III.

Villin käyttäytymisestä Epra ymmärsi, että koira ei enää ollut
vainuyhteydessä ilkeähajuisen pedon kanssa. Sentähden Epra päätti
kulkea naapuritöllien viljelysaukeaman reunustaa pitkin laitatuuleen,
saattaakseen Villin uudelleen suden jäljille.

Kuljettuaan ojan yli ja ohi Törmälän viljelysten arveli Epra, jonkin
matkan korpea astuttuaan, että jo olisi aika matkata korpirantaa pitkin
takaisinpäin ja ohi Silmukorven töllin aukion, sillä täälläpäin Villi
ei näyttänyt tuntevan merkkiäkään mistään korpihurtasta.

Villi oli unohtanut kulkemisen vakavan tarkoituksen ja oli rajattoman
onnellinen, kun sai peloittaa jonkin metsäkanan kiireiseen pakoon.
Oli kovin lystiä karahutella sinne tänne ja nähdä, miten kaikki häntä
pelkäsivät. Ei ainoakaan otus uskaltanut asettua tielle, ja oravakin
kiipesi heti korkeimmille oksille, kun se näki, miten korkealle Villi
hyppäsi. Huh! Pois tieltä vaan, rääpäleet!

Kuljettuaan uudelleen ojan yli ja noustuaan pajukosta honkaiselle
pättärälle Epra tunsi hyvin tuon turmanpaikan. Olihan hän kirveellä
veistänyt ristin tuon könttyräisen männyn kylkeen.

Siinä oli hänen isänsä tuupertunut haavoihinsa, kamppailtuaan
kuolinkamppailunsa hirveän karhun kanssa.

Epra oli kuullut isänsä huudot tuonne kuokkamaalle, joka nyt jo oli
usean vuoden vanhaa peltoa, kantaen kolmannen tai neljännen lainehtivan
viljansa. Mutta ennenkuin hän ehti perille, oli taistelu jo tauonnut.

Vierekkäin makasivat kuollut kontio ja viimeisissä henkitoreissaan
riutuva monen karhun tappaja. Taittunut keihäs törrötti karhun
rinnassa, ja isän vasen käsivarsi ja olka olivat siekaleina.

Kun Epra kauhusta huudahtaen syöksyi isänsä viereen, kuuli hän tämän
kuiskaavan: ”Kuoliko se?” Kun Epra oli tuskin ehtinyt vastata tähän
yksinkertaiseen sankarikysymykseen, hengähti korven urhea valloittaja
viimeisen henkäyksensä, joka Eprasta tuntui tyytyväisyyden huokaisulta.

— Vielä kuollessaankin voittaja! — oli Epra sanonut äidilleen,
kantaessaan isänsä ruumiin pirtin sänkyyn.

Muistaessaan nyt tuota kaameata tapausta ja katsellessaan ristiä Epra
painoi päänsä kumaraan.

Astuttuaan muutamia hitaita askelia Epra pysähtyi katsomaan Villiä,
joka nuuski ilmaa kuono korkealla.

Villi vilkaisi Epraan ja lähti päin tuulta selkäkarvat pörhöllään. Epra
lähti nopeasti astumaan perässä.

Kun oli kuljettu satakunta askelta, avautui heidän eteensä ojanteen
pohjalla pieni, ohutta nurmea kasvava letto, jonka sinisavella lelluva
turvekesi oli niin sitkeä, että se aniharvoin päästi lehmänkään jalan
lävitseen.

Tämän muutaman sylen levyisen leton vastakkaisella rannalla kulki
tummanharmaa sudenreuhka varovasti astellen ja keinahtelevaa turveketta
nuuskien.

Tuulen käydessä Epraa ja Villiä vastaan ei susi huomannut näitä,
ennenkuin Villin hypätessä keskelle lettoa ja äreän kirskahtavasti
haukahtaessa.

Susi hätkähti askelen verran suoraan sivulleen, pajukkorantaa kohti, ja
jäi siihen tuijottamaan Villiä.

Tällä hetkellä Epra tunsi kipeästi pyssyn puutteen. Hänellä ei ollut
koskaan ollut halua sen käyttelemiseen, ja siksi hän oli lyönyt laimin
sen lukon korjauttamisen. Olipa se nyt sentään turkasen tuhoisa juttu!
Nyt olisi tarvittu!

Susi liikahti ja aikoi lähteä tiehensä, mutta samassa silmänräpäyksessä
Villi hyppäsi korkealle ilmaan ja ärähti julman vihaisesti.

Niin peloittavalta kuin Villin hyppäys näyttikin, ei se kuitenkaan
vienyt koiraa enemmän kuin askelen verran sutta lähemmäksi. Mutta
samassa kuin susi jälleen uudisti pakoaikomuksensa, teki Villi saman
uhkaavan tempun, läheten jo parikin askelta. Nyt Villissä oli enää
tuskin yhtään myötäsukaista karvaa. Se oli kokonaan pörhöinen.

Epra tunsi itsensä perin avuttomaksi. Jos hän hyökkäisi päin, lähtisi
peto epäilemättä heti käpälämäkeen. Mitä olisi tehtävä? Heittäisikö
kirveellä? Mutta se oli liian iso kapine! Susi väistäisi sen helposti.

Äkkiä Epra muisti, miten hän oli pikkupoikana opetellut puukon heittoa
tallin seinään ja lopulta tullut niin taitavaksi, että useimmiten osasi
samaan hirteen. Entä jos koettaisi!

Epra tempasi puukon tupestaan ja sai terän hamaran peukalonsa
ja etusormen väliin. Kun sitten suden ja Villin entiset temput
uudistuivat, ehti Epra kohottaa kätensä heittoasentoon.

Villi paneutui vatsalleen maahan ja näkyi valmistautuvan todelliseen
hyökkäykseen. Nyt on heitettävä, tuumi Epra. Jos menee ohi, niin
menköön. Karkuunhan hurtta-pakana pääsee kuitenkin.

Epra notkisti polvensa ja singahutti puukkonsa. Samassa susi loikkasi
eteenpäin. Mutta ellei se olisi sitä tehnyt juuri samassa hetkessä,
jolloin puukko kirposi Epran sormista, olisi heittoase lentänyt sylen
verran suden nenän ohi. Nyt se sen sijaan iskeytyi petoon, kaulan ja
lavan yhtymäkohtaan.

Susi ulvahti pahasti ja rynnälsi silmittömään pakoon, tarkkaamatta enää
Villin vartioivia liikkeitä.

Singoten kuin nuoli jousesta lennähytti Villi itsensä suden
kintereille. Mutta susi oli jo ehtinyt pajukkoon, jonne Villi heti
katosi sen jälkeen, ja Epra juoksi perässä.

Tiheä pensaikko oli kuitenkin sudelle huono kulkuväylä, kun puukon
varsi myötäänsä tarrautui oksiin ja siten liikutti terää syvässä
haavassa. Ennenkuin se ehti läpäistä pensaikon, oli Villi tarrautunut
sen takapolveen terävine hampaineen. Siitä huolimatta raahasi peto
koiraa perässään lähimmän kuusen juurelle asti. Mutta siinä pysähtyi
matka.

Perästä juokseva Epra näki, miten Villi tenäsi jalkansa harrilleen
ja sen varpaat saivat tukea sammalen alla piilevistä juurista. Susi
rynnisti turhaan. Villin käpälät ja hampaat kestivät. Susi yritti
kääntyä, mutta puukko kaulassa ja sen kankea selkä tekivät vihaiset
ponnistukset tuloksettomiksi.

Nyt saapui Epra tappelupaikalle kirves ojossa. Hän antoi suden ensin
iskeä hampaansa myhkyräsauvaan, saadakseen pedon kieppuvan pään
pysähtymään liikkeissään. Sitten iski Epra jättiläisen iskun kirveen
hamaralla suden kalloon, joka meni tyyten mäsäksi. Kuollut ruumis
retkahti kuusen juurelle.

— Kas niin, Villi-poikaseni! Irroitahan jo hampaasi iljetyksen
koivesta, jos jaksat! — puheli Epra, irroittaen puukkonsa suden
kaulasta ja pyyhkien sitä pehmeihin sammaltuppoihin.

Villi päristeli ja pyristeli kuonoaan, vapisten ja kieppuen vielä
taisteluhalusta.

— Rauhoitu nyt jo, kakara, ja istu levollisesti tähän mättäälle, —
puheli Epra painuessaan istumaan pehmeälle mättäälle ja kaivellessaan
tupakkavehkeitä taskustaan.

Villi oli kuitenkin yhä rauhaton ja ulvahteli silloin tällöin.

— Älähän nyt noin ylvästele, vaikka teitkin miehen työn! Tulehan nyt
tänne, että silitän selkäkarvasi romppoon päin. Noin, Villiseni! Olet
sinä sentään aika mies. Olet totisesti! Hyökkäsit urhokkaasti etkä
hellittänyt. Pelastit minun hyvän puukkoni. Sinä olet parempi kuin
minä. En olisi uskonut, että minusta on tullut niin riivatun huono
heittäjä. Oikein se naurattaa. Niin. Sinä kieputat häntätöyhtöäsi ja
uskot tietysti minun osanneen, vaikka susi harppasi. Se on lorua,
veikkoseni! Ei sielläpäin mitään sutta ollut, mihin heitin. Mutta
susi oli taitava. Se otti ilmasta puukon kaulaansa, ettei se päässyt
hukkumaan. Niin se kävi, usko jos tahdot!

Näin lörpötteli Epra, ja Villi rauhoittui vähitellen eikä hermostunut
enää vallan pahasti silloinkaan, kun Epra riisti pedolta sen tuuhean
turkin.

Sitten Epra kaatoi ojanteesta paksun lepän ja veisti häthätää sen
rungosta pienen lapion tapaisen, millä kaivoi kuopan korpimutaan,
heittäen sinne pedon raadon.

— Kätkemme piiloon ruhon. Muuten se saastuttaa ilman pitkiksi ajoiksi.
Eikä sinun nokkasi sellaista siedä. Kas noin! Nyt voimme mennä
Silmujärvelle, — sanoi Epra ja heitti pedon taljan ryhmysauvalleen
olalleen.

Epra hyppeli puolijuoksua mättäältä mättäälle, sillä käveleminen on
kovin hidasta korpikulkua. Pian alkoikin Silmujärven sininen väreily
kimmeltää puiden lomitse, ja kohta seisoi Epra sillä vihertävällä
hiekkanurmella, johon hän oli kovin ihastunut.

Oli kuin läheisen kangasmaan kupeesta olisi vyörynyt hiekkaa järveen
muutaman kymmenen sylen leveydeltä, muodostaen siten pienen tasaisen
töyryn ja sen alle keltaisen hiekkarannan. Töyrään toisella laidalla
kasvoi pihlajia ja tuomia. Ne tekivät paikan niin kodikkaaksi, että se
tuntui asutulta, vaikka olikin ypöyksinäisenä hiljaisen erämaan sylissä.

Pieni järvi oli ystävällinen korven silmä. Se hymyili ja lipatteli
lepertelevää lainekieltään, laskiessaan kesänpituista leikkiään
hohtavan puhtaassa hiekkarannassa ja viereisessä, unisesti huojuvassa
kaislikossa.

Villi nähtävästi ymmärsi tätä kieltä, sillä iloisesti ulvahtaen se
syöksyi suin päin veteen vatsanalustaa myöten. Se oli penikasta asti
tottunut kotiojassa pulikoimiseen. Se haukkoi laineita, pyristeli ja
päristeli, hypähteli ja pelmusi parhaansa mukaan.

— Odotahan! Mahtuu kai siihen pesukaukaloon vielä toinenkin mies! —
huusi Epra heittäessään taakkansa pihlajien suojaan ja rientäessään
rantaan.

Hetken kuluttua ei korven silmä enää iloinnut yksinään. Sen sylissä
peuhasi kaksi riehakasta, olentoa, jotka riemuitsivat sisäisestä ja
ulkonaisesta hyvinvoinnistaan, harkitsematta sen tarkemmin, miksi
heillä oli niin mahdottoman lystiä.

Saatuaan kyllikseen viileydestä jätti Epra toverinsa yksin
teutaroimaan, pukeutui ja heittäytyi loikomaan keskipäivän paahteiselle
hiekkatöyräälle, missä hieno nurminukka peitti polttavan sannan.

Saatuaan piippunsa syttymään tunsi Epra, että nyt oli tullut se
hetki, jolloin oli pakko tehdä loppuselvitys siitä epämääräisestä
ajatusläikkinästä, mikä silloin tällöin oli väläytellyt hänen mieleensä
oman töllin hämärän kuvan tällä leppoisalla rannalla.

Mureata viljelysmaata oli pienen korpilammen rannalla ihan ympäriinsä.
Rannat ihan uhkuivat voimaansa ja kutsuivat ihmistä runsautensa
turviin. Ne riittäisivät kydöksi ja kuokkamaaksi vaikka pienelle
talolle. Ja pohjoisessa kulki hallan suojana lämminhiekkainen ja
mahtava kangasharjanne.

Yksinkertaisten rakennusten riitingin Epra sommitteli päässään. Tuohon
pirtti, tuohon karjatarha ja tuohon rantaan sauna!

Tuosta yläpuolelta hän kaataisi komeat hongat rakennuspuiksi ja
kiskoisi ne yksin myötämaata paikoilleen. Ei siihen hommaan hevosta
tarvittaisi. Voimaa oli kyllin. Hyvä, että saisi sitä johonkin puskea.

Ensin olisi kaivettava vähän kuopan alkua tähän kuivaan
hiekkarinteeseen ja sen yli rakennettava havumaja — alku-asumista
varten. Sieltä olisi mukava nousta auringon mukana töihin ja palata
murkinoimaan, kun näkyisi savukiehkuroita leijailevan havukatolla.

Mutta kukas se siellä tulen tekisi ja perunakeittoa keittäisi?

Tässä kohdassa Epra vetäisi piipun suustaan ja nousi istumaan. Näin
pitkälle hän ei ollut koskaan ennen tätä Silmujärven tölliä rakennellut.

Tähän ne haihtuivat pirtit ja saunat ja pellot ja kaikki. Pitäisi kai
olla lieden valvoja ja sopan keittäjä! Pitäisi olla töllissä emäntä.

Epran sormet siirtyivät korvallista hypistelemään, ja piipun pesässä
korahti viimeinen sammuva kytö.

Eihän Epran hengen huomassa ollut ainoatakaan tyttöä, jota olisi edes
kautta rantain voinut kysäistä olemattoman töllin emännäksi.

Epra vilkaisi avuttomasti järvelle ja pihlajan kukkiin, mutta sitten
painui katse kauniiseen tervakukkaseen, joka huojui hiljaa hänen
polvensa vieressä.

Mitäpä tuttavia tyttöjä nyt olisi tiedossa? Voisihan ne pian sormin
laskea.

Ensin oli Törmälän Karoliina, jonka kanssa hän oli pikkupoikana ollut
paljon töllien karjoja paimentelemassa.

Karoliinasta Epra oli pitänyt kovasti, kun Karoliina söi eväitä
paljon vähemmän ja huikkasi niin kirkkaasti, että korpi helähteli.
Mutta kun Karoliina oli pari vuotta vanhempi ja sanoi kerran Epraa
sontanokkaiseksi kakaraksi ja pari kertaa poikamukulaksi, niin siihen
välit sitten kylmenivät.

Epran mielestä Karoliina sen jälkeen oikein kirkui huikatessaan, eikä
Epra kiusallakaan enää syönyt eväistä itseään mahapakolle, vaikka
Karoliina miten olisi tyrkyttänyt.

Näitten lisäksi oli Karoliina jo pari vuotta ollut naimisissa ja
Törmälän emäntänä. Ei hänestä enää ollut sormin laskettavaksi. Entäs
sitten?

Niin. Rippikoulussa oli kiehtonut se näppärä Haapalan Elina, jota
kaikki pojat myötäänsä vilkuilivat kirkon penkeissäkin. Oli Eprakin
pari kertaa kurkistanut, kun rovastin selkä oli turvannut hänen
rohkeuttaan.

Kerran oli Eprassa vähällä syntyä oikein tappeluhalukin, kun
kaksi Elinan ihailijaa ottivat kyniäkseen toisiaan maantiellä,
kirkkoveräjän edustalla. Epra oli jo ajatellut, että pitäisiköhän
työntää nuo molemmat kukonpojat kuraiseen maantienojaan, kun pojat
samassa kaatoivat sinne toinen toisensa, rämpien Elinan ohikulkiessa
ojasta tielle kuraisina kuin sianporsaat.

Elina nauroi heille päin silmiä, ja Epra oli tyydytetty, mutta
synkistyi heti kahta pahemmin, kun Elina työnsi kirjansa Perälän Kallelle,
korjatakseen palmikkonauhansa solmua, jossa Epra ei havainnut
pienintäkään vikaa. Hm! Kallen kanssahan se Elina sittemmin meni
naimisiinkin, eikä Epralla siitä jutusta ollut jäljellä muuta kuin
kaunis muisto. Vaikka ei sekään enää Elinan naimisiinmenon jälkeen
ollut yhtä kaunis kuin ennen, jolloin Epra sovellutteli mielitiettyynsä
muoriltaan opittua Suomelan Elinaisen tarinaa:

”Elinainen neitsyt nuori
meni aittahan mäelle
vaskivakka kainalossa,
vaskiavain vakkasessa.”

Se Kalle-pakana oli koko tarinan ja muiston hohteen himmentänyt.

Epra katsoi vasenta pikkusormeaan, jota oikean käden peukalo ja
etusormi pusersivat laskutehtävää varten. Epra hellitti otteensa.
Ei tarvittu sormia tässä asiassa. Entä sitten muita? Epra koetti
muistutella päänsä ympäri, mutta ei keksinyt enää ainoatakaan hametta.
Useampia tuttavia tyttöjä ei ollut.

Epra kolisteli piipustaan tuhkaa niin navakasti, että saappaan
korkorauta lohkaisi ison kappaleen piipunpesän laidasta. Soh! Senkin
sohlo!

Noustuaan seisomaan katseli Epra ympärilleen ja tunsi itsensä kovin
puutteelliseksi ja avuttomaksi.

— Ei tule mitään tästä! Emännätön asumus on kuin melaton ruuhi, —
mutisi Epra itsekseen. — Saa jäädä tälleen. Sylkeköön korpi sisuisen
vihansa mukana miehentollikon kruununmaantielle.

Epra kokoili tavaroitaan puoliharmistuneena.

— Mutta mihin se maantie sitten päätyy? Sanotaan, ettei se lopu ikinä
mihinkään. Eihän loputtomuutta kohti voi lähteä synnyinkomultaan!
Entä jos yrittäisi kaupunkiin? Mitä arvelet, Villi? Sinnehän niin
monet lekottelevat kuin varekset myötätuuleen. Luuletko, että oikea
korpitolvana pärjäisi ihmisviljoilla? Noo! Soh! Aina sinä luulet
hyvää minusta. Mutta sen sanon sinulle, että jos ei mies pärjää, niin
osatkoon sitten nujertua! Sen sulle lupaan, Villi. Luulisin, että
sen konstin on korpi mulle opettanut niinkuin sullekin. Nyt lähdemme
kotiin, poikaseni.