II.

Syötyään rieväkakon puolikkaan ja hörpittyään painikkeeksi muutaman
kupillisen puolisuolaista ohrakahvia Epra etsi tupakkavehkeensä ja
pisti ne röttihousujen taskuun.

— Jos tuo Silmun ranta hyvinkin sopisi töllin paikaksi, — pulpahti
Epralta kuin ajatustensa jatkoksi.

— Silmukalleko menet? — kysyi äiti.

— Jos häntä kävisi.

— Jätä sitten Villi kotia, jos sattuisi sudenreuhka hotkahtelemaan
ojannetta kohti.

— Eihän nyt sentään keskellä kirkasta päivää — ja kirkon aikana, —
myhäili Epra.

— Entä jos sattuu retvanoimaan? — jatkoi äiti naurusuin.

— Onhan veräjä aina auki, että karja pääsee pihaan.

— Kuka sen reuhkan takaa, vaikka vielä pihaankin loikahtaisi!

— No, jääköön Villi kotia.

— Oletko tuuminut — että Silmujärvelle — nuori pari? Kykenisiköhän
se?

— Mikäs siinä. Mutta talottukoot valmiille! Sanni on vielä niin nuori.
Ei kahtakymmentä.

— Jopas maarin! Täytti kaurankylvön aikaan. Olet säntilleen viisi vuotta
vanhempi. Siitä muistanet.

— Nuoripa sentään korpi-ihmiseksi. Jääköön isien peruille.

— Kukas sitten Silmujärvelle? Sinäkö?

— Ehkäpä en minäkään. Joutaapa tässä vielä silmittelemään.

Äiti aikoi vielä sanoa jotakin, Epran lähtiessä ovea kohti, mutta
tarkkaan kuuntelemiseen pysähtyi sana kielelle ja Eprakin seisahtui
oviaukolle. Maa tömisi aivan selvästi! Mitä se oli?

— No, mikä sitä Päistärpäätä...!

Epra hypähti portaille, ja äiti kiepsahti perästä.

Siinähän tulla laukkasi Päistärpää lentävää neliä ojanteelta mäkeä ylös.

— Se koira pannahinenko sitä ajelee? — kivahti äiti.

— Eihän Villi suotta karjaa hätyyttele.

Samassa laukkasi Päistärpää veräjästä pihamaalle sellaista vauhtia,
että vaivoin sai pysähtyneeksi aitan eteen, korskuen ja päristellen.

Epra juoksahti tamman rinnalle hyväilemään ja maanittelemaan.

— No, mikä sen Päistär-neitosen varpaita nyt rupesi kutittelemaan?
Oliko ampiainen keihäinensä kimpussasi, vai? Annahan, että sukaisen
otsatukkasi silmiltäsi. Noin. Kurkistapas nyt ympärillesi, niin et näe
vaaran viriäkään. Vieläkö olet levoton? No, mennään sitten talliin
rauhoittumaan, — puheli Epra taluttaen tamman talliin.

— No, nyt siellä tulee koko karja! Lampaat, lehmät ja vasikat! —
luikkasi äiti portailla. — Villi niitä kyörää takaa!

Epra juoksi tallista tanhuan poikki ja ehti parahiksi miespihan
puolelle, kun lampaat työntyivät yhdessä ryöpsinässä pihan poikki
tarhaveräjästä sisään. Sen jälkeen työntyivät lehmät vasikkoineen samaa
tietä ja sika porsaineen perässä. Ne vingahtelivat peloissaan, sillä
Villi oli aina kintereillä, vaikka minne yrittivät puikkelehtia. Epra
ja emäntäkin auttoivat koiraa parhaansa mukaan. Kun kaikki karja oli
sulloutunut tarhan puolelle, sulki Epra tarhaveräjän.

— Tulehan nyt, Villi, tekemään selvää, miksi touhuat niin riivatusti,
— puheli Epra ystävällisesti.

Mutta Villi ei tullut. Kerran vain heilautti häntäänsä ja meni
pihaveräjälle. Siinä se pörhisteli niskakarvojaan, murahteli ja
liikuskeli levottomana jonkin askelen isäntäänsä päin ja takaisin. —
Ne ovat vainunneet suden! — sanoi Epra. — Karjakin on vainunnut. Ei
Villi niitä muuten olisi niin helposti saanut ajetuksi.

— Miten mahtaa olla Törmälän karjan? — päivitteli emäntä.

Epra juoksahti veräjästä pirtin nurkalle. Emäntäkin kiirehti katsomaan.
Siellä jo ojan vastapäisellä rannalla ajettiin karjaa törmää ylös.

— Niillä oli onneksi paimen mukana. Karvakuono sai tyhjän lystin tällä
kertaa, — sanoi Epra pihaan palatessa. — Minä otan viikatteen ja lyön
rouhekopallisen karjalle tuosta vainiojalasta. Äiti antaa sill’aikaa
Villille leipää ja piimää. Lähdemme peloittelemaan ryökälettä.

— Olisipa nyt pyssysi edes kunnossa!

— Ei ole tullut viedyksi seppään, — sanoi Epra raapaisten
korvallistaan puolihäpeissään.

Epra haki vajasta viikatteen, haravan ja kopan, painuen sitten aseineen
vainiojalkaa kohti.

Villillä oli paha pulma ratkaistavana. Menisikö ruokakupilleen vai
lyöttäytyisikö isännän matkaan. Mutta koska isäntä viittoili pois
luotaan ja emäntä äänteli perin ystävällisesti, niin ehkä oli tarkoitus
totinen ja vakava. Villi asteli vähän loukkaantuneena kuppinsa ääreen
ja alkoi hotkia piimäisiä leivänkappaleita minkä ehti. Tällaiseenko
nyt muka oli aikaa, kun tuuli toi silloin tällöin sieraimiin sellaisen
iljettävän, vihatun hajun, että väkisinkin niskakarvat nousivat pystyyn.

Eipä toki ollut jäljellä enää kuin muutama pala! Pianpa tästä pääsisi
lähtemään perässä.

Mutta miten olikaan, niin emäntä oli Villin huomaamatta sulkenut
korkean pihaveräjän. Siinä sitä nyt oltiin! Villi hyökkäsi veräjälle,
mutta jo ensi nuuskaiseminen selvitti asian todellisen laidan. Villi
paneutui vatsalleen veräjälle ja työnsi edes kuononsa veräjän ripojen
välistä ulkopuolelle. Mutta ei sekään auttanut. Isännästä ei saapunut
nokkaan pienintäkään viestiä. Tuo inhoittava löyhkä vain tuntui silloin
tällöin.

Oli niin ikävä, että täytyi pakostakin ruveta inisemään ja uikuttamaan.
Ui, ui!

— No, mitä se Villi nyt itkee täällä — aikamies! Mikä poruvärkki
sinusta on tullut! — huuteli Epra astuessaan luhdin nurkitse veräjälle
ja pihaan.

Vaikka Villi kovin ihastuikin isännän tulosta, ei se voinut olla
harmissaan vähän toruskelematta. Piti vähän luskutella, ettei näyttäisi
liian tyytyväiseltä.

Vasta kun Villi näki, miten ruohot jaettiin kaikelle karjalle, istui se
odottelemaan, mitä tulisi tapahtumaan tämän jälkeen.

— Minä lähden nyt Villin kanssa vastatuulta kohti, koska se tuntuu
vainuilevan sieltä jotakin outoa. Ei karjalla ole täällä nyt mitään
hätää, — jutteli Epra äidilleen, poistuessaan tarhasta.

— Katso vain itseäsi, kun sulla ei ole pyssyäkään. Muista isääsi!
Pistä edes kirves vyöllesi! Muuten älä lähdekään!

Epra kääntyi ja aikoi vastata jotakin leikillistä, mutta nähdessään
äidin vakavan katseen jätti kajoamatta leikkisävyyn.

— Kyllä pistän, — sanoi Epra alistuvaisesti.

— Voihan siellä olla vaikka itse mesikämmenkin! — huusi äiti
varoittaen. — Ota ryhmykalikka käteesi! Se on pirtin uunin nurkassa.

— Kyllä otan, — hymyili Epra. — No, Villi, tule mukaan. Saat
kaulaimesi.

Epra etsi kaapin päältä rautakaulaimen, joka oli tehty vartavasten
suojelemaan koiran kurkkua ja kaulaa suden hampailta.

Syksyin ja talvisin sidottiin tämä vanne aina Villin kaulaan
heti hämärän tultua, jolloin koiran varsinainen tehtävä, talon
vartioiminen alkoi. Kesäiseen aikaan sitä ei käytetty muulloin kuin
korpitaivalluksilla.

Kaulaimen saatuaan Villi tunsi vaistomaisesti, että oli turvattu
vihollisilta, eikä sen rohkeudella ollut mitään rajoja.

Kun Villi vielä näki isännän pistävän kirveen nahkavyöhön lonkan taakse
ja ottavan ryhmykalikan käteensä, syöksyi se ilosta ulvahtaen veräjää
kohti.