7.

EVERSTIN MIELIPIDE LUUTNANTTI LAHTISESTA ALKAA MUUTTUA.

”Eihän meitä kukaan nähnyt tänne tullessamme?” kysyi luutnantti.

”Eivät kai muut kuin vahdit patterilla, mutta he eivät voineet nähdä
mitään erikoista.”

”Hyvä. Koko seikkailusta ei sanaakaan. Mutta te olette veressä. Onko
teillä toista takkia?”

”On, paraatitakki.”

”Voitteko käydä sen hakemassa huomaamatta?”

Kersantti vilkaisi kelloonsa.

”Kyllä luulisin.”

”No niin, käykääpä sitten. Muutatte sen täällä yllenne. Tässä täytyy
nyt miettiä ja neuvotella, mitä on tehtävä.”

Kersantti poistui ja palasi viiden minuutin kuluttua takki
käsivarrellaan.

”Kaikki nukkuvat vielä.”

Luutnantti auttoi toverilleen siistin takin ylle.

”No niin, nyt ei huomaa mitään erikoista. Koskeeko olkaan?”

Koskinen koetti hymyillä.

”Kyllähän se koskee.”

”Laitetaan sitten kantoside.”

Luutnantti otti pikku pöydältä Lotta-tädin lahjoittaman mustan
silkkisen liinan ja laittoi siitä siteen.

”Loukkasitte kätenne pajassa, ymmärrättehän?”

”Kyllä, herra luutnantti.”

”No niin, tulkaa mukaan!”

Luutnantti laskeutui ensimmäiseen kerrokseen ja koputti kapteeni
Tuokon, patterinkomentajan, ovelle. Sisällä vallitsi hiljaisuus, jota
keskeytti vain lujanlainen kuorsaus. Lahtinen uudisti koputuksen. Kun
siitä ei ollut apua, alkoi hän jyskyttää ovea häikäilemättä. Kuorsaus
taukosi, sänky narahteli, ja äkkiä kysyi uninen ja kiukkuinen ääni oven
takaa:

”Kuka perhanassa siellä on? Eihän nyt ole vielä mikään nousuaika.”

”Minä täällä olen, Lahtinen, ja minulla on asiaa.”

”Asiaa?” murahti kapteeni, mutta avasi oven siristellen silmiään ja
haukotellen. Haukotus jäi kuitenkin puoliväliin, kun hän näki miesten
valjut muodot ja luutnantin käärityn pään.

”Tappelussako te olette olleet?” äänsi hän hämmästyneenä.

Luutnantti työnsi hänet sisemmälle ja sulki oven.

”Nyt on piru merrassa”, kuiskasi luutnantti ja osoitti kersanttia. ”Tuo
on surmannut miehen tänä yönä.”

”No mutta...” ähkäisi kapteeni ja tuijotti tulijoihin.

”Ala pukea nopeasti päällesi ja... ennen kaikkea... soita
vartiotuvalle, että laittavat moottoriveneen lähtökuntoon, mutta
koneenkäyttäjää ja perämiestä ei tarvita.”

”Mitä ihmettä...” yritti kapteeni, mutta luutnantti hoputti:

”Joudu, joudu! Soita, pue yllesi, niin kerron sillaikaa.”

Puolittain tahdottomana kapteeni tarttui puhelimeen ja soitti.

”Halloo, onko vartiotuvalla? Täällä patterinkomentaja. Laittakaa
moottorivene lähtökuntoon. Bentsiiniä myös. Ketään miestä en tarvitse
mukaan. Onko selvä? Loppu!”

”No...?”

”Ala pukeutua!”

Ja kapteenin pukeutuessa luutnantti kertoi yön seikkailut. Kapteenin
hämmästys ei ollut teeskennelty.

”Mutta onko sitten sillä keksinnölläsi jotakin arvoa?” tiedusti hän
kummissaan.

Lahtisen mieli teki vastata myrkyllisesti, mutta hän hillitsi itsensä.

”Kaipa sillä on, koska mies ei kammonnut tuollaista hyökkäystä, eipä
murhaakaan, ja menetti henkensä siinä hankkeessa. Kyllä kai sillä on
jotakin arvoa.”

Kapteeni vilkastui. Uneliaisuus oli hävinnyt.

”Entä nyt?” tiedusti hän.

”Ensiksi meidän pitänee lähteä hakemaan ruumis ja koneosat. Sitten
minun on lähdettävä ilmoittautumaan rykmentin komentajalle. Samalla
käyn lääkärissä tutkituttamassa tätä pääkoppaani. Kersantti Koskinen
seuraa luonnollisesti mukana. Hänen on niinikään käytävä lääkärin
luona.”

”Entä ruumis?”

”No, sen jätämme pajasaarelle. Mitä harvempi siitä jotakin tietää, sitä
parempi. Meidän on salattava asia ainakin niin kauan, kunnes saamme
kuulla, mitä eversti ajattelee. Tämä ei ole tavallinen murtovarkaus
eikä ryöstö, vaan tässä on muuta takana. Luulen, että meille koituu
vain vahinkoa, jos ilman muuta päästämme sen julki.”

”Niin, niin. Tunnetteko sen miehen, kersantti?”

Kersantin ilmoitus hämmästytti kumpaakin upseeria.

”En minä hänen nimeään tiedä, mutta tunnen kyllä näöltä. Olen hänet jo
kahdesti aikaisemmin tavannut.”

”Missä?” huudahti luutnantti.

”Ensi kerralla tapasin hänet konepajassa, jossa valmistetaan panssaria,
ja toisen kerran — siitä ei ole kuin muutamia päiviä — käydessäni
autokorjaamossa antamassa määräykset kumikankaasta.”

”Kas vain, kas vain! Juttu käy yhä hauskemmaksi. Hän on siis nähtävästi
jo pitemmän aikaa meitä seuraillut.”

Kersantti yskäisi.

”Luulen, että hän on vakooja.”

Upseerit katsoivat toisiinsa.

”Onhan sekin ajatus.”

Ovelle kuului koputus, ja sisään astui muuan tykkimies.

”Herra kapteeni, moottorivene on valmiina.”

”Hyvä on, kiitos!”

Pian he olivat matkalla. Kapteeni hoiteli konetta, ja kersantti piti
perää. Lahtinen istui hänen vieressään ja manaili hiljalleen päätänsä,
jota jälleen koski. Moottori työskenteli moitteettomasti, ja alus kiiti
eteenpäin hypellen pienillä laineilla.

”Mutta kuinka ihmeessä se mies on yleensä päässyt perille
keksinnöstäsi?” kysyi kapteeni.

”Kaipa on kuullut siitä yleensä puhuttavan. Eihän se ole ollut mikään
salaisuus. Kaikkihan te sitä naureskelitte. No niin, mies on kuullut
sen, ja joko siksi, ettei minua tuntenut, tai siksi, että luuli minusta
enemmän kuin te, hän antoi sille enemmän arvoa.”

Kapteeni hymyili hieman nolona.

”Niinhän me naureskelimme, mutta kun muisteltiin sinun joitakin
aikaisempia...”

Luutnantti keskeytti hänet.

”Katsos, kun paljon yrittää, voi joskus onnistuakin. Ja nyt olen
hyvässä vauhdissa onnistuakseni ihan täydellisesti.”

”Ja keksintö on arvokas ja käytännöllinen?”

”Olen varma, että joku suurvalta mielihyvin tekisi minusta
monimiljonäärin, jos rahasta puhutaan.”

”Ohhoh! Et ole siis käyttänyt aikaasi hukkaan?”

”Ainakin hyödyllisemmin kuin skruuvia pelaten”, myönsi luutnantti
myrkyllisesti.

”No, mitä se keksintösi koskee?”

”Sitä en vielä sano kenellekään. Sen arvo lisääntyy melkoisesti siitä,
ettei sen laadusta ole vähintäkään aavistusta.”

Kapteeni alistui luutnantin umpimielisyyteen.

He saapuivat lahteen, jonka pohjukkaan vene oli kätketty kamaline
lasteineen. Kapteeni vähensi vauhtia, kun kersantti, joka
kajuutanseinää vasten nojautuneena hoiteli ohjauspyörää, äkkiä
huudahti:

”Täysi vauhti, kapteeni, täysi vauhti! Luutnantti, ottakaa tämä
ohjauspyörä!”

Hän viittasi lahden perälle. Siellä näkyi vene kivien lomassa, mutta he
näkivät myös jonkun ihmisolennon liikuskelevan sen luona. Kersantti
veti taskustaan taannoisen vastustajansa revolverin ja avasi
varmistimen.

Moottori kiiti täyttä vauhtia pohjukkaa kohti. Luutnantti koetti varoa
kiviä, joita oli runsaasti, ja kersantti kiipesi kajuutankatolle,
valmiina joka hetki hyppäämään veneen keulasta maihin, kun olisi
saavuttu kyllin lähelle.

He näkivät, että jokin ruskeapukuinen olento nosti veneestä säkin ja
lähti sitä kiireesti laahaamaan metsään.

Välimatka oli vielä pitkä, mutta kersantti laukaisi muutaman kerran.
Säkin anastaja ei pysähtynyt. Kersantti vapisi kiihkosta.

”Ohjatkaa vasemmalle, siinä ei ole kiviä! Siinä on liejua. Antaa mennä
täydellä vauhdilla!”

Ja moottori sujahti täydellä vauhdilla pehmeään rantaan. Koskinen
hyppäsi, mutta hänen jalkansa lipesi, ja hän kaatui suinpäin hyllyvään
mutaan, onnistaen kuitenkin varjelemaan oikean kätensä, jossa oli ase.
Paikaltaan nousematta hän makuulta laukaisi kaksi kertaa, mutta
kolmannella kuului vain napsahdus: ammukset olivat loppuneet. Vieras
oli kadonnut metsään, ensin kuitenkin käännyttyään päästämään
ahdistajiaan kohtaan kokonaisen sarjan laukauksia. Kuulat vinkuivat
miesten korvissa.

Kersantti oli pian jaloillaan ja pitäen kädessään tyhjää asetta
hyökkäsi puiden sekaan. Parinkymmenen metrin päässä hän huomasi säkin
lojuvan maassa. Sen lähellä oli muutamia pieniä veripilkkuja. Hetkistä
myöhemmin olivat upseerit hänen luonaan.

”Hän on haavoittunut!” huohotti kersantti. ”Tuossa on verta. Seis,
kuulkaapa!”

He pysähtyivät silmänräpäykseksi: jostakin läheltä kuului moottorin
jyskytystä.

Auto!

He juoksivat puiden lomitse maantielle, mutta heidän sinne saapuessaan
osoitti vain leijaileva pöly, että auto oli jo lähtenyt, heidän
ehtimättä nähdä siitä vilahdustakaan. He heittäytyivät istumaan tien
varrelle.

”Olipas se, olipas se...” puheli kapteeni. ”Reipasta toimintaa!”

Mutta kersantti, joka yön ja aamun kuluessa oli jo niin runsaasti
osoittanut järkevyyttään ja kekseliäisyyttään, kiinnitti katseensa
äkkiä ojanreunoihin ja hyppäsi mitään puhumatta metsään. Minuuttin
kuluttua kajahti hänen kiihkeä ja kärsimätön äänensä:

”Kapteeni! Luutnantti Lahtinen! Tänne, tänne!”

Upseerit syöksyivät ääntä kohti ja näkivät hänen puuhailevan jotakin
tiheässä pensaikossa.

”Moottoripyörä!” huusi hän.

Upseerit ähkäisivät: nyt oli takaa-ajo mahdollinen. Yhteisin
ponnistuksin he työnsivät pyörän maantielle. Se oli Harley-Davidson
sivuvaunuineen, uusi.

Sotaneuvottelu oli lyhyt.

”Luutnantti, te jäätte tänne vartioimaan moottorivenettä ja
soutuvenettä ja koneitanne! Kas tässä!”

Kapteeni ojensi hänelle oman parabelluminsa, otettuaan kuitenkin ensin
muutamia patruunia makasiinista. Ne sopivat kersantin hallussa olevaan
revolveriin.

Moottoripyörä oli oivallisessa kunnossa. Se alkoi toimia heti ensi
nykäyksellä. Kersantti istuutui sivuvaunuun, kapteeni ohjaamaan. Hetken
kuluttua ei heistä näkynyt muuta kuin savupilvi.

”Pidelkää lujasti kiinni!” kiljaisi kapteeni.

Sivuvaunu hyppi ja hakkasi. Pyörä kiiti mieletöntä vauhtia; kapteeni
tuskin lainkaan vähensi vauhtia käänteissä, ja näitä oli yhtä mittaa.
Suorat tieosat lennettiin niin kovalla vauhdilla kuin pyörälle yleensä
oli mahdollista. Pieninkin este tai ohjausvirhe merkitsi niissä oloissa
kuolemaa, silmänräpäyksellistä murskautumusta, mutta kumpikaan ei sitä
ajatellut, sillä heillä oli mielessä vain pakoonkiitävä auto.

He saavuttaisivat sen: olihan heidän vauhtinsa suurempi. Ja
autossaolija tuskin aavistaiaisi, että häntä jo ajettiin takaa.

Kapteeni istui kokoonkyyristyneenä ohjaustankoa vasten. Hänen
katseensa, hievahtamaton, oli kiinnitettynä tiehen eteenpäin. Hän
pelkäsi vain yhtä, ei kuoppia eikä käänteitä, vaan jotakin
taitamattomasti rakennettua maantierumpua, joka voisi keikahduttaa
heidät ylösalaisin. Muutamien rumpujen kohdalla he olivat jo lentäneet
osittain ilmaan, mutta olivat jaksaneet vielä säilyttää tasapainonsa.

Moottoripyörällä ajaminen, tuollaisella vauhdilla, pitkin kapeita ja
kiemurtelevia suomalaisia maanteitä oli kuolemalla leikkimistä; sen
rinnalla olivat ilmailijain ”loopingit” ja kuolemanlennotkin
suhteellisesti vaarattomia.

Kunpa vain ei sattuisi ketään vastaan!

Kah, tuolla oli hevonen! Mutta se oli samaan suuntaan menossa kuin
hekin. Ennenkuin hevosmies oli ehtinyt tajuta, mistä oli puhe, oli
kiitävä kummitus hänet jo sivuuttanut.

Tuolla näkyi tienristeys. Kumpaa tietä? Kapteeni kumartui vieläkin
alemmaksi. Tie oli pehmeä. Ei, auto oli jatkanut matkaansa päätietä
pitkin. Vauhtiaan vähentämättä jatkoi pyörä kulkuaan.

Pölypilvi häilähti kaukaisessa käänteessä: auto oli siellä.

Pyörän vauhtia ei voinut enää lisätä. Se jyristi kuin vihaisin myrsky
eteenpäin.

Viiden minuutin kuluttua he saivat karkurin näkyviinsä ja lähestyivät
hirvittävän nopeasti. Auton ajajalla ei liene ollut heistä
aavistustakaan, koska ei käyttänyt suurinta nopeutta.

Moottoripyörä heilahti, kun kapteeni yhdessä suhauksessa ohjasi sen
auton ohitse. Hän antoi sen mennä vielä hetkisen samalla vauhdilla,
mutta hiljensi sitten ja käänsi pyörän tien poikki. Molemmat miehet
hypähtivät maahan, ja kersantti ojensi aseensa.

Auto oli pysähtynyt parinkymmenen metrin päähän. Kersantti syöksyi sitä
kohti.

”Kädet ylös!” huusi hän.

Ruskeapukuinen ohjaaja totteli. Silloin he molemmat näkivät, että
ohjaajana olikin nainen, jonka musta tukka tunkeutui esille autolakin
alta. Hänellä oli kalpeat, hohtavat kasvot. Muuten hän oli kauniin,
vieraan näköinen.

Miehet hämmästyivät aika lailla. Nainen siis oli ollut rannalla,
kantanut säkkiä ja heitä ampunut! Ja naista he olivat ajaneet takaa.

Mutta heillä ei ollut aikaa ihmettelemiseen. Kuka tahansa tuo nainen
oli, hän oli joka tapauksessa mitä epäilyttävin olento ja velvollinen
antamaan heille selityksen.

Koskinen astui auton luo ja katsahti istuimelle. Naisen vieressä oli
revolveri. Hän otti sen talteen ja huomasi, että sen makasiini oli
ammuttu tyhjäksi. Epäilystä ei ollut minkäänlaista.

”Onko teillä vielä aseita?” kysyi hän jurosti.

”Ei”, vastasi nainen kuuluvasti, mutta hänen suupielensä vavahtelivat.
Hän laski alas kätensä.

Kapteeni Tuokko katseli vankia. ”Luojan lykky!” mutisi hän itsekseen.
”Onpa onni, ettei ole sota! Silloin olisi virsi tuolle kauniille
kissalle lyhyt.”

Hän käski naista astumaan autosta, ja käskyä toteltiin nopeasti.
Kersantti tarkkasi valppaasti hänen jokaista liikettään, tuntematta
mitään heltymystä. Nainen taikka mies, hän oli vaarallisilla vesillä!
Sitäpaitsi muistutti haava olkapäässä myös puolestaan.

Kapteeni sai auton käännetyksi. ”Osaatteko ohjata?” kysyi hän
kersantilta.

”Kyllä selviän, herra kapteeni.”

”No niin, käykää ohjaajaksi ja ajakaa vain hiljaista vauhtia. Minä
seuraan pyörällä. Ja te, olkaa hyvä, tulkaa tänne.”

Nainen nousi taas autoon ja asettui viittausta totellen
taka-istuimelle.

”Oletteko haavoitettu?” kysyi kapteeni ritarillisesti.

”Vain pieni naarmu kädessä. Se ei merkitse mitään. Minulla on
nenäliina.”

”No niin, saamme sen pian sidotuksi. Muuten, pankaa mieleenne, varoitan
teitä pakoyrityksestä. Minä ammun.”

Nainen nyökkäsi väsyneesti.

He lähtivät liikkeelle, ajaen nyt kohtalaisella vauhdilla, ja saapuivat
vajaan tunnin kuluttua levottomana ja jännittyneenä odottavan Lahtisen
luo. Hänen hämmästyksensä, kun hän näki kauniin ja kalpean vangin, oli
yhtä suuri kuin äsken hänen toveriensa.

”Nyt”, komensi kapteeni, ”pitää auto ja moottoripyörä ensiksi kätkeä
metsään”.

Moottoripyörän osalta voitiin käsky helposti täyttää, mutta luutnantti
ja kapteeni saivat ponnistella lujasti, ennenkuin heidän onnistui
kuljettaa auto sopivasta paikasta niin kauas pensaiden ja puiden
peittoon, ettei sitä maantieltä näkynyt. Varmuuden vuoksi kapteeni
irroitti muutamia osia kummastakin kulkuvälineestä.

Kersantti vartioi vankia, joka istui ääneti kivellä.

Säkin oli luutnantti jo vienyt moottoriveneeseen, jonka oli myöskin
saanut irroitetuksi mudasta. Hän ja kapteeni kantoivat ruumiin
kajuuttaan ja sulkivat oven. Vene kiinnitettiin moottorin perään.
Nainen istutettiin moottoriveneeseen, ja pian he olivat paluumatkalla
patterille. Vieras oli kieltäytynyt vastaamasta mihinkään kysymyksiin,
eivätkä hekään puhelleet keskenään.

Kersantti, joka oli ohjaamassa, kysyi, eikö olisi parasta ohjata
pajasaarelle. Upseerien mielestä se oli oikein.

Saarelle saavuttuaan he antoivat naisen nousta maihin, missä kersantti
vei hänet syrjään, ja sillaikaa upseerit kantoivat ruumiin ja koneosat
pajaan. Luutnantti lukitsi ovet huolellisesti.

”Minun täytyy nyt lähteä käymään patterilla”, sanoi kapteeni.
”Odottakaa täällä. Palaan hyvin pian.”

”Eikö olisi parasta käskeä vartioida saarta?” ehdotti luutnantti.

”Ajattelin sitä jo itsekin.”

Patterille ehdittyään kapteeni näki ensimmäiseksi laiturilla vänrikki
Nikulan.

”Nikula, hei!”

”Hei, missä sinä olet ollut? Ja Lahtinen? Ja kersantti Koskinenkin on
poissa. Täältähän ovat kaikki livistäneet.”

”Selitän myöhemmin. Minun täytyy lähteä käymään esikunnassa. Sano, että
luutnantti Soini ottaa päällikkyyden. Ja tuota saarta on vartioitava.
Lähetä heti kaksi tykkimiestä tänne.”

Nikula riensi täyttämään käskyä, ja pian kiirehti laiturille kaksi
tykkimiestä, ihmetellen mielessään, miksi heidän piti ryhtyä
vartioimaan autiota, varustamatonta saarta. Mutta heidän asiansahan ei
ollut kysellä, vaan totella.

”Saarelle ei saa kukaan syrjäinen vesilläkulkija laskea. Ellei kieltoa
totella, ampukaa kohti.”

”Ymmärrämme, herra kapteeni!”

Pian oli vahtimiehet sijoitettu saarelle, ja seikkailijamme vankeineen
jyskyttivät moottoriveneessä kaupunkiin päin.

Yöllä ja aamulla oli ollut seikkailuja jotenkin riittävästi.

Jätettyään aluksensa rykmentin laituriin ja vankinsa toimituskomppanian
huoneistoon sotilaiden vartioitavaksi upseerit kiiruhtivat esikuntaan.
Keskipäivän liikenne oli kaupungissa vilkkaimmillaan ja ihmiset loivat
kiireisiä, tutkivia silmäyksiä näihin sotilaihin, jotka jollakin
tavalla tuntuivat vaikuttavan erikoisilta. Yhdellä oli pää kääreissä,
ja toinen kantoi kättään siteessä, ollen lisäksi ryvettynyt ja
pölyinen. Toinen upseerikin oli saanut pukuunsa tomua, ja kaikkien ilme
oli peräti vakava. Uteliaat kaupunkilaiset oivalsivat, että jotakin
outoa oli tapahtunut.

Rykmentin komentaja ei ollut tavattavissa, sillä hän oli nyt divisionan
esikunnassa, mutta sensijaan he saivat käsiinsä rykmentin lääkärin,
joka heidät nähtyään aluksi naureskeli, vaikka samalla oli kummissaan.

”Oletteko olleet tappelussa?”

”Kyllä tavallaan”, sanoi luutnantti. ”Mutta katsokaapa, tohtori,
kersantti Koskisen haavaa. Minä voin kyllä odottaakin.”

Kersantti riisui toisten auttamana takin yltään, ja lääkäri aukaisi
tilapäisen siteen, johon taaskin oli runsaasti imeytynyt verta.

”Ohhoh, ohhoh!” äänteli tohtori. ”Verta on tullut lujasti. Ja mitä
ihmettä: tässähän on ampumahaava, oikein sievä ja kunnollinen
ampumahaava onkin. Browningin kuula on lävistänyt olkapään. Joo, joo,
se on tullut ja mennyt, ja sillä hyvä. Kaivella ei tarvitse. Läheltä
ammuttu. Mutta vieköön se ja se, jonka nimeä ei pitäisi lausua,
teitähän on ammuttu!”

”Niin on”, myönsi kersantti lyhyesti.

”Kuka, missä ja milloin?”

Koskinen vilkaisi luutnanttiin.

”Se on pitkä juttu, tohtori”, vastasi hänen puolestaan luutnantti.
”Meidän täytyy kertoa se ensin komentajalle.”

”Vai niin, vai niin. No, minkäpä sille. Tästä haavasta ei huoli surra,
kyllä se paranee pian. Verta vain on paljon menetetty, sen näkee jo
miehen naamasta. Kas niin, laitetaanpa tämä paikka kuntoon!”

Tohtori pesi ja sitoi haavan perusteellisesti.

”Kättä ei saa liikuttaa”, ilmoitti hän. ”Ja sairaslomaa voin puoltaa
hyvällä omallatunnolla. Seuraava!”

Luutnantti istahti tutkittavaksi. Kun side oli irroitettu, pääsi
tohtorilta huudahdus.

”Mutta, mies, onko teitä lyöty airolla?”

”Erehdys, tohtori, kaikesta päättäen melalla.”

”No niin, no niin. En olisi uskonut, että noin hennonnäköisellä
miehellä on niin kova kallo. Tämmöinen iskuhan olisi voinut musertaa
kallon kuin munankuoren.”

Luutnantti näytti loukkautunutta kättään.

”Tämä ehti väliin.”

”Ja luultavasti pelasti henkenne. Niin, nyt siinä ei ole mitään
erikoisempaa vaaraa. Kun olette tähän saakka elänyt ettekä ole
menettänyt järkeänne, on syytä toivoa parhainta. Mutta takaan, ettei
tuo kuhmu vielä huomispäivänä eikä liioin parin viikonkaan päästä ole
silinnyt. Se on ollut juhlallinen täräys.”

”Olen samaa mieltä.”

Luutnantti sai hoitoa päälleen ja kädelleen.

”No, entä kapteeni?” kysyi tohtori.

Kapteeni naurahti.

”Toistaiseksi ehyt.”

”Hyvä, etteivät patterillanne sentään kaikki ole rampoja ja
raajarikkoja.”

Sotilas ilmoitti, että eversti oli saapunut.

”Jaha, nyt Pontius Pilatuksen eteen”, kiirehti luutnantti, ja
kiitettyään tohtoria vaivoista he siirtyivät everstin työhuoneeseen.
Heidät oli jo ilmoitettu.

”Mitäs tämä, hyvät herrat, oikein merkitsee?” tervehti eversti heitä.
”Koko patteriko sieltä saapuu, ja ilman lupaa?”

Se oli leikkiä, sillä eversti arvasi ilman muuta, etteivät upseerit
olleet tyhjän takia tulleet. Lahtinen sulki oven, ja kaikki kolme
tekivät asennon.

Kapteeni Tuokko ilmoitti:

”Luutnantti Lahtisella on tärkeä ilmoitus.”

”Istukaa!”

Eversti osoitti paria tuolia. Kersantti jäi seisomaan, kunnes eversti,
huomattuaan hänen olevan haavoittuneen, viittasi hänellekin.

Eversti osasi olla kuivan leikkisä ja pisteliäs, jos niikseen sattui,
mutta hän oli ankarasti asiallinen eikä sanallakaan keskeyttänyt
luutnantin perusteellista, vaikkakin suppeata kertomusta. Hän kuunteli
tarkasti, ja selvää oli, ettei häneltä mennyt ainoakaan sana hukkaan.

Luutnantin lopetettua eversti oli hetkisen vaiti.

”Jaha, piirustukset ja koneosat saatu takaisin, tunkeilija surmattu,
ruumis saarella, vanki täällä toimituskomppaniassa?”

”Niin, herra eversti.”

”Siis, luutnantti Lahtinen, keksinnöllänne on jotakin arvoa?”

Toisen kerran samana päivänä kuuli luutnantti tämän kysymyksen. Häntä
kiukutti, mutta nyt ei ollut aika eikä paikka purkaa sisuaan.

”On”, vastasi hän varmasti.

”Mutta minkä lemmon takia ette ole mitään siitä ilmoittanut?”

”Se ei ole lopullisesti valmis, tarkoitan, sillä ei ole lopullisesti
kokeiltu, ja ajattelin, ettei...”

”Ettei herroille ja hulluille pidä näyttää keskentekoista”, täydensi
eversti hymyillen. ”Oikein! Hm, olette muuten menetelleet kaikki,
etenkin kersantti Koskinen, hyvin ja esimerkillisesti.”

Upseerit nousivat asentoon, samoin kersantti.

”Niin, kiitän ennen kaikkea kersantti Koskista. Te olette osoittanut
kylmää harkintaa ja päättäväisyyttä. Muuten, tehän olette haavoittunut?
No niin, tohtori kai ehdottaa sairaslomaa. Hyväksyn sen. Entä te,
luutnantti?”

”En tarvitse sitä, herra eversti.”

”Hyvä. Te ette siis tunne miestä ettekä naista?”

Kaikki pudistivat päätänsä.

”Nainen ei ole suomalainen”, lausui kapteeni. ”Hän puhuu kyllä
kieltämme puhtaasti, mutta ääntämisestä kuulee, ettei suomi ole
ainakaan hänen kotikielensä.”

”Arvattavasti venäläinen”, mutisi eversti. ”Hm, se ruumis on ilkeä
juttu. Siitä on tehtävä nopeasti ilmoitus. Ihmisen surmaaminen on suuri
asia, tapahtukoon se missä oloissa tahansa. Minun pitää asettua
yhteyteen armeijanpäällikön kanssa. Lähden divisionaan. Herrat olkoot
kahden tunnin kuluttua täällä.”

Upseerit kumarsivat ja poistuivat. Tultuaan käytävään huomautti
Koskinen koruttomasti:

”Nyt se aamiainenkin jo maistuisi.”

”Totisesti!” huudahti kapteeni. ”Syömään, syömään! Se olkoon ainoa
tunnuslauseemme tällä hetkellä!”

Lahtinen yhtyi edellisiin puhujiin. Nälkä, huikea nälkä oli hänelläkin,
sen hän nyt vasta huomasi, kun sitä muistutettiin.

He lähtivät kaupungille.

                                                  ⸻

Eversti näytti hyvin tyytyväiseltä, kun he palasivat kuulemaan käskyjä.

”Olen puhunut armeijanpäällikön kanssa. Hän kiittää teitä minun
kauttani. Divisionankomentaja kiittää niinikään ja erikoisesti vääpeli
Koskista.”

Koskinen lensi punaiseksi kasvoiltaan, kun hän teki asennon. Hän oli
saanut siis korotuksen. Sepä kävi sukkelaan!

”Se siitä. Asia jätetään etsivän keskuspoliisin haltuun. Te, luutnantti
Lahtinen, matkustatte tänä iltana pääkaupunkiin ja ilmoittaudutte
huomisaamuna yleisesikunnassa majuri Aarnille.”

”Käskystä, herra eversti!”

”Ja otatte luonnollisesti piirustukset mukaanne. Te, kapteeni Tuokko,
palaatte poliisin toimittaman kuulustelun jälkeen yhdessä etsivien
kanssa patterille, neuvotte heille paikat ja annatte tarpeelliset
tiedot. Vääpeli Koskisen sairaslomatodistus on tässä.”

”Käskystä!”

”Ja nyt lähtekäämme toimituskomppaniaan. Etsivät saapuvat tai ovatkin
jo luultavasti siellä. Haluan itse olla kuulustelussa läsnä.”

Ulkona oli auto odottamassa. He nousivat siihen ja ajoivat sataman
kautta, linnan ohitse, puolustuslaitoksen hallussa olevalle niemelle,
missä toimituskomppaniankin rakennukset sijaitsivat. Vääpelin huoneessa
olivat etsivät jo odottamassa ja heidän mukanaan myöskin sikäläisen
osaston päällikkö. Hän toimitti nopean kuulustelun. Lahtinen, Koskinen
ja kapteeni esittivät kertomuksensa mahdollisimman tarkasti ja
yksityiskohtaisesti.

”Missä se nainen on?” kysyi eversti luutnantilta kapteenin kertoessa.
”Haluaisin hänet nähdä, mutta en haluaisi tulla nähdyksi. Minusta
tuntuu ilkeältä nähdä naista tällaisessa asemassa. Tästä on leikki
varsin kaukana.”

”Se käy laatuun helposti: huoneessa on oven yläosa lasista. Olkaa niin
hyvä!”

Hän johdatti everstin mainitsemalleen ovelle.

Sen edustalla käveli sotilas kivääri hihnassa olalla.

Eversti vilkaisi lasin läpi ja säpsähti ankarasti.

Luutnantti näki hänen suorastaan kalpenevan.

Sitten eversti katsoi toistamiseen.

”Hyvä Luoja!” sopersi hän poistuessaan. ”Onko se mahdollista?”

Luutnanttiinkin tarttui hänen esimiehensä säikähdys.

”Tunnetteko hänet, herra eversti?”

”Hyvin huonosti, hyvin huonosti, mutta tiedän, kuka hän on. Hän on
rouva Natalia Wiesen.”

Lahtinen pysähtyi ja puolittain kuiskasi:

”Onko hän siis...?”

”On, on... hän on parooni Leonid Wiesenin puoliso. Tulin hänelle
esitellyksi viime talvena Helsingissä”, vastasi eversti yhtä hiljaa.
”Olikohan se mies...?”

Luutnantin kiihko kasvoi.

”Minkälainen hän oli ulkomuodoltaan?” tiedusti hän hätäisesti.

”Isokokoinen, voimakasrakenteinen, jyrkkä- ja teräväpiirteinen, oikein
miehen näköinen.”

Luutnantti tunsi veren kohisevan päässään.

”Hän se on, hän!” mutisi hän.

”Kylläpä se Koskinen satutti kätensä henkilöön!” puuskutti eversti.
”Leonid Wiesen! Ja Natalia Wiesen!”

Kun he saapuivat toisten luo, näki heidän kasvoistaan, että he olivat
keksineet jotakin uutta.

”Kuulkaapa, päällikkö!” lausui eversti. ”Se nainen, jonka upseerini
vangitsivat, on rouva Natalia Wiesen.”

”Natalia Wiesen! Ei suinkaan...?”

”Kyllä. Ja surmattu mies on luultavasti parooni Leonid Wiesen.”

Hiljaisuus valtasi huoneen. Kaikki olivat vaiti, pohtien mielessään
tätä tyrmistyttävää ilmoitusta. Oliko tuo aikoinaan Suomessa
oleskellut, sitten vallankumouksen jälkeen kotimaastaan Saksaan
siirtynyt ja sieltä taas Suomeen tullut, maan parhaissa piireissä
liikkunut venäläinen aatelismies urkkija ja vakooja? Hän, joka oli
tunnettu Venäjällä nyt vallitsevan hallitusjärjestelmän vannoutuneeksi
viholliseksi? Jos niin oli laita, oli hän todella pelannut
häikäilemättömän korkeata uhkapeliä.

”Ottakaa nainen säilytettäväksenne ja kuulustelkaa häntä luonanne.
Ilmoittakaa asiasta heti päälliköllenne. Minä puolestani ilmoitan sen
omilleni. Nyt on teillä ensiluokkainen johtolanka.”

”Natalia Wiesen! Natalia Wiesen!” mutisi eversti laskeutuessaan
pihalle.

                                                  ⸻

Pistäydyttyään Lotta-tädin luona näyttämässä itseään ja kertomassa
seikkailuistaan sen verran ja sillä tavalla kuin katsoi mahdolliseksi,
istuutui luutnantti Lahtinen yhdessä vääpeli Koskisen kanssa — joka
oli pyytänyt päästä mukaan — yöjunaan matkustaakseen pääkaupunkiin.

Hän arveli, että henkilökohtaiset seikkailut nyt kai olivat vähäksi
ajaksi loppuneet. Mutta Koskisella oli omat ajatuksensa. Kun hänen
epäluulonsa kerran oli herätetty, ei hän enää heittäytynyt
huolettomaksi. Ja hän oli pitänyt siitäkin huolta, että heillä
molemmilla, myöskin luutnantilla, oli panostettu revolveri taskussa.
Vieläpä varamakasiineineenkin.