XIV.

Lähipäivinä oli Epra vallan tuuliajolla. Jos hän päivällä päätti
lähteä myllylle, niin illan tullen hän sen peruutti — ja jos hän
päätti viettää ehtoonsa reissupirtissä, niin hän pian löysikin itsensä
toikkaroimassa myllyä kohti. Perille asti ei sentään mennyt. Aina
palasi puolitiestä.

Eri voimat työntelivät Epraa näin edestakaisin. Hän tunsi olevansa kuin
syöstävä kutojan käsissä. Milloin heitti oikea, milloin vasen käsi.

Joskus välähti kuin irvistelyn vuoksi hänen aatoksiinsa muuan nainen,
joka seisoi kädet lanteilla ja huojui hiljaisesti sinne tänne. Sillä
oli jakaus toisen silmän kohdalla. Kukahan se mahtoi olla? Veikeä kai
olisi ollut, jos Elsaa ei olisi —! Olisi ehkä muitakin — mutta Elsa
pyyhkii kaikki tieltä — lakaisee nurkkaan kuin varsiluuta — niin
senkin sepän tyttären. Ei pysty sekään seisomaan paikallaan. Joskus
kiepahtaa aatosten kynnykselle, mutta silloin astuu Elsa keskilattialle
— ja sepän tytär lupsahtaa — ties minne.

Se on sentään vääryys sepän tytärtä kohtaan! Sillä on rehevä olemus —
tanakampi kuin Elsalla — vaikka ei yhtä näppärä — ja paksu, ruskea
palmikko sillä on — kirkkaat silmät ja punaiset posket. Suotta sitä
on aina kynnykseltä kytätä, jos nyt jokunen sana tuli vaihdettua
sepän pihamaalla, kun olin hevosia kengittämässä ja hän askareissaan
hääräili. Karjahommia näkyi olevan — ja sulavasti kävi kaikki —
liukkaasti liikkui.

Kohta kai pajalle on mentävä uudelleen. Nyt vielä käy, mutta annas kun
tulee suojaisempi. On pidettävä säätä silmällä. On ehdittävä ennen
”Liisan liukkaita ja Kaisan kaljamia”. Hm.

Kaisa on sentään aina ystävällinen. Ei ole niinä miehinäkään entisistä.
Se on oikein. Kaisa on mukava tyttö.

Minkälainen sitten mahtaa olla täti? On kai niihin Vihtorin häihin
mentävä ensi pyhänä, kun alituiseen muistuttaa. Sanoi kyllä
ensikuumalta, ettei kutsu, mutta on jo nauranut sille jutulle
useastikin. Mitä Vihtori sellaisista — pienistä! Se on halkinainen
mies! Toivon sille kaikkea hyvää — vaikka jättääkin minut kuin
orpopirun kuusen oksalle. Keikun sitten täällä kuin vaivasen onni tikun
nenässä. Yksin saan olla päivät ja illat — ja yksin käydä pajat ja
myllyt.

Entä jos kävisi pajalla ennen kuin ehkä häissä tapaa Elsan. Jos
nyt välttämättä pitää olla toinen nainen, jonka liepeistä on suoja
etsittävä, niin eikö voisi yrittää tuosta sepän tyttärestä —?

Tällaiset aatospyörylät pyrkivät myötäänsä kiertelemään Epran päässä.
Ihmekö, jos iltasilla, mutta ajossakin, varsinkin kuormalla istuessa
—! Niinkuin nytkin — hääpäivän edellisenä torstaina — jolloin
oli hyvin leutoa — sadellutkin oli yön tietämään. Kuopat olivat jo
sohjolla, ja köyryissä oli vähin kiiltopintaa. Eikös? Tuossahan jo
Kulonpalon etujalka luiskahti!

— Sooh! No, se siitä tuli! Sulla on kuluneet saappaat, lortti hyvä!
Suutariin vaan! Suutariin! — puheli Epra ja oli mielissään, kun
”Liisan liukas” näin parahiksi sattui.

— Järjestäkää ajot huomiseksi! Kulonpalon täytyy sepälle, — sanoi
Epra makasiinipuukhollarille kotia päästyään.

— Oletko tilannut sepän?

— En — mutta joutaahan vaikka odottelemaan. Eipä näytä kiireitä
olevan.

— Eipä niin —

— Ja oli mitä oli! Ei lorjin passaa konttailla!

Niin oli se asia päätetty ja Epra oli rauhallisempi kuin monen moniin päiviin
.