Ei sijoitettavia paikkoja.
Paikat kappaleessa

Ladataan paikkoja...




    13.

    Kivinen saa kuulla lyhyen, mutta ytimekkään esitelmän alkeellisista
    käyttäytymissäännöistä.

    Varmistuttuaan, että Popovin takaa-ajo oli mahdotonta ja hyödytöntä,
    palasivat miehet alas. Salakuljettajat istutettiin juuri pariin autoon
    kaikessa hiljaisuudessa, kun ei tahdottu toistaiseksi nostaa mitään
    melua paljastuksesta.

    Salapoliisi hyppäsi kolmanteen autoon apulaisensa kanssa.

    ”Kiitoksia avustanne ja näkemiin!” sanoi hän seikkailijoillemme.
    ”Pistäytykää poliisiasemalle, niin saatte yksityiskohtaiset tiedot.”

    ”Kiitos”, naurahti Olle, ”mutta kai teidän täytyy turvautua meidän
    tietoihimme!”

    Rakennus tyhjeni, ovet suljettiin ja sinetöittiin ja pari vartijaa jäi
    paikalle. Seikkailijamme poistuivat saman pihan kautta kuin olivat
    tulleetkin.

    ”Nyt kotiin nopeasti, ja sitten toimitukseen!” kiirehti Olle.
    ”Päästämme ne lurjukset irti ensin, minä lähden kirjoittamaan, ja sinä
    saat lähteä hoitelemaan sitä neitostasi.”

    Saavuttuaan Ollen asuntoon miehet avasivat vaatekomeron oven.
    Murtautujat nukkuivat rauhallisina kuin olisivat olleet kotonaan. Olle
    herätti heidät. He hieroivat silmiään eivätkä oikein käsittäneet
    tilannettaan.

    ”Kas niin, tässä ovat tavaranne!” virkkoi sanomalehtimies ja ojensi
    miehille heidän taskuesineensä, paitsi ei aseita. ”Alkakaa nyt lähteä
    tiehenne ja nopeasti! Koko muu joukko on jo vangittu.”

    Miehet eivät kyselleet mitään. Sullottuaan tavarat taskuunsa he
    painoivat lakit päähänsä ja livistivät avatusta ovesta porraskäytävään.

    Sanomalehtimiehet muuttivat taas nopeasti pukuaan ja lähtivät ulos.

    ”Näkemiin sitten!” virkkoi Olle. ”Soita, jos tarvitset minua tai
    jotakin erikoista sattuu!”

    Olle astui autoon ja ajoi toimitukseen. Seikkaileva rantajätkä oli nyt
    kadonnut. Olle oli nyt tärkeillä uutisilla täytetty reportteri.

    ”Nyt alkaa tulla!” huusi hän jyristen, tullessaan toimitussihteerin
    huoneeseen. ”Järjestäkää latomakone minua varten!”

    Hän riensi omaan huoneeseensa, avasi kirjoituskoneen, pujotti siihen
    paperin, riisui takkinsa, asetti viereensä virvoitusjuomaa, sikaareita
    ja tulitikkulaatikon, kutsui juoksupojan valmiiksi taakse viemään
    liuskan toisensa jälkeen latomoon, huokasi syvään, ja äkkiä alkoi
    kirjoituskone laulaa kuin paras konekivääri mäenrinteellä.
    Sanomalehtimies oli ryhtynyt työhön verekseltään, tuskin ennätettyään
    istahtaa monipäiväisten seikkailujensa jälkeen.

    Hän naputti ensin otsakkeen viidelle palstalle: ”Kansainvälinen
    salakuljetus-osakeyhtiö paljastettu. Lehtemme reportterin tutkimukset.”

    Kone rämisi edelleen ja juoksupoika kiirehti toimituksen ja latomon
    välillä liuskoja kuljettaessaan. Tukholmalaiset saisivat ensiluokkaisen
    sensatiouutisen joka-aamuisen uteliaisuutensa tyydytykseksi.

    Sanomalehtimies kirjoitti kylmänä ja tunteettomana sille, mitä
    ympärillä tapahtui, eivätkä edes toimitussihteerin sadatukset, että nyt
    meni kaikki aikaisempi järjestely helkkariin, vaikuttanut häneen
    vähääkään.

    Kivinen käveli jalan, saadakseen hiukan miettiä ja punnita tilannetta,
    ennenkuin antautuisi uudelleen taisteluun neiti Rigerin kanssa.

    Paljon oli selvää, mutta ei kaikki. Neiti Riger ei kuulunut
    salakuljettajiin, vaan hän tai hänen rikostoverinsa olivat kääntyneet
    näiden puoleen. Luultavastikin veli, Karl, sotilaslentäjä. Hän se
    varmaankin oli ollut myös Kuststadin lentäjä.

    Mutta mitkä olivat neiti Rigerin toiminnan vaikuttimet? Avustiko hän
    prinssiä palkkiosta vai avuliaisuudesta, oliko hän mahdollisesti
    kiitollisuudenvelassa prinssille?

    Ja millä tavoin prinssin miljoonat aiottiin anastaa? Missä ja millä
    tavoin? Ja millä tavoin nuo miljoonat aiottiin tuoda Ruotsiin?

    Jorre torkkui hotellissa ovenvartijan komerossa. Tuntiessaan Kivisen
    hän hypähti pystyyn.

    ”Onko neiti Riger täällä?” kysyi Kivinen.

    ”Kyllä, hän on huoneessaan ja erittäin kiukkuisella päällä”, selitti
    Jorre. ”Kirjeenne saadessaan hän suuttui ja yritti soittaa, mutta olin
    silloin jo ehtinyt katkaista langat. Pyysin häntä kärsivällisesti
    odottamaan, mutta hän ajoi minut ulos.”

    Kivinen hymyili. ”Ei ketään ole käynyt täällä häntä kyselemässä?”
    tiedusti hän ja ajatteli Popovia.

    ”Ei ketään!”

    ”Hyvä on! Viekää tämä nimikorttini neidille”, ja Kivinen ojensi
    ovenvartijalle korttinsa. Parin kolmen minuutin kuluttua tämä palasi.

    ”Neiti ottaa teidät vastaan mitä suurimmalla vastenmielisyydellä”,
    ilmoitti hän kohteliaasti.

    ”Mutta ottaa kuitenkin!”

    ”Kyllä.”

    Kivinen nousi nopeasti kolmanteen kerrokseen ja naputti neiti Rigerin
    huoneen ovelle.

    ”Sisään, olkaa hyvä!” kuului sisältä sangen vähän imartelevasti.

    Kivinen noudatti kehoitusta, teki säännönmukaisen kumarruksen
    sohvankulmassa istuvalle, ruumiinmukaiseen matkapukuun puetulle
    kaunottarelle ja ojensi kätensä.

    Neiti Riger puristi sitä veltosti.

    ”Häiritsenkö?” kysyi Kivinen.

    ”Kyllä, erittäin suuresti! Nyt ei ole aika kahdenkeskisille
    tapaamisille hotellihuoneessa...” alkoi harmistunut neitonen
    esitelmöidä alkeellisista sopivaisuussäännöistä.

    ”Niinpä niin, toista on asumattomissa huviloissa”, uskalsi Kivinen
    pistää väliin. ”Saanko mahdollisesti istuutua?”

    ”Jos olette niin väsynyt, niin voitte istuakin, mutta toivoisin asianne
    olevan niin lyhyen, että voisitte sen kertoa seisaaltanne.”

    ”Kiitos, siinä tapauksessa mieluummin istun.”

    Kivinen heittäytyi varsin huolimattomasti muutamaan nojatuoliin. Neiti
    Riger haukotteli peittelemättä.

    ”Te olette väsynyt”, aloitti Kivinen.

    ”Niin, ja ikävystynyt teidän pitkäpiimäisyyteenne! Tulkaa mieluummin
    huomenna.”

    ”Ei, asiani on niin tärkeä, ettei se siedä lykkäystä. Onko Popov
    soittanut?”

    Neiti Riger hypähti ylös pelästyneenä. ”Popov...? soittanut... kuinka
    niin... en minä tiedä...”

    Kivinen sytytti savukkeen.

    ”Niin, nyt olen voittanut vetoni”, sanoi hän rauhallisesti ja varmasti.
    ”Tiedän, kuka te olette ja mitä täällä teette.”

    Neiti Riger oli saanut takaisin kylmäverisyytensä.

    ”Niinköhän?” virkkoi hän epäuskoisesti.

    ”Te olette kamarineuvoksen tytär Wienistä. Teillä on veli, jonka nimi
    on Karl ja joka on pannut ruotsalaisten viranomaisten päät pyörälle
    lentokonejutullaan. Eikö niin, neiti näyttelijätär?”

    Kaunis neitonen puri huultansa, mutta ei osannut enää näytellä.

    ”Kas niin! Olen voittanut. Muistatte kai, että lupasitte minulle
    palkinnon. Minä voisin ottaa sen nyt ja korkojen kanssa rangaistukseksi
    vastaanottonne epäkohteliaisuudesta.”

    Sanomalehtimies hypähti ylös ja meni sohvan luo. Neiti Riger ei
    uskaltanut häneen katsoakaan.

    ”Kuulkaapas, kertokaa nyt minulle oma historianne”, virkkoi
    sanomalehtimies hiljaa ja istuutui neitosen viereen. ”Kaiken muun minä
    tiedän.”

    ”Tiedätte!” huudahti neiti Riger suunniltaan hämmästyksestä.

    ”Puhukaamme nyt ystävinä! Jättäkää pois tuo suuttumuksenne! Asemanne on
    vaarallinen, Kahl ja muutkin salakuljettajat ovat vangitut.”

    ”Vangitut?” huudahti neitonen, ja äänessä väreili levottomuus.

    ”Koko yhtiö on nyt paljastettu. Teidän asemanne on vaikea, ja toivon
    teidän kertovan minulle kaikki. Autan mielelläni.”

    Neiti Riger kätki kasvonsa eikä vastannut mitään. Sanomalehtimies
    odotti.

    ”Vangitaanko minut heti?” kysyi neitonen alistuneena.

    ”Ei heti eikä kai milloinkaan. Viranomaisilla ei ole mitään tietoa
    lentokonejutusta ainakaan toistaiseksi.”

    ”Kertokaa minulle kaikki mitä tiedätte!” pyysi neiti Riger.

    Kivinen kertoi seikkailunsa Tukholmassa ja ”Arthurilla” sekä
    salakuljettajien vangitsemisen. Neiti Riger kuunteli tarkkaavaisesti.
    Popovin paosta kuullessaan neitonen säpsähti, ja hänen silmänsä
    välähtivät.

    ”Kiitän teitä tiedoista ja avustanne! Kerron teille kaikki
    huomis-iltana. Siihen saakka näkemiin!” Neiti Riger nousi ylös ja
    ojensi kätensä sanomalehtimiehelle. Tämä ei osoittanut minkäänlaisia
    merkkejä, että aikoisi noudattaa annettua viittausta.

    ”Älkää kiirehtikö, neiti Riger! Minulla on vielä paljon kerrottavaa! Ja
    pyytäisin, että te kertoisitte kaikki jo tänä iltana.”

    ”En!” ja neitosen ääni oli varma ja luja.

    ”Niinkö!” lausui Kivinen ivallisen painokkaasti. ”Te ette luota minuun.
    Hyvä. Mutta kuulkaapas! Te tahdotte suojella prinssiä ja hänen
    miljooniaan. Huomenna näyteltäisiin viimeinen näytös. Jos se
    onnistuisi, niin te pakenisitte ja jättäisitte kaikki kertomatta. Siitä
    en paljoakaan välittäisi, mutta nyt minä tiedän, että näytös ei
    onnistu, ei ainakaan sillä tavoin kuin te luulette.”

    ”Te näytte tietävän todellakin melkein kaikki”, virkkoi neiti Riger
    kylmästi. ”Mutta mistä te olette saanut tuon varmuuden, ettei toinen
    yritys onnistuisi? Ja toiseksi, se täytyy minun joka tapauksessa hoitaa
    yksinäni, sillä te ette voi tulla rikostoverikseni. Minun täytyy
    onnistua.”

    ”Mutta te ette onnistu. Minä tiedän, että te nyt perustatte kaikki
    toivonne Popoviin.”

    Neiti Riger liikahti.

    ”Mutta Popov ei ole ainoastaan salakuljettaja, vaan hän on myöskin
    petturi. Hän pettää teidät.”

    ”Pettää? Mitä syytä hänellä olisi pettää? Ja miksi eivät
    salakuljettajat olisi sitten jo aikaisemmin pettäneet?”

    ”Mitäkö syytä? Prinssin miljoonat ovat aivan riittävä syy
    heidänlaisilleen. Onhan pääoma aina enemmän kuin välityspalkkio. Ja
    syynä siihen, että he tähän saakka ovat olleet rehellisiä, on se, että
    he ovat odottaneet lihavampaa saalista. Ensimäinen koeyritys tehtiin
    pienellä osalla. Nyt seuraa pääosa.”

    Neiti Riger tarttui Kivisen käteen.

    ”Tiedättekö te tämän vai luuletteko te niin?”

    ”Minä tiedän. Popov on päässyt pakoon. Luulen, että jos hän on kyennyt
    vähimmässäkään määrin harkitsemaan tilannetta, hän yrittää anastaa
    prinssin miljoonat itselleen. Hän on rohkea ja häikäilemätön mies.
    Hän ei voi tietää, että salakuljettajia epäillään myöskin
    lentokonejutussa.”

    Neiti Riger käveli hermostuneena ja tuskaisena, ja hänen katseensa
    harhaili ympäri huonetta.

    ”Mitä minun sitten pitää tehdä?” kysyi hän äkkiä sanomalehtimieheltä ja
    pysähtyi hänen eteensä.

    ”Luottaa minuun.”

    Neitonen katseli pitkään harmaisiin silmiin ja ojensi kätensä.

    ”Minä luotan teihin. Määrätkää, ja minä tottelen!”

    ”Kiitän. Vastatkaa muutamiin kysymyksiini. Ensiksi: missä ja milloin
    yritys tapahtuu?”

    Huomenna, oikeastaan tänään Kuststadissa klo 12 ja 1 välillä päivällä.”

    ”Ja millä tavalla?”

    ”Samalla tavalla kuin ennenkin.”

    ”Siis lentokoneella?” huudahti Kivinen.

    ”Niin, veljeni lentää huvilani yläpuolelle ja pudottaa paketin
    puutarhaan. Salakuljettajien on se otettava siellä vastaan ja tuotava
    sinne metsähuvilaan. Itse olen täällä Tukholmassa, niin että jos
    jutusta saataisiin jotakin selvää, voisin todistaa poissaoloni.”

    ”Ja senkö vuoksi maalautitte huvilanne katon räikeänpunaiseksi? Minä
    aavistelin jotakin tämäntapaista.”

    ”Mistä te tiesitte sen?”

    ”Tietäkää, että senjälkeen kuin saimme vihiä teidän osuudestanne, te
    ette ole hetkeäkään ollut vartioimatta.”

    Kivinen mietti hetkisen. Neiti Riger tarttui äkkiä sanomalehteen ja
    alkoi innokkaasti tutkia sitä. Hän huudahti heikosti ja katsoi
    kelloaan. Se oli lähes yksi.

    ”Juna lähtee kymmenen minuutin kuluttua, ja ellemme ehdi sille, emme
    tavoita Popovia.”

    ”Kas niin! Meidän on siis toimittava nopeasti. En tullut ajatelleeksi
    koko junanlähtöä. Pukeutukaa nopeasti! Muuten, onko teillä
    ulkomaanpassi?”

    ”On kyllä, Norjaan, Tanskaan ja Saksaan.”

    ”Se on hyvä. Minullakin on passi Norjaan.”

    Neiti Riger kokosi tavaransa ja sulloi ne kahteen pieneen
    matkalaukkuun. Kivinen soitti, ja kun tarjoilija riensi sisään, pyysi
    hän Jorrea puheilleen. Tämä saapui parin minuutin kuluttua.

    ”Lähdette meidän mukaamme pienelle matkalle! Saanko esitellä:
    toimittaja Minck, neiti Riger!”

    Kivinen maksoi hotellilaskun, ja parin kolmen minuutin kuluttua olivat
    kaikki kolme ajurissa matkalla asemalle. Kivinen katsoi pari kertaa
    levottomana kelloaan. Onnistuminen riippui minuutista tai muutamista sekunneistakin
    . Hevonen kiiti hurjana pitkin tyhjiä katuja.

    ”P—na!” kirosi Kivinen ääneen, kun asematorille saapuessaan kuuli
    veturin pitkäveteisen vihellyksen, asemakellon osoittaessa täsmällistä
    lähtöaikaa. Seurue oli myöhästynyt junasta. Popovilla oli nyt varma
    etumatka.

    Seikkailijat nousivat kuitenkin ajurista ja lähtivät kävelemään pitkin
    asematoria.

    — Auto! — välähti Kivisen mielessä, ja hän kysyi Jorrelta, voisiko
    tämä mahdollisesti hankkia hyvän ja luotettavan auton. Nuori
    sanomalehtimies mietti hetkisen ja lupasi. Ohjaajaa ei tarvittaisi,
    sillä hän kyllä pitäisi kulkemisesta huolen. Hän poistui nopeasti, ja
    Kivinen ja neiti Riger jäivät kahden.

    ”Mitä te oikein aiotte nyt tehdä?” kysyi neitonen.

    ”Aion pelastaa teidät ja prinssin miljoonat sekä puijata Popovin.”

    ”Te rupeatte siis rikostoverikseni?” lausui neiti Riger hymyillen.

    ”Kyllä, lain silmissä, mutta en omissani! Rikon lakia pakottaakseni
    toiset sen täyttämään. Minulla on nyt oma suunnitelmani ja olen varma
    sen onnistumisesta. Odottakaas, minä soitan ystävällemme Olle Nordgrenille
    !”

    Kivinen meni puhelinautomaattiin ja soitti.

    ”Halloo, saanko herra Nordgrenin puhelimeen! Kiitän! Onko Olle! Älä ole
    noin kiukkuinen! Minä se olen! Minä lähden nyt matkalle neiti Rigerin
    kanssa. Luulen toimittavani Popovin kiinni. Annan heti kaikki
    tarvittavat tiedot. Ilmoitan myös olinpaikkani sähkösanomalla ja ajan,
    milloin saat julkaista tietoja Kuststadin jutusta. Niin, kiitos!
    Näkemiin siis ja terve!”

    He kävelivät vielä puolen tuntia asematorilla toisiinsa nojautuneina
    kuulakkaassa kesäyössä, kunnes näkivät auton pysähtyvän merkkilyhdyn
    luo. He riensivät sinne. Se oli hyvä neljänhengen auto. Jorre istui
    kuljettajan paikalla autotakissa suojustimet silmillä. Kivinen auttoi
    neiti Rigerin sisään ja kiipesi itse perässä. He istuutuivat taakse,
    Jorren vääntäessä moottorin käyntiin.

    ”Tunnetko tien?” kysyi Kivinen.

    ”Totta kai”, vastasi Jorre ja hyppäsi ohjauslaitteen viereen. Moottori
    surisi, ja sitten hypähti auto liikkeelle, painuen syrjäkaduille ja
    selviten vihdoin esikaupunkien jälkeen kovalle ja leveälle valtatielle.
    Jorre lisäsi vauhtia, ja seikkailijat kiitivät kesäyössä Kuststadiin.