XI.

Myllyn kivet jytisivät ja jymisivät, surisivat ja kolkkuivat.

Päivä oli kulunut ehtoopuoleen, eikä mitään ollut tapahtunut.

Viimeinen säkki oli äsken tuuttiin kaadettu, eikä Epra ollut nähnyt
Elsaa.

Epra oli kuljettanut ruisäijän tyhjät säkit pirtille, mutta Elsaa vain
ei ollut näkynyt.

Epra oli odotellut, että Elsa tulisi tuomaan kahvia isälleen, mutta isä
oli mennytkin pirtille.

Epra oli vahtinut pirtin ulko-ovea koko päivän, mutta mitä se hyödytti,
kun oli aina väliin täytynyt säkkejä käydä tyhjentelemässä ja
kuljetella niitä alakertaan täysinäisten tilalle.

Epra oli jo kauan yritellyt punoa jotakin tuumaa, joka selvittäisi
tämän pahan pulman, määräisi menettelyn, mutta hänen päässään jytysi ja
kolkkui yhtä ja samaa, typerää jankutusta, jota myllykin mölysi.

Kurjaa tämä oli! Hyvin kurjaa! Ja janottikin niin turkasesti! Entä
jos —? Juuri niin. Niin juuri.

Epra jo nousi mäkeä pirtille. Salamana oli tullut ajatus — ja salamana
oli Epra lähtenyt. Olipa se nyt vallan saamaria, ettei tuo jano ollut
tullut aikaisemmin! Koko päivä on mennyt ihan hukille!

Epra pyyhkeili pahinta jauhontomua naamastaan ja ihmetteli, miten
kirkas ajatus häneen yht’äkkiä oli iskenyt. Eihän nyt ollut aikaa
pitkiin juttuihin, mutta hän pyytäisi Elsaa huomen-illalla kävelemään
kanssansa. Niin juuri. Ja sitten voitaisiin vaikka pistäytyä
panoraamaan. Mikä se sellainen oli, ei Epra tietänyt, mutta olkoon
vaikka mikä — olivathan jotkut muutkin siellä käyneet — miks’eivät
sitten — Epra pysähtyi kuin naulattu. Avain oli suulta poissa!
Soh! Epra kääntyi ympäri eikä ajatellut mitään. Oli ihan suotta
ajatella. Mitäs tässä! Kulonpalo aisoihin ja sitten säkkejä kantamaan!
Eri tavoin heiluivat säkit oikein kimpuittain Epran hartioilla.
Mokomatkin! Kauralesut! Epra käsitteli niitä kuin humalapusseja toisten
myllymiesten iloksi ja ihmeeksi.

Kaikenlaisia merkillisiä voimajuttuja synnytti tämä päivä Eprasta,
mutta hänelle itselleen se oli tuottanut vain kiusallista pettymystä ja
niin kirottua ikävyyttä.

Kulonpalo lähti rauhallisena käyntiinsä, ja Epra kiipesi kuormalle.
Tämä oli niin kuin ennenkin! Monena monituisena päivänä! Oli jo kauan
ollut!

— No, ukkeli, no! Lapioi nyt niillä kavioillasi vähän taajempaa! Ole
nyt olevinasi vähän myrtynyt sinäkin — minun mielikseni! Noin! Se
näyttää joltakin.

Kulonpalo harppaili, kärryt kolisivat ja Epraa harmitti.

Kukas tuolta tulee kadunkulmasta, sankakoppa käsivarrella? Eikös olekin
Elsa? No, onpas! Hei, Kulonpalo! Tpruu!

— Päivää, Elsa! — huusi Epra iloisesti jo kymmenen sylen päästä ja
hyppäsi kuormaltaan. — Koko päivän olen myllyttänyt enkä ole tavannut
sinua. Missä maailman päivinä olet ollut?

— Olin ensin enon kanssa ostoksilla ja nyt piipahdin omilla asioilla
ennen pimeätä. Olisiko ollut asiaa?

— No, niin äärettömästi! Asiaa jos mitä!

— No?

— Eihän nyt — Kulonpalokin tuolla talsii omin päin — mutta
huomen-illalla — tuletko kävelemään — siinä hämyn jälkeen — tulen
odottelemaan tuonne veräjälle —

— Minne kävelemään?

— Vaikka ihan minne! Kadulle ja rantaan ja panoraamaan —

— Kas, kun et ole jöröjukkakaan —!

— En näin kiireessä — ja olen ollut mykkä koko päivän — saanko tulla?

— Voithan — vaikka tulla, — sanoi Elsa ja nauroi.

— Minä tulen — tulen — hyvästi! Epra lähti juoksemaan hevosensa
jälkeen, ja Elsa jatkoi matkaansa, kääntyen pari kertaa katsomaan
taakseen, mutta ei sitten enää, kun Epra pääsi kuorman luo.

— Hei, ukkeli, kuuletkos! Ollaanpas nyt iloisia! Ymmärrätkös?
Voisimmehan vaikka polkata tämän matkan. Eikö niin? Astu, astu! Tallia
kohti! Noin! Jopa älyät! Saat jauhojuomaa ja silppua. Mitä? Kaurojako?
No, oli menneeksi! Oh! Miten mukava on lojua näillä lämpimillä säkeillä
ja ajatella — — sillä oli — Elsalla oli suu hymyssä koko ajan —

Mitähän tuli sanottua? No, samantekevä! Huomen-ehtoolla tavataan!

Elsa! — Se on hyvin nätti nimi.