20.
Koskela valmistautuu esiintymään puhujana ja turvautuu epärehellisiin
keinoihin.
”Proosalliset ihmiset väittävät, ettei maailmassa tapahdu mitään
ihmeellistä, mutta minä ainakin uskallan olla hiukan toista mieltä”,
lausui Koskela Maryn katsellen kuinka miss kynä luisti paperilla.
”Mitä te tällä hetkellä pidätte ihmeellisimpänä?” kysyi Mary katsettaan
kohottamatta.
”Sitä, mitä te juuri nyt teette”, vastasi Koskela hymyillen.
”Eikö teille sitten milloinkaan ole kukaan nainen kirjoittanut?” pisti
Mary kaksimielisesti.
”No eipä juuri. Ja kaikkein vähimmin bolshevistista kiihoituspuhetta.
Onko teistä aivan luonnollista ja tämän maailmanjärjestyksen mukaista,
että englantilaisen diplomaatin tytär kirjoittaa Moskovassa
suomalaiselle jääkärille bolshevistista kiihoituspuhetta venäjäksi?”
”Minä olen saanut tottua niin paljoon, etten hämmästy enää mistään”,
lausui miss Mary pikkuvanhan itsetietoisuudella.
”Hahhaa, te näyttelette mainiosti. Voisi luulla, että tuo elämään
kyllästynyt sävy on teille todellakin ominaista. Mutta, uskokaa minua,
kaikista kärsimyksistä ja sielunjännityksestä huolimatta te ette ole
menettänyt uskoanne elämään. Nuoruuden joustavuus auttaa.”
”Elämään? Pidättekö tätä elämänä, tätä alituista odotusta, tätä
jännitystä, tätä pelkoa ja tätä toimettomuutta! Odotat, et tiedä mitä,
toivot kaikkea mahdollista, pelkäät kaikkea. Tämä ei ole elämää, vaan
hiljaista nääntymyskuolemaa.”
”Sen myönnän, mutta väitän edelleenkin, ettei teissä kaikesta
huolimatta ole elämään kyllästymistä. Jos pääsisitte Ameriikkaan,
Kalliovuorille, preerioille, New-Yorkiin...”
”Oi, älkää maalatko!” Ja miss pitkät silmäripset täyttyivät
väkisinkin kyyneleistä.
”Pyydän todellakin anteeksi...” Koskelan ääni vapisi.
”Ei mitään, minä olen toisinaan hiukan hermostunut.” Ja silmäten
jääkäriä veitikkamaisesti, jatkoi hän iloisesti: ”Muuten, eikö liene
parempi, että puheenne valmistuisi pian...?”
”Häiritseekö ehkä läsnäoloni...?” kiirehti Koskela kysymään.
”Ei mitenkään, mutta katsokaas, kun te koetatte huvittaa minua, niin
minä kuuntelen... ja... ja kirjoitus ei edisty.”
Koskela naurahti ja siirtyi ikkunan luo, ja miss Mary painoi punastuvat
kasvonsa papereihin. Kuului vain kynän rapina.
Ystävyksien oli seuraavana päivänä esiinnyttävä bolsheviikkien kongressissa,
ja melkein viime hetkellä oli Kivinen huomannut, että
kaiken todennäköisyyden mukaan täytyi heidänkin puhua. Niin äärimmäisen
huvittavalta kuin tämä ajatus tuntuikin, oli sillä vähemmänkin hauska
puoli. Mistä he puhuisivat? Kivinen kyllä vielä selviytyisi, mutta
muut. Ja niinpä piti Kivisen laatia puheluonnokset kaikille. Koskela,
jonka venäjän-taito oli huonoin, turvautui miss Maryyn, joka ilmaisikin
olevansa halukas auttamaan. Ja niinpä jääkäri odotti nyt ensimäistä
puhettaan sikaaria tupruutellen, samalla kuin muu seurue hikoili
kovassa kirjoitustyössä.
Kului lähes tunti, eikä Koskela häirinnyt viehättävää kirjoittajatarta
ainoallakaan sanalla. Miss Mary kirjoitti, pyyhki ja kirjoitti
uudelleen, luki ja korjaili, ja ilmoitti viimein vaatimattomasti, että
kirjoitus oli valmis. Innokkaasti tarttui jääkäri paperipinkkaan ja
syventyi lukemaan. Hänen täytyi tunnustaa, ettei hän parempaa puhetta
olisi saattanut toivoakaan. Ellei se nyt herättäisikään erikoista
huomiota kongressissa, jota hän tietenkin tahtoi kaikin mokomin
välttää, niin ei sitä voitaisi aavistaa minkään syrjäisenkään työksi.
Sen henki ja tyyli oli aitobolshevistista, räikeää ja lennokasta.
Kiitollisena hän puristi missin kättä.
”Tämä on mainio. Minä en olisi ikinä kyennyt tällaista laatimaan. Minä
olen tottunut käyttämään hiukan jykevämpiä työvälineitä kuin kynää.”
”Kertokaahan jotakin itsestänne!” Tytön äänessä helähti jännittynyt
odotus.
”Minä olen niin huono kertomaan, mutta voinhan yrittää.”
Jääkäri alkoi kertoa, kuivasti ja virallisesti, kuin olisi antanut
päiväraporttia komppaniastaan, mutta miss Mary seurasi yhä kasvavalla
mielenkiinnolla elämäntarinaa, joka kaikesta huolimatta, vaikka se
esitettiinkin lyhyesti ja pääkohdittain, oli suurta satua alusta
alkaen. Kun kertoja toisin paikoin tahallisesti sivuutti jotakin, kysyi
tyttö, ja jääkärin oli vastattava. Niin vieri ohitse lapsuus ja
nuoruus, leikit metsissä ja vaahtoavan meren rannoilla, purjehdusmatkat
ja koulunkäynnit, sitten seikkailurikas matka Saksaan, Lockstädter Lagerin
vaikeudet, rintamapalvelus, komennusmatkat, Suomen vapaussota
ja viimeksi nykyinen huimanrohkea maailmanmatka.
”Te olette paljon nähnyt”, virkkoi miss miettiväisenä, kun Koskela
lopetti.
”Hiukan.”
”Olette tavannut paljon ihmisiä?”
”Kohtalaisesti.”
”Teistä ei mikään ole enää ihmeellistä, te ette mistään hämmästy?”
”Päinvastoin. Juurihan sanoin, että elämä on ihmeellistä.”
”Pidättekö tänne meidän luoksemme tuloanne myöskin ihmeellisenä?”
”Tietysti”, nauroi Koskela ja lisäsi: ”ja etenkin sitä, että te olette
minulle kirjoittanut bolshevistisen puheen. Muuten, anteeksi suora
kysymys, ihailetteko sotilaita?”
”En.” Tytön äänessä kalskahti teräs. ”Minä en ihaile en sotilaita enkä
valtiomiehiä, en kivityöläisiä enkä kirjatoukkia, mutta kyllä miehiä,
olkootpa ne sitten sotilaita tai puotipalvelijoita. Ja te olette
kaikesta päättäen mies!” iski miss Mary reippaasti ja luontevasti.
Jääkäri hämmästyi todellakin hiukan. — ”Te siis ihailette minua?”
kysyi hän nauraen.
”Kuten jo sanoin. Luuletteko, etten uskalla sitä tunnustaa. Mutta älkää
kuvitelko mitään enempää.” Miss Maryn ääni oli ylimielisen varma, isku
hyvin tähdätty, mutta se osui sittenkin harhaan.
”Mitä minun sitten pitäisi kuvitella?” kysyi Koskela viattoman
kylmästi. Miss Mary punastui, ei vastannut mitään ja kiirehti ”teetä
laittamaan”, kuten hän jotakin sopersi.
Jääkäri hymyili tyynenä. Miss oli aito ameriikkalainen, suora ja
rohkea, ja hänen viittauksensa, jos kohta jääkäri olikin hänet
nolannut, selvä. Koskela oli liian silmäänpistävästi näyttänyt
ihastuksensa, ja Kivinen oli pilaillut liikaa. Tyttö oli odottanut ja
sitten kostanut, mutta jääkäri toivoi vain hiljaa, että hänenkin
viimeinen kysymyksensä olisi ollut kosto. Jääkäri ei vielä kertaakaan
ollut rakastunut, mutta nyt hän kylläkin oli ihastunut. Kivisen
käsityksiä ei hän ryhtyisi oikomaan. Jokainen sai ajatella mitä halusi.
Mary kattoi pöydän, veti verhot ikkunoiden eteen ja sytytti lampun,
jonka himmeä varjostin loi huoneeseen miellyttävän rauhallisen ja
kodikkaan tunnelman. Kevyellä päännyökkäyksellä hän pyysi Koskelaa
teelle.
”Kuinka kauan te aiotte viipyä täällä Moskovassa?” kysyi miss, ja
ääni kuulosti odottavalta.
”En voi varmasti sanoa. Kaksi viikkoa korkeintaan.”
”Ja sillä aikaa luulette saavanne ’työnne’ suoritetuksi?”
”Niin, tai sitten emme saa milloinkaan. Emmekä milloinkaan myöskään
lähde takaisin.”
Miss Mary liikahti levottomasti.
”Teidän ’työnne’ on vaarallista?” kysyi hän.
”Jossakin määrin. Mutta mitäs siitä. Kun kerran siihen ryhdyimme, niin
suoritamme sen loppuun. Ja sitten länteen.”
”Millä tavalla?”
”En tiedä vielä. Se päätetään ’Kansainvälisen Antibolshevistisen Valkoarmeijan
’ esikunnan täysi-istunnossa.”
”Mutta jos tehtävänne ei onnistu?” kyseli tyttö itsepäisesti.
”Sitten meidän maallinen vaelluksemme päättyy johonkin hiekkakuoppaan
Moskovan läheisyydessä.”
”Niin ei saa käydä. Te olette liian hyvä mies sellaiseen.”
”Todellako?” Koskelan ääni tuntui pilkalliselta. ”Katsokaas, minä en
kuvittele enkä tule milloinkaan kuvittelemaan mitään sellaista, että
joku, esimerkiksi te, surisitte minua.”
Miss Mary puraisi huultaan. ”Mutta me, isä ja minä, perustamme teihin
viimeisen toivomme päästä lähtemään täältä.”
”Niin, siitä olemme puhuneet, ja päättäneet ottaa teidät mukaamme.
Uskallatteko seurata meitä?”
”Kyllä, kun te olette mukana!” vastasi miss.
”Kiitos imartelusta, mutta minussa ei ole eikä milloinkaan tule
olemaankaan mitään kuvittelemista.”
Miss Mary puraisi toistamiseen huultaan ja siirtyi hetken kuluttua
vanhan pianon ääreen, joka oli kuin onnen kaupalla säilynyt
tähänastisissa kotitarkastuksissa. Sormet hyppelivät näppäimillä. Miss Mary
soitti marssia, ja ”ilkeä” Koskela, sisimmässään hymyillen,
sytytti uuden sikaarin.