16.

Bolsheviikit heittävät pommin, mutta vastavallankumoukselliset
heittävät toisen, jolla on ratkaisevasti parempi vaikutus.

Puheensorina täytti suuren kokoushuoneen, jonne muutaman Clevelandin
hiilikaivoksen työmiehet olivat kokoontuneet. Väiteltiin pikkuryhmissä,
kolmittain, parittain. Näkyi jykeviä kaivosmiehiä, joiden kasvot
kivihiilen musta tomu oli aikojen kuluessa lähtemättömästi
rusketuttanut. Ilmeistä kuvastui odotus ja jännitys. Oli päätettävä,
aloitetaanko lakko.

Lakosta oli keskusteltu jo pitkät ajat ja se oli jakanut työmiehet
kahteen leiriin, niihin, jotka sitä kiihkeästi vaativat ja kannattivat
ja joita oli suhteellisen vähän, sekä niihin, jotka katsoivat ajan
sopimattomaksi sellaiseen ja pelkäsivät lakon seurauksia, työttömyyttä
ja kurjuutta.

Muutamat miehet kulkivat ryhmästä ryhmään ja selittelivät jotakin.
Työmiehet kuuntelivat heidän sanojaan, mutta pudistelivat päätään ja
ryhtyivät kiivaasti väittelemään, unhoittaen kokonaan englantilaisen
juroutensa ja vaiteliaisuutensa. Erittäinkin herätti huomiota muuan
pikkumies, ruumiiltaan kokonaan epämuodostunut. Hän puhui kiivaasti ja
kiihoittavasti, huitoi käsillään ja sanat tulvivat hänen huuliltaan.

”Katsos Länkisääri-Smithiä, kuinka hän on innostunut!” virkkoi muuan
vanhanpuoleinen kaivosmies vierustoverilleen.

”Sehän se täällä pitää suurinta suuta, vaikka ei ole koko kaivoksessa
ollut kuin pari viikkoa”, vastasi tämä hiukan pilkallisesti ja
katkerasti.

Muuan mies astui samalla huoneen perällä olevalle korokkeelle ja
viittasi kädellään, vaatien hiljaisuutta.

”Kokous alkaa. Puheenjohtajamme ei ole jostakin syystä vielä saapunut,
mutta me emme voi enää odottaa. Varapuheenjohtaja astukoon hänen
tilalleen.”

Ensimäisen puheenvuoron pyysi ja sai Länkisääri-Smith. Hän kiipesi
korokkeelle ja alkoi puhua.

Lakko oli aloitettava. Nyt siihen tarjoutui otollinen tilaisuus, eikä
ollut mitään syytä luulla, että tämä kaivos joutuisi yksinään
taistelemaan. Muutkin yhtyisivät myötätuntoaan osoittamaan. Koko
kivihiilenlouhiminen lakkaisi, ja jokaiselle täytyisi olla selvä, että
silloin olisi työnantajain suostuttava kaikkiin vaatimuksiin, joita
lakkolaiset esittäisivät.

Vaatimuksina olisi palkkojen koroittaminen, 8-tunnin työpäivän
käytäntöönottaminen ja kaivosneuvostojen tunnustaminen. Mihinkään
sovitteluihin ei sais antautua, ei lykätä lakon alkamista. Työnantajain
kanssa ei saisi ryhtyä mihinkään neuvotteluihin, vaan kaikki
vaatimukset olisi ajettava läpi lakolla. Ne, jotka esittivät muita
keinoja, ne olivat työväenluokan pettureita, joita oli kaikkialla
varottava. Nopea, päättäväinen toiminta yksistään voisi taata
työväenluokalle sille kuuluvat oikeudet.

Länkisääri-Smith sai jo kohta alussa havaita, ettei hänen puheensa
saavuttanut jakamatonta kannatusta. Välihuudahduksia kuului yhtämittaa,
ja pilkallisia huomautuksia sateli lakkaamatta. Mutta puhujalla oli
kuitenkin kannattajajoukkonsa, joka, vaikka pieni, piti sitä suurempaa
melua, ja jokainen sana ja lause otettiin vastaan huumaavilla
suosionosoituksilla.

Smith lopetti, ja korokkeelle astui toinen mies hänen kannattajistaan.
Hänen puhetapansa oli tyynempää ja vakuuttavampaa, ja hän yritti
myöskin todistaa väitteitään. Välihuudahdukset harvenivat.

Kolmantena puhujana oli maltillisempi työläinen. Hän puhui, kuinka
vaikeassa asemassa kaivosmiehet olivat pienine palkkoineen ja
ylettömine menoineen, kuinka asema oli parannettava, mutta hän epäili
äkillisen, tarkemmin järjestelemättömän lakon tuottavan vain pettymystä
ja yhä suurempaa kurjuutta. Työnantajain kanssa oli neuvoteltava
kiihkotta, jos kohta lujasti, ja vasta sitten, kun kaikki muut keinot
olivat osoittautuneet hyödyttömiksi, turvauduttava lakkoon.

Puhe herätti voimakkaita suosionosoituksia, mutta Länkisääri-Smithin
joukkue ulvoi.

”Siltasaarelaiset ovat kaikkialla samanlaisia”, virkkoi muuan
kaivostyöläisen puvussa oleva mies toverilleen. He istuivat
takimmaisessa nurkassa, hiukan erillään muista.

”Koettavat rajattomalla kurkullaan peloittaa muut”, vastasi toveri.

”Luuletko, että suunnitelmamme onnistuu?”

”Olen melkein varma.” Tämän omituisen keskustelun osanottajat eivät
millään tavoin eronneet muusta joukosta, mutta tarkkaavainen katsoja
olisi huomannut, että heidän kasvojensa tummuus johtui äsken sivellystä
kivihiilentomusta eikä ollut vuosikausien lähtemätöntä likaa. Miehet
istuivat laiskassa ja välinpitämättömässä asennossa, suussaan
englantilaiset äkkiväärät, ja olisi tarvittu todellakin harvinaisen
suurta kekseliäisyyttä ja huomiotarkkuutta, jotta nämä englantilaiset
kaivosmiehet olisi saattanut tuntea suomalaiseksi sanomalehtimieheksi
ja jääkäriksi.

Väittely salissa jatkui kiivaana ja kiihkeänä. Lakon vaatijat puhuivat
lakkaamatta, käyttivät kaikki keinot, uhkasivat, moittivat, kuvailivat
lakon tuottamia etuja, maalasivat nykyisen kurjuuden mustimmilla
väreillä. Maltilliset koettivat puolustaa kantaansa, mutta puolustus
heikkeni heikkenemistään, ja alkoi käydä selväksi, että kiihkeimmät,
kuten tällaisissa tilaisuuksissa yleensä, saavat tahtonsa toteutetuksi.

”Milloinkahan ne aikovat heittää ’pomminsa’?” kuiskasi Kivinen.

”Odotahan, ne koettavat leipoa ensin seurakunnan mahdollisimman
kuumaksi ja heittävät sen vasta sitten. Ne kyllä osaavat temppunsa,
mutta luulenpa, että mekin ne osaamme, ja meidän ’pommimme’ on ainakin
yhtä tehoisa kuin heidänkin.”

Länkisääri-Smith kuiskutteli joukossaan ja astui sitten uudestaan
korokkeelle.

”Minun ja minun tovereitteni huomiota herättää se, ettei
puheenjohtajamme ole saapunut kokoukseen, vaikka hän hyvin tiesi,
kuinka tärkeä tämä on. Olen melkein varma siitä, ettei hän omasta
tahdostaan ole jäänyt pois. Olen lähettänyt miehen ottamaan selvää
hänestä.”

Kokouksessa herätti Smithin ilmoitus kohtalaista hämmästystä. Alettiin
odottaa. Noin parinkymmenen minuutin kuluttua palasi mies kiireesti
saliin, kuiskasi Smithille pari sanaa. Pikku mies hypähti ylös
hämmästyneenä ja riensi korokkeelle.

”Osaa pakana näytellä, vaikka kaikki on hänen itsensä järjestämää!”
murahti Kivinen.

”Toverit! Puheenjohtajamme on vangittu. Poliisit ovat hänet
vanginneet.”

Ääretön melu täytti huoneen. Ilmoitus oli tehnyt tarpeellisen
vaikutuksen.

”En tiedä vielä, mistä mahdollisesta syystä hänet on vangittu, mutta
varmastikin siitä, että hän on meidän luottamusmiehemme. Tarvitaanko
enempää vakuuttamaan teille, että taisteluun on ryhdyttävä, että
lakkovaatimuksiin on lisättävä vaatimus hänen pikaisesta
vapauttamisestaan. Lakkoon, lakkoon!”

”Lakkoon, lakkoon!” Huoneen täytti huumaava melu. Bolsheviikit olivat
täydellisesti voittaneet.

Länkisääri-Smith jatkoi puhettaan ja määritteli lakkovaatimukset.
Lakko päätettiin alottaa heti, kaikki kannattivat sitä. Vanhat ja
vakavat työläisetkin tuntuivat menettäneen koko hillitsemis- ja
arvostelemiskykynsä.

”Nyt olisi aika meidänkin ’pommin’ räjähtää”, virkkoi Kivinen hiljaa.

”Se räjähtääkin tuossa tuokiossa”, vastasi Koskela ja viittasi ovelle,
josta muuan mies juuri astui sisään. Kukaan ei häntä huomannut,
ennenkuin hän oli melkein korokkeen luona. Vasta silloin huone mykistyi
ja Länkisääri-Smith huudahti rajattoman hämmästyneenä:

”Puheenjohtaja! Te täällä?”

”Niin, minä olen täällä!” Puheenjohtajan jyrisevä ääni katkaisi hetken
hiljaisuuden. ”Minä olen täällä ja uskon, että se hämmästyttää teitä.
Toverit! Tuo mies tuossa on petturi! Minut vangittiin tänä aamuna. Olin
aivan ymmällä. En tiennyt mitään syytä. Kuulustelussa minua syytettiin
maankavaltajaksi, vallankumoukselliseksi ja bolsheviikiksi. En
osannut vastata mitään. Kielsin vain. Silloin minulle näytettiin
ilmiantokirjelmä. Ja tiedättekö, kuka sen oli allekirjoittanut? Sen oli
allekirjoittanut tämä herra. Minä käsitin, miksi. Hän on itse
bolsheviikki, joka koettaa syöstä meidät turmioon, ja minut, joka
vähäiseltä osaltani olen koettanut vastustaa mielettömiä suunnitelmia,
minut hän tahtoi raivata tieltään, ja vangitsemisellani kiihoittaa
teidät harkitsemattomiin tekoihin. Mutta yritys ei ole onnistunut. Minä
olen täällä ja vaadin nyt: Valitkaa! Joko hän tai minä, joko petturi
tai rehellinen työläinen? Ajakaa ulos minut tai hänet!”

”Ulos Smith! Ulos, ulos!” Joukon äänessä oli suunnatonta vihaa, ja
Länkisääri-Smith hävisi silmänräpäyksessä lavalta, juoksi ovelle, mutta
silloin astui siitä sisään kolme poliisia.

”Seis! Lain nimessä: kuka on täällä mies, jonka liikanimenä on
Länkisääri-Smith?”

Smith vietiin ulos lainvartijain tukevissa käsissä.