vaikkapa tiedämme, että kaikki tuntevat, että
    valehtelemme.”

    ”Ja mihin tahdotte tällä kaikella päästä?” kysyi kapteeni. ”Etsittekö
    syytä? Kaikkeen tähän syynä on se, että elämän romantiikka on
    kadonnut. Romantiikan tilalle ovat tulleet koneet. Me emme löydä
    romantiikkaa mistään, tuskin taiteestakaan, ja sieltäkin joko
    mauttomasti liioiteltuna tai sitten tuntemattomaksi väljähtyneenä.
    Elämässä ei ole enää romantiikkaa. Ja voiko ollakaan? Romantiikka
    edellyttää jotakin salaperäistä, tuntematonta, kaukaista. Meidän
    koneemme, meidän tieteemme riistävät kaikelta salaperäisyyden verhon,
    välimatkoja on tuskin olemassakaan. Kuukaudet ovat muuttuneet päiviksi,
    päivät tunneiksi ja minuuteiksi. Meillä on kiire, mutta mihin, sitä
    emme tiedä, levottomuus vaivaa meitä alituisesti, mutta emme tiedä,
    minkä vuoksi olemme levottomia. Meidän koko huomiomme on kiintynyt
    koneellisiin valloituksiin ja sisäinen elämämme on kokonaan
    laiminlyöty. Tietysti emme voi palata enää luonnontilaan, se olisi
    hulluutta ja taantumusta, mutta meidän olisi annettava arvonsa myöskin
    sisäiselle elämällemme.”

    Samassa toi lennätinsotilas tukun sähkösanomia kapteenille. Koskela ja
    Cotter siirtyivät kapteenin viereen.

    ”Jaa, tässä pieni esimerkki! Me olemme tuhansien kilometrien päässä
    ihmisistä, yksinäisiä aavalla valtamerellä, mutta näkymättömät siteet
    kiinnittävät meidät lujasti sinne. Eetteriaallot pysyttävät meidät
    tapausten tasalla. Me tiedämme likipitäin kaikki, mitä hiukankin
    huomattavaa tapahtuu. Tässä on uutisia.”

    Matkailijat ryhtyivät lukemaan radiolennättimen sieppaamia sirpaleita
    ja katkelmia maailmanhistoriasta. Pöydällä oli tavallisen sanomalehden
    ulkomaa-aineisto täydellisenä ja tuoreena.

    ”Maailma kuohuu sodan jälkeen”, virkkoi Koskela. — ”Levottomuuksia on
    kaikkialla: Saksassa, Hollannissa, Belgiassa, Portugaliassa,
    Espanjassa, Norjassa, Italiassa, Rumaniassa...”

    ”... ja Argentiinassa!” täydensi kapteeni, ojentaen muutaman
    sähkösanoman Koskelalle.

    ”Niinkö? Ahaa, vai sielläkin! Ja ryssät! Ne ovat etupäässä aina, missä
    jotakin bolshevistista on tekeillä. Hm, tohtori?”

    ”Lyön vetoa tuhannen puntaa, että tohtorilla on jotakin tekemistä
    sikäläisten tapahtumain kanssa!” huudahti Cotter.

    ”Mahdollista”, myönsi Koskela.

    Sähkösanomassa ei kuitenkaan ollut vielä mitään erikoisempaa. Oli vain
    ilmennyt lakkoliikettä ja levottomuutta Buenos Airesissa.

    ”Mutta minnehän tohtori matkustaa?” kysyi Koskela äkkiä. ”Jos hän saa
    päähänsä matkustaa suoraan Etelä-Ameriikkaan?”

    ”Hm, ei ole mahdotonta”, virkkoi Cotter alakuloisena.

    ”Ja me matkustamme New-Yorkiin ja kadotamme kokonaan tohtorin
    näköpiiristämme.”

    ”Odottakaas, katsotaan! Minulla on laivataulukko mukanani.”

    Cotter pistäytyi hytissään ja toi paperin mukanaan. Matkailijat
    ryhtyivät sitä tarkastamaan.

    ”Hän ei pääse sinne, sillä laiva sinne olisi lähtenyt vasta tänään,
    eikä tohtori varmastikaan ole uskaltanut viipyä Englannissa päivääkään
    liian kauan.”

    ”Ja muutenkin tuntuu otaksuma liian vähän perustellulta. Ei ole
    ensinkään sanottu, että tohtori matkustaa ollenkaan argentiinalaisten
    asioissa. Toiseksi hän tuskin pistää päätään selvään rotanloukkuun, ja
    kolmanneksi lienee jo Argentiinassa muita henkilöitä asioita
    hoitamassa, uutisesta päättäen.”

    ”Sittenpähän näkyy. Luulen kyllä, että tohtorilla on jotakin asiaa
    sinne, ellei muuta, niin ainakin rahojen lähettämistä.”

    ”Se on luultavaa, sitä tavaraa on tohtorilla aina ollut liiaksikin. Ja
    rahatta on bolshevismi mahdotonta.”

    20.

    Heikkojen miesten käsiin on vaarallista antaa painavia matkakirstuja.

    ”Tämä on siis se ’the land of liberty’, lännen onnen ja vapauden
    kultamaa”, lausui Koskela, hypäten moottoriveneestä niljakkaan
    kostealle satamalaiturille.

    ”Tämä se on”, vahvisti Cotter,

    Matkailijat olivat saapuneet iltahämärissä syrjäsatamaan New-Yorkin
    eteläpuolelle. Torpeedovene ankkuroi väylälle ja miehet olivat
    moottoriveneellä saapuneet maihin, sanottuaan sitä ennen kohteliaat
    jäähyväiset vieraanvaraiselle kapteenille.

    Cotter johti. Hän viittasi vuokra-auton, ja hetken kuluttua ajoivat
    seikkailijat läpi kaupungin. Passi- ja tullitarkastus oli tapahtunut jo
    väylällä. Cotter antautui puheisiin kuljettajan kanssa ja sai tältä
    tietää, että juna lähtisi New-Yorkiin parinkymmenen minuutin kuluttua.
    Heillä ei ollut mitään kiirettä, vaan asemalle tultuaan saattoivat he
    hiukan haukatakin ja silmäillä sanomalehteä. Koskela hymyili, sillä
    lehdissä ei ollut heille mitään uutta. He olivat samat sähkösanomat
    lukeneet laivallaan.

    Junamatkaa kesti noin tunnin, ja matkailijat saapuivat New-Yorkiin.

    ”Minne nyt lähdemme?” tiedusti Koskela. ”Hotelliinko?”

    ”Ehkä sinnekin, mutta sitä ennen pistäydymme muutaman ystäväni ja
    virkaveljeni luona”, vastasi Cotter, astuen aseman luona odottavaan
    autoon. Se lähti kiitämään tungokseen saakka ahdettuja katuja, jotka
    kirkkaassa ja räikeässä sähkövalaistuksessa olivat valoisia kuin
    päivällä.

    Keskikaupungin melun ja huvipaikkojen ihmisvilinän jälkeen tuntui
    miellyttävältä ajaa puulla laskettuja väyliä pitkin New-Yorkin
    hienoimmassa osassa, jossa mataloita yksityispalatseja eroittivat
    upeat, nyt syyskolkot puutarhat. Auto pysähtyi muutaman peräti pienen
    kivitalon eteen, joka oli taitehikkaitten puuistutusten takana ja jonka
    pääportille johti orapihlaja-aidan reunustama hiekoitettu ajotie.
    Cotter maksoi, auto kääntyi ja miehet nousivat muutamia porrasaskelmia
    jykevälle, leikkauksin koristetulle tammiovelle, jossa komeili
    nimikilpi:

    ”TOM HOPER.”

    ”Kuka hän on?” kysyi Koskela, Cotterin painaessa soittokellon nappulaa.

    ”Yksityissalapoliisi ja sanomalehtimies. Toimittaa muuatta huomattua
    aikakauslehteä.”

    Palvelija avasi oven ja johti vieraat aistikkaasti sisustettuun
    eteishalliin. Cotter veti taskustaan nimikortin ja kirjoitti siihen
    muutaman sanan. Palvelija lähti sisään, mutta parin silmänräpäyksen
    kuluttua avattiin ovi ja halliin astui keski-ikäinen, erittäin
    sopusuhtainen, voimakaspiirteinen ja aistikkaasti puettu mies, joka
    luotuaan silmäyksen matkailijoihin riensi Cotteria vastaan ja puristi
    voimakkaasti hänen kättään.

    ”Terve, terve! Mistä kummasta sinä tulet tähän aikaan ja mitään
    ilmoittamatta?”

    ”Odotahan, kysyt enemmän kuin ehdin vastatakaan. Salli esitellä: hra Koskela,
    suomalainen luutnantti ja salapoliisi.”

    ”Tervetuloa!” toivotti ameriikkalainen reippaasti ja miehekkäästi,
    tarttuen lujasti Koskelan ojennettuun käteen. — ”Ja riisukaa tekin
    päältänne ja käykää sisään.”

    Parinkymmenen minuutin kuluttua istuivat miehet jo tuttavallisesti
    jutellen illallispöydän ääressä, Cotterin ja Koskelan tehdessä selkoa
    retkestä ja sen tarkoituksesta. Hoper kuunteli tarkkaavaisesti.

    ”Hm, ehkäpä olemme vähän samoilla asioilla”, virkkoi hän, kun
    matkailijat olivat lopettaneet selontekonsa. — ”Täällä olemme
    kiinnittäneet hiukan huomiotamme erinäisiin venäläisiin ja juutalaisiin
    yhdistyksiin, joiden kokoonpano sekä tarkoitukset jättävät tilaa
    epäilyksille. Noin viikko sitten sain tietää, että jotakuta henkilöä
    odotettiin muutamaan yhdistykseen Euroopasta, ja sikäli kuin melkein
    salakielestä pääsin selville, oli kysymys rahoista. Sittenpähän näemme.
    Minä otan huolekseni järjestää vahdinpidon laivojen saapuessa ja hankin
    kyllä tilaisuuden päästä lähelle, voidaksemme keksiä teidän
    ’tohtorinne’. Aikaa meillä on muuten vielä kokonaista kolme päivää.
    Siihen saakka voitte ja teidän täytyy käyttää aikanne mahdollisimman
    hauskasti ja vaihtelevasti. Huomenna järjestämme suhteemme ylimpiin
    viranomaisiin.”

    Koskela tunsi koko lailla pettymystä, kun ensimäisen valtamerilaivan
    saavuttua he eivät löytäneetkään tohtoria eivätkä Kivistä. Koko aie
    alkoi hänestä näyttää silmäneulan etsimiseltä heinäsuovasta. Oliko
    mahdollista ensinkään keksiä miljoonakaupungin ihmisvilinässä kahta
    miestä, jotka lisäksi voivat olla salapuvussa? Alakuloisena kaivoi
    Koskela satamatyöläispuvun taskusta savukelaatikon ja pisti tupakaksi.
    Cotterkin oli tavallista vaiteliaampi, mutta Hoper vakuutti, etteivät
    tohtori ja Kivinen mitenkään voisi välttää ilmitulemista.

    Oli odotettava toista laivaa.

                                                      ⸻

    Syysaamuna seisoi Koskela New-Yorkin ulkosatamassa, nauttien
    syvimmässään sanomattomasti siitä monikirjavasta, vilkkaasta ja
    värikkäästä liikenteestä, joka suunnattomassa satamassa vallitsi.
    Purjelaivojen mastot kohosivat rannattomana metsänä korkeuteen,
    jykevien lastihöyryjen mustat tai punaiset tai sota-ajaksi kirjaviksi
    maalatut kyljet paistoivat auringonsäteissä houkuttelevan
    maalauksellisina, pienet höyryvenheet ja hinaajat puikkelehtivat
    jättiläisten lomissa ja koko sataman täytti koneitten jyskytyksen,
    pillien vihlovien äänien, nostovipujen vingunnan ja miesten huutojen
    muodostama sekava, käsittämätön melu.

    Koskela seisoi laiturin rintanojaa vasten veltossa satamahampuusin
    asennossa ja puvussa, kädet rennosti housuntaskuissa ja savuke
    huolimattomasti suupielessä. Cotter oli lähistöllä samanlaisessa
    puvussa, kun taas Hoper, luvan saatuaan, oli pukeutunut
    ameriikkalaiseksi poliisiksi ja seisoi jäykkänä ja varmana pääsyaukon
    vieressä, jonka kautta valtamerimatkustajat laskettiin kaupunkiin.

    Laiva oli jo aikoja sitten saapunut, mutta perinpohjainen passi- ja
    tullitarkastus vei aikaa.

    Koskela alkoi tuntea kärsimättömyyttä. Ajatukset tahtoivat väkisinkin
    kulkeutua luvattomille teille, eikä hän voinut olla hymyilemättä,
    miettiessään kohtalon oikkuja, joka oli hänet heittänyt tänne
    uppo-outoihin oloihin, vieraana ja rahattomana, eroitettuna ainoasta
    ystävästään. Ei sen puolesta, että hänen olisi ollut ikävä tai että hän
    olisi ollut tyytymätön tilaansa, sillä jääkäriveri velloi vieläkin
    voimakkaana hänen suonissaan.

    Vihdoinkin alkoi matkustajia virrata, kantajien huutaen ja ähkyen
    raahatessa matkatavaroita. Pääsyaukon kohdalla täytyi matkustajien
    näyttää passitarkastuksessa saamaansa lupatodistusta. Hoper piti
    tarkoin silmällä tulijoita ja Koskela jännitti näköään,
    koettaen jokaisessa henkilössä tuntea salapukuisen Kivisen ja
    bolsheviikkitohtorin.

    Vain vaivoin jaksoi Koskela pidättää itsensä, tuntiessaan viimeinkin
    Kivisen tulijoitten joukossa. Hän selvisi viimeisestä tarkastuksesta ja
    lähti kulkemaan alaspäin, pysähtyen kuitenkin jo ihan lähellä ja jääden
    odottamaan jotakin, nähtävästi tohtoria. Koskela aikoi jo lähteä häntä
    puhuttelemaan, mutta malttoi sitten mielensä, ryhtyen hänkin
    odottamaan tohtoria. Tohtori tuli. Nyt oli hän puettu vanhaksi ja
    kunnianarvoiseksi kansalaiseksi, muistuttaen lähinnä lakimiestä,
    silmälasit nenällään, harmaine pujopartoineen ja horjuvine känhteineen.
    Kantaja kuljetti kohtalaisen suurikokoista matkakirstua.

    Tohtorin esiintyminen oli varmaa ja huoletonta. Hoper laski hänet ilman
    muuta ohitseen, ja tohtori ohjasi askeleensa odottavien autojen luo.

    Koskela vaani tohtorin liikkeitä mitä suurimmalla mielenkiinnolla ja
    tarkkuudella, silmäten väliin Kivistäkin, joka oli vetäytynyt vähän
    syrjään tarkastellen sieltäkäsin jännittyneenä tohtorin askeleita.

    Kun tohtori oli istuutunut autoon, koetti kantaja heittää matkakirstua
    katolle, mutta kirstu oli liian raskas nosteltavaksi ja putosi
    katukivitykselle. Tohtori viittoi hermostuneena käsillään. Kantaja
    yritti toistamiseen, mutta yhtä huonolla tuloksella. Silloin riensi
    muuan poliisi auttamaan, mutta nytkin sattui kirstun sivu käymään
    autoon, pohja repesi äkkiä ja sieltä valahti joukko lentolehtisiä
    kadulle, leijaillen tuulessa.

    Koskela pidätti hengitystään, mutta tohtori antoi siinä
    silmänräpäyksessä kuljettajalle merkin, auto hypähti liikkeelle ja
    katosi seuraavan kadunkulman taa, kantajan ja poliisin jäädessä
    ällistyneinä katsomaan jälkeen.

    Cotter ja Koskela riensivät paikalle ja kumartuivat ottamaan
    lentolehtisiä. Pikainen silmäys riitti vakuuttamaan, että ne olivat
    bolshevistisia. Silloin vasta poliisikin heräsi ja aikoi ryhtyä
    pidättämään autoa, mutta se oli jo saavuttamattomissa.

    Koskela jätti paikalle kiirehtineen Hoperin tehtäväksi antaa selvitys
    poliisille, rientäen itse Kivisen jälkeen.

    ”Terve mieheen!” jyrähti Koskela oikein nautinnolla Kivisen korvaan,
    ehdittyään hänen rinnalleen.

    Kivinen kääntyi ja pysähtyi, katsahti Koskelaa ja ääretön hämmästyksen
    ilme levisi hänen kasvoilleen.

    ”Kattos pirua!” lausui hän harvaan ja hartaasti oikein
    aitosuomalaisella painolla. — ”Millä ihmeen konstilla sinä olet
    ennättänyt tänne?”

    21.

    Kivinen alkaa aavistaa, että täytyy tehdä retki maapallon ympäri,
    ennenkuin pääsee kunnolliseen suomalaiseen saunaan.

    ”Tässä on osoitteeni. Ota auto ja tule heti. Tein varomattomasti kyllä,
    kun puhuttelin sinua tässä puvussa, mutta en voinut pidättäytyä. Auf
    !”

    Koskela ojensi äimistyneelle toverilleen pienen paperilappusen ja
    hävisi ihmistungokseen. Lähimmässä kadunkulmassa hän nousi
    raitiotievaunuun ja ajoi keskikaupungille, nousten pois lähellä Hoperin taloa
    . Saavuttuaan perille hän riensi talon taitse ja astui sisään
    takaovesta. Palvelija ei osoittanut mitään hämmästyksen merkkejä, kun
    jääkäri satamahampuusina meni huoneeseensa ja muutti ylleen tavallisen
    pukunsa.

    Hoper ja Cotter eivät olleet vielä saapuneet, ja Koskela ryhtyi heitä
    odottamaan, tarkastellen joutessaan ameriikkalaisen aistikkaasti, mutta
    samalla äärimmäisen yksinkertaisesti sisustettua työhuonetta. Yhden
    seinän peitti suunnaton kirjahylly, ja melkein etsimättä löysi Koskela
    siitä myöskin suomalaista kirjallisuutta englanninkielisinä
    käännöksinä. Leveät ja mukavat nahkatuolit ja -sohvat antoivat
    huoneelle samalla tukevan ja käytännöllisen näön. Seinillä riippui
    eurooppalaisten taiteilijain tauluja ja muutamia kuparipiirroksia.
    Sohvan yläpuolella oli melko runsas ja harvinainen kokoelma aseita,
    joukossa pitkä ja terävä kauhavalainen puukkokin.

    Mutta eniten kiinnitti jääkärin huomiota muuan valokuva, joka oli
    somissa kehyksissä kirjoituspöydällä. Se esitti nuorta, noin 18-19-vuotiasta
    neitosta. Koskela tarkasteli kuvaa pitkään ja
    hartaasti. Tyttö oli ameriikkalainen, nuortean tarmokkaine
    kasvonpiirteineen, reippaine hymyineen, vallattomine kiharoineen ja
    lyhyine, liehuvine hameineen. Hänessä oli sekä naisellista viehkeyttä
    että tyttömäistä reippautta, joitten ominaisuuksien yhtyminen muodostaa
    ameriikkalaisten neitosten suurimman lumousvoiman.

    — Hm, toista kuin saksalaiset senttimenttaaliset Margareetat, —
    ajatteli jääkäri mielessään, tehden vertailuja, jotka eivät olleet
    eduksi saksalaisille.

    Palvelija toi muutamia päivälehtiä, ja jääkäri syventyi niitä lukemaan,
    kiinnittäen huomionsa uhkaavaan tilanteeseen Buenos Airesissa.

    Muutaman hetken kuluttua tuli palvelija uudelleen sisään ja toi
    tarjottimella nimikortin. Koskela vilkaisi siihen ja riensi eteiseen,
    jossa Kivinen odotti.

    ”Heitä päältäsi ja käy sisään!” kehoitti jääkäri ystäväänsä, kysyen
    samalla syytä viipymiseen.

    ”Minun täytyi käydä ensin määrätyssä hotellissa, jonne jätin
    matkalaukkuni”, vastasi Kivinen, silmäillen yhä edelleenkin
    hämmästyneenä Koskelaa.

    Tuskin oli sanomalehtimies ehtinyt heittää yltään, kun Hoper ja Cotter
    saapuivat. Jälkimäinen tervehti sydämellisesti Kivistä, ja Koskela
    esitteli ystävänsä Hoperille.

    ”Kivinen, suomalainen sanomalehtimies ja bolsheviikkien
    matkasaarnaaja.”

    Miehet astuivat isännän työhuoneeseen, ja Kivinen sai alkaa tehdä
    selkoa seikkailuistaan.

    ”Silloin kun erosin sinusta Lontoon, lähdin sopimuksemme
    mukaan kahvilaan, mutta sen lähistöllä tapasi tohtori minut ja
    pysäytti. Hän selitti, että kahvila oli piiritetty ja että siellä
    olleet miehet olivat vangitut. Harmittelin mielessäni poliisin
    kiirettä. Tohtori tiedusti minulta, missä olin ollut ja missä sinä
    olit. Vastasin, että olimme olleet odottamassa työväenyhdistyksen
    päätöstä ja että sinä olit edelleenkin jäänyt sinne. Tohtori tyytyi
    selitykseen ja vei minut mukanaan salaiseen asuntoonsa, jossa hän
    ilmoitti, että vaarallisen tilanteen ja saapuneen määräyksen mukaan
    hänen täytyi poistua Englannista ja minun oli häntä seurattava. Sinä
    saisit sensijaan jäädä jatkamaan toimintaa vastedes annettavien
    määräyksien pohjalla. Pääsin muutamista sanoista selville, että täällä
    oli joku uusi suuri yritys tekeillä ja että tohtorin oli oltava mukana.
    Senvuoksi päätin seurata häntä ja kirjoitin tohtorin määräyksestä
    sinulle kirjeen, johon lisäsin hänen huomaamattaan morsella ohjeen, ja
    sen sinä kaikesta päättäen keksitkin. Tohtori hankki, herra ties mistä,
    uudet passit, ja niin läksimme matkalle. Laivassa matkustimme jälleen
    erillämme, tohtori ensimäisessä ja minä toisessa luokassa, vaikka
    tohtori kyllä kutsui minut muutaman kerran hyttiinsä. Siellä huomasin,
    että hänen matkalaukussaan oli bolshevistista kirjallisuutta, ja päätin
    keinolla millä tahansa estää sen kuljettamisen perille. Kun luulin,
    ettet sinä ehtisi ennen meitä Ameriikkaan, aioin vangituttaa tohtorin
    maihin tullessa, saadakseni silloin yhdellä iskulla haltuuni
    mahdolliset paljastavat paperit.

    ”Yritykseni onnistui vain puoleksi. Muistathan, että hiukan ennen Saksan vallankumousta
    saapui Berliiniin neuvostohallituksen kuriiri. Venäjän
    lähettilästä epäiltiin jo silloin salaisista hankkeista, ja nyt sattui
    niin, että kuriirin matkalaukku repesi asemalla ja sen sisältö,
    kiihoituslehtisiä, putosi kadulle. Yhdellä iskulla oli koko yritys
    paljastettu ja lähettiläs sai kiireimmän kautta poistua kaupungista.
    Minä päätin auttaa kohtaloa ja viilsin viimeisen kerran tohtorin
    hytissä käydessäni matkalaukun kaksinkertaisen pohjan halki. Mutta kai
    viillokseni ei ollut tarpeeksi syvä, koskapa pohja repesi vasta
    kadulla, kun tohtori oli jo ennättänyt autoon. No, eipä kannata surra.
    Saamme kai lisätietoja papereista, ja lisäksi on tohtori edelleenkin
    vapaalla jalalla, joten voimme tarkata hänen toimiaan kauemmin.”

    ”Hyvä, poikaseni!” huudahti Koskela nauraen. — ”Sinun puukkosi se
    sitten toimittikin käsiimme tohtorin matkalaukun! Te olette kai sen
    tutkineet?”

    ”Kyllä”, vastasi Hoper, ”mutta sisällys oli perin laiha, ellei ota
    lukuun lentolehtisiä. Siellä oli vain matkatavaroita eikä ainoatakaan
    paperia, joka voisi johtaa jäljille.”

    ”Missä tohtori asuu?” kysyi Koskela.

    ”Luultavastikin ’Strand’-hotellissa. Niin hän ainakin minulle ilmoitti,
    enkä luule hänen muuttaneen päätöstään välikohtauksenkaan jälkeen,
    sillä eihän matkalaukusta saanut mitään sensuuntaista vihjettä, ja
    lisäksi on tohtori kai vaihtanut autoa ennenkuin saapuu hotelliin,
    hävittääkseen viimeisenkin jäljen”, selitti Kivinen.

    ”Tämä on todellakin jo pitkäpiimäistä”, harmitteli Koskela. — ”Me
    olemme nyt juuri yhtä viisaita kuin lähtiessämmekin, ainakin
    suhteellisesti. Me olemme kyllä voineet estää pari suurempaa yritystä,
    mutta emme ole päässeet koko maanalaiseen myyräjärjestelmän perille,
    saaneet kaikkia lankoja käsiimme, voidaksemme yhdellä iskulla murskata
    kaikki suunnitelmat. Tohtoria on mahdoton yllättää. Hänet voidaan
    vangita ja tehdä vaarattomaksi, mutta se ei auta mitään. Järjestelmä
    toimii siitä huolimatta. Alan päästä siihen vakaumukseen, ettei
    tohtorikaan tiedä kovin paljon maanalaisista. Hän tuntee ehkä muutamia
    pääjohtajia, ja siinä kaikki. Nämä taas tuntevat alaisensa, mutta
    verkosta on vaikea päästä selville. Missä se tiedetään?”

    ”Venäjällä”, virkkoi Hoper lyhyesti.

    ”Niinpä niin, mutta sieltä ei tietoja saa eikä sinne voi päästä.”

    ”Kyllä sinnekin pääsee, kun vain rohkeutta ja kylmäverisyyttä riittää.
    Muuten, nyt on kysymyksessä vain Argentiinan levottomuuksien
    ehkäiseminen. Sen me voimme kyllä suorittaa. Milloin menette käymään
    tohtorin luona?” Kysymys kohdistettiin Kiviselle.

    ”Tänä iltana klo 8. Tohtori antoi määräyksen eilen.”

    ”Siihen saakka täytyy meidän odottaa, kun emme mitään tiedä emmekä siis
    voi mitään tehdäkään.”

    ”Nyt minun täytyy lähteä käymään hotellissani”, virkkoi Kivinen ja
    nousi. ”Sinä, Koskela, varo vain, ettet joudu tohtorin näkyviin, sillä
    silloin on pelimme mennyt. Sinunhan pitää olla Englannissa.”

    ”Ole huoletta! Viivytkö kauan?”

    ”Minä vain pistäydyn.”

    ”Tule sitten takaisin ja kerro vähän vaikutelmistasi kosmopoliittisen
    bolsheviikkitohtorin matkassa.”

    ”Joka kuljettaa kai meidät maapallon ympäri, ennenkuin pääsen
    kunnolliseen suomalaiseen saunaan”, murahti reportteri katkerasti.

    22.

    Jos vallankumous voidaan tehdä kahden sähkösanoman avulla, voidaan
    vastavallankumous tehdä yhdellä.

    Kivinen nousi rauhallisesti pehmeitten mattojen peittämiä portaita ylös
    loistavassa ”Strand”-hotellissa, mennen määräyksen mukaan tapaamaan
    tohtoria.

    Alhaalla seurustelu- ja kahvilahuoneessa istui oven luona Hoper
    englantilaisessa matkailupuvussa, syventyneenä tutkimaan iltalehteä.
    Hän oli kaiken varalta muuttanut asumaan hotelliin, joten tohtori oli
    hyvin vartioitu.

    Kivinen koputti ovelle ja sisältä kuului tohtorin hermostunut ääni
    huudahtavan: ”Entrez vous!”

    Sanomalehtimies astui sisään. Tohtori oli heittänyt yltään
    seurustelupuvun ja pukeutunut iltanuttuun, kävellen levottomasti
    edestakaisin. Vilkaistuaan tulijaan hän jatkoi käyntiään niinkuin ei
    olisi mitään tapahtunut. Kuumeisesti palavat silmät, nytkähtelevät
    kasvot ja tiheä hengitys ilmaisivat, että tohtori oli äärimmäisen
    kiihtynyt. Kivinen tiesi kyllä syyn.

    ”Ruotsissa epäonnistuimme...” puhui tohtori kuin puoleksi itsekseen.

    Kivinen kuunteli jännittyneenä. Olle ei ollut mitään ilmoittanut.

    ”Englannissa meni suunnitelmamme myttyyn... ja tänne tullessani kadotin
    matkalaukkuni... Tämä on käsittämätöntä... epäilyttävää...”

    Ja äkkiä, ennenkuin Kivinen ehti tehdä ainoatakaan liikettä, sieppasi
    tohtori taskustaan kiiltävän revolverin ja suuntasi sen kohti
    sanomalehtimiestä.

    ”Kuka te oikeastaan olette?” sähisi tohtori hampaitten välistä, ja
    hänen ilmeensä kammotti Kivistä. Siinä kuvastui sairaaloinen kiihko ja
    rajaton viha.

    Kivinen käsitti silmänräpäyksessä tilanteen ja ymmärsi, että vain
    äärimmäinen kylmäverisyys saattoi hänet pelastaa. Tohtori epäili. Hän
    ei vielä tiennyt mitään, mutta epäili kumminkin, ja hänen henkensä
    saattoi riippua hiuskarvasta. Tohtori, mielipuoli, oli äärimmilleen
    kiihtynyt epäonnistumisien takia.

    ”Kuka te oikeastaan olette?” toisti tohtori, ja hänen silmänsä
    koettivat tunkeutua Kivisen sisimpään.

    ”Kuka minä oikeastaan olen, se ei liikuta teitä”, vastasi Kivinen
    rauhallisesti ja kylmästi, ”mutta tällä hetkellä olen se jona
    esiinnyn”.

    Tohtoriin vaikutti vastaus ilmeisesti hiukan hämmennyttävästi.

    ”Ja mitä tarkoittaa tämä tällainen kysely? Minä en pelkää revolveria,
    sillä siihen olen kyllä saanut tottua.”

    ”Minä epäilen teitä.”

    ”Mistä?” Kivisen ääni oli kummasteleva.

    ”Epäilen petturiksi.”

    ”Millä perusteilla?”

    ”Niin kauan kuin olen ollut seurassanne, ovat kaikki suunnitelmani
    epäonnistuneet.”

    Kivinen naurahti. — ”Minä en voi tietenkään todistaa suoraan, etten
    ole petturi, mutta sallikaa kysyä: jos olisin petturi, niin miksi olen
    antanut teidän olla vapaana?”

    Tohtori ei vastannut mitään, mutta laski alas revolverinsa.

    ”Ja mitkä suunnitelmanne ovat epäonnistuneet?”

    ”Ruotsissa on keksitty kirjapainomme. Sain juuri tänään sähkösanoman
    siitä.”

    Kivinen nauroi sielussaan. Olle oli siis hoitanut asiansa.

    ”Ja sitten Englannissa! Länkisääri-Smith paljastettiin, mutta hänet
    paljastettiin petoksella, väärennetyllä paperilla. Kuka oli sen
    tehnyt?”

    Tohtori raivosi. Hän puhui hiljaa, katkonaisesti, mutta sairaaloisen
    kiihkeästi, ja hänen sanoistaan ja hänen äänestään kuvastui pohjaton
    viha ja ääretön tuska. Kivinen tunsi kammoa. Hän sai aivan odottamatta
    kurkistaa salattuihin, mustiin syvyyksiin ihmissielussa sellaisessa,
    jolle ei ollut mikään pyhää, josta koko maailma oli vain välikappale
    päämäärän toteuttamiseksi, ja tämä oli kosto, mistä, sitä ei tohtori
    sanonut, mutta ilmeisestikin jostakin todellisesta tai kuvitellusta
    vääryydestä, ja tuohon koston päämäärään oli sekoittunut käsittämätön,
    sekava ja haaveellinen toivo jostakin tulevaisesta ihanneolotilasta,
    jonka saavuttamiseksi olivat kaikki keinot, eivät vain luvallisia, vaan
    myös välttämättömiä. Kivinen tunsi vastustamattomasti tempautuvansa
    mukaan, tajuten vain hämärästi, että hänen edessään oli mitä
    mielenkiintoisin ja yllättävin hermolääkärin tutkimusaihe.

    Tohtori puhui itsensä väsyksiin. Sitten hän äkkiä vajosi nojatuoliin.
    Kivinen tunsi ikäänkuin heränneensä painajaisunesta ja huokasi salaa
    helpoituksesta. Tohtorin puhe ja olento vaikutti hypnotisoivasti, aivan
    samalla tavalla kuin hän oli huomannut kiihkeitten venäläisten
    sotamiesten vaikuttavan kehittymättömään, lapsenasteella olevaan
    kuulijakuntaansa kaikenlaisissa kiihoituskokouksissa.

    ”Odottakaa!” virkkoi tohtori pitkän vaitiolon jälkeen tavallisella
    äänellä, ryhtyen kirjoittamaan. Kivinen ei vastannut mitään.

    Tohtori kirjoitti noin puoli tuntia, taittoi kirjoittamansa arkit
    kokoon ja pisti ne kirjekuoreen.

    ”Tässä on toimintaohjeet toverillenne Englannissa. Te saatte ne viedä
    muutamalle laivamiehelle, joka palvelee valtamerilaivalla. Hän
    toimittaa ne perille. Itse en voi mennä. Osoite on tämä.”

    Tohtori kirjoitti osoitteen paperille ja antoi Kivisen sen lukea, jonka
    jälkeen hän repi paperin pieniksi palasiksi ja heitti palaset uuniin.

    ”Teidän tehtävänne on seuraava: menette huomenna tämän osoitteen
    mukaan” (tohtori kirjoitti jälleen paperille) ”ja kysytte sieltä
    isäntää. Hän neuvoo teille muut tarvittavat henkilöt. Te saatte paikan
    hänen konttoristinaan. New-Yorkissa vallitsee satamatyöläisten ja
    merimiesten keskuudessa suuri tyytymättömyys, ja meidän tehtävämme on
    tämän tyytymättömyyden lietsominen lakoksi. Tarkemmat ohjeet saatte
    myöhemmin. Miten ovat muuten raha-asianne?”

    ”Kassani alkaa loppua, sillä toverillani oli suurin osa rahoja.”

    ”Kas tässä!” Tohtori ojensi pinkan viidensadandollarin seteleitä, jonka
    hän otti kirjoituspöydän laatikosta.

    ”Rahaa ei ole säästettävä. Onnistuminen on pääasia.”

    ”Hyvä.”

    Tohtori riisui iltanuttunsa ja puki ylleen vierailupuvun. Kivinen
    odotti.

    ”Nyt on kaikki selvä. Saatte mennä. Huomenna klo 11 aamulla.”

    Kivinen kumarsi ja poistui. Tultuaan seurusteluhuoneeseen hän teki
    Hoperille melkein huomaamattoman merkin. Ameriikkalainen pisti lehden
    rauhallisesti hyllylle, nousi ja lähti astumaan ylös. Parin minuutin kuluttua
    hän oli kadulla, jossa Kivinen odotti.

    ”Tohtoria on seurattava. Minä näin hänen pöydällään sähkösanoman, joka
    oli lähetetty Buenos Airesista. Tuossa...!”

    Tohtori astui juuri kadulle. Kivinen käänsi selkänsä ja tarkasteli
    näyteikkunaa toisella puolen katua. Hoper katseli tohtorin kulkua. Hän
    näkyi ensin epäröivän, ottaako auton, mutta teki sitten päätöksensä ja
    lähti jalan. Ilma olikin kaunis ja raitis.

    Miehet seurasivat häntä varjoina jälessä. Tohtori käveli reippaasti ja
    nopeasti, vilkuilematta taakseen. Hän ei nähtävästi epäillytkään, että
    häntä seurattaisiin.

    ”Ahaa, sähkösanomakonttori!” virkkoi Hoper. Ja aivan oikein, tohtori
    menikin sähkösanomakonttoriin.

    Miehet pitivät lyhyen neuvottelun, jonka jälkeen he menivät toiselle
    ovelle, josta virkailijat kulkivat.

    ”Missä on päällikkö?” kysyi Hoper muutamalta neitoselta.

    ”Täällä, olkaa hyvä!” Heidät johdatettiin toiseen huoneeseen.
    Päällikkö, vanhahko mies aito virkamiestyyppiä, astui heitä vastaan.
    Hoper näytti hänelle salapoliisimerkkiään ja valtakirjaansa. He
    keskustelivat hetkisen hiljaa.

    ”Niin, tämä on oikeastaan vastoin määräyksiä, mutta voidaanhan sensuuri
    toimittaa teidänkin tieten. Odottakaa!”

    Päällikkö poistui hetkeksi ja tuli takaisin kädessään kaksi
    sähkösanomakaavaketta. Ne olivat tohtorin kirjoittamat. Molemmat olivat
    Buenos Airesiin. Toinen oli Argentiinan valtiopankille määräys maksaa
    Pedro Huelpalle kolmesataatuhatta dollaria ja toinen samaiselle
    Huelpalle José Antesin, jossa ilmoitettiin, että hän voi nostaa summan esittämällä
    tämän sähkösanoman. Rahat maksettaisiin jonkun don
    tililtä.

    Hoper päästi pitkän vihellyksen, luettuaan sähkösanomat.

    ”Jaa, meidän aikamme! Nykyään toimitetaan vallankumouksiakin äärettömän
    yksinkertaisesti, nopeasti ja vaivattomasti. Sähkösanoman avulla. Pieni
    maksumääräys, ja hallitus kukistuu. Mutta ehei! Jos kerran vallankumous
    voidaan suorittaa kahdella sähkösanomalla, niin vastavallankumous
    voidaan toimittaa yhdellä.”

    Hoper sieppasi sähkösanomakaavakkeen ja kirjoitti:

    ”Poliisimestari. Buenos Aires. Vangitkaa Pedro Huelpa José Antesin,
    osoite... Takavarikoikaa don tilillä olevat
    rahat valtakunnanpankista. Yhteydessä Ralphstonin kanssa.
    Tarkemmin myöhemmin. Hoper.”

    Hoper kääntyi päällikön puoleen. — ”Pyytäisin teitä toimittamaan niin,
    että minun sähkösanomani joutuu perille hiukan aikaisemmin.”

    ”Kyllä.”

    ”Hyvästi siis ja paljon kiitoksia. Buenos Airesin vallankumouksen
    perään voi asettaa pisteen.”

    23.

    Vastavallankumoukselliset tekevät pari laskuvirhettä, joiden johdosta
    Koskela turvautuu saksankielentaitoonsa.

    Kivinen puristi hiukan hermostuneena revolveria taskussaan, ajaessaan
    autolla salaiseen kokoukseen. Hoper, Cotter, Koskela ja hän olivat jo
    edellisenä iltana pitäneet yhteisen neuvottelun ja päättäneet kerta
    kaikkiaan tehdä lopun bolshevistisesta myyräntyöstä New-Yorkissa.
    Päätökseen oli vaikuttanut viranomaisten taholta lausuttu toivomus,
    ettei lakkokiihoitusta saisi päästää alullekaan, pahentamaan
    ennestäänkin huonoa asemaa, kun lakko kaikesta päättäen kuitenkin oli
    puhkeava. Bolsheviikit muuttaisivat palkkalakon poliittiseksi, jonka
    tarkoituksena olisi elintarveavun viivästyttäminen nääntyvälle
    Euroopalle. Tämä viivytys voisi johtaa mitä vakavimpiin
    yleispoliittisiin seurauksiin.

    Aamupäivällä Kivinen oli käynyt tohtorin luona, mutta hän ei ollut
    tavattavissa. Kirjeessä ilmoitti hän uudesta kohtauksesta. Senjälkeen
    Kivinen kävi ”konttorissa”, jota hoiti muuan venäläisjuutalainen
    ”liikemies” epäilyttävine apulaisineen. Kivinen sai paikan, ja hänen
    nimensä merkittiin liikkeen kirjoihin. Isäntä ilmoitti salaisesta
    kokouksesta, ja sinne oli Kivinen nyt matkalla.

    Auto pysähtyi suunnattoman kivitalon eteen. Kivinen löysi pian neuvotun
    rappukäytävän, nousi hissiin ja ajoi kahdenteentoista kerrokseen.
    Muutaman oven päällä oli kilpi: ”Venäläinen sivistysseura.” Se oli
    juuri etsitty paikka.

    Kivinen soitti määrätyt kerrat, ja hänen konttorinisäntänsä avasi oven.
    Riisuttuaan eteisessä päällysvaatteena ja pistettyään isännän
    huomaamatta revolverin taskuunsa, astui Kivinen toiseen huoneeseen,
    joka oli kalustettu puolittain konttoriksi, puolittain kahvila- ja
    seurusteluhuoneeksi. Siellä oli koolla noin 70-80 henkeä, näöstä
    päättäen enimmäkseen venäläisiä tai venäläisjuutalaisia, nuoria miehiä
    suurin osa, joukossa pari vanhempaakin sekä muutamia naisia.

    Isäntä esitti Kivisen seurueelle ja asettui itse kirjoituspöydän taa
    puheenjohtajaksi, pyytäen tekemään selvää toimintasuunnitelmasta ja
    tilanteesta.

    Reportterimme, hymyillen mielessään, ryhtyi sangen vakavasti ja
    perusteellisesti selostamaan poliittista tilannetta. Kuulijat
    seurasivat esitystä tarkkaavaisesti ensi aluksi, mutta kun se venyi
    venymistään, alkoivat he osoittaa varsin silminnähtävää
    välinpitämättömyyttä. Kivinen lopetti silloin poliittisen esitelmänsä
    ja alkoi puhua toimintasuunnitelmasta tohtorin antamien ohjeitten
    mukaan. Mielenkiinto virisi jälleen, sammuakseen uudelleen hyvinkin
    pian.

    ”Paljonko maksetaan?” tokaisi viimein muuan hienon-rappeutuneesti
    puettu elostelija suorasukaisesti.

    ”Tuhat kuussa, mutta silloin ei saa mukista”, sivuutti Kivinen.

    Suosionmutinaa kuului ympäriltä. Kivinen saavutti ilmeistä kannatusta.

    Samassa soi ovikello. Puheenjohtaja loi hiukan levottoman katseen
    ympärilleen, sillä merkkisoitto se ei ollut, mutta meni kuitenkin
    avaamaan. Kivinen lopetti puheensa ja istuutui, sytyttäen levollisesti
    savukkeen.

    Puheenjohtaja viipyi tuokion poissa. Ovi kuului suljettavan ja
    puheenjohtaja astui kalpeana sisään, kiertäen äkisti sisäovenkin
    lukkoon. Kivinen hätkähti.

    Mies ei virkkanut mitään, vaan lähti paikalleen, mutta sivuuttaessaan
    takaapäin sanomalehtimiehen tempasi hän revolverin taskustaan ja
    komensi jyrkästi ja lyhyesti: ”Kädet ylös!”

    Vaikka reportterimme olikin varuillaan, joutui hän yllätetyksi ja
    noudatti käskyä. Seurue hyppäsi seisomaan.

    Pitäen revolveriaan edelleenkin ojennettuna Kivisen päätä kohti lausui
    puheenjohtaja väräjävällä, tehdynlevollisella äänellä:

    ”Tämä herrasmies on kavaltaja. Me olemme vaarassa. Meidät on
    ilmiannettu. Nyt on nopeasti, mutta levollisesti päätettävä paosta.”

    Venäläiset huudahtivat raivosta ja hämmästyksestä ja kymmenet kädet
    suuntautuivat Kivistä kohti. Mutta puheenjohtaja hillitsi joukkonsa.
    ”Ei mitään väkivaltaisuuksia. Ne vain pahentavat asiaa.” Nyt vasta
    Kivinen sai puhekykynsä takaisin. ”Minäkö kavaltaja? Kuka on sellaista
    ilmoittanut? Ja millä perusteilla?”

    ”Tohtori lähetti kirjeen. Te olette pidättänyt muutaman kirjeen.”

    Silmänräpäyksessä selvisi Kiviselle tilanne. Sen kirjeen, jonka tohtori
    oli antanut hänen toimitettavakseen Koskelalle Englantiin, he olivat
    lukeneet, viemättä sitä määräpaikkaan. Tohtori oli laittanut
    sudenkuopan ja hän oli mennyt siihen. No niin, samapa tuo! Paljastus
    kiirehti vain vangitsemista.

    Kivinen sai takaisin kylmäverisyytensä. Hän silmäsi pilkallisesti
    ympärilleen.

    ”No niin! Ottakaa ensin taskustani revolveri! Kas niin! Nyt voinen
    tupakoidakin? Olen aivan vaaraton siinä suhteessa. Hyvät herrat ja
    naiset: minä olen todellakin, en kavaltaja, vaan salapoliisi!”

    Seurue jähmettyi ja kaikkien kasvoilla kuvastui kauhu.

    ”Minut on kyllä yllätetty, mutta ei niin täydelleen kuin luulette. Tein
    virheen, kun en vienyt kirjettä. Mutta vankinakin olen teidät
    voittanut. Te olette satimessa, sillä tämä asunto on eristetty ja
    kaikkialla on riittävä poliisimiehistö sulkemassa ulospääsyn.
    Keskustelkaamme!”

    Bolsheviikeista ei kukaan virkkanut mitään.

    ”Te joudutte vankilaan. Minulle ette uskalla mitään tehdä, eikä se
    mitään auttaisi. Mutta rangaistustanne voitte hiukan lieventää, jos
    täytätte minun vaatimukseni. Ensiksi: pyysikö tohtori teitä jotakin
    hänelle ilmoittamaan?”

    Puheenjohtaja katsoi neuvottomana ympärilleen, mutta nyt heräsivät
    muutkin bolsheviikit, jotka innokkaasti kehoittivat häntä ilmaisemaan
    kaikki.

    ”Hän pyysi minua ilmoittamaan hänelle, kun olemme päässeet
    suhteelliseen turvaan.”

    ”Eikö muuta?”

    ”Sitten on meidän myöskin ilmoitettava hänelle joku paikka, jonka
    kautta voidaan jatkaa kirjeenvaihtoyhteyttä.”

    ”Hyvä. Saanko nyt takaisin revolverini! Ja samalla teidänkin!”

    Bolsheviikit tottelivat.

    ”Ja nyt, älkää pelästykö...!” Kivinen ojensi revolverinsa nurkassa
    olevaa kirjahyllyä kohti ja laukaisi. Bolsheviikit tuijottivat pelosta
    sanattomina ovea.

    Parin minuutin kuluttua kuului raskaita lyöntejä ulko-oveen.

    ”Menkää avaamaan!” komensi Kivinen puheenjohtajaa. Tämä totteli, ja
    hetken kuluttua astuivat huoneeseen Hoper, Cotter, Koskela sekä
    puolenkymmentä poliisia.

    ”Lain nimessä julistan teidät vangituiksi!” lausui Hoper, puristaen
    samalla Kivisen kättä. Kivinen kuiskasi hänelle jotakin, ja hetkisen
    neuvottelivat neljä miestä keskenään.

    ”Te soitatte nyt tohtorille!” käski Kivinen puheenjohtajaa. ”Niin,
    tässä ei auta mikään! Ja puhutte hänelle saneluni mukaan!”

    Mies soitti ja pyysi yhdistystä.

    ”Onko tohtori? Jaha... niin, minä puhun...”

    Kivinen saneli.

    ”Mies on vangittu ja sidottuna jätetty sinne. Me olemme päässeet
    turvaan. Voitte kirjoittaa Avenue 186, n:o 349, A. 88... hyvä!”

    Kivinen yritti sanella, mutta Cotter teki torjuvan liikkeen. — ”Te
    aioitte kysyä, minne tohtori lähtee, mutta kysymys olisi paljastanut
    koko tempun. Meidän on kiireesti ajettava hotelliin, päästäksemme
    tuoreille jäljille, tai muutoin livahtaa tohtori käsistämme. Komisario
    saa hoitaa vangit.”

    ”Te vastaatte siitä, ettei ainoakaan pakene”, lisäsi Hoper.
    Salapoliisit astuivat hissiin, annettuaan sitä ennen määräyksen
    toimittaa kotitarkastuksen yhdistyksen huoneustossa. Bolsheviikeille
    alettiin asettaa käsirautoja.

    Vinhaa vauhtia kiiti poliisiauto hotelliin. Matkalla huudahti Kivinen
    äkkiä:

    ”Voi minua pässiä, kun en ottanut selvää, mihin mies soitti tohtorille.
    Tuskinpa vain enää hotelliin!”

    ”Se oli todellakin virhe laskelmissamme”, vastasi Hoper. — ”Nyt on
    myöhäistä katua.”

    Saavuttuaan perille juoksivat miehet ovenvartijoista välittämättä
    tohtorin huoneeseen. Ovi oli auki, mutta huone oli tyhjä. Tohtori oli
    paennut.

    ”Blitzdonnerwetterkreutzpappenheim!” huudahti Koskela.

    II

    VAINUKOIRAT

    1.

    Pieni valokuva haihduttaa Koskelan vastenmielisyyden Venäjän-retkeä
    vastaan.

    Kivinen heitti hattunsa pöydälle ja vajosi nojatuoliin.

    ”Mikä nyt neuvoksi?”

    Kukaan ei vastannut.

    ”Niin yksinkertaisella tavalla meidät paljastettiin. Tohtori oli
    tietenkin merimiehelle antanut määräyksen ilmoittaa, jätänkö vai enkö
    hänelle kirjeen.”

    ”Neuvotelkaamme”, virkahti Koskela lyhyesti. — ”Jotakinhan on
    kuitenkin tehtävä.”

    Hoper viittasi luokseen muutaman hotellipalvelijan kokonaisesta
    parvesta, joka oli ryhmittynyt ovelle.

    ”Kutsukaa hovimestari!”

    Hovimestari, liukas ja kumarteleva äijä, riensi levottomana ja
    hätäisenä huoneeseen.

    ”Milloin tohtori Ralphston lähti?”

    ”Hän maksoi laskunsa iltapäivällä ja lähti täältä noin kello seitsemältä
    .”

    ”Millä hän lähti?”

    ”Autolla. Matkatavarana hänellä oli vain pieni laukku.”

    ”Katsoitteko auton numeroa?”

    ”D 12587.”

    ”Ette tiedä, minne tohtori lähti?”

    ”Hän ei puhunut siitä mitään.”

    ”Hyvä on. Saatte mennä.”

    Hovimestari poistui ja hänen mukanaan myöskin utelias palvelijajoukko.
    Hoper sulki oven.

    ”Olemme todenneet täydellisen tietämättömyytemme. Tohtori on paennut,
    mutta minne, sitä emme voi tietää. Autoa on turha tiedustaa, sillä
    varmastikin tohtori on vaihtanut matkalla. Täytyy suorittaa
    jonkunlainen kotitarkastus, vaikka luulenkin sen olevan aivan
    hyödytöntä.”

    Miehet ryhtyivät työhön, mutta noin puolen tunnin kuluttua he
    lopettivat. Ei mitään jälkeä ollut havaittavissa.

    ”Me emme voi edes todennäköisesti päätellä, minne tohtori on lähtenyt
    vai onko hän mahdollisesti jäänyt New-Yorkiin. Tietenkin, jos hän on
    täältä lähtenyt, ei hän liene lähtenyt ainakaan Eurooppaan”, totesi
    Hoper.

    Cotter poltti tyynenä piippuaan, Kivinen hypisteli sormiaan, ja Koskela
    tuntui vajonneen syviin mietteisiin. Hänen jyrkkäpiirteiset kasvonsa
    näyttivät teräkseentaotuilta, kun hän nojasi päätään käsiinsä. Viimein
    hän nousi ja alkoi kävellä ympäri huonetta, seisahtuen viimein pienen
    sivupöydän ääreen. Hän otti muutaman kirjan käsiinsä, tarkasteli sitä
    hetkisen ja huudahti äkkiä.

    ”Aikataulukko!”

    Toiset katselivat häntä kummastuneina. Koskela alkoi selailla lehtiä,
    tutkien tarkkaan joka sivun. Muutaman hetken kuluttua hän huudahti
    uudelleen.

    ”Nyt tiedämme, minne tohtori on lähtenyt!”

    ”Mitä-ä?”

    ”Katsokaas, tässä on pienet lyijykynämerkinnät San Franciscoon lähtevän
    junan kohdalla, sellaiset, jotka syntyvät, kun henkilö etsii jotakin
    tiheästä luettelosta, pikku viivat, mutta tarpeeksi suuret, voidakseen
    opastaa meidät jäljille.”

    Hoper ja Cotter huudahtivat hyväksyvästi ja tarkastivat aikataulukkoa.

    ”Sangen todennäköistä, mutta ei varmaa. Tuon merkinnän on voinut tehdä
    joku toinenkin, sillä kirjanen on hotellin omaisuutta”, virkkoi Hoper.

    ”Kuulustelkaamme hovimestaria.”

    Hoper soitti, ja parin minuutin kuluttua oli hovimestari huoneessa
    matkustajaluetteloineen.

    ”Tiedättekö sattumalta, milloin tämä viimeinen aikataulukko ostettiin?”

    ”En muista”, vastasi hovimestari hiukan hämmästyneenä.

    ”Se on kuitenkin hyvin tärkeä seikka. Se on saatava selville.
    Tarkastakaa tilikirjanne!”

    Hovimestari viipyi poissa jonkun aikaa, mutta palasi ilmoittaen, että
    aikataulukot oli ostettu kolme viikkoa sitten.

    ”Hyvä!” sanoi Koskela. — ”Nyt tarkastakaamme, ketä on asunut tässä
    huoneessa noitten kolmen viikon ajalla?”

    Hovimestari selaili kirjaa.

    ”Se onkin helppoa”, vastasi hän. — ”Tässä huoneessa on siitä lähtien
    asunut vain kolme henkilöä, ranskalainen liikemies, joka vielä nytkin
    oleskelee virallisissa asioissa täällä, muuan kreivitär, joka matkusti
    Eurooppaan, ja tohtori Ralphston.”

    ”Hyvä!” huudahti Koskela tyytyväisenä. ”Kiitos tiedoistanne!”

    Hovimestari poistui kirjoineen.

    ”Nyt olemme hyvillä jäljillä”, virkkoi Hoper. — ”Milloin juna lähti?”

    ”8”, vastasi Koskela.

    ”Ja nyt on 9.05. Milloin lähtee seuraava?”

    ”Vasta huomisaamuna 5.17!”

    Hoper mietti.

    ”Nyt on kysymys siitä, mitä tohtori tekee San Franciscossa”, virkahti
    Koskela.

    ”Jaa, ehkäpä lähtee länteen.”

    ”Varmastikin. Milloin lähtee laiva?”

    ”Noin tunti senjälkeen kun tohtorin juna on saapunut.”

    ”Meidän on pidätettävä juna”, lausui Hoper päättävästi.

    ”Ei millään opilla. Tohtori on sellainen kultakana, että häntä on
    käytettävä hyväksi niin kauan kun suinkin. Hänellä voi olla uusia
    aikeita, joista meidän on päästävä perille. Jos tohtori pidätetään,
    toimittavat muut hänen tehtävänsä, emmekä me tiedä niistä mitään.
    Meidän on saavutettava tohtori, maksoi mitä maksoi”, puhui Koskela.

    ”Ja me saavutammekin hänet. Odottakaa!”

    Hoper syventyi tutkimaan aikataulukkoa.

    ”Suunnitelmani onnistuu. Me saavutamme junan autolla. Rautatie tekee
    suuren mutkan, jonka voimme autolla kokonaan sivuuttaa. Siten voitamme
    huomattavasti. Tohtori on edellä tunnin. Ennenkuin pääsemme matkaan, on
    hän edellä ehkä noin kolme tuntia. Mutta automme kulkee nopeammin ja
    Cailwayn asemalla voimme saavuttaa junan, kun otamme huomioon, että se
    välillä pysähtyy muutamissa paikoissa. Ja varmuuden vuoksi voimme asian
    järjestää siten, ettei junaa päästetä lähtemään asemalta ennenkuin klo 2
    . Nyt matkaan!”

    Seurue kiirehti alas. Hovimestari hankki heti auton, iloissaan siitä,
    että uhkaava poliisiselkkaus oli selvennyt näin pian ja hyvin.
    Saavuttuaan Hoperin asuntoon antoi isäntä autonkuljettajalleen
    määräyksen tarkistaa auton ja varustaa sen suurimmalla mahdollisella
    määrällä bentsiiniä. Hän itse kiiruhti poliisiasemalle ja sai asiat
    järjestetyiksi. Cailwayn asemapäällikölle lähetettiin sähkösanoma, että
    sattuneesta syystä ei pikajunaa saisi lähettää edelleen ennenkuin klo 2
    . Samalla hankki Hoper itselleen ja seuralaisilleen tarpeelliset
    matkapaperit ulkomaillekin.

    Kello oli noin puoli yksitoista, kun Hoper viimeinkin saapui kotiinsa.
    Kivinen ja Koskela naamioivat itsensä perusteellisesti, Koskela
    eronsaaneeksi upseeriveteraaniksi ja Kivinen saksalaiseksi olutliikkeen
    asiamieheksi.

    ”Ja nyt syökäämme kunnollisesti”, kehoitti Hoper, ”sillä matka kysyy
    voimiamme. Meidän täytyy ajaa suurimmalla mahdollisella nopeudella.”

    Seurue istuutui hyvin katetun illallispöydän ääreen.

    ”Minnehän tohtori oikein aikonee?” virkahti Koskela.

    ”Minua alkaa jo väsyttää tämä kiertolaiselämä. Lähtiessämme luulimme,
    että matka tulisi kestämään muutamia päiviä, korkeintaan pari viikkoa,
    mutta nyt olemme olleet matkalla jo pari kuukautta, eikä lopusta ole
    vielä tietoakaan.”

    ”Minä aavistan, että tohtori aikonee Venäjälle”, lausui Cotter.

    ”Venäjälle?” huudahti Koskela. — ”Hyi hittoa, se vielä puuttuisikin!”

    ”Ei ole ensinkään mahdotonta. Intian kautta kulkeva tie on pituudestaan
    huolimatta helpompi kuin Suomen kautta. Ja voihan olla niinkin, että
    tohtori koettaa tehdä jotakin Intiassakin. Sielläkin kuohuu”, selitti
    Kivinen.

    ”Minulla ei ole mitään Venäjän-retkeä vastaan. Sittenhän pääsisimme
    kerrankin keskukseen, jossa tiedettäisiin kaikki, jolloin mekin
    voisimme saada kaikki tietää ja lopettaa kaikki yhdellä iskulla. Ja
    toiseksi, voisin saada tietoja myöskin serkustani Mary Audhonista, joka
    on jäänyt isänsä kanssa Moskovaan”, selitti Hoper.

    ”Onko teillä serkku Moskovassa?” kysyi Koskela hämmästyneenä.

    ”On, kas tässä!” Hoper näytti valokuvan, jota Koskela oli edellisenä päivänä
    katsellut.

    ”Onko se hän?” Koskela huudahti vastoin tahtoaan.

    ”Ahaa, jääkäriveri taitaa vetää!” pisti Kivinen. — ”Onko sinulla
    mitään Venäjän-retkeä vastaan?”

    Koskela ei vastannut mitään, mutta hänen silmänsä loistivat.

    2.

    Vastavallankumoukselliset päättävät hankkia bolsheviikkitohtorille
    sivistävää seuraa pitkällä junamatkalla.

    Auto hypähti liikkeelle Hoperin ohjatessa. Käännyttyään leveälle
    puistokadulle lisäsi Hoper vauhtia. Ilmavirta vinkui ja suhisi
    korvissa.

    Matkailijat olivat pukeutuneet lämpimiin turkkeihin ja karvalakkeihin
    ja näyttivät aaveilta silmälasiensa takaa. Kivinen istui Cotterin
    vieressä takana, vajonneena pehmeille nahkaistuimille, Koskela Hoperin
    vieressä edessä.

    Vaikka ameriikkalainen ohjasikin autoaan mestarillisesti
    tiheäliikenteisillä kaduilla, alkoi ajo hermostuttaa etenkin
    suomalaisia, jotka eivät olleet tottuneet ajamaan tällaisessa
    tungoksessa ja tällaisella vauhdilla. Eikä vauhtia sitäpaitsi voinut
    lisätä korkeimmaksi mahdolliseksi, ellei tahtonut välttämättömästi
    törmätä jonkun kanssa yhteen ja vikuuttaa autoa.

    Koskela puri huuliaan kärsimättömyydestä, mutta täytyi tyytyä. Mahdoton
    oli mahdotonta, ja ilmankin oli vauhti yli sallitun määrän. Poliisit
    näyttivät tehneen pari kertaa merkintöjään.

    Siltojen yli meno oli hermostuttavinta, ja koko seurue tunsi todellista
    kevennystä, kun vihdoinkin päästiin varsinaisesta kaupungista halki
    esikaupunkien kulkevalle valtakadulle. Liikennekin oli jo vähentynyt
    siedettävään määrään. Hoper lisäsi vähitellen vauhtia. Kone liukui
    suhisten eteenpäin ja sähkövalot välähtelivät ohikiitäessä.
    Ameriikkalainen osoittautui verrattomaksi ohjaajaksi. Vaarallisimmatkin
    käännökset suoritettiin vaivattomasti ja varmasti, vaikka auto
    toisinaan kulkikin vain kahdella pyörällä.

    Tie kulki loppumattomien tehtaitten, varastohuoneitten ja vajojen
    keskellä, jotka kaikki olivat täydellisessä pimeydessä. Pyörät
    seisoivat, ja liikenne oli mitätöntä. Kammottavalla vauhdilla lensi
    auto kuitenkin eteenpäin. Häikäisevät valojuovat liukuivat pitkin tietä
    auton sähkölyhdyistä, heittäen huikaisevan kajastuksen mustuneille
    tehtaanseinille.

    Viimein loppui tehdasaluekin, ja edessä aukenivat pimeän verhoamat
    pellot ja niityt. Valtatie syöksyi viivasuorana eteenpäin.

    Nyt kehitti Hoper vauhtia jälleen. Auto ulvahti ja viskautui eteenpäin,
    ja Kiviseltä pääsi tahtomattaankin heikko huudahdus. Koskela sulki
    silmänsä heittelehtiessään istuimellaan. Hän nautti matkasta. Oli
    jotakin niin suurta ja valtavaa, juovuttavaa, kiitää pimeässä yössä
    mielettömällä vauhdilla eteenpäin. Ilmavirta painoi kasvoja, tehden ne
    melkein kipeiksi. Auto hypähteli tien epätasaisuuksissa ja hiekka sekä
    kivensirpaleet vinkuivat korvissa. Kone tuntui muuttuneen eläväksi
    olennoksi, joka oli jännittänyt kaikki voimansa äärimmilleen ja syöksyi
    sokeana tuntemattomia kohtaloita kohti.

    Koskela käänsi ruumistaan niin että kasvot tulivat sivuttain. Hän
    nautti vauhdista, nautti ilmanpaineesta ja sen vingunnasta. Rajaton
    vapaudentunne täytti matkailijain mielet, ja siihen sekoittui melkein
    tiedottomasti pelkoa sekä kiihkeää jännitystä. Jos vauhti pysyisi
    samana loppuun asti, saavutettaisiin juna kyllä, mutta mahdollisuudet
    olivat suuret, ettei niin kävisi. Jos tällaisella vauhdilla ajettaessa
    kumi halkeaisi tai sattuisi yhteentörmäys, saattaisivat seuraukset olla
    kamalat.

    Hoper istui etukumarassa, kivettyneenä, joka lihas jännittyneenä, ja
    hänen silmänsä koettivat tunkeutua ympäröivään pimeyteen, voidakseen
    ajoissa välttää uhkaavat vaarat. Kädet puristivat teräslujasti
    ohjaustankoa.

    Puut ja pensaat vilahtelivat epämääräisinä, mustina haamuina ohitse ja
    joskus valon kajastus jostakin talosta. Valtatie oli niin leveä, ettei
    varsinaisesta yhteentörmäyksestä ollut pelkoa, elleivät vastaantulijat
    ajaisi väärällä puolella. Mutta se vaara kyllä uhkasi, että ajettaisiin
    jonkun päälle takaapäin.

    Oli ajettu jo yli puolitoista tuntia, kun Hoper äkkiä käänsi
    ohjaustankoa, auto kallistui ja näytti jo kaatuvan. Mutta ei, se vain
    sujahti muutaman hevosmiehen ohi, joka tylsänä katseli jälkeen,
    käsittämättä vielä täydelleen, minkälaisesta vaarasta hän oli
    pelastunut. Ajettuaan vielä jonkun matkaa, hiljensi Hoper vauhtia ja
    pysäytti viimein kokonaan auton. Matkailijat hyppäsivät jaloittelemaan.
    Oli kuin olisi muutettu kokonaan toiseen ilmastovyöhykkeseen. Tuntui
    niin lämpimältä ilmavirran painamisen jälkeen.

    Miehet sytyttivät savukkeet ja vilkaisivat kelloon. Se oli vajaa.
    Hoper hääräili auton luona ja laski säiliöstä bentsiiniä. Auto puhkui
    kuin hengästyneenä.

    ”Ehdimmekö perille ajoissa?” kysyi Kivinen.

    ”Luultavasti”, virkkoi Hoper. Hän kääntyi Koskelan puoleen ja lisäsi:
    ”Nyt aion kehittää vauhdin äärimmilleen. En ole vielä milloinkaan
    ajanut sellaisella vauhdilla, mutta nyt koetan. Teidän on hoidettava
    sireeniä. Se saa ulvoa nyt koko ajan. Vain siten voimme välttää
    päälleajon.”

    Kymmenen minuutin kuluttua nousi seurue uudelleen autoon, joka lähti
    liikkeelle. Muutaman kilometrin matkalla lisäsi Hoper vauhdin
    käsittämättömäksi. Matkailijat eivät enää tajunneet mitään. Tuntui
    siltä kuin ei auto enää koskettaisi ollenkaan maata, vaan suorastaan
    lentäisi. Heittelehtimiset sulivat yhteen yhtämittaiseksi tärinäksi.
    Hoperin kasvot näyttivät vaskenkarvaisilta, liikkumattomilta, ja ne
    olivat kuin kiintyneet yhteen ainoaan pisteeseen avaruudessa. Sireeni
    ulvoi hyydyttävästi.

    Mielikuva mielikuvan jälkeen syntyi Koskelan ajatuksissa, mutta ne
    katosivat kuin valot matkan varrella. Auto kiiti mielettömästi
    eteenpäin sysimustassa yössä kuin maailman rajattomassa avaruudessa.

    Salamana suhahti auto nukkuvaan pikkukaupunkiin. Hoper ohjasi sen
    poliisilaitokselle ja ajoi pihalle. Moottorin jyskytys herätti uteliaat
    virkamiehet.

    Siekailematta hyppäsivät matkailijat alas ja riensivät Hoperin jäljessä
    sisään, rynnäten suoraan komisarion virkahuoneeseen.

    ”Hyvää iltaa, Marckwill!” jyräytti Hoper hämmentyneelle
    poliisivirkamiehelle, heittäen samalla autolakkinsa nurkkaan ja riisuen
    yltään turkit. Toiset seurasivat esimerkkiä.

    ”Tekö täällä, mr. Hoper!” huudahti komisario.

    ”Minä juuri”, vakuutti Hoper ja puristi toisen kättä. — ”Meillä on
    hiivatinmoinen kiire. Selitän myöhemmin. Nyt pyydän, että autoani
    hoidettaisiin kunnollisesti ja säilytettäisiin täällä toistaiseksi,
    ehkä pitkänkin ajan. Ja nämä vaatteemme jäävät myöskin tänne. Onko
    pikajuna jo saapunut?”

    ”Ei ole, mutta se tulee noin kymmenen minuutin kuluttua.”

    ”Hyvä on. Hankkisitteko meille hiukan juotavaa, mieluimmin haaleaa
    teetä.”

    Komisario soitti ja antoi määräyksensä. Muutaman hetken kuluttua saivat
    matkailijat janonsa tyydytetyksi.

    ”Meillä on vielä aikaa. Huh, oli se matka! Me olemme kurassa
    ylt’yleensä. Pikajunan takaa-ajaminen ei ole leikkiä, etenkin kun sillä
    on muutamien tuntien etumatka!”

    ”Tuletteko suoraan New-Yorkista?” Komisarion ilme oli kuvaamaton.

    ”Aivan suoraan. Lähdimme sieltä 1/2 11.”

    Komisario ei kyennyt mitään sanomaan.

    ”Neuvotelkaamme!” virkkoi Koskela lakoonisesti. — ”Millä tavoin aiomme
    matkustaa?”

    ”Kaikki yhdessä. Vasta San Franciscossa hajaannumme. Laivassa emme
    voine matkustaa yhdessä”, ehdotti Cotter.

    ”Hm, minä en ole samaa mieltä. Mitä hyötyä on neljän miehen yhdessä
    ajaa yhtä miestä? Me emme kykene tekemään tarpeeksi huomioita.
    Minulla on ehdotus, joka takaisi meille kohtalaiset menestymisen
    mahdollisuudet. Se vaatii kyllä kylmäverisyyttä. Mr sitä
    onkin harvinaisessa määrässä, vaikka en tietenkään vaadi omaa
    ehdotustani juuri sellaisenansa hyväksymään”, puhui Koskela.

    ”Ja mikä se olisi? Minä olen valmis kaikkeen”, sanoi Hoper
    innostuneena.

    ”Katsokaas! Me emme voi sitä tehdä, koska tohtori tuntee sekä minut
    että Kivisen. Cotter taas on englantilainen eikä tunne täkäläisiä
    olosuhteita siinä määrässä kuin on tarpeellista. Mutta te voitte kyllä.
    Suunnitelmani on seuraava: Tohtori on nykyään ilman seuraa. Hänelle on
    sitä hankittava. Minä opetan teille junassa tarpeelliset merkit ja
    annan teille muutamia papereita, niin että voitte esiintyä
    bolsheviikkina. Menette samaan vaunuun kuin tohtori ja teette
    tutustumismerkin. Minä olen varma siitä, että tohtori menee ansaan. Te
    valehtelette hänelle olevanne myöskin pakomatkalla. New-Yorkista on
    teille soitettu. Tohtori ei tiedä sikäläisten vangitsemisesta eikä saa
    tietääkään. Olette olevinanne hiukan salaperäinen ja matkustatte
    tohtorin seurassa, minne hän meneekin. Me seuraamme teitä. Te siis vain
    vaihdatte paikkaa meidän kanssamme. Tohtori ei voi aavistaa mitään,
    sillä hän ei tiedä, että autolla voidaan tämä pikajuna saavuttaa.
    Suunnitelmani on hyvin yksinkertainen, mutta se vaatii, kuten jo
    sanoin, kylmäverisyyttä.”

    ”Se on mainio!” huudahti Hoper, ja muutkin yhtyivät kannattamaan.

    ”Minä voin vallan hyvin ajankuluksi leikkiä bolsheviikkia. Ja nyt
    lähtekäämme asemalle, ostakaamme liput ajoissa. Minä pistäydyn
    asemapäällikön luona ja peruutan sähkösanomamääräyksen. Hei, siinä se
    onkin!”

    Yön hiljaisuuden katkaisi terävä, pitkä vihellys, ja mahtavasti
    jyristen ajoi pikajuna asemalle. Seurue painautui ulos.

    3.

    Jääkäri joutuu junamatkalla mietiskelemään yleismaailmallista
    valtakysymystä ja tulee eurooppalaiselle sangen vähän mairitteleviin
    johtopäätöksiin.

    Pikajunan matkustajat riensivät kiireesti ravintolaan, toisten astuessa
    ulos hengittämään raitista ilmaa. Asemasilta täyttyi muutamassa hetkessä
    .

    Koskela kävi ostamassa Cotterille, Kiviselle ja itselleen liput, ja
    kolme tuttavusta nousi muutamaan ensiluokan vaunuun. Tohtoria ei
    näkynyt.

    Hoper pistäytyi asemapäällikön luona peruuttamassa määräyksen.
    Rautatievirkamies katsoi häntä pitkään ja ihmettelevästi, mutta Hoper
    ei antautunut mihinkään puheisiin. Peruutusmääräys oli erittäin
    tervetullut, sillä Ameriikassa ei ole totuttu senkaltaisiin
    epäsäännöllisyyksiin.

    Saatuaan asiansa järjestykseen jäi Hoper kävelemään sillalle, koettaen
    keksiä bolsheviikkitohtorin. Mutta tohtori pysyi näkymättömissä.
    Todennäköistä oli, että hän nukkui. Kiirettä ei kuitenkaan ollut, sillä
    matka kestäisi päiviä, ja sillä ajalla tohtori kyllä löydettäisiin.

    Hoperia hymyilytti, kun hän ajatteli heidän asemaansa. Heillä ei ollut
    oikeastaan mitään varmaa tietoa, että tohtori yleensäkään matkusti
    tännepäin ja tällä junalla. Koko teorian perustuksena oli tuo pieni
    lyijykynäpiirto junataulukossa.

    Junailija vihelsi, ja verkkaan liukui juna liikkeelle, Hoperin
    hypätessä vaunuun. Hän valitsi itselleen mukavan paikan, asetti tyynyn
    päänalaisekseen ja vaipui pian uneen, varmistauduttuaan ensin siitä,
    että lompakko oli liivin povitaskussa ja revolveri saatavissa. Ei ollut
    vaaratonta matkustaa rautateitse, ei ainakaan nukkuvana. Ja Hoper, joka
    oli ollut elämänsä aikana monenlaisissa tilanteissa, oli tottunut
    luottamaan aseeseensa, ei niin paljon sitä käyttäen, mutta se antoi
    turvallisuudentunnetta ja itseluottamusta.

    Pikajuna kiiti jyristen pilkkopimeässä yössä suureen, avaraan länteen.
    Kivinen torkkui Koskelan olkapäähän nojaten ja ajatteli, kuinka
    omituisissa olosuhteissa hänen lempiunelmansa, matka Ameriikan
    preerioille, täyttyikin.

    Aamulla menivät Cotter, Koskela ja Kivinen upeaan ravintolavaunuun ja
    nauttivat erinomaisen aamiaisen. Sota-aika ei ollut tehnyt mitään
    vaikutusta ruokalistaan. Kallista oli kyllä, mutta laatu oli entinen.

    Seurue piti tarkkaan silmällä ovia, niin ettei tohtori olisi päässyt
    yllättämään. Mitään epämiellyttävyyksiä ei kuitenkaan sattunut.

    Seurue oli poistumassa vaunuun, kun Hoper avasi oven ja astui sisään,
    istuutuen viereiseen pöytään. Ravintolassa ei ollut vielä kuin muutamia
    matkustajia, mutta Hoper oli varovainen, samoinkuin muutkin, eikä
    kummaltakaan puolen tehty mitään, joka olisi antanut aihetta luuloon,
    että matkustajat tuntisivat toisensa. Hoperin tyytyväinen ilme antoi
    kuitenkin aavistuksen, että jotakin oli tapahtunut. Koskelan mennessä
    ohi kuiskasi Hoper hiljaa, mutta selvästi:

    ”Tohtori on junassa.”

    Se ei ollut paljon, mutta se riitti. Automatka ei ollut turha. Nyt oli
    pidettävä huoli siitä, ettei tohtori uudelleen päässyt käsistä.

    Juna kiiti halki Itä-Ameriikan viljavien peltojen ja kukkuloitten,
    sivuutti kukoistavia maalaiskyliä ja vilkkaita kaupunkeja savuavine
    tehtaanpiippuineen ja korkeuteen kohoavine pilvenpiirtäjineen. Se
    laskeutui hedelmällisiin laaksoihin ja kohosi kiertäen pitkin
    jyrkkiä vuoren rinteitä, joilta avautui laaja ja ihana näköala
    silmänkantamattomille tasangoille. Kaikkialla oli elämää ja liikettä,
    mustilla, likaisilla kaivosseuduilla, teollisuusalueilla,
    viljelysmailla, kylissä ja kaupungeissa. Ameriikassa ei nukuttu.
    Jokainen lihas, jokainen jänne oli pingoitettu, ja kaikkialla oli
    käynnissä uusia arvoja tuottava työ. Ja tästä työstä riippui paljon,
    vain sen avulla saattoi maailmansodan kauhut ja hävitykset kestänyt
    vanha Eurooppa tointua ja aloittaa uuden elämän.

    Koskela ajatteli, minkä vuoksi Ameriikkakin oli ryhtynyt sotaan. Tästä
    kysymyksestä on paljon kiistelty. Toiset ovat ylistäneet Ameriikan
    ottamaa askelta, toiset kironneet sen. Jääkäri koetti suhtautua asiaan
    puolueettomasti, niin vaikeaa kuin se ehkä olikin. Oli selvää, ettei
    mistään varsinaisesta sodan aiheesta voinut puhua. Keskusvalloilla ja
    Ameriikalla ei ollut varsinaisia hankauskohtia, ameriikkalaiset eivät
    suinkaan tunteneet kansallisvihaa kohoavaa Saksaa kohtaan. Päätös
    perustui laskelmiin, innostus kiihoitukseen. Mutta vaikka laskelmissa
    annettiin etusija puhtaasti hyötynäkökohdille, ei voinut kieltää, että
    aatteellisuudestakin saattoi puhua. Ameriikka ja liittolaiset edustivat
    kaikesta huolimatta ainakin jossakin määrin kansanvaltaa ja
    edistysmielistä maailmankatsomusta, jonka vastustajina suursaksalaiset
    olivat. Suursaksalaisten voitto olisi ollut myöskin taantumuksen
    voitto. Tämä lienee ollut Ameriikan sekaantumisen aatteellinen pohja,
    mutta siihen sekoittui tuntuvia hyötylaskelmia. Pelko, että
    liittolaismaihin sijoitetut pääomat menetettäisiin, jos liittolaiset
    voitettaisiin, sekä myöskin Saksan kilpailu, joka oli suurempi vaara
    kuin Englannin, vaikuttivat sen, että liittolaisia täytyi tukea.

    Ja Ameriikka teki vaalinsa, sitäkin helpomman, kun Saksan aloittama
    sukellussota häiritsi suunnattomassa määrässä kauppaliikennettä.
    Ameriikan apu muodostui ratkaisevaksi. Voitto oli suuri ennenkaikkea
    amerikkalaisille itselleen, sillä he eivät voittaneet vain sodassa,
    vaan myöskin taloudellisesti. Ranska, Englanti ja Italia olivat heidän
    armoillaan. Suunnattomia pääomia oli kiinnitetty ranskalaisiin ja
    englantilaisiin yrityksiin, ameriikkalaisilla oli erinomaisia takeita
    lainoistaan. Ranskassa on kokonaisia alueita, jotka tosiasiallisesti
    kuuluvat Yhdysvalloille, ja tuskin lienee ranskalaista liike- tai
    teollisuusyritystä, missä ameriikkalaisilla ei olisi ratkaisevaa, tai
    ainakin huomattavaa sananvaltaa. Ameriikka on valloittanut eripuraisen
    Euroopan, ja koko vanha maailma on sen armoilla. Ameriikassa on rahaa,
    jota velkaantunut ja hävitetty Eurooppa välttämättömästi tarvitsee,
    Ameriikassa on viljaa, joka yksin voi pelastaa nälkäkuoleman partaalla
    olevan Euroopan, ja Ameriikassa on voimaa, joka voi, jos mikään voi,
    pysäyttää koko inhimillistä kulttuuria uhkaavan bolshevismin.

    Ja kuitenkin on Ameriikka vähimmin voitonsokaisema, se on kohtuullisin
    vaatimuksissaan, se koettaa kaikin voimin lahjoittaa nääntyneelle
    ihmiskunnalle sen kaipaaman rauhan ja suhteellisen onnen, sikäli kuin
    se kansanvaltaisten ja vapaamielisten aatteitten toteuttamisella on
    saavutettavissa.

    Ja nyt, aseellisen taistelun tauottua, taistelee Ameriikka niiden
    aatteiden toteuttamiseksi rauhankonferenssissa, jotka sen edustaja
    lausui julki jo ennen sotaa. Miten se taistelu loppuu, ei voi ennustaa,
    mutta oikeutettu itseluottamus kalskahtaa teräksisistä sanoista, jotka
    kirjoitettiin presidentti Wilsonille, kun sattui erimielisyyksiä hänen
    ja imperialistipiirien välillä. ”Presidentti Wilsonin takana on voimaa,
    viljaa ja rahaa!”

    Euroopan itsenäisyys on mennyttä. Ameriikka ei olisi kyennyt sitä
    valloittamaan, mutta Eurooppa lahjoitti sen sille. Ja nyt on tilanne
    sellainen, ettei Ameriikka tarvitse Eurooppaa siinä määrässä kuin
    Eurooppa tarvitsee Ameriikkaa.

    Maailman keskus on siirtynyt taas länteen, yankee pääkaupunkiin
    Washingtoniin. Ameriikka on maailman pääkaupunki, — Eurooppa, tosin
    historiallisine ja sivistyksellisine arvoineen, syrjäkylä.
    Eurooppalaiselle se ei ole mairittelevaa, mutta se on totta, ja
    tosiasiaan on mukautuminen. Euroopan valtakausi on vain muisto, tosin
    niin läheinen, että se toisinaan voi vielä näyttää todellisuudelta.

    Kivinen kirjoitti ja teki muistiinpanojaan, kysellen väliin Koskelalta
    pikku seikkoja, jotka olivat sattuneet häipymään hänen muististaan
    tai jotka olivat epäselvät. Sanomalehtimies kärsi todellisia
    Tantalustuskia, kun ei voinut antaa julkisuuteen tietoja, jotka olivat
    käsillä ja joiden uutisarvo oli verrattoman ensiluokkainen. Kivinen ei
    olisi voinut uskoa ennen, että hän kykenisi hillitsemään itseään niin
    paljon. Reportteriveri, joka on seikkailuhalun ja kirjailemisen
    sekoitus, velloi voimakkaana hänen suonissaan. Mutta nyt täytyi kuin
    täytyikin pitää suu kiinni. Muistiinpanoja sai kuitenkin tehdä, eikä
    Kivinen ollut lyönyt laimin käyttää tätä seikkaa hyväkseen.
    Seikkailuhistoriikki oli jotenkin täydellinen, ja muistiinpanot olivat
    hyvässä tallessa osaksi Tukholmassa, Lontoossa ja New-Yorkissa. Kivisen
    päätä huimasi, kun hän ajatteli julkaisemista.

    Juna kiiti länteen. Seurue keskusteli kaikista mahdollisista asioista,
    ja englantilainen osoittautui erittäin miellyttäväksi ja pirteäksi
    matkakumppaniksi.

    Hoper ei näyttäytynyt, ja matkailijoita piti jännityksessä kysymys,
    miten ameriikkalainen oli selviävä vaikeasta tehtävästään.

    4.

    Tohtori taipuu sangen vastahakoisesti mr Fartmannin seuratarjoukseen,
    mutta päättää sitten kuitenkin matkustaa hänen kanssaan Tokioon.

    Hoper istui nurkassaan ja mietiskeli rauhallisesti parasta keinoa
    päästä tohtorin tuttavuuteen. Hm, oli monta tapaa, mutta mikään ei
    oikein miellyttänyt ameriikkalaista. Hän tahtoi kerta kaikkiaan päästä
    kunnolliseen alkuun. Hänen aivonsa työskentelivät kuumeisesti ja
    huomaamattaan poltti hän savukkeen toisensa jälkeen.

    Viimein hän teki päätöksen ja alkoi odottaa vain tilaisuutta sen
    toteuttamiseen.

    Juna kiiti eteenpäin. Hoper katsoi kelloa ja junataulukkoa. Pian
    oltaisiin asemalla. Silloin oli ryhdyttävä työhön.

    Mahtavasti kohisten vieri pikajuna asemasillan ääreen. Hoper hyppäsi
    ulos, jääden kävelemään junan viereen. Kun lähdettiin uudelleen
    liikkeelle, nousi hän kylmäverisesti siihen vaunuun, jossa tohtori oli.
    Osastossa ei ollut kuin kolme henkeä, tohtori neljäntenä. Matkustajat
    kyllä loivat uteliaan silmäyksen tulijaan, mutta Hoper kävi
    rauhallisesti ja välinpitämättömästi istumaan toisen ikkunan ääreen,
    vetäen sanomalehden taskustaan ja syventyen sitä lukemaan. Vaunussa
    vallitsi unettava hiljaisuus, ja pikajuna vyöryi halki iltapimenevien
    tasankojen.

    Hoper tarkasti salavihkaa matkustajia. Ne olivat kaikesta päättäen
    liikemiehiä, Ja kelläpä muulla nyt olisikaan ollut asiaa matkustaa
    villiin länteen. Tohtori istui kyyristyneenä nurkkaansa, hakien
    aikakausjulkaisua, ja näytti olevan täydellisesti välinpitämätön
    ympäristöstään.

    Hoper päätti aloittaa. Hän naputti istuimeen sormillaan, silmäten
    samalla tohtoria. Hän saattoi selvästi huomata, kuinka tämä säpsähti.
    Mitään vastamerkkiä ei tämä kuitenkaan tehnyt.

    Hoper naputti uudelleen ja asetti sitten kätensä määrättyyn asentoon.
    Tohtori ei tehnyt liikettäkään. Ameriikkalainen puri huultaan harmista.
    Tohtori ilmeisestikin pelkäsi eikä uskaltanut ilmaista itseään. Hoper
    hymyili itsekseen katkerasti. Bolsheviikki oli pakoitettava tulemaan
    ulos kuorestaan.

    Salapoliisi otti savukkeen taskustaan, aikoen sen sytyttää, mutta ei
    ollut löytävinään tulitikkuja. Hän katseli hetkisen neuvottomana
    ympärilleen, mutta kääntyi sitten tohtorin puoleen ja lausui
    kohteliaasti hiljaa kuiskaten:

    ”Saanko luvan pyytää tulta, tohtori Ralphston!”

    Hoper katseli kiinteästi uhriinsa. Tohtori hillitsi itsensä vaivoin.
    Hänen ilmeestään kuvastui pelko ja salattu viha.

    ”Olkaa hyvä, tässä on tulitikkuja, mutta te olette erehtynyt
    nimestäni”, puhui tohtori nopeasti.

    Hoper hymyili ja siirtyi tohtorin viereen istumaan.

    ”Kah, älkää olko niin vaatimaton! Minä en ole erehtynyt.”

    Tohtori muuttui yhä hermostuneemmaksi.

    ”Kas niin, ei maksa kieräillä! Minä tiedän, kuka olette, mutta te ette
    tiedä, mikä minä olen, joten olen paremmalla puolella. Minulla on
    tehtävänä teille muuan ehdotus.”

    Tohtori silmäili levottomana ympärilleen. ”Puhukaamme hiljaa!” ehdotti
    Hoper tyynesti.

    ”Kuka te oikein olette?” pääsi tohtorilta väkisinkin. Hän yritti ansaa.

    ”Se ei kuulu asiaan. Kun ei mitään tiedä, niin ei voi mitään puhuakaan.
    Nimittäkää minua esim. mr Fartmanniksi.”

    Ameriikkalainen puhui rauhallisen alentuvasti. Tohtori pyyhki hikeä
    kasvoiltaan.

    ”Siis kuulkaa! Ensiksikin lausun julki tyytymättömyyteni teidän
    käytökseenne. Te ette vastannut, vaikka minä tein merkkejä. Te petitte
    lupauksenne. Te pelkäsitte, ja vallankumoukselliselle se on
    kuolemansynti.”

    Seikkailija tunsi kauhua. Vallankumouksellisten lait olivat selviä ja
    jyrkkiä. Hän oli tuon tuntemattoman käsissä.

    ”Mutta olkaa huoletta! Minä en vaadi teitä tilille rikoksesta, jos te
    teette, mitä minä pyydän. Minä tarvitsen rahaa.”

    ”Tietenkin!” virkkoi tohtori jo tyynemmin. Hän tunsi virkaveljensä ja
    tiesi rahan arvon heidän silmissään. Tuntematon oli siis yksinkertainen
    kiristäjä. Hänestä voitaisiin niin ollen selvitä. Tohtori päätti
    tinkiä.

    ”Mistä te päätätte, että tietenkin! Älkää luulko mitään ennen aikoja!
    Teillä ei ole oikeutta minua loukata!” puhui Hoper harmistuneena.

    ”Hyvä on! Määrätkää summa!” lausui tohtori kylmästi.

    ”Minä selitän hiukan. Minä satuin olemaan silloin Cailwayssa, kun
    puheenjohtaja soitti minulle New-Yorkista, että oli otettava jalat
    alle. Minä nousin samaan junaan kuin tekin, sillä halusin välttää
    tuttavuutta ameriikkalaisten vankiloitten kanssa. Mutta minulla ei ole
    rahaa. Olen käynyt junassa kaikissa vaunuissa, mutta missään en
    löytänyt tovereita. Tulin viimein tänne ja tunsin teidät. Arvasin
    teidän olevan pakomatkalla, kuten levoton käytöksenne on sen
    todistanutkin. Tarvitsen ainoastaan 20,000 dollaria, jonka pikkusumman
    suvainnette suorittaa minulle”, selitti ameriikkalainen.

    Tohtori naurahti ilkeästi.

    ”Hahhaa, te olette erehtynyt! Minä en ole mikään tohtori Ralphston,
    mutta nyt tiedän, että te olette joku bolsheviikki. Te olette
    vuorostanne minun käsissäni. Huomaan teidän olevan vasta-alkaja
    kunnioitettavalla alallanne. Siis, jos haluatte säilyttää vapautenne,
    niin poistukaa seuraavalla asemalla junasta. Minä annan teille
    etumatkaa, sillä en halua antautua epämiellyttävyyksille alttiiksi.
    Ymmärrättekö?”

    ”En ollenkaan”, naurahti Hoper ja lisäsi äänellä, joka ei sallinut
    vastaväitteitä: ”Neuvoisin teitä jo viimeinkin lopettamaan ilveilyn,
    joka ei minua petä. Minä tiedän, mitä tiedän ja sen ainakin, ettette
    uskalla turvautua poliisiin. Siis, suostutteko pikku ehdotukseeni?”

    ”Näin hetikö?”

    ”Kas niin, nyt alamme ymmärtää toisiamme. Seuraavalla asemalla
    suoritatte summan minulle, sillä nyt on täällä muita. Onhan meillä
    vallankumouksellisilla kaikki yhteistä”, lisäsi salapoliisi
    pilkallisesti.

    ”Ja saanko sitten kunnian päästä erinomaisesta seurastanne?” kysyi
    tohtori kiusaantuneesti.

    ”Oi ei, minulla ei ole sellaista kiirettä!” puhui Hoper teeskennellyn
    kohteliaasti. — ”Mehän olemme juuri vasta tutustuneet.”

    Tohtori näytti avuttomalta.

    ”Katsokaas”, jatkoi ameriikkalainen, ”minulla on vielä toinenkin
    pyyntö. Oletan teidän olevan pakomatkalla. Oh, älkää väittäkö vastaan,
    minä olen kyllä oikeassa. Te olette siis pakomatkalla. Ameriikka on
    käynyt vähän liian kuumaksi. Minä olen samalla asialla. Mutta nyt on
    jäljellä kysymys: mihin ja miten? Otaksun, että te olette jo itsenne
    suhteen vastannut näihin kysymyksiin?”

    ”Mitä —”

    ”Älkää hermostuko! Meillä on aikaa keskustella vallan järkevästi
    kaikista näistä asioista, kuten todellisille vallankumouksellisille
    sopii. Siis, minne olette matkalla?”

    ”San Franciscoon!”

    ”Kyllä tietenkin, mutta olen varma siitä, ettette sinne pysähdy.”

    ”Melbourneen.”

    ”Oi, te olette todellakin mainio pilailija, mutta saanko luvan kysyä,
    mitä tekisitte Austraaliassa. Siellä ei ainakaan voi järjestää
    vallankumousta.”

    Tohtori ei vastannut mitään.

    ”Kas niin, antakaa kuulla mielipiteenne. Takaan, että niin nerokasta
    ajatusta otan tarkoin punnitakseni.”

    ”Matkustan Tokioon.”

    ”Hyvä. Tietenkin höyrylaivalla. Nerokasta! Mutta nykyään tarvitaan
    maailmassa passeja. Minä olen tänä aikana matkustanut lähes, maapallon
    ympäri ja minulla on ollut yli sata passia. Kaikissa maissa on
    erilaista, mutta passi on kaikkialla sama, kaikkialla sitä vaaditaan,
    niin vallankumouksellisten kuin vastavallankumouksellisten leirissä,
    niin keisarikunnissa kuin tasavalloissakin. Oletan, että teillä on
    jonkunlainen passi. Minulla ei ole. Rohkenen pyytää teitä todellisena
    vallankumouksellisena tekemään minulle sen ystävällisen palveluksen,
    että hankitte passin.”

    ”Minne te aiotte sitten matkustaa?” kysyi tohtori jännittyneenä.

    ”Minä olen aivan yksin maailmassa ja epätietoinen minne mennä. Olen
    päättänyt seurata teitä, sillä oletan teidät pystyväksi mieheksi. Olen
    ainakin kuullut sellaista puhuttavan teistä. Matkustan teidän
    kanssanne, vaikkapa aluksi Tokioon.”

    Voimaton raivo kuvastui tohtorin kasvoilla.

    ”Älkää olko millännekään!” lohdutti Hoper. — ”On hauskempi matkustaa
    yhdessä, enkä minä ole, vaikka itse kiitänkin, mikään mahdoton
    matkatoveri. Tuossa käteni! Te suostutte ehdotukseeni?”

    ”Hyvä on!” virkkoi tohtori väsyneesti.

    5.

    Tokio ei ole sama kuin Jokohama, eli mitä eurooppalaisesti puetulla
    japanilaisella voi olla tekemistä bolsheviikkitohtorin luona.

    Tohtori mukautui välttämättömyyteen, ja todellinen ja tekeytynyt
    bolsheviikki matkustivat ainakin näennäisessä sovussa kaukaiseen
    länteen.

    Ralphston koetti äärimmäisen varovasti, mutta samalla sitkeästi ja
    johdonmukaisesti päästä selville matkatoverinsa todellisesta
    olemuksesta ja tarkoitusperistä, mutta Hoper oli kuitenkin liian vanha
    kettu, paljastaakseen itseään. Niinpä ei tohtori kyennyt parhaalla
    tahdollakaan saamaan vahvistusta sangen luonnollisille epäluuloilleen,
    jos ei toiselta puolen mikään noita epäluuloja poistanutkaan. Molemmin
    puolin tehtiin ikäänkuin äänetön sopimus, että olkoon nyt miten on,
    varovainen täytyy olla ja koettaa tutkia toista, paljastamatta itseään.

    Ystävyksemme kuluttivat aikaansa miten parhaiten taisivat, varoen vain
    yllätystä. Maisemat kiinnittivät pohjoisten seikkailijoitten huomion.
    Ne olivat yksitoikkoisuudessaan vaikuttavan suurenmoisia, ne
    tehosivat kuten muukin Ameriikassa suuruudellaan, laajuudellaan,
    mittaamattomuudellaan. Koskela ei väsynyt tunnista tuntiin
    tuijottamasta preerioille. Nä’yt olivat aina uusia, aina
    tuntemattomuudellaan viehättäviä.

    Rannattomana avautui preeria matkustajan silmien eteen, aaltoillen
    loivina rinteinä ja pikku kukkuloina, joilla kasvoi kitukasvuisia
    lehtipuita; leviten monikirjavana väriloistoisena mattona punertavaan
    taivaanrantaan saakka, lauhan iltatuulen huojutellessa matalia puita ja
    pitkiä kuivettuneita ja kellastuneita ruo’onkorsia, joiden varjot
    väreillen kuvastuivat iltavälkkyvän sinisen lammen kareilevaan pintaan.
    Kuulakkana ja korkeana kaartui taivas myöhäissyksyisen maiseman yllä ja
    koko luonto henki suurta ja syvää rauhaa, niin että ryskyen ja
    kohisten kiitävä pikajuna vinkuvine ilmavirtoineen ja sinkoilevine
    hiekkasiruineen oli kuin ilmestys toisesta maailmasta, jolle tällainen
    rauha oli kokonaan tuntematon.

    Ystävykset koettivat arvailla tohtorin aikomuksia, mutta yritys oli
    senlaatuinen, että arvailut osoittautuivat heti enemmän tai vähemmän
    perusteettomiksi. Mutta mitä pitemmälle matka joutui, sitä suurenemaksi
    kasvoi seikkailijoissa vakaumus, että tohtori aikoi Venäjälle. Hänen
    matkansa tarkoitus oli luultavastikin mitä tärkein, ja seikkailijoitten
    oli tavalla tai toisella päästävä sen perille ja estettävä mahdolliset
    bolsheviikkiyritykset. Matkailijoilla oli aavistus, että ratkaisevat
    hetket lähestyivät.

    Sivuutettiin jylhän mahtavat Kalliovuoret, joiden rinteillä ja solissa
    oli käyty viimeiset ja verisimmät taistelut aro-intiaanien ja
    valkoihoisten välillä. Seikkailijat pitivät silmällä, ettei tohtori
    vain vastoin odotuksia olisi jäänyt millekään asemalle. Hoper ei
    päässyt liikkumaan minnekään, sillä jos hän toiselta puolen vartioi
    tohtoria, niin vartioi tohtorikin häntä.

                                                      ⸻

    Suurenmoinen näky avautui matkustajien eteen, kun juna iltapuoleen
    saapui San Franciscoon vuoren rinnettä pitkin, toisella puolen mahtava
    kaupunki monilla kukkuloillaan, toisella puolen välkkyvä San Franciscon
    lahti, joka loisti hopealta ilta-auringon punaamien kallioitten
    välissä.

    Cotter katsoi kelloaan.

    ”Kahdenkymmenen minuutin kuluttua olemme perillä. Meidän on meneteltävä
    seuraavasti: Te menette ystävänne kanssa hotelliin. Minä seuraan
    Hoperia ja tohtoria, koska ameriikkalainen ystävämme ei voi poistua
    tohtorin luota. Kun tohtori on asettunut jonnekin ja minä saanut
    ilmoitetuksi Hoperille osoitteemme, palaan hotelliin.”

    Ystävykset suostuivat ehdotettuun työnjakoon, koska vain Cotter oli
    tohtorille tuntematon.

    ”Mutta meidän on myöskin otettava selvä laivan lähdöstä. Minä lähden
    satamaan ja tilaan meille hyttipaikat hyvissä ajoin. Aikataulun mukaan
    lähtisi laiva kolmisen tunnin kuluttua, mutta nykyisinä aikoina se ei
    liene niin varmaa. Kivinen saa marssia hotelliin.”

    ”Hyvä on!” tuumi sanomalehtimies viekkaasti, ajatellen kunnollista
    illallista. Kivinen oli kohtuullinen stoalainen, mutta hän oli myöskin
    kohtuullinen epikurealainen ja hyvällä tuulellaan ollessa olikin hänen
    tapanaan sanoa, että hän oli kyennyt, jos kukaan, sovittamaan nuo
    toisilleen varsin vastakkaiset oppisuunnat hedelmälliseksi ja
    sopusuhtaiseksi kokonaisuudeksi.

    Juna vieri asemasillan viereen ja englantilainen salapoliisi hyppäsi
    ensimäisenä ulos, rientäen sen vaunun luo, jossa tiesi Hoperin ja
    tohtorin olevan, suomalaisten erotessa omille teilleen. Tohtori
    ilmestyikin vaunusta Hoperin seuraamana. He nousivat autoon, Cotter
    seuraavaan, ja niin lähdettiin liikkeelle pitkin San Franciscon upeita
    katuja Hob Hilliin, kaupungin hienoimpaan osaan. Tohtori vältti
    proletaarikortteleita sekä vastenmielisyydestä että turvallisuuden
    vuoksi, sillä varsinaista bolsheviikkiagitaattoria ei epäilty
    hienoimmissa piireissä mahdolliseksi.

    Tohtorin auto pysähtyi muutaman ensiluokan hotellin luo ja matkailijat
    hyppäsivät ulos. Cotter teki samoin jonkun matkan päässä, astuen
    niinikään hotelliin. Tohtori ja hänen seuralaisensa olivat poistuneet
    yläkertaan, kuten Cotter sai kuulla tarjoilijalta. Täytyi odottaa,
    sillä Hoperin tapaaminen oli välttämätöntä.

    Tultuaan hotellihuoneeseen loi Hoper halveksivan silmäyksen ympärilleen
    ja tokaisi:

    ”Sietämätöntä, kuinka yksitoikkoista! Aivan sama sisustus kuin pari kuukautta sitten
    ! Mutta täytynee tyytyä”, lisäsi hän teeskennellyt
    alistuvaisella äänellä.

    Hoperin omaksuma sävy oli osoittautunut oivalliseksi seurustellessa
    tohtorin kanssa. Häneen pystyi vain häikäilemättömyys ja suoranainen
    röyhkeys, mutta samalla oli edullista näytellä tyhmää narria, jolloin
    tohtori voi paljastaa itsensä. Hoper oli jatkanut osansa näyttelemistä
    junamatkan aikana, varoen vain, ettei röyhkeys mennyt kokonaan yli
    rajojen ja ettei tyhmyys ollut liiaksi tyhmää, sillä tohtori oli
    vaarallinen vastapelaaja, sen aavisti Hoper.

    Salapoliisi ei ollut saanut kertaakaan tavatuksi ystävyksiä, mutta kun
    hän oli esiintynyt tohtorin seurassa, olivat ystävykset huomanneet
    kepposensa onnistuneeksi. Nyt täytyi kuitenkin saada tavata kaikkia ja
    neuvotella. Hoper oli varma, että tohtori matkustaisi höyrylaivalla
    Jokohamaan. Ameriikkalainen hymyili itsekseen, kun hän muisteli, että
    tohtori oli paljastanut itsensä puhuessaan matkustamisesta Tokioon.
    Mitä tekemistä oli tohtorilla Tokiossa? Se ei ollut edes matkan
    varrella. Siinä piili jotakin!

    Hoper istui huolettomana ja velttona nojatuolissa ja savuutteli,
    tohtorin tarkkaillessa hänen puuhiaan syrjästä, eikä suinkaan aivan
    tyytyväisin mielin. Tohtoria kiusasi miehen läsnäolo, josta hän ei
    tiennyt, kuka ja mikä hän oli.

    ”Laiva lähtee siis muutaman tunnin kuluttua?” kysyi Hoper.

    ”Niin”, kuului tohtorin lakooninen vastaus.

    ”Mutta kysykäämme toki”, jatkoi ameriikkalainen ja soitti. Hän tiedusti
    palvelijalta, ja tämä palasi ilmoittaen, että laiva lähtisi vasta
    seuraavana aamuna. Hoper kiitti, mutta harmitteli samalla mielessään
    automatkaa, joka oli näin ollen puoleksi turha.

    ”Oletteko tilannut hytit meille molemmille?” kyseli väsymätön Hoper.

    ”En”, vastasi tohtori kiusaantuneena.

    ”Niinkö”, venytti Hoper. — ”Siinä tapauksessa neuvoisin teitä mitä
    pikimmin sen tekemään, sillä, kuten sanottu, minä aion todellakin antaa
    teidän nauttia seurastani ainakin toistaiseksi. Ja teidän seurassanne
    on muuten mukiinmenevän miellyttävää matkustaa.”

    Tohtori soitti ja pyysi palvelijaa hankkimaan kaksi ja ensiluokan
    hyttipaikkaa valtamerilaivassa. Hoper vihelteli tyytyväisenä.

    ”Ja koska me nyt olemme olleet jo pitkän aikaa yhdessä, katson voivani
    hetkeksi poistua omille yksityisille asioilleni. Palaan viimeistään
    neljän tunnin kuluttua. Tarvitsen yksinäisyyttä, kuten kai tekin!
    Jääkää näkemiin!”

    Amerikkalainen teki syvän kumarruksen ja poistui. Alakäytävässä tuli
    häntä vastaan muuan eurooppalaisesti puettu japanilainen, ja mennessään
    seurusteluhuoneeseen huomasi ameriikkalainen Cotterin istuvan lähellä
    ovea. Hoper istuutui muitta mutkitta hänen viereensä. ”Näittekö
    japanilaista”, kysyi Cotter, ”... joka meni ylös?”

    ”Niin juuri!” kuiskasi Cotter. ”Hän kysyi tohtoria. Mitä tuolla
    viirunaamalla lienee tekemistä?”

    ”Tutkikaamme!” lausui Hoper lyhyesti.

    6.

    Tyhmänrohkeus voi tuottaa tappion, vaikka pelaajalla olisi kaikki
    valtit kädessään.

    Hoper teki nopeaan päätöksensä. Hän viittasi luokseen tarjoilijan ja
    pyysi hovimestaria puheilleen.

    ”Hyvää iltaa, mr. Johnson!” lausui salapoliisi aina kiirehtivälle
    hovimestarille. Hän oli todella ollut muutamia kuukausia sitten San Franciscossa
    selvittämässä muuatta juttua ja asunut samassa hotellissa,
    kuten hän tohtorillekin ilmoitti. Hovimestari tunsi hänet ja kumarsi
    syvään, sillä Hoper osasi pitää sellaiset mahtihenkilöt ystävinään.

    ”Asuuko joku numerossa 104?” kysyi hän hiljaa.

    ”Ei tällä hetkellä, mutta kyllä muutaman tunnin kuluttua.”

    ”Hyvä, pääsemmekö sinne muutamaksi hetkeksi? Ymmärrättekö?”

    ”Kyllä. Avain on tässä! Ette kai halua palvelijaa saattajaksi?”

    ”Emme, teillä on hieno vainu. Kiitoksia vain! Muuten, jos sattuisitte
    minua puhuttelemaan muitten läsnäollessa, niin nimittäkää mr. Fartmanniksi
    .”

    Miehet kiiruhtivat yläkertaan ja astuivat varovaisesti tohtorin huoneen
    vieressä olevaan huoneeseen. Hoper sulki oven jälkeensä hiljaa. Hän oli
    huomannut, että huoneitten välillä oli ovi, tosin suljettu. Hävittyään
    sen luo hän tähysti sisään. Tohtoria ei näkynyt, mutta japanilainen
    istui aivan lähellä ovea. Hoper painoi korvansa ovea vasten, koettaen
    kuunnella, mitä tohtori ja hänen keltaihoinen vieraansa puhuivat. Mutta
    vaikka hän kuinka jännitti kuuloaan, ei hän saanut puheesta selvää.
    Keskustelua kesti noin kymmenen minuuttia. Viimein japanilainen nousi
    ja ojensi kätensä jäähyväisiksi.

    ”Siis Sao Pe, Djimakatu 259”, kuuli Hoper japanilaisen sanovan.

    ”Hyvä on!” vastasi tohtori.

    Keskustelijat olivat koroittaneet ääntään.

    Hoper hypähti paikaltaan ja hiipi toisen oven luo. Tohtorin ovi avautui
    ja jälleen sulkeutui. Japanilainen oli siis poistunut. Mutta tohtori?
    Hoper kuunteli ja kuuli liikettä viereisestä huoneesta. Tohtori oli
    siis edelleenkin huoneessaan.

    Salapoliisi teki Cotterille, joka oli ääneti ja liikkumattomana
    tarkannut virkaveljensä toimia, merkin seurata häntä, avasi oven
    varovaisesti ja laskeutui kiireesti rappuja alas. Hovimestari oli
    alhaalla. Hoper ojensi takaisin avaimen ja pisti miehelle käteen
    runsaan juomarahan. Hovimestari kumarsi.

    ”Näittekö, minne tästä muuan japanilainen hävisi?” kysyi Hoper. —
    ”Ottiko hän auton?”

    ”Ei, hän läksi jalan oikealle.”

    ”Hyvä, kiiruhtakaamme!”

    Miehet juoksivat ulos ja päästyään kadulle he huomasivatkin uhrinsa
    kääntyvän läheisestä kadunkulmasta. He läksivät seuraamaan.

    ”Japanilaisen osoite on saatava selville, voidaksemme toimittaa hänet
    säilöön”, virkkoi Hoper harppoessaan pitkin katuja kiireisesti kulkevan
    japanilaisen jälessä.

    Hoper kertoi, mitä oli kuullut tohtorin ja hänen vieraansa
    keskustelusta, lisäten, että Djimakatu oli Tokiossa. Osoite oli
    nähtävästi sen henkilön, jota tohtorin oli määrä tavata Japanissa.

    Nousevan auringon maan poika ei näyttänyt aavistavan, että häntä
    seurattiin, sillä vaikka hän kulkikin nopeasti, ei hän vilkaissutkaan
    taakseen, joten takaa-ajo oli verrattain helppoa, etenkin kun
    liikennekään ei ollut enää kovin vilkasta. Mies kulki esikaupunkia
    kohti. Hoper alkoi jo kiroilla itsekseen, sillä matka oli pitkä, mutta
    jonkun ajan kuluttua mies seisahtui raitiotiepysäkin luo, jääden
    odottamaan. Salapoliisit astuivat ohi, ja Hoper kiirehti seuraavalle
    pysäkille, hyläten vaunun etusillalle. Japanilainen näkyi istuvan
    sisässä.

    Matka jatkui halki San Franciscon. Raitiotie kiemurteli pitkin
    kukkuloita ja nousi vähitellen korkealle sijaitsevaan esikaupunkiin.
    Hoper piti silmällä japanilaista. Viimein tämä nousi ylös ja poistui
    muutamalla pysäkillä. Salapoliisit seurasivat esimerkkiä. Kulku jatkui
    pitkin hämäriä ja sokkeloisia kujia. Salapoliisit koettivat pysyä
    näkymättömissä ja kulkivat pitkin seinävieriä, sillä takaa-ajo kävi yhä
    vaikeammaksi, kun liikenne loppui kokonaan. Kumeasti kajahtelivat
    japanilaisen askeleet katukivityksellä.

    Vihdoinkin hän pujahti muutamaan pihaan. Hoper painautui juoksuun ja
    livahti äänettömästi ja huomaamattomasti aivan miehen kintereillä
    pihamaalle. Japanilainen kaivoi taskustaan avaimen ja avasi muutaman
    oven, Hoperin jännittyneenä tarkatessa hänen toimiaan varjosta.

    Kun keltaihoinen oli mennyt sisään, palasi Hoper kadulle, jonne Cotter
    oli jäänyt odottamaan. Miehet neuvottelivat hetkisen keskenään.

    ”Mikä lie parasta, tunkeutuako sisään vai jättää se poliisin
    tehtäväksi? Onhan kyllä valtakirjat?” arveli Hoper.

    ”Minä ehdottaisin, että koettaisimme päästä miehen tuttavuuteen”, sanoi
    Cotter.

    ”Ei missään tapauksessa molemmat. Minä voin yrittää.”

    ”Ei, anna minun yrittää, sillä jos jotakin sattuisi tapahtumaan, ei
    minun läsnäoloni ole jatkuville tutkimuksille niin ehdottoman
    välttämätöntä.”

    ”Hyvä on, yritä sitten! Minä jään vartioimaan. Ellet neljännestunnin
    kuluttua palaa, murtaudun sisään”, selitti Hoper.

    Cotter varmisti revolverinsa ja astui pihalle, koputtaen japanilaisen
    ovelle määrätyllä tavalla. Kiireisiä askeleita kuului.

    ”Kuka siellä?” kuului ääni kysyvän englanniksi.

    Cotter virkkoi tunnussanan. Avain kiertyi lukossa, ovi avautui, ja
    valojuova sokaisi englantilaisen silmät. Oviaukossa seisoi japanilainen
    revolveri kädessä.

    ”Kuka olette?” kysyi hän äänellä, joka ei ollut lempeimpiä.

    ”Tulen tohtori Ralphstonin luota”, vastasi Cotter kylmästi.

    Japanilainen laski revolverin ja peräytyi sisään. Cotter astui tyynesti
    perässä. Mies livahti sulkemaan oven ja asettui sitten seisomaan
    Cotterin ja oven väliin sangen uhkaavaan ja epäluuloiseen asentoon.
    ”Merkit!” vaati mies.

    Cotter teki kaikki tarpeelliset käsi- ja sanamerkit, jotka pyrkivät
    häntä naurattamaan kesken kaiken.

    ”Mistä te tulette?” kysyi mies.

    ”Tohtori Ralphstonin luota, kuten jo sanoin”, vastasi Cotter jäykästi.

    Japanilainen ojensi äkkiä revolverin Cotterin päätä kohti ja komensi
    tyynesti:

    ”Kädet ylös!”

    Cotter totteli hämmästyneenä.

    ”Te valehtelette! Tohtori ei tiedä minun asuntoani!”

    Cotter puraisi huultaan. Rohkea yritys oli jo alussa ajautunut karille.
    Mutta ei voinut mitään, sillä kaikkia näkökohtia ei ehditty punnita.
    Nyt täytyi voittaa aikaa.

    ”Eikö tohtori tiennyt! Totta maarin! Ainakin hän antoi minulle
    määräyksen rientää teidän luoksenne. Sao Pe...”

    Japanilainen kirosi.

    ”Mistä te tiedätte mitään jotain Sao Pe’stä?”

    ”Kuten sanoin, antoi tohtori...” koetti Cotter jäykästi vakuuttaa.

    Japanilainen näkyi epäröivän. Vastakohdat olivat jyrkät, tietämys ja
    tietämättömyys selittämättömiä. Mutta japanilainen käsitti, ettei
    varovaisuus ainakaan ollut haitaksi. Hän komensi Cotterin kääntymään
    selin häneen, ilmoittaen toimittavansa taskujen tarkastuksen.

    Englantilainen rauhoittui. Ne muutamat paperit, jotka voisivat hänet
    paljastaa, olivat sellaisessa salataskussa, että sen keksimiseen menisi
    varmastikin pitkä aika. Taskujen tarkastus ei näyttänyt tyydyttävänkään
    japanilaista, sillä lukuunottamatta muutamia aivan merkityksettömiä
    papereita ei hän löytänyt muuta kuin revolverin, tupakkalaatikon ja
    tulitikkuja sekä kellon perineen.

    Mutta äkkiä muuan huomio jähmetytti englantilaisen. Huoneessa oli
    puhelin. Ja juuri kun salapoliisi arvaili, keksisikö bolsheviikki sitä
    käyttää, tarttui mies kampiin ja soitti. Cotter teki väkisinkin
    liikkeen.

    ”Pysykää hiljaa!” komensi japanilainen tuikeasti ja ojensi aseensa.
    Cotterin täytyi totella. Tuhannet suunnitelmat ja keinot risteilivät
    hänen aivoissaan. Jos japanilainen saisi rauhassa soittaa, paljastuisi
    koko kepponen yhdellä kertaa, ja mikä vaarallisempaa, tohtori saisi
    varoituksen ja pääsisi livahtamaan heidän käsistään. Ainakin olisi
    Hoperin osa silloin lopussa. Eikä japanilaisen yritystä voisi
    estääkään. Hän ei voisi rynnätä suoraan revolveria vastaan. Hoper kai
    edelleenkin odotti. Cotter ei osannut tarkkaan arvioida, kuinka kauan
    hän oli sisässä.

    ”Olkaa hyvä, 136 754! Kiitos!”

    Molemmat odottivat.

    ”Missä on? Jaha... saisinko puhelimeen tri Ralphstonin, huone n:o 103!
    Jaha, kiitos!”

    Japanilainen ei hellittänyt katsettaan salapoliisista.

    7.

    Koskela filosofoi, mutta filosofoiminen loppuu onnistuneeseen
    kaappaukseen.

    Sekunnit tuntuivat ikuisuudelta Cotterista. Kaikki oli yhden hiuskarvan
    varassa. Ellei Hoper ennättäisi apuun, olisi kaikki mennyttä.
    Salapoliisin valtasi vastustamaton halu huutaa, mutta kylmä
    revolverinpiippu palautti hänet järkiinsä.

    ”Halloo... kuinka? Missä hän on?”

    Cotterin mieli ailahti.

    ”Niinkö, pyytäkää häntä heti soittamaan numeroon 17 553! Kiitos!”

    Japanilainen hillitsi vaivoin harminsa. Tohtori oli nähtävästi
    pistäytynyt jonnekin. Asema oli toistaiseksi pelastettu.

    ”Istukaa!” komensi japanilainen, ja Cotter totteli. Miehet istuivat eri
    puolilla pöytää, englantilainen ulkonaisesti tyynenä, mutta sisäisesti
    jännittyneenä, japanilaisen leikitellessä pitkin, ohuin sormin
    revolverillaan. Syntyi täydellinen hiljaisuus. Bolsheviikki tarkasti
    vankiaan herkeämättä, vinojen, tummien silmien vuoroin laajetessa ja
    pienentyessä.

    Mutta äkkiä kajahti ulko-oveen kaksi jyrkkää ja voimakasta lyöntiä.
    Cotter pysyi tyynenä, vaikka hänen kasvonsa vetäytyivätkin hymyyn.
    Japanilainen hyppäsi sensijaan pystyyn, ja hänen ilmeensä todisti
    voimatonta raivoa.

    ”Kuka siellä?” kysyi hän Cotterilta, uhaten aseellaan.

    ”Toverini”, vastasi salapoliisi tyynesti.

    Japanilainen mietti hetkisen. Jyskytys jatkui, käyden yhä
    voimakkaammaksi.

    ”Avatkaa! Lain nimessä!” jyrisi Hoper ulkoa.

    ”Kas niin”, virkkoi Cotter tyynesti, ”antautukaa nyt hyvällä. Te olette
    menettänyt pelinne. Te olette tosiasiallisesti vankimme. Niin ikävää
    kuin se meille onkin, ei teitä voida tuomita Ameriikassa, vaan joudutte
    vain karkoitetuksi. Siis, ellette tahdo menettää henkeänne, toverini
    kun on vähän äkkipikainen mies, antakaa tänne omanne ja minun
    revolverini ja sallikaa minun toimia.”

    Japanilainen loi harhailevan katseen ympärilleen, mutta pelastusta ei
    näkynyt missään. Sitten hän ojensi kohteliaasti molemmat aseet
    Cotterille. Salapoliisi meni ovelle ja aukasi sen. Hoper ryntäsi
    sisään.

    ”Kas, oletpa vielä sentään hengissä! Minä luulin sinut jo menneeksi
    mieheksi, kun sisältä ei kuulunut hiiskasdustakaan! Jaha, tässä on siis
    japanilainen!”

    Salapoliisit ryhtyivät toimittamaan kotitarkastusta, kun Cotter oli
    ensin katkonut puhelinjohdot. Saalis ei ollut suurenmoinen, mutta
    tyytyväisiä miehet olivat tuloksiin. Tärkein oli joku ”jäsenluettelo”,
    jossa oli vain japanilaisia ja kiinalaisia. Vangin taskusta ei löydetty
    sanottavasti mitään, mutta lompakon muutamine papereineen Hoper pidätti
    itselleen, annettuaan ensin siellä olleet rahat niiden omistajalle.
    Paperit oli myöhemmin tarkastettava.

    ”Mitä teemme vangille?” kysyi Cotter. ”Jaa, mukaan emme voi ottaa, kun
    poliisikamariin on pitkä matka. Jääköön tänne, taatusti sidottuna!”

    Japanilainen ei vastustellut, kun Cotter lujien käsirautojen avulla
    kiinnitti hänet tukevaan vuoteeseen siten, että kädet joutuivat selän
    taakse.

    Otettuaan kaikki paperit mukaansa ja sammutettuaan sähköt salapoliisit
    poistuivat ja sulkivat oven jälkeensä, jättäen vankinsa yksin. He
    kiirehtivät pitkin puolipimeitä ja mutkittelevia sivukatuja
    keskikaupungille, jossa saivat auton käsiinsä, hurauttaen sillä
    poliisikamariin. Tehtyään selkoa poliisimestarille seikkailuistaan
    Hoper pyysi häntä huolehtimaan siitä, että vanki heti toimitettaisiin
    poliisikamariin, lisäten toivomuksenaan, että hänet pidätettäisiin
    muutamien viikkojen ajaksi, niin ettei hän pääsisi ehkäisemään jatkuvia
    tutkimuksia.

    Salapoliisit erosivat toisistaan, Hoper rientäen tohtorinsa luo ja
    Cotter palaten suomalaisten seikkailijoitten piiriin, jotka jo kai
    kärsimättömästi odottivat jotakin tietoa.

                                                      ⸻

    Kivinen oli todellakin pitkästynyt odotukseen ja ehdotti jääkärille,
    että he illastaisivat ilman englantilaista. Jääkärillä ei ollut mitään
    ehdotusta vastaan. Aterioituaan vetäytyivät ystävykset komealle
    terassille, josta avautui näköala lahdelle, ja ryhtyivät jutellen ja
    tupakoiden nauttimaan iltagrogia.

    ”Missä ihmeessä se engelsmanni oikein viipyy?” tuumaili Kivinen, jota
    uteliaisuus jo vaivasi.

    Jääkäri ei vastannut mitään tähän purkaukseen, vaan jatkoi fatalistisen
    tyynenä oivallisen juoman nauttimista, savuutellen oikeata havannaa.

    ”Hm, meneehän tämä mukiin, meneepä kyllä! En olisi luullut, että
    maailma olisi näinkään siedettävä”, puheli jääkäri kuin itsekseen.
    ”Mutta kun vuosikaudet istuu, makaa, paleltuu, kärsii nälkää ja janoa
    juoksuhaudoissa, näkee todellista sotaa ja sen seurauksia, niin aistit
    tylsyvät, elämänhalu katoaa, tahto veltostuu, ja kun sitten ihminen
    joskus vuosien kuluttua palaa säännölliseen elämään, on hän kuin
    loppuun käytetty moottori, joka pihisee ja puhisee, lyö väärässä
    tahdissa, jota ei voida mihinkään käyttää ja joka itse tietää
    kelvottomuutensa. Tämä tietoisuus vaivaa ensin, mutta sekin tylsyy ajan
    mittaan, ja ihminen elää päivästä päivään, ilman tarkoitusta, ilman
    päämäärää, ilman toivoa ja ilman surua, onnellisena, jos joskus saa
    juoda itsensä humalaan ja juovuspäissä kuvitella sellaisia aikoja,
    niitä olleita ja menneitä, jolloin elämällä oli muutakin arvoa ja
    tarkoitusta kuin juominen. Sanotaan, että sota kasvattaa urhoollisuutta
    ja uhrautuvaisuutta ja herra ties mitä! Jaa, miksei, jossakin määrin ja
    silloin, kun sota kestää jonkun aikaa, mutta jos se pitkistyy, niin sen
    ehkä kasvattamien hyveitten rinnalla syntyy sata- ja tuhatkertaisesti
    uusia paheita, sellaisia, joista yksi merkitsee enemmän kuin kaikki ne
    luulotellut hyveet yhteensä. Tjah, kyllähän niin on, että täytyy
    tapella joskus ja kyllä tappeleekin, mutta tappelun ylenmääräinen
    ihannoiminen on yhtä rikollista kuin bolshevismi, jota vastaan me
    taistelemme. Hm, ja eikäpä tässä maksa filosofoida, mutta toisinaan
    tuntuu kuin patoutuisi sydämeen liiaksi. Kippis!”

    Kivinen kuunteli hiukan hämmästyneenä ystävänsä puhetta, sillä Koskela
    oli mahdollisimman harvapuheinen jääkäriksikin.

    ”Niinpä niin, sodan ihannoiminen! Siinä on koko kysymyksen ratkaisu ja
    syy! Mutta maailmassahan opetetaan jo sylilapsetkin sitä ihannoimaan”,
    vastasi sanomalehtimies katkerasti.

    Ystävykset vetäytyivät huoneeseensa odottamaan Cotterin paluuta. Mutta
    englantilainen viipyi viipymistään, ja suomalaiset alkoivat jo tuntea
    pientä hermostumista.

    Kello oli jo hyvän joukon yli puoliyön, kun Cotter viimeinkin palasi.
    Suomalaiset torkkuivat istuvillaan, mutta Koskela hypähti heti pystyyn.

    ”Anteeksi, että viivyin näin kauan, mutta syy ei ollut todellakaan
    minussa. Ahaa, te olette syöneet! Minua ilahduttaa, ettette ole
    odottaneet tähän saakka.”

    Cotter soitti ja tilasi itselleen kevyen illallisen, jonka jälkeen hän
    ryhtyi kertomaan seikkailujaan. Suomalaiset kuuntelivat ääneti. Kun
    englantilainen oli lopettanut, ryhtyivät miehet kolmisin tutkimaan
    japanilaiselta kaapattuja papereita. Lukuunottamatta jäsenluetteloa ei
    niissä ollut mitään merkittävää. Lompakossakin oli vain vaarattomia
    asiapapereita.

    Jääkäri tutki jokaisen paperilippusen tarkasti, käänteli lompakon joka
    puolelta ja penkoi joka lokeron. Hän ei löytänyt mitään. Mutta
    taivuttaessaan lompakkoa hän tunsi äkkiä, että siellä oli jotakin
    päällyksen ja sisuksen välissä. Hän ratkoi puukollaan sauman halki ja
    veti kuin vetikin kätköstä esiin paperilippusen, joka osoittautui
    sähkösanomaksi.

    Sen sisältö oli lyhyt ja selvä:

    ”R. ja G. odottavat tri Ralphstonia Sao Pen luona, Djimakatu 259. S.
    aikaisemmin siellä. Tiedoitettava tohtorille.”

    Koskela vihelsi. Kaappaus oli onnistunut erinomaisesti. Tokiossa olisi
    kokous, ja japanilainen oli ollut matka-asiamies.

    8.

    Suomalainen jääkäri ja saksalainen mauseri pelastavat valtamerilaivan
    ja sen matkustajat.

    Seikkailijamme olivat jo eläytyneet valtamerilaivalla väkisinkin
    syntyvään omaan erikoiseen pikkumaailmaan ja sen pyrintöihin, ja ellei
    olisi tarvinnut jossakin määrin varoa tohtoria, ei heillä olisi ollut
    mitään valittamista minkään puolesta, kun ilmatkin olivat pysyneet
    siedettävinä, jopa ihaninakin, ja mahtava, salaperäinen, välkkyvä meri
    tarjosi aina uusia, valtavia nautinnonaiheita, vaihdellen
    väriloistossaan ja tunnelmissaan vuorokaudenaikojen ja säitten mukaan.
    Ensi päivien hurmaava vapautuksen tunne vaihtui vähitellen
    hiljaisempaan, mutta sitä syvempään tyytyväisyyteen, joka lähenteli
    onnellisuutta. Ihminen tunsi avartuvansa, keventyvänsä, ja olemukseen
    tuli jotakin meren suolaisesta raikkaudesta ja näköalojen
    rajattomuudesta, jotakin, mikä irroitti ajatukset nykypäivien
    äärimmilleen jännittyneestä hermostumuksesta, etsivästä, epäilevästä,
    toivovasta ja epätoivoon vaipuvasta levottomuudesta, kylmästä
    itsekkyydestä ja kuluttavasta nautinnonhalusta. Ihminen tunsi olevansa
    jälleen ihminen eikä yhteiskunnan jäsen, jonka oikeuksien ja
    velvollisuuksien välillä vallitsee ikuinen, sovittamaton ristiriita,
    mikä myrkyttää ihmisen elämän siitä hetkestä alkaen, jolloin hän
    jotakin tajuaa, aivan riippumatta siitä, ovatko hänen oikeutensa
    suuremmat vai pienemmät. Valtamerilaivalla näytti sivistys ja
    nykypäivien edistys parhaat puolensa, eivätkä varjopuolet päässeet
    näkyviinkään.

    Matkailijamme nauttivat täysin siemauksin uudesta asemastaan. Tehtävä
    aivankuin unohtui, eikä tästä unohtumisesta ollut mitään vaaraakaan,
    sillä laivalla ei kuitenkaan voitu tehdä mitään. Hoper jatkoi vain
    osansa näyttelemistä, esiintyen tyhmänröyhkeänä, mutta ei
    liioittelevana, niin että tohtori sieti hänen seuraansa, kun ei
    muutakaan ollut.

    Kivinen, sekä synnynnäisesti että ammatillisesti uteliaana, käytti
    tarkoin jokaisen hetken lisätäkseen tietojaan, tutkien laivan pohjasta
    melkein mastonhuippuihin, keskustellen matkustajien kanssa ja esiintyen
    iltaisin täytenä maailmanmiehenä vierailupuvuissaan, ajankuluksi hiukan
    ja viattomasti kuherrellen parin englantilaisen missin kanssa, joita
    oli melkein mahdoton saada käsittämään, että tällainen maailmanmies
    olisi voinut syntyä ja kasvaa maassa, jossa ”luotettavien tietojen
    mukaan” käveli jääkarhuja ja ihmiset pukeutuivat eläintennahkoihin.
    Kivisen ylpeyttä loukkasi tällainen tietämättömyys mitä syvimmin, mutta
    niinpä hän päättikin laajentaa nuorten missien sangen vajavaista
    tietovarastoa ja alkoi esitelmöidä, aiheinaan Suomen maantieto,
    eläin- ja kasvikunta, kansantiede, taide ja kirjallisuus sekä naiset,
    ja kun nämä esitelmät suoritettiin peräti helposti tajuttavassa
    muodossa, höystettyinä enemmän tai vähemmän onnistuneilla
    sukkeluuksilla ja vaarattomilla kaksimielisyyksillä, saattoi Kivinen
    tyytyväisyydekseen todeta, että hän oli löytänyt kaksi kiitollista
    opetuslasta, joihin kylvö putosi hedelmälliseen maahan.

    Cotter, luonnonlaadultaan pidättyväisempänä ja kylmempänä, tupruutteli
    piippuaan aito englantilaisturistimaisen levollisena, silmät ja korvat
    avoimina, imien itseensä tietoja ja uutisia kuin kuiva sieni, pelaten
    korttia tai shakkia Koskelan kanssa, joka säännöllisesti,
    surumielisesti hymyillen joutui tappiolle, mutta joka kesti ja kärsi
    tappionsa kuin mies ja saksanjääkäri, kertoillen koruttomasti, mutta
    mielenkiintoisesti seikkailujaan ja tehden selvää Suomen oloista ja
    vapaussodasta, joista Cotterilla, vaikka hän oli tosin kyllä ylempänä
    missien tasoa, ei ollut kovinkaan oikeita tietoja. Kaikki kolme
    pitivät tarkoin silmällä tohtoria, mutta se ei tuottanut suurtakaan
    vaivaa, sillä tohtori pysyi hytissään melkein kaiket päivät,
    aterioidenkin siellä, eikä Hoperin yksitoikkoisuus olisi voinut tulla
    täydellisemmäksi.

    Jääkäri oli omituisen hiljainen ja umpimielinen. Syytä ei tiedetty,
    mutta Kivinen hymyili kiusottavasti, etenkin muutaman pikkutapahtuman
    jälkeen. Koskela oli istunut pöydän ääressä kannella ja kirjoitellut
    jotakin paperiin, kun äkkiä tuulenpuuska oli lennättänyt paperin
    kannelle, josta sen oli Kivinen nostanut ylös ja melkein
    vilkaisemattakin huomannut, että siihen oli kirjoitettu Mary Audhonin
    nimiä.

    Jääkäri-parka oli rakastunut, eikä Kivinen saattanut hillitä kieltään,
    kun hän ajatteli, että syynä oli vain valokuva.

    Koskela oli silloin hiukan punastunut ja murissut jotakin, josta
    Kivinen ei saanut selvää ja joka kai ei ollut tarkoitettukaan
    kuultavaksi, sillä ystävykset olivat kaikesta huolimatta hyvässä
    sovussa, vaikka sanomalehtimies katsoikin rakastumista, ellei sitä
    otettu ajanvietteen kannalta, kerrassaan anteeksiantamattomaksi
    tyhmyydeksi.

    ”Tjah, sotilaat ovat syttyviä, mutta sinä taidat olla palavakin”,
    virkkoi Kivinen, ojentaessaan paperin jääkärille, rientäen sitte
    kertomaan misseilleen, että hänen ystävänsä oli rakastunut valokuvan
    perusteella muutamaan neitoseen, jota hän ei ollut nähnyt eikä kuullut
    ja joka oli maapallon toisella puolella. Neitosten mielenkiinto komeaa
    ja salaperäistä jääkäriä kohtaan kasvoi tästä hetkestä alkaen
    kolminkertaisesti ja Kivinen saattoi havaita, että hänen oma kurssinsa
    laski huomattavasti.

    Ilmat pysyivät kauneina, Havaiji sivuutettiin ja alettiin lähestyä jo
    Japanin saaristoa, kun puhkesi näillä vesillä tavallinen myrsky, raju
    ja ankara kuten yleensä. Elämä valtamerilaivalla tyrehtyi, matkustajat
    pysyttelivät hyteissään ja englantilaiset missit istuivat kuin kaksi
    kyyhkystä, suloisesti peloissaan silloin kun Kivinen kävi heitä
    lohduttamassa, esiintyen vanhana ja kokeneena merimiehenä ja
    matkustajana ja näyttäen huoletonta naamaa.

    Valtameren nimi tuntui sangen vähän onnistuneelta ivalta, sillä
    aallokko nousi hirvittävästi ja laiva keinui kuin lastunen, vavisten,
    nitisten ja ryskyen joka kohdassaan, kun veden ääretön paino paiskautui
    sen kylkiä vastaan. Illan tullen myrsky yhä kiihtyi, taivas
    tummenemistaan tummeni ja laiva ponnisteli vaarallista matkaansa
    ärjyvässä alkuaineessa. Kapteeni seisoi levähtämättä ohjaushytissään,
    tähystäjät valvoivat ja konehuoneissa tehtiin kuumeista työtä, sillä
    vauhti oli säilytettävä hyvänä. Matkustajat horjuivat ihan kalpeina
    ruokahuoneessa, naiset itkettynein silmin, ja muutamassa oli
    kuin poispyyhkäisty entinen huoleton elämänilo ja sijaan astui elämän
    vääjäämätön vakavuus synkän, mylleröivän meren ja mastoissa ulvovan
    tuulen voimasta.

    Ystävykset asettuivat makuullekin aivan täysissä pukimissaan, mutta jo
    tunnin kuluttua soivat äkkiä hälytyskellot. Koskela hyppäsi ensimäisenä
    pystyyn. Rynnättyään käytävään hän oli törmätä merimieheen, joka
    pysähytti hänet huutamalla:

    ”Ei mitään vaaraa! Pysykää levollisina! Kapteeni selittää!”

    Näytti jo siltä kuin valtaisi sekasorto laivan, mutta järjestys saatiin
    kuitenkin palautetuksi. Levottomia, kuolonkalpeita kasvoja näkyi
    kaikkialla. Ilmoitettiin hälytyksen syy: Peräsin oli joutunut
    epäkuntoon, ja nyt ajauduttiin tuntemattomia kohtaloita kohti. Koneita
    ei voitu seisauttaa aallokon takia, joka silloin tuntuisi monin verroin
    suurempana, mutta vauhtia oli kuitenkin vähennetty. Oli oltava valmiina
    jättämään laiva millä hetkellä tahansa, mutta mitään välitöntä vaaraa
    ei toistaiseksi ollut. Pelastusvenheet laitettiin valmiiksi.

    Epätoivonhuudot täyttivät ilman, sillä silmäyskin sysimustaan ärjyntään
    riisti uljaimmaltakin rohkeuden. Kaikki riippui niin ollen siitä,
    saataisiinko peräsin kuntoon.

    Kolme valonheittäjää tarkasti merta, ja niiden valaistuksessa nähtiin
    kaamean mahtava näytelmä, kun suunnattomat vesivuoret syöksyivät laivaa
    kohti, sen noustessa niiden harjalle ja taas laskeutuessa pohjattomalta
    näyttävään syvänteeseen.

    Koskela seisoi yläkannella, silmäillen valojuovia tyynenä,
    järkkymättömänä kuten aikaisemmin tulimyrskyssä rintamalla.

    Valojuovat liukuivat pitkin aaltoja, ja vesi loisti selittämättömissä
    väreissä. Koskela tuntui vajonneen näytelmän katselemiseen, mutta äkkiä
    hän kalpeni.

    ”Katso, Kivinen, tuolla! Tuo musta! Mikä se on? Me olemme jo Japanin
    rannikkovesillä! Tuo musta!”

    Kiviseen tarttui ystävänsä levottomuus, mutta hänen hengityksensä
    suorastaan salpautui, kun hän keksi esineen, jota Koskela oli
    tarkoittanut. Se oli noin puolentoista sadan metrin päässä ja laiva
    ajautui kohtalaisella vauhdilla sitä kohti. Se oli ajelehtiva miina.
    Yhteentörmäystä ei voitu välttää.

    Esine oli huikaisevan kirkkaassa valaistuksessa huomattu muuallakin.
    Suunnaton epätoivonhuuto kohosi ilmaan.

    Koskela tuijotti muutaman hetken sanattomana lähenevään kuolemaan,
    mutta sitten hän hyökkäsi hyttiinsä, ratkoi puukollaan auki
    matkalaukun, kun ei ollut aikaa aukaista, heitti sen sisällyksen
    lattialle ja tempasi käteensä jonkun puukotelon, vetäen sieltä esiin
    ensiluokkaisen saksalaisen mauserpistoolin. Silmänräpäyksessä hän oli
    kannella, viritti hanan ja heittäytyi kaidetta vastaan, tähdäten
    ankarasti keinuvasta laivasta valonheittäjän sokaisevassa valossa
    jättiläisaalloissa ajelehtivaa esinettä, vierelläolijoiden melkein
    tajuttomina tarkatessa hänen liikkeitään.

    Jääkärin katse terästyi, kasvot kivettyivät ja mies esiintyi aseineen
    villissä ympäristössä ja haaveellisessa valaistuksessa näkynä, johon
    kaikkien katseet imeytyivät.

    Hetkinen, ja terävä tulikieleke tunkeutui piipusta, kuului useita
    perättäisiä, myrskyn vaimentamia laukauksia ja äkkiä kohosi noin sadan metrin
    päästä ilmaan valtava, kammottavan kirkas tulipatsas, vesi nousi
    pilviin, ja sitten voitti myrskynkin räjähdys, jonka paine heitti
    matkustajat kumoon kannelle.

    Valtamerilaivan ja sen matkustajat pelastanut jääkäri varmisti
    pistoolinsa ja sytytti savukkeen.

    9.

    Ameriikkalainen osaa käyttää kunkin maan oloja omiin tarkoituksiinsa.

    Valtamerilaivalla palasi elämä jälleen rauhalliseen uomaansa, kun
    vikaantunut peräsin saatiin korjatuksi. Myrsky taukosi sitten yhtä
    äkkiä kuin se oli alkanutkin.

    Koskela pysytteli loppumatkan hytissään, sillä matkustajat tekivät
    kaikkensa, saadakseen selville miehen, joka oli heidät pelastanut
    varmasta kuolemasta. Jos Koskelalla lie ollut kunnianhimoa, ei se
    kuitenkaan ilmennyt millään tavalla, sillä suosionosoitusten esineeksi
    joutuminen olisi tietänyt jotenkin varmaa ilmituloa. Matkustajat
    arvailivat sinne tänne, mutta vaikka useat olivat nähneetkin jääkärin,
    eivät he häntä tunteneet oudossa valaistuksessa ja kammottavassa
    tilanteessa. Ystävykset säilyivät niin ollen ilmitulolta.

                                                      ⸻

    Kun sitten oli saavuttu Jokohamaan, ilmoitettiin matkustajille, että
    laiva viipyy muutamia päiviä, ennenkuin matkaa jatketaan. Ystävykset
    olivat olleet tästä selvillä jo alunpitäin.

    Tohtori selvisi passeineen Japanin kamaralle ja Hoper samoin.
    Ameriikkalainen oli tehnyt sen huomattavan keksinnön, ettei tohtori
    valmistanut passeja, vaan hänellä oli niitä suurehko valikoima. Ne
    olivat nähtävästi painetut Tukholmassa, — ja sikäläinen
    ”passitoimisto” oli nyt vaaraton.

    Tohtori riensi suoraan laivalta rautatieasemalle, ostaen lipun Tokioon.
    Hoper seurasi mukana, välittämättä vähääkään niistä kiukkuisista
    silmäyksistä, joita tohtori häneen vilkui. Tokioon saavuttuaan tohtori
    ajoi, ei eurooppalaiseen hotelliin, kuten Hoper oli odottanut, vaan
    muutamaan japanilaiseen. Hotelli oli pitkä, matala, paperista ja
    bamburuo’osta kyhätty rakennus, joka oli jaettu pieniin huoneisiin.
    Tohtori vuokrasi itselleen yhden ja Hoperille toisen.

    Ameriikkalainen pudisteli päätään, sillä hän ei pitänyt tämäntapaisista
    syrjäisistä asuinpaikoista, ei ainakaan sellaisessa seurassa. Mutta ei
    auttanut katua, varovaisuutta oli vain noudatettava.

    Hän heittihe makaamaan lattialle levitetyille matoille ja sytytti
    savukkeen. Tohtori kuului liikehtivän huoneessaan.

    Muutaman hetken kuluttua tohtori astui sisään toisessa puvussa, jossa
    ei ollut jälkeäkään mistään hienostuksesta. Hän veti oven kiinni
    jälkeensä.

    ”Tahdon ilmoittaa, mr Fartmann, että lähden nyt asioilleni. Ja te
    ette saa seurata minua millään ehdolla. Jos te kerran olette
    vallankumouksellinen, niin te myös tiedätte, ettei jokainen saa olla
    kaikessa mukana. Minä palaan muutamien tuntien kuluttua tänne. Suljen
    tämän oven ja sinetöin sen omalla tavallani. Jos sinetti on rikottu
    palatessani, niin minulla on kyllä omat keinoni tehdä teidät
    vaarattomaksi. Ymmärrättekö?”

    Hoper nyökkäsi jääden makaamaan. Hänen aivoissaan oli kypsynyt tuuma,
    joka teki tehottomaksi tohtorin varovaisuustoimenpiteen. Tohtori
    poistui ja sulki oven. Hoper kuunteli poistuvia askeleita ja hyppäsi
    sitten nopeasti pystyyn. Ikkunasta ei ollut yrittämistä ulos, se olisi
    huomattu. Mutta sivuseinä, joka samalla oli ulkoseinä, oli rakennettu,
    kuten sanottu, vain paperista ja bamburuo’osta. Hoper kohotti
    seinäverhoa, ja työskenneltyään hetkisen, onnistui hänen irroittaa
    seinästä kohtalainen kappale. Hän ryömi varovaisesti ulos ja asetti
    seinäkappaleen paikoilleen. Kierrettyään kadun puolelle hän näki
    tohtorin juuri kääntyvän kulmassa. Hoper seurasi empimättä perässä,
    vaikka olikin melkein varma siitä, että tohtori oli menossa siihen
    paikkaan, jonka osoite seikkailijoiden oli onnistunut saada tietää San Franciscossa
    .

    Tohtori kulki kiirein askelin. Hoper hymähti, kun huomasi joutuneensa
    Djimakadulle. Tohtori kulki muutamia katuvälejä ja poikkesi sitten
    pienen, yksikerroksisen talon pihaan. Hoper kiersi sivukadulle ja
    keinotteli sitä kautta itsensä talon puutarhaan, hiipi seinän viereen
    ja koetti keksiä, missä huoneessa keskusteltiin. Ohuitten seinien läpi
    kuului puhe selvään, ja äänistä päättäen oli huoneessa neljä henkilöä.
    Keskustelu kävi englanniksi.

    Salapoliisi piiloittautui pensaitten taa ja jännitti kuuloaan. Tohtori
    puhui.

    ”Me matkustamme erillämme Intiaan saakka, se on varminta ja mukavinta.
    Siellä sitten yhdymme. Meillä on kiire, sillä kongressi pidetään
    kohdakkoin, ei kylläkään ennen”, tohtori rykäisi itsetietoisesti, ”kuin
    minä olen saapunut, mutta kongressin lykkääminen vahingoittaa asiaamme.
    Meidän on niin muodoin kiiruhdettava. Minulla on mukanani henkilö, joka
    väittää olevansa meikäläinen, ja useat seikat puhuvat tämän väitteen
    puolesta. Hänen seuransa vaikeuttaa kuitenkin minun toimintaani, kun en
    voi luottaa häneen täydellisesti. Hänestä aion päästä eroon, en
    kuitenkaan ennenkuin Singaporessa. Sanoin tämän vain senvuoksi, ettette
    missään tapauksessa antaudu hänen kanssaan keskusteluihin...”

    Hoper hymyili piilossaan. Kuunneltuaan vielä hetkisen hän katsoi
    parhaaksi poistua, ehtiäkseen huoneeseen siksi kunnes tohtori palaisi.

    Toiset seikkailijat istuivat Cotterin tuttavan, muutaman japanilaisen
    liikemiehen aistikkaassa, huvilamaisessa rakennuksessa Jokohamassa,
    keskustellen politiikasta. Upea lehtimaja oli värikkään, viehättävän
    puiston keskellä, jossa lirisi pieni suihkukaivo.

    ”Oli miten oli”, sanoi Kivinen, ”mutta Japaniin sopii paremmin kuin
    ennen Venäjään, että se on savijaloilla seisova jättiläinen. Ajatelkaa
    vain! Maa on pieni, mitättömän pieni, sekin hajallaan tuhansissa
    saarissa. Ja tältä pohjalta yritetään nyt muodostaa suurvaltaa tai se
    on jo osaksi muodostettu. Ei ole vaikea sanoa, mihin tämä vie. Meillä
    on historiassa tarpeeksi esimerkkejä. Japanin sisäiset edellytykset ja
    mahdollisuudet eivät vastaa ulkonaista suurvalta-asemaa, joka perustuu
    yksinomaan sotilaalliseen mahtiin. Mutta sotilaallinen mahti riippuu
    taloudellisesta tilasta, ja sehän on Japanissa mahdollisimman huono.
    Venäjän velat olivat aikoinaan mahdottomat, mutta eiväthän ne toki
    likimainkaan vastanneet kansallisomaisuutta. Mutta Japanin velat
    nousevat niin mahdottomiksi, että kansallisomaisuus tuskin kykenee
    niitä peittämään. Jo yksistään tämä seikka tekee koko suurvalta-unelman
    komediaksi, sillä miten voidaan sellaista suurvaltaa ajan oloon
    ylläpitää, jonka olemassaolo kokonaan riippuu lainanantajien luotosta?
    Se on todella savijaloilla seisomista, ja Japanille käy ennemmin tai
    myöhemmin samoin kuin on käynyt Ruotsille ja Venäjälle.

    ”Maa köyhtyy äärettömästä sotilasrasituksesta, maan varat virtaavat
    varustuksiin, joilla koetetaan arvoa ja mainetta ylläpitää, ja niin
    pahenee sisäinen tilanne päivä päivältä, jota peittääkseen hallitus
    antautuu uusiin seikkailuihin. Se on ikuista kiertokulkua, joka johtaa
    perinpohjaiseen kumoukseen. Euroopassa on laajoissa piireissä se
    käsitys vallalla, että Japani on kumousvaaralta taatuimpia maita. Se on
    erehdys. Japanissakin on kuohuntaa koko lailla. Ulkonaisesti on Japani
    sangen nykyaikainen, mutta valtiollisesti osa väestöä elää oloissa,
    jotka eivät monessa suhteessa ole lainkaan parempia kuin maaorjuus.
    Työpäivät ovat rajoittamattomat, palkat suorastaan naurettavat ja
    yleinen hintataso ansiotuloihin nähden suhteeton. Ei ole niin ollen
    ihme, että riissin, japanilaisten tärkeimmän elintarpeen,
    kallistuminen tai keinotekoinen kallistuttaminen on johtanut verisiin
    levottomuuksiin, jotka ovat laajenneet niin valtaviksi, että ne ovat
    uhanneet koko nykyisen järjestelmän olemassaoloa. Japanissakin
    kuljetaan, jos kohta hitaasti, yleistä kansanvaltaistumista kohti, ei
    niin paljon näkyväisesti, kuin sisäisesti. Katsantokannat muuttuvat.
    Eikä kansaa, joka on teknillisesti niin korkealla kannalla,
    voida ikuisesti pitää orjaholhokkina, ja japanilaisille rakas
    isänmaa-käsitekin menettää vaikutusvoimansa, ellei käsitteen lisäksi
    voida mitään tarjota.”

    11.

    Hoper tutustuu vallankumoukselliseen tohtoriin lähemmin.

    Muutaman päivän kuluttua lähti valtamerilaiva jatkamaan matkaansa
    Jokohaman satamasta, suunnaten kulkunsa etelään. Seikkailijamme olivat
    mukana.

    Elämä kulkeutui säännölliseen uomaansa. Matkustajat vaihtuivat
    satamissa, uusia kasvoja ilmestyi, mutta suurin piirtein katsoen pysyi
    kaikki samanlaisena.

    Vaikka matkustajat olivatkin suljetut hyvin ahtaaseen ja
    muuttumattomaan maailmaan, ei varsinaisesta yksitoikkoisuudesta ollut
    tietoa. Meri ja matka tarjosi vaihtelua, ainakin pohjoismaalaisille
    ystävyksille. Ainoa, mikä kiusasi, oli toimettomuus, sillä kävely
    kannella, tanssit iltaisin, lukeminen, pelaaminen ja keskusteleminen
    olivat ainoat ajanvietteet. Varsinkin Koskelasta tuntui vaikealta,
    hänestä, joka vuosikausiin tuskin oli saanut kunnolla nukkua, joka
    kaipasi verryttävää liikuntaa. Mutta aivan huomaamattaan mukautuivat
    seikkailijamme uuteen olotilaansa. Se teki heidät uusiksi ihmisiksi,
    lepuutti alituisen jännityksen kuluttamat hermot ja loi huolettomuutta
    koko olemukseen.

    Tohtorin vältteleminen olisi ajan pitkään saattanut käydä tavattoman
    vaikeaksikin, ellei tohtori itse olisi välttänyt muiden seuraa. Niinpä
    saivatkin seikkailijamme olla rauhassa. He oppivat tuntemaan toisensa,
    etenkin englantilaisen rehdin, harkitsevan ja tyynen luonteen, joka,
    vaikka siltä puuttuikin loistavia ominaisuuksia, oli tavattoman
    miellyttävä vaatimattomuudessaan. Cotter taas puolestaan ihaili etenkin
    Koskelan jäykkää rohkeutta ja suomalaista sisua, samoinkuin Kivisen
    vilkasta avomielisyyttä, hiukan taiteilijamaista lahjakkuutta ja
    terävää huomiokykyä. Kolmisin he muodostivat mitä täydellisimmän
    matkakumppanuuden, miellyttävän ystäville ja sangen vaarallisen
    vastustajille.

    Hoperin tehtävä ei ollut helpoimpia, mutta hän suoritti sen
    ameriikkalaisen päättäväisyydellä ja anglosaksilaisen sitkeydellä.
    Tohtori oli vaikeahko matkakumppani, oikullinen, ärtyisä, epäluuloinen.
    Mutta jatkaen kerran omaksumaansa osaa, näytteli Hoper hiukan tyhmän
    röyhkeää seikkailijaa ja kesytti tohtorin siedettäväksi. Epäluulotkin
    hälvenivät vähitellen, ja kun tohtorin maihinjättöyritys Singaporessa
    ei onnistunut, mukautui hän kohtaloonsa ja salli Hoperin seurata
    matkassaan.

    Hoper, alituisessa seurustelussa tohtorin kanssa, sai kurkistaa hänen
    hämärän sielunsa syvyyksiin. Arneriikkalainen päätti käyttää
    tilaisuutta hyväkseen ja tutkia edessään olevan yksilön, joka
    ehdottomasti pääpiirteissään edusti kokonaista ihmisluokkaa nykyisessä
    kaaosmaisessa maailmassa. Ja hänen huomionsa saattoivat hänet kauhun
    valtaan.

    Tohtori oli lähtöisin hyvistä oloista, ollen ei rikkaan, mutta
    kuitenkin varakkaan aatelisperheen poika. Hänen isänsä oli ollut
    innokas Puolan vapauden taistelija, mutta joutunut vangiksi ja
    päättänyt päivänsä Siperian aroilla. Poika joutui jo varhain
    maailmalle, raivaten tiensä lahjakkuutensa avulla varsin korkealle,
    suorittaen tohtorin tutkinnon ja päästen dosentiksi. Hän oli
    ärtyinen, kiivas luonne, hän oli kasvanut mitä kiihkeimmässä
    vastustusympäristössä, oli jo nuoruudessa oppinut asettumaan
    sotajalalle vaikka koko maailmaa vastaan. Kehitys jatkui. Ankara
    elämäntaistelu, ummehtuneet olot, kilpailijoiden suosijain
    puolueellisuus, korkea sivistys, joka vaati vastaavaa asemaa
    yhteiskunnassa, jääden sitä vaille, — suurkaupunkien viettelykset ja
    ääretön kurjuus toiselta puolen, kumoukselliset nuorukaispiirit,
    poliisien vainot, kaikki tämä synnynnäisen kiihkeän luonteen,
    levottoman veren, loukkauksille alttiin mielen ja slaavilaisen luonteen
    sairaaloisten, äärimmäisyyksiin menevien taipumusten kanssa oli
    muodostanut tohtorista sen, mikä hän nyt oli, häikäilemätön, sydämetön
    onnenonkija, joka muutamien ”aatteitten” varjolla koetti tyydyttää
    kalvavaa levottomuuttaan ja polttavaa kostonhimoaan koko
    maailmaa vastaan, työskentelemällä yleismaailmallisen kumouksen
    aikaansaamiseksi, kumouksen, joka yhdellä iskulla hävittäisi vanhan
    maailman, luomatta tilalle mitään uutta.

    Hoper oli usein kummastellut, miten bolsheviikit ollenkaan jatkoivat
    touhuisaa toimintaansa, vaikka suurelle osalle heistäkin täytyi olla
    selvää, ettei heidän aikeensa saata onnistua ajan mittaan ei teoriassa
    eikä käytännössä. Nyt hän sen ymmärsi. Nykyinen teknillisen edistyksen
    aikakausi, joka oli koonnut äärettömät elämänedut toisten käsiin ja
    alentanut toiset koneiksi, oli synnyttänyt suunnattoman nautinnonhimon.
    Ja kun nyt kumousaikoina näytti siltä, että myöskin tähän asti
    syrjäytetyt piirit voisivat päästä nautinnoista osallisiksi, synnytti
    se yhteiskunnallisen levottomuuden. Tyytymättömyys kasvoi, yhteiskunnan
    pohjasakka näki otollisen hetken lyöneen, ja alemmat kerrokset eivät
    tyytyneet enää vaatimaan tasavertaisia oikeuksia, vaan tahtoivat kerta
    kaikkiaan kostaa, mitä, sitä he tuskin itsekään tiesivät. Elämä tuntui
    menettäneen arvonsa, elettiin hetkestä hetkeen, ja kansajoukot
    tahtoivat vaikka vain silmänräpäyksen ajan nauttia kaikkea, mitä
    voitiin nauttia. Tekniikka, sen synnyttämä materialismi, sodan
    vaikutukset, oikeistopiirien myöntymättömyys on synnyttänyt
    bolshevismin, joka sai johtajikseen joko suoranaisia onnenonkijoita tai
    mielisairaalaan sopivia kiihkoilijoita. Ei välitetty siitä, mitä tulisi
    jälestä, tahdottiin nauttia hetkinen, ja täten on selitettävissä
    bolshevismin voittokulku. Se lupasi kaikki ja saattoikin hetkeksi
    tyydyttää joukkonsa.

    Bolshevismi ei ole hetken hurmiota, se ei ole irrallinen ilmiö, sillä
    on juurensa menneisyydessä yhtä varmasti kuin vaikutuksensa
    tulevaisuudessa. Siihen ovat vaikuttaneet äärettömän monet tekijät. Se
    on valtiollista liikettä, se on yhteiskunnallista kumousta, se on
    uskonnollista hurmiota. Sen dogmina on materialismi, välikappaleena
    pistin, päämääränä kommunismi, joka on sekä teoreettisesti että
    käytännöllisesti mahdottomuus niin kauan kuin ihmiset ovat ihmisiä
    eivätkä enkeleitä. Mutta, ja se kiihoittaa joukkoja, se voi todella
    tarjota hetkeksi yltäkylläisyyttä niille, jotka ovat tähän asti olleet
    sitä vailla. Ja periaate on nyt sama kuin puolitoista sataa vuotta sitten
    Ranskassa: ”meidän jälkeemme vedenpaisumus”. Tulkoon mitä
    hyvänsä jälkeenpäin, kunhan nyt saadaan hetkinen nauttia ja tyydyttää
    epäsuhtaisten olojen synnyttämä tyytymättömyys ja kostonhimo, joka ei
    kohdistu vain järjestelmään, vaan myöskin yksityisiin henkilöihin,
    kokonaiseen ihmisluokkaan, jopa enemmistöönkin.

    Ja juuri se seikka, ettei tulevaisuudesta välitetä mitään, selittääkin
    bolshevismin menettelytavat, sen äärettömän häikäilemättömyyden ja
    mielettömän julmuuden. Vanha maailma on hinnalla millä hyvänsä
    hävitettävä, mutta uuden luomisesta ei osata muuta kuin mitä hämärimpiä
    ja haaveellisimpia lupauksia, sellaisia jotka eivät kestä ainoatakaan
    arvostelevaa katsetta.

    Kaikessa kaameudessaan oli tohtorin luonne suurenmoinen. Niin
    erilaisena, näennäisesti ristiriitaisena kuin se ilmenikin, oli
    kuitenkin kaikki alistettu yhden päämäärän saavuttamiseksi, ja tämä
    päämäärä oli kosto, sokea, summittainen, koko maailmaan kohdistuva
    kosto. Ja tämän päämäärän saavuttamiseksi olivat kaikki keinot
    luvallisia, sen hyväksi kiihoitettiin satoja tuhansia ihmisiä verisiin
    taisteluihin, sen vuoksi asetettiin koko inhimillinen kulttuuri,
    ihmiskunnan kaikki tähänastiset saavutukset arpapöydälle.
    Säännöllisissä, rauhallisissa oloissa olisi tohtorin tapainen mies
    herättänyt ympäristönsä jakamatonta sääliä; jos hän olisi alkanut
    näyttää vaaralliselta, olisi hänet teljetty mielisairaalaan, mutta
    kumousaikoina saattoi ja oli käynyt, että hän kaikessa hiljaisuudessa
    leikki kevytmielisesti miljoonien kohtaloilla ja toisten samanmielisten
    ja samantapaisten kiihkoilijain ja intoilijain kanssa uhkasi koko
    maailmaa.

    Maailmassa oli jotakin mätää, sen oli bolshevismi osoittanut. Mutta
    vaikka se tämän osoitti, ja ehkä silläkin oli maailmanhistoriallinen
    tehtävänsä, täytyi vielä suhteellisen terveitten ponnistaa kaikki
    voimansa, ehkäistäkseen sen voittokulun. Maailma tarvitsi leikkausta,
    mutta mätää ei voitu parantaa mädällä.

    Tohtori jatkoi tietään, mitä oli aloittanut. Ja ystävyksemme jatkoivat
    omaansa. Yhteentörmäys oli tapahtuva, hiljaisuudessa suoritettaisiin
    taistelu, jolla olisi merkityksensä kaikille. Milloin ja missä? — se
    oli tulevaisuuden huomassa.

    11.

    Kivinen esitelmöi Kalkuttassa hotellin parvekkeella, kunnes Koskela saa
    muutaman lyhyen kirjeen.

    Intia!

    Kaukana taivaanrannalla siinsi tumma juova, kadoten ja ilmestyen
    näkyviin öisen meren ihmeellisissä, loistavissa, salaperäisissä
    värivivahduksissa, kun verkkaiset, pitkät ja loivat mainingit vahvasti
    fosforihohteisina äänettömästi liukuivat laajalla Bengalin lahdella,
    hiljalleen keinuttaen valtavaa valtamerilaivaa, joka nousi ja laski
    niitten hitaassa tahdissa. Päivän valo väreili vielä korkeammissa
    ilmakerroksissa, luoden uusia ja häikäiseviä värejä alati vaihtuvaan
    merenpintaan.

    Intia siinsi näkyvissä, kaukana vielä, mutta lähellä pitkän matkan
    jälkeen.

    Aamuauringon loihtiessa Gangesin rannat kultaan ja hopeaan uhkean,
    rehevän tropiikkikasvullisuuden lehdillä, virran vierittäessä
    äärettömiä vesimääriään kohti merta, mutaisena, liejuisena, harmaana,
    punervana, vihreänä ja mustana, liukui laiva hitaasti ylös virtaa,
    sivuuttaen kaisla- ja savikyliä, metsikköjä, rannattomia
    viljavainioita, rämeseutuja, joilla kasvoi pitkää ruohoa, pensaita,
    heleävärisiä kukkia, minkä kasvullisuuden keskellä kuhisi tropiikin
    kirjava eläinmaailma, kulki ohi mahtavan Diamond Harbourin, Kalkuttan
    ulkosataman, ja ponnisteli ylös kohti Bengalin pääkaupunkia mahtavasti
    vierivässä kymissä. Ja kaiken yllä säihkyi etelän syvänsininen, kirkas
    taivas.

    Pohjoismaalaiset ystävämme nauttivat. He tunsivat itseensä tarttuneen
    jotakin tuosta puoleksi miehisestä, puoleksi poikamaisesta,
    romanttisesta vaelluskuumeesta, heidän mielensä paloi rannalle, noihin
    rajattomiin viidakkoihin, soille ja rämeille, alkuasukaskyliin ja
    viljavainioille, tuon kukikkaan, värikkään, yltäkylläisen,
    hedelmällisen luonnon keskeen. Mahtavat yleispiirteet vaikuttivat
    huumaavasti, lukemattomat, kirjavat yksityisseikat lumoavasti.

    Illan suussa saapui laiva Kalkuttaan, laskien laituriin Huglilla, ja
    passintarkastuksesta selvittyään astuivat ystävämme The Strandille,
    leveälle rantakadulle, jolla kuhisi itämaalainen elämä täydessä
    loistossaan kirjavine, monivärisine alkuasukkaineen niin ihon kuin
    puvun puolesta, kirkuvine katumyyjineen, moninaisine kulkuneuvoineen.
    Ilma oli tukahduttavan kuuma, painostava, kun meren raittiit
    tuulahdukset olivat lakanneet tuntumasta.

    ”Hotelliin, ja kiireimmän kaupalla!” virkkoi Kivinen. ”Täällä alkaa
    tuntua sietämättömän kuumalta.”

    Seikkailijat vuokrasivat jonkunlaisen ajurin, joka kuljetti heidät ja
    heidän vähät matkatavaransa hotelliin. Hoper oli jo edeltäpäin saanut
    tietää tohtorin osoitteen Kalkuttassa ja ilmoittanut sen muille, joten
    vakoileminen voitiin jättää ensi hetkinä. Päästyään huoneisiinsa
    ystävyksemme ensin perusteellisesti peseytyivät kylmällä vedellä,
    muuttivat ylleen toiset puvut ja nauttivat keveän aterian.

    ”Menee mukiin!” tuumi Kivinen, kun matkailijat istuivat sikaareita
    sauhutellen hotellin varjoisalla, ilmavalla parvekkeella. Heidän
    edessään lepäsi Kalkutta, Chowringhee, eurooppalaisten komea,
    hyvinrakennettu, leveäkatuinen kaupunginosa asuinpalatseineen,
    puutarhoineen ja suihkulähteineen, ja taampana Palta, jossa
    alkuasukkaat asuivat likaisissa, matalissa, kurjissa savihökkeleissä ja
    kaislamajoissa, ahtaine kujineen ja soukkine katuineen.

    ”Katsokaas, mr. Cotter”, lausui Kivinen, ”mutta älkää pahastuko! Tässä
    näette selvää selvemmin, havaannollisesti, Intian probleemin koko
    räikeydessään. Tässä on eurooppalaisten kaupunginosa, valloittajien,
    komea, hyvinhoidettu, tuolla alkuasukkaitten inhoittava pesä,
    löyhkäävä, saastainen. Ja kuitenkin perustuu tämän kaupunginosan
    hyvinvointi juuri noiden repaleisten, likaisten, inhoittavien
    alkuasukkaitten työhön, heidän raadantaansa. Eikö epäoikeudenmukaisuus
    ole liian silmäänpistävä? Vaikka ei olisikaan mikään kommunisti, niin
    voidaan kuitenkin vaatia, että työmiehillä ja työnjohtajilla on edes
    jossakin määrin samanlaiset elämänehdot, sellaiset, että molemmat
    tuntevat olevansa ihmisiä, eikä toiset orjia, toiset epäjumalia.”

    ”Tiedän, tunnen, hyväksyn näkökantanne, mutta millä tavalla saadaan
    aikaan parannus? Ei suinkaan bolshevismin avulla?” kysyi Cotter.

    ”Ei tietenkään, mutta joku keino on keksittävä, sillä jollei sitä
    keksitä, ja ajoissa, niin irtautuu Intia englantilaisesta imperiumista
    ennen pitkää yhtä varmasti kuin minä istun tässä. Naurettavaa, mutta
    totta! Mitä on Englanti Intiaan verrattuna? Kuin tinasotamies
    koulupoikaan. Ja kuitenkin pitää tinasotamies poikaa vallassaan.”

    ”Sivistyksellään. Sana koulupoika ei ole sopiva.”

    ”Myönnetään, mutta käytin sitä vain suuruusmääritelmänä.
    Sivistyksellään! Ehkä, mutta ennen kaikkea tekniikallaan,
    ennen kaikkea diplomatiallaan. Intia on hajanainen, pirstottu tuhansiin
    uskontojen, kielien, kansallisuuksien, historian, tapojen ja
    elinetujen raja-aidoilla. Tähän hajanaisuuteen perustuu Intian
    hallussapitopolitiikka. Ylläpidetään keskinäisiä riitoja, keskinäistä
    kateutta, ja itse korjataan riitojen hedelmät. Sivistyksestä ei voida
    paljon puhua. Eurooppalaisvallan aikana on Intia taantunut
    tavattomasti: lukutaito unohtunut, rakennustaide kuollut, runous ja
    kirjallisuus myöskin.”

    ”Intiaa koetetaan sivistää.”

    ”Sangen vähän, ja millä tavalla? Annetaan hiukan alkuopetusta,
    murtoprosentille, hiukan korkeampaa harvoille, ja nämäkin harvat
    suljetaan pois viroista, nimittäin korkeammista ja paremmin
    palkatuista. Heistä muodostuu tyytymätön, kapinoitseva sivistyneen
    köyhälistön armeija, jolla ei ole uskontoa, ei isänmaata, ei mitään
    muuta kuin viha englantilaisia vastaan. Ylen kaukonäköistä, vai
    kuinka?”

    ”No, babut ovat vaarallisia.”

    ”Intia pyrkii vapauteen sekä valtiollisesta että taloudellisesta
    sorrosta. Valtiollinen sorto on täydellinen: ei mitään yhdistyksiä, ei
    kokouksia, ei sensuroimatonta kirjallisuutta, ja taloudellinen ehkä
    vieläkin täydellisempi. Koko politiikka on äärimmilleen kehitettyä
    riistopolitiikkaa. Maassa nähdään nälkää aina, tällaisessa maassa, joka
    voi elättää koko maailman, vain siksi, niin, miljoonat kuolevat nälkään
    vain siksi, että viljelyksien omistajat saisivat hiukan suuremman
    hinnan viljastaan Euroopassa. Ja vaikkapa he saisivat samankin, he
    eivät myy sitä täällä. Satojatuhansia ihmisiä kuolee vuosittain
    täysinäisten vilja-aittojen ovien edustalle. Jeeveli, maasta ja
    asukkaista puristetaan kaikki mahdollinen irti kaikilla mahdollisilla
    keinoilla. Parannukset ovat vain silmänlumetta, sen ovat lukemattomat
    kuvernööritkin, innokkaat englantilaiset imperialistitkin todistaneet.
    Intia on sekä henkisesti että taloudellisesti kuollut maa, ja kuitenkin
    sillä olisi pyörryttäviä edellytyksiä. Onko näin ollen ihme, että
    intialaisten, pääasiassa sivistyneitten ja ylhäisten, keskuudessa on
    syntynyt sangen voimakas vapausliike! Jos kerran Englanti ilmoittaa
    ottaneensa velvollisuudekseen pitää huolta Intiasta, niin täyttäköön
    velvollisuutensa; ellei, niin Intia kulkee omia teitään. Tietenkin, on
    otettava huomioon, että Intia on alhaisella sivistystasolla, ja tämä
    vaikeuttaa itsenäisyyttä, mutta toiselta puolen se pakoittaa siihen,
    sillä muuten ei taso milloinkaan nouse. Mistään erikoisesta
    kansanvaltaisuudesta ei voitane puhua, sillä kehitystaso ei ole
    sellainen, että paljonvaativia kansanvaltaisia periaatteita voitaisiin
    toteuttaa käytännössä. Perustuslailliset kuningaskunnat lienevät
    lähinnä oikeat valtiomuodot Intialle, sellaiset, jotka keskenään
    solmivat yhteiset liitot ulkopolitiikkaa, ulkomaista kauppaa ja
    puolustusta varten. Siinä on intialaisten vapaustaistelijain ohjelma,
    ja sen alle pistän puumerkkini minäkin. En tahdo sanoa, että se
    onnistuisi täydelleen, roskaväki on tuhonnut monet muutkin oikeutetut
    ja välttämättömät vallankumoukset, mutta yrittää täytyy. Bolshevismi
    sotkee kuitenkin kaiken, sillä sellaiset opit Intian kuumaverisen,
    kirjavan, intohimoisen ja kostonhaluisen alkuasukasväestön keskuudessa
    voivat saada hirveitä aikaan. Tietysti taistelen bolshevismia vastaan,
    mutta Intian varsinaisiin vapaustaistelijoihin, joilla ei onneksi
    lienekään mitään tekemistä Leninien ja Trotskien kanssa, en koske
    sormellanikaan. Intia kulkee kohti vapauttaan, ja olkoon sille tämä
    uusi tie onneksi. Sillä on rajattomat mahdollisuudet, se voi synnyttää
    maailman uudelleen niin henkisesti kuin aineellisesti! Malja!”

    Cotterkin, hiukan hymähtäen, tyhjensi lasinsa. Samassa astui hotellin
    juoksupoika Koskelan luo ja jätti hänelle hänen valenimelleen osoitetun
    kirjelappusen. Koskela katsahti hiukan kummastuneena poikasen jälkeen,
    repäisi kirjeen auki ja luki. Hoper kirjoitti:

    ”Kokous tänä iltana Chunderkadun 572:ssa täsmälleen klo 10.
    Hindupuvut ja aseet! Hiljaa! Tunnussana ’Palta’. H.”

    ”Nyt on kello kahdeksan. Meillä on vähän kiire! Kai jokin salainen
    kokous. Hm, pukuasia on hiukan ilkeä järjestää, mutta koetetaan!”

    Koskela soitti luokseen tarjoilijan, ja seurue lähti huoneeseensa,
    valmistuakseen uusia seikkailuja varten.

    12.

    Hoper luulee tohtorin pelin loppuneen ainiaaksi.

    ”Tämä on mieletöntä!” virkkoi Kivinen, kun seikkailijat kolmisin illan
    pimeydessä vaelsivat alkuasukkaiksi puettuina, viitoissa ja
    turbaaneissa, roimahousut jalassa, esikaupunkiin. — ”Eihän meillä ole
    aavistustakaan käyttäytymisestä, emme osaa sanoa sanaakaan, jos meiltä
    jotakin kysytään.”

    ”Senvuoksi on meidän pidettäväkin suumme kiinni”, huomautti Koskela
    kuivasti. ”Kieli suorana, järki kylmänä, silmät avoinna ja mauserit
    ladattuina emme pelkää piruakaan.”

    Vaiti ollen, etteivät paljastaisi kielentaitamattomuuttaan, vaelsivat
    seikkailijat pitkin kujia, jotka olivat täynnä likaa ja jätteitä,
    kompastellen kiviin ja syvennyksiin, Cotterin kulkiessa edellä oppaana.
    Hän tunsi jonkun verran Kalkuttaa. Liike kaduilla oli kohtalaisen
    vilkas, mutta kukaan ei kiinnittänyt miehiin huomiota. Chunderkadulle
    saapuessaan he ryhtyivät tarkastelemaan ohikulkijoita. Useimmat
    kiiruhtivat tietään välinpitämättöminä, hiukan hoppuisina kadoten
    lukemattomiin sokkeloihin. Heillä tuntui olevan yhteinen päämäärä.

    ”Tässä!” kuiskasi Cotter hiljaa englanniksi ja pysähtyi muutaman
    rappeutuneen hökkelin luo. ”Nyt sisään!”

    Ystävykset astuivat portista pimeälle pihalle, kompuroivat eteenpäin
    jonkun edelläkulkijan käsilyhdyn valossa sokkelokäytäviä pitkin ja
    saapuivat uudelle portille, jonka luona näkyi joku olio seisovan. Se
    kuiskasi jotakin ja Cotter suhautti tunnussanan. Portti aukeni ja
    miehet pujahtivat sisään. He laskeutuivat muutamia askelmia alas ja
    joutuivat suunnattoman laajaan, puoleksi maanalaiseen kellariin,
    entiseen varastorakennukseen tai muuhun sellaiseen. Heitä kohtaava näky
    ei ollut tavallisimpia. Lattialla istui ja makasi satoja, ehkä muutamia
    tuhansia kirjaviin viittoihin kietoutuneita alkuasukkaita, pää
    peitettynä, muutamien öljylamppujen lepattavassa valossa. Kuvaamaton,
    vetämätön löyhkä lehahti vastaan.

    Seikkailijat, joiden tulo ei ollut herättänyt mitään huomiota,
    laskeutuivat maapermannolle lähelle uloskäytävää ja jäivät äänettöminä
    odottamaan. Tuntui niin omituisen aavemaiselta olla tuhansien parissa,
    jotka liikkumattomina, äänettöminä makasivat oudossa valaistuksessa
    maanalaisessa kellarissa, kun kuitenkin tiesi, mitä nämä liikkumattomat
    oliot aikoivat.

    Seikkailijat koettivat katsoa, olivatko tohtori ja Hoper jo saapuneet,
    mutta eivät heitä löytäneet. Noin kymmenen minuutin kuluttua syntyi
    kuitenkin liikettä etumaisten keskuudessa, ja pimeästä aukosta ilmestyi
    esiin tohtori, puettuna loistavaan hindulaisasuun, Hoper kintereillä,
    ja puolenkymmentä alkuasukasta — johtajia luultavasti — mukanaan.

    Viivyttelemättä ryhtyi tohtori puhumaan. Mitä hän sanoi, siitä eivät
    seikkailijat ymmärtäneet rahtuakaan, mutta vaikutuksensa oli puheella
    joka tapauksessa kuulijoihin. Kiihko, tulisuus oli ainoa, josta
    ystävyksemme pääsivät selville.

    Kuinka samanlainen olikaan tämä joukko kuin tuhannet muut! Samat
    joukko-psykologian lait vaikuttivat, samat sanat ja lupaukset saivat
    senkin kiihkoihinsa, samat tulevaisuuden maalaukset, mielettömät, mutta
    samalla houkuttelevat. Bolshevismi kumosi raja-aidat, jotka uskonto,
    kansallisuus, kastilaitos oli pystyttänyt, sillä se kielsi uskonnon,
    isänmaan ja säätyrajoituksen, asettuen itse tilalle. Sillä oli
    suunnaton kokoava merkityksensä toiselta puolen, niin repivä,
    hajoittava voima kuin se olikin.

    Kuului jo katkonaisia, hyväksyviä huudahduksia, monet paljastivat
    kasvonsa ja tarkkasivat kuumeisin, kiihkein katsein tohtoria liikkeitä
    ja hänen puhettaan. Tohtori oli epäilemättä tavaton demagoogi, hänellä
    oli joukkosielun avaimet hallussaan.

    Hoper istui tohtorin vieressä, ja hänen kasvoillaan oli salaperäinen
    hymy.

    Oli kulunut runsaasti puolitoista tuntia, kun äkkiä kuului ulko-ovelta
    muutamia hätäisiä vihellyksiä, huutoja ja melua. Tuo tuhantinen joukko
    riehahti ylös, kuunteli kuin kivettyneenä hetkisen, ja ulkoa kuului
    selvästi englanninkielinen komennus: ”Eteenpäin!”

    Seikkailijat hätkähtivät. Olivatko viranomaiset saaneet vihiä
    kokouksesta? Alkuasukasjoukko tuntui siinä silmänräpäyksessä
    menettäneen kaiken arvostelukykynsä. Mielettömänä, raivoisana,
    pakokauhun valtaamana se heittäytyi kahta uloskäytävää vastaan. Kaikki
    se veti mukaansa, tohtorin, joka tuntui tyrmistyneen, Hoperin, joka
    turhaan koetti hypätä syrjään, ja muut seikkailijamme. Mutta liian
    myöhään!

    Kuului muutamia kumahtavia iskuja, ovet lensivät säpäleinä sisään ja
    aukkoihin ilmestyi puolentusinaa kylmiä kiväärinpiippuja.

    ”Seis! Kädet ylös!” karjaisi englantilainen kersantti, toisessa kädessä
    paljastettu miekka, toisessa revolveri.

    Ja joukko jähmettyi, kädet lensivät ylös ja vain voimaton raivonilme
    vääristyneillä kasvoilla kertoi pelon ja uhman sisäisestä taistelusta.

    Nopeasti virtasi sotilaita sisään, asettuen toiselle seinälle,
    kädessään lyhyet ratsuväenkiväärit. Vallankumouksellinen joukko oli
    satimessa.

    Kersantti komensi kaikkia paljastamaan kasvonsa. Toteltiin. Seurasi
    asetarkastus, mutta vain aniharvoilta löydettiin joku taskuase.
    Johtajat olivat sulloutuneet muutamaan nurkkaan, tohtori ja Hoper
    heidän joukossaan. Kersantti, joka ilmeisesti toimi tarkan suunnitelman
    mukaan, eroitti heidät erikseen, ja yksitellen, sotilaitten
    vartioimina, kuljetettiin heidät pois. Hoper jättäytyi viimeiseksi,
    pysähtyi kersantin eteen ja näytti jotakin merkkiä. Kersantti huudahti
    ja virkkoi sanan miehilleen. Sitten hän kääntyi vankien puoleen ja
    huusi tiukalla äänellä:

    ”Ne kolme lurjusta, jotka saapuivat tänään Ameriikasta tänne, astukoot
    esiin!”

    Hetkeäkään siekailematta tunkeutuivat seikkailijamme vankijoukon läpi.
    Kersantin huuto tarkoitti ilmeisestikin heitä. Hienosti suunniteltu!
    Parin sotilaan saattamina kulkivat seikkailijat ulkoilmaan. Päästyään
    kadulle he näkivät, että koko korttelin oli sotilasketju piirittänyt.
    Läheisessä kadunkulmassa oli auto, johon Hoper muitta mutkitta astui,
    määräten lyhyesti:

    ”Keskuspoliisiasemalle!”

    Auto hurahti liikkeelle.

    ”Huh, hitto soikoon!” huudahti Hoper, vetäen pukunsa poimuista esille
    savukelaatikon ja tarjoten. — ”Nyt on tohtorin peli viimeinkin
    lopussa. Katsokaas, minä ilmoitin teille kokouksesta, mutta jälkeenpäin
    tulin ajatelleeksi, että asiasta olisi ilmoitettava myöskin
    viranomaisille. Tein niin, ja siellä vaadittiin ehdottomasti, että koko
    kopla oli otettava kiinni. Täällä kaikkien levottomuuksien keskuksessa
    ei ole varaa antaa leikkiä. En ehtinyt ilmoittaa teille mitään, mutta
    päätin lähteä mukaan. Intian bolshevismi on saanut ankaran iskun, sillä
    vangittujen johtajien joukossa on edustajia Intian eri puolilta. Siinä
    koko juttu! Meidän on nyt hiukan neuvoteltava poliisimestarin kanssa.”

    Poliisilaitoksella otettiin ystävyksemme vastaan mahdollisimman
    kohteliaasti. Paljastus oli suuriarvoinen, ja poliisimestari tunsi
    kerran pitkästä aikaa voivansa hengittää hiukan vapaammin.
    Poliisilaitokselta ajoivat ystävyksemme, lähetettyään ensin hakemaan
    eurooppalaiset vaatteensa hotellista, tohtorin asuntoon toimittamaan
    kotitarkastusta.

    Ruumiintarkastuksessa ei tohtorilta ollut löydetty muuta kuin suurehko
    summa rahaa. Tavaroitten tarkastus tuotti kuitenkin enemmän. Kahdesta
    matkalaukusta löytyi pohjasta päällyksen ja sisuksen välistä
    kiihoituskirjallisuutta, sotilasoppikirjoja ja muutamia kirjeitä,
    joista saataisiin paljonkin hyötyä. Mutta suuresta matkalaukusta ei
    löytynyt mitään. Siellä oli vain toalettitarpeita, vaatteita, kirjoja
    ja sen sellaista. Koskela kierteli laukkua kuin kissa kuumaa puuroa ja
    mutisi, että kyllä siinä jotakin on.

    Ja siinä olikin. Koskelan huomiota kiinnittivät äkkiä alakulmien
    nikkelisuojukset, jotka olivat tavallista suuremmat ja korkeammat. Hän
    koetti niitä vääntää pois ja onnistuikin tehtävässään. Ensimäinen oli
    kyllä ontto, mutta tyhjä. Seuraavan avattuaan huudahtivat tarkastajat
    yhtaikaa. Sisässä oli hienoa silkkipaperia. Koskela sieppasi sen
    käteensä ja levitti sen pöydälle.

    ”Hyvä!” kiljaisi hän tyytyväisenä. — ”Nyt on meillä pääsy Venäjälle
    selvä!”

    13.

    Kivinen selittää sen sotilaallisen virheen, jonka vuoksi Napoleonin
    Venäjän-retki epäonnistui.

    Koskela tarkasteli löytämäänsä paperiliuskaletta, toisten odottaessa
    jännittyneinä.

    ”Tämä on jo koomillista!” huudahti Kivinen. ”Valmis matkasuunnitelma,
    pysähdyspaikat, hotellit! Totisesti, bolsheviikit ovat kohteliasta
    väkeä!”

    Paperiliuska osoittautui tutkittaessa sangen tarkaksi kartaksi, johon
    oli merkitty punaisella viivalla kulkutie Intiasta aina Moskovaan
    saakka, ja, mikä tärkeintä, salaiset bolsheviikkiasiamiehet ja heidän
    osoitteensa. Jääkäri oli siten keksinyt yhdellä kertaa koko Venäjän ja
    Intian välisen yhteyden.

    Löytö oli mitä suuriarvoisin. Ensiksikin saattoivat ystävykset käyttää
    sitä hyväkseen matkallaan Venäjälle ja toiseksi voitiin heti senjälkeen
    koko linja lakkauttaa, joten esim. bolsheviikkikiihoitus Venäjältä päin
    lakkaisi ainakin toistaiseksi.

    Koskela naputteli sormillaan pöytää. ”Tämä kartta on numeroitu, numero
    19. Bolsheviikit ovat kai laatineet oman salaisen maailmankarttansa,
    johon on merkitty punainen verkko asiamiehiä, pysähdyspaikkoja ja
    pakoteitä. Kartta on ositeltu ja siitä on kai annettu muutamia
    jäljennöksiä pääasiamiehille. Meidän tehtävämme on siis muun muassa
    etsiä ja löytää alkuperäinen kartta ja saada käsille sen jäljennökset
    Pyhästä Moskovasta. Jos se onnistuu, saavat bolsheviikit aloittaa
    yleismaailmallisen kiihoitustyönsä alusta uudelleen.”

    Seuraavana päivänä ystävykset olivat läsnä vangittujen kapinallisten
    ensimäisessä kuulustelussa. Näky oli masentava. Vangit koettivat
    kuka milläkin keinolla luikerrella vapaaksi, vakuuttaen osaksi
    syyttömyyttään, osaksi sitä, että heidät oli vietelty, vaikka
    todistukset puhuivat selvästi päinvastaista. Seikkailijoita,
    onnenonkijoita! Vain pari, kolme miestä uskalsi tunnusta toimineensa
    vakaumuksesta, lujasti, miehekkäästi.

    Viimeisenä tuotiin sisään tohtori, eivätkä ystävykset luulleet voivansa
    milloinkaan unohtaa hänen ilmettään. Siinä oli lannistumatonta uhmaa,
    syvää epätoivoa, rajatonta, voimatonta, mutta sitä katkerampaa vihaa.
    Tohtori huomasi joutuneensa kiinni juuri viimeisellä hetkellä, huomasi
    elämäntehtävänsä menneen hukkaan, ja hänen intohimoinen, voimakas,
    sairaaloisen kiihkeä luonteensa ilmeni rajattomana jokaisessa ilmeessä,
    jokaisessa sanassa ja liikkeessä. Vavisten raivosta ja voimattomasta
    vihasta hän hampaitaan kiristellen kieltäytyi vastaamasta mihinkään
    kysymyksiin. Seikkailijat olivat pysytelleet syrjässä, mutta tohtorin
    katse keksi heidät, jähmettyi hetkeksi, sitten hän käsitti kaiken ja
    loi silmäyksen, joka vielä viikkoja ja kuukausia jälkeenpäin vainosi
    ystävyksiämme kaameudellaan.

    Se merkitsi taistelua elämästä ja kuolemasta. Joko — tahi?

                                                      ⸻

    Neljä matkailijaa oli kokoontunut pitkästä aikaa yhteen, viettääkseen
    illan, ei kevyessä huolettomuudessa, vaan matkasuunnitelman
    pohtimisessa.

    ”Also”, aloitti jääkäri, ”me lähdemme Venäjälle tai tarkemmin sanottuna
    Pietariin?”

    ”Aivan niin!” kuului yksinmielinen ja tyyni vastaus, niinkuin olisi
    ollut kysymys tavallisesta huvimatkasta ensiluokan makuuvaunussa
    joihinkin laskiaiskarnevaaleihin Moskovaan.

    ”Matkasuunnitelmasta ovat bolsheviikit pitäneet huolen, joten siitä ei
    sen enempää. Mikä on matkamme tarkoitus? Se on määriteltävä niin
    tarkasti kuin suinkin, sillä emmehän voi lähteä taistelemaan
    tuulimyllyjä vastaan.”

    ”Tjah”, virkkoi Cotter, ”luulenpa, että lähdemme edustamaan Englantia
    ja Ameriikkaa bolsheviikkikongressissa, sillä varsinaiset edustajat kai
    lukevat tällä hetkellä tiilenpäitä Kalkuttan vankilassa. Sehän on
    meidän velvollisuutemme, koska olemme nämä arvon toverit tällaiseen
    epämiellyttävyyteen toimittaneet, ja se on meidän oikeutemme, koska
    meillä on kaikilla tarpeelliset ’edustajakortit’. Tuossa kongressissa
    kai tehdään hyvin tärkeitä päätöksiä, mutta tuskin vaivaudutaan
    antamaan niistä tietoja esim. eri maitten hallituksille.”

    ”Joten me voimme esiintyä kaikessa hiljaisuudessa maailmanlehdistön
    edustajina ja antaa kongressin istunnoista tarkat selostukset ’omalta
    kirjeenvaihtajalta’”, nauroi Kivinen. ”Hahhaa, mitähän Lenin arvelisi,
    kun saisi lukea jostakin ulkomaisesta lehdestä täydellisen selostuksen
    salaisesta kokouksesta ’omalta kirjeenvaihtajalta!’ Totisesti,
    sanomalehtimies tuntee nautintoa, taiteellista ja ammattimaista
    nautintoa tällaisesta, ja sen saavuttamiseksi kannattaa kyllä asettaa
    vaaraan tämä kurja henki parka. Allons, enfants.”

    ”Halloo!” huudahti Hoper. — ”Siis ensin kongressiin, mutta sitäpaitsi
    täytyy meidän saada käsiimme bolsheviikkien ’maailmankartta’ ja yleensä
    kaikki mahdolliset ja mahdottomat tiedot ulkomaisista asiamiehistä,
    ’postinkulusta’ ja muusta sellaisesta.”

    ”Hm, ja minä otan kyllä selvän heidän sotilaallisesta valmiudestaan”,
    virkahti Koskela rauhallisesti. ”Minä en ole ensimäistä kertaa
    sentapaisessa työssä.”

    ”Se on siis päätetty!” sanoi Hoper ja kopautti pöytään. — ”Nyt
    työnjako?”

    ”Minä ehdotan seuraavaa”, lausui Cotter. — ”Ensiksikin, me emme pääse
    Venäjälle tappelematta, se lienee selvä. Joudumme kahakoihin. Me
    tarvitsemme niin ollen sotapäällikön, ja siihen virkaan on
    Koskela itseoikeutettu. Me nimitämme hänet siis Kansainvälisen Antibolshevistisen Valkoarmeijan
    ylipäälliköksi rajattomin
    diktatuurivaltuuksin. Hyväksytäänkö?”

    ”Tietysti!” huudahtivat Kivinen ja Hoper.

    ”Sitten: me joudumme paljon tekemisiin alkuasukkaitten kanssa ja meidän
    täytyy osata esiintyä oikealla tavalla. Siihen on Hoper kuin luotu. Hän
    on meidän pääministerimme, joka edustaa meitä.”

    ”Hyvä!”

    ”Kivinen, jonka erinomaisen maun me kaikki tunnustamme, saa ottaa
    hoidettavakseen elintarveministerin raskaan salkun, kuin myöskin
    virallisen tietotoimiston ja jokapäiväisen sanomalehden ja
    historioitsijan sekä samalla huviministerin tehtävät.”

    ”Olkoon menneeksi”, naurahti Kivinen, ”vaikka olenkin aina kammonut
    viittä virkaa ja kuutta nälkää.”

    ”Ja minä itse hoidan kulkulaitos-, raha- ja sisäministerin tehtävät.
    Järjestely on sekä tehokas että kansanvaltainen. Kaikki muut asiat,
    tärkeimmät, päätetään ministerineuvoston täysi-istunnossa, paitsi
    sota-alaan kuuluvat.”

    ”Kaikki yhden puolesta!”

    ”Yksi kaikkien puolesta!”

    Kansainvälinen Antibolshevistinen Valkoarmeija puristi toistensa kättä
    tässä perustavassa kokouksessaan kuumassa ja tukahduttavassa
    kalkuttalaisessa hotellihuoneessa, eikä Lenin tietänyt, minkälaiset
    suunnitelmat tällä uudella vastustajalla oli, niin, eipä edes sitäkään,
    että myöskin nämä neljä miestä olisi ehdottomasti ollut otettava
    lukuun, kun laadittiin yleismaailmallisia kumoussuunnitelmia.

    ”Niin, katsokaas”, lausui Koskela hiukan pilkallisesti, ”ei lukumäärä
    paljonkaan merkitse, mutta se sisu! Minä luulen, että Lenin ja Trotski
    näkisivät paljon mieluummin muutaman kymmenentuhannen miehen hyökkäävän
    punaisia linjoja vastaan kuin meidän tulevan bolsheviikkien
    kongressiin. Mutta eteenpäin!”

    ”Eteenpäin! Venäjän-retken malja! Tiedättekös, miksi Napoleon
    epäonnistui Venäjän-retkellään?” kiihkoili Kivinen.

    ”No?”

    ”Niin, nähkääs, hän ei aloittanut sitä Intiasta käsin. Virhe, suuri
    taktillinen ja strateeginen virhe!”

    Seuraavana päivänä matkusti neljä eurooppalais-intialaisiin asuihin
    puettua valkeaa miestä kuumissa rautatievaunuissa länttä ja pohjoista
    kohti. — ”Tuntuu kuin lähestyttäisiin jo kotimaata!” virkkoi Kivinen.

    14.

    Kivinen on tyytyväinen maailman pyöreyteen.

    Himalajan vuorijono piirtyi mahtavana kohti korkeutta ja huipuilla
    kimalteli ikuinen lumi lukemattomissa selittämättömissä
    värivivahduksissa, ilta-auringon valaessa punervaa hehkuaan.

    Ylhäällä, pienessä vuoristolaaksossa, joka päättyi äkkijyrkkään,
    monituhatjalkaiseen kuiluun, näkyi liikettä matalan, savesta ja kivistä
    kyhätyn rakennuksen luona, joka oli sijoitettu kuin pääskysen pesä
    aivan jyrkänteen reunalle. Talon vierellä oli vaatimaton puutarha,
    muutamia alativiheriöitseviä puita, pensaita sekä heleävärisiä
    vuoristokukkia, ja puutarhan takana levisi tunturiniitty tasaisena,
    samettisena mattona, jonka keskitse juoksi kirkasvetinen, nopea
    puro, syöksyen pohjattomaan alhoon, kohisten ja kimallellen
    vesipisarakristalleissa. Ja jylhänä, vastakohtaisena taustana tälle
    idyllisen sievälle rauhalliselle maisemalle kohosivat pystysuorat
    vuorenseinämät, ruskeina, harmaina ja mustina.

    ”Seis, hei! No seis! Jeeveli, nyt se pääsi irti!” — Huudot
    kajahtelivat omituisen voimakkaina ja sointuvina, kallioseinien kaiun
    niitä vahvistaessa ja monistaessa. Kivinen hääräsi hikihatussa muutaman
    pienen, oikukkaan muulivekaran kanssa, joka osoitti itsepäisyyttään ja
    hiukan tavatonta liikunnonhaluaan, antamatta kytkeä itseään paaluun.
    Sanomalehtimies, englantilaismallisessa vuoristopuvussa, huuteli ja
    tempoili, kiukun ja naurun välimailla, toisten tarkatessa
    urheilijamaisella jännityksellä kamppailun lopputulosta. Viimein
    Kivinen älysi, mitä oli tehtävä. Hän alkoi kuljettaa eläintä toiseen
    suuntaan, tämän tietenkin vastustaessa, ja niin joutui muuli aivan
    huomaamattaan kohtalokkaan paalun luo, johon Kivinen nopeasti,
    vahingoniloisesti irvistäen, sen kytki pitemmittä puheitta.

    ”Aasi!” huokasi Kivinen sydämestään, laskeutuen nurmikolle ja sytyttäen
    savukkeen. — ”Oikea aasi! Tyhmä ja itsepäinen! Koko matkan vikurteli
    ja pani vastaan; nyt. kun tahdottiin se kytkeä kiinni, se tietenkin
    tahtoi juosta. Mutta eihän se muuten aasi olisikaan!”

    Seurue nauroi tälle syvämietteiselle totuudelle. Seikkailijamme olivat
    matkalla Venäjälle. Erottuaan rautatiestä, he olivat varustautuneet
    vuoristomatkalle, ostaneet itselleen muuliaasit, varustukset, ja
    palkanneet muutaman ylämaalaisen palvelijaksi ja oppaaksi. Salatakseen
    retkensä tarkoituksen he esiintyivät tutkimusmatkailijoina, jonka osan
    näyttelemiseksi he olivat varanneet itselleen myöskin tarpeelliset
    viralliset paperit. Heillä oli niin muodoin nelinkertaiset passit,
    ensin omat tavalliset, sitten bolsheviikkien paperit, sitten
    salaiset englantilaiset valtuuspaperit ja lopuksi julkiset
    ”tutkimusmatkailuluvat”, joten senkaltaisesta tavarasta ei ainakaan
    ollut puutetta.

    Matkaaminen ei suinkaan ollut helppoa ensikertalaisille, mutta sisu
    auttoi, ja niinpä olivatkin miehet jo Intian rajalla. Bolsheviikkien
    kartta oli osoittautunut aivan erinomaiseksi. Oppaista ja yömajoista ei
    tullut milloinkaan puutetta. Seikkailijamme laskivat hyvin ennättävänsä
    Moskovan konferenssiin.

    Pienestä majasta kuului astioitten kilinää ja savutorvesta tuprusi
    savua. Molo, alkuasukaspalvelija siellä valmisti illallista, viimeistä,
    sillä aamulla oli hänen määrä kääntyä takaisin, jonka jälkeen
    seikkailijamme saivat luottaa vain itseensä ja selvitä kaikesta omin
    päin.

    Seurue peseytyi ja puhdistautui vuoripuron äyräällä, jonka jälkeen Molo
    kattoi illallisen nurmikolle majan edustalle. Matkailijoita ei
    tarvinnut kehoittaa syömään, vaan maissileipä, kaurispaisti, jonka
    Koskela oli hankkinut, riisipuuro ja oivallinen, musta kahvi katosivat
    nopeaan ja perinpohjin. Aterian jälkeen korjasi Molo tähteet.
    Ystävykset tupakoivat ääneti.

    Tuli pimeä, nopeasti kuten aina etelässä, ja tähdet syttyivät
    taivaalla. Hiljaa ja huomaamattomasti alkoi alhosta kohota hienoa,
    tiheätä sumua, joka sakeni ja peitti kaiken verhoonsa, joten näytti
    kuin leviäisi edessä harmaa, öinen meri. Kuului vain puron kohina, kun
    se syöksyi pimeään, ammottavaan syvyyteen.

    ”Jos joku olisi minulle pari kuukautta sitten sanonut”, katkaisi
    Kivinen hiljaisuuden, ”että nyt istuisin ja polttelisin tupakkaa
    Himalajan rinteillä, pimeässä, viirunaamainen alkuasukas palvelijana,
    muuliaasi vetojuhtana ja Ryssäinmaa päämääränä, niin olisin minä
    soittanut oitis Lapinlahden laitokselle ja tiedustellut, olisiko siellä
    mahdollisesti paikkaa vapaana eräälle sangen pahoin henkisesti
    sairaalle kansalaiselle. Mutta kun kaikki käy ympäri, niin on hyvä,
    ettei kukaan sanonut eikä ennustanut minulle tämäntapaista, sillä
    kaikesta huolimatta minä olen nyt täällä.”

    Kuului hiljaista tyrskettä, mutta kukaan ei vastannut mitään tähän
    sanomalehtineekerin yksinpuheluun kohtalon oikullisuudesta. Kivinen
    jatkoi:

    ”Oli miten oli, mutta siunattu asia sentään on, että tämä maapallo on
    pyöreä. Niin no, eihän se muuten pallo olisikaan! Tarkoitin, että
    maailma. Ellei se olisi pyöreä, niin vaikeatapa olisi kuvitella sitä
    muunlaiseksi. Joka tapauksessa me nyt lähestymme kotia. Kaksi
    kolmannesta on matkasta kuljettu eikä enää ole jäljellä oikeastaan
    muuta kuin Ryssäinmaa.”

    Kivisen leikinlasku ei saanut vastakaikua, sillä kaikki tunsivat
    jonkunlaista painostusta. Sivistynyt maailma loppui, alkoi erämaa,
    eikä vain luonnon, mutta myös henkinen erämaa. Lähestyttiin
    bolsheviikkivaltakuntaa.

    ”En tiedä, tunnetteko te toiset samaa”, virkkoi Koskela hiljaa, ”mutta
    minusta tuntuu täältä ylhäältä katsoen, täällä kirkkaassa, raikkaassa
    vuoristoilmassa, täällä ikuisen lumen rajamailla sivistyneen maailman
    taistelut ja pyrkimykset kovin vähäpätöisiltä, naurettavilta, kaikki
    valtiolliset riidat, yhteiskunnalliset liikkeet, kaikki hullut,
    puolihullut, tyhmät, itsekkäät, turhamaiset ja kunnianhimoiset.
    Toisinaan tuntuu kaikki turhalta, tuo jokapäiväinen hyöriminen, tuo
    kuumeinen kiire, joilla ei tunnu olevan mitään tarkoitusta, ja ihminen
    tahtoisi hautautua johonkin rauhalliseen, hiljaiseen soppeen, elää
    päivästä päivään mitään ajattelematta, iloiten luonnosta, auringosta ja
    kukkasista! Mutta se tunne pysyy vain hetken, ja seuraavana tahtoo
    heittäytyä kuumimpaan taistelun melskeeseen, kuumeiseen työhön,
    riuduttavaan raadantaan. Miksi?”

    ”Etsiäkseen unhoitusta”, lausui Cotter hiljaa. — ”Me olemme nyt
    Nirvanan maassa.”

    ”Mutta Nirvana olkoon kaukana, niin kauan kuin bolsheviikit ovat
    herroina maassaan”, huomautti Hoper.

    Aamuauringon kullatessa seudun nousivat seikkailijamme olkivuoteiltaan
    majassa ja varustautuivat jatkamaan matkaansa. Molo sälytti muulit.
    Kaikki tavarat, joita matkailijat eivät enää tarvinneet tai joita he
    eivät voineet kuljettaa mukanaan, he lahjoittivat alkuasukkaalle,
    samoin muulit. Molo neuvoi tien lähimmälle englantilaiselle
    sotilasasemalle. Sieltä saisivat matkailijat suositustensa avulla kyllä
    vetojuhtia ja oppaita. Hyvästeltyään seurueen Molo katosi vuoripolun
    mutkan taa. Seikkailijamme olivat yksin.

    ”Eteenpäin!” virkkoi Koskela. — ”Tuolla on sivistynyt maailma, tuolla
    barbaarinen Venäjä. Meidän tiemme kulkee sinne.”

    ”Vaviskaa, Lenin, Trotski ja kumppanit!” huudahti Kivinen, ja
    seikkailijat painuivat matkaan.

    15.

    Ihannevaltakunnassa.

    Puhalsi jäätävän kylmä tuuli, oikea aromyrskytuuli, joka kiidätti
    valtavia lumipilviä yli laajojen lakeuksien, suhisten, ulvoen,
    valittaen, lumen ryöppyessä pyörryttävinä kierteinä korkealle
    harmaaseen ilmaan, humahtaen painautuessa metsikköjen syleilyyn ja
    kasaantuen läpipääsemättömiksi kinoksiksi jokaisen tuulensuojan
    vierelle. Pimeys ei ollut sysimustaa, vaan harmaata, valkoista, mutta
    siitä huolimatta läpitunkematonta, sokaisevaa kylmyydessään, vihlovissa
    tuulenpyörteissään. Taivas tuntui laskeutuneen aivan alas, aivan pään
    yläpuolelle, ja maailma muuttuneen yhtäkkiä omituisen pieneksi,
    pehmeäksi, mutta pienuudessaan silti rajattomaksi, sillä koko näkyvä
    kaikkeus oli ilman mitään huomattavaa rajaa, lunta, vain lumihiutaleita
    ja tuulen ulvontaa.

    Neljä miestä ponnisteli eteenpäin lakeudella, kietoutuneina pitkiin
    viittoihin, hatut painettuina korville ja silmille. Kulku oli
    vaivaloista upottavassa lumessa, sakeassa pimeydessä ja jäätävässä
    kylmyydessä, mutta seurue ponnisteli eteenpäin herkeämättä, sitkeästi,
    tietäen, että pysähtyminen voisi merkitä lepoa ja lepo nukkumista
    iäksi. Miehet kulkivat kyyryyn painautuneina, yhdessä jonossa,
    ensimäisen tallatessa polkua astuttavaan kuntoon. Tarpoen edistyi
    matka, jokaisen vuorollaan ollessa tietä aukaisemassa.

    Kului tunti, kaksi. Miehet pääsivät pienen metsikön taa, joka tarjosi
    hiukan suojaa tuulen raivolta. Täällä he pysähtyivät, levähtääkseen
    hetkisen.

    ”No on ilma!” virkkoi yksi heistä. — ”Saisiko tässä millään tavoin
    tulta, niin voisimme tarkistaa suuntaamme kompassin avulla. Etsippäs,
    Koskela, se kapine taskustasi, ja asettukaa te muut suojaksi tuulta
    vastaan, niin koetetaan katsoa.”

    Jääkäri ryhtyi kaivamaan kohmettuneilla käsillään esinettä taskustaan.
    Hoper ja Cotter asettuivat selin tuuleen päin, ja Kivinen raapaisi
    tulitikkua. Se sammui, samoin toinen ja kolmas. Vasta neljännellä
    kerralla onnistui.

    ”Luojan lykky sentään, että olemme oikealla tolalla. Eksyminen
    tällaisessa ilmassa merkitsisi jotenkin varmaa perikatoa. Nyt ei meillä
    liene enää kuin muutamia kilometrejä lähimmälle asemalle. Huh, ruumis
    on kuolemanväsynyt tuosta tuulenpaineesta. Tuntuu, kuin olisi jokaista
    tuumaa painamassa rautapuntit. Eteenpäin!”

    Seikkailijat painuivat matkaan lumimyrskyiselle arolle.

    Pienen aroaseman luona oli liikettä. Jokaisessa paikassa, missä oli
    hiukankin tuulensuojaa, istui tai makasi kymmeniä ihmisiä, miehiä,
    naisia ja lapsia, risaisissa puvuissa, värjöttävinä. Näkyi
    nälkiintyneitä kasvoja, väsyneitä ilmeitä. Odotettiin junaa, joka veisi
    nämä kurjat ihmiset paremmille seuduille, missä olisi viljaa, missä ei
    tarvitsisi nähdä alituista nälkää. Nämä olivat Venäjän sisäisiä
    siirtolaisia, jotka kulkivat paikasta paikkaan, etsien ruokaa ja
    suojaa, jotka olivat joutuneet kansalaissodan jalkoihin tai jotka uudet
    hurmaopit olivat villinneet, nälkiintyneinä, paleltuneina; he olivat
    menettäneet kaiken kykynsä tajuta tilaansa, arvostella, heitä kiihoitti
    vain halu syödä, vallankumouksen irtolaisjoukkoa, jota eivät sitoneet
    mitkään lait ja asetukset, jotka sekasorto oli synnyttänyt ja
    jotka synnyttivät sekasortoa, vaeltaen paikasta toiseen kuin
    heinäsirkkalauma, syöden ja raiskaten kaikki mitä tielle sattui, ilman
    päämäärää, ilman johtoa ja uskoa.

    Vähän syrjemmällä muista odottivat ystävyksemme myöskin junaa,
    viluissaan, nälissään, uupuneina. He aavistivat, että pääseminen junaan
    vaati suoranaista taistelua, mutta ei auttanut katsoa, mukaan täytyi
    päästä.

    ”Tarkastakaa aseenne!” määräsi Koskela lyhyesti.

    Junaa oli odotettu jo puoli vuorokautta, mutta se oli myöhästynyt,
    kuten tavallisesti. Viimein, myöhään illalla, välähti radalla kaksi
    valoa ja musta hirviö syöksähti esiin pimeydestä. Ystävyksemme olivat
    samassa jalkeilla ja juoksivat sitä vastaan. Alkoi kamppailu, jota he
    eivät milloinkaan voineet unhoittaa.

    Ihmiset koettivat hypätä junaan sen vielä liikkeellä ollessa,
    takertuivat jähmettyneillä käsillään kaikkeen ulkonevaan, jokaiseen
    tankoon, laahautuivat mukana, putosivat alas ja joutuivat toisten
    jalkoihin. Kuului valituksia, vihlovia tuskan huutoja, kirouksia ja
    sadatuksia. Eläimellisinä, villeinä, mistään välittämättä, mitään
    tajuamatta koettivat ihmiset tunkeutua melkein täpötäysiin
    härkävaunuihin, sisälläolijoitten puolustautuessa vimmatusti, työntäen
    tulijoita takaisin, potkien, lyöden. Jo pamahti pari laukaustakin, ja
    kaksi olentoa tupertui junan viereen. Mutta se ei tehnyt keneenkään
    mitään vaikutusta. Hyökkäys jatkui yhtä kiivaana, yhtä hillittömänä.
    Naiset tarttuivat suonenvedontapaisesti kiinni tankoihin, mutta heitä
    lyötiin käsille, päähän, heidät väännettiin syrjään ja tallattiin
    jalkoihin. Lapset itkivät, naiset valittivat, miehet kiroilivat, mutta
    kukaan ei välittänyt toisestaan, se oli kaikkien sotaa kaikkia vastaan,
    raakaa, julmaa taistelua olemassaolosta pimeydessä, arotuulen
    kiidättäessä lumiaan kamppailevien päälle. Heikot sortuivat, voimakkaat
    voittivat.

    Koskela teki rohkean ja nopean hypyn, päästen muutaman härkävaunun
    sisään. Venäläisessä sotilaspuvussa oleva mies koetti työntää hänet
    takaisin, mutta jääkäri käytti nyrkkiään ja niin oli tie selvä, ja
    vastustelusta huolimatta auttoi hän toverinsakin melkein täpötäyteen
    vaunuun. Istua ei voinut, täytyi seisoa. Taistelu ulkona jatkui yhtä
    raivokkaana. Ne, joiden oli onnistunut tunkeutua sisään, asettuivat
    heti puolustuskannalle uusia tulokkaita vastaan. Seikkailijamme eivät
    puhuneet mitään, mutta heitä kammotti eläimellinen taistelu, tuskan- ja
    raivonhuudot, epäinhimilliset pilkkasanat, joita vaunuissaolijat
    huutelivat ulos. Viimein lähti juna liikkeelle ja silloin kohosi niiden
    huulilta, jotka vielä olivat ulkona, kaamea, vihlova hätähuuto, ihmiset
    tarttuivat tankoihin, jääden niistä riippumaan, kiipesivät puskureille,
    veturin päälle, katoille. Mukaan täytyi päästä, sillä tämä oli ehkä
    viimeinen juna ja senjälkeen voisivat tulla vastavallankumoukselliset.

    Kivinen tunsi huimausta, vaikka olikin jäätävän kylmä, niin
    täyteenahdettu kuin vaunu olikin, mies miehessä kiinni, niin ettei
    voinut nostaa eikä liikauttaakaan kättään.

    Mutta juna kiiti eteenpäin, huojuen, kitisten, vavahdellen, läpi öisen
    aron ja vinkuvan lumimyrskyn, joka tulvi sisään avatuista,
    rikkonaisista ovista ja ikkunoista. Se kiiti eteenpäin mistään
    välittämättä, vaikka sen kupeisiin takertuneet ihmiset paleltuivat,
    hellittivät otteensa ja putosivat radalle. Kivinen huudahti heikosti,
    kun muuan mies heidän vaununsa ovitankoon tarttuneena hellitti äkkiä
    otteensa ja katosi äänettömänä pimeään syvyyteen.

    Matkailijat tunsivat, kuinka heitä alkoi nukuttaa, seisoallaan,
    kylmyydessä, ahtaudessa, mutta he ponnistivat kaikki voimansa
    vastustaakseen unta, joka olisi samoin kuin arollakin merkinnyt varmaa
    perikatoa. Matkatoverit olisivat heittäneet nukkuneet ulos —
    saadakseen tilaa. Niin tehtiin jo ensimäisen asemavälin aikana kaksi
    kertaa.

    Kun silmät olivat tottuneet pimeyteen, huomasi Koskela, että vaunussa
    oli kamiini. Hän tunsi äkkiä puuduttavaa kylmyyttä ja jäykkyyttä
    jäsenissään. Liikahtaa hän ei voinut, mutta purren hammasta ja
    terästäen tahtoaan hän alkoi järjestelmällisesti jännittää lihaksiaan,
    päästäen ne sitten herpoamaan, onnistuenkin jossakin määrin
    säilyttämään itsensä paleltumasta. Seuraava asema oli autio ja silloin
    päätti Koskela uskaltaa. Hän kuiskasi muutamia sanoja toveriensa
    korvaan, jännitti voimansa ja tunkeutui joukon läpi, hypäten alas.
    Kivinen seurasi perässä. Sivuraiteella oli pari hyljättyä tavaravaunua.
    Jääkäri tarttui muutamaan irtonaiseen lankunpätkään ja rikkoi
    vaununseinän, irroitti siitä lautoja. Työskenneltyään jonkun aikaa
    onnistui suomalaisten irroittaa kokonainen kasa, jonka he kantoivat
    vaunuun. Mauseri ojossa vaati Koskela sisäänpääsyä, ja Hoper ja Cotter
    riensivät apuun. Laudat saatiin sisään. Jääkäri ja sanomalehtimies
    hyppäsivät myös. Tunkeuduttuaan paljastetuin asein kamiinin luo
    ryhtyivät toverit tekemään tulta, ja ennenkuin juna oli lähtenyt
    liikkeelle, paloi kamiinissa lämmittävä valkea, joka suloisesti
    raukaisi jäykistyneitä jäseniä.

    Juna kiiti eteenpäin öisessä pimeydessä. Tuuli turrutti matkustajia,
    kylmyys jäykisti ja toinen toisensa perästä katosivat ihmiset
    puskureilta, katoilta ja tangoista, katosivat, ilmestymättä koskaan
    enää, jääden makaamaan äärettömälle arolle, ja lumimyrsky piti huolen
    hautaamisesta. Juna oli kuin elävä vertaus bolshevismista, kuljettaen
    yhdessä kuolleita ja eläviä, syöksyen villinä eteenpäin radalla, jota
    ei kukaan vartioinut, ilman aikataulua, ilman vaihde- ja junamiehiä,
    kuljettajan varassa. Jo ennen aamua oli seikkailijoittemmekin vaunussa,
    kamiinista huolimatta, useita vainajia. Ne heitettiin radalle ja siten
    saatiin — enemmän tilaa.

    16.

    Vastavallankumoukselliset ryhtyvät ensimäiseksi työkseen Moskovassa
    murtoon ja näkevät ihanan ilmestyksen.

    Muutaman päivän junamatkan aikana kokivat seikkailijamme kaikki kauhut,
    mitä villiintyneitten, nälkäisten kiertolaisjoukkojen parissa on
    mahdollista kokea, kylmän ja nälän lisätessä kurjuutta. Mutta
    horjumattomalla sitkeydellä ystävykset pitivät puoliaan ja
    säilyttivätkin paikkansa, vaikka olivatkin useita kertoja pakoitettuja
    turvautumaan aseisiinsa. Alituiset koneen rikkoutumiset, passien
    tarkastukset ja selkkaukset asemilla viivyttivät matkaa tavattomasti.

    Ystävysten saapuessa Moskovaan oli iltapäivä, kylmä ja tuulinen,
    sellainen kolea ilma, jollainen on mahdollinen vain talvella Moskovan
    seutuvilla, laajan tasangon keskuksessa. Selvittyään nopeasti
    tarkastuksesta lähtivät seikkailijat painumaan kaupungille.

    Moskova oli muuttunut, kaupungin sävy erittäinkin. Kaikkialla
    oli tyhjää ja kuollutta. Ei näkynyt muuta kuin kuljeksivia
    puna-armeijalaispatrulleja, suoranaisia maantierosvotyyppejä
    turkeissaan punaisine nauhoineen, kivääreineen ja patruunavöineen,
    jäljitellen jonkunlaista univormua, mutta yritys oli jäänyt puolitiehen
    — kuten kaikki muukin Venäjällä — ja niin näkyi vain hajanaisia
    univormukappaleita, kellä hattu, kellä turkki tai housut. Ystävyksiemme
    seurue herätti kaikkialla epäluuloa, ei suinkaan niin paljon pukunsa
    kuin lukumääränsä vuoksi, sillä kaupungissa oli kovennettu piiritystila
    eikä kaduilla saanut liikkua ollenkaan tähänkään aikaan vuorokaudesta.

    Suurten kauppojen ikkunat olivat peitetyt laudoilla, ryöstettyjä
    puoteja näki vähän väliä, sortuneita rakennuksia, jäännöksiä ja jälkiä
    katutaisteluista, ikkunoita oli sirpaleina ja kaiken yllä lepäsi
    alakuloinen, epätoivoinen synkkyys, jota hämärä talvi-ilma vielä
    lisäsi. Se oli inhimillistä erämaata, synkempää ja toivottomampaa kuin
    tyhjin saloseutu.

    Kivinen, joka tunsi kaupungin tarkimmin, ohjasi kulkua. Matkan määränä
    oli toimeenpaneva keskuskomitea, josta saataisiin tarkempia tietoja
    kongressista sekä asunnosta ja ruuasta; viimeksimainitut seikat enimmin
    kiinnittivätkin seikkailijoitten mieltä tällä hetkellä.

    Mykkinä, yhdessä jonossa tarpoivat ystävykset polvenkorkuisessa
    hangessa, kun miljoonakaupungin kadut olivat puhdistamatta lumesta eikä
    edes bolsheviikkien kuolemanrangaistus-ukaasit kyenneet saamaan niitä
    heti pyryilman jälkeen puhtaiksi, koska ei ollut hevosia. Kävellessä
    alkoi tulla pimeä, sillä talvinen päivä on lyhyt ja välimatkat
    Moskovassa moniin muihin kaupunkeihin verrattuina huimaavat, niin
    laaja on tämä puutarhakaupunki. Koskela mietti pyytää jotakuta
    bolsheviikkisotilasta saattamaan heitä komiteaan, kun äkkiä muutaman
    nurkan takaa syöksähti matkailijoitten kimppuun muutamia mustia
    haamuja, kiljaisten: ”kädet ylös!” Tulijat olivat kuitenkin erehtyneet
    hyökättävistä, sillä ajatuksen nopeudella heittäytyivät ystävykset
    maahan ja jokaisen kädessä välähti ase. Rosvot laukaisivat
    hämmästyksissään, mutta ampuivat ohi, kun sensijaan seikkailijoiden
    yhteislaukauksella oli tuhoisa vaikutus: kaksi hyökkääjistä tuupertui
    heti maahan ja toiset, yksi haavoitettuna, yrittivät livahtaa
    läheisestä portista sisään, mutta Koskelan tuima komennus sai heidät
    pysähtymään liikkumattomiksi. Jääkäri riisui hyökkääjät aseista ja
    aikoi heidät senjälkeen päästää menemään, kun ei muutakaan voinut,
    mutta samassa ilmestyi seuraavan kulman takaa patrulli, joka ojennetuin
    kiväärein syöksyi ryhmää kohti, huutaen antautumaan. Kiroten nostivat
    ystävykset kätensä ylös. Patrulli piiritti heidät ja muuan luihun
    näköinen mies tiedusti lyhyesti ja jyrkästi, mitä täällä oli tehty.
    Koskela selitti yhtä lyhyesti. Yhtä varoen tarkastivat bolsheviikit
    seikkailijoiden paperit, jonka jälkeen heidän käytöksensä jossakin
    määrin muuttui. Aseet he tahtoivat kuitenkin ottaa pois, mutta Koskela
    kieltäytyi niitä luovuttamasta ja silmättyään seikkailijoita ja omaa
    joukkoaan, huomasi bolsheviikkipäällikkö turhaksi taistella.

    ”Selvä on!” virkkoi hän raa’asti miehilleen, viitaten kolmeen vankiin.
    Patrullimiehet tarttuivat näihin kiinni, kuljettivat heidät seinän
    viereen, vankien tahdottomina ja tylsinä mukautuessa, ja ystävyksien
    ehdittyä muutaman kymmenen metrin päähän kajahti yhteislaukaus. Taas
    oli poistunut maailmasta viisi ihmistä, tuntemattomina, nimettöminä,
    pimeässä yössä, rikollisina ja rikollisuuden-uhreina. Näytelmä oli niin
    tavallinen Moskovassa, ettei edes laukausten ääni ollut houkutellut
    ainoatakaan katselijaa ikkunoihin.

    Kulkiessaan muutaman kadun poikki virkkoi Hoper äkkiä: ”Hei,
    koettakaammepa katsoa, emmekö pääsisi siistimpään seuraan kuin
    bolsheviikkien yömajoihin. Tällä kadulla asui serkkuni Mary Audhon,
    ellen varsin pahoin erehdy, ja muistanpa talon numeronkin. Se oli 38.
    Yrittäkäämme etsiä!”

    Muutamassa pihasyvennyksessä pitivät ystävykset salaisen neuvottelun,
    jossa päätettiin käyttää Hoperin ehdotusta. Talo, jossa ameriikkalaisen
    missin piti asua, oli suuri ja kolkko kivimuuri, suljettu ja pimeä
    kuten kaikki muutkin. Jääkäri vihelteli operettisävelmää, joka sangen
    huonosti sopi tilanteeseen, ja kierteli talon edustalla, koettaen
    keksiä keinoa päästä sisään, mutta missään ei näkynyt halkeamaakaan,
    josta olisi voinut aloittaa, ja mitään melua eivät seikkailijat
    uskaltaneet herättää.

    ”Yritetäänpäs murtoa”, virkkoi Koskela viimein ja heittäytyi kadulle
    muutaman kellariluukun edustalla, koettaen työntää pois luukkua. Se
    antoi hiukan perään, mutta ei tarpeeksi. Jääkäri veti esiin mauserinsa
    ja iski sillä muutamia kertoja. Luukku antoi myöten ja putosi sisään.
    Koskela koetti kuunnella putoamista, mutta ei kuullut mitään.

    ”Kuinkahan syvä kellari mahtaa ollakaan!” tuumi jääkäri ja hinautui
    puoleksi sisään, sytytti tulitikun ja valaisi kellaria, mutta tikku
    sammui heti. Arvelematta sen enempää muutti jääkäri asentoa ja hyppäsi
    sisään jalat edellä, tulla tupsahtaen jollekin pehmeälle. Toiset
    seurasivat perässä ja muutaman hetken kuluttua oli koko
    vastavallankumouksellinen seurue pimeässä kellarissa.

    ”Eteenpäin!” komensi Koskela, ja Hoperin taskulampun valossa alkoivat
    seikkailijat murtaa kellarinovea. Lukko ei antanut perään, mutta
    käsivoimillaan irroitti jääkäri muutamia lautoja ovesta ja he
    pujottausivat tuosta sisään. Seikkailijat joutuivat käytävään.
    Noustuaan muutamia askelmia ylös näkivät he taskulampun valossa
    asuinhuoneen oven.

    ”Muistatteko mahdollisesti asunnon numeroa?” kysyi Koskela kuiskaten.

    ”Se oli muistaakseni 21”, vastasi Hoper yhtä hiljaa.

    Koskela hiipi katuovelle ja tarkasti asuntotaulukkoa. Se oli tyhjä,
    mutta asunnonnumerot olivat säilyneet. Haettua numeroa ei kuitenkaan
    ollut niiden joukossa.

    ”Perhana!” kirosi jääkäri hiljaa, mutta lujasti. Seurue hiipi
    pihaovelle, joka osoittautui avoimeksi ja siitä edelleen pimeälle ja
    autiolle pihalle. Kulkien seinänviertä ystävykset astuivat toiseen
    rappukäytävään. Asunto 21 oli toisessa kerroksessa. Siinä ei ollut
    mitään nimikilpeä, mutta sellaisen jäljet olivat kyllä selvästi
    havaittavissa.

    ”Eteenpäin!” huudahti Koskela hiljaa ja kolkutti. — ”Seuratkaa minun
    sanojani! Me esiinnymme kotitarkastajina!”

    Sisältä ei kuulunut hiiskaustakaan. Koskela kolkutti toisen kerran ja
    lujemmin, ja nyt hän oli eroittavinaan sisältä jotakin liikettä. Hän
    kolkutti tai paremmin sanoen jyskytti vielä, ja äkkiä kuului sisältä
    vieno naisääni, joka kysyi:

    ”Kuka siellä?”

    ”Avatkaa!” jyrähti Koskela ja ovi avautui. Näky oli omituisen
    viehättävä: taskulampun häikäisevässä valaistuksessa seisoi nuori,
    hiukan kalvakka neitonen suunniltaan pelosta ja hämmästyksestä ja hänen
    edessään neljä rosvonnäköistä miestä, jotka tuijottivat neitoseen kuin
    ilmestykseen. Tuokio vain, ja jääkäri huudahti tahtomattaan:

    ”Mary Audhon!”

    Tyttö liikahti rajusti, mutta silloin selvisi Hoperkin hämmästyksestään
    ja tempasi tytön syliinsä.

    ”Mary, etkö tunne serkkuasi!”

    ”Tommy?!”

    17.

    Vastavallankumoukselliset saavat hiukan oppia tuntemaan bolshevistista
    vapautta.

    Maailmanrannan seikkailijat valtasi syvä rauhan ja hiljaisen onnen
    tunne, kun he kamalan rautatiematkan ja kaupunkiseikkailuittensa
    jälkeen näkivät ensin oviaukossa Mary Audhonin taivaallisen ilmestyksen
    taskulampun häikäisevässä valaistuksessa ja sitten perätysten,
    varovasti ja arkaillen astuivat nuoren neitosen jäljessä hänen ja hänen
    isänsä asuntoon. Ei silti, että asunto olisi ollut erikoinen, kalusto
    oli vallankumouksellisen vähälukuinen, huoneet kylmähköjä, mutta
    ruokasalin uunissa palava valkea, aistikkaasti katettu, jos kohta
    äärimmäisen niukka illallinen ja se selittämätön henkevyys, joka on
    merkkinä nuoren naisen läsnäolosta ja joka näkyy yksinpä tuolien
    asennoissa ja vuodepeitteen laskoksissa, tenhosi täydellisesti.

    Mr, rauhallinen, sairaaloinen, hienostunut diplomaattityyppi,
    tervehti tulijoita iloisesti ja sydämellisesti, jos kohta hiukan
    sekavin tuntein vielä, sillä kaikki kävi hiukan yli hänen
    ymmärryksensä, ainakin Tommyn saapuminen. Miten se oli mahdollista,
    sitä ei mr Audhon jaksanut käsittää, mutta tyyniluontoisena arveli hän
    vallan oikein, että ellei hän sitä voinutkaan tehdä itse, niin
    varmastikin toiset ja heistä todennäköisimmin juuri Tommy.

    Mary hääri äänetönnä, mutta sitä nopeammin, ja ennenkuin tamineensa
    riisuneet matkailijat saattoivat odottaakaan, kuului ystävällinen ja
    iloinen kehoitus ruualle, Maryn itsensä istuessa hiukan hämmästyneenä
    ja punehtuen emännän paikalle isänsä ja Tommyn väliin. Niukkuudestaan
    ja valikoimattomuudestaan huolimatta maistui illallinen matkailijoista
    oivalliselta, vaikka Koskelan huomio tahtoikin enemmän kiintyä
    viehättävään emäntään kuin pöydän antimiin. Jääkäri teki kaikessa
    hiljaisuudessa huomioitaan. Vilkas, sukkela ja kohtelias Kivinen
    miellytti eniten mr Audhonia, ja hänen pirteän kirpeä, arkailematon,
    mutta hienon osuva puhetapansa toi keventävää vaihtelua vallankumouksen
    terrorin tympeässä ilmakehässä eläneen vanhan diplomaatin mieleen.
    Henkeään pidättäen seurasi miss Marykin Kivisen selontekoa heidän
    tähänastisista seikkailuistaan, ja sekä isä että tytär, melkein
    eläytyneinä slaavilaiseen passiivisuuteen, kuuntelivat sykähdyttävällä
    ihastuksella rohkeiden miesten toimia, joissa uskallettiin kaikki,
    tuskan kouristaessa sydäntä, kun he ajattelivat, että vaikein osa
    matkaa oli vielä jäljellä. Koskela liikahteli levottomasti tuolillaan
    joka kerta kun Kivinen mainitsi hänen nimensä, ja teki pieniä
    vastaväitteitä, mutta sanomalehtimies, iloinen vilke silmäkulmassa, ei
    tahallaankaan jättänyt kertaakaan jääkäriystävänsä nimeä mainitsematta,
    kun vain jostakin rohkeasti ja taitavasti suoritetusta teosta oli
    kysymys. Ihmetellen nosti Mary joka kerran silmänsä Koskelaan, kohdaten
    harmaitten silmien lujan ja päättävän katseen, kasvojen joka piirteen,
    suun juonteen todistaessa miehekkyyttä ja kestettyjä kärsimyksiä. Kun
    Kivinen ehti valtamerilaivalla tapahtuneeseen kohtaukseen, jolloin
    Koskelan mauseri oli heidät kaikki pelastanut, valoi hän kertomukseensa
    kaiken kuvauskykynsä, eikä Mary voinut olla heikosti huudahtamatta
    ihmetyksestä ja ihailusta. Jääkäri punastui kuin koulupoika, ja
    sanomalehtimies hymyili sisimmässään.

    ”Mutta ystäväni onkin jääkäri!” päätti Kivinen kuvauksensa.

    ”Jääkäri?” kertasi’. ”Mitä se on?”

    Ja nyt sai Kivinen vaanimansa tilaisuuden kuvata suomalaisia jääkäreitä
    ja Suomen vapaustaistelua, johon Koskela oli ottanut niin loistavasti
    osaa. Sanomalehtimies näki, kuinka jääkäri vain vaivoin saattoi
    pidättää kiukkuaan, sillä sankariosan näytteleminen oli Koskelalle aina
    vastenmielistä. Hän oli kyllä tavallaan kunnianhimoinen, kuten kaikki
    sotilaat, mutta yleistä huomiota tahtoi hän, osaksi itsekkäistä
    mukavuussyistä, välttää. Ja Kivisen sankariesitelmä nuorelle tytölle
    kiusasi häntä, etenkin kun selvästi huomasi sen takana kuultavan
    tarkoituksen.

    Oli jo yö, kun seurue nousi pöydän äärestä. Miss Mary pyyteli
    anteeksi, mutta tyydyttäviä vuoteita ei ollut, ei ainakaan näin äkkiä.
    Koskela kiiruhti rauhoittamaan ja selitti, etteivät he mitenkään
    olleet saattaneet uneksiakaan mistään vaatimuksista, ja ainoa,
    jota he toivoivat, oli tukeva lattia. Viereiseen huoneeseen oli
    lattialle laitettu tila neljälle hengelle ja enempää arvelematta
    riisuutuivat matkailijat puoleksi, Koskela heitti päällystakkinsa
    peitteekseen, asetti mauserin tyynyn viereen, kuten hän monien vuosien
    kuluessa oli tottunut tekemään, ja pian makasi neljä väsynyttä
    vastavallankumouksellista ruhtinaallisesti ainakin edelliseen
    yökortteeriin verraten. Jääkäri murahteli jotain vierustoverilleen
    suomeksi, mutta Kivinen virkkoi tyynesti, että hän kyllä tiesi, mistä
    tuuli puhalsi, ja osasi ja tahtoi auttaa, virkkoipa herra
    jääkäriluutnantti mitä tahansa. Ja nauraen ja harmissaan oli jääkärin
    tähän tyydyttävä.

    Seuraavana päivänä seikkailijat päättivät lähteä toimeenpanevaan
    keskuskomiteaan, esittääkseen passinsa ja hankkiakseen asunnon, sillä
    nykyiseen asuntoonsa eivät he voineet jäädä. Ulkomaalaisia epäiltiin
    suuresti, liittolaisvaltain etenkin, senjälkeen kun oli saatu selville
    pari suurta salaliittoa, joihin oli sekaantunut näiden valtakuntien
    virallisiakin edustajia. Mr Audhonin asema oli ennestäänkin vaikea, ja
    lukemattomat olivat ne kotitarkastukset, joita oli pidetty hänen
    luonaan. Vaatteita oli ryöstetty, samoin huonekaluja, ja vain
    kansainvälisen suojeluksen alaisena ollen, jota bolsheviikit kuitenkin
    ja kaikitenkin jossakin määrin varoivat, oli hänen onnistunut säilyttää
    henkensä ja välttää satojen ja tuhansien kohtalo. Hän olisi jo aikoja
    sitten poistunut Venäjältä, mutta vaikea sairaus oli esteenä.

    Seikkailijat sanoivat jäähyväiset ja kiittivät isäntäväkeä
    ystävällisyydestä ja vieraanvaraisuudesta. Miss Mary osoittihe hiukan
    levottomaksi.

    ”Eikö ole vaarallista mennä sinne komiteaan?” kysyi hän Tommyltä. Tämä
    myönsi sen, mutta Koskela kiiruhti rauhoittamaan ja vakuutti, että se
    heidän täytyi joka tapauksessa tehdä.

    Päivänvalossa näkyivät bolshevistisen hallitusajan jättämät jäljet koko
    räikeydessään, hävitetyt kaupat, rikotut ikkunat, hevosraadot, jotka
    korjaamattomina, puoleksi kaluttuina viruivat katujen nurkissa,
    erämaiset lumikinokset, joita kaupungin ”porvarillinen” aines sai
    lapioida puna-armeijan piikkiniekkojen vartioimana, tylsinä ja
    toivottomina harhailevat työläislaumat, joiden tehtaat olivat hävitetyt
    ja joilta siten oli riistetty viimeinenkin leipäpala, ja veltoin
    askelin laahustavat punakaartilaiset patrullit.

    Toimeenpaneva komitea sijaitsi loistavassa, suuressa rakennuksessa,
    joka ennen oli kuulunut sisäasiainministeriön jollekin alaosastolle.
    Nyt tarjosi rakennus surkean näyn pesemättömine ikkunoineen,
    särjettyine laseineen ja kuulareikäisine seinineen, joista rappaus oli
    karissut pois. Kiviset kohokuvat olivat konekivääritulen turmelemat.
    Porraskäytävän edustalla oli kaksi konekivääriä vartioineen kuin
    ”veljeyden, vapauden ja tasa-arvoisuuden” vertauskuvina.

    Tyynesti ja kylmäverisesti kiipesivät seikkailijat näitä bolshevistisen
    maailman pääpaikkojen askelmia ja joutuivat laajaan odotushuoneeseen,
    joka oli tulvillaan väkeä. Huone lienee aikoinaan ollut runsaasti
    koristettu, näkyi taulujen ja kuvanveistosten jälkiä, mutta nyt oli
    kaikki ryöstetty ja jäljellä vain paljaat seinät, nekin täynnä kuulien
    jälkiä. Seurakunta oli mitä sekalaisin, eri kansallisuudet olivat
    edustettuina, miehet ja naiset, ja tärkeinä ja oman arvonsa tuntevina
    liikkuivat bolshevistiset virkamiehet — eilispäivän hampuusit,
    rikolliset ja onnenonkijat — väkijoukossa papereineen.

    Kivinen kääntyi muutaman ohirientävän juutalaistyyppisen virkailijan
    puoleen ja kysyi sisäänpääsyä. Saatuaan kuulla ystävyksien asian
    muuttui israeliitta kovin kohteliaaksi ja johti heidät muutamien
    huoneitten ja käytävien kautta virkahuoneeseen, mitättömästi
    kalustettuun konttoriin, jossa muuan luihuilmeinen virkamies tarkasti
    paperit ja löi niihin tarpeellisen määrän leimoja. Kivinen kysyi
    asuntoa. Mitään virkkamatta avasi virkailija suuren luettelon,
    kirjoitti jotakin paperilapulle, ja ojensi sen Kiviselle.

    ”Tässä on. Siellä asuu entinen sotaministeriön kansliapäällikkö,
    kenraali Dubrov. Te majoitutte hänen luokseen.”

    ”Mutta haluaako hän majoittaa?” uskalsi Kivinen tiedustaa.

    ”Sitä ei kysytä. Asunto-ukaasin mukaan.”

    ”Mutta emme mekään tahdo tunkeutua kenenkään luokse.”

    ”Sitäkään ei kysytä. Te menette sinne.” Virkailija soitti, ja sisään
    astui kaksi punakaartilaista.

    ”Viette nämä toverit kenraali Dubrovin luo. Heidän on asuttava siellä.”

    Kädenviittaus päätti tämän bolshevistisen virkaherran puheen, ja
    ystävykset, jotka heti olivat saaneet maistaa bolshevistista
    ”vapautta”, läksivät asuntoonsa kahden piikkimiehen seuraamina.

    18.

    Vastavallankumoukselliset tutustuvat pujopartaiseen ankeriaaseen, mutta
    Kivinen vakuuttaa, ettei se liukkaudestaan huolimatta pääse heidän
    käsistään.

    Seikkailijat kulkivat odotushuoneen läpi ja tulivat kadulle, kahden
    pistinniekkaisen punakaartilaisen seuratessa heitä, syrjäisen voimatta
    päästä selville, olivatko he vartijoita vai opastajia, monen luodessa
    heihin salattua osanottoa ilmaisevan katseen. Mitään puhumatta tarpoi
    seurue eteenpäin syvässä lumessa, joka hohti valkoisena ja välkkyvänä
    talviauringon valossa. Koskela harppoi ensimäisenä, huulet tiukasti
    yhteenpuristettuina, sivuilleen katsomatta, kun taas Kivinen
    sanomalehtimiehen vilkkaudella teki huomioitaan katuelämästä ja
    hymyili itsekseen hieman omituiselle seurueelleen ja kahdelle
    punakaartilaiselle, jotka näyttivät tyhmäntärkeiltä, tietämättä
    kumminkaan, keitä olivat saattamassa.

    Kului lähes tunti, ennenkuin matkan päämäärä oli saavutettu. Ent.
    kenraalin asuntona oli pieni yksikerroksinen kivitalo, suuren,
    hyvinhoidetun puutarhan keskellä, joka nyt talvella näytti kuolleelta
    ja autiolta paljaine puineen ja aidantasaan kokoontuneine
    lumikinoksineen. Talo oli rakennettu vanhaan aateliskartano-tyyliin
    runsaine koristuksineen, pienenpuoleisine ikkunoineen ja taiteellisesti
    leikattuine ovineen. Pääovi oli avoinna, ja kursailematta työntäytyivät
    punakaartilaiset ja heidän perässään vastavallankumouksellinen
    seurueemme sisään, kulkivat eteishallin läpi, ja astuivat muutamaan
    huoneeseen. Näky, joka heitä kohtasi, ei ollut tavallisimpia.
    Huone oli alkujaan ollut keittiö, mutta nyt se näytti olevan myös
    ruokasali, makuuhuone, kirjasto ja työhuone. Kahta seinää peittivät
    valtavat kirjahyllyt, joilla oli joitakuita korukantisia teoksia,
    taide-esineitä, tauluja, muutamia kuparisia keittoastioita, vanhoja
    teräaseita, täytettyjä lintuja, kaikki sekaisin ja täydellisessä
    epäjärjestyksessä. Muun osan huonetta täyttivät antiikkiset huonekalut,
    pari sänkyä, pöytä, vaatteet. Nurkassa oli suuri keittiöuuni. Kaikki
    oli yhteensullottua ja äärimmäisen ahdasta. Keskellä huonetta istui
    kuluneessa nojatuolissa nuhrautuneeseen, arvomerkittömään sotilaspukuun
    puettu vanhus valkoisine partoineen ja hiuksineen ja luisevine
    käsineen. Hän ja lieden luona hääräilevä mustapukuinen nainen
    hypähtivät molemmat pelästyneinä, kun näkivät punakaartilaiset
    pistimineen. Kivinen riensi ensimäisenä puhumaan.

    ”Toimeenpaneva komitea on meidät määrännyt tänne asumaan”, selitti hän
    virallisesti, mutta rauhoittavasti. ”Sanomme kiitoksemme urhoollisille
    puna-armeijalaisille, jotka ovat täyttäneet tehtävänsä. Toverit, voitte
    poistua.”

    Luotuaan ensin ahnaan silmäyksen ryöstökelpoisiin esineisiin,
    poistuivat punakaartilaiset pitemmittä puheitta ja seikkailijat jäivät
    yksin isäntäväen kanssa. Maailmanmiehen kohteliaisuudella pyysi Kivinen
    osoittamaan heille määrätyt huoneet. Mustapukuinen emäntä, jonka
    liikkeistä ja kasvoista selvästi tunsi entiseksi vallasnaiseksi, lähti
    opastamaan. Huoneet olivat talon puutarhanpuoleisessa nurkkauksessa,
    kylmiä ja melkeinpä kalustamattomia. Kivinen kysyi halkoja ja ilmoitti,
    että he kyllä maksavat niistä täyden korvauksen, ja sanojensa tueksi
    ojensi hän suurehkon setelin emännälle. Nainen otti sen vastaan
    ainoankaan ilmeen osoittamatta enempää kiitollisuutta kuin
    hämmennystäkään. Koskela ja Cotter pistäytyivät hakemassa halkoja, ja
    ennen pitkää roihusi iloinen valkea molemmissa uuneissa,
    seikkailijoiden istuessa silti edelleenkin täysissä tamineissaan
    muutamilla huojuvilla tuoleilla ja vanhanaikaisella sohvalla vaihtaen
    arveluita ja otaksumia näkemästään ja kokemastaan. Kalustoa,
    lukuunottamatta tuoleja, sohvaa, paria pöytää ja kolmea paljasta
    rautasänkyä, ei ollut minkäänlaista, ja verhottomat ikkunat loivat
    omituisen kolkon ja aution valaistuksen.

    ”Ihanaa, ihanaa!” tuumi Koskela hiukan pilkallisesti. ”Muistuu
    väkisinkin mieleen Aajoen taistelut.”

    ”Joopa joo, ihanaa kyllä, mutta syöminen on semmoinen asia, jota en
    ainakaan minä missään elämäntilaisuuksissa unhoita”, pisti Kivinen
    painavan proosallisesti väliin.

    ”Eläkäämme nyt aatteilla”, nauroi Hoper, ”kun kerran olemme aatteitten
    valtakunnassa. Sillähän kai muutkin täällä elävät. Sillejä näkyi vain
    kenraalinkin pöydällä.”

    ”Totisesti siinä oli koko vallankumouksen kiertokulku pienoiskoossa.
    Kenraali ahdettuna kaikkineen entiseen keittiöön, kirjat ja arvoesineet
    myydyt, nälkä vieraana, lapset joko surmatut tai kaatuneet tai saavat
    ansaita toimeentulonsa, opillisesta ja ehkä käytännöllisestä
    sivistyksestään huolimatta, sanomalehtienmyyjinä, kantajina tai
    tarjoilijoina. Mikä ääretön voimien tuhlaus! Insinöörit kantajina,
    kenraalit sanomalehtienmyyjinä, lakimiehet tarjoilijoina! Ja,
    ’veljeyden, vapauden ja tasa-arvoisuuden’ nimessä toteutetaan
    yhdenvertaisuutta siten, että toisilta ryöstetään kaikki ja annetaan
    toisten mielettömästi tuhlattavaksi. Joo, kenraali paistaa suolattuja
    sillejä aamiaiseksi, päivälliseksi ja illalliseksi, kiitollisena, jos
    niitäkään on. No niin, yhdenvertaisuus kyllä toteutuu, nälkäinen
    yhdenvertaisuus, vaikka en mene takaamaan, että monikaan tällaisen
    yhdenvertaisuuden nauttija pitää sitä entistä erivertaisuutta
    hituistakaan parempana”, selvitti Kivinen käsityksiään.

    ”Hm, jos siirrymme käytännöllisempiin asioihin, niin lienee selvintä,
    että laitamme tämän puolipakollisen asuntomme siedettävään kuntoon. Me
    emme tarvitse muuta kuin hiukan vuodevaatteita, ja niitä lienee
    kenraalilla, ellen aivan erehdy”, ehdotti Cotter.

    Ystävykset ryhtyivät toimeen, ja Kivinen liukkaan kielensä ja runsaan
    kukkaronsa avulla sai epäluuloiselta isäntäväeltä hankituksi
    tovereilleen ja itselleen vaatimattoman määrän tarpeellisia
    vuodevaatteita, ja aina esteettistä vaikutusta silmälläpitäen myöskin
    sievät ikkunaverhot, niin että parin tunnin kuluttua, kun oli hommattu
    myös muutamia huonekaluja, olivat huoneet viihdyttävässä kunnossa.
    Aloitettiin sotaneuvottelu, sytytettiin savukkeet, ja neljä
    vastavallankumouksellista ryhtyi pohtimaan keinoja neuvostovallan
    kukistamiseksi, osoittamatta vähintäkään kiitollisuutta samaisen
    neuvostovallan heille hankkimasta asunnostakaan, kuten Kivinen
    huomautti.

    ”Täällä nyt olemme emmekä muuta voi”, aloitti Kivinen. ”Jos menemme
    järjestelmällisesti, niin on meidän otettava selko siitä n.s.
    maailmankongressista ja edustusvelvollisuuksistamme. Täyttäkäämme ne
    kunnialla. Mutta sitten, ja sen puolen toimintaamme voimme
    ymmärrettävistä syistä pitää omana tietonamme, on meidän myöskin
    saatava selville erinäisiä meitä huvittavia seikkoja, nimittäin
    ulkomailla harjoitetun maanalaisen kiihoitustyön ’maanalaiset
    toimitsijat’, ’etappikartat’ ja muut sellaiset. Kuka siellä?” karjaisi
    Kivinen venäjäksi.

    Ovi aukeni ja sisään livahti hymyilevä mieshenkilö pujopartoineen,
    valkoisine kauluksineen ja kalvosimineen, kumarrellen ja pyydellen
    ilmeillään ja eleillään anteeksi tunkeutumistaan.

    ”Anteeksi, toverit! Nimeni on Nosowkin, Ilja Fomitsh Nosowkin,
    ulkomaisen valistustoimiston sihteeri. Sain kuulla toimeenpanevassa
    komiteassa teidän muuttaneen tänne ja kiiruhdin, ymmärrettävästä
    uteliaisuudesta, kun olemme eristetyt muusta maailmasta, teitä hiukan
    puhuttelemaan. Asun tässä samassa talossa.”

    Liukkaana ja notkeana, oivallisena näytteenä luikertelevasta
    venäläisestä, jäi mies seisomaan. Kivisen kasvoja kirkasti hetkisen
    onnellinen ja hiukan viekas hymy, vaihtuakseen sitten äkkiä niin
    sydämelliseen ja ihailevaan tervehdyshuudahdukseen, että muut,
    vaikka olivatkin jonkunverran tottuneet Kivisen vaihteleviin
    mielialoihin, hämmästyivät. Mutta sanomalehtimies puristeli
    bolsheviikkivirkamiehen kättä ja sanat tulvivat hänen huuliltaan yhtenä
    nopeana, käsittämättömänä virtana. Tuotapikaa oli koko seurue esitelty,
    Kivinen tarjosi vieraalle oivallisia savukkeita ja pian istui
    bolsheviikki kuin kotonaan vastavallankumouksellisten seurassa, Kivisen
    elävästi, vilkkaasti ja kaunopuheisesti selittäessä bolshevismin
    voittokulkua Euroopassa ja Ameriikassa, toiminnan voittoisaa
    johdonmukaisuutta ja tarmoa, ja toisten ihaillen seuratessa
    sanomalehtimiehen rajatonta mielikuvitusta ja sanavalmiutta.
    Bolsheviikki hymyili ja kyseli, ja Kivinen vastasi.

    Vähitellen, varovasti, johti Kivinen puheen maailmankongressiin ja sai
    bolsbeviikilta kaikki haluamansa tiedot. Kun hän mainitsi jotakin
    syömisestä, hypähti komisario ylös ja kutsui puolen tunnin kuluttua
    koko seurueen päivälliselle omaan huoneeseensa. Hänellä oli palvelija,
    ja pyydellen anteeksi, ettei hän ehkä voisi tarjota kaikkea, mitä
    ulkomaalaiset saattoivat odottaa, vakuutti, että kylläisiksi he
    voisivat kumminkin itsensä syödä. Kohteliaasti kumartaen liukui hän
    huoneesta.

    ”Perhanan ankerias!” pääsi Koskelalta väkisinkin. ”Mitä sinä oikein
    tarkoitat tällä ylenpalttisella ystävyydelläsi?” kysyi hän Kiviseltä.

    ”Katsos, vaikka hän onkin ankerias, ei hän sittenkään liene niin
    liukas, ettei kiinni saisi. Hän on ’ulkomaisen valistustoimiston’
    sihteeri, siis ’maanalaisten’ pääjohtajia! Totisesti, kaitselmus suosii
    sanomalehtimiehiä. Minä rohkenen arvella, että meille tulee herra
    Nenäkkäästä vielä paljon hyötyä.”

    20.

    Herra Nenäkkään loistavien ominaisuuksien vuoksi saa Kivinen tietää,
    mihin Edisonin keksimää korttijärjestelmää käytetään punaisessa
    Moskovassa.

    Kun seikkailijat palasivat bolsheviikkivirkailijan olosuhteisiin
    katsoen suorastaan ylelliseltä päivälliseltä, hykerteli Kivinen käsiään
    mielihyvästä ja vihelteli iloista operettisävelmää, joka ei
    vähimmässäkään määrin soveltunut vakavalle diplomaatille ja
    vallankumoukselliselle toimihenkilölle, jollaisena sanomalehtimiehemme
    oli menestyksellä esiintynyt päivällisen aikana.

    ”Mainiota! Loistavaa! Herra Nosowkin-Nenäkäs on erinomainen, suorastaan
    verraton! Tyhmä, mutta sitä hän ei tiedä. Kunnianhimoinen ja itserakas,
    mutta sitä hän ei huomaa! Utelias, sitä me käytämme hyväksemme! Hiukan
    nautinnonhimoinen, me koetamme tyydyttää! Summa summarum: juuri
    semmoinen mies kuin me voimme toivoa ’ulkomaisen valistustoimiston’
    sihteeriksi!”

    Ja Kivinen heittäytyi vähääkään varomatta iänikuiseen nojatuoliin,
    mutta sanomalehtimiehille ominaisen onnellisen kaitselmuksen ansioksi
    ei tuoli kuitenkaan hajonnut alkutekijöihinsä. Muu seurue tuijotti
    hymyilevää Kivistä hiukan epäilevänä.

    ”Kuuleppas, Kivinen! Minä ymmärrän yhtä ja toista, ja varsinkin sitä
    toista, mutta sinun viimeaikainen käyttäytymisesi alkaa herättää
    minussa erityiseen suuntaan käypiä otaksumia, jotka vahvistuvat
    vahvistumistaan”, pisteli Koskela puoleksi tosissaan, mutta
    sanomalehtineekeri heilautti käsiään ja virkkoi slaavilaisen
    välinpitämättömästi:

    ”Soromnoo, soromnoo, poikaseni! Anna otaksumiesi vahvistua. Minun
    otaksumani alkavat olla jo täysin vahvoja, ja minulla on sellainen
    kaino luulo, että matkamme onnistuu ja päämäärät saavutetaan. Muuten”,
    ja Kivinen heilautti jalkansa mukavampaan asentoon, ”minä lähden ensi
    yönä ’Edeniin’ herra Nosowkin-Nenäkkään suosiollisella opastuksella.
    Hitto soikoon, täytyyhän toki huvitellakin. Niin no, herra
    Nenäkäs tuntuu olevan sangen ihastunut yölaulajiin ja muutamiin
    ’proletaaritanssijattariin’. Ihailkoon niitä. Mutta minäkin aion
    huvitella. Omalla tavallani.”

    Ja Kivinen iski kiusoittavasti silmää seikkailijaseurueelle. Koskela
    naurahti, mutta sulki suunsa. Kivinen saattoi toisinaan olla hiukan
    mystillinen.

    ”Ja nyt skruuville!” ehdotti Cotter, ja muutaman hetken kuluttua oli
    koko vastavallankumouksellinen seurue syventynyt tutkimaan neljän
    kuninkaan kirjaa.

    Kivinen siisti juuri itseään, kun herra Nosowkin koputti ovelle ja
    ilmoitti auton odottavan. Väsymystään valittaen oli muu seurue Kivisen
    neuvosta kieltäytynyt lähtemästä yökahvilaan, päättäen kuitenkin
    kaikessa hiljaisuudessa pistäytyä herra Audhonin luona heti kun
    huvittelijat olisivat poistuneet. Sanomalehtimies oli muutaman hetken
    kuluttua valmis ja lähti luoden iloisen silmäyksen muuhun seurueeseen
    salaa Nosowkinilta.

    Auto hurahti liikkeelle ja lumi tuprusi sen ympärillä sakeana pilvenä.

    ”Huh, vallankumous ei ole helppoa!” huoahti bolsheviikki
    itsetiedottoman koomillisesti, heittäytyessään auton pehmeille
    istuimille.

    Parinkymmenen minuutin kuluttua auto pysähtyi valaistun ovikäytävän
    eteen, molemmat miehet hyppäsivät pois ja astuivat kahvilahotelliin.
    Kivinen tunsi pettyneensä, sillä jo ensi silmäyksellä huomasi
    vallankumouksen ja bolshevistisen diktatuurin vaikuttaneen
    mullistavasti hotellielämäänkin. Kaikki oli alastoman yksinkertaista ja
    niukkaa, pöydät ilman valkeita liinoja, tarjoilijat vähemmän
    miellyttäviä ja korttiannokset surkeita. Mutta Nosowkin-Nenäkäs hymyili
    itsetietoisesti, kulki parin huoneen läpi ja avasi oven, johon oli
    kirjoitettu: Konttori. Hovimestari näyttäytyi oviaukossa, mutta
    tunnettuaan Nosowkinin kumarsi syvään ja laski seurueen menemään.
    Kuljettuaan pitkän hallin läpi avasi hovimestari taas oven ja johti
    heidät ylellisesti, itämaisen loisteliaasti koristettuun ja
    kalustettuun hotellisaliin, jossa jouhiorkesteri takalavalla
    parhaillaan soitti jotakin surumielisen tulista ja kiehtovaa venäläistä
    kappaletta. Tämä oli siis niitä salahotelleja, joita pidettiin yllä
    bolsheviikkijohtajain tieten ja suosiollisella myötävaikutuksellakin ja
    joissa satumaisista hinnoista saattoi olla ja elää kuin entisinä
    rauhanpäivinä.

    Jätettyään vaatteensa hovimestarin haltuun astuivat miehet saliin, joka
    oli jo miltei täysi. Nosowkin tervehti useita, milloin alentuvaisesti
    hymyillen, milloin notkeasti ja kunnioittavasti kumartaen.
    Bolshevikkien virkakoneiston keskuudessa ei toverillisuudesta, paitsi
    julkisissa puheissa, ollut paljonkaan tietoa.

    He istuutuivat vapaan nurkkapöydän ääreen ja tilasivat. Muutaman hetken
    kuluttua ilmestyi pöytään ylellinen illallinen kaikkine mahdollisine
    ruokalajeineen ja erikoisuuksineen, pullo ”vanhaa nikolajewskoita” ja
    muutakin. Herra Nosowkin loisti herkuttelijan tyytyväisyydestä.

    ”Niin, katsokaas, vallankumous ei ole helppoa, mutta täytyy suoda sen
    esitaistelijoille joitakin etuoikeuksia. Ja ettei näistäkään
    viattomista huvituksista saataisi aihetta vastavallankumoukselliseen
    propagandaan, pidetään kaikki salassa. Maljanne!” Ja Nosowkin kulautti,
    Kivisen hiukan maistaessa.

    Ohjelma, cabaret ja varieté, jatkui. Esiintyi tanssijattaria, jotka
    tanssivat ”proletaaritansseja”, mutta nämä eivät missään suhteessa
    eronneet entisistä tansseista. Vain nimi oli muutettu. Sali raikui
    suosionosoituksista. Mieliala alkoi kohota. Kivinen piti kaikkea
    tarkoin silmällä, mutta jatkoi samalla terävää keskusteluaan Nosowkinin
    kanssa. Bolsheviikki tuli yhä vapaammaksi.

    ”Tarkoitustenne malja!” esitti Nosowkin, ja empimättä tyhjensi Kivinen
    omansa, hirtehishuumorinen väike silmissään.

    Lavalle astui nyt pari tyttöstä, jotka alkoivat laulaa. Melu salissa
    vaikeni heti. Laulut olivat yksinkertaisia kansanlauluja, naivin
    liikuttavia, mutta verisen järjestelmän veriset johtajat kuuntelivat
    niitä henkeään pidättäen, nauttien niiden sairaaloisesta
    surumielisyydestä, toivottomuudesta ja alistuvaisuudesta. Laulu tehoaa
    aina Venäjällä, aina on surumielisten kansanlaulujen esittäjättärillä
    ihailijoita, ja muuttukootpa ulkonaiset olot minkälaisiksi tahansa,
    niin samat laulut kaikuvat niin tsaarivallan aikuisissa kahviloissa
    kuin punaisissakin hotelleissa.

    Herra Nosowkin tunsi itsensä heltyneeksi.

    ”Onneton Venäjä! Mutta olkoon, me luomme sille tulevaisuuden, me!
    Teidän avullanne!” Ja taas kallisti bolsheviikki, mutta Kivinen osasi
    taidon juottaa ja olla itse juomatta.

    ”Te luotatte meihin?” kysyi hän.

    ”Tietysti!” vastasi Nosowkin. ”Siihen me perustamme kaikki toiveemme.
    Joko — tahi! Muuta vaihtoehtoa ei ole. Joko maailmanvallankumous tai
    vastavallankumouksen voitto. Me ponnistamme kaikki voimamme, ja
    minä voin vakuuttaa, että ulkomainen toimintamme on hyvin ja
    johdonmukaisesti järjestetty.”

    ”Epäilemättä!” saattoi Kivinen kokemuksestaan vahvistaa. ”Mikä on
    perussuunnitelma?”

    ”Asiamiesverkko. Siitä riippuu kaikki. Ja se onkin mainio. Meillä on
    rahaa ja meillä on miehiä.”

    ”Millä pidätte järjestyksessä asiamiesverkkoa? Sehän on jättiläismäinen
    työ.”

    ”Ei niinkään suuri kuin saattaisi luulla. Me käytämme
    korttijärjestelmää. Hahhaa, eipä Edison arvannut sitä keksiessään,
    mihin sitä vielä käytetään.”

    ”No eipä varmastikaan”, nauroi Kivinen sekä ulkonaisesti että
    sisäisesti. ”Toiminta on siis täysin järjestelmällisellä, vakavalla
    pohjalla?”

    ”Täydellisesti. Muuten, tehän voittekin pistäytyä jonakin päivänä
    katsastamassa minun työmaatani. Takaan, että voin näyttää jotain
    mielenkiintoistakin. Maljanne!”

    Kivisen sydän aivan kuin pysähtyi. Tätä hän ei ollut saattanut odottaa.
    Hänen tarkoituksenaan oli ollut saada suostumaan Nosowkin hänen
    pyyntöönsä saada käydä katsomassa ”valistustoimistoa”, mutta nyt
    pyysikin tämä itse. Kivinen huomasi, että asiat alkoivat luistaa.
    Kolmen päivän kuluttua olisi maailmankongressi. Se kestäisi viikon verran
    . No niin, kahdessa viikossa ehtisi paljon.

    Yökahvilassa jatkui cabaret-ohjelman suoritus ja herra Nosowkin alkoi
    laulaa, Kivisen innokkaasti taputtaessa käsiään.

    20.

    Koskela valmistautuu esiintymään puhujana ja turvautuu epärehellisiin
    keinoihin.

    ”Proosalliset ihmiset väittävät, ettei maailmassa tapahdu mitään
    ihmeellistä, mutta minä ainakin uskallan olla hiukan toista mieltä”,
    lausui Koskela Maryn katsellen kuinka miss kynä luisti paperilla.

    ”Mitä te tällä hetkellä pidätte ihmeellisimpänä?” kysyi Mary katsettaan
    kohottamatta.

    ”Sitä, mitä te juuri nyt teette”, vastasi Koskela hymyillen.

    ”Eikö teille sitten milloinkaan ole kukaan nainen kirjoittanut?” pisti
    Mary kaksimielisesti.

    ”No eipä juuri. Ja kaikkein vähimmin bolshevistista kiihoituspuhetta.
    Onko teistä aivan luonnollista ja tämän maailmanjärjestyksen mukaista,
    että englantilaisen diplomaatin tytär kirjoittaa Moskovassa
    suomalaiselle jääkärille bolshevistista kiihoituspuhetta venäjäksi?”

    ”Minä olen saanut tottua niin paljoon, etten hämmästy enää mistään”,
    lausui miss Mary pikkuvanhan itsetietoisuudella.

    ”Hahhaa, te näyttelette mainiosti. Voisi luulla, että tuo elämään
    kyllästynyt sävy on teille todellakin ominaista. Mutta, uskokaa minua,
    kaikista kärsimyksistä ja sielunjännityksestä huolimatta te ette ole
    menettänyt uskoanne elämään. Nuoruuden joustavuus auttaa.”

    ”Elämään? Pidättekö tätä elämänä, tätä alituista odotusta, tätä
    jännitystä, tätä pelkoa ja tätä toimettomuutta! Odotat, et tiedä mitä,
    toivot kaikkea mahdollista, pelkäät kaikkea. Tämä ei ole elämää, vaan
    hiljaista nääntymyskuolemaa.”

    ”Sen myönnän, mutta väitän edelleenkin, ettei teissä kaikesta
    huolimatta ole elämään kyllästymistä. Jos pääsisitte Ameriikkaan,
    Kalliovuorille, preerioille, New-Yorkiin...”

    ”Oi, älkää maalatko!” Ja miss pitkät silmäripset täyttyivät
    väkisinkin kyyneleistä.

    ”Pyydän todellakin anteeksi...” Koskelan ääni vapisi.

    ”Ei mitään, minä olen toisinaan hiukan hermostunut.” Ja silmäten
    jääkäriä veitikkamaisesti, jatkoi hän iloisesti: ”Muuten, eikö liene
    parempi, että puheenne valmistuisi pian...?”

    ”Häiritseekö ehkä läsnäoloni...?” kiirehti Koskela kysymään.

    ”Ei mitenkään, mutta katsokaas, kun te koetatte huvittaa minua, niin
    minä kuuntelen... ja... ja kirjoitus ei edisty.”

    Koskela naurahti ja siirtyi ikkunan luo, ja miss Mary painoi punastuvat
    kasvonsa papereihin. Kuului vain kynän rapina.

    Ystävyksien oli seuraavana päivänä esiinnyttävä bolsheviikkien kongressissa,
    ja melkein viime hetkellä oli Kivinen huomannut, että
    kaiken todennäköisyyden mukaan täytyi heidänkin puhua. Niin äärimmäisen
    huvittavalta kuin tämä ajatus tuntuikin, oli sillä vähemmänkin hauska
    puoli. Mistä he puhuisivat? Kivinen kyllä vielä selviytyisi, mutta
    muut. Ja niinpä piti Kivisen laatia puheluonnokset kaikille. Koskela,
    jonka venäjän-taito oli huonoin, turvautui miss Maryyn, joka ilmaisikin
    olevansa halukas auttamaan. Ja niinpä jääkäri odotti nyt ensimäistä
    puhettaan sikaaria tupruutellen, samalla kuin muu seurue hikoili
    kovassa kirjoitustyössä.

    Kului lähes tunti, eikä Koskela häirinnyt viehättävää kirjoittajatarta
    ainoallakaan sanalla. Miss Mary kirjoitti, pyyhki ja kirjoitti
    uudelleen, luki ja korjaili, ja ilmoitti viimein vaatimattomasti, että
    kirjoitus oli valmis. Innokkaasti tarttui jääkäri paperipinkkaan ja
    syventyi lukemaan. Hänen täytyi tunnustaa, ettei hän parempaa puhetta
    olisi saattanut toivoakaan. Ellei se nyt herättäisikään erikoista
    huomiota kongressissa, jota hän tietenkin tahtoi kaikin mokomin
    välttää, niin ei sitä voitaisi aavistaa minkään syrjäisenkään työksi.
    Sen henki ja tyyli oli aitobolshevistista, räikeää ja lennokasta.
    Kiitollisena hän puristi missin kättä.

    ”Tämä on mainio. Minä en olisi ikinä kyennyt tällaista laatimaan. Minä
    olen tottunut käyttämään hiukan jykevämpiä työvälineitä kuin kynää.”

    ”Kertokaahan jotakin itsestänne!” Tytön äänessä helähti jännittynyt
    odotus.

    ”Minä olen niin huono kertomaan, mutta voinhan yrittää.”

    Jääkäri alkoi kertoa, kuivasti ja virallisesti, kuin olisi antanut
    päiväraporttia komppaniastaan, mutta miss Mary seurasi yhä kasvavalla
    mielenkiinnolla elämäntarinaa, joka kaikesta huolimatta, vaikka se
    esitettiinkin lyhyesti ja pääkohdittain, oli suurta satua alusta
    alkaen. Kun kertoja toisin paikoin tahallisesti sivuutti jotakin, kysyi
    tyttö, ja jääkärin oli vastattava. Niin vieri ohitse lapsuus ja
    nuoruus, leikit metsissä ja vaahtoavan meren rannoilla, purjehdusmatkat
    ja koulunkäynnit, sitten seikkailurikas matka Saksaan, Lockstädter Lagerin
    vaikeudet, rintamapalvelus, komennusmatkat, Suomen vapaussota
    ja viimeksi nykyinen huimanrohkea maailmanmatka.

    ”Te olette paljon nähnyt”, virkkoi miss miettiväisenä, kun Koskela
    lopetti.

    ”Hiukan.”

    ”Olette tavannut paljon ihmisiä?”

    ”Kohtalaisesti.”

    ”Teistä ei mikään ole enää ihmeellistä, te ette mistään hämmästy?”

    ”Päinvastoin. Juurihan sanoin, että elämä on ihmeellistä.”

    ”Pidättekö tänne meidän luoksemme tuloanne myöskin ihmeellisenä?”

    ”Tietysti”, nauroi Koskela ja lisäsi: ”ja etenkin sitä, että te olette
    minulle kirjoittanut bolshevistisen puheen. Muuten, anteeksi suora
    kysymys, ihailetteko sotilaita?”

    ”En.” Tytön äänessä kalskahti teräs. ”Minä en ihaile en sotilaita enkä
    valtiomiehiä, en kivityöläisiä enkä kirjatoukkia, mutta kyllä miehiä,
    olkootpa ne sitten sotilaita tai puotipalvelijoita. Ja te olette
    kaikesta päättäen mies!” iski miss Mary reippaasti ja luontevasti.

    Jääkäri hämmästyi todellakin hiukan. — ”Te siis ihailette minua?”
    kysyi hän nauraen.

    ”Kuten jo sanoin. Luuletteko, etten uskalla sitä tunnustaa. Mutta älkää
    kuvitelko mitään enempää.” Miss Maryn ääni oli ylimielisen varma, isku
    hyvin tähdätty, mutta se osui sittenkin harhaan.

    ”Mitä minun sitten pitäisi kuvitella?” kysyi Koskela viattoman
    kylmästi. Miss Mary punastui, ei vastannut mitään ja kiirehti ”teetä
    laittamaan”, kuten hän jotakin sopersi.

    Jääkäri hymyili tyynenä. Miss oli aito ameriikkalainen, suora ja
    rohkea, ja hänen viittauksensa, jos kohta jääkäri olikin hänet
    nolannut, selvä. Koskela oli liian silmäänpistävästi näyttänyt
    ihastuksensa, ja Kivinen oli pilaillut liikaa. Tyttö oli odottanut ja
    sitten kostanut, mutta jääkäri toivoi vain hiljaa, että hänenkin
    viimeinen kysymyksensä olisi ollut kosto. Jääkäri ei vielä kertaakaan
    ollut rakastunut, mutta nyt hän kylläkin oli ihastunut. Kivisen
    käsityksiä ei hän ryhtyisi oikomaan. Jokainen sai ajatella mitä halusi.

    Mary kattoi pöydän, veti verhot ikkunoiden eteen ja sytytti lampun,
    jonka himmeä varjostin loi huoneeseen miellyttävän rauhallisen ja
    kodikkaan tunnelman. Kevyellä päännyökkäyksellä hän pyysi Koskelaa
    teelle.

    ”Kuinka kauan te aiotte viipyä täällä Moskovassa?” kysyi miss, ja
    ääni kuulosti odottavalta.

    ”En voi varmasti sanoa. Kaksi viikkoa korkeintaan.”

    ”Ja sillä aikaa luulette saavanne ’työnne’ suoritetuksi?”

    ”Niin, tai sitten emme saa milloinkaan. Emmekä milloinkaan myöskään
    lähde takaisin.”

    Miss Mary liikahti levottomasti.

    ”Teidän ’työnne’ on vaarallista?” kysyi hän.

    ”Jossakin määrin. Mutta mitäs siitä. Kun kerran siihen ryhdyimme, niin
    suoritamme sen loppuun. Ja sitten länteen.”

    ”Millä tavalla?”

    ”En tiedä vielä. Se päätetään ’Kansainvälisen Antibolshevistisen Valkoarmeijan
    ’ esikunnan täysi-istunnossa.”

    ”Mutta jos tehtävänne ei onnistu?” kyseli tyttö itsepäisesti.

    ”Sitten meidän maallinen vaelluksemme päättyy johonkin hiekkakuoppaan
    Moskovan läheisyydessä.”

    ”Niin ei saa käydä. Te olette liian hyvä mies sellaiseen.”

    ”Todellako?” Koskelan ääni tuntui pilkalliselta. ”Katsokaas, minä en
    kuvittele enkä tule milloinkaan kuvittelemaan mitään sellaista, että
    joku, esimerkiksi te, surisitte minua.”

    Miss Mary puraisi huultaan. ”Mutta me, isä ja minä, perustamme teihin
    viimeisen toivomme päästä lähtemään täältä.”

    ”Niin, siitä olemme puhuneet, ja päättäneet ottaa teidät mukaamme.
    Uskallatteko seurata meitä?”

    ”Kyllä, kun te olette mukana!” vastasi miss.

    ”Kiitos imartelusta, mutta minussa ei ole eikä milloinkaan tule
    olemaankaan mitään kuvittelemista.”

    Miss Mary puraisi toistamiseen huultaan ja siirtyi hetken kuluttua
    vanhan pianon ääreen, joka oli kuin onnen kaupalla säilynyt
    tähänastisissa kotitarkastuksissa. Sormet hyppelivät näppäimillä. Miss Mary
    soitti marssia, ja ”ilkeä” Koskela, sisimmässään hymyillen,
    sytytti uuden sikaarin.

    21.

    Vastavallankumoukselliset saavat hra Nosowkin-Nenäkkään suosiollisella
    opastuksella tutustua bolshevistiseen suurteollisuuteen.

    Maailmankongressin ensimäinen kokouspäivä supistuikin vastoin
    seikkailijoittemme odotuksia sangen vähiin, merkittiin vain
    osanottajien nimet. Varsinainen kokous alkaisi vasta seuraavana päivänä
    . Ystävysten palatessa asuntoonsa, vaivoin laaditut
    puhekonseptit taskussa, ehdotti Kivinen, että päivä käytettäisiin
    hra Nenäkkään laitoksen tutkimiseen.

    Hra Nosowkin oli asunnossaan ja tutkimusretki päätettiin lopullisesti.
    Kohteliaisuus oli molemmin puolin moitteeton, mutta jos hra Nosowkin
    olisi ollut niin suuri ihmistuntija kuin hän luulotteli, olisi hän
    ystävyksien kohteliaassa hymyssä saattanut keksiä hiukan epäilyttäviä
    vivahduksia.

    Bolsheviikkisihteeri hankki auton, ja puolen tunnin kuluttua oli seurue
    muutaman suuren ja jykevän hallintorakennuksen edustalla. Hra Nosowkinin
    näyttämä kortti päästi seurueen vartijaketjun läpi. Noustiin
    portaita pitkin toiseen kerrokseen, ja vastavallankumoukselliset
    ohjattiin muutamaan siististi kalustettuun virkahuoneeseen, jonka hra Nosowkin
    ilmoitti olevan hänen yksityisen kabinettinsa.

    ”Kas, niin, hyvät toverit, nyt voimme aloittaa kiertotarkastuksemme”,
    virkkoi hra Nosowkin iloisen kohteliaasti ja tarjosi seurueelle
    savukkeita. ”Olen kokonaan käytettävissänne!”

    ”Me alistumme täydelleen teidän johtoonne!” riensi Kivinen
    ilmoittamaan.

    ”Aloittakaamme siis agitaattorikoulusta.” Seurue johdettiin muutaman
    huoneen kautta suureen ja avaraan saliin, jossa pikku ryhmin oli lähes
    parisataa henkilöä, etupäässä miehiä. Seikkailijat pysähtyivät ovelle.

    ”Katsokaas, tässä huoneessa valmistetaan agitaattoreita ulkomaille.
    Nämä toverit täällä ovat oppilaita. Täällä on likipitäin kaikki kansat
    ja kansallisuudet edustettuina. Jokainen nauttii opetustaan omalla
    äidinkielellään. Ensin on jokaisen tutustuttava bolshevismin yleisiin
    periaatteisiin, ja sitten saa kukin yksityisopetusta niitä oloja
    silmälläpitäen, joissa hän tulee toimimaan. Kaikki seikat, poliittiset
    ja kansalliset, taloudelliset, maantieteelliset, käytetään palvelemaan
    tarkoituksiamme. Opetus tapahtuu luentojen muodossa, mutta ’oppilaat’
    saavat myöskin varsinaisia läksyjä, joita he nytkin parhaillaan
    näyttävät lukevan. Eikö järjestelmä oli suurenmoinen?”

    ”Pirullisen suurenmoinen!” myönsi Kivinen sekä ääneen että itsekseen.

    ”Näitten ammattiagitaattorien opetus ei rajoitu teoriaan, vaan he
    saavat mitä perusteellisinta opastusta myöskin kaikissa mahdollisissa
    tarvitsemissaan käytännöllisissä kysymyksissä. Heitä opetetaan
    vakoilemaan, pakenemaan, naamioimaan itsensä, väärentämään todistuksia
    ja asiapapereita j.n.e. Ja sitten, kun he ovat suorittaneet
    ’oppikurssinsa’, harjoitetut, koetellut, lähetetään heidät avaraan
    maailmaan, ainoana ohjeena jesuiittain vanha tunnuslause: Tarkoitus
    pyhittää keinot. Me olemme perustaneet uuden jesuiittajärjestön, monta
    vertaa vaarallisemman kuin ennen. Näiden agitaattorien tehtävänä on
    lietsoa tyytymättömyyttä, missä sille on jo pohjaa, ja luoda
    hävityksillä, lakoilla, terroristiteoilla pohjaa siellä, missä sitä ei
    ole. Ja täytyy sanoa, että nämä ’oppilaamme’ ovat osoittautuneet
    erittäin kykeneviksi täyttämään heille asetetut tehtävät. He
    sukeltautuvat kaikkialle, vaikuttavat politiikkaan, kirjoittelevat
    äärimmäisyyslehdistöön ja muokkaavat siten maaperää kumoukselle, jonka
    toimeenpanevat samanlaisten mutta lisäksi sotilaskasvatuksen saaneiden
    agitaattorien salassa muodostamat ja harjoittamat punakaartilaisjoukot.
    Hammas liittyy hampaaseen tässä valtavassa rattaassa, joka toimii
    pitkälle ulotetun työjaon pohjalla aivan samojen periaatteiden mukaan
    kuin joku suurteollisuusyritys. Me olemme vallankumoustehtailijoita.”

    Seikkailijoita huimasi, kun he ajattelivat, että he, neljä miestä,
    olivat uskaltautuneet ratkaisevaan taisteluun tämän kamalan
    ’veljeskunnan’ kanssa sen pääpesässä. Mutta heillä oli puolellaan
    myöskin ratkaiseva etu, ja se oli se, etteivät bolsheviikit mitään
    aavistaneet. Seikkailijat katselivat agitaattoriparvea, ja heidän
    täytyi myöntää, ettei maailmanrauha ollut hetkeäkään turvattu, niin
    kauan kuin tämä joukko sai vapaasti toimia.

    ”No niin, voimme jatkaa kulkuamme!” virkkoi kohtelias hra Nosowkin,
    joka tunsi itsensä erittäin imarrelluksi seikkailijoiden
    mielenkiinnosta. Seurue joutui suureen huoneeseen, joka muistutti
    kulissintakaista teatterinäyttämöä kulisseineen, puvustoineen,
    naamiotarpeineen ja monenlaisine huonekaluineen.

    ”Me käytämme hyväksemme myöskin eläviäkuvia ja valokuvausta. Tässä on
    teatterimme, jossa esitetään sekä agitatorisia kappaleita että
    todellisuuskuvia meidän työstämme Venäjällä. Aate on loistava. Täten
    voimme me, näyttelijöiden avustuksella, esittää totena sellaistakin,
    jota ei muuten voisi todellisuudesta juuri valokuvata. Täytyy hiukan
    valehdella ja liioitella.”

    ”Eikä kai niin hiukankaan?” naurahti Kivinen.

    ”Olette oikeassa, koko runsaastikin!” ilvehti Nosowkin vapaasti.
    ”Filmit ja valokuvat toimitetaan sitten ulkomaille ja niillä on ehdoton
    todistusvoima joukkoihin nähden.”

    Kivinen ajatteli jotakin, mutta hän ei lausunut ajatustaan julki.

    ”Sitten voimme siirtyä kirjalliseen osastoon”, lausui Nosowkin ja johti
    seikkailijat suureen huoneeseen, jossa noin kolmekymmentä henkilöä
    istui pöytien ääressä kirjoittamassa.

    ”Tässä kirjoitetaan bolshevistista kirjallisuutta, räikeämpää ja
    laimeampaa. Kaikilla kielillä. Meillä on kymmenkunta henkilöä, joiden
    yksinomaisena tehtävänä on kirjoittaa aina uusia ja uusia julistuksia,
    selostuksia ja kehoituksia, ja ne kaikki sitten käännetään
    tarpeellisille kielille. Käytämme asiantuntijoita. Meillä on
    tilasto-osasto, joka hankkii tarpeelliset tilastot maastamme,
    oloistamme ja toimistamme, samoin tekee poimintoja ulkolaisesta
    kirjallisuudesta ja lehdistöstä. On myöskin sanomalehtiosasto, joka
    toimittaa kiihoitusartikkeleita sopivien tilaisuuksien sattuessa
    kaikkien maitten kiihoituslehdistöön. Tämä toimisto hoitaa myöskin
    lehtien ostamiset ja toimittajien lahjomiset. Toimisto sijaitsee tuossa
    viereisessä huoneessa, mutta siinä ei ole mitään katsomista.
    Alakerrassa on meillä suuri kirjapaino, jossa painetaan tarpeellinen
    kirjallisuus. Paperinpuute tekee suurinta haittaa.”

    Seikkailijoiden täytyi ihmetellä tätä kaikessa pirullisuudessaan
    suurenmoista järjestelmällisyyttä. Toveri Nosowkin loisti ja liikkui
    ketterästi kuin kala vedessä.

    ”Tässä on passiosastomme”, virkkoi hän ja johti seurueen huoneeseen,
    jossa työskenteli parisenkymmentä kaivertajaa. ”Tässä valmistetaan
    kaikkia mahdollisia sinettejä ja leimasimia passeihin ja
    asiapapereihin. Meillä on mallit melkein kaikista, eikä niin ollen ole
    sellaista paperia, jota me emme kykenisi jäljentämään. Lisäksi on
    meillä tuhansittain johtavien henkilöitten nimikirjoitus- ja
    käsialajäljennöksiä. Kaikkeen työhön käytämme ammattimiehiä. Rohkealle
    ja taitavalle miehelle avautuu suljetuinkin ovi juuri tämän
    passiosaston avulla.”

    Kivinen olisi voinut todistaa sen kylläkin vakuuttavalla esimerkillä,
    mitä heihin itseensä tuli, mutta hän pysyi vaiti.

    Seurue laskeutui alakerrokseen, ja salaperäisesti hymyillen hra Nosowkin
    avasi oven, virkkaen:

    ”Rahapaja!”

    Seurue huomasi olevansa melkein kuin tavallisessa kirjapainohuoneessa.
    Nelisenkymmentä erilaista painokonetta hyrräsi sähkön voimalla. Kaikki
    huudahtivat hämmästyksestä, sillä kiihoituskirjallisuuden asemasta
    painoivat koneet erilaisia, eri arvoisia ja eri maitten valtioseteleitä
    kuin mitäkin ilmoitusplakaatteja tai nimilappuja vain.

    ”Hehhee, tämä on sitä kannattavinta teollisuutta mitä olla voi. Me
    kokeilimme ja kokeilimme, korjailimme ja parantelimme, ja nyt olemme
    päässeet siihen, että voimme tarkoituksiimme käyttää kunkin maan omaa
    rahaa, kun omamme ei kelpaa. Ja tämä raha ei maksa muuta kuin
    painatuskulut. Niitä ei voi sanoa oikeastaan vääriksikään, sillä ne
    ovat täydellisesti alkuperäisten näköisiä, vaikka meille tietenkään ei
    ole luovutettu koko maailman setelinpaino-oikeutta. Mutta me koetamme
    avustaa ja varustamme koko maailman seteleillämme, jotka, elleivät ne
    siten joutuisi mitättömiksi, voisi varustaa rekisteröidyllä
    tavaraleimalla: Made in Russland. Hehheh, katsokaas tässäkin kauniita
    500 punnan seteleitä! Niillä voi paljon toimittaa tässä maailmassa.
    Tämä on verraton ase, mutta värien ja sopivan paperin puute on
    uhkaavana esteenä.”

    Seurue nousi jälleen hra Nosowkinin yksityiseen kabinettiin.

    ”Ja katsokaas, täällä on kaiken keskus!” Hra Nosowkin avasi seinään
    muuratun teräskaapin oven ja osoitti korttijärjestelmälaatikoita. —
    ”Tässä on yhteenveto kaikesta, kaikki tiedot, kaikki osoitteet,
    valokuvat, merkit, signaalit, suunnitelmat, menettelyohjeet. Tarvitsee
    vain ottaa määrätty kortti käsiin ja silloin on kaikki selvillä:
    henkilö, paikka, merkit ja päämäärä. Koko tuo suunnaton, maailmaa
    syleilevä koneisto on keskitetty näihin paperilappuihin. Ja minä hoidan
    tämän puolen. Täältä menevät ne sotkevat diplomaattiset langat, jotka
    pahentavat naapurivaltakuntien välejä, aikaansaavat levottomuutta,
    täältä ohjataan ammattimiehiä eri aloille valloitettaviin maihin, jotta
    he tarpeen tullen voisivat ratkaisevasti vaikuttaa hyväksemme. Täällä
    on punaisen hämähäkin keskus.”

    Kivinen ajatteli, että vaikka hämähäkin verkko on taidokas, tiheä ja
    vaarallinenkin, voi yksi ainoa sivallus sen hävittää, mutta ääneen hän
    ihmetteli mallikelpoista järjestelmällisyyttä, josta tietenkin suuri
    kunnia oli tuleva myöskin toveri Nosowkinin osalle.

    22.

    Kivinen puhuu hullujen maailmankongressissa järkeä loistavalla
    menestyksellä, mutta näkee sitten vaikuttavan ilmestyksen.

    Kivinen tunsi lievää hermostumista.

    Koskela viipyi käsittämättömän kauan. Hän oli aamulla lähtenyt Audhonin
    luo, mutta oli luvannut heti palata ja saapua istuntoon. Häntä ei vain
    kuulunut. Seikkailijat istuivat kuin sytytetyn miinan päällä
    maailmankongressissa.

    Tilanne olikin hiukan epämiellyttävä. Yleisten tervehdysten ja
    korupuheitten jälkeen oli kongressi ryhtynyt ”työhön” ja
    parhaillaan keskusteltiin yleistä valtiollis-yhteiskunnallista
    maailmanvallankumousta koskevasta päätöslauselmasta. Oli kaksi suuntaa:
    toinen, ja se oli musertavana enemmistönä, halusi pikaista toimintaa
    ja vaati vallankumouksen heti aloitettavaksi; toinen, ja siihen
    kuuluivat melkein vain seikkailijamme, vetosi vielä osittaiseen
    järjestymättömyyteen ja kehoitti lykkäämään alkamisen joiksikin viikoiksi
    .

    Suuri sali, entinen teatterikatsomo, oli tulvillaan väkeä kaikista
    maista ja kaikista kansoista. Siellä oli kansallispukuisia intialaisia
    ja persialaisia, Kaukasian vuoriseutujen asukkaita, serbialaisia ja
    bulgarialaisia, turkkilaisia, tummia italialaisia ja espanjalaisia,
    vilkkaita ranskalaisia, ja näkyipä siellä muutamia entisiä suuruuksia,
    nykyisiä ”suomalaisen kommunistisen puolueen” edustajia, mutta
    kirjavuudestaan ja sekavuudestaan huolimatta oli kongressilla kuitenkin
    yhtenäinen leima. Sen loivat juutalaiset, joita oli edustajina kaikista
    maista, oppineita ja oppimattomia, kaikki vuolaita puhumaan, kiihkeitä
    ja sairaaloisen yksipuolisesti teräviä. Kiihtynyt ja kiihoittava
    ilmapiiri vaikutti väkisinkin, ja tässä entisessä teatterissa
    näyteltiin todellista elämän tragikomediaa, ja näyttelijöinä
    esiintyivät kaikkien maitten hullujen, kiihkoilijoiden ja rikollisten
    valitut edustajat. Kivinen olisi nauttinut tästä erinomaisesta
    tilaisuudesta tehdä ihmis- ja luonnetutkimuksia, mutta nyt kiinnittivät
    välittömät asiat hänen koko huomionsa puoleensa.

    Kivinen tunsi vaistomaisesti, että jotakin oli tehtävä. Jos
    hyväksyttäisiin jyrkempää suuntaa kannattava päätöslauselma, olisi
    kaikki mennyttä. Seikkailijat eivät ehtisi mitään ennen myrskyn
    puhkeamista. Heidän täytyi saada aikaa, vaikkapa viikko, vaikkapa
    muutamia päiviä. Kivistä kammotti, kun ajatteli, kuinka lähellä kuilua
    he olivat. Heti kun päätöslauselma olisi hyväksytty, antaisi
    neuvostohallitus maanalaiselle verkolleen tarpeelliset ohjeet, ja
    silloin olisi myöhäistä toimia. Vaikka niinkin kävisi, että
    bolsheviikit kärsisivät tappion, eikä Kivinen sitä epäillytkään, saisi
    yrityskin aikaan suunnattomia onnettomuuksia ja mittaamattomia
    kärsimyksiä. Tuhansien ja kymmenientuhansien elämää koski tämäkin
    päätöslauselma. Hoper liikehti aitiossaan levottomasti ja Cotter istui
    huulet yhteenpuristettuina ja ajatteli. Englantilainen ei liikaa
    puhunut, hän joko toimi tai korkeintaan ajatteli, kun asiat olivat
    kysymyksessä, vaikka hän muuten olikin yhtä vilkas kuin muutkin
    kumppanit.

    ”Kivinen!” kuiskasi hän vihdoin. Kivinen kumartui. ”Ei ole muuta neuvoa
    kuin että koetatte puhua tälle hullujoukolle järkeä, suhteellista
    järkeä. Yleensä ei järki tehoa bolsheviikkeihin, nehän ovat tehneet
    pesäeron sen kanssa, mutta voihan koettaa.”

    Kivinen puri huulensa yhteen. Hän oli aavistanut, että näin oli käyvä.
    Hänen täytyi mennä tuleen. Hän veti esiin muistikirjansa, kirjoitteli
    siihen lukuja, merkitsi asioita ja laskeutui sitten puhemiesaition luo
    ja kirjoitti nimensä puhujaluetteloon. Hoper ja Cotter puristivat hänen
    kättään.

    ”Tämä on yhtä vaarallista kuin konsanaan konekiväärejä vastaan
    hyökkääminen, mutta paljon vaikeampaa”, virkkoi hän ihailevan
    painokkaasti.

    Puheet jatkuivat. Kivistä alkoi väsyttää. Ne olivat kaikki samoja.
    Samoja asioita toistettiin lukemattomilla tavoilla, korkein
    paatos vaihtui pistävimpään satiiriin, lennokkuus karkeimpiin
    haukkumasanoihin, mutta kuitenkin ne olivat samoja.

    Joukko suli yhä enemmän samanlaiseksi. Tuo näennäisesti niin erilainen,
    eri kansoja, eri oloja, eri maita ja maanosia edustava joukko alkoi
    osoittaa joukon yleisiä tuntomerkkejä. Se huusi ja melusi samalla
    aikaa, kykenemättä eroittamaan järkevää hullusta, pätevää
    pätemättömästä, kunhan vain yleinen suunta tyydytti sen kiihtyneitä
    tunteita, sen palavaa toimintahalua ja hehkuvaa kostonhimoa. Se edusti
    bolsheviikkiaatelistoa, mutta tarkkasilmäisinkään huomioidentekijä ei
    olisi kyennyt löytämään paljoakaan eroavaisuutta sen ja minkä
    katujoukon välillä tahansa. Sekä sen älyllinen että siveellinen taso
    oli arveluttavasti laskenut. Lehteriyleisö, puna-armeijalaiset,
    katunaiset ja tehtaantytöt, nälkiintyneet, viluiset, villiintyneet,
    huusivat ja hurrasivat, taputtivat käsiään ja ulvoivat mielihyvästä
    aina kun uusi raakuus singautettiin, mielipuolisin kehoitus esitettiin.
    Asettua sitä vastustamaan oli mieletöntä, hengenvaarallista, kun se
    utopistisissa puheissa, kaunopuhetulvassa näki rohkeimpienkin
    unelmiensa ja toiveittensa täyttyvän, kun se luuli saavansa kostaa ja
    lyödä.

    Mutta Kivinen ajatteli vain hetkisen tätä. Hän kuvitteli
    ”yhteiskunnallista vallankumousta”, ja kaikki omakohtainen pelko katosi
    siinä silmänräpäyksessä. Ja kun hänen vuoronsa tuli puhua, asteli hän
    tyynesti ja vakavasti lavalle, sisimmässään hymyillen sillekin
    tilanteelle, johon hän oli taas joutunut. Olisipa Koskelakin
    puhekonsepteineen näkemässä! Mutta ei, nainenhan se tavallisesti sotkee
    kaikki laskut, vaikka Kivinen ei voinutkaan käsittää, missä Koskela
    sittenkin viipyi.

    Melu salissa vaimeni hiukan, kun Kivinen, seisoen tyynenä ja vakavana,
    vaati hiljaisuutta.

    ”Toverit, minä vastustan teitä!” Sanat tulivat harvaan ja terävästi,
    niin että jokainen ne kuuli. Sali mykistyi, kaikki tuijottivat rohkeaan
    lausujaan, ja Cotter ja Hoper tunsivat sydämensä lyönnit. Mutta
    hiljaisuutta kesti vain hetkinen, sitten puhkesi täydellinen myrsky,
    tuhathenkisen joukon ulvonta pani seinät vapisemaan, edustajat
    hyppäsivät paikoiltaan, lehteriyleisö raivosi eikä puheenjohtaja
    uskaltanut tarttua edes kelloonsa. Mutta Kivinen ei peräytynyt,
    vaan seisoi jos mahdollista entistä tyynempänä ja suorempana
    puhujakorokkeella ja silmäili allaan kuohuvaa intohimoista ihmismerta.
    Huudot ja uhkaukset, vihellykset ja jalkojen töminä kilpistyivät hänen
    horjumattoman lujaan katseeseensa.

    Sanomalehtimies nosti kätensä, ja melu, kuin vasten tahtoaan, vaikeni.
    Tuli täydellinen hiljaisuus.

    ”Toverit, älkää käsittäkö minua väärin. Minä olen bolsheviikki,
    leppymättömin kommunisti, ja olen uhrannut ja uhraan mitättömän
    olemukseni vallankumoukselle ja proletariaattiluokan vapauttamiselle.
    Kuulkaa!”

    Olisi kuullut nuppineulan putoavan lattialle. Kivinen oli laskenut
    oikein, hän oli herättänyt joukon mielenkiinnon, ja jokainen ahmi häntä
    silmin ja korvin.

    Ja sanomalehtimies alkoi puhua, hitaasti, painokkaasti, mutta
    sydämellisen vakuuttavasti. Hän kuvaili työläisluokan tehtävää, sitä
    suunnatonta työtä, jonka se oli suorittanut historian aikana. Joukko
    tempautui mukaan. Kivinen pysähtyi. Salissa ei kuulunut muuta kuin
    tukahdutettuja huokauksia. Joukko oli mukana.

    Puhujan ääni muuttui kovaksi, pistäväksi, sydämettömäksi, huokuen
    myrkyllistä vihaa, kun hän siirtyi kuvailemaan kapitalismia ja sen
    väärinkäytöksiä, sortoa, vankiloita, maanpakoa, vallankumoustovereitten
    teloituksia. Hoper ja Cotter hengittivät syvään, he eivät tietäneet
    mitä ajatella. Mutta Kivinen jatkoi, hän esitti esimerkkejä, loi
    tunnelmapalasia, väritti mustaksi ja valkoiseksi. Alkoi kuulua
    hiljaisia huudahduksia, pidätettyä raivoa kuvastui kuulijain kasvoilla
    ja viimein se puhkesi villiin, eläimelliseen suosionhuutoon, huumaavan
    rajattomaan kuin aropuhvelien mylvintä.

    Cotter ja Hoper kuuntelivat henkeään pidätellen. Hekin unhoittivat
    ympäristön, päämääränsä, ja tuijottivat herkeämättä valaistulla lavalla
    puhuvaa miestä, jonka jokainen sana, jokainen liike kuvastivat sitä
    taistelua, jota hän oli rinnassaan tuntevinaan.

    Taas muutti Kivinen äänensävyä. Hän ryhtyi lennokkain, innostunein
    sanoin kuvaamaan työläisluokan nousua, niitä tulevaisuudenkuvia, joita
    tämä nousu toisi palkintonaan. Hän innostui, ääni korkeni ja koveni,
    sanat tulvivat vuolaina hänen huuliltaan ja ilmehikäs venäjänkieli
    tuntui noudattavan hänen ajatuksiensa pienimpiäkin vivahduksia. Joukko
    nautti, se eli kuvitelmissa, se näki päivänsä koittavan, voiton ja
    koston päivän, runsauden ja nautinnon päivän. Mutta, ja puhujan ääni
    muuttui surulliseksi, taistelu ei ollut vielä lopussa. Paljon oli vielä
    tehtävää, vaikka paljon oli tehty. Monta tappiota oli kärsitty. Täytyy
    järjestäytyä. Järjestäytymisessä on vallankumouksen voima; silloin sen
    mahtavin ase, suunnaton lukumäärä, pääsee oikeuksiinsa. Ja pirullisen
    vakuuttavasti, kyynillisesti hän selitti, että oli odotettava. Oli
    lyötävä isku, mutta kun se lyötiin, oli oltava varma voitosta.
    Odottamalla päästäisiin nopeimpaan tulokseen, hätiköity yritys tuhlaisi
    kallista verta ja masentaisi hehkuvaa mieltä. Tietenkin, odottaminen ei
    ollut helppoa taistelunhalusta hehkuville joukoille, mutta tämä halu
    oli ohjattava valmisteluihin. Maanalaista työtä oli jatkettava, aseita
    oli taottava, varastoja oli koottava, niin että kun se päivä koittaisi,
    jolloin taisteluun ryhdyttäisiin, kaikuisi ”Internationale”
    voitonvarmana, rohkaisevana ystäville ja musertavana vihollisille.

    Huumaava suosionosoitusten myrsky täytti koko salin ja ylhäältä
    lehteriltä lennähti nuoren tytön heittämä punainen ruusu Kivisen
    jalkojen eteen. Kivinen nosti sen ylös ja huutaen: ”Eläköön
    vallankumous!” riensi myrskyävän ihmisjoukon halki aitioonsa.

    Cotter ja Hoper eivät kyenneet sanomaan mitään, puristivat vain ääneti
    puhujan kättä. Mutta Kivinen, voittaen takaisin täydellisen tyyneytensä
    ja veitikkamaisuutensa, kuiskasi tovereilleen:

    ”Luulenpa, totta vie, että huomisesta ’Isvestijasta’ saan lukea oman
    puheeni. Siitä lehdestä maksan sen painon kullassa.”

    Salissa jatkuivat suosionosoitukset. Mutta äkkiä aukeni muuan sivuovi,
    Kivinen katsahti ja kalpeni.

    ”Nyt on piru merrassa, mutta me olemme myös. Pois, tulkaa pois heti!”
    kuiskasi hän äärimmäisen kiihtyneenä tovereilleen, ja nämä,
    ymmärtämättä mitään, riensivät Kivisen jäljessä ulkokäytävään. Hetken
    kuluttua poistui kolme turkkeihin kääriytynyttä miestä entisestä
    teatterista, jossa maailmankongressi istui. Sisällä jatkuivat puheet.

    24.

    Koskelakin huomaa, että jotakin on tapahtunut, ja lähtee ottamaan siitä
    selvää.

    Moskova loisti satoine kirkkoineen ja tuhansine kupooleineen punertavan
    talviauringon säteissä. Varpusvuorilta näkyi koko kaupunki leveine
    katuineen mataline taloineen ja lukemattomine autioine puutarhoineen,
    huurteen peittämät Kremlin muurit ja mahtavat luostarit.

    Ilma oli kirpaisevan raikas, ja Koskela Audhon sekä miss kävelivät
    rivakasti, nauttien ihanasta näköalasta, raittiista ilmasta ja
    toistensa seurasta. Miss Mary oli jääkärin parissa uskaltautunut
    pistäytymään muutaman tuttavansa luona. Vallankumous oli supistanut
    liikkumisvapauden olemattomiin, ja huvikävelyt kuuluivat ihanaan
    menneisyyteen. Vaikka olisi ollut passit ja kaikki muutkin paperit
    täydessä kunnossa, ei kukaan pistäytynyt ulkona muuta kuin aivan
    välttämättömillä asioilla, sillä aina oli mahdollisuus joutua
    pidätetyksi, ryöstetyksi ja ehkäpä surmatuksikin ainaisissa
    katukahakoissa. Mutta koska luonto on aina voimakkaampi kuin kaikki
    pakkomääräykset, näkyi nytkin Varpusvuorilla muutamia toisiinsa
    syventyneitä pareja, jotka kaikkea uhmaten tahtoivat hetkeksi unhoittaa
    olevan kurjuuden ja puhua ikuisesti uudesta ja ikuisesti vanhasta,
    katsahtaa toisiaan silmiin, puristaa kättä ja erota sitten sydämessä
    unelmat, jotka saattoivat hiukan keventää kannettavana olevaa kuormaa,
    lieventää vallankumousajan autiota kolkkoutta.

    Miss Mary ja jääkäri kiirehtivät kulkuaan, sillä Koskelan oli ehdittävä
    kongressiin. Puhua he eivät voineet paljonkaan, mutta miss Mary tunsi
    miellyttävää turvallisuutta, astellessaan somassa talvipuvussaan
    hartevan seuralaisensa vieressä, ja harmaitten silmien tyyni ilme veti
    vastustamattomasti puoleensa. Koskela oli harvasanainen, vaitelias, ja
    koettujen vaarojen ja seikkailujen muistot olivat luoneet häneen
    tahtomattakin salaperäisyyden viehätystä. Ja kun taas jääkäri katsoi
    tytön ilmehikkäisiin syviin silmiin ja tarkkasi hänen reipasta
    astuntaansa, kuunteli luonnollisen raikasta naurua, olisi voinut
    huomata, että tyynet harmaat silmät eivät sittenkään olleet aivan
    tyynet ja että seurustelukohteliaisuudessa piili enemmänkin.

    Varsinaiseen kaupunkiin tultaessa ihmetytti kulkijoitamme verrattain
    suuret ihmisjoukot, jotka olivat kokoontuneet katujen kulmiin. Niiden
    riveissä oli vain työväkeä. Ryhmistä kuului hiljaista puhetta, kaikki
    oli kylläkin rauhallista, mutta uhkaavat silmäykset puhuivat toista
    kieltä. Ilmeisesti oli jotakin ilmassa. Ja samottuaan jonkun matkaa
    kulkijamme näkivät muutaman leipäpuodin eteen kokoontuneen tuhantisen
    joukon, jonka käyttäytyminen oli jo paljon hillitsemättömämpää kuin
    aikaisemmin.

    ”Leipää, leipää, leipää!”

    Vihlova huuto kajahti talvisessa ilmassa. Parisataa naista huusi,
    heilutti käsiään, kirkui, ja ryntäili puodin lukittuja ovia ja
    peitettyjä ikkunoita vastaan.

    ”Alas neuvostovalta!”

    Muuan pitkä, luiseva, nälistynyt työläisnainen sen kirkaisi. Tuli
    hetkeksi hiljaisuus, kuin majesteettirikos olisi tapahtunut, mutta
    sitten puhkesi koko tuo tuhantinen joukko villiin, kestävään huutoon,
    joka kolkosti vyöryi kadulta kadulle:

    ”Alas neuvostovalta!”

    Nälkäkapina oli puhkeamaisillaan. Omasta huudosta rohkaistuneena läksi
    joukko liikkeelle, kasvaen ja paisuen joka hetki. Koskela ja miss Mary
    painautuivat väkisinkin mukaan. Naiset, ryysyiset, laihat, nälkäiset,
    kuumeisesti loistavin silmin, kulkivat edellä ja huusivat koko ajan:

    ”Alas neuvostovalta!”

    Silloin äkkiä räiskähti. Kuului kuin kiukkuinen piiskan sivallus,
    korviahuumaava pauke ja rätinä, ja mielenosoittajain joukko taipui
    maahan kuin niitetty luoko. Puna-armeijan osasto oli alkanut
    ”rauhoittaa” työläisiä.

    Täydellistä sekaannusta kesti vain hetkisen. Mielenosoittajat alkoivat
    vastata tuleen ja ennenpitkää oli täydellinen katutaistelu käynnissä.
    Katu puhdistui muutamassa hetkessä molemmin puolin, vain kaatuneet ja
    haavoittuneet jäivät makaamaan veriselle, sotketulle lumelle. Muut
    etsivät suojaa porttikäytävistä ja taloista, joiden ikkunoista,
    ullakoilta ja katoilta alkoi vimmattu taistelu.

    Puna-armeijalaiset eivät säästäneet ampumavaroja. Konekiväärituli
    pyyhki katua, rapisi seiniin, mutta ulkonemien takaa räiskyi myöskin
    mielenosoittajain kiväärituli tuhoisana ja kiivaana.

    Koskela oli myöskin heittäytynyt maahan ja vetänyt miss Maryn mukanaan,
    mutta hypännyt sitten heti ylös ja päässyt parilla harppauksella
    suojaavan kadunkulman taa. Molemmat juoksivat pitkin katua aikeissa
    paeta, mutta heidän ennätettyään noin sata metriä, räiskähti myöskin
    sivukadulta vastaan kiväärituli. Mielenosoittajat oli saarrettu,
    Koskela pujahti muutamaan porttikäytävään, joka oli ”rintamien”
    välissä.

    Taistelu jatkui. Jääkäri veti esiin mauserinsa kaiken varalle, koetti
    ja onnistuikin murtamaan portin, ja molemmat joutuivat taloryhmän
    ympäröimälle kivipihamaalle. Noin puolen tunnin kuluttua vaimenivat
    laukaukset ja jääkäri uskalsi lähteä neitosensa kanssa pihasta. Mutta
    tuskin olivat he ennättäneet astua kymmenen askelta portilta, kun
    kadunkulmaan ilmestyi ryhmä punakaartilaisia, jotka avasivat heti
    kiivaan tulen heitä vastaan. Jääkäri heittäytyi lumeen, veti missin
    vierelleen ja samassa alkoi hänenkin mauserinsa laulaa. Kaksi
    punakaartilaista kaatui ja toiset pakenivat. Jääkäri vetäytyi
    porttikäytävään. Hetken kuluttua aloittivat punakaartilaiset kiivaan
    tulen kadunkulmasta, niin ettei porttikäytävästä voinut pistää
    päätäkään ulos. Tilanne oli tukala, ja jääkäri tunsi hermostumista
    missin puolesta, joka, vaikka koettikin näyttää urhealta ja reippaalta,
    sittenkin pelkäsi.

    Koskela mietti juuri jotakin epätoivoista keinoa pelastua, kun
    porttikäytävään suhahti palava pommi, kolahti kivitykselle ja lennähti
    melkein jääkärin jalkojen juureen. Kivääritulen suojassa olivat
    punakaartilaiset hiipineet porttikäytävän ulkopuolelle. Mary huudahti
    heikosti ja Koskelaan nojaten katsahti kauhuissaan savuavaa esinettä.
    Mutta jääkäri tarttui ajatustakin nopeammasti pommiin, ojentautui ja
    heitti palavan esineen nurkan taakse. Kuului huumaava jymähdys,
    katkonaisia valitushuudahduksia, ja sitten oli kaikki hiljaa.
    Punakaartilaiset olivat heittäneet pommin liian aikaisin.

    Koskela katsahti kadulle. Portin luona makasi neljä miestä ruhjottuina,
    mutta katu oli tyhjä. Hetkeäkään siekailematta painalsivat molemmat
    juoksuun ja olivat pian kaukana. Taistelupaikoilta kuului vielä
    yksinäisiä laukauksia: siellä viimeisteltiin ”puhdistusta” ja
    toteutettiin käytännössä bolshevistista vapautta. Monet haavoittuneet,
    naiset, lapset ja miehet jäivät makaamaan hangelle, odottaen
    armonlaukausta.

    Koskela ja Mary kulkivat kotiin, kiihtyneinä, painautuneina toisiaan
    vasten. Jääkäri ei olisi välinäytöksestä välittänyt mitään, ellei Mary
    olisi ollut mukana, mutta kun Mary kuiskasi hiljaa kiitoksensa, tunsi
    jääkärikin, missä vaarassa hän oli ollut ja mitä oli ollut
    menettämäisillään.

    Punakaartilaispatrulleja liikkui tiheässä, jääkäri ja hänen
    seuralaisensa pidätettiin monta kertaa, mutta passit olivat kunnossa,
    ja he saivat jatkaa matkaansa. Mutta kun he tulivat sen kadun päähän,
    jonka varrella miss Mary asui, olikin se suljettu. Punakaartilaisketju
    oli vedetty kadun yli. Koskela tiedusteli syytä.

    ”Siellä vangitaan jotain ameriikkalaista vastavallankumouksellista!”
    vastasi vartija.

    Koskela ja Mary säpsähtivät. Ja aivan oikein, sen talon luona, jossa
    mr. Audhon asui, näkyi punakaartilaispatrulli. Koskela kuiskasi
    Marylle, ja molemmat läksivät kävelemään poispäin. Seuraavassa
    kadunkulmassa pysähtyivät he odottamaan. Patrulli lähti liikkeelle ja
    sen keskellä näkyi joku siviilimies. Kun saattue tuli lähemmäksi,
    tunsivat molemmat kauhukseen, että mr. Audhon kulki piikkiniekkojen
    keskellä. Mary päästi tukahtuneen huudahduksen.

    ”Nyt on jotakin tapahtunut”, kuiskasi Koskela. ”Emme saa menettää
    hetkeäkään. Rientäkää heti asuntoomme ja sanokaa tovereilleni, että he
    odottaisivat minua kotona. Kongressi saa jäädä. Minä seuraan saattuetta
    ja otan selvän asiasta. Näkemiin!”

    Päännyökkäyksellä erosivat jääkäri ja neitonen toisistaan.
    Punakaartilaisjoukko kulki juuri ohi.

    24.

    Herra Nosowkin lupautuu suurimmalla mielihyvällä avustamaan
    vastavallankumouksellisia, tietämättä kuitenkaan missä ja miten.

    Miss Mary kiirehti askeleitaan. Pelko ja tuskallinen epätietoisuus
    kalvoi mieltä. Mitä olikaan tapahtunut kotona ja mistä syystä hänen
    isänsä oli vangittu? Oliko kaikki johtunut sattumasta vai
    aavistaisivatko bolsheviikit jotakin heidän suhteestaan neljään
    vastavallankumoukselliseen matkailijaan?

    Kun Mary saapui seikkailijoiden asuntoon, olivat nämä jo ehtineet
    lähteä kongressiin. Mary ei tiennyt, mitä tehdä, mutta päätti kuitenkin
    odottaa. Hänellä ei ollut minne mennä, ja Koskela oli joka tapauksessa
    luvannut tulla kotiin.

    Tuhannet kysymykset nousivat mieleen. Onnistuisiko Koskelan saada
    jotakin selville? Miten kävisi, ellei isää vapautettaisi? Minne hän
    itse joutuisi? Vilauksena nousi tämäkin kysymys hänen mieleensä. Siitä
    hän ei paljoakaan välittänyt, mutta isä? Jäätävä kauhu valtasi hänet
    autioissa, kolkoissa huoneissa, kun hän muisti kuulemansa ja näkemänsä
    bolsheviikkien vankiloista, heidän ”tuomioistuimistaan” ja
    joukkoteloituksistaan.

    Kului tunti ja toinenkin. Mary ei uskaltanut liikahtaakaan, vaan istui
    nurkkaansa painautuneena. Olisi tehnyt mieli toimia jotenkin, liikkua,
    huutaa, rientää auttamaan isää, mutta joku näkymätön voima kahlitsi
    koko olennon, ja järki sanoi kaikkien yritysten ainakin toistaiseksi
    olevan mielettömiä.

    Talvinen päivä alkoi jo hämärtää, kun viimeinkin kuului askeleita. Mary
    säpsähti ja hypähti seisomaan. Ovi temmattiin auki ja huoneeseen riensi
    Kivinen, kintereillään Hoper ja Cotter.

    ”Te täällä...”, pääsi Kiviseltä väkisinkin. — ”Missä on Koskela?”

    ”Hän... hän meni ottamaan selvää isästäni”, kuiskasi Mary, ja jännitys
    laukesi kyyneleihin.

    ”Isästänne?”

    ”Niin, hänet on vangittu.”

    ”Vangittu!” huudahtivat kaikki kolme. — ”Milloin?”

    ”Noin pari kolme tuntia sitten. Punakaartilaiset veivät hänet. Me
    näimme.”

    Muutamin katkonaisin lausein kertoi Mary miehille aamuiset seikkailut.
    Kivinen heittäytyi nojatuoliin ja sytytti savukkeen.

    ”Nyt ovat hetket kalliita. Nyt täytyy toimia päättävästi, mutta
    ennenkaikkea viisaasti ja viekkaasti. Tohtori on aloittanut
    toimintansa.”

    ”Tohtori?” kysyi Mary vuorostaan.

    ”Niin, olemme kertoneet teille, bolsheviikkitohtori. Vangitsimme hänet
    Intiassa, ja olisin voinut vannoa, että hän siellä pysyy. Mutta ei ole
    hyvä vannoa. Hän on nyt täällä. Me näimme hänet kongressissa ja
    painuimme heti tänne. Tulisipa nyt vain Koskela!”

    Syntyi äänettömyys. Kivinen puhalteli savurenkaitaan, Mary tuijotti
    eteensä tuskaisin ilmein, Cotter istui huulet yhteenpuristettuina ja
    Hoper käveli verkkaan edestakaisin huoneessa.

    ”Meidät voidaan vangita millä hetkellä hyvänsä”, virkkoi Cotter
    miettivästi.

    ”Kyllä vain, mutta te unohdatte muutaman seikan: tohtori tuskin tietää
    meidän tunkeutuneen tänne asti. Ja toinen seikka: hän ei tiedä mitään
    teidän ja Hoperin olemassaolostakaan”, vastasi Kivinen.

    Ovi lensi äkkiä auki ja huoneeseen ryntäsi Koskela.

    ”Tohtori on Moskovassa!” huudahti hän yllättävästi.

    ”Tiedämme”, vastasi Kivinen hiukan kuivasti.

    ”Oletteko nähneet?”

    ”Kyllä, hän tuli kongressiin.”

    ”Soo!” Koskela vihelsi.

    Mary hyppäsi ylös. — ”Missä isä on?”

    ”Hän on torivankilassa. Häntä ei ole vielä kuulusteltu. Tohtori kävi
    vankilassa, mutta poistui heti.”

    ”Mitä teemme?” kysyi Cotter asiallisesti.

    Ystävykset ryhtyivät neuvottelemaan. Kongressiin ei voitu enää mennä,
    sillä tohtori saattoi tuntea.

    ”Voi perhana!” huudahti Kivinen äkkiä.

    ”Mitä nyt?” kysyi Hoper.

    ”Me olemme olleet pässinpäitä, me! Meidän osoitteemme ja nimemme ovat
    bolsheviikkien luettelossa!”

    Koskela kalpeni.

    ”Täällä emme voi viipyä, emme hetkeäkään. Miss Audhonkin on vielä
    täällä. Jonnekin hotelliin tai kahvilaan!”

    Koskelan neuvoa noudatettiin heti, ja puolen tunnin kuluttua istui
    seurue muutaman kahvilahotellin yksityishuoneessa.

    ”Ensiksikin: meidän tulee suorittaa tehtävämme loppuun”, aloitti
    Koskela.

    ”Tietenkin!” hyväksyivät toiset. ”Toveri Nosowkinin
    ’vallankumoustehdas’ on hävitettävä kokonaan. Se on jo hyvä isku. Siten
    hajoaa bolsheviikkien koko maanalainen asiamiesverkko.”

    ”Suunnitelma on hyvä, mutta kuka panee sen täytäntöön? Kun ei kävisi
    kuin hiirille, jotka aikoivat ripustaa kellon kissan kaulaan”, hymähti
    Kivinen.

    ”Se on räjäytettävä”, lausui Koskela kylmästi. — ”Toveri Nosowkinilla
    on rakennuksessaan helvetinkoneita. Koetetaan, kelpaavatko ne
    mihinkään!”

    ”Milloin ryhdymme työhön?” kysyi Hoper.

    ”Tänä iltana. Se on päätetty siis.”

    ”Mutta millä tavalla pääsemme pois kaupungista?” virkahti Cotter.

    ”Meidän täytyy yrittää junalla.”

    Seikkailijat kuiskuttelivat vielä hetkisen keskenään, mutta poistuivat
    sitten, palatakseen asuntoonsa. Tuskin olivat he päässeet sisään, kun
    herra Nosowkin kurkisti ovesta.

    ”Toivoakseni en häiritse?” kysyi hän makeimmalla äänellään. Mary
    livahti silmänräpäyksessä viereiseen huoneeseen.

    ”Ette millään tavalla”, riensi Kivinen vakuuttamaan. Bolsheviikki astui
    huoneeseen.

    ”Suuria uutisia!” Herra Nosowkin loisti.

    ”No?” kysyi Kivinen jännittyneenä.

    ”Olemme päässeet jonkunlaisen vastavallankumouksellisen salaliiton
    perille. Muuan ameriikkalainen lähetysvirkamies on vangittu.
    Junaliikenne on lopetettu ja tutkimuksia jatketaan tarmokkaasti.
    Tohtori Ralphston on palannut. Hän joutui kiinni Intiassa, mutta pääsi
    lahjomalla pakenemaan. Hän epäilee, että Moskovaan olisi tunkeutunut
    pari lahtarihallituksen agenttia?”

    ”Soo, sellaista! Onko nuo agentit tehty jo vaarattomiksi?”

    ”Ei vielä, mutta toivoa on.”

    ”Onko mr. Audhonin vangitseminen tämän yhteydessä?” kysyi Kivinen
    äkkiä.

    ”Kyllä!” vastasi hra Nenäkäs hieman kummastuneena. ”Mistä te sen
    tiedätte?”

    ”Ainahan jotakin tietää.” Kivinen sytytti uuden savukkeen ja silmäsi
    tovereihinsa, nyökäyttäen huomaamatta päätään. Paras oli aloittaa
    heti. Koskelan käsi livahti taskuun. Hoper ja Cotter seurasivat
    esimerkkiä.

    ”Moskovasta ei siis pääse junalla?” kysyi Kivinen viattomasti.

    ”Kyllä pääsee, mutta sitä varten vaaditaan Ulkomaisen valistustoimiston
    passi”, vastasi hra Nosowkin.

    ”Sehän kävikin mainiosti”, virkkoi Kivinen. — ”Muuten, onko
    kongressissa tehty mitään päätöksiä? Emme voineet olla siellä loppuun
    saakka?”

    ”Hyväksyttiin päätöslauselma pikaisesta toiminnasta.”

    ”Vai niin, siis kuitenkin vastoin minun mielipidettäni!”

    ”Tohtori Ralphston puhui ja voitti kaikki epäilykset.”

    ”Se on helppo arvata. Milloin toiminta aloitetaan?”

    ”Ohjeet asiamiehille annetaan huomenna.”

    ”Täpärälläpä pitää! No niin, herra Nosowkin, me pyytäisimme teiltä
    muutamia pieniä palveluksia...” aloitti Kivinen. Kolme muuta
    seikkailijaa puristivat aseita taskussaan.

    ”Suurimmalla mielihyvällä!” vakuutti bolsheviikki.

    ”Niin, katsokaas, meidän pitää päästä matkustamaan Moskovasta
    tänään...”

    ”Matkustamaan...?” kertasi hra Nenäkäs hämmästyneenä.

    ”... otettuamme ensin mukaan mainion ja mieltämme kiinnittävän
    korttijärjestelmänne...”

    ”Korttijärjestelmäni?” änkytti bolsheviikki, osaamatta aavistaa, minne
    sanomalehtimies oikein tähtäsi.

    ”Ja vaikka me yleensä emme ole barbaareja, luulemme ihmiskunnalle
    olevan hyödyksi, jos ’vallankumoustehtaanne’ hävitetään. Teillähän on
    valmiita helvetinkoneita?”

    ”Helvetinkoneita?!” Pikku mies vapisi, sillä hän alkoi tajuta olevansa
    sangen epämiellyttävässä asemassa.

    ”Niin, me emme olisi niin kiirehtineet, mutta tohtori Ralphstonin
    saapuminen pakoittaa... Herra Nosowkin, meillä on kunnia esittäytyä:
    neljä lahtariagenttia! Seis, seis, kädet ylös!”

    Hra Nosowkin oli yrittänyt rynnätä ovelle, mutta kolmen mauserin sangen
    vähän humoristiset suut pysäyttivät hänet alkuun. Hän vaipui
    nojatuoliin pelästyneenä ja kalpeana.

    ”Ryhtykäämme neuvotteluihin!” virkkoi Kivinen kylmästi. — ”Saako olla
    savuke!” Sanomalehtimies tarjosi kohteliaasti. Mary puikahti takaisin
    huoneeseen.

    25.

    Vastavallankumoukselliset hyväksyvät suoritettavakseen pienen
    iltaohjelman.

    ”Tehtävämme on kolmiosainen”, aloitti sanomalehtimies. ”Ensiksi on
    meidän vapautettava mr. Audhon, toiseksi hävitettävä vallankumoustehdas
    ja kolmanneksi korjattava maallinen olemuksemme kunniallisessa kunnossa
    Moskovasta ja kommunistivaltakunnasta. Tehän olette lupautunut
    avustamaan ’suurimmalla mielihyvällä’, hra Nosowkin, joten nämä
    pikkuseikat eivät tuottane meille vaikeuksia?”

    Hra Nosowkin ähkyi vain.

    ”Ensiksi: tietääkö tohtori meidän olevan täällä?”

    ”En luule, sillä tutkimukset ovat aivan alulla, ja niitä johdan minä.”

    ”Hyvä, siis voimme jäädä tänne, mikä onkin mukavampaa.”

    ”Kuulkaas, herra Nosowkin!” puuttui Koskela keskusteluun. — ”Jos te
    hyväntahtoisesti kirjoittaisitte pienen paperilapun ja veisitte sen
    henkilökohtaisesti perille, luuletteko, että mr. Audhon päästetään
    vankilasta esim. kuulusteluun?”

    Bolsheviikki kiemurteli nojatuolissaan, mutta ei vastannut mitään.

    ”Kas niin, rauhoittukaa. Me emme vaadi teiltä mahdottomia ja pidämme
    kyllä omasta puolestamme lupauksemme: teille ei tapahdu mitään. Siis,
    pääseekö mr. Audhon vapaaksi?”

    ”Pääsee”, mutisi virkailija.

    ”Selittäkää tarkemmin!”

    ”Jos kirjoitan ulkomaisen valistustoimiston nimessä passituksen,
    luovutetaan hänet kyllä kuulusteluun.”

    ”Kas, sehän käy hyvin.”

    Bolsheviikin silmät välähtivät viekkaasti. Koskela huomasi ja hymähti.

    ”Ei mitään kujeita, parahin herra Nosowkin! Katsokaas, kun me kerran
    olemme ryhtyneet peliin, pelaamme me sen loppuun. Jos joudumme
    tappiolle, on se oleva teidänkin tappionne.”

    ”Miten järjestätte vapauttamisen?” kysyi bolsheviikki hieman
    alistuneempana.

    ”Sen saatte nähdä myöhemmin! Minä pidän tavallisesti suunnitelmani
    omana tietonani.”

    ”Asia n:o 1 on selvä”, julisti Kivinen. ”N:o 2!”

    ”Minä teen nyt muutamia kysymyksiä, joihin toivon saavani
    mahdollisimman tarkat ja oikeat vastaukset” lausui jääkäri kuivasti.
    — ”Minun ei tarvinne huomauttaa, että m.m. henkenne riippuu nyt
    totuudenrakkaudestanne.”

    ”Minä vastaan”, lausui hra Nosowkin. Seikkailijain reipas ja
    kursailematon, mutta rehellinen käytös vaikutti pirteyttävästi.

    ”Onko hallintorakennus tyhjä öisin?” kysyi Koskela.

    ”Useimmiten, mutta ei aina. Tavallisesti poistuvat viimeisetkin
    virkailijat sieltä tuossa klo 9 paikkeilla.”

    ”Hyvä. Onko teillä aina pääsy sinne?”

    ”On.”

    ”Onko rakennus aina vartioitu?”

    ”On.”

    ”Te tiedätte tunnussanat?”

    ”Tiedän.”

    ”Voitteko saada käytettäväksenne pari autoa?”

    ”Voin kyllä.”

    ”Kas niin, me alamme päästä yhteisymmärrykseen. Tänä iltana menemme
    siis ’vallankumoustehtaaseen’. Te seuraatte mukana.”

    ”Minä alistun.”

    ”Kolmas asia on niinmuodoin leikkiä. Hra Nosowkin kirjoittaa meille
    kaikille passit?”

    ”Kyllä. Mutta sallikaa minun kysyä, mitä aiotte tehdä minulle?”

    ”Päästämme teidät vapaaksi.” Bolsheviikki naurahti hiukan katkerasti.
    — ”Se ei riitä, sillä minut teloitetaan joka tapauksessa. Jos kerron,
    miten kaikki on tapahtunut, ei minua uskota, ja vaikka uskottaisiinkin,
    niin petturuudesta teloitetaan. Minua odottaa kuolema siis joka
    tapauksessa.”

    ”Hm, tämä kohta on vaikea järjestää”, virkahti Hoper. — ”Mutta
    kuulkaas, voisimmehan teidät sitoa ja jättää sitten jonnekin, josta
    teidät heti löydettäisiin.”

    Hra Nosowkin pudisti murtuneena päätään. — ”Se voisi ehkä henkeni
    pelastaa, mutta asemani olisin joka tapauksessa menettänyt. Minut
    alennettaisiin ja pistettäisiin punaisen armeijan riveihin.”

    ”Ja teillä ei tietenkään ole mitään sotaisia harrastuksia. Se on kyllä
    ymmärrettävää.”

    ”Mutta”, aloitti bolsheviikki arasti, ”jos saisin ehdottaa...”

    ”Antaa tulla vain”, virkkoi Kivinen rennosti. — ”Jos kerran itse
    selviämme, niin voimmehan auttaa teitäkin.”

    ”Niin, katsokaas, jos te ottaisitte minut mukaanne?”

    ”Soo-o! Ei enempää eikä vähempää!” naurahti Kivinen. — ”Mitäs
    ’Kansainvälinen Antibolshevistinen Valkoarmeija’ arvelee tästä kainosta
    ehdotuksesta?”

    ”Jos asiaa harkitsee tarkemmin, niin on siitä vain hyötyä. Hra Nosowkin
    voi auttaa meitä matkalla. Minä suostun”, sanoi Cotter.

    ”Ja minä!” Hoper virkkoi, Koskelan yhtyessä.

    ”Siis toveri Nosowkin otetaan mukaan. Päätetty.”

    Bolsheviikki huokasi helpoituksesta. Hän veti esiin kellonsa, ja tuskin
    huomaamaton hymynväike kulki kasvojen yli. Cotter tarkasti syrjästä.

    ”Milloin lähtee juna?” kysyi Kivinen.

    ”12.30”, vastasi hra Nosowkin.

    ”Siis: klo puoli 10 on kahden auton oltava täällä. Ajamme
    ’vallankumoustehtaalle’. Kahdessa tunnissa ehdimme luultavastakin
    järjestää asiat siellä. Vankila on matkan varrella asemalle mentäessä.
    Toinen auto saa käydä hakemassa mr. Audhonin. Aikaisemmin emme voi
    tunkeutua vankilaan, sillä muutoin voi kaikki tulla ilmi ennen
    aikojaan. Hyväksytäänkö ohjelma?” kysyi Kivinen.

    ”Hyväksytään”, kuului yksimielinen vastaus.

    ”Nyt siis, herra Nosowkin, saatte siirtyä tänne viereiseen huoneeseen.
    Ikkunat ovat vanhaa tukevaa tekoa. Pakoyritys päättyy lyhyeen.” Koskela
    ohjasi bolsheviikin sivuhuoneeseen.

    Alettiin neuvotella suunnitelman yksityiskohdista ja jokainen teko ja
    tilanne punnittiin tarkoin. Kaikki oli asetettava yhden kortin varaan,
    mutta rohkeuteen ja päättäväisyyteen yhtyi toiselta puolen äärimmäinen
    varovaisuus ja harkinta. Sattuman osaa oli vähennettävä mahdollisimman
    paljon.

    Mary seurasi jännittyneenä miesten keskustelua. Hän tunsi siirtyneensä
    aivan uuteen maailmaan. Miehet tuossa vierellä keskustelivat ja
    väittelivät tyynesti ja kylmästi, aivankuin olisivat järjestäneet
    huvimatkaa, yrityksestä sellaisesta, että Mary ei olisi saattanut uskoa
    kenenkään uskaltavan moiseen ryhtyä. Varmuus ja harkintaan perustuva
    itsetietoisuus ilmeni jokaisessa sanassa, ja vähitellen alkoi se
    vaikuttaa Maryynkin. Hänkin alkoi ensin toivoa ja sitten uskoa. Juuri
    niin oli käyvä eikä toisin, ja siksi juuri, että seikkailijat niin
    tahtoivat ja niin olivat päättäneet. Isänkin pelastaminen näytti nyt
    enää vain ajankysymykseltä. Mary teki musertavia vertailuja näiden
    miesten ja n.s. valkoisten venäläisten välillä, jotka huokailivat ja
    itkivät, mutta alistuivat, eivätkä uskaltaneet ryhtyä mihinkään. Lännen
    miehet eivät leikkineet kohtalon kanssa, vaan koettivat sitä ohjata,
    kulkivat vaaraa kohti avoimin silmin, mutta valmiina joka hetki
    väistämään, jos kohta ei peräytymään.

    Mary valmisti teen, seikkailijat ottivat esiin eväitään, ja tuotapikaa
    oli katettu maukas ja viekoitteleva illallispöytä. Herra Nosowkin
    kutsuttiin aterialle. Leikki ja pilapuheet sinkoilivat, mutta Mary
    huomasi, että Koskela parikin kertaa vaistomaisesti koetti taskuaan,
    jossa hänellä oli ase. Oli oltava varuillaan. Lämmin kiilto ilmestyi
    Maryn silmiin, kun hän kumartui Koskelan puoleen ja kuiskasi:

    ”Luuletteko, että se onnistuu?”

    ”Luulen!” kuului Koskelan lyhyt, mutta vakuuttavan sydämellinen
    vastaus.

    ”Minä kiitän jo edeltäkäsin.”

    Illalla tarkastivat seikkailijat aseensa, pukeutuivat mahdollisimman
    lämpimästi ja pukivat myös Maryn, ellei nyt kovinkaan sopiviin, niin
    ainakin tarkoituksenmukaisiin tamineihin. Herra Nosowkin sai Koskelan
    vartioimana käydä huoneessaan ja ottaa mukaansa rahat ja arvoesineet,
    joita ”ryysyköyhälistön” edustajalla tuntuikin olevan koko runsaasti.
    Herra Nosowkin oli jo aikaisemmin määrännyt puhelimitse kaksi autoa
    käytettävikseen. Ne odottivat ulkona.

    Odotettiin hermostuttava puolituntinen. Koskela katsoi kelloaan. Se oli
    kaksikymmentä minuuttia yli yhdeksän.

    ”Lähtekäämme!” virkkoi hän tyynesti. Seurue astui kylmään ja kolkkoon
    talviyöhön, Kivinen herra Nosowkinin kintereillä. Tälle oli ilmoitettu,
    että pieninkin pakoyritys rangaistaan ampumalla. Ei auttanut sääliä, ja
    bolsheviikki kyllä ymmärsi.

    Autot hurahtivat liikkeelle, ja matkailijat painuivat tuntemattomia
    seikkailuja kohti.

    26.

    Vastavallankumoukselliset sijoittavat bolshevismin kahteen tukevaan
    matkalaukkuun, Leninin tietämättä siitä mitään.

    Punakaartilaisvartijat hypähtivät vastaan, kun kaksi autoa pysähtyi
    ”vallankumoustehtaan” pääkäytävän edustalle, mutta laskivat
    seikkailijat sisään hra Nosowkinin näyttäessä passinsa. Kivinen piti
    silmällä pikku miestä, mutta bolsheviikki oli kaikesta päättäen liian
    arka ja varovainen, uskaltaakseen ryhtyä mihinkään pakotoimiin.

    Hra Nosowkinin kädet vapisivat hiukan, kun hän etsi avainkimpustaan
    sopivia avaimia. Päästyään sisään pimeään käytävään, sulki Koskela
    ulko-oven ja vaati bolsheviikkia sulkemaan yllätyksen varalle myöskin
    välioven. Autot, etteivät ne herättäisi huomiota, oli ajettu pihaan.
    Kuljettajat eivät aavistaneet mitään.

    Valoja sytyttämättä seikkailijat kompuroivat pilkkopimeässä rappuja
    ylös, herra Nosowkin ensimäisenä ja Kivinen toisena. Viimeisenä asteli
    Koskela Mary ja miss, jonka oli täytynyt tulla mukaan, kun ei voinut
    missään muuallakaan odottaa. Vaistomaisesti tarttui hän jääkärin
    tukevaan käteen, ja sotilaan suoniin valahti kuin tulivirta.

    Tultuaan herra Nosowkinin työhuoneeseen vetivät Hoper ja Cotter paksut
    verhot ikkunoiden eteen ja vasta sitten sytyttivät sähköt palamaan.
    Koko suunnattomassa rakennuksessa ei ollut ketään.

    ”Ensiksi korttijärjestelmä ja asiapaperit!” komensi Koskela, ja
    bolsheviikki luovutti alistuneena avaimet. Seinään muurattu kassakaappi
    avattiin.

    Kivinen tarkasteli arvostelevan näköisenä sisältöä.

    ”Täällähän ei olekaan paljoa. Koko bolshevismi sopii pariin
    kunnolliseen matkalaukkuun. Teillähän on sellaisia, vai kuinka, herra
    Nosowkin?”

    Bosheviikki myönsi, ja hetken kuluttua toi Kivinen pari sievää
    nahkaista laukkua.

    ”Kas niin, työhön nyt!” virkkoi Koskela.

    Kortit ja paperit asetettiin järjestyksessä laukkuihin, ja muutamassa
    oli kassakaappi tyhjä.

    ”Tässä on karttakin”, huudahti Kivinen ja levitti hienolle paperille
    piirretyn maailmankartan kaikkien nähtäväksi. ”Aivan oikein, se on
    jaettu numeroituihin ruutuihin. Ei sovi moittia, kyllä maanalainen
    kiihoitustyö on hyvin järjestetty pienimpiä yksityiskohtia myöten.”

    ”Valmis on!” tuumi Cotter, kun kaikki oli kunnossa ja matkalaukut
    suljetut. ”Nyt voimme ne sinetöidä, niin kukaan ei ainakaan
    kommunistivaltakunnassa uskalla niitä avata.” Cotter otti lakkaa,
    sulatti sitä tulitikun avulla ja kiinnitti hienolla rihmalla sitä
    lukkojen kohdalle, painaen herra Nosowkinin antamalla leimasimella
    siihen sinetin.

    ”Olkaa hyvä, herra Nosowkin, ja kirjoittakaa passit!” komensi Koskela,
    ja bolsheviikki teki työtä käskettyä. Kivinen Marylle tutki tarkoin passit ja
    huomattuaan niiden olevan täydellisiä antoi ne tovereilleen ja miss
    .

    ”Nyt hävitystyöhön! Jaa, mutta herra Nosowkin! Me emme voi ottaa häntä
    mukaan, emmekä myöskään jättää tänne yksinään”, tuumaili Koskela.

    ”Minä vartioin”, virkkoi Mary.

    ”Uskallatteko?”

    ”Kyllä, ja minun täytyy myös jotakin tehdä. Antakaa minulle vain joku
    ase.”

    Kivinen luovutti missille pienen browningin, ja Mary jäi kahden
    bolsheviikkivirkailijan kanssa, joka istui arkana nojatuolissaan ja
    jota kiiltävä ase ilmeisestikin hermostutti.

    Ystävykset ryhtyivät töihin. Koskela oli jotenkuten selvillä
    rakennuksesta ja herra Nosowkinin opastuksen perusteella löysivät he
    verraten helposti kellarikerroksen, jossa säilytettiin pienempiä
    helvetinkoneita koneitten, laivojen y.m.s. tuhoamiseksi. Koskela, vanha
    pommimies, tarkasti ja asetti ne kuntoon, ja kukin seikkailija otti
    niitä kaksi kappaletta mukaansa. Suuremman varmuuden vuoksi, etenkin
    kun pienillä helvetinkoneilla ei voitu räjäyttää rakennusta
    perusteellisesti, ryhtyivät ystävykset varsinaiseen hävitystyöhön, ja
    jos ulkona maleksivat punakaartilaiset olisivat aavistaneet
    hituisenkin, mitä sisällä toimitettiin, olisi koko kommunistinen
    Moskova ollut muutamassa hetkessä jalkeilla. Kirjapainossa särettiin
    painokoneet aivan käyttökelvottomiksi, samoin setelipainossa. Suuret
    kiihoituskirjallisuusvarastot hajoitettiin eri huoneisiin, ja kaikki
    paperit, samoinkuin valmiit ja puolivalmiit setelit, kasteltiin
    kirjapainosta löydetyllä paloöljyllä. Seikkailijat raatoivat kuin
    orjat, mutta täydessä järjestyksessä ja suunnitelmallisesti. Mikään ei
    saanut jäädä keskeneräiseksi, kun kerran peliin oli ryhdytty. Pimeys
    haittasi, mutta ei voinut estää. Alhaalta aloitettiin ja mentiin kerros
    kerrokselta ja huone huoneelta. Koskela kävi alhaalla sulkemassa
    vesijohdon, ja sikäli kuin valmistelut edistyivät, sulki hän ovet, niin
    että mahdollinen pelastustyö kävisi mahdollisimman vaikeaksi.

    Kello oli jo lähemmäs yksitoista, kun seikkailijat viimeinkin saapuivat
    takaisin herra Nosowkinin yksityishuoneeseen. Bolsheviikki istui
    paikallaan ja Mary samoin.

    ”Herra Nosowkin näyttää äärimmäisen hermostuneelta”, kuiskasi Mary.
    Koskelan ja jääkärin täytyi myöntää huomio oikeaksi. Bolsheviikin
    kasvot olivat tuskallisen odottavat, kädet tekivät hermostuneita eleitä
    ja katse harhaili ympäri huonetta. Jääkäri ei virkkanut mitään, mutta
    tarkkasi bolsheviikkia sitä kiinteämmin. Seikkailijat siistivät itseään
    työtouhun jälkeen.

    Koskela oli asettanut huoneen nurkkaan pienen laatikon, jossa oli
    helvetinkone.

    ”Milloin olette asettaneet koneet räjähtämään?” kysyi herra Nosowkin
    arasti.

    ”Voimmehan senkin sanoa, jos tahdotte tietää. Vasta kello yksi, sillä
    haluamme päästä kaupungista kaikessa rauhassa. Ne ovat pieniä ja itse
    asiassa jotenkin vaarattomia. Ne särkevät kyllä koneet ja
    sytyttävät kunnollisen tulipalon, joka onkin pääasia. Eivät edes
    punakaartilaisvartijat tuossa ulkona vahingoitu.”

    ”Paljonko kello on?” uskalsi bolsheviikki jälleen kysyä.

    ”Muutamia minuutteja vailla yksitoista”, vastasi Koskela kummastellen
    herra Nosowkinin hermostumista, joka kävi yhä ilmeisemmäksi.

    Kaikki hätkähtivät äkkiä, kun hiljaisuuden katkaisi pitkä ja terävä
    puhelinsoitto. Herra Nosowkin yritti rynnätä pystyyn, mutta Koskelan
    mauseri rauhoitti. Kivinen sieppasi kuulotorven. Koskela tähtäsi
    bolsheviikkia.

    ”Halloo!” huusi Kivinen ja mainitsi oman numeronsa, joka oli aparaatin
    yläpuolella.

    Hän kalpeni ja kuunteli jännittyneenä. Huoneessa ei kuulunut
    hiiskaustakaan.

    ”Herra Nosowkin?... ei, hän ei ole vielä täällä... halloo, kuinka?...
    onko tohtori Ralphston?...”

    Seikkailijat hätkähtivät, ja se leimuava silmäys, jonka Koskela loi
    syyllisen näköiseen bolsheviikkiin, ei ennustanut hyvää.

    Kivinen jatkoi.

    ”Niin, hän ei ole täällä... Hän pyysi minua, olen hänen apulaisensa,
    ilmoittamaan, että hän tulee tänne kello puoli kaksi... niin, hän sai
    uusia ilmoituksia... niin, niin, siitä salaliitosta... ei voinut
    tulla... Siis tohtori tulee! En voi sanoa, missä hän on... Hän lähti
    autolla jonnekin... Kyllä, kyllä... hyvästi...”

    Kivinen soitti loppusoiton, ja kaikki hengähtivät helpotuksesta.

    ”Tohtori se oli. Hänellä piti olla kohtaus täällä kaikkein parahimman
    herra Nosowkinin kanssa klo yksitoista! Se vain puuttuikin, että hän
    olisi vielä tullut tänne ennen aikojaan. Nyt hän ennättää juuri
    parahiksi näkemään yhden taudinpesän palavan. Mitä te sanotte, herra
    Nosowkin?” Kivisen ääni oli pistävän kylmä.

    Bolsheviikki ruikutti jotakin käsittämätöntä. Hän pelkäsi niin että
    koko ruumis vapisi.

    ”Olkoon!” lausui Koskela. — ”Koska kerran tämä asia päättyi näin,
    annamme sen anteeksi. Mutta nyt tuo pieninkin vilpillisyys mukanaan
    tuhonne, herra Nosowkin.”

    Bolsheviikista näkyi, ettei hän vähimmässäkään määrin epäillyt jääkärin
    sanoja.

    Koskela asetti kuntoon helvetinkoneen ja pisti sen kassakaappiin, joka
    suljettiin. Niin ollen eivät bolshevikit saisi millään tavoin tietää,
    että heidän tärkeimmät salaisuutensa olivat varastetut. He eivät voisi
    edes varoittaa asiamiehiään, joiden kaikki osoitteet ja tuntomerkit,
    valokuvia myöten, nyt olivat seikkailijain hallussa.

    ”Nyt lähdemme!” komensi Koskela. ”Kivinen ja Cotter Mary saavat hoitaa
    matkalaukut toisessa autossa, jonne myöskin miss tulee; minä,
    Hoper ja herra Nosowkin lähdemme toisessa vankilaan. Te ajatte suoraan
    asemalle ja hankitte hyvän vaunun herra Nosowkinin Mary kuriiripapereitten
    avulla. Niin, hm, täytynee ottaa sekin mahdollisuus lukuun, ettemme me
    enää palaisi. Jos emme klo puoli yksi ole asemalla, on teidän
    lähdettävä ja pelastettava miss ja paperit. Meitä etsimään ette
    saa palata. Tämä on määräyksenä!”

    Seikkailijat puristivat ääneti toistensa kättä, mutta miss Mary ei
    voinut oikein pidättää itseään. Koskelan teki mieli sanoa hänelle
    jotain, mutta hän käsitti, kuinka väärin se tällaisessa tilanteessa
    olisi ollut, ja hän hillitsi itsensä. Seurue poistui odottaviin
    autoihin pihaoven kautta. Viimeinen ja ehkä vaikein tehtävä oli
    suorittamatta. ”Vallankumoustehdas” oli kyllä jo turmion partaalla.

    27.

    ”Akateeminen kvartti” on anteeksiannettava, kun on kysymyksessä
    yleismaailmallinen vastavallankumous.

    ”Mitä asioita teillä olisi tohtorin kanssa?” kysyi Koskela Nosowkinilta
    autossa.

    ”Olisimme neuvotelleet salaliitosta”, vastasi bolsheviikki.

    Koskela mietti hetkisen.

    ”Milloin annetaan hälytyskäsky maailmalle?” virkkoi hän äkkiä ja
    silmäsi herra Nosowkinia.

    ”Yleinen julistus ’kaikille, kaikille...’ neuvostokongressin
    päätöksestä annetaan noin klo 1”, lausui pikku mies kiertelemättä.

    Hoper nauroi.

    ”Samaan aikaan siis kuin kommunistinen Moskova saa meidän julistuksemme
    sekä näkyvässä että tuntuvassa muodossa! Se sattui!”

    Auto ponnistihe paksussa lumessa ja parinkymmenen minuutin kuluttua se
    pysähtyi synkän, vanhanaikaisen kivirakennuksen edustalle, joka jo
    tsaarivallan aikana oli ollut tutkintovankilana. Pääovi oli valaistu.

    ”Siis, herra Nosowkin! Te ymmärrätte tilanteen! Ei minkäännäköistä
    kiertelyä! Me olemme menneet liian pitkälle, voidaksemme enää peräytyä.
    Ja te ehkä tiedätte, ettei suomalainen jääkäri pelkää. Minä ammun heti!
    Salaisuus kuolee samassa.” — Koskela puhui hiljaa, mutta vakuuttavan
    kylmästi, ja mikäli saattoi päättää, ei bolsheviikki epäillyt uhkauksen
    toteuttamistakaan.

    Hoper jäi autoon, mutta jääkäri ja bolsheviikki astuivat sisään,
    sivuutettuaan vartijan, joka tarkasti heidän paperinsa. Koskela puristi
    taskussaan keskikokoista parabellumia. Mauseri oli vyöllä. Hän oli
    tyyni ja kylmä kuin tavallisesti, vaikka hänen täytyikin itsekseen
    myöntää, että tämä oli kuitenkin hurjin tilanne, mihin hän milloinkaan
    oli joutunut.

    Oven avautuessa lemahti sisästä tukahduttavan raskas vankilailma.
    Kiviraput olivat kuvaamattoman likaiset ja niillä seisoi neljä
    kiväärillä asestettua vahtia, joille taas täytyi näyttää passit.
    Käytävässä paloi muutamia pieniä likaisia öljytuikkuja, jotka loivat
    omituisen painostavan ja alastoman tunnelman. Yksi vartijoista lähti
    opastamaan.

    Punakaartilainen avasi muutaman oven, ja jääkäri ja bolsheviikki
    huomasivat olevansa jossakin tutkintohuoneessa. Se oli suuri ja autio
    huone, jonka ainoana kalustuksena oli pöytä, muutamia kuluneita
    pehmeitä nojatuoleja ja rautainen aitaus, joka eroitti ”tuomarit”
    syytetyistä. Nyt istui pöydän takana — nainen, joka oli elävä
    Henriot-tyyppi, kiihkoisen sairaaloisine katseineen, jyrkkine
    liikkeineen ja rääsyisine pukuineen. Jääkärikin tunsi väristystä tämän
    kauhu-olennon nähdessään. Heidän edessään oli Moskovan kuuluisa
    ”Manjka”, joka kerskaili sillä, että vain korkeintaan joka sadas
    henkilö, joka joutui hänen kanssaan tekemisiin, selvisi elävänä.
    ”Manjkan” ympärillä oli hänen ”esikuntansa”, valittu joukko hurjimpia
    lurjuksia, jotka välittämättä kansankomisaarineuvostosta,
    kommunistilaeista tai yleensä mistään, hoitivat ”vankila-afääriä” usein
    vastoin korkeampain viranomaisten tahtoa. Terrori oli johtanut siihen,
    minne sen pakosta täytyi johtaa: sen sovelluttajat ja saarnaajat olivat
    nyt melkein yhtä voimattomia pientä terroristijoukkoa vastaan kuin
    alkuaikoina ”porvarit ja vastavallankumoukselliset”. Terrori oli
    muuttunut välikappaleesta keinoksi ja tarkoitukseksi itsessään.
    ”Manjka” ja hänen ”esikuntansa” vangitsivat, ryöstivät ja teloittivat
    ihmisiä niin paljon kuin katsoivat hyödylliseksi, ja korkeintaan
    ylimpäin viranomaisten tahto saattoi heidät pakoittaa lykkäämään
    teloituksen tuonnemmaksi, jotta vangituilta ehdittäisiin saada joitakin
    tarpeellisia tietoja.

    Nosowkin tervehti sangen kohteliaasti, johon ”Manjka” vastasi
    alentuvasti hymyillen kuin tiikeri lampaalle. Bolsheviikki esitti
    paperinsa ja jäi kunnioittavaan asentoon odottamaan. Itsetietoisen
    näköisenä, otti ”Manjka” paperin, mutta Koskela ei voinut olla
    sisimmässään hiukan hymyilemättä, sillä hän huomasi, että naisdespootti
    ei osannut lukea. Hän ojensi paperin kirjurilleen, joka kuiskasi
    muutamia sanoja valtiattarensa korvaan.

    ”Menkää hakemaan Audhon tänne”, määräsi ”tuomari” ja viittasi vartijaa.
    — ”Hän on huoneessa n:o 7.”

    Demoonin muisti oli pettämätön, ja hän tunsi jokaisen uhrinsa, muisti
    heidän asiansa ja koppinsa.

    Tuli kiusallinen hiljaisuus. ”Manjka” poltteli savukettaan kehräävän
    tiikerin näköisenä, ”esikunta” loi puolittain uteliaita, puolittain
    uhkaavia silmäyksiä ”herroihin”, ja Koskela puristi asettaan taskussa,
    valmiina yllätyksiin joka hetki. Hra Nosowkin tuntui olevan kaikkein
    hermostunein. Hän ehkä koetti keksiä jotakin pakokeinoa, mutta jääkäri
    hänen vierellään oli alituisena uhkana. Niin lähellä kuin hän olikin
    ystäviään, niin täydelleen kuin jääkäri oli heidän vallassaan, ymmärsi
    bolsheviikki hyvin, ettei jääkäri epäilisi hetkeäkään, vaan ampuisi
    hänet siekailematta. Itsesäilytysvaisto oli voimakkain, vaikka sitten
    henki olisi ollut pelastettava koko kommunistisen järjestelmän
    perikadolla. Koskela ja Kivinen olivat oikein arvioineet bolsheviikin
    luonteen.

    Koskela puri huulensa yhteen. Sitä hän vain pelkäsi, että mr Audhon
    tekisi jonkun varomattomuuden nähdessään hänet täällä vankilassa, mutta
    sitä ei voinut auttaa, täytyi toivoa parhainta.

    Jääkärin mietteet kulkivat tuonne vankilamuurien sisään. Mitähän siellä
    oli? Hän voi kuvitella likimain, mutta näkemään hän ei päässyt.
    Kokonaisen kokoelman ihmistragedioja ne kätkivät joka tapauksessa,
    jokaisen vangitun mieltä kalvoi kysymys: milloin on minun vuoroni?
    Mutta hän ei voinut auttaa näitä onnettomia.

    Noin kymmenen minuutin kuluttua aukeni ovi ja mr Audhon astui sisään,
    jääden seisomaan aitauksen edustalle. Hän siristeli silmiään. Kaiketi
    niiden; oli vaikea tottua valoon. Kopeissa ei tietenkään ollut
    sellaista ylellisyyttä.

    Nosowkin astui pari askelta aitauksen luo ja kuittasi saaneensa vangin.
    Jääkäri ei hellittänyt katsettaan. Samassa, ja otollisemmassa
    silmänräpäyksessä, katsoi mr Audhon ympärilleen ja näki Koskelan. Hänen
    kasvoilleen levisi hämmästynyt ilme, mutta jääkärin katse sai hänet
    mykistymään. Mitä hän sitten lie ajatellutkin, joka tapauksessa huomasi
    hän parhaaksi pysyä hiljaa. Muut olivat kiintyneet katsomaan
    Nosowkinia.

    ”Valmis!” julisti ”Manjka”. — ”Vartija, sinä seuraat mukana!”

    Se oli isku, jota jääkärikään ei ollut ottanut lukuun, mutta kaikesta
    huolimatta hän säilytti tyyneytensä. Mr. Audhon kulki edellä, sitten
    asestettu vartija, ja sitten Nosowkin, — myöskin vartijoineen.
    ”Esikunnasta” ei kukaan aavistanut tätä sekavaa suhdetta.

    Jääkäriä huimasi, kun seurue vihdoinkin oli ulkona. He olivat lähellä
    onnistumista. Vain vartija oli tiellä. Täytyi kai käyttää väkivaltaa.
    Kello oli kymmentä vailla kaksitoista. Aikaa oli riittävästi.

    Hoper istuutui Koskelan viittauksesta ajajan viereen. Kukaan ei puhunut
    sanaakaan. Jääkäri ja Nosowkin heittäytyivät takaistuimelle, ”vangittu”
    mr Audhon ja vartija heidän eteensä. Auto lähti liikkeelle.

    Jääkärin aivot työskentelivät kuumeisesti. Tietenkin, hän olisi voinut
    hänet surmata teräaseella, mutta luonto nousi vastaan. Vartijahan ei
    voinut puolustautua. Lisäksi täytyi kaikki suorittaa siten, ettei ajaja
    saisi vihiäkään. Äkkiä jääkärille selvisi. Hän irroitti tyynesti
    kaulaliinansa, teki samoin Nosowkinille, veti taskustaan parabelluminsa
    ja tarttuen äkkiä kaikella voimallaan edessään istuvaa punakaartilaista
    kurkusta hän kuiskasi tälle, painaen kylmää asetta ohimoa vastaan:

    ”Hiljaa, tai olet kuoleman oma!”

    Vartija ymmärsi. Koskelan ote oli hänet huumannut ja tekemättä
    vastarintaa antoi hän jääkärin asettaa itselleen suukapulan ja köyttää
    jalat ja kädet. Mr. Audhonin kaulaliina tuli myöskin hyvään tarpeeseen.
    Muutaman minuutin kuluttua oli vartija aivan avuton, kyvytön
    liikahtamaan tai päästämään ääntäkään.

    Pysähdyttiin aseman luo. Seurue nousi vaunuista, ja pimeyden tähden ei
    ajaja huomannut, että seurue oli vähentynyt. Nosowkin määräsi auton
    ajamaan muutamaan taloon toiselle puolen kaupunkia ja odottamaan siellä
    seuraavaan aamuun. Oli parasta pitää pakoa salassa niin kauan kuin
    mahdollista.

    Kiireesti kulkivat seikkailijat aution asemarakennuksen halki ja
    tulivat asemasillalle näytettyään matkapassinsa. Juna seisoi valmiina.
    Pimeistä vaunuista sukelsi esiin haamu, joka kuiskasi jotakin
    Koskelalle. Seurue pujahti vaunuun. Kaikki oli likipitäin selvä, ellei
    mitään uutta tapahtuisi.

    Pimeässä vaunussa syleili Mary isäänsä. Hän tahtoi kiittää myöskin
    Koskelaa, mutta jääkäri seisoi asemasillalla, valmiina puolustautumaan
    vielä viime hetkelläkin, jos niin tarvittaisiin. Mutta kaikki näytti
    rauhalliselta. Lunta tuprutti, punakaartilaisvartijat kävelivät
    puolipimeällä asemasillalla, ja muutamalla ulkonemalla näkyi peitetty
    konekivääri.

    Neljännestunnin kuluttua juna lähti liikkeelle. Koskela palasi vaunuun,
    ja hitaasti puhkuen vyöryi juna kommunistisesta Moskovasta.

    Ensimäisellä pysäkillä seisoi juna pitkään, odottaen sivuuttajajunaa.
    Vastavallankumouksellinen seurue katsoi ikkunoista Moskovaan päin.

    ”Hm, viisi minuuttia sitten alkoi bolshevistinen maailmanvallankumous”,
    lausui Kivinen ilvehtien. — ”Mutta missäs meidän
    vastavallankumouksemme viipyy. Ahaa, hurraa!”

    Kaukana näkyi tulenloimua. Pitkät savu- ja tulikielekkeet kohosivat
    ilmaan pimeässä talviyössä. Ilmeisestikin paloi joku suuri rakennus.

    ”Täsmällisyys on hyvä”, jatkoi Kivinen. — ”Ja kaikesta päättäen, ellei
    bolsheviikeilla olekaan liikaa täsmällisyyttä yleensä, heidän
    helvetinkoneensa ovat kuitenkin kunnollisia. ’Akateeminen kvartti’ on
    anteeksiannettava, kun on kysymyksessä yleismaailmallinen
    vastavallankumous.”

    Mary puristi Koskelan kättä. He ymmärsivät toisensa. Ja junan
    ryskyen lähtiessä painumaan länteen nousivat kauniit kuvitelmat
    seikkailijoittemme mieleen.

    28.

    Kivisen avoin kirje toimitukselle Turkuun, jossa sanomalehtineekeri,
    olematta itserakas, uskaltaa väittää yhtä ja toista.

    ”New-York, 10.5.1919.

    Terve, vanha veikko!

    Toivottavasti ovat viranomaiset jo päässeet rauhaan meidän
    etsiskelystämme. Tehän siellä Turussa olette koettaneet panna
    koko maailman päälaelleen löytääksenne meidät. Tämä todistaa
    sangen suurta ja ilahduttavaa ihmisrakkautta, mutta samalla,
    luvalla sanoen, jotenkin pientä luottamusta meidän voimiimme ja
    kykyymme selviytyä elon mainingeista ja ajan aalloista. Uskallan
    väittää, olematta silti itserakas, että osaamme kulkea tässä
    maailmassa takertumatta pieniin ja keskikokoisiinkaan vaikeuksiin.

    Me olemme siis täällä, pääasiassa eheinä ja terveinä. Minulla
    on kyllä vasemmassa jalassani pienoinen muisto venäläisestä
    kolmenlinjan kivääristä, ja Koskelalla on samanlainen
    käsivarressaan. Punaisilla oli nimittäin kaino aikomus pysäyttää
    maallinen vaelluksemme juuri kun olimme selviämässä koko
    kommunistivaltakunnasta, mutta aikomus jäi pelkäksi aikomukseksi.
    Olematta itserakas, uskallan väittää, että se oli tulinen paikka,
    mutta viisi mauseria (mr Audhonkin oli ”ketjussa”, hra Nosowkin
    suuren kiven takana lataajana ja kaunis tyttö suojeltavana ja
    kiihoittajana) voi saada aikaan paljon. Meitä ei katsota ehkä
    pelkureiksi Suomessakaan, vaikka peräydyimmekin hiukan sekavassa
    järjestyksessä, sillä taistelimme koko laajaa Ryssäinvaltakuntaa
    vastaan.

    Tiedätkö, vanha veikko, tietoisuus hyvin suoritetusta päivätyöstä
    on suloinen. Hm, olematta taaskaan itserakas, uskallan väittää,
    että me olemme suorittaneet kohtalaisen rupeaman.

    Meille on oltu kohteliaita, perin kohteliaita kaikkialla. Meidän
    matkalaukkujamme on silmäilty mitä suurimmalla kunnioituksella ja
    vielä suuremmalla uteliaisuudella. Hm, on hiukan ikävää, kun on
    takertunut valtio- ja maailmansalaisuuksiin, sillä voisin todella
    kertoa muutamia huvittavia juttuja. Mutta diplomaatin täytyy
    olla vaiti. Se on ensimäinen ja toistaiseksi ainoa sääntö, jonka
    minä muistan diplomatiasta, mutta sekin on niin turkasen vaikea.
    Minun on yleensä mahdoton säilyttää mitään, mitä minä tiedän,
    paitsi tietenkin suoranaisia yksityisasioita. Jos diplomatia
    on samanlaista kuin muut taidot ja jos siinä säännöt tulevat
    aina vaikeammiksi, niin ei kannata ajatellakaan koko alaa. Jo
    vaikeneminen on minulle miltei ylivoimaista.

    Niin, no, senverran voin sanoa, rikkomatta lupausta eräille
    Euroopan ja Ameriikan kuuluisuuksille, että kaikki maailman
    hallitukset ovat henkäisseet helpotuksesta, saatuaan kuulla
    meidän palanneen pohjoisnaparetkeilyäkin vaikeammalta
    matkaltamme. Minä en yleensä siedä imartelua, mutta tunnustus
    hyvinsuoritetusta työstä kannustaa eteenpäin. Me saimme
    tunnustusta, ja pelkäänpä pahoin, että vähän imarteluakin.
    Kaikki kävi luonnollisestikin hiljaa ja salaa, joka tietenkin
    oli miellyttävintä vaatimattomille luonteillemme. Tosin minulla
    toisinaan syyhytti sormia kirjoittaa lehtiin joku tuollainen
    etusivun täyttävä jymyuutinen, mutta Koskelan sai tuollainen
    päähänpisto säännöllisesti peräti kovasanaiselle tuulelle,
    joten luovuin ajatuksesta. Koskelahan ei ymmärrä ollenkaan
    sanomalehtitekniikkaa.

    Olemme estäneet kaikkiaan 1 maailmanvallankumouksen, 17
    valtiokumousta sekä lukemattoman määrän kapinoita, mellakoita,
    levottomuuksia, epäjärjestyksiä y.m. ’kansanhuveja’. Se
    kuulostaa hiukan uskomattomalta Turussa, jossa suhteet ovat niin
    rajoitetut, kun istuu puhelintorven ääressä, mutta avarassa
    maailmassa on reippaalle nuorelle miehelle, joka ei ole aivan
    tyhmä eikä myöskään kellariherramaisen arka, kaikki mahdollista.
    Maailmanhistoriaan tulee toivottavasti meistäkin ainakin
    petiittimaininta, ehkäpä välikkeilläkin.

    Ihanalta tuntuu taas kohtapuoleen palata vanhaan Turkuun, vaikka
    kyllä pieni jaloittelukin tekee toisinaan hyvää. Me olemme olleet
    mukana vähän kaikessa, matkustelleet vähän kaikella tavalla.
    Sanotaan, että tekniikan kehityttyä nykyiselle asteelleen
    on matkustaminen leikintekoa. Voi olla niinkin, mutta minä
    luulen, että oli sittenkin helpompi matkustaa ennen Intiasta
    Suomeen maitse, Saksan interregnuminkin aikana, ja suhteellisen
    turvallista. Minäkin tarvitsin valehtelematta sanoen 168 passia
    ja lupatodistusta, matkalipuista y.m. sellaisista puhumattakaan.

    Ranskasta ajoimme sotalaivalla New-Yorkiin. Hyvä ruoka, mukava
    hytti, kauniit näköalat ja hauska seura pitivät ihmisen
    miellyttävässä tasapainossa.

    Ja sitten Koskela! Hän on löytänyt nyt omansa. Miss Mary Audhon
    ja hän ovat nyt laillisesti yhdistetyt. Niin kauan kuin olimme
    kommunistivaltakunnassa, oli Koskela kylmä olevinaan, mutta
    heti turvaan päästyämme suhde muuttui. Ja he löysivät toisensa.
    Yksityisseikkoja en tiedä, mutta eräänä kauniina päivänä näin
    parin tulevan loistavana vastaani Berliinissä, jossa Koskela oli
    käynyt verestämässä jääkärimuistojaan. He ovat onnellisia, eikä
    ihme, sillä onhan Koskela mies, vieläpä suomalainen mies, ja Mary
    taas suloisen raikas ameriikkalainen missi.

    Mr Audhon vaati meitä matkustamaan Ameriikkaan, jossa nuori
    pari vihittiin. Ja olivathan ne vihkiäiset. Hoper-veikko .
    järjesti kaiken, enkä luule kenenkään muun kuin minun tietäneen
    järjestelyistä edeltäkäsin. Koko toimitus tapahtui ilmalaivassa
    noin tuhannen metrin korkeudella. Vihkiäismenot olivat loistavat
    ja yleensä tunnelma vapautuneen juhlallinen. Nuori pari on
    lähtenyt kuherrusmatkalle mr Audhonin omalla jahdilla — kai
    Etelämeren saaristoon.

    Niin, minun ’parin viikon reportterimatkani’ on siis loppunut.
    Lähden paluumatkalle aivan näinä päivinä. Kai minun paikkani
    toimituksessa on vielä täyttämättä? Ai mutta p—hana, asuntoni
    vuokra on vielä koko ajalta maksamatta! Ensimäinen tehtävä on
    siis hankkia asunto. Se ei liene helppo tehtävä nykyisessä Suomen
    valtakunnassa. Muuten, sano terveisiä Sauna-Annalle. Aion käydä
    heti saunassa. Sitä huvitusta paitsi olen saanutkin olla jo
    pitkän aikaa.

    Niin että paljon terveisiä koko komppanialle siellä toimituksessa.

    Aleksi Kivinen.”