14.

Kivinen ja Minck saavat vaivojensa palkaksi pussillisen kiviä.

Auto huristi tasaisesti sileällä tiellä, sivuuttaen maalaiskyliä ja
huvilakuntia. Raikas yöilma humisi ympärillä.

Kivinen ja neiti Riger istuivat takana, puhumatta mitään. Tulevat
seikkailut pitivät yllä jännitystä, eikä menneisyyttä voinut vielä
kosketella. Sanomalehtimies tunsi, että hän oli pääsemäisillään
päämääräänsä. Ylpeä neiti Riger oli tunnustanut joutuneensa tappiolle,
ja vaikka Kivinen ei suinkaan tahtonut käyttää auttaja-asemaansa
väärin, tunsi hän vaistomaisesti, ettei se myöskään hänen toiveitaan
vähentänyt. Hän aavisti, että neiti Rigerin ulkonaisesti niin iloisessa
ja huolettomassa elämässä oli joku varjo, tuskin hänestä itsestään
riippuva, mutta joka tapauksessa häneen vaikuttava. Mikä suhde vallitsi
prinssin, Karl Rigerin ja Elisen kesken?

Neiti Rigerin katse harhaili hämärässä. Hänen kiharansa liehuivat
tuulessa, ja pieni suu oli tiukasti yhteenpuristettu. Aistikkaaseen
matkapukuun laittautuneena hän oli viehättävä ilmestys, ja Kivisen
täytyi vasten tahtoaankin ihailla ja kunnioittaa hänen itsenäisyyttään
ja rohkeuttaan, siitäkin huolimatta, että niitä käytettiin laittoman
asian palvelukseen.

”Mitä te ajattelette?” kysyi neiti Riger äkkiä ja laski pienen
hansikoidun kätensä sanomalehtimiehen käsivarrelle. Kivinen kääntyi
hänen puoleensa hymyillen.

”Mitä minun pitäisi ajatella?” tiedusti hän vuorostaan. Elise naurahti
lyhyeen.

”En tiedä. Mutta sanokaas, miksi te minua autatte?”

Sanomalehtimies katsoi häneen tutkivasti, mutta neiti Riger oli vakava.

”Sen kerron myöhemmin, vaikka teidän täytyisi se kyllä tietää. Ja te
aavistatte sen kylläkin.”

Neiti Riger käänsi päänsä poispäin.

Aamupuolella auto pysähtyi muutaman pienen kyläravintolan luo, ja
seurue lähti murkinoimaan ja laatimaan lopullista sotasuunnitelmaa.
Kivinen ohjasi neiti Rigerin syrjäisen pöydän luo verannalle ja tilasi
kevyen aamiaisen. Tarjoilija katsoi hiukan ihmeissään aamuvirkkuja
matkustajia, mutta kattoi pöydän, ja kaikki söivät hyvillä mielin
raikkaan matkan jälkeen. Tilattuaan kahvia Kivinen sytytti savukkeen,
tarjosi Jorrelle ja nojasi tuoliinsa.

”Nyt on kello lähes kymmenen. Meillä on siis kaksi tuntia aikaa. Miten
järjestämme loukun Popoville?”

”Saanko ehdottaa”, sanoi neiti Riger vilkkaasti. ”Minä luulen
tietäväni. Popov piiloutuu huvilani puutarhaan. Saatuaan paketin hyppää
hän kuten Kahl aikaisemmin moottoripyörän selkään ja ajaa
metsähuvilaan. Muutettuaan pukua hän hiipii jalkaisin muuanne. Meidän
olisi pitänyt tavata toisemme eräässä hotellissa parinkymmenen kilometrin
piirissä Kuststadista, mutta nyt ei siitä maksa puhua. Popov
ei tule.”

Kivinen teroitti kuuloaan. Neiti Riger puhui ristiriitaisesti. Mutta
sanomalehtimies ei keskeyttänyt. Neitonen oli kai erehtynyt.

”Ehdotan, että ajaisimme hiukan ennen kahtatoista lähelle Kuststadia.
Voin kyllä neuvoa paikankin. Minä jään siihen auton kanssa, ja te taas
hiivitte metsähuvilaan. Kun Popov palaa, pakoitatte hänet antamaan
teille paketin, ja vaaditte samalla häneltä pois kaikki paperini. Ne
eivät tosin ole lainkaan vaarallisia, mutta joka tapauksessa. Saatuanne
paketin tulette minun luokseni. Meidän täytyy olla hiukan etempänä
tapahtumapaikalta, ettei auton seisominen jollakin tiellä herättäisi
liiaksi epäluuloa. Hyväksyttekö ehdotukseni?”

Kivinen tuprutteli savukettaan ja mietti. Suunnitelma oli
yksinkertainen ja varma.

”Ehdotuksenne on hyvä, mutta muuan seikka: palaako Popov varmasti
metsähuvilaan, saatuaan paketin käsiinsä?”

”Kyllä. Hänen täytyy paeta tapahtumapaikalta ja nopeasti. Moottoripyörä
on niin ollen välttämätön. Mutta hän ei voi sillä ajaa kauaksi. Hänen
täytyy se piiloittaa. Ja hän piiloittaa sen metsähuvilaan.”

”No niin, voimme kyllä järjestää asian. Toinen seuraa Popovia koko
ajan, ja toinen on huvilassa. Muuten, oletteko aivan valmis lähtemään
matkalle, neiti Riger?” kysyi Kivinen.

”Kyllä.”

”Missä on palvelijattarenne?” kysyi Jorre äkkiä.

”Niin Minnako? Hän on Malmborgissa.”

Seurue istui vielä jonkun aikaa ravintolassa, kunnes kello löi puoli yksitoista
. Kivinen nousi ja pyysi laskua. Ilma oli kaunis ja kirkas,
tyyni ja lämmin. Ihanteellinen ilmailuilma! ajatteli hän itsekseen.

”Kuulkaas, herra Minck! Tänään on siellä kylpylässä suuret juhlat, vai
kuinka?”

”Niin, ne alkoivat jo kello kymmenen.”

”Hyvin järjestetty, neiti Riger! Kaikki ovat juhlilla, poliisit myös,
ja salakuljettajilla on tilaisuus toimia.”

Hän maksoi, ja seurue nousi taas autoon. Neiti Riger asettui muitta
mutkitta ohjaajan paikalle.

”Antakaa minun ajaa! Minä pidän ajamisesta. Jos pelkäätte, niin saa
herra Minck käydä viereeni! En tunne aivan hyvin tätä mallia, mutta
luulen selviytyväni. Kai te minua hiukan opetattekin?” lisäsi hän
veitikkamaisesti ja katsahti Jorreen.

Jorre asettui hänen viereensä, mutisten jotakin, että kyllä näin ehkä
sittenkin on paras, ja Kivisen oli tyytyminen, tahtoi tai ei,
olkapäitään kohottaen heittäytymään pehmeälle, mutta yksinäiselle
takaistuimelle. Auto lähti liikkeelle neiti Rigerin pikku käsien
ohjaamana. Jorre Minck osoittautui tehtäväänsä innostuneeksi ja
kaunopuheiseksi opettajaksi ja neiti Riger ainakin yhtä tarkkaavaiseksi
oppilaaksi.

Ajettuaan tunnin verran he saapuivat lähelle Kuststadin asemaa. Neiti
Riger ohjasi muutaman syrjätien varrelle ja pysähdytti auton. Miehet
hyppäsivät maahan.

”Kas niin, minä jään tähän! Käännän auton!” Neiti Riger pani koneen
uudelleen käyntiin ja käänsi auton syrjätielle. ”Meidän on parempi ajaa
tätä pitkin”, hän selitti.

Paikka oli metsäaukion laidassa. Tie kulki hiekkanummen syrjää pitkin
ja haarautui kahdelle suunnalle. Kivinen antoi muutamia ohjeita neiti
Rigerille, ja senjälkeen molemmat miehet lähtivät kulkemaan asemalle.

Päästyään asema-alueelta miehet poikkesivat metsään ja hiipivät sitä
varovammin, mitä lähemmäksi tulivat. Huvilan luo tullessaan he
heittäytyivät maahan ja ryömivät takaapäin aitauksen luo. Ketään ei
näkynyt, eikä mitään kuulunut.

”Missä moottoripyörä oli teidän täällä käydessänne?” kysyi Kivinen.

”Tuolla vajassa”, ja Jorre osoitti lautavajaa.

Kivinen tarkasteli hiukan vajaa, ja Jorre tarjoutui hiipimään sinne.
Hän pujottelihe aidan läpi ja livahti sisään ovesta. Kivinen odotti
aidan luona. Jorre palasi hetken kuluttua.

”Ei mitään”, julisti hän. ”Pyörä on poissa ja niin ollen myöskin mies.”

Kivinen hyppäsi aidan yli ja tuli myös vajaan. Moottoripyörän
piilopaikka oli tyhjä. Popov oli ilmeisestikin jo aikaisemmin vienyt
pyörän tapahtumapaikalle. Tutkittuaan vajan ja erään toisen rakennuksen
Kivinen avasi huvilan ikkunan, saman, josta hän jo aikaisemmin oli
kerran tullut sisään.

”Te saatte mennä nyt tienristeykseen ja vartioida Popovia. Jos
huomaatte hänen aikovan lähteä pakoon, niin ampukaa pyörä
kelvottomaksi, ja jos hän taas aikoisi tulla tänne, rientäkää edellä,
piiloittautukaa lähistölle ja hänen tultuansa sisään tulkaa heti
perässä. Onko selvä?”

”Kyllä.” Jorre painalsi metsätielle.

Kivinen kiipesi sisään, tällä kertaa ilman tikkaita, ja sulki ikkunan
jälkeensä. Hän katsoi kelloaan. Se oli muutamia minuutteja vaille
kaksitoista. Hän kiipesi ullakolle ja avasi pienen ikkunan, jääden
kuuntelemaan.

Hänen odotettuaan noin neljännestunnin kuului surinaa, joka kävi yhä
voimakkaammaksi. Ilmeisestikin oli lentokone lähestymässä. Kivinen
laskeutui alas, tarkasti aseensa ja jäi odottamaan metsätielle antavan
ikkunan luo.

Surina taukosi äkkiä. Sanomalehtimies ymmärsi, että moottori oli
pysähdytetty ja kone laskeutunut liukulentoon. Metsä esti näkemästä.
Kivinen jännitti kuuloaan, ja muutaman minuutin kuluttua surisi taas.
Lentokone oli kohoamassa. Surina kävi voimakkaammaksi, heikkeni
vähitellen ja kuoleutui kokonaan. Lentokone oli poistunut.

Noin kymmenen minuutin kuluttua kuului metsätieltä hiljaista ratinaa,
ja jotakin vilahti puitten välissä. Kivinen kyyristyi ikkunan suojaan.
Popov lähestyi taluttaen moottoripyörää. Sen taakse oli kiinnitetty
nahkainen laukku. Sanomalehtimies tarkkasi jännittyneesti
salakuljettajan liikehtimistä. Popov vei moottoripyörän vajaan, ja heti
hänen kadottuaan ilmestyi Jorre näkyville. Nuori sanomalehtimies
hyppäsi notkeasti ja äänettömästi aidan yli, juoksi pihan poikki ja
kätkeytyi portaitten vierellä oleviin pensaisiin.

Popov tuli vajasta kädessään laukku. Hän oli puettu samoihin
vaatteisiin kuin Kahl edellisellä kerralla, vieläpä hän oli
kiinnittänyt leukaansa tukevan ruskean tekoparran. Hän silmäsi
ympäristöä, kuunteli hetkisen ja nousi sitten portaille, avaten oven ja
astuen sisään.

Kivinen oli hiipinyt ikkunan vierestä ovelle, ja kuullessaan Popovin
astuneen eteiseen tempasi hän äkkiä oven auki, ojensi revolverinsa ja
komensi kädet ylös. Tällöin hypähti Jorrekin piilostaan, ja
salakuljettaja huomasi olevansa kahden tulen välissä. Hänen kasvonsa
valahtivat kalpeiksi pelästyksestä, samalla kun punaiset pilkut
poskilla todistivat sitä ääretöntä raivoa, jota hän tunsi joutuessaan
kiinni viimeisellä hetkellä. Verkkaan hän kuitenkin totteli käskyä.

Kivinen antoi päällänsä merkin Jorrelle, joka lähestyi vankia hiljaa
takaapäin ja ennenkuin tämä ehti aavistakaan sieppasi häneltä nahkaisen
laukun. Popov huudahti, mutta Kivisen revolverin näkeminen rauhoitti.

”Käykää sisään, herra Popov!” virkkoi Kivinen ja johdatti vangin siihen
huoneeseen, jossa hän oli ollut yöllä neiti Rigerin kanssa.
Sanomalehtimies istuutui ikkunan ääreen, Jorre asetti tuolinsa oven
eteen, ja vajotessaan nojatuoliin huomasi salakuljettaja olevansa
kahden hänelle täysin tuntemattoman miehen vallassa. Paon
mahdollisuudet olivat pienet, jos niitä oli ollenkaan, ja tärkein,
nahkainen laukku, lepäsi Jorren polvilla.

”Kas niin, herra Popov, meidän onnistui siis vihdoinkin saada pikku
kohtaus teidän kanssanne. Eilen illalla se oli jo peräti vähällä, mutta
te suvaitsitte hypätä ikkunasta ja loikkia pitkin kattoja kuin kissat
maaliskuussa. Meillä olisi hiukan puhuttavaa teille, tehtävä muuan
ehdotus.”

”Keitä te olette!” huudahti Popov.

”Meidän osuutemme tässä jutussa on niin pieni, ettemme katso maksavan
vaivaa sekoittaa vaatimattomia nimiämme siihen. Me tiedämme, kuka te
olette, ja se riittää meille.”

”Mutta ei minulle”, raivosi vanki.

”Paljon mahdollista, mutta se ei tule nyt kysymykseen. Tehän ymmärrätte
asemanne: olette salakuljetusyhtiön toimitusjohtaja ja sitäpaitsi nyt
ratkaisevalla tavalla sekaantunut tähän lentokonejuttuunkin. Ymmärrätte
siis, mikä olisi kohtalonne, jos joutuisitte esivallan kanssa
tekemisiin.”

”Te ette siis olekaan esivallan edustajia”, virkahti vanki
epäluuloisesti, ja hänen viekkaat silmänsä välähtivät
vahingoniloisesti. ”Se ilahduttaa minua, sillä silloin voimme ehkä
sopiakin.”

Kivinen puraisi huuleensa. Hän oli liiaksi paljastanut korttejaan.

”Esittäkää ehtonne, niin voin niitä harkita! Saan kai tupakoida?”

Jorre tarkasti ensin vangin taskut, ottaen pois revolverin, jonka
jälkeen Popov sytytti savukkeen.

”Pyytäisin kuulla ehdot! Minulla on kiire!” toisti hän.

”Sen kyllä uskon. Ehdot ovat seuraavat: te saatte lähteä täältä vapaana
kuuden tunnin etumatkalla ja siitä hyvästä me saamme ensiksikin tämän
laukun ja sitten erinäisiä papereita.”

”Laukusta en luovu”, sanoi vanki kylmästi.

”Siitä emme enää keskustele ollenkaan. Laukku on meillä, ja me sen
pidämme. Mutta vapauttanne vastaan on teidän luovutettava meille
erinäisiä papereita.”

”Mitä papereita?” kysyi Popov teennäisen välinpitämättömänä.

Kivinen mietti hetkisen, sillä oli selvää, että salakuljettaja
käyttäisi tilannetta hyväkseen, saadessaan kuulla jotakin neiti
Rigerista. Mutta asiaa ei voinut auttaa.

”Haluamme neiti Rigeriä koskevat paperit”, sanoi Kivinen yhtä
välinpitämättömästi. Popov purskahti nauruun.

”Niinkö! Entä mitä teette, jos kieltäydyn?” sanoi hän ilkeästi.

”Sittenpähän näette. Muuten, meillä ei ole aikaa pitkälle. Vastatkaa
nopeasti ja toimikaa sitten” — Sanomalehtimiehen ääni oli tuikea ja
tiukka.

”Te ette voi minua jättää viranomaisille”, jatkoi salakuljettaja,
”sillä silloin esittäisin paperit ja neiti Riger joutuisi kiinni.
Huomatkaa, että olen teitä voimakkaampi, vaikka istunkin tässä teidän
vankinanne. Ja lisäksi, syytän teitä kiristyksestä.”

”Syyttäkää vain! Todistaa ette voi. Te olette salakuljettaja ja te
olette myöskin petturi. Olette aikonut ryöstää tuon laukun itsellenne.”

”Entä sitten? Te ryöstätte sen myös itsellenne.”

”Riittää!” virkkoi Kivinen ja nousi ylös. ”Kuulkaa nyt: ellette te heti
paikalla ja muitta mutkitta luovuta papereita, köytämme teidät ja
jätämme tänne huvilaan. Vasta kun olemme päässeet turvaan, ilmoitamme
viranomaisille teidän oleskelupaikkanne. He vapauttavat kyllä teidät
nuorista, mutta joudutte samalla vastaamaan kaikista kolttosistanne.
Valitkaa! Huomatkaa, että me sittenkin olemme teitä voimakkaampia!”

Popov mietti ja nyökkäsi sitten.

”Minä alistun.”

”Paperit?”

Salakuljettaja nauroi. ”Ne ovat täällä”, ja hän pisti kätensä
povitaskuun. ”Jos olisitte olleet ammattikiristäjiä, ette olisi
jättäneet taskujani tutkimatta perusteellisesti ettekä tyytyneet vain
aseen riistämiseen.”

Salakuljettaja antoi muutamia papereita, jotka Kivinen tarkasti.

”Hyvä on!”

”Anteeksi, mutta vielä yksi seikka! Me pelaamme nyt avonaista peliä.
Minulla ei ole rahaa eikä omaisuutta, enkä ilman sitä voi päästä
pakoon. Kuuden tunninkaan etumatka ei auta niin ollen. Luovuttakaa
minulle muutama tuhat.”

Kivisen täytyi myöntää, että salakuljettajan sanoissa oli paljon totta.
Mies oli toimitettava muualle, kuta pikemmin sitä parempi. Hän tarkasti
lompakkoaan, mutta siellä ei ollut kuin pari kolme sataa kruunua.
Jorrella ei ollut sitäkään.

”Kelpaako teille jalokivet?” kysyi Kivinen.

”Kyllä.”

Sanomalehtimies otti painavan laukun Jorrelta ja vei sen pöydälle.
Puukollaan hän nopeasti ratkoi sen auki. Käärettä oli paljon
sisäpuolella, mutta kun hän vetäisi syrjään viimeisen kerroksen,
huudahti hän hämmästyksestä. Nahkaisessa laukussa oli tavallisia
merenrantakiviä. Kivinen tutki kiihkeästi koko laukun, mutta ei
löytänyt mitään muuta kuin kiviä. Mistään arvoesineistä ei ollut
tietoakaan.

Kivinen katsahti salakuljettajaan, joka oli yhtä hämmästynyt kuin hän
itsekin tästä odottamattomasta käänteestä.

”Missä ovat jalokivet?” huusi Kivinen, eikä hän voinut salata
suuttumustaan.

Popov nauroi ääneen. ”En ainakaan minä tiedä. Toin paketin samanlaisena
kuin se ilmasta tipahti.”

Jorre vahvisti salakuljettajan sanat.

”Kunhan ei nainen olisi tehnyt kepposta meille kaikille”, ei
salakuljettaja malttanut olla pistämättä.

”Nyt toimeen!” huudahti Kivinen. ”Paperit meillä on. Moottoripyörälle!”

Äkillinen epäluulo nousi hänen mieleensä. Jorre ja hän hakivat
moottoripyörän vajasta, ja muutaman minuutin kuluttua kiiti pyörällä
kaksi sanomalehtimiestä sovitulle kohtauspaikalle.