13.

Kivinen saa kuulla lyhyen, mutta ytimekkään esitelmän alkeellisista
käyttäytymissäännöistä.

Varmistuttuaan, että Popovin takaa-ajo oli mahdotonta ja hyödytöntä,
palasivat miehet alas. Salakuljettajat istutettiin juuri pariin autoon
kaikessa hiljaisuudessa, kun ei tahdottu toistaiseksi nostaa mitään
melua paljastuksesta.

Salapoliisi hyppäsi kolmanteen autoon apulaisensa kanssa.

”Kiitoksia avustanne ja näkemiin!” sanoi hän seikkailijoillemme.
”Pistäytykää poliisiasemalle, niin saatte yksityiskohtaiset tiedot.”

”Kiitos”, naurahti Olle, ”mutta kai teidän täytyy turvautua meidän
tietoihimme!”

Rakennus tyhjeni, ovet suljettiin ja sinetöittiin ja pari vartijaa jäi
paikalle. Seikkailijamme poistuivat saman pihan kautta kuin olivat
tulleetkin.

”Nyt kotiin nopeasti, ja sitten toimitukseen!” kiirehti Olle.
”Päästämme ne lurjukset irti ensin, minä lähden kirjoittamaan, ja sinä
saat lähteä hoitelemaan sitä neitostasi.”

Saavuttuaan Ollen asuntoon miehet avasivat vaatekomeron oven.
Murtautujat nukkuivat rauhallisina kuin olisivat olleet kotonaan. Olle
herätti heidät. He hieroivat silmiään eivätkä oikein käsittäneet
tilannettaan.

”Kas niin, tässä ovat tavaranne!” virkkoi sanomalehtimies ja ojensi
miehille heidän taskuesineensä, paitsi ei aseita. ”Alkakaa nyt lähteä
tiehenne ja nopeasti! Koko muu joukko on jo vangittu.”

Miehet eivät kyselleet mitään. Sullottuaan tavarat taskuunsa he
painoivat lakit päähänsä ja livistivät avatusta ovesta porraskäytävään.

Sanomalehtimiehet muuttivat taas nopeasti pukuaan ja lähtivät ulos.

”Näkemiin sitten!” virkkoi Olle. ”Soita, jos tarvitset minua tai
jotakin erikoista sattuu!”

Olle astui autoon ja ajoi toimitukseen. Seikkaileva rantajätkä oli nyt
kadonnut. Olle oli nyt tärkeillä uutisilla täytetty reportteri.

”Nyt alkaa tulla!” huusi hän jyristen, tullessaan toimitussihteerin
huoneeseen. ”Järjestäkää latomakone minua varten!”

Hän riensi omaan huoneeseensa, avasi kirjoituskoneen, pujotti siihen
paperin, riisui takkinsa, asetti viereensä virvoitusjuomaa, sikaareita
ja tulitikkulaatikon, kutsui juoksupojan valmiiksi taakse viemään
liuskan toisensa jälkeen latomoon, huokasi syvään, ja äkkiä alkoi
kirjoituskone laulaa kuin paras konekivääri mäenrinteellä.
Sanomalehtimies oli ryhtynyt työhön verekseltään, tuskin ennätettyään
istahtaa monipäiväisten seikkailujensa jälkeen.

Hän naputti ensin otsakkeen viidelle palstalle: ”Kansainvälinen
salakuljetus-osakeyhtiö paljastettu. Lehtemme reportterin tutkimukset.”

Kone rämisi edelleen ja juoksupoika kiirehti toimituksen ja latomon
välillä liuskoja kuljettaessaan. Tukholmalaiset saisivat ensiluokkaisen
sensatiouutisen joka-aamuisen uteliaisuutensa tyydytykseksi.

Sanomalehtimies kirjoitti kylmänä ja tunteettomana sille, mitä
ympärillä tapahtui, eivätkä edes toimitussihteerin sadatukset, että nyt
meni kaikki aikaisempi järjestely helkkariin, vaikuttanut häneen
vähääkään.

Kivinen käveli jalan, saadakseen hiukan miettiä ja punnita tilannetta,
ennenkuin antautuisi uudelleen taisteluun neiti Rigerin kanssa.

Paljon oli selvää, mutta ei kaikki. Neiti Riger ei kuulunut
salakuljettajiin, vaan hän tai hänen rikostoverinsa olivat kääntyneet
näiden puoleen. Luultavastikin veli, Karl, sotilaslentäjä. Hän se
varmaankin oli ollut myös Kuststadin lentäjä.

Mutta mitkä olivat neiti Rigerin toiminnan vaikuttimet? Avustiko hän
prinssiä palkkiosta vai avuliaisuudesta, oliko hän mahdollisesti
kiitollisuudenvelassa prinssille?

Ja millä tavoin prinssin miljoonat aiottiin anastaa? Missä ja millä
tavoin? Ja millä tavoin nuo miljoonat aiottiin tuoda Ruotsiin?

Jorre torkkui hotellissa ovenvartijan komerossa. Tuntiessaan Kivisen
hän hypähti pystyyn.

”Onko neiti Riger täällä?” kysyi Kivinen.

”Kyllä, hän on huoneessaan ja erittäin kiukkuisella päällä”, selitti
Jorre. ”Kirjeenne saadessaan hän suuttui ja yritti soittaa, mutta olin
silloin jo ehtinyt katkaista langat. Pyysin häntä kärsivällisesti
odottamaan, mutta hän ajoi minut ulos.”

Kivinen hymyili. ”Ei ketään ole käynyt täällä häntä kyselemässä?”
tiedusti hän ja ajatteli Popovia.

”Ei ketään!”

”Hyvä on! Viekää tämä nimikorttini neidille”, ja Kivinen ojensi
ovenvartijalle korttinsa. Parin kolmen minuutin kuluttua tämä palasi.

”Neiti ottaa teidät vastaan mitä suurimmalla vastenmielisyydellä”,
ilmoitti hän kohteliaasti.

”Mutta ottaa kuitenkin!”

”Kyllä.”

Kivinen nousi nopeasti kolmanteen kerrokseen ja naputti neiti Rigerin
huoneen ovelle.

”Sisään, olkaa hyvä!” kuului sisältä sangen vähän imartelevasti.

Kivinen noudatti kehoitusta, teki säännönmukaisen kumarruksen
sohvankulmassa istuvalle, ruumiinmukaiseen matkapukuun puetulle
kaunottarelle ja ojensi kätensä.

Neiti Riger puristi sitä veltosti.

”Häiritsenkö?” kysyi Kivinen.

”Kyllä, erittäin suuresti! Nyt ei ole aika kahdenkeskisille
tapaamisille hotellihuoneessa...” alkoi harmistunut neitonen
esitelmöidä alkeellisista sopivaisuussäännöistä.

”Niinpä niin, toista on asumattomissa huviloissa”, uskalsi Kivinen
pistää väliin. ”Saanko mahdollisesti istuutua?”

”Jos olette niin väsynyt, niin voitte istuakin, mutta toivoisin asianne
olevan niin lyhyen, että voisitte sen kertoa seisaaltanne.”

”Kiitos, siinä tapauksessa mieluummin istun.”

Kivinen heittäytyi varsin huolimattomasti muutamaan nojatuoliin. Neiti
Riger haukotteli peittelemättä.

”Te olette väsynyt”, aloitti Kivinen.

”Niin, ja ikävystynyt teidän pitkäpiimäisyyteenne! Tulkaa mieluummin
huomenna.”

”Ei, asiani on niin tärkeä, ettei se siedä lykkäystä. Onko Popov
soittanut?”

Neiti Riger hypähti ylös pelästyneenä. ”Popov...? soittanut... kuinka
niin... en minä tiedä...”

Kivinen sytytti savukkeen.

”Niin, nyt olen voittanut vetoni”, sanoi hän rauhallisesti ja varmasti.
”Tiedän, kuka te olette ja mitä täällä teette.”

Neiti Riger oli saanut takaisin kylmäverisyytensä.

”Niinköhän?” virkkoi hän epäuskoisesti.

”Te olette kamarineuvoksen tytär Wienistä. Teillä on veli, jonka nimi
on Karl ja joka on pannut ruotsalaisten viranomaisten päät pyörälle
lentokonejutullaan. Eikö niin, neiti näyttelijätär?”

Kaunis neitonen puri huultansa, mutta ei osannut enää näytellä.

”Kas niin! Olen voittanut. Muistatte kai, että lupasitte minulle
palkinnon. Minä voisin ottaa sen nyt ja korkojen kanssa rangaistukseksi
vastaanottonne epäkohteliaisuudesta.”

Sanomalehtimies hypähti ylös ja meni sohvan luo. Neiti Riger ei
uskaltanut häneen katsoakaan.

”Kuulkaapas, kertokaa nyt minulle oma historianne”, virkkoi
sanomalehtimies hiljaa ja istuutui neitosen viereen. ”Kaiken muun minä
tiedän.”

”Tiedätte!” huudahti neiti Riger suunniltaan hämmästyksestä.

”Puhukaamme nyt ystävinä! Jättäkää pois tuo suuttumuksenne! Asemanne on
vaarallinen, Kahl ja muutkin salakuljettajat ovat vangitut.”

”Vangitut?” huudahti neitonen, ja äänessä väreili levottomuus.

”Koko yhtiö on nyt paljastettu. Teidän asemanne on vaikea, ja toivon
teidän kertovan minulle kaikki. Autan mielelläni.”

Neiti Riger kätki kasvonsa eikä vastannut mitään. Sanomalehtimies
odotti.

”Vangitaanko minut heti?” kysyi neitonen alistuneena.

”Ei heti eikä kai milloinkaan. Viranomaisilla ei ole mitään tietoa
lentokonejutusta ainakaan toistaiseksi.”

”Kertokaa minulle kaikki mitä tiedätte!” pyysi neiti Riger.

Kivinen kertoi seikkailunsa Tukholmassa ja ”Arthurilla” sekä
salakuljettajien vangitsemisen. Neiti Riger kuunteli tarkkaavaisesti.
Popovin paosta kuullessaan neitonen säpsähti, ja hänen silmänsä
välähtivät.

”Kiitän teitä tiedoista ja avustanne! Kerron teille kaikki
huomis-iltana. Siihen saakka näkemiin!” Neiti Riger nousi ylös ja
ojensi kätensä sanomalehtimiehelle. Tämä ei osoittanut minkäänlaisia
merkkejä, että aikoisi noudattaa annettua viittausta.

”Älkää kiirehtikö, neiti Riger! Minulla on vielä paljon kerrottavaa! Ja
pyytäisin, että te kertoisitte kaikki jo tänä iltana.”

”En!” ja neitosen ääni oli varma ja luja.

”Niinkö!” lausui Kivinen ivallisen painokkaasti. ”Te ette luota minuun.
Hyvä. Mutta kuulkaapas! Te tahdotte suojella prinssiä ja hänen
miljooniaan. Huomenna näyteltäisiin viimeinen näytös. Jos se
onnistuisi, niin te pakenisitte ja jättäisitte kaikki kertomatta. Siitä
en paljoakaan välittäisi, mutta nyt minä tiedän, että näytös ei
onnistu, ei ainakaan sillä tavoin kuin te luulette.”

”Te näytte tietävän todellakin melkein kaikki”, virkkoi neiti Riger
kylmästi. ”Mutta mistä te olette saanut tuon varmuuden, ettei toinen
yritys onnistuisi? Ja toiseksi, se täytyy minun joka tapauksessa hoitaa
yksinäni, sillä te ette voi tulla rikostoverikseni. Minun täytyy
onnistua.”

”Mutta te ette onnistu. Minä tiedän, että te nyt perustatte kaikki
toivonne Popoviin.”

Neiti Riger liikahti.

”Mutta Popov ei ole ainoastaan salakuljettaja, vaan hän on myöskin
petturi. Hän pettää teidät.”

”Pettää? Mitä syytä hänellä olisi pettää? Ja miksi eivät
salakuljettajat olisi sitten jo aikaisemmin pettäneet?”

”Mitäkö syytä? Prinssin miljoonat ovat aivan riittävä syy
heidänlaisilleen. Onhan pääoma aina enemmän kuin välityspalkkio. Ja
syynä siihen, että he tähän saakka ovat olleet rehellisiä, on se, että
he ovat odottaneet lihavampaa saalista. Ensimäinen koeyritys tehtiin
pienellä osalla. Nyt seuraa pääosa.”

Neiti Riger tarttui Kivisen käteen.

”Tiedättekö te tämän vai luuletteko te niin?”

”Minä tiedän. Popov on päässyt pakoon. Luulen, että jos hän on kyennyt
vähimmässäkään määrin harkitsemaan tilannetta, hän yrittää anastaa
prinssin miljoonat itselleen. Hän on rohkea ja häikäilemätön mies.
Hän ei voi tietää, että salakuljettajia epäillään myöskin
lentokonejutussa.”

Neiti Riger käveli hermostuneena ja tuskaisena, ja hänen katseensa
harhaili ympäri huonetta.

”Mitä minun sitten pitää tehdä?” kysyi hän äkkiä sanomalehtimieheltä ja
pysähtyi hänen eteensä.

”Luottaa minuun.”

Neitonen katseli pitkään harmaisiin silmiin ja ojensi kätensä.

”Minä luotan teihin. Määrätkää, ja minä tottelen!”

”Kiitän. Vastatkaa muutamiin kysymyksiini. Ensiksi: missä ja milloin
yritys tapahtuu?”

”Huomenna, oikeastaan tänään Kuststadissa klo 12 ja 1 välillä päivällä.”

”Ja millä tavalla?”

”Samalla tavalla kuin ennenkin.”

”Siis lentokoneella?” huudahti Kivinen.

”Niin, veljeni lentää huvilani yläpuolelle ja pudottaa paketin
puutarhaan. Salakuljettajien on se otettava siellä vastaan ja tuotava
sinne metsähuvilaan. Itse olen täällä Tukholmassa, niin että jos
jutusta saataisiin jotakin selvää, voisin todistaa poissaoloni.”

”Ja senkö vuoksi maalautitte huvilanne katon räikeänpunaiseksi? Minä
aavistelin jotakin tämäntapaista.”

”Mistä te tiesitte sen?”

”Tietäkää, että senjälkeen kuin saimme vihiä teidän osuudestanne, te
ette ole hetkeäkään ollut vartioimatta.”

Kivinen mietti hetkisen. Neiti Riger tarttui äkkiä sanomalehteen ja
alkoi innokkaasti tutkia sitä. Hän huudahti heikosti ja katsoi
kelloaan. Se oli lähes yksi.

”Juna lähtee kymmenen minuutin kuluttua, ja ellemme ehdi sille, emme
tavoita Popovia.”

”Kas niin! Meidän on siis toimittava nopeasti. En tullut ajatelleeksi
koko junanlähtöä. Pukeutukaa nopeasti! Muuten, onko teillä
ulkomaanpassi?”

”On kyllä, Norjaan, Tanskaan ja Saksaan.”

”Se on hyvä. Minullakin on passi Norjaan.”

Neiti Riger kokosi tavaransa ja sulloi ne kahteen pieneen
matkalaukkuun. Kivinen soitti, ja kun tarjoilija riensi sisään, pyysi
hän Jorrea puheilleen. Tämä saapui parin minuutin kuluttua.

”Lähdette meidän mukaamme pienelle matkalle! Saanko esitellä:
toimittaja Minck, neiti Riger!”

Kivinen maksoi hotellilaskun, ja parin kolmen minuutin kuluttua olivat
kaikki kolme ajurissa matkalla asemalle. Kivinen katsoi pari kertaa
levottomana kelloaan. Onnistuminen riippui minuutista tai muutamista sekunneistakin
. Hevonen kiiti hurjana pitkin tyhjiä katuja.

”P—na!” kirosi Kivinen ääneen, kun asematorille saapuessaan kuuli
veturin pitkäveteisen vihellyksen, asemakellon osoittaessa täsmällistä
lähtöaikaa. Seurue oli myöhästynyt junasta. Popovilla oli nyt varma
etumatka.

Seikkailijat nousivat kuitenkin ajurista ja lähtivät kävelemään pitkin
asematoria.

— Auto! — välähti Kivisen mielessä, ja hän kysyi Jorrelta, voisiko
tämä mahdollisesti hankkia hyvän ja luotettavan auton. Nuori
sanomalehtimies mietti hetkisen ja lupasi. Ohjaajaa ei tarvittaisi,
sillä hän kyllä pitäisi kulkemisesta huolen. Hän poistui nopeasti, ja
Kivinen ja neiti Riger jäivät kahden.

”Mitä te oikein aiotte nyt tehdä?” kysyi neitonen.

”Aion pelastaa teidät ja prinssin miljoonat sekä puijata Popovin.”

”Te rupeatte siis rikostoverikseni?” lausui neiti Riger hymyillen.

”Kyllä, lain silmissä, mutta en omissani! Rikon lakia pakottaakseni
toiset sen täyttämään. Minulla on nyt oma suunnitelmani ja olen varma
sen onnistumisesta. Odottakaas, minä soitan ystävällemme Olle Nordgrenille
!”

Kivinen meni puhelinautomaattiin ja soitti.

”Halloo, saanko herra Nordgrenin puhelimeen! Kiitän! Onko Olle! Älä ole
noin kiukkuinen! Minä se olen! Minä lähden nyt matkalle neiti Rigerin
kanssa. Luulen toimittavani Popovin kiinni. Annan heti kaikki
tarvittavat tiedot. Ilmoitan myös olinpaikkani sähkösanomalla ja ajan,
milloin saat julkaista tietoja Kuststadin jutusta. Niin, kiitos!
Näkemiin siis ja terve!”

He kävelivät vielä puolen tuntia asematorilla toisiinsa nojautuneina
kuulakkaassa kesäyössä, kunnes näkivät auton pysähtyvän merkkilyhdyn
luo. He riensivät sinne. Se oli hyvä neljänhengen auto. Jorre istui
kuljettajan paikalla autotakissa suojustimet silmillä. Kivinen auttoi
neiti Rigerin sisään ja kiipesi itse perässä. He istuutuivat taakse,
Jorren vääntäessä moottorin käyntiin.

”Tunnetko tien?” kysyi Kivinen.

”Totta kai”, vastasi Jorre ja hyppäsi ohjauslaitteen viereen. Moottori
surisi, ja sitten hypähti auto liikkeelle, painuen syrjäkaduille ja
selviten vihdoin esikaupunkien jälkeen kovalle ja leveälle valtatielle.
Jorre lisäsi vauhtia, ja seikkailijat kiitivät kesäyössä Kuststadiin.