27.

”Akateeminen kvartti” on anteeksiannettava, kun on kysymyksessä
yleismaailmallinen vastavallankumous.

”Mitä asioita teillä olisi tohtorin kanssa?” kysyi Koskela Nosowkinilta
autossa.

”Olisimme neuvotelleet salaliitosta”, vastasi bolsheviikki.

Koskela mietti hetkisen.

”Milloin annetaan hälytyskäsky maailmalle?” virkkoi hän äkkiä ja
silmäsi herra Nosowkinia.

”Yleinen julistus ’kaikille, kaikille...’ neuvostokongressin
päätöksestä annetaan noin klo 1”, lausui pikku mies kiertelemättä.

Hoper nauroi.

”Samaan aikaan siis kuin kommunistinen Moskova saa meidän julistuksemme
sekä näkyvässä että tuntuvassa muodossa! Se sattui!”

Auto ponnistihe paksussa lumessa ja parinkymmenen minuutin kuluttua se
pysähtyi synkän, vanhanaikaisen kivirakennuksen edustalle, joka jo
tsaarivallan aikana oli ollut tutkintovankilana. Pääovi oli valaistu.

”Siis, herra Nosowkin! Te ymmärrätte tilanteen! Ei minkäännäköistä
kiertelyä! Me olemme menneet liian pitkälle, voidaksemme enää peräytyä.
Ja te ehkä tiedätte, ettei suomalainen jääkäri pelkää. Minä ammun heti!
Salaisuus kuolee samassa.” — Koskela puhui hiljaa, mutta vakuuttavan
kylmästi, ja mikäli saattoi päättää, ei bolsheviikki epäillyt uhkauksen
toteuttamistakaan.

Hoper jäi autoon, mutta jääkäri ja bolsheviikki astuivat sisään,
sivuutettuaan vartijan, joka tarkasti heidän paperinsa. Koskela puristi
taskussaan keskikokoista parabellumia. Mauseri oli vyöllä. Hän oli
tyyni ja kylmä kuin tavallisesti, vaikka hänen täytyikin itsekseen
myöntää, että tämä oli kuitenkin hurjin tilanne, mihin hän milloinkaan
oli joutunut.

Oven avautuessa lemahti sisästä tukahduttavan raskas vankilailma.
Kiviraput olivat kuvaamattoman likaiset ja niillä seisoi neljä
kiväärillä asestettua vahtia, joille taas täytyi näyttää passit.
Käytävässä paloi muutamia pieniä likaisia öljytuikkuja, jotka loivat
omituisen painostavan ja alastoman tunnelman. Yksi vartijoista lähti
opastamaan.

Punakaartilainen avasi muutaman oven, ja jääkäri ja bolsheviikki
huomasivat olevansa jossakin tutkintohuoneessa. Se oli suuri ja autio
huone, jonka ainoana kalustuksena oli pöytä, muutamia kuluneita
pehmeitä nojatuoleja ja rautainen aitaus, joka eroitti ”tuomarit”
syytetyistä. Nyt istui pöydän takana — nainen, joka oli elävä
Henriot-tyyppi, kiihkoisen sairaaloisine katseineen, jyrkkine
liikkeineen ja rääsyisine pukuineen. Jääkärikin tunsi väristystä tämän
kauhu-olennon nähdessään. Heidän edessään oli Moskovan kuuluisa
”Manjka”, joka kerskaili sillä, että vain korkeintaan joka sadas
henkilö, joka joutui hänen kanssaan tekemisiin, selvisi elävänä.
”Manjkan” ympärillä oli hänen ”esikuntansa”, valittu joukko hurjimpia
lurjuksia, jotka välittämättä kansankomisaarineuvostosta,
kommunistilaeista tai yleensä mistään, hoitivat ”vankila-afääriä” usein
vastoin korkeampain viranomaisten tahtoa. Terrori oli johtanut siihen,
minne sen pakosta täytyi johtaa: sen sovelluttajat ja saarnaajat olivat
nyt melkein yhtä voimattomia pientä terroristijoukkoa vastaan kuin
alkuaikoina ”porvarit ja vastavallankumoukselliset”. Terrori oli
muuttunut välikappaleesta keinoksi ja tarkoitukseksi itsessään.
”Manjka” ja hänen ”esikuntansa” vangitsivat, ryöstivät ja teloittivat
ihmisiä niin paljon kuin katsoivat hyödylliseksi, ja korkeintaan
ylimpäin viranomaisten tahto saattoi heidät pakoittaa lykkäämään
teloituksen tuonnemmaksi, jotta vangituilta ehdittäisiin saada joitakin
tarpeellisia tietoja.

Nosowkin tervehti sangen kohteliaasti, johon ”Manjka” vastasi
alentuvasti hymyillen kuin tiikeri lampaalle. Bolsheviikki esitti
paperinsa ja jäi kunnioittavaan asentoon odottamaan. Itsetietoisen
näköisenä, otti ”Manjka” paperin, mutta Koskela ei voinut olla
sisimmässään hiukan hymyilemättä, sillä hän huomasi, että naisdespootti
ei osannut lukea. Hän ojensi paperin kirjurilleen, joka kuiskasi
muutamia sanoja valtiattarensa korvaan.

”Menkää hakemaan Audhon tänne”, määräsi ”tuomari” ja viittasi vartijaa.
— ”Hän on huoneessa n:o 7.”

Demoonin muisti oli pettämätön, ja hän tunsi jokaisen uhrinsa, muisti
heidän asiansa ja koppinsa.

Tuli kiusallinen hiljaisuus. ”Manjka” poltteli savukettaan kehräävän
tiikerin näköisenä, ”esikunta” loi puolittain uteliaita, puolittain
uhkaavia silmäyksiä ”herroihin”, ja Koskela puristi asettaan taskussa,
valmiina yllätyksiin joka hetki. Hra Nosowkin tuntui olevan kaikkein
hermostunein. Hän ehkä koetti keksiä jotakin pakokeinoa, mutta jääkäri
hänen vierellään oli alituisena uhkana. Niin lähellä kuin hän olikin
ystäviään, niin täydelleen kuin jääkäri oli heidän vallassaan, ymmärsi
bolsheviikki hyvin, ettei jääkäri epäilisi hetkeäkään, vaan ampuisi
hänet siekailematta. Itsesäilytysvaisto oli voimakkain, vaikka sitten
henki olisi ollut pelastettava koko kommunistisen järjestelmän
perikadolla. Koskela ja Kivinen olivat oikein arvioineet bolsheviikin
luonteen.

Koskela puri huulensa yhteen. Sitä hän vain pelkäsi, että mr Audhon
tekisi jonkun varomattomuuden nähdessään hänet täällä vankilassa, mutta
sitä ei voinut auttaa, täytyi toivoa parhainta.

Jääkärin mietteet kulkivat tuonne vankilamuurien sisään. Mitähän siellä
oli? Hän voi kuvitella likimain, mutta näkemään hän ei päässyt.
Kokonaisen kokoelman ihmistragedioja ne kätkivät joka tapauksessa,
jokaisen vangitun mieltä kalvoi kysymys: milloin on minun vuoroni?
Mutta hän ei voinut auttaa näitä onnettomia.

Noin kymmenen minuutin kuluttua aukeni ovi ja mr Audhon astui sisään,
jääden seisomaan aitauksen edustalle. Hän siristeli silmiään. Kaiketi
niiden; oli vaikea tottua valoon. Kopeissa ei tietenkään ollut
sellaista ylellisyyttä.

Nosowkin astui pari askelta aitauksen luo ja kuittasi saaneensa vangin.
Jääkäri ei hellittänyt katsettaan. Samassa, ja otollisemmassa
silmänräpäyksessä, katsoi mr Audhon ympärilleen ja näki Koskelan. Hänen
kasvoilleen levisi hämmästynyt ilme, mutta jääkärin katse sai hänet
mykistymään. Mitä hän sitten lie ajatellutkin, joka tapauksessa huomasi
hän parhaaksi pysyä hiljaa. Muut olivat kiintyneet katsomaan
Nosowkinia.

”Valmis!” julisti ”Manjka”. — ”Vartija, sinä seuraat mukana!”

Se oli isku, jota jääkärikään ei ollut ottanut lukuun, mutta kaikesta
huolimatta hän säilytti tyyneytensä. Mr. Audhon kulki edellä, sitten
asestettu vartija, ja sitten Nosowkin, — myöskin vartijoineen.
”Esikunnasta” ei kukaan aavistanut tätä sekavaa suhdetta.

Jääkäriä huimasi, kun seurue vihdoinkin oli ulkona. He olivat lähellä
onnistumista. Vain vartija oli tiellä. Täytyi kai käyttää väkivaltaa.
Kello oli kymmentä vailla kaksitoista. Aikaa oli riittävästi.

Hoper istuutui Koskelan viittauksesta ajajan viereen. Kukaan ei puhunut
sanaakaan. Jääkäri ja Nosowkin heittäytyivät takaistuimelle, ”vangittu”
mr Audhon ja vartija heidän eteensä. Auto lähti liikkeelle.

Jääkärin aivot työskentelivät kuumeisesti. Tietenkin, hän olisi voinut
hänet surmata teräaseella, mutta luonto nousi vastaan. Vartijahan ei
voinut puolustautua. Lisäksi täytyi kaikki suorittaa siten, ettei ajaja
saisi vihiäkään. Äkkiä jääkärille selvisi. Hän irroitti tyynesti
kaulaliinansa, teki samoin Nosowkinille, veti taskustaan parabelluminsa
ja tarttuen äkkiä kaikella voimallaan edessään istuvaa punakaartilaista
kurkusta hän kuiskasi tälle, painaen kylmää asetta ohimoa vastaan:

”Hiljaa, tai olet kuoleman oma!”

Vartija ymmärsi. Koskelan ote oli hänet huumannut ja tekemättä
vastarintaa antoi hän jääkärin asettaa itselleen suukapulan ja köyttää
jalat ja kädet. Mr. Audhonin kaulaliina tuli myöskin hyvään tarpeeseen.
Muutaman minuutin kuluttua oli vartija aivan avuton, kyvytön
liikahtamaan tai päästämään ääntäkään.

Pysähdyttiin aseman luo. Seurue nousi vaunuista, ja pimeyden tähden ei
ajaja huomannut, että seurue oli vähentynyt. Nosowkin määräsi auton
ajamaan muutamaan taloon toiselle puolen kaupunkia ja odottamaan siellä
seuraavaan aamuun. Oli parasta pitää pakoa salassa niin kauan kuin
mahdollista.

Kiireesti kulkivat seikkailijat aution asemarakennuksen halki ja
tulivat asemasillalle näytettyään matkapassinsa. Juna seisoi valmiina.
Pimeistä vaunuista sukelsi esiin haamu, joka kuiskasi jotakin
Koskelalle. Seurue pujahti vaunuun. Kaikki oli likipitäin selvä, ellei
mitään uutta tapahtuisi.

Pimeässä vaunussa syleili Mary isäänsä. Hän tahtoi kiittää myöskin
Koskelaa, mutta jääkäri seisoi asemasillalla, valmiina puolustautumaan
vielä viime hetkelläkin, jos niin tarvittaisiin. Mutta kaikki näytti
rauhalliselta. Lunta tuprutti, punakaartilaisvartijat kävelivät
puolipimeällä asemasillalla, ja muutamalla ulkonemalla näkyi peitetty
konekivääri.

Neljännestunnin kuluttua juna lähti liikkeelle. Koskela palasi vaunuun,
ja hitaasti puhkuen vyöryi juna kommunistisesta Moskovasta.

Ensimäisellä pysäkillä seisoi juna pitkään, odottaen sivuuttajajunaa.
Vastavallankumouksellinen seurue katsoi ikkunoista Moskovaan päin.

”Hm, viisi minuuttia sitten alkoi bolshevistinen maailmanvallankumous”,
lausui Kivinen ilvehtien. — ”Mutta missäs meidän
vastavallankumouksemme viipyy. Ahaa, hurraa!”

Kaukana näkyi tulenloimua. Pitkät savu- ja tulikielekkeet kohosivat
ilmaan pimeässä talviyössä. Ilmeisestikin paloi joku suuri rakennus.

”Täsmällisyys on hyvä”, jatkoi Kivinen. — ”Ja kaikesta päättäen, ellei
bolsheviikeilla olekaan liikaa täsmällisyyttä yleensä, heidän
helvetinkoneensa ovat kuitenkin kunnollisia. ’Akateeminen kvartti’ on
anteeksiannettava, kun on kysymyksessä yleismaailmallinen
vastavallankumous.”

Mary puristi Koskelan kättä. He ymmärsivät toisensa. Ja junan
ryskyen lähtiessä painumaan länteen nousivat kauniit kuvitelmat
seikkailijoittemme mieleen.