I.

Reheväoksaisen ja tuhatkukkaisen pihapihlajan viileässä varjossa lepäsi
rentonaan Silmukorven nuori Epra.

Yksinäisessä korpitorpassa oli suvisunnuntain leppoisa rauha. Vanhan
äitimuorin hiljainen häärinä ei kuulunut kauas pirtin seinien
ulkopuolelle. Porstuan permantopalkki vain joskus pehmeästi loksahti,
kun vanhan naisen taniaisjalka sille astui matkalla pakarista
maitokamariin.

Pihlajan kalvessa puolihortoisena lojuileva Epra ymmärsi tuon
loksahduksen merkityksen ja ajatteli kysyä äidiltään, kun
loksahdus uudistui, joko saa tulla kirkonaika-kahville. Sumuinen
ajatus siirtyi kuitenkin seuraamaan Mansikin kellon kalkatusta
ja Päistärpää-tamman kulkusen kilahduksia törmän alta. Kanatkin
kotkottelivat raukeata mielihyväänsä, raapustellessaan tarha-aidan
takana, ja räystäspääskynenkin liversi vallan vietävästi. Oli niin
mukavaa kuunnella noita ääniä, että permantoloksahdus ei hetken perästä
enää niistä erottunutkaan. Kun Epra sen uudelleen kuuli, ei hän enää
muistanutkaan sen tarkoitusta.

Silloin arveli kevyt hyttynen ajan sopivaksi ja laskeutui Epran
painuneelle silmäluomelle. Tajunta heräsi synnyttäen syvän haukotuksen
ja voimakkaan kiskottelun.

Epran lähettyvillä oli torkkunut lujarakenteinen talonkoira, joka
oli koko ajan ainakin toisella silmällään pälyillyt isäntänsä
joutavanpäiväistä vetelehtimistä. Se ei ollut aluksikaan Villin
koiramaista luontoa ollenkaan miellyttänyt. Vastahakoisesti oli Villi
painanut päänsä leukusilleen etukäpälille, pitäen sentään kotvan ajan
takajalat seisomassa ja häntänsä kippurassa. Lopulta oli se kuitenkin,
parin tyytymättömän murahduksen jälkeen, suoristanut valkotöyhtöisen
häntänsä ja retkahuttanut lonkkansa pehmeälle nurmelle. Mutta heti,
kun isäntä alkoi haukotella, oli Villikin kavahtanut seisaalleen,
köyristellen selkäänsä ja venytellen ruhoaan kuten isäntäkin.

Kun Epra uudelleen jäi vähäksi aikaa liikkumattomaksi, seisoi Villi
arvokkaana ja moittivana. Sen kaunis pää oli korkealla, näyttäen, miten
vitivalkoinen karva peitti leveän rinnan ja kiertyi kapeana seppeleenä
tukevalle kaulalle ja niskalle.

Epra silmäili salavihkaa Villiin päin. — Älä nyt ole noin olevinasi.
Kyllä minä muutenkin tiedän, että olet komea mies, Villi-poikaseni, —
hymähteli Epra ja nousi istumaan.

Tästäkös Villi ihastui ikihyväksi. Se alkoi hyppiä, haukahdella ja
kiemurrella parhaansa mukaan. Jos olisi osannut, niin se kai olisi
halunnut sanoa, että isäntäkin oli komea mies, lajinsa muhkeimpia,
mutta niin peräti laiska. Lojuu tuossa, vaikka ruumis ja mieli ovat
elinvoimaansa pakahtua! Lähde toki juoksemaan minun kanssani!

— Mitä sinä niin riivatusti kiemailet? Metsäänkö haluat? — kysyi Epra
ja tarttui Villiä korvista kiinni.

Villi haukahti ilosta, kiepahti selälleen, nousi pystyyn ja kiiti
hurjasti häthätää pihamaan ympäri.

— No, tuo sitten saapas — senkin viipperä! — murahti Epra, temmaten
virsun jalastaan.

Villi kahmaisi virsun hampaisiinsa ja pyyhälsi pirttiin avonaisesta
ovesta.

Epran päässä oli koko kevään kytenyt epämääräinen ajatus, että pitäisi
käydä tuolla Silmujärvellä katsomassa uutta torpan paikkaa, kun kerran
nyt sisar menee naimisiin ja hän on luvannut vävylle tämän töllin
isännyyden.

Juuri tänään, kun morsiuspari oli mennyt kuulemaan omaa kuulutustaan,
oli hän ajatellut käydä Silmujärvellä. Eipä lie pahimmoiksi, vaikka
siellä piipahtaisikin.

— Mihin sinä Villi-lurjus sitä saapasta retuutat? — kuului äidin ääni
porstuasta. — Annatkos tänne, pahus!

Turhaan äiti yritti estää. Villi loikkasi lennossa portaiden yli ja
työntyi Epran syliin saapas hampaissa.

— Villi on näpsä edeskäypä! On se! — sanoi Epra ja silitti koiran
päätä. — Nyt toinen saapas!

Villi lähti lennättämään toistakin virsua pirttiin, kiertäen varovasti
portailla seisovan vanhan emännän.

— No, voi pannahista! Onpa se oppinut talven mittaan! — päivitteli
emäntä ihmeissään.

— Me olemme kaksi jukopäätä, — sanoi Epra hyväntahtoisesti,
ottaessaan vastaan Villiltä toisenkin saappaansa ja taputtaessaan
Villin selkää. — Mutta kun opimme, niin osaamme. Eikö niin, Villi?

Villi riehaantui niin tästä hyväilystä, että sieppasi uudelleen
saappaan hampaisiinsa ja lähti laukkaamaan ympäri pihamaata kuin hengen
edestä.

— No, nyt se vie sen! Siinä luontokappaleen oppi! — tuskaili äiti.

— Villi! Sinä junkkari! Tuo heti tänne! Tuo! — hyvitteli Epra.

Mutta Villiin oli iskenyt leikkituuli. Se heilutteli ja retuutti
saapasta, hyppi ja ärhenteli.

Epra alkoi komennella, mutta se oli Villistä yhä lystimpää. Näytti kuin
koira olisi tahtonut härnätä ja sanoa: Ähä, kutti, piti, piti, sainpas
sinut hereille. Nousetkos siitä!

— Tuommoinen kakarako sinä oletkin, Villi. Minä luulin sinua jo
aikamieheksi. Arvaas mitä minä teen? Panen tähän maata enkä varvastani
liikauta ennen iltaa. Mitäs siihen sanot, vekkuli, — puheli Epra hyvin
toruvaan sävyyn.

Villi pysähtyi leikissään, mutta ei hievahtanut paikaltaan.

— No! — komensi Epra. — Anna tänne! Villi vain heilautti saapasta ja
heilautti häntäänsä.

— Ole sitten! Mutta meistä tulee vihan veljet. Tiedä se.

Sanottuaan tämän uhkauksen oikein vakavasti heittäytyi Epra selälleen
ja oli nukkuvinaan.

Villi katseli tuokion ja näytti arvelevan, oliko tuo leikkiä vai totta.
Sitten se murahti iloisesti ja lähti taas laukkaamaan ympäri pihaa,
äristen mennessään. Mutta kun se uudelleen pysähtyi isäntänsä kohdalle,
makasi tämä yhä aivan liikkumattomana. Villi asteli isäntänsä viereen,
pudotti saappaan ja haukahti ystävällisesti.

— No, no, hyvä on, koska viisastuit. Kyllähän minä leikin ymmärrän, —
jutteli Epra noustessaan ja silitti Villin hienoista päälakea.

Samassa välähti leikin kiehtova kuva uudelleen Villin riuskassa
mielessä. Nopeasti sen hampaat tarrasivat saappaan varteen, ja ruumis
tärisi kisailemisen huumasta. Mutta samassa hetkessä tapahtui kuitenkin
jotakin käsittämätöntä ja kauheata. Villin koko olemus haihtui tyhjään.
Maa oli kadonnut sen jalkain alta ja saapas pudonnut hampaista.
Peloittavan voimakas koura oli tarttunut Villin niskanahkaan ja
jättiläiskäsivarsi työntynyt ojoksi korkeutta kohti. Ei tuntenut Villi
voiman hiventäkään vankoissa raajoissaan. Ja kaiken lisäksi oli tuo
eloton saapas lähtenyt lentämään. Se tuli nopeasti Villin kuonoa kohti
ja napautti siihen pari kertaa kipeästi. Eikä sille voinut mitään! Ei
väistää eikä siepata kiinni. Ui-ui!

Äkkiä Villi tunsi kuitenkin taas maan jalkojensa alla, kauhea
niskapuserrus heltisi, ja isännän suojeleva, hyväilevä käsi silitti
päälakea. Onni, että rakas isäntä ehti pelastamaan. Vatsallaan madellen
Villi hiipi Epran jalkoihin.

— Hyvä poikahan sinä olet, Villiseni. Paikallasi olet oikea
mies. Et suttakaan pelkää. Mutta ethän sinä kello taskussa lähde
leikkiä laskemaan. Ollaanko taas ystävät? — puheli Epra katuen ja
hyvittelevästi.

Villi nuoli onnellisena isäntänsä kättä, ja emäntä naurahti portailla.
Kaikki oli taas rauhallista Epran vetäessä toistakin saapasta jalkaansa.

— Lähdetkö jonnekin? — kysyi äiti.

— Tuonne vain — moisiolle päin. Antaako äiti kirkonaika-kahvit?

— En aikonut ennen kirkkoväen tuloa — mutta tule nyt sitten pirttiin,
poikaseni!

Kun Epra nousi nurmelta ja suoristi täyteen komeuteensa muhkean
vartensa, olisi vieraasta kuulijasta tuntunut omituiselta hänelle
annettu poikasen nimitys.

Hänen pituutensa, harvinaisen vanttera jykevyytensä ja jättiläismäiset
voimansa olivat jo rippikoulussa hankkineet hänelle Iso-Epran nimen.

Onneksi muille ja Epralle itselleen oli luonto antanut hänelle
erikoisen lauhkean mielenlaadun. Eikä hänen ajatuksensakaan yritellyt
keijukaisena hypähdellä, vaan pysytellen tutunomaisilla raiteilla oli
halukkaampi syventymään ja pohjustelemaan kuin elämän uoman reunoille
ja äyräille kiipeilemään.

Näitä ominaisuuksia kuvastelivat monet ulkonaiset piirteet. Epralla
oli vaalea, pehmeästi aaltoava tukka, sinertävät, ystävällisen
uskolliset lapsensilmät ja kohtuullisen iloisesti kippura nenä, joka
hymyävien huulten avuin esti leveän suun pistämästä kovin pahoin
katselijan silmään. Voimakas ja leveä leuka oli vastapainona tälle
mietoudelle ja antoi ikäänkuin ryhtiä Epran arkailevalle ja ujoilevalle
liikehtimiselle.

Huolimatta näistä ominaisuuksistaan tai ehkäpä juuri niitten avuin
oli Epra kaikin puolin siivo ja miellyttävä nuorukainen, jota miehet
pitivät arvossa ja naiset katselivat suosiollisesti.

Ainoakaan näistä asioista ei kuitenkaan ollut milloinkaan askarrutellut
Epran ajatuksia. Eikä hänelle näihin asti muitakaan suuria tuumittavia
ollut sattunut. Isän kuolemakin joitakin vuosia sitten aiheutti vain
kiinteämpää työtä. Mutta mitäpä tuosta! Sitä hän osasi ja jaksoi tehdä.
Leikkiähän tällainen valmiin asuminen miehelle oli.

Mutta nyt oli sattunut sellainen kohta, joka sieti pohtimista jos
jonnekin päin. Kun Sanni-sisar nyt menee naimisiin tuon naapurin,
Törmälän Mikon kanssa, niin eihän heitä voi maantielle lähettää eikä
liioin Törmälään, missä Mikon sisaren mies on isäntänä. Kumpaakaan
ei voi tehdä, eikä Silmukorpikaan kahta aikamiestä kehtaa katsella.
Siinähän sitä jo olikin aivokoppaan tavaraa tarpeeksi.

Tätä kierää kohtaa Epra oli koettanut oikoa jo koko kevätsuven
ja saanutkin yhden säikeen suoristetuksi. Nuorikkopari asettuu
Silmukorpeen! Siinä oli yksi suora lanka ilman solmua, mutta hän
itse, Epra, oli siinä vieressä harakanvarpaana. Mihin paikkaan hän
sijoittaisi itsensä? Siitä hän ei ollut päässyt selville, vaikka
olikin usein lohdutellut itseään sillä, että siirtyy tästä viitisen
virstaa syvemmälle korpeen, aina Silmujärvelle asti, ja rakentaa sinne
itselleen töllin.

Tällainen ajatus oli läikähdellyt päässä silloin tällöin, mutta
vasta tänä aamuna, kun Mikko tuli hakemaan Sannia kirkkoon, oli Epra
päättänyt käydä katsomassa tuota uutta töllin paikkaa.

Näistä mietteistään ei Epra ollut vielä hiiskunut ainoallekaan
asianosaiselle, joten morsiusparin aikomus oli asettua koturiksi,
kunnes Mikko ehtisi saada hommatuksi oman asumuksen.

Kun Epra näissä tuumissaan astuskeli pirttiin, jäi Villi seisomaan
keskelle pihamaata. Kuonoaan ilmaan kurkottaen seisoi se
liikkumattomana ja valkeatupsuinen hännänpää alas painuneena. Villi
näytti kokonaan unohtaneen äskeisen remakan ilonsa. Se käänsi kuonoaan
vähän eri suunnille, veti korvat luimuun, ja selkäkarvat nousivat
pieneksi harjanteeksi. Äkkiä se pyörähti ympäri ja kiiti salamana ulos
veräjästä.