15.
LEEVI GELDKOPF-IVANOV NÄKEE KUMMITUKSIA.
”Kas niin, herra majuri, ole hyvä!”
Leskirouva Lotta Takalan äänessä oli veitikkamainen, mutta lämmin
sointu, kun hän tarjosi kahvia sisarenpojalleen, majuri Oiva Lahtiselle,
joka istui neiti Elna Aution vieressä. Ja hänen katseessaan
oli tyytyväisyyttä ja anteeksiannettavaa ylpeyttä.
Majuri Lahtisen ei totta puhuen ollut lainkaan helppo olla. Häntä
melkein palvottiin sankarina, mutta hän ei ollut tähän osaansa
tottunut. Eikä hän uskonut voivansakaan siihen koskaan tottua.
Täti ei tähän saakka ollut häntä vielä milloinkaan kohdellut oikeastaan
täysi-ikäisenä. Nyt oli toisin. Majuri sai häneltä osakseen ilmeistä
arvonantoa, joka olisi naurattanut, ellei veitikkamaisuuden takana
olisi ollut täysi vakavuus.
Muuttunut oli myöskin suhde Elna Autioon. Entinen huoleton
toverillisuus ja levollisuus oli poissa, ja tyttö esiintyi
väkinäisesti, teennäisesti.
Naiset eivät kuitenkaan tienneet hänen täydellistä osuuttaan vihollisen
laivaston tuhoamisessa. He vain aavistelivat, hyvällä syyllä kylläkin.
Kuin salamanisku oli vihollisen yllättänyt laivastonsa menetys. Tämä
tappio suorastaan tyrmistytti. Vihollisen sotasuunnitelmat menivät
hetkeksi sekaisin. Se maihinnousu suomalaisen armeijan selkäpuolelle,
joka suunnitelmissa oli ollut ensi sijalla, täytyi nyt kirvelevin
sydämin jättää sikseen.
Laivaston tuho pysyi kaameana salaisuutena. Vihollinen ei voinut sitä
käsittää. Suomen armeijan ylipäällikön tiedonannossa oli ylistetty
sukellusveneiden rohkeaa retkeä, jonka tuloksena oli ollut laivaston
upottaminen. Mutta vihollinen ei ollut sukellusveneistä nähnyt
vilahdustakaan tapahtuman aikana, ei sitä ennen eikä sen jälkeen. Mutta
eihän sitä voinut selittää muullakaan tavalla. Suomalaiset
sukellusveneet muuttuivat mitä pelätyimmiksi. Tuholta säästyneet
vihollislaivat pysyttelivät tästedes taatuimmissa suojapaikoissa,
uskaltautumatta lainkaan merelle. Suomen rannikkojen melkein
täydellinen saarto murtui, ja estetty meriliikenne pääsi jälleen
alkamaan.
Taistelujen painopiste pysähtyi jälleen ratkaisevasti suomalaisten
puolustuslinjalle, missä sota oli saanut kiinteän asemasodan luonteen.
Keksinnön salaisuus oli vieläkin kerran säilytetty.
Voitto oli ollut ratkaisevan tärkeä suomalaisille, sillä
liittolaisneuvottelut katkesivat tuloksettomina. Erään mahtavan
ulkovallan hallitus oli saanut parlamentissaan jossakin mitättömässä
asiassa epäluottamuslauseen ja kukistui. Poliittinen tilanne muuttui
samalla kokonaan. Aseellisesta avusta ei ollut toistaiseksi taas
toivoakaan. Täytyi luottaa vain omiin voimiin. Ja niihin luotettiinkin.
Voitto oli kohottanut itseluottamusta. Sodan lopullista tulosta ei enää
epäilty. Ihmiset olivat päässeet kuin painajaisunesta, kun maihinnousun
kummitus oli kukistettu.
Ilmahyökkäyksiin oli jo totuttu. Niiden hävitykset olivat suunnattomat,
mutta ne eivät silti voineet kokonaan ratkaista taisteluja, etenkään
senjälkeen, kun omatkin ilmavoimat oli valtavin ponnistuksin saatu
kehittymään. Viholliselle voitiin tehdä ankaraa vastarintaa, mutta
ensimmäiset tuhotyöt täytyi kestää.
Vaistomaisesti majuri silmäsi ulos. Ikkunasta näkyi raunioita. Tämäkin
kaupunki oli puoleksi hävitetty. Vihollinen ei suinkaan tyytynyt
pommittamaan vain sotilaallisia rakennuksia, linnakkeita ja varastoja.
Ei, pommeja pudoteltiin kaikkialle, kaupunkeihin ja maalaiskyliin,
ketään ei säästetty. Rauhanaikaiset ennustukset ilmasodan tuhoisuudesta
eivät ainoastaan pitäneet paikkaansa, vaan olivat liian lieviäkin. Nyt
niihin uskottiin, kun kaupunkeja ja kyliä oli raunioina, mutta se usko
tuli jokseenkin myöhään. Rauhanaikainen säästö oli käynyt hirvittävän
kalliiksi.
Vihollinen käytti myös kaasupommeja rauhallista väestöä vastaan.
Parinsadan kilometrin päässä rintamalta ei kukaan voinut olla
varma hengestään. Kaasunaamarit olivat kaikkien tärkeimpiä ja
jokapäiväisimpiä esineitä. Sadat vastasyntyneet lapsetkin saivat vetää
ensi henkäyksensä kaasunaamarin läpi.
Pieni seurue joi nyt kahvia raunioitten keskellä — rouva Takalan talo
oli myöskin kärsinyt pommituksesta, mutta ei pahasti — näennäisessä
rauhassa, mutta jokaisella heistä oli kaasunaamarilieriö käden
ulottuvilla. Millä hetkellä hyvänsä saattoi kajahtaa
kaasuhyökkäyshälytys.
Rouva Takala ei ollut paennut kaupungista. Hän pysyi paikallaan
ja auttoi siellä, missä voi. Ja neiti Autio oli ruvennut
sairaanhoitajattareksi niinkuin sadat ja tuhannet muutkin Suomen
naiset. Hän oli viehättävä yksinkertaisessa puvussaan. Mutta majuri
tuli ajatelleeksi hänen olevan viehättävän missä puvussa hyvänsä. Hän
oli tullut tädin luo aamupäiväkahville vain nähdäkseen Elna Aution,
jonka saapuminen vierailulle oli hänelle ilmoitettu.
Heidän välillään ei keskustelu kuitenkaan ottanut viritäkseen. Täti
puheli sodasta, ja majurin ajatukset pyrkivät suuntautumaan siihen
matkaan, joka hänen oli tehtävä vielä samana päivänä. Hänellä oli taas
seikkailu edessään.
Elna Autio näkyi kainostelevan nuorta majuria, joka luutnanttina
ollessaan, vain muutamia viikkoja sitten, oli punastellut kuin
koulupoika. Nyt hänessä ei mikään tuntunut viittaavan koulupoikaan. Hän
oli täysi mies.
Lahtinen ajatteli yhtaikaa sotaa ja tyttöä ja toivoi, että sota olisi
lopussa, että kaasunaamarit joutuisivat romukoppaan ja että
ilmahyökkäyksiä ei enää tarvitsisi varoa. Elna Aution läheisyys
vaikutti hillitsevästi hänen sotaisuuteensa. Hän muisti vanhan everstin
sanat, että naisten pitäisi sodan aikana olla ainakin tuhannen kilometrin
päässä rintamalta.
Täti poistui hetkeksi keittiöön. Elna Autio käänsi hiukan kalvenneet,
mutta raikkaat kasvonsa, tyynesti ja vakavasti majurin puoleen.
”Lähdettekö te... te tänään taas jollekin retkelle?” kysyi hän hiljaa,
aavistellen.
”Lähden kyllä”, vastasi Lahtinen niinikään hiljaa ja vakavasti, samalla
tuntien sydämessään lämpimän sykähdyksen.
”Onko retki vaarallinen?” Tytön ääni oli asiallinen, mutta suupielet
värähtivät tuskin huomattavasti.
Majuri koetti naurahtaa.
”No niin, ei erikoisemman vaarallinen, mutta näin sodan aikana
sellaiset retket eivät voi olla ilman vaarojakaan.”
Tyttö käänsi päätänsä ja katsoi ulos, missä rauniot hehkuivat
kalpeahkon syysauringon valossa. Hänen rinnastaan kohosi huokaus,
tuskin kuuluva, sillä hän koetti sitä tukahduttaa.
”Ah, kuinka raskasta on odottaa sodan loppumista!” huudahti hän äkkiä
eikä hänen äänensä ollut oikein varma. Hän nousi nopeasti paikaltaan ja
astui ikkunan luo.
Mutta majuri näki tytön sivuuttaessa kuvastimen, että hänen silmissään
kiilsi kyynel. Vai oliko se vain valon leikkiä?
Kun täti tuli huoneeseen, alkoi Elna Autio puhua syyskukista. Hänen
kasvonsa olivat levolliset ja ääni tyyni. Eikä majuri rohjennut
tarkastaa, olivatko hänen silmänsä ehkä kosteat.
⸻
Oli melkein säkkipimeä. Vain muutamasta paikasta, jostakin laivasta,
tunkeutui pieni valoläikkä sataman raskaaseen, öljyiseen ja melkeinpä
haisevaan veteen. Tykit jylisivät harvakseen, ikäänkuin vain
vakuuttaen, että vihollisen saarilinnoitus oli valveilla.
Majuri Lahtinen ja hänen ajutanttinsa, vänrikki Koskinen, matelivat
köydellä toisiinsa yhdistettyinä pitkin sataman pohjaa. He tunsivat
olevansa vaarassa piakkoin menehtyä. Saastaisesta vedestä koneeseen
imetty ilma oli huonoa, tympäisevää, niin että he yhtä mittaa saivat
pahoinvointikohtauksia. Sataman pohja oli upottava, liejuinen, täynnä
kaikenlaisia jätteitä ja romua, johon he olivat tavantakaa kompastua.
Mutta sähkönheijastajia he eivät uskaltaneet lainkaan käyttää.
Vihollinen voisi ne keksiä ja heittää muutamia käsipommeja heitä kohti.
Silloin he olisivat hukassa.
Kulkien pitkin laiturin reunaa he vähän väliä koettelivat toisella
kädellään niljakasta kivimuuria. He olivat tiedustelumatkalla ottamassa
selvää, oliko eräällä mielettömän rohkealla suunnitelmalla mitään
onnistumismahdollisuuksia.
Tämä uusi yritys oli melkein samanaikaisesti johtunut Koskisen ja
majurin mieleen. Armeijan johto pudisteli sille toistaiseksi päätänsä,
mutta jos tiedustelumatkalla saavutettaisiin hyviä tuloksia,
otettaisiin asia varmasti vakavan harkinnan alaiseksi.
Kas niin, nyt kivimuuri, laituri, kääntyi. He pysähtyivät hetkeksi.
Majuri kopeloi sivultaan kartan ja sytytti pikkuruisen punaisen
sähkölampun. He silmäilivät karttaa kiireesti.
Oikein, tässä varmasti alkoivat ne kaksi varastorakennusta, jotka oli
rakennettu betonipylväiden varaan osaksi veden päälle. Niiden yhteinen
lastausparveke ulottui laiturin reunan pituudelle veden ylle. Tuossa
alkoivat lastausparveketta kannattavat pylväät.
Molemmat miehet puikahtivat niiden sisäpuolelle. He olivat nyt
parvekkeen alla. Sivuutettuaan joukon pylväitä he olivat selvillä
siitä, että oli päästy varastorakennuksen alle.
Pohja kohosi nopeasti, mutta kävi entistä upottavammaksi. Vesi oli
suunnattoman likaista ja limaista. Mutta viimein he tunsivat, että
heidän kypärinsä ulottuivat jo vedenpinnan yläpuolelle. He työnsivät
kiireesti hengitysaukot auki, saaden ulkoilmaa, tunkkaista ja raskasta,
mutta kuitenkin parempaa kuin vedessä. Sitten he koettivat jotenkuten
puhdistaa kypärien silmäaukkojen laseja liasta ja limasta. Mutta pimeä
yö esti mitään näkemästä.
”Uskaltaisiko sytyttää heijastajan?” koetti Koskinen kuiskata kypärinsä
sisältä.
”Täytyy uskaltaa”, vastasi majuri. ”Muuten emme pääse mihinkään.”
Koskinen sytytti sähköheijastajansa ja suuntasi sen valon ylös, kostean
liman peittämää varastorakennuksen lattiaa kohti, joka oli kyhätty
tukevista lankuista. He olivat vedessä melkein kainaloitaan myöten.
Lattia oli niin korkealla, etteivät he ylettäneet siihen. Se oli
ainakin puolitoista metriä heidän päänsä yläpuolella.
”Pakana!” kuului kumiseva kuiskaus. Majuri ei ollut tyytyväinen
näkemäänsä. Heidän tehtävänsä alkoi näyttää vaikealta, ehkäpä
ylivoimaiseltakin.
”Katsotaan tuolta kauempaa, rannempaa!” ehdotti Koskinen.
He lähtivät jälleen matelemaan. Pohja kohosi yhtä mittaa. Heidän
kypärinsä kolahtivat lattiaan. Heidän täytyi kumartua, jos mielivät
mennä eteenpäin. Mutta kumartuminen oli vaikeaa.
”Yritetään tässä!” määräsi Lahtinen.
Koskinen irroitti vyöltään kapean, mutta tukevan ja terävän sahan.
Lattialankut eivät olleet tiiviisti kiinni toisissaan. Hän työnsi
sahansa niiden rakoon ja ryhtyi sahaamaan neulamaisella päällä, joka
imeytyi oivallisesti puuhun.
Mutta saha ei ollut ehtinyt kuin hetkisen kitistä, kun majuri, joka
kuunteli ja vartioi, äkkiä oli kuulevinaan joitakin ääniä sataman
puolelta.
”Seis! Sammuta! Hengitysaukko kiinni!”
Koskinen totteli silmänräpäyksessä, sähköheijastajan häikäisevä valo
katosi samassa, ja he jäivät pilkkopimeään joka hermo jännitettynä.
Majuri Lahtinen ei ollut erehtynyt. Jotkin äänet lähestyivät
varastorakennusta sataman puolelta.
He koettivat saada niistä selvää. Ja äkkiä se heille selvisikin: sieltä
oli saapumassa vene.
Tultiinko heitä ehkä tavoittamaan? He olivat melkein satimessa täällä
rakennuksen alla. Jos veneitä olisi muutamia ja miehiä tarpeeksi, eivät
he pääsisi millään keinolla livahtamaan tiehensä. Vettä oli rakennuksen
alla niin matalalta.
Mutta tarkoittiko tuo vene heitä? Oliko siellä yksi vai useampia
veneitä?
Odotuksen hetket olivat kieltämättä epämiellyttäviä. He kuuntelivat
hievahtamattomina, nojaten samaan limaiseen pylvääseen ja tuntien
kumpikin jalkojensa vajoavan yhä syvemmälle liejuun.
Ei, siellä ei ollut useampia veneitä. Vain yksi, ja sekin liikkui
äärimmäisen hiljaa ja varovasti.
Mitä ihmeen asiaa kellään oli tänne varastorakennuksen alle? Vieläpä
keskellä yötä? Se kaipasi todellakin selitystä.
Veneelläkulkija ei tuntunut liikkuvan oikeastaan täysin rehellisillä ja
laillisilla asioilla. Ei, sillä miksi hän muuten olisi ollut niin
peräti varovainen.
He kuulivat veneen kolahtelevan pylväisiin. Sitten se tuntui
pysähtyneen. Soutaja liikkui veneessä.
Ja sitten kuului äkkiä selviä, määrämittaisia jyskytyksiä
varastohuoneen lattiaan. Mies jyskytti airolla. Varmasti hän antoi
merkkejä.
Mutta ennenkuin Lahtinen oli ehtinyt punnita tällaisen omituisen
yöllisen kohtauksen syytä ja tarkoitusta, kuului uudenlaista ääntä,
joka tuli yläpuolelta. Jokin raskas luukku rämähti, ja äkkiä tulvahti
mustaan veteen neliskulmainen valoaukko, jonka keskellä näkyi vene
soutajineen. Oli avattu lattialuukku.
Majuri ja Koskinen pysyttelivät pylväänsä varjossa, puolittain sen
takana. Tässähän heille tarjottiin kokonainen näytelmä. Ja tuo
lattialuukku, se ei ollut lainkaan hullumpi ajatus.
Soutaja oli vihollismatruusi. Mutta kuka oli ylhäällä? Kuka oli avannut
lattialuukun? He eivät voineet häntä nähdä, mutta he kuulivat, että
miehet puhelivat jotakin keskenään, hiljaa ja nopeasti. Sanoja he eivät
erottaneet.
Sitten matruusi kiinnitti veneen molemmista päistään kahteen
pylvääseen, joihin oli kiinnitetty rautaiset renkaat. Heh, vene ei siis
nähtävästi ollut ensi kertaa tällä paikalla.
Luukusta laskettiin lyhyet tikkaat veneen pohjalle. Kaikki kävi
nopeasti, täsmällisesti, hiljaa ja tottuneesti. Miehet olivat
nähtävästi vanhoja tekijöitä tällaisissa puuhissa.
Valo tuli ylhäältä. Lattialla oli luukun vieressä nähtävästi jokin
lyhty, sillä valo ei liikkunut.
Matruusi katsoi ylöspäin ja ryhtyi vastaanottamaan joitakin myttyjä,
joita hänelle ylhäältäpäin annettiin. Ne liukuivat tikkaita pitkin ja
olivat varmaankin raskaita, mikäli sopi päätellä vastaanottajan
liikkeistä.
Tilanne alkoi selvitä majurille: tässä oli nähtävästi sotatarvevarkaita
toiminnassa. Matruusille lastattiin tavaraa varaston lattialuukun
kautta. Mutta kuka oli ylhäällä?
He näkivät vihdoinkin sotilaslakkisen pään kumartavan luukusta. Hm, se
mies oli juutalainen, väärentämätön israeliitta.
Majuri harkitsi toimenpiteitä. Lattialuukkua heidän piti käyttää
hyväkseen. Mutta jos he antaisivat miesten toimittaa tehtävänsä
rauhassa ja poistua, suljettaisiin luukku, eivätkä he voisi sitä avata
alhaalta käsin, koska se oli liian korkealla. Ja mahdollisesti
voitaisiin sen päälle panna painoja. Miehet oli siis yllätettävä kesken
toimiaan, niin että saataisiin heidän tikapuunsa.
Lahtinen vetäytyi pylvään taakse, avasi hengitysaukon ja antoi
määräykset Koskiselle. Vänrikki kyllä ymmärsi jo puolestakin sanasta,
mitä oli tekeillä. Hän oli itse ajatellut juuri samaa.
He irroittivat köyden, joka yhdisti heidät toisiinsa, ja alkoivat
kiertäen lähestyä venettä. Kulku kävi hitaasti, sillä he varoivat
pienintäkin loiskahdusta. Pysytellen tarkasti pimennossa he kahlasivat
syvemmälle, päästen vihdoin veneen ja sataman väliin. Sitten he
pylväiden suojassa alkoivat madella lähemmäksi matruusia selkäpuolelta.
Tämä vihollinen olisi helppo saalis. Mutta entä tuo toinen mies? Kuinka
he pääsisivät hänen kimppuunsa?
He loittonivat hiukan toisistaan. Majuri jatkoi etenemistään matruusin
takaa, mutta Koskinen kiersi sivulle.
Vihdoin he olivat kiinni veneessä. Heidän lähestymistään ei ollut
huomattu. Lahtinen oli veneen sivulla, Koskinen keulan suojassa. Ja nyt
he odottivat jännittyneinä toiminnan hetkeä, suljettuaan
hengitysaukkonsa taaskin, kaiken varalta.
Sitten ylhäällä ollut juutalainen lähti äkkiä laskeutumaan, pidellen
jotakin säkkikankaista myttyä, joka nähtävästi oli niin painava, ettei
hän uskaltanut jättää sitä vapaasti liukumaan. Hän nojasi selkäänsä
tikkaisiin.
Samassa vene heilahti rajusti. Matruusi keikahti vastustamattomasti
taaksepäin ja syöksyi selkä edellä veteen. Tikkaat liikahtivat
niinikään. Juutalainen päästi hiljaa huudahtaen myttynsä irti, mutta ei
ehtinyt tarttua käsillään tikkaisiin, ennenkuin vierähti sivulle päin
ja pulahti Vellamon mustaan syliin. Majurin ja Koskisen yhteinen
tempaus oli onnistunut erinomaisesti.
Sekä juutalainen että matruusi saivat pian tuntea omituisten jäykkien,
kovien ja kylmien sormien tarttuvan kurkkuunsa, toiset sormet
kopeloivat heidän niskaansa, ja he nousivat näiden sormien kohottamina
veden pintaan. Matruusi ehti tajuta pelastuksensa vain hämärästi, sillä
pudotessaan hän oli satuttanut päänsä veden alla pylvääseen, niin että
häntä pyörrytti. Eikä oikeastaan puuttunut paljoa, ettei myöskin
juutalainen, Leevi Geldkopf tai nykyään naamasta ja nenästä huolimatta
Leevi Ivanov, pyörtynyt.
Leevi Geldkopf, propagandakomisario, osasi ulkoa kaikki dekreetit,
joilla korkeammat komisariot olivat panneet Luojankin viralta pois. Hän
oli uskonut ja opettanut, ettei ollut Luojaa eikä pirua, ei ainakaan
kommunistisessa maassa. Mutta että piru sittenkin oli olemassa tai joku
sen lähisukulainen, sitä hän nyt alkoi pitää täytenä totena. Hän muisti
kertomuksia, satuja ja piirroksia kummituksista, peikoista ja
paholaisista. Ne eivät olleetkaan pelkkiä satuja, sillä nyt hän
parhaillaan tuijotti kummitukseen, joka lisäksi oli pahinta laatua,
itse vetehinen.
Hän näki pöyristyttävän olennon valtavan pään, limaisen, vihertävän,
kovapintaisen, muodottomat, kulmikkaat silmät ja jonkinlaisia
sarventapaisia. Eikä kummituksella ollut oikeaa suuta! Ja sen sormet
tuntuivat teräksisiltä.
Leevi Geldkopf hikoili, vaikka oli kylmässä vedessä, ja alkoi hädissään
sopottaa kommunistista katkismusta, mutta huomasi kohta, ettei se
auttanut. Sitten hän arvasi, että hänen viimeiset hetkensä olivat
käsissä. Oliko hän muuten enää elossakaan? Hän ei ollut edes siitä
varma.
Kummituksen pään sisältä kuului jotakin kumisevaa, vertahyydyttävää
ääntä. Koskinen yritti näet nauraa katsellessaan komisarion viheliäistä
muotoa, jolle valo lankesi lattialuukusta. Juutalainen ei tehnyt
pienintäkään vastarintaa.
Työnnettyään hengitysaukon auki vänrikki koetti huutaa majurille. ”Onko
selvä?”
Juutalaista puistatti kuin horkassa. Kummituksen ääni oli kamala.
”Selvä on. Mies pyörtyi!”
Juutalaisen jäsenet tekivät suonenvedontapaisia liikkeitä. Oliko
kummituksia kokonainen legioona hänen kimpussaan? Hän silmäsi sivulleen
ja jäykistyi jälleen: tuolla oli toinen kummitus! Se työnsi matruusin
laidan yli veneeseen. Sitten se lähestyi häntä.
”Ota alas nuo tikkaat ja koeta kömpiä veneeseen”, määräsi majuri.
Leevi Geldkopf tunsi ensimmäisen kummituksen sormien heltiävän ja
toisen tarttuvan häneen. Hän ei huutanut eikä vastustanut, odotti vain,
millä hetkellä hänen loppunsa tulisi.
Koskinen sai kiskaistuksi luukkuun ulottuvat tikkaat alas ja pystytti
ne pohjaan nojaamaan venettä vasten. Sitten hän lähti kapuamaan
hitaasti ylös. Päästyään tarpeeksi korkealle hän irroitti kypärinsä
ynnä rinta- ja selkäpanssarinsa, laskien varusteet veneeseen. Nyt oli
liikkuminen paljon helpompaa.
Leevi Geldkopf tointui hitaasti. Mutta hän tuskin huomasi seisovansa
vedessä kaulaansa myöten. Hän tuijotti kummituksiin ja alkoi tajuta,
että ne olivatkin oikeita ihmisiä, suomalaisia. Tilanne oli sittenkin
perin ikävä.
Mutta äkkiä hän käsitti keksineensä laivaston uppoamisen salaisuuden.
Sen paljastamisesta olisi hänelle maksettu mitä hyvänsä. Mutta voi, hän
ei ollut siinä asemassa, että olisi voinut ryhtyä hieromaan kauppaa.
Leevi Geldkopf tunsi, että häntä työnnettiin eteenpäin, ja ymmärsi,
että vaadittiin häntä kiipeämään veneeseen. Hän totteli siekailematta.
”Kuoriutunut” kummitus veti hänet laidan ylitse. Ja sitten sama olento
nosti tikkaat vedestä ja sovitti ne lattian aukkoon. Leevi Geldkopf sai
hyvin ymmärretyn viittauksen kavuta edelleen. Hänen mieleensäkään ei
johtunut vastarinta. Hän oli vielä täydelleen pelkonsa vallassa.
Koskinen kiipesi juutalaisen jäljessä ja päästyään ylös huomasi
olevansa joidenkin sementti- ja kalkkitynnyrien ympäröimällä alueella.
Tynnyrit oli asetettu siten, että ulkoapäin saattoi luulla koko
pinta-alan olevan niiden hallussa.
Hän sitoi juutalaisen kädet ja jalat, sitä ennen tutkittuaan hänen
taskunsa. Sieltä löytyi vain veitsi ja lataamaton revolveri.
Hän jätti juutalaisen makaamaan lattialuukun viereen ja laskeutui itse
takaisin veneeseen, kiskaisten sitten tikkaat alas, jotta majurikin
pääsisi veneeseen. Muutaman hetken kuluttua oli tämäkin vapautunut
panssaripuvustaan. Yhteisin ponnistuksin he sitten saivat myös
taintuneen matruusin hinatuksi varastohuoneeseen. Sen tehtyään he
vetivät tikkaat ylös, sulkivat lattialuukun ja kääntyivät vankiensa
puoleen.
Majuri sommitteli jotenkuten pari kysymystä juutalaiselle.
Vastaukseksi tuli, että hän oli Leevi Geldkopf tai oikeastaan Ivanov,
propagandakomisario, koko linnoituksen propagandakomisario. Sen verran
majuri sai selville, mutta huomasi, että hän kielitaitonsa ei riittäisi
enempään kuulusteluun.
”Kirottua!” mutisi hän Koskiselle. ”Meidän upseerien pitäisi osata
vihollistemme kieltä. Siitä olisi enemmän apua kuin ennakolta
arvaakaan. Sprechen Sie deutsch?” kysäisi hän sitten.
”Jawohl!” ilmoitti juutalainen.
Kas niin, nyt oli löydetty yhteinen kieli.
”Mitä olitte tekemässä?”
Juutalainen kiemurteli.
”Varastamassako?”
Komisario kohautti olkapäitään.
”No niin, samapa se. Se ei kuulu minulle, se asia. Mutta tarkastitko,
Koskinen, hänen taskunsa perusteellisesti?”
”Papereitako? En, otin vain aseet talteen.”
Koskinen toimitti uuden tarkastuksen ja ojensi majurille koko joukon
kastuneita, mutta toistaiseksi vielä selviä papereita. Majuri tavaili
niitä hartaasti. Enimmin ilahdutti häntä niiden joukossa ollut
uudenuutukainen, käsinpiirretty karttajäljennös linnoitussaaresta.
Vänrikistä heidän asemansa oli jonkun verran ihmeellinen, mutta majuria
se ei tuntunut huolestuttavan. He olivat vihollisten keskellä, ja
milloin hyvänsä saattoi joku tulla. Koskinen piti tarkoin silmällä
juutalaista. Mutta märkä ja viluinen vanki ei tuntunut ajattelevan
pakoa tai pelastumista. Hän ei vieläkään ollut rauhoittunut äskeisestä
pelostaan. Lyhty ei heitä ilmaisisi. Sen valo suuntautui alaspäin ja
vain hitusen sivulle. Sitä ei voitaisi nähdä ulkoa.
Majuri tutki paperit, pisti ne taskuunsa; veti esille aseensa ja lähti,
annettuaan Koskiselle määräyksen vartioida vankeja, tiedustelumatkalle
varastorakennukseen. Häntä vilutti, sillä hänellä oli vain ne ohuet
vaatteet, joita pidettiin sukellusvarustuksien alla.
Juutalainen oli ilmoittanut, että rakennus oli tyhjä. Ehkä niin,
pimeä se oli ainakin. Lahtinen eteni varovasti, kiivettyään ensin
sementti- ja kalkkitynnyrien muurin ylitse. Hänellä oli pieni, punainen
sähkölamppu mukanaan.
Hänen retkensä kesti vain vähän aikaa, mutta tulos siitä oli hyvä.
Varastorakennus oli melkein tyhjä, nähtävästi tyhjennetty pommituksen
pelossa. Siellä oli vain joukko rautaromua, tyhjiä laatikoita ja
vanhoja lautoja, lukuunottamatta niitä tynnyreitä, jotka kätkivät
näkyvistä lattialuukun. Keskellä varastoa oli hissi yläkertaan. Sitä ei
Lahtinen ikävä kyllä voinut käyttää. Sensijaan hän kiipesi
rautaportaita pitkin toiseen kerrokseen. Senkin tutkiminen oli hyvin
nopeasti suoritettu. Se oli ihan tyhjä.
Majuri palasi Koskisen ja vankien luo. Hän kuulusteli juutalaista vielä
pitkän aikaa. Leevi Geldkopf vastaili nöyrästi ja nopeasti. Hän ei
tuntunut salailevan mitään, vaan kertoi paljon. Hänellä olikin
annettavana runsaasti tietoja, jotka Lahtinen merkitsi muistiin. Tosin
ei niihin voinut täydelleen luottaa, mutta sittenkin ne piti ottaa
huomioon, joka tapauksessa ne olivat hyvin todennäköisiä.
Leevi Geldkopf-Ivanov luuli muuten uudestaan, että hänen viimeinen
hetkensä oli tullut. Arvatenkin hänet surmattaisiin ja myös matruusi,
joka näkyi alkavan virota. Viholliset lähtisivät kai paluumatkalle,
voimatta ottaa vankeja mukaansa, eivätkä jättäisi heitä elävinä
jäljellekään, koska heidän hallussaan oli mitä tärkein salaisuus.
Totta puhuen majurin ajatukset kulkivat samaan aikaan juuri samaa
latua. Asia oli todella niin, ettei vankeja voinut ottaa mukaan, mutta
heitä ei uskaltanut jättää tännekään. Hm, mitään etua ei vangeista enää
ollut. Olihan nyt sota, ja yksinkertaisin ratkaisu olisi tietenkin
ollut mykistää heidät iäksi.
Majuri kuiskaili pitkän tovin Koskisen kanssa. He tekivät päätöksensä.
Lattialuukku avattiin, tikkaat laskettiin alas, ja Koskinen antoi
merkin juutalaiselle, vapautettuaan ensin hänen kätensä ja jalkansa.
Leevi Geldkopf ei tiennyt mitä ajatella. Aiottiinko hänet hukuttaa?
Mutta hän ei saanut miettimisaikaa. Hän näki vain viittauksia ja kuuli
majurin komentoja. Hän totteli.
Puolessa tunnissa hän oli riisunut märät päällysvaatteensa, ja hänet
oli puettu vänrikki Koskisen sukellusvarustuksiin. Hän oli itse
muuttunut kummitukseksi. Tämä ratkaisu oli odottamaton, ällistyttävä.
Ja ennenkuin hän oli lopullisesti käsittänyt asiaa, havaitsi hän
olevansa vedessä. Häntä ei edes vartioitu. Eipä hänestä ollutkaan
pakenijaksi.
Majuri valmistautui myöskin matkaan.
”Siis: huomisiltana tähän aikaan tai hiukan ennemmin! Koeta olla
hyvällä mielellä! Ruokaa sinulla on, juomaa ja tupakkaa myös. No niin,
mitäs nuori mies enemmästä! Näkemiin!”
Lahtinen laskeutui veteen, sitoi juutalaisen köydellä itseensä ja
selitti hänelle muutamin sanoin, mitä tuli tehdä.
Sitten luukku ylhäällä sulkeutui. He olivat pilkkopimeässä. Majuri
nykäisi vankinsa liikkeelle. Leevi Geldkopf huokasi ja totteli. Hän
alkoi uskoa näkevänsä ilkeää unta ja odotteli vain heräämistään.
Vesi solisi hiljalleen hänen ympärillään. Ja ilma oli riivatun
pahanhajuista.