6.

Kivinen huomaa, kuinka sattuma toisinaan voi olla uskomattoman
yksityiskohtainen ja johdonmukainen.

Taivas oli pilvessä, niin että oli kohtalaisen pimeä, kun Kivinen
sadetakkiin puettuna ja lippalakki silmille vedettynä pujahti huvilansa
portista polulle, lähtien nopeasti ja äänettömästi kulkemaan
tienristeystä kohti. Ollen kanssa hän oli sopinut, että ellei
häntä neljän tunnin kuluttua alkaisi kuulua, sopisi soittaa
poliisilaitokselle. Taskussa hänellä oli browninki, pari tiirikkaa ja
sähkölamppu, joten hän oli täydellisesti valmis aikomaansa puolittain
salapoliisin, puolittain murtovarkaan yritykseen.

Tienristeykseen tullessaan hän silmäsi varovasti ympärilleen. Ketään ei
näkynyt. Hän pujahti syrjäpolulle ja jännitti kuulonsa ja näkönsä,
sillä hän ei halunnut tulla yllätetyksi. Pari sataa metriä kuljettuaan
hän huomasi puiden välissä häämöittävän rakennuksen. Kivinen pysähtyi
ja kuunteli. Metsässä oli aivan äänetöntä, vain hiljainen tuulenhenki
huojutti puiden latvoja ja suhisi vienosti lehvistössä. Kivinen hiipi
eteenpäin, valmiina joka hetki pujahtamaan metsään.

Huvila oli pieni, yksikerroksinen, hiukan huonossa kunnossa. Kivinen
kiersi sen ympäri. Kaikki ikkunat olivat pimeässä. Huvilaan oli kaksi
ovea, toinen kuistilta ja toinen keittiön puolelta. Kivinen koetti
varovasti ovia. Ne olivat suljetut. Senjälkeen hän kiinnitti huomionsa
ikkunoihin. Kuistin vieressä oleva ikkuna tuntui huolimattomasti
lukitulta. Hän kurottautui varpailleen ja tarttui alalistaan. Ikkuna
avautui. Sisäänpääsy oli kuitenkin vaikea, sillä ikkuna oli korkealla
ja seinä aivan sileä. Sanomalehtimies katseli neuvottomana ympärilleen.
Aivan oikein, kuistia vasten nojallaan, pensaitten piilossa, oli lyhyet
puutarhatikkaat. Kivinen asetti ne ikkunan kohdalle, kuunteli ja
tarkasteli, laskien vihdoin jalkansa astuimelle.

Menköön syteen taikka saveen! — ajatteli hän ja kiipesi sisään,
browninki toisessa ja sähkölamppu toisessa kädessä.

Ikkunalaudalle päästyään pysähtyi Kivinen uudelleen kuuntelemaan.
Kaikki oli rauhallista. Hän painoi sähkölamppunsa nappulaa, ja kirkas
valojuova puikahti lattialle. Hän sammutti lampun samassa
silmänräpäyksessä, hyppäsi äänettömästi lattialle ja veti ikkunan
kiinni, jottei tuulenhenki ilmaisisi jonkun tunkeutuneen sisään.

Sanomalehtimiehen täytyi myöntää itselleen, että tilanne oli koko
lailla epämiellyttävä. Miten hän voisi selittää sisääntulonsa ja
tarkoituksensa? Hänellähän oli vain epäluuloja ja otaksumia, ja jos
nyt joku hänet keksisi, olisi ainoa keino mitä nopein ja
siekailemattomin pako, sillä muutoin hän voisi joutua tekemisiin lain
ja lainvartijoitten kanssa. Mutta koska hän oli tullut näin pitkälle,
ei auttanut enää takaisin kääntyä. Huvila oli tutkittava.

Hän aloitti siitä huoneesta, johon oli tullut. Sähkölampun valossa hän
näki, että se oli tupakka- tai seurusteluhuone. Kalustoa oli pieni
kirjahylly, pöytä, sohva ja puoli tusinaa tuoleja. Seinillä oli
muutamia kuvia, lattialla matto, mutta muuten oli huone alaston ja
autio. Mikään ei osoittanut, että siellä olisi oltu äskettäin.
Tuhka-astiakin pöydällä oli tyhjä ja puhdas.

Sattuma on suosiollinen, — ajatteli Kivinen. — Talo pimeä, ikkuna
auki ja tikapuut saatavilla. Eteenpäin!

Sanomalehtimies hiipi ovelle, ja hän oli sisimmässään varma, että se
oli auki. Niinkuin olikin. Hän avasi sen varovasti, pysähtyi
kynnykselle kuuntelemaan ja valaisi sitten taskulampullaan ympäristöä.
Hän oli huoneita yhdistävässä käytävässä. Vasemmalla puolella oli tyhjä
vaatenaulakko ja sen vierellä ovi kuistille. Vastapäätä sitä huonetta,
josta hän oli tullut, oli ovi, mutta kun sanomalehtimies alkoi sitä
tarkastella, huomasi hän ikäväkseen ja harmikseen, että se oli
kaksinkertaisessa lukossa, tavallisessa ja ameriikkalaisessa. Tiirikka
kyllä auttaisi selviytymään edellisestä, mutta toisen avaaminen oli jo
koko lailla vaikeampaa.

Perällä oli vielä neljäs ovi.

Kivinen hiipi varpaillaan pitkin mattoa, joka lihas jännittyneenä. Talo
oli edelleenkin aivan äänetön. Hän tarttui kädensijaan, kuunteli ja
painoi sen hitaasti alas. Se antoi myöten, ja äärimmäisen pidättyvästi
koetti Kivinen työntää ovea auki. Onnistui. Ei edes sarana narahtanut,
ja kiitävän tuokion ehti sanomalehtimies ajatella, ettei ikkunan eikä
ovien saranat olleet kertaakaan narahtaneet.

Hän astui hitaasti sisään ja painoi lamppuaan. Valojuova kiiti pitkin
lattiamattoa, osui ikkunaan, livahti nopeasti syrjään ja valaisi äkkiä
pöydän. Kivinen jäi tuijottamaan eteensä liikkumattomana, sillä
näkemänsä ällistytti hänet perinpohjin.

Pöytä, jota hän valaisi, oli katettu kahdelle hengelle: kaksi
kahvikuppia, sokeriastia, leivoslautanen ja kirjaillun peitteen alla
kahvipannu. Samassa silmänräpäyksessä selvisi Kiviselle, mitä oli
tuoksu, jota hän oli ollut tuntevinaan jo ikkunasta sisään kiivettyään.
Se oli tuoreen kahvin tuoksu, miellyttävä ja voimakas, mutta kun hän
vasta tienristeyksessä oli heittänyt pois väkevän sikaarinsa, ei hän
ollut tuoksua täysin vaistonnut.

Talossa oli ihmisiä.

Silmänräpäyksessä nämä mietteet välähtivät hänen mielessään, valo
sammui, ja hän yritti nopeasti pujahtaa takaisin käytävään, kun samassa
kuului napsaus ja koko huone tuli valoisaksi katossa riippuneen
sähkölampun syttyessä, ja tuttu miellyttävä ääni lausui varmasti ja
rauhallisesti:

”Tervetuloa, herra Kivinen!”

Sanomalehtimiehen käsi sukelsi salamannopeasti taskuun, hänen rajusti
kääntyessään, mutta ojennettu browninki vaipui alas, kun hän näki,
sähkönappulan luona seinään nojaamassa, tummaan aistikkaaseen
iltapukuun pukeutuneen, veitikkamaisesti ja voitonriemuisesti
hymyilevän neiti Rigerin.

”Te täällä?” huudahti Kivinen ihan suunniltaan.

”Niin”, lausui neiti Riger hymyillen, niin että ihastuttavat hampaat
tulivat näkyviin, ”mitä ihmettelemistä siinä on? Anteeksi, minähän
voisin ehkä hiukan ihmetellä sitä, että te olette täällä.”

Kivinen tunsi itsensä noloksi, niinkuin ainakin mies, joka yllätetään
murtovarkaan hommissa panostettu browninki ojennettuna viehättävää
naista kohti, mutta hämmennystä kesti vain hetken, sillä vaikka hän
olikin äärimmäisen ymmällä tästä odottamattomasta tapaamisesta, ymmärsi
hän, että ellei muun, niin ainakin itserakkauden kannalta hän ei saisi
hämmennystään näyttää.

Hän pisti nopeasti browningin taskuunsa ja otti keveästi kumartaen
lakin päästään.

”Häiritsenkö?” kysyi hän kohteliaasti.

”Ette suinkaan! Minä odotin teitä.”

”Huomaan sen”, virkkoi sanomalehtimies, kääntyen pöytää kohti. ”Tämä
ihastuttava kahvipöytä lienee tarkoitettu meille.”

”Kyllä, mutta kun olen teitä jo pitkän aikaa odottanut, on kahvi
jäähtymäisillään. Pyydän, heittäkää päällysvaatteenne! Niin, tuonne
eteiseen!”

Kivinen kohautti olkapäitään ja meni eteiseen riisumaan
päällysvaatteensa. Tutkimusretki näkyi tulevan vaiherikkaammaksi kuin
hän oli osannut kuvitellakaan.

”Tehkää hyvin!” ja neiti Riger viittasi Kiviselle. Tämä istuutui
vastapäätä viehättävää emäntää ja silmäsi ympärilleen. Huone oli
yksinkertaisen aistikas huvilahuone kirkasvärisine seinäpapereineen ja
kevyine huonekaluineen, kukkineen ja kirjailtuine liinoineen.
Ikkunaverhot olivat alasvedetyt, ja varjostettu kattokruunu loi
miellyttävän hillityn valaistuksen. Neiti Riger oli säteilevän kaunis,
hänen silmänsä loistivat tavallistakin kirkkaampina, ja koko olennosta
säteili viehkeää naisellisuutta. Ympäristö, suloinen seuralainen ja
kohtauksen romanttisuus saivat sanomalehtimiehen täydelleen
valtoihinsa. Kysyi tahdonponnistusta, jotta hän jaksaisi muistaa, ettei
hän ollut tullut tänne miellyttävää kahvikeskustelua, vaan
häikäilemättömän salakuljetusyrityksen tutkimista varten.

Neiti Riger siirsi syrjään kirjaillun kahvikannun myssyn ja kaatoi
tuoksuavaa juomaa molempiin kuppeihin, ojentaen sitten vieraalleen
sokeri- ja kerma-astian ja tarjoten leivoksia.

”Pienen kävelyn jälkeen raikkaassa yöilmassa toivon kahvin maistuvan!”
sanoi hän veitikkamaisesti. Kivinen kohautti olkapäitään.

”Älkää sortako sorrettua!” sanoi hän tahallisen alistuvaisesti. ”Mistä
tiesitte minua odottaa?”

”Sehän kuuluu oikeastaan sotasalaisuuksiini, mutta voin sen kertoakin.
Näin päivällä teidät ja herra Nordgrenin polulla, ja kun te käännyitte
takaisin aivan alkupäässä, välähti mieleeni, että te hämärän tullen
jatkatte tutkimusmatkaanne. Naisellinen vaistoni sanoi minulle aivan
oikein.”

”Mutta miksi pöytä on katettu vain kahdelle?”

”Otaksuin, ettei herra Nordgren kunnioitusta herättävine ruhoineen
olisi sovelias ja tuskinpa halukaskaan liikkumaan tällaisilla,
anteeksi, jossakin määrin murtovarkaan polkuja muistuttavilla
retkillä.”

”Taaskin oikein.”

”Ja kun arvasin aikomuksenne, niin päätin järjestää pikku yllätyksen.
Ettekö ihmetellyt sattumaa, herra Kivinen?”

”Kyllä, hiukan: talo pimeässä, ikkuna auki, tikapuut saatavilla, ovet
lukitsematta, saranat voidellut...”

Neiti Riger nauroi.

”Sain kyllä vaivata hiukan päätäni, mutta lopputulos korvasi kaiken. En
ole milloinkaan niin nauttinut oman voimani tunnosta kuin nähdessäni
teidän browninki ojossa kääntyvän minua kohti, valon ja yllätyksen
sokaisemana.”

”Tulin tänne etsimään moottoripyöräilijää.”

”Sen kyllä arvasin. Teillä näkyy olevan melko lailla johtopäätöskykyä,
ja minun on oltava kiitollinen kohtalolle, ettette te ole Kuststadin
poliisipäällikkö, vaan ainoastaan sanomalehtimies, sillä edellisessä
tapauksessa minä kai istuisin jo varmassa tallessa ja kylpylän arvoisa
yleisö saisi uutta ja mitä mielenkiintoisinta keskustelun aihetta.”

”Niin varmasti istuisittekin.”

”Miksi te ette ilmoita tietojanne viranomaisille?”

”Monestakin syystä: minulla ei ole mitään velvollisuuksia, ja sitten
minä olen lyönyt vedon kanssanne. Ja aion sen myös voittaa.”

”Minä myönnän jo nyt joutuneeni tappiolle”, sanoi neiti Riger hiljaa.

Kivinen säpsähti. Sanat ja ääni, jolla ne lausuttiin, olivat kokonaan
toiset kuin mihin hän oli neiti Rigerin kanssa seurustellessaan
tottunut. Tavallinen leikkisä ylimielisyys ja varmuus oli poissa, ja
sijaan oli tullut naisellinen alistuvaisuus. Kuulosti väsymykseltä.
Katsahtaessaan seuralaiseensa hän huomasi tämän ilmeen muuttuneen.
Juuri äsken vielä vilkkaan ja iloisen seikkailijattaren sijassa oli
murtunut ja kärsivännäköinen nainen. Sanomalehtimies joutui hämilleen
tästä yhtä äkillisestä kuin odottamattomastakin muutoksesta.

”Te myönnätte... jo nyt...” sanoi hän ihmetellen.

”Minun täytyy. Ja... ja... voisin antaa vaikka palkinnonkin... jo
nyt...” virkkoi neiti Riger tapaillen, samalla kohottaen kosteat
silmänsä, jossa vilahti hetkeksi entinen veitikkamaisuus. ”Vaikka
niinkuin silloin purjehdusretkellä”, lisäsi hän nopeasti, luoden
samalla katseensa alas.

Sanomalehtimies ei käsittänyt, mutta hänen täytyi tunnustaa itselleen,
että hän olisi halusta painanut huulensa neiti Rigerin nyt hiukan
värähteleviä huulia vasten. Mutta hän hillitsi itsensä. Neiti Riger oli
erehtynyt, jos hän oli luullut niin helposti saavansa hänet voitetuksi.

”Minä en voi ottaa vastaan palkintoa, sillä en katso sitä ansainneeni.
Vetoa en ole vielä voittanut, mutta kun sen voitan, niin saatte olla
varma, että pidän kyllä huolen palkinnon saamisesta”, lausui hän
nopeasti ja koetti saada äänensä kohteliaan huolettomaksi ja
vilkkaaksi.

”Te ette siis tahdo ottaa vastaan palkintoanne?” kysyi neiti Riger kuin
havahtuen ja loi syvät kosteat silmänsä sanomalehtimieheen. Kivisen
vangitsi tämä katse, lempeä ja luja, ja veri syöksyi hänen päähänsä.

”En palkintona, mutta kyllä muuten...” sopersi Kivinen ja tarttui neiti
Rigerin käteen. Tämän sormet puristautuivat kiinni hänen sormiinsa.
Kivistä poltti pehmeitten naiskäsien kosketus.

Neiti Rigerin katse imeytyi kiinni häneen, ja sanomalehtimies tunsi
kuin koko olemuksensa uppoavan noiden kosteitten silmien pohjattomaan
mereen. Hän hypähti ylös ja veti neiti Rigerin syleilyynsä, suudellen
vastustamattomille raikkaan punaisille huulille. Neiti Riger ei
estellyt, mutta irroittautui lempeästi hymyillen, painaen sitten päänsä
käsiinsä ja jääden istumaan pöytään nojaten. Kivinen tunsi huumausta ja
hän olisi tahtonut luopua tehtävästään, unohtaa kaikki ja vetää
uudelleen lähellä istuvan viehättävän naisen syliinsä. Eihän häntä
tehtäväänsä sitonut mikään velvollisuus eikä pakko, hän oli vapaa
luopumaan, salaamaan ja antamaan anteeksi, niinkuin neiti Riger olisi
tahtonut, ja hän tiesi saavansa uuden suudelman ja kauniin naisen
kiitollisuuden. Mutta jokin häntä pidätti, ja se oli vaistomainen
aavistus, hämärä tietoisuus, ettei hänen edessään oleva nainen ollut
tavallinen rikollinen, ettei juttu ollut niin yksinkertainen ainakaan
häneen nähden kuin se nyt pyrki näyttämään. Hänen olisi otettava täysi
selvyys, ja vasta silloin hän voisi täydellisesti määrätä suhteensa
neiti Rigeriin. Ja ehkä hän voisi, vaikka vastoin asianomaisen tahtoa,
auttaa myöskin neiti Rigeriä... Ja tämän ensimmäinen kysymys suorastaan
pakoitti hänet ratkaisemaan.

”Te ette siis aio luopua tutkimuksistanne. Kun sitten olette saanut ne
loppuun, annatteko minut ilmi?”

Kivinen mietti.

”Voisin ainoastaan yhdessä tapauksessa tehdä sellaista, mutta olen
varma siitä, ettei teihin nähden ole sitä mahdollisuutta olemassa. En
ole tässä maassa ehdottomasti, ainakaan omasta mielestäni, sidottu lain
kirjaimeen, ja minkä omatuntoni myöntää oikeaksi, sen hyväksyn, vaikka
se ei olisikaan täydellisesti sopusoinnussa lain kanssa.”

Kivinen kylmeni itsekin näistä järkevän harkituista sanoistaan. Neiti
Riger suoristautui ja järjesti hiuksensa.

”Ettekö voisi minulle kertoa historiaanne?” kysyi Kivinen vakavasti.

”Minä kertoisin mielelläni, mutta minä en voi.”

”Ettekö milloinkaan?”

”Ehkä jonkun ajan kuluttua.”

Neiti Rigerin äänessä kuului entinen varmuus, ja hän pyysi Kivistä
jatkamaan juontia, kaataen kahvia.

”Miksi tulitte tänne huvilaan?” kysyi Kivinen hetken kuluttua.

”Tapaamaan teitä ja estämään teidät tutkimasta huvilaa. Ja saadakseni
teidät luopumaan aikeestanne.”

”Millä te luulitte saavanne minut luopumaan?”

Neiti Riger ei vastannut mitään. Ainoastaan vahva punerrus levisi hänen
kasvoilleen.

”Te laskitte oikein”, puhui Kivinen verkkaan, ”mutta te laskitte myös
väärin. Niin, minä pidän teistä. Siihen te perustitte. Te tiedätte,
että rakastan teitä. Minä en tunne teitä juuri ollenkaan, minä tiedän,
että te olette sekaantunut vaaralliseen salakuljetusjuttuun, mutta minä
rakastan teitä, en keveästi ja ohimenevästi, vaan todella. Jos
haluaisin vain huvitella, niin mikään ei olisi helpompaa kuin luopua
aikeestani. Mutta nyt minä todella rakastan teitä; ehkä vasta olen
oppinut näinä hetkinä, ja senvuoksi, juuri senvuoksi en voi luopua
tehtävästäni. Minun on saatava asiasta selko, ja kun tiedän kaikki,
silloin voin kysyä teiltä sitä, mitä haluan tietää, Mutta jo nyt,
ettekö luota minuun niin paljon, että kertoisitte minulle, mitä on
sydämellänne, ja mikä teitä painaa?”

Kivinen tulistui, ja hänen puheensa uhkui vakuuttavaisuutta. Neiti
Rigerin katse harhaili, mutta liikkumattomana hän kuunteli omituista
rakkaudentunnustusta omituisessa tilanteessa.

”Jos olisi kysymys vain minusta”, aloitti neiti Riger, ”en empisi.
Mutta kuten te aavistatte ja tiedättekin, ei kysymys koske vain minua.
Ja ne, jotka ovat luottaneet minuun, eivät saa pettyä luottamuksessaan.
Olen mennyt liian pitkälle, voidakseni peräytyä.”

”Niin olen mennyt minäkin, ja meidän on siis taisteltava.”

Neiti Riger katsoi miestä, jota hän ei kaikella viehätysvoimallaan
ollut kyennyt saamaan luopumaan miehelle hänen nähdäkseen aivan
yhdentekevästä aikeesta.

”Ettekö mitenkään voisi peräytyä?” kysyi hän hetken kuluttua uudelleen
sanomalehtimieheltä, samalla kun hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.

”En voi”, vastasi Kivinen hiljaa mutta varmasti. ”Ymmärtäkää minua
oikein.”

”Minä ymmärrän, mutta en hyväksy. Mitä oikeutta teillä on sekaantua
teille muutama viikko sitten vielä aivan vieraitten, yhdentekevien
ihmisten asioihin?” Neiti Rigerin äänessä kuului epätoivoon saatetun
naisen katkeruus.

”Te ette ole minulle yhdentekevä”, vastasi Kivinen. ”Olen sen teille jo
sanonut. Minä rakastan teitä, uskokaa se, ja minä tahdon paljastaa
elämänne salaisuuden. Olkaa vakuutettu siitä, että sen myös ennen
pitkää paljastan. Aavistus sanoo minulle, että ehkä teen teillekin
hyvän työn. Joka tapauksessa rakkauteni puolesta taistelen.”

”Minä en siinä tapauksessa rakasta teitä milloinkaan.”

Kivinen naurahti katkerasti.

”Se on hyvinkin luultavaa, mutta minä en myöskään rakkauttani osta
luopumalla aikeestani. Ja vaikka minulla ei toistaiseksi ole mitään
syytä luulla teidän minua rakastavan, en anna ainakaan vielä tämän
kieltävän vastauksen itseäni peloittaa. Ja nyt lienee minun aika
lähteä. Te olette pannut maineenne alttiiksi, järjestäessänne tämän
yllätyksen. Syy sellaiseen menettelyyn on tietenkin ollut hyvin
pakoittava. Te olette rohkea nainen, ja minä kunnioitan teitä.”

Kivinen nousi ja ojensi kätensä. Neiti Riger hypähti ylös.

”Minä lähden myös.”

Sanomalehtimies auttoi tumman viitan neiti Rigerin hartioille, puki
ylleen palttoonsa, ja he poistuivat, Kivinenkin tällä kertaa ovesta.
Ääneti he kulkivat metsäpolkua pitkin, neiti Rigerin nojatessa Kivisen
käsivarteen. Sade oli tauonnut, ilma oli raikkaan tuore ja tuulikin
melkein vaimennut. Ehdittyään neiti Rigerin huvilan portille
ainoatakaan ihmistä kohtaamatta Kivinen työnsi portin auki ja ojensi
kätensä. Neiti Riger puristi sitä pitkään. Kivinen ei voinut vastustaa
itseään, vaan sulki neitosen syliinsä.

”Älkää ajatelko minusta kovin pahaa”, soivat neiti Rigerin viimeiset
sanat hänen korvissaan, kun hän laskeutui vuoteelleen, Ollen hiukan
muristen kysellessä retken tuloksia. Kivinen vastaili harvakseen ja
vaikeni pian kokonaan. Hän tahtoi olla yksin ajatuksineen.